Front matter (continued 2)

Pelästyin kovasti. "Lyönyt…?"

Hän nauroi jälleen. "Ettekö tiennyt sitä? Voi, hän löi minua monasti, mutta ei nyt enää pitkiin aikoihin. Hänestä on tullut kohtelias, hän teititteli minua, ja nyt ei hän enää tunne minua. Hänellä on toinen, niin luulen. Sen vuoksi tulin. Sanokaa se minulle, pyydän teitä! Onko hänellä toinen! Te tiedätte sen! Teidän täytyy se tietää!"

Ennenkuin ennätin torjua, oli hän tarttunut molempiin käsiini. Olin kuin kangistunut, ja niin mielelläni kuin halusinkin vapautua hänestä ja tehdä kohtauksemme niin lyhyeksi kuin mahdollista, olin kuitenkin miltei iloinen sen johdosta, ettei hän antanut minulle lainkaan suunvuoroa, sillä en olisi tiennyt mitä sanoa.

Hän oli tyytyväinen sen johdosta että minä häntä kuuntelin ja hän pyysi, kertoi ja valitti kiihkeän intohimoisesti. Mutta minä katselin yhä noihin kyyneleisiin, kypsyneihin, kauniisiin kasvoihin enkä voinut ajatella muuta kuin: "Muoth on lyönyt häntä!" Olin näkevinäni hänen nyrkkinsä, ja minua kauhistutti tuo mies ja tuo nainen, jolla lyöntien ja halveksumisen ja hylkäämisen jälkeenkään ei näyttänyt olevan muuta ajatusta eikä toivomusta, kuin löytää jälleen tie hänen luokseen ja takaisin samoihin nöyryytyksiin.

Vihdoinkin tulva tyrehtyi, Lotte puhui hitaammin, näytti olevan hämillään ja tajuavan aseman sekä vaikeni vihdoin. Samalla irrotti hän kätensä minun käsistäni.

"Hänellä ei ole ketään toista", sanoin hiljaa, "ainakaan en minä tiedä mitään sellaisesta enkä myöskään sitä usko."

Hän katsoi minuun kiitollisena.

"Mutta auttaa en teitä voi", jatkoin. "En koskaan puhu hänen kanssaan tällaisista asioista."

Olimme molemmat hetkisen aikaa ääneti. Minun täytyi ajatella Marionia, kaunista Marionia ja tuota iltaa, jolloin olin kävellyt hänen rinnallaan töhnin puhaltaessa ja jolloin hän niin urhoollisesti oli pitänyt rakastettunsa puolta. Oliko hän lyönyt tätäkin? Ja juoksiko tämäkin yhä hänen jäljessään?

"Miksi oikeastaan tulitte minun luokseni?" kysyin.

"En tiedä; jotain minun täytyi tehdä. Ettekö luule hänen enää lainkaan ajattelevan minua? Te olette hyvä ihminen, te autatte minua! Te voisitte toki kerran koettaa, kerran kysyä, puhua hänelle minusta…"

"Ei, sitä en voi. Jos hän teitä vielä rakastaa, tulee hän itse jälleen luoksenne. Ja ellei, niin silloin — — —"

"Mitä silloin?"

"Silloin unohtakaa hänet, hän ei ansaitse sitä, että te niin suuresti nöyryytätte itseänne."

Silloin naurahti hän äkkiä.

"Voi teitä! Mitä tiedätte te rakkaudesta!"

Hän on oikeassa, ajattelin, mutta se koski minuun kuitenkin. Vaikka lempi ei ollut löytänytkään tietä luokseni, vaikka seisoinkin syrjässä, mikä velvollisuus minun oli olla toisten uskottuna ja auttajana? Säälin naista, mutta halveksin häntä vielä enemmän. Jos rakkaus oli tätä, vuoroin julmuutta ja vuoroin nöyryytystä, silloin oli parempi elää ilman rakkautta.

"En tahdo riidellä", sanoin kylmästi. "En ymmärrä sen luontoista rakkautta."

Lotte kietoi harson jälleen kasvoilleen.

"Minä lähdenkin jo."

Nyt hän jälleen säälitti minua, mutta enhän voinut antaa tuon hullun kohtauksen alkaa uudelleen; sen vuoksi olin ääneti ja avasin hänelle oven, jota kohti hän astui. Saatoin hänet ohi uteliaan emännän portaille saakka; siellä kumarsin hänelle, ja hän meni sanomatta enää mitään ja minuun katsomatta.

Surullisena silmäilin hänen jälkeensä enkä päässyt pitkään aikaan irti hänen kuvastaan, joka yhä oli silmieni edessä. Olinko minä tosiaankin aivan toisenlainen ihminen, kuin kaikki nuo muut, kuin Marion, kuin Lotte, kuin Muoth? Oliko tuo tosiaankin rakkautta? Näin heidän kaikkien, noiden intohimon ihmisten, hoippuvan kuin myrskyjen heitteleminä ja ajautuvan epävarmuutta kohti, miehen tänään halun ja huomenna kyllästymisen kiusaamana, synkästi rakastaen ja häikäilemättä siteitä katkaisten, ei mistään viehtymyksestään varmana eikä mistään lemmestään iloitsevana, ja naiset hurmautuneina, loukkauksia ja lyöntejä sietäen, vihdoin hyljättyinä ja kuitenkin yhä hänessä riippuen, mustasukkaisuuden ja halveksitun rakkauden alentamina, uskollisina kuin koirat. Tuona päivänä jälleen kerran sangen pitkistä ajoista minä itkin. Vuodatin tahtomattani kiukkuisia kyyneleitä näiden ihmisten vuoksi, ystäväni Muothin, elämän ja rakkauden vuoksi, ja hiljaisempia, salaisia kyyneleitä itseni vuoksi, minun, joka elin kaiken tuon keskellä ikäänkuin toisessa tähdessä, joka en ymmärtänyt elämää, joka kaipasin rakkautta ja jonka kuitenkin täytyi sitä peljätä.

Heinrich Muothin luona en enää pitkään aikaan ollut käynyt. Hän saavutti näihin aikoihin riemuvoittoja Wagner-laulajana ja häntä alettiin pitää "tähtenä". Samaan aikaan minäkin vaatimattomasti astuin julkisuuteen. Lauluni ilmestyivät painosta ja saivat ystävällisen vastaanoton, ja kaksi kamarimusiikkisävellystäni esitettiin konserteissa. Ystävieni taholta sain hiljaista tunnustusta, kritiikki pysyi vielä ääneti odottavalla kannalla tai kohteli minua lempeästi vasta-alkajana.

Olin paljo viulunsoittaja Teiserin seurassa, hän piti minusta ja kiitteli teoksiani ystävän ilolla, ennusti minulle suurta menestystä ja oli aina valmis soittamaan kanssani. Kuitenkin puuttui minulta jotain. Tunsin kaipaavani Muothin luokse, mutta vältin häntä yhä. Lottesta en kuullut enää mitään. Miksi en ollut tyytyväinen? Moitin itseäni siitä, ett'ei uskollisen kelpo Teiserin seura minulle riittänyt. Mutta hänessäkin kaipasin jotain. Hän oli minusta liian iloinen, liian aurinkoinen, liian tyytyväinen, hän ei näyttänyt tuntevan mitään syvyyksiä. Muothista ei hänellä ollut hyvää sanottavana. Monasti teatterissa, kun Muoth lauloi, katsoi hän minuun ja kuiskasi: "Näetkö, miten hän taas hutiloi! Hän on jo aivan pilalla! Mozartia ei hän milloinkaan laula; hän kyllä tietää, miks'ei." Minun täytyi myöntää hänen olevan oikeassa, enkä kuitenkaan tehnyt sitä täydestä sydämestäni, riipuin yhä vielä kiinni Muothissa, enkä kuitenkaan osannut häntä puolustaa. Muothissa oli jotain, mitä Teiserillä ei ollut, mitä hän ei tuntenut ja mikä minut liitti Muothiin. Se oli ikuinen ikävä, kaipuu ja tyytymättömyys. Ne minut ajoivat opintoihin ja työhön, ne minut saivat tarttumaan kiinni ihmisiin, jotka olivat liukuneet käsistäni, juuri niinkuin Muothinkin, jota tämä sama tyytymättömyys kannusti ja kiusasi. Säveltäminen oli aina oleva kutsumukseni, sen tiesin, mutta halusin myöskin kerran saada luoda onnen ja yltäkylläisyyden ja häiritsemättömän ilon tunteesta enkä aina vain kaipauksesta ja sydämen orpoudesta. Ah, miksi ei minua tehnyt onnelliseksi se, minkä kuitenkin toki omistin, musiikkini? Ja miks'ei Muoth ollut onnellinen siitä, mitä hän omisti, rajusta elinvoimastaan ja naisistansa?

Teiser oli onnellinen, häntä ei vaivannut mikään saavuttamattoman kaipuu. Hänellä oli lempeä, epäitsekäs ilonsa taiteesta, jolta hän ei vaatinut yhtään enempää, kuin mitä se hänelle antoi, ja ulkopuolella taidetta oli hän vielä tyytyväisempi, silloin tarvitsi hän vain pari ystävällistä sielua, kenties sattumalta lasillisen viiniä ja lomapäivinään huviretken maalle, sillä hän oli innostunut matkailija. Jos teosofien opissa oli jotain paikkansa pitävää, niin täytyi tämän miehen olla jo miltei täydellinen, niin hyvä hän oli olemukseltaan ja niin vähän antoi hän intohimon ja tyytymättömyyden päästä sydämeensä. Kuitenkaan en olisi tahtonut olla hänen kaltaisensa. En tahtonut olla kukaan muu, tahdoin pysyä omassa kuoressani, joka kuitenkin monasti oli minulle liian ahdas. Aloin tuntea itsessäni voimaa sen jälkeen kuin teokseni hiljalleen alkoivat vaikuttaa, ja olin jo tulemassa ylpeäksi. Joku ihmisten luokse johtava silta täytyi minun löytää, minun täytyi jollain tavalla voida elää heidän joukossaan, olematta aina alakynnessä. Jollei ollut muuta tietä, saattoi kenties musiikkini johtaa minut siihen. Elleivät he rakastaneet minua, täytyisi heidän rakastaa minun teoksiani.

Sellaisista hulluista ajatuksista en päässyt irti. Ja kuitenkin olin valmis antautumaan, uhraamaan itseni, kun vain joku olisi tahtonut minut saada, kun vain joku olisi todella ymmärtänyt minua. Eikö musiikki ollut maailman salainen laki, eivätkö maat ja tähdet kulkeneet harmonisesti ratojaan? Ja minunko piti jäädä yksin, olla löytämättä ihmistä, jonka olemus sointui yhteen omani kanssa?

Vuoden olin näin elänyt vieraassa kaupungissa. Paitsi Muothia, Teiseriä ja johtaja Rössleriä oli minulla aluksi ollut sangen vähän seuraa, mutta viime aikoina olin joutunut suurempiin seurapiireihin, jotka eivät minua viehättäneet, mutta eivät myöskään olleet minulle vastenmielisiä. Sen johdosta että kamarimusiikkisävellyksiäni oli esitetty konserteissa, olin tullut tuttavaksi myöskin ulkopuolella teatteria olevien musiikkimiesten kanssa; kannoin nyt pikku piirissäni hiljaa kasvamassa olevan maineen miellyttävää kuormaa, näin että minut tunnettiin ja huomattiin. Kaikesta maineesta on se suloisinta, jolla ei vielä ole takanaan suurta menestystä, joka ei vielä herätä kateutta, ei vielä eristä. Kulkee mukanaan tietoisuus siitä, että tulee siellä täällä huomatuksi, mainituksi nimeltä, kohtaa ystävällisiä katseita, näkee vertaisten nyökäyttävän päätään hyväntahtoisesti ja nuorempien tervehtivän kunnioittavasti, ja kantaa yhä mukanaan salaista tunnetta siitä, että paras vielä on tulematta, niinkuin kaikki nuoret ajattelevat, kunnes näkevät, että paras on jo mennyttä. Minun nautintoani vähensi enimmän se, että aina luulin huomaavani tunnustuksen seassa sääliä. Tuntuipa usein siltä, että minua säästeltiin ja oltiin siksi minulle niin ystävällisiä, että olin rampa poloinen, jolle mieluisasti suotiin jotain iloa.

Erään konsertin jälkeen, missä oli esitetty muuan minun sävellykseni kahdelle viululle, tutustuin rikkaaseen tehtailijaan Imthoriin, joka oli tunnettu innokkaaksi musiikin ystäväksi ja nuorten kykyjen suosijaksi. Hän oli jotenkin pienikasvuinen, tyynennäköinen mies, jolla oli harmahtavat hiukset ja jonka ulkomuodosta ei voinut arvata enemmän hänen rikkauttaan kuin hänen läheistä suhdettansa taiteeseenkaan. Mutta siitä, mitä hän kanssani puhui, saatoin kyllä huomata, miten paljo hän ymmärsi musiikkia; hän ei lausunut umpimähkäisiä ylistelyjä, vaan antoi tyynen, asiallisen hyväksymisensä, joka oli enemmän arvoinen. Hän kertoi minulle, minkä jo olinkin aikaisemmin saanut tietää toiselta taholta, että hänen kotonaan useasti toimeenpantiin soitannollisia iltoja sekä uuden että vanhan musiikin esittämistä varten. Hän antoi minullekin kutsun ja lausui lopuksi: "Teidän laulunne ovat myöskin tutut meille, pidämme niistä paljo. Valmistatte ilon myöskin tyttärelleni."

Vielä ennen kuin tulin käyneeksi hänen luonaan sain kutsun. Herra Imthor pyysi lupaa antaa esittää minun Es-duuri-trioni hänen kotonansa. Pari kelpo taiteilijaa, sellon- ja viulunsoittaja, oli käytettävissä, ja minulle oli varattu ensimäinen viulu, jos olin halukas ottamaan osaa esitykseen. Tiesin että Imthorin tapana oli aina maksaa sangen hyvä korvaus niille ammattitaiteilijoille, jotka esiintyivät hänen luonaan. Sellaiseen en olisi mielelläni tahtonut suostua, ja kuitenkaan en tiennyt, kuinka kutsu oli tarkotettu. Lopuksi kuitenkin otin tarjouksen vastaan, molemmat soittotoverini kävivät luonani saamassa nuotit, ja meillä oli muutamia harjotuksia. Välillä kävin Imthorin luona, mutta en tavannut ketään kotoa. Sitten tuli sovittu ilta.

Imthor oli leskimies ja asui vanhassa, yksinkertaisen jykevässä porvaristalossa, yhdessä noita harvoja, joilla vielä keskellä yhä suurenevaa kaupunkia oli vanhat puutarhansa pienentämättöminä ympärillään. Puutarhasta en nähnyt paljoa illalla tullessani, näin vain lyhyen lehtokujan korkeita plataaneita, joiden runkoja valoisat kohdat lyhdynvalossa osottivat, ja välillä pari vanhaa, tummentunutta kiviveistosta. Korkeiden puiden takana sijaitsi vaatimattomasti vanha, leveä ja matalaksi rakennettu talo, jossa ulko-ovelta alkaen käytävien, portaiden ja kaikkien huoneiden seinät olivat täynnä vanhoja maalauksia, perhemuotokuvia ja mustuneita maisemia, vanhanaikaisia näköaloja ja eläinkuvia. Saavuin yht'aikaa toisten vieraiden keralla, ja meidät otti vastaan talon seuranainen, joka johti meidät sisään.

Seura ei ollut varsin suuri, mutta pienenpuoleisissa suojissa oli kuitenkin hiukan ahdasta, kunnes musiikkihuoneen ovet avattiin. Täällä oli tilavaa ja näytti kaikki uudelta, piano, nuottikaapit, lamput ja tuolit; vain seinillä olevat taulut olivat täälläkin vanhoja.

Soittajatoverini olivat jo saapuvilla, asetimme nuottijalustamme kuntoon ja aloimme virittää viulujamme. Silloin aukeni kauimpana takana oleva ovi ja vasta puolittain valaistuun huoneeseen astui vaaleihin puettu nainen. Molemmat herrat tervehtivät häntä erinomaisen kohteliaasti, näin että se oli Imthorin tytär. Hän katsoi minuun silmänräpäyksen ajan kysyvästi, sitten hän, ennenkuin vielä olin ennättänyt tulla esitetyksi, ojensi minulle kätensä ja sanoi: "Tunnen teidät jo, olette herra Kuhn? Tervetuloa!"

Kaunis tyttö oli heti sisäänastuessaan tehnyt minuun vaikutuksen, ja nyt kaikui hänen äänensä niin kirkkaana ja ystävällisenä, että minä sydämellisesti puristin hänen tarjottua kättänsä ja katsoin tyytyväisenä hänen silmiinsä, jotka tervehtivät minua ystävällisesti.

"Iloitsen jo edeltäpäin triostanne", sanoi hän hymyillen, ikäänkuin olisi hän odottanutkin minun olevan sellaisen kuin olin ja kuin olisi hän ollut tyytyväinen.

"Samoin minäkin", vastasin minä tietämättä mitä sanoin ja katsahdin häneen uudelleen; hän nyökäytti päätään. Sitten jatkoi hän matkaansa salista, ja minä katsoin hänen jälkeensä. Pian tämän jälkeen tuli hän takaisin, isänsä käsipuolessa, ja heidän jäljessään saapui seura. Me kolme istuimme jo telineittemme ääressä valmiina. Vieraat istuutuivat, muutamat tuttavat nyökäyttivät minulle tervehdykseksi päätänsä, isäntä ojensi minulle kätensä, ja kun kaikki olivat istuutuneet, sammuivat sähkövalot ja palamaan jäivät vain kynttilät nuottitelineittemme yläpuolella.

Olin miltei unohtanut musiikkini. Etsin salin takaosasta neiti Gertrudia, joka istui hämärässä nojaten erästä kirjatelinettä vastaan. Hänen tummanvaaleat hiuksensa näyttivät miltei mustilta, hänen silmiänsä en nähnyt. Nyt laskin hiljaa tahdin ja annoin merkin päälläni, ja me viritimme levein vedoin andanten.

Nyt soittaessani tuli minun hyvä olla, keinuin itse mukana tahdissa ja leijuin vapaana, sointuen yhteen sävelvirtojen kanssa, jotka tuntuivat minusta kaikki aivan uusilta ja ikäänkuin tässä silmänräpäyksessä keksityiltä. Minun ajatukseni Gertrud Imthorista yhtyivät puhtaasti ja häiriintymättä ajatuksiini musiikista, liikutin käyrääni ja annoin silmilläni ohjeita, kauniisti ja tasaisesti virtasi soitto ilmoille ja otti minut mukaansa, rakensi kultaisen sillan Gertrudin luokse, jota en voinut enää nähdä ja jota en enää kaivannutkaan nähdä. Annoin hänelle soittoni ja hengenvetoni, ajatukseni ja sydämenlyöntini, niinkuin aamuvaeltaja antautuu varhaisen päivän kuulakkuuteen ja niittyjen loistoon. Ja hyvinvoinnin ja sävelten kohoavan voiman ohella paisutti mieltäni ihmeellinen onnentunne siitä, että nyt näin äkkiä tiesin, mitä rakkaus oli. Se ei ollut mikään uusi tunne, vain ikivanhojen aavistusten kirkastamista ja selkenemistä, niiden paluuta vanhaan kotimaahansa.

Ensimäinen osa oli lopussa; soin itselleni vain minuutin väliajan. Hiljaa kaikuivat kielten virityksestä syntyneet äänet, jännittyneiden kasvojen ja nyökkäävien päiden yli näin silmänräpäyksen ajan tummanvaalean pään, lempeän, kirkkaan otsan ja kirkkaanpunaisen, ankaran suun; sitten koputin hiljaa telineeseen, ja me alotimme toisen osan, joka minun mielestäni on onnistunein. Soittajat lämpenivät, laulun kasvava kaihomielisyys teki rauhattomia kaarroksia, lenteli epäröivin siivin ympäri, etsi ja häipyi arkaan valitukseen. Syvänä ja lämpöisenä otti sello säveleen haltuunsa, kohotti sen voimallisesti ja hartaasti, kantoi sen sitten soinnuttomasti uuteen, synkempään äänilajiin ja lopetti sen epätoivoisena puoleksi raivoisaan bassoon.

Tämä toinen osa oli minun itsetunnustukseni, minun kaipuuni ja tyytymättömyyteni tunnustus Kolmannen osan tarkotus oli kuvata lunastusta ja päämäärän saavuttamista. Mutta tästä illasta saakka tiesin, ettei se ollut mitään, ja sivuutin sen huolettomasti kuin ainakin asian, joka oli jäänyt taakseni. Sillä luulin nyt tietäväni tarkasti, mitenkä vapahduksen olisi pitänyt soida, mitenkä loiston ja rauhan olisi pitänyt puhjeta myrskyisästä äänten pauhusta, valon synkistä pilvistä. Mitään tästä kaikesta ei ollut trioni kolmannessa osassa, se oli vain kasvaneiden epäsointujen lieventävä vaimentuminen ja yritys selventää ja kiihdyttää vanhaa perussävelmää. Siitä, mikä minussa itsessäni nyt loisti ja lauloi, ei siinä ollut säveltä eikä väläystäkään, ja minua ihmetytti, ettei kukaan huomannut sitä.

Trioni oli lopussa. Nyökäytin päätäni kahdelle toverilleni ja panin viuluni pois. Valot syttyivät jälleen, vieraat alkoivat liikkua, useat tulivat luokseni tavanmukaisin kohteliaisuuksin, ylistyksin ja arvosteluin, osottaakseen olevansa asiantuntijoita. Teoksen pääpuutteesta ei kukaan huomauttanut.

Jakaannuttiin useampiin huoneisiin, nautittiin teetä, viiniä ja leivoksia, herrojen huoneessa tupakoitiin. Kului tunti ja vielä toinenkin. Silloin vihdoinkin, minun enää tuskin odottaessanikaan, Gertrud seisoi luonani ja ojensi minulle kätensä.

"Miellyttikö se teitä?" kysyin.

"Kyllä, se oli kaunis", sanoi hän nyökäyttäen päätään. Mutta minä näin, että hän ajatteli enempääkin. Senvuoksi sanoin: "Tarkotatte toista osaa. Muuhan ei ole minkään arvoista."

Silloin katsoi hän minua jälleen uteliaasti silmiin kypsyneen naisen älykkyys katseessaan ja sanoi: "Tiedätte siis sen itse. Ensimäinen osa on hyvää musiikkia, eikö totta? Toinen osa paisuu mahtavaksi ja leveäksi ja vaatii kolmannelta liian paljon. Näki teidän soittamistavastannekin, milloin todella olette mukana, milloin ette."

Minun oli mieluista kuulla, että hänen kirkkaat, hyvät silmänsä olivat seuranneet minua tietämättäni. Ja ajattelin jo tänä tuttavuutemme ensimäisenä iltana, että olisi autuasta viettää kokonainen elämä tuon kauniin ja vilpittömän katseen alla, että silloin olisi mahdotonta milloinkaan tehdä tai ajatella mitään huonoa. Ja tuosta illasta saakka tiesin, että minun eheyden ja lempeän sopusoinnun kaipuulleni oli jossain löydettävissä tyydytys ja että maailmassa oli joku, jonka katseeseen ja ääneen jokainen suonentykähdys ja jokainen hengenveto minussa vastasi puhtaasti ja sydämellisesti.

Myöskin hän tajusi heti minussa oman olentonsa ystävällisen ja puhtaan heijastuksen ja osotti minulle ensi hetkestä alkaen tyyntä luottavaisuutta, joka sai hänet avautumaan minulle teeskentelemättömänä ja pelkäämättä väärinkäsitystä tai luottamuksen väärinkäyttämistä. Hänestä tuli heti läheinen ystävä minulle, mikä on näin nopeasti mahdollista vain nuorille ja vähän turmeltuneille ihmisille. Tähän saakka olin tosin silloin tällöin ollut rakastunut, mutta kuitenkin aina — ja varsinkin minulle sattuneen onnettomuuden jälkeen aroin, kaihosin ja epävarmoin tuntein. Nyt oli rakastuneisuuden sijaan tullut rakkaus, ja minusta näytti siltä kuin olisi hieno harmaa harso pudonnut silmiltäni ja maailma ollut edessäni jumalaisessa alkuperäisyyden hohteessaan, niin kuin lasten silmissä tai sellaisena kuin se on paratiisiunelmissamme.

Gertrud oli siihen aikaan tuskin yli kahdenkymmenen vuoden, solakka ja terve kuin nuori puu ja oli koskemattomana kulkenut tyttö-iän tavallisten turhamaisuuksien ohi, seuraten omaa ylhäistä olentoansa kuin varmasti etenevää säveltä. Sydämelleni teki hyvää, että tiesin sellaisen olennon elävän tässä puutteellisessa maailmassa, enkä edes ajatellutkaan mitään sellaista että vangitsisin hänet ja ottaisin hänet yksin itselleni. Iloitsin saadessani hiukan olla osallisena hänen kauniista nuoruudestansa ja alusta alkaen tietäissäni kuuluvani hänen hyviin ystäviinsä.

Tämän illan jälkeisenä yönä valvoin myöhään. Mutta minua ei vaivannut kuume eikä levottomuus, vaan makasin unta haluamatta, koska tunsin kevääni tulleen ja sydämeni pitkien harharetkien ja talviaikojen jälkeen olevan oikealla tiellä. Huoneeseeni virtasi kalpea yönhohde; kaikki elämän ja taiteen päämäärät olivat edessäni läheisinä ja selvinä, tajusin elämäni useasti kadoksiin häipyneen säveleen ja salaisen tahdin aukottomasti aina lapsuusvuosiini saakka. Ja kun tahdoin pidättää ja koota yhteen tämän unentapaisen kirkkauden ja tunteen tiivistyneen täyteläisyyden ja mainita sitä nimeltä, niin lausuin nimen Gertrud. Tämä nimi huulillani nukahdin aamupuolella yötä ja nousin päivän valjetessa ylös reippaana ja virkistyneenä kuin pitkän unen jälkeen.

Silloin muistuivat mieleeni viimeaikojen alakuloiset ja myöskin ylpeät ajatukset, ja minä huomasin, mitä minulta oli puuttunut. Tänään ei minua vaivannut eikä tuskastuttanut enää mikään, korvissani soi jälleen suuri harmonia ja uneksin jälleen nuoruudenunelmaani avaruuksien soitannosta. Askeleeni ja ajatukseni ja hengitykseni tapahtuivat jälleen salaisen sävelmän tahdissa, elämällä oli jälleen tarkotus, ja etäisyys oli aamuruskon kultaama. Ei kukaan huomannut tapahtunutta muutosta, kukaan ei ollut minulle tarpeeksi läheinen. Vain Teiser, suuri lapsi, nyhkäisi minua teatterissa harjotuksen aikana iloisesti kylkeen ja sanoi: "Nukuitte hyvin tänä yönä, eikö totta?" Mietin, millä tavalla minä voisin ilahduttaa häntä, ja kysyin seuraavalla väliajalla: "Teiser, mihin matkustatte tänä kesänä?" Silloin nauroi hän ujosti ja punastui kuin morsian, jolta kysytään hääpäivää, ja sanoi: "Hyvä jumala, siihen on vielä pitkältä aikaa! Mutta katsokaahan, täällä minulla on jo liput." Hän löi kädellään rintataskuunsa. "Tällä kertaa lähdetään Bodenjärveltä: Reininlaakso, Liechtensteinin ruhtinaskunta, Chur, Albula, Ylä-Engadin, Maloja, Bergell, Comojärvi. Paluutiestä en vielä ole selvillä."

Hän kohotti jälleen viulun poskelleen ja heitti minuun vielä nopean onnellisen katseen harmaansinisistä lapsensilmistään, jotka eivät näyttäneet vielä milloinkaan nähneen mitään maailman liasta ja tuskasta. Ja minä tunsin itseni veljeksi hänen kanssaan, ja samoin kuin hän iloitsi suuresta, viikkoja kestävästä jalkamatkastaan, vapaudesta ja huolettomasta kanssakäymisestä auringon, ilman ja maan seurassa, niin iloitsin minäkin uudelleen kaikista elämäni teistä, jotka olivat edessäni kuin vastasyntyneen auringon kirkastamina ja joita minä mielin käydä pää pystyssä, kirkkain silmin ja puhtain sydämin.

Nyt kun luon katseeni takaisin tähän aikaan, on se kaikki jo etäällä takanani, elämäni aamupuolella, mutta jotain silloisesta valosta on yhä vieläkin teilläni, vaikkei se enää hohdakaan yhtä nuorena ja hymyilevänä, ja tänä päivänä niinkuin silloinkin on lohdutukseni ja tekee minulle alakuloisina hetkinä hyvää ja poistaa pölyn sielustani, kun lausun itselleni Gertrudin nimen ja ajattelen häntä sellaisena kuin hän silloin tuli luokseni isänsä musiikkisalissa, kepeänä kuin lintu ja luottavaisena kuin ystävä.

Nyt kävin jälleen myöskin Muothin luona, jota olin mahdollisuuden mukaan vältellyt kauniin Lotten kiusallisen tunnustuksen jälkeen. Muoth oli huomannut sen ja oli, niinkuin tiesin, liiaksi ylpeä ja myöskin liiaksi välinpitämätön pitääkseen lukua siitä. Sillätavoin emme enää kuukausiin olleet tavanneet toisiamme kahden kesken. Nyt, kun olin täynnä uutta luottamusta elämään ja täynnä hyviä aikomuksia, näytti minusta ennen kaikkea tarpeelliselta jälleen koettaa lähestyä laiminlyötyä ystävääni. Aiheen siihen antoi uusi laulu, jonka olin säveltänyt; päätin omistaa sen hänelle. Se oli tuon laviinilaulun tapainen, josta hän niin paljon piti, ja teksti kuului:

Ma sammuttanut olen kynttilät, Yö viileänä virtaa ikkunoista. Mua syleillen kuin ystävä ja veli, Min vertaista ei toista.

Me sairastamme samaa ikävää, Me käymme aavistaen unelmoissa Ja aikaa vanhaa muistelemme yhä Omassa taaton ko'issa.

Kirjoitin tästä siistin jäljennöksen ja siihen sanat: "Omistettu ystävälleni Heinrich Muothille."

Se mukanani läksin hänen luokseen sellaiseen aikaan, jolloin varmasti tiesin tapaavani hänet kotoa. Aivan oikein kaikuikin hänen laulunsa minua vastaan, hän astuskeli suuressa huoneessaan edestakaisin ja harjoitteli. Hän otti minut vastaan tyynesti.

"Kas, herra Kuhn! Luulin jo, ett'ette tule enää lainkaan."

"Totta kai", sanoin minä, "tässä olen. Mitenkä menee?"

"Yhä entiseen tapaan. Onpa hauskaa, että jälleen kerran uskalsitte tulla minun luokseni."

"Niin, olen viime aikoina ollut uskoton…"

"Vieläpä hyvin huomattavassa määrässä. Tiedän myöskin, miksi."

"Sitä tuskin uskon."

"Tiedän sen. Lotte kävi kerran luonanne, eikö totta?"

"Kyllä, en tahtonut mainita siitä."

"Ei ole tarpeenkaan. Siis, tässä olette jälleen."

"Ja olen tuonut jotain mukanani."

Annoin hänelle nuotit.

"Oo, uusi laulu! Se on oikein, pelkäsin jo, että piiloutuisitte ikävään jouhimusiikkiin. Ja siinähän on omistuskin! Minulleko? Onko se täyttä totta?"

Minua ihmetytti, että se näytti häntä niin ilahduttavan, olin ennemmin odottanut leikinlaskua omistuksestani.

"Se ilahduttaa minua tosiaankin", sanoi hän vilpittömästi. "Minua ilahduttaa aina kunnon ihmisten ystävyys, ja teidän erittäinkin. Olin jo kaikessa hiljaisuudessa merkinnyt teidät kuolleidenluettelooni."

"Pidättekö sellaista luetteloa?"

"Pidänpä niinkin, kun on niin paljo ystäviä, tai on ollut, kuin minulla… Siitä tulisi kaunis luettelo. Moraalisille olen aina antanut korkeimman arvon, ja juuri ne vilistävät minulta kaikki tiehensä. Lurjusten joukosta löytää joka päivä ystäviä, mutta idealistien ja normalikansalaisten joukosta on niitä vaikea saada, kun on joutunut huonoon maineeseen. Te olette tätä nykyä miltei ainoa. Ja mitenkä onkaan — mitä on vaikein saada, sitä mieluimmin tahtoisi. Ettekö tekin ole tehnyt samaa havaintoa? Minä en ole koskaan välittänyt muista kuin ystävistä, ja näiden asemasta juoksee syliini vain naisia."

"Siihen olette osaksi itse syypää, herra Muoth."

"Miksi niin?"

"Kohtelette mielellänne kaikkia ihmisiä samoin kuin kohtelette naisia. Ystävien suhteen ei tämä käy päinsä, sen vuoksi karkaavat ne teiltä. Te olette itsekäs."

"Jumalan kiitos, sitäkö olen? Muuten, ette tekään sen vähemmän. Kun hirveä Lotte teille valitti tuskiaan, ette suinkaan häntä auttanut. Te ette myöskään käyttänyt hyväksenne tilaisuutta minun käännyttämiseeni, mistä olen teille kiitollinen. Teissä asia herätti kammoa, ja sen vuoksi pysyitte te poissa."

"No, tässä olen jälleen. Olette oikeassa, minun olisi pitänyt ottaa Lotte suojiini. Mutta minä en ymmärrä näitä asioita. Hän on itse nauranut minulle ja sanonut, etten ymmärrä rakkaudesta niin mitään."

"No, sitten tyydytte pysymään uskollisena ystävyydelle! Se on myöskin harrastettava asia. Ja nyt istutte tänne ja soitatte tämän säestyksen, tarkastamme hiukan, laulua. Ah, muistatteko vielä tuota ensimäistänne? Teistähän on vähitellen tullut kuuluisa herra, näyttää minusta."

"Voin olla tyytyväinen; teidän tasallenne en kuitenkaan milloinkaan pääse."

"Lorua. Te olette säveltäjä, luova kyky, pieni jumala. Mitä teitä maine liikuttaa? Meikäläisen täytyy rientää, jos hän tahtoo johonkin ennättää. Meidän laulajien ja nuorallatanssijoiden laita on kuin naisten, meidän täytyy viedä nahkamme markkinoille kun se vielä on sileä. Mainetta niin paljo kuin suinkin, ja rahaa ja naisia ja samppanjaa! Valokuvia sanomalehdissä, laakeriseppeleitä! Sillä katso, jos tänään kyllästyn, tai syynä tarvitsee olla vain pieni keuhkotulehdus, niin olen huomenna sanottu irti ja maine ja laakerit ja koko komeus ovat mennyttä."

"No, te saatte odottaa sitä."

"Ah, tiedättekö, itse asiassa olen riivatun utelias näkemään, millaista on vanhana oleminen. Koko puhe nuoruudesta on huijausta, oikeata sanomalehti- ja lukukirjahuijausta! Elämän kaunein aika! Mitä vielä, vanhat ihmiset tekevät minuun aina paljoa tyytyväisemmän vaikutuksen. Nuoruus on elämän vaikein aika. Esimerkiksi itsemurhia ei myöhempinä vuosina satu juuri ollenkaan."

Aloin soittaa ja hän ryhtyi silmäilemään laulua, tajusi nopeasti säveleen ja antoi eräissä kohdissa, missä se merkitsevästi vaihtuu mollista duuriin, hyväksyvän työnnähdyksen kyynärpäällään.

Illalla löysin kotoani, niinkuin olin pelännyt, herra Imthorin lähettämän kirjeen, joka sisälsi pari ystävällistä sanaa ja enemmän kuin kohtuullisen palkkion. Lähetin rahat takaisin ja kirjotin, että olin kyllin varakas ja että mieluummin tahdoin seurustella hänen talossaan ystävänä. Kun hänet jälleen tapasin, kutsui hän minua pian jälleen käymään heillä ja sanoi: "Ajattelinkin, että näin kävisi. Gertrud oli sitä mieltä, ettei minun olisi pitänyt lähettää mitään, mutta koettaa kuitenkin tahdoin." Tästä lähtien olin Imthorin talossa ahkera vieras. Soitin useissa kotikonserteissa ensimäistä viulua, toimitin sinne kaiken uuden musiikin, sekä omani että muun, ja useimmat pikkuteoksistani esitettiin siellä ensiksi.

Eräänä iltapäivänä keväällä tapasin Gertrudin yksinään erään ystävättärensä seurassa kotona. Satoi ja hän ei suostunut laskemaan minua takaisin. Puhuimme musiikista, ja miltei tahtomattani aloin kertoa ja puhua varsinkin Graubündenissä viettämästäni ajasta, jolloin olin säveltänyt ensimäiset lauluni. Sitten jouduin hämilleni; ajattelin, mahtoiko olla oikein, että tein itsetunnustuksia tälle tytölle. Silloin sanoi Gertrud miltei arasti: "Minun täytyy tunnustaa teille jotain, josta ette saa olla minulle vihainen. Olen jäljentänyt itseäni varten kaksi teidän lauluistanne ja opetellut ne."

"Mutta laulatteko sitten?" huudahdin hämmästyneenä. Samalla muistui hullunkurisesti kyllä mieleeni tuo ensimäinen nuoruudenlempeni aikuinen tapaus, tuo pettymyksen hetki, jolloin olin kuullut armaani laulavan niin huonosti.

Gertrud hymyili tyytyväisesti ja nyökäytti päätään: "Laulanpa niinkin, vaikkakin vain itselleni ja parille ystävälle. Esitän teille laulut, jos säestätte."

Menimme pianon luokse ja hän antoi minulle nuotit, jotka olivat jäljennetyt hänen sirolla naiskäsialallaan. Hiljaa aloin säestykseni, voidakseni kuulla häntä oikein hyvin. Ja hän lauloi laulun ja sitten toisen, ja minä istuin ja kuuntelin ja kuulin musiikkini muuttuneen ja tulleen kuin lumotuksi. Hän lauloi korkealla, ihmeen keveällä, ihanasti leijailevalla äänellä, ja se oli kauneinta, mitä olen koskaan elämässäni kuullut. Mutta minuun tunki laulu kuin etelämyrsky lumiseen laaksoon ja jokainen sävel riimi verhon sydämeni ympäriltä, ja minun täytyi kesken autuuttani taistella ja koventaa luontoni, sillä kyyneleet olivat silmissäni ja olivat sumentaa minulta nuotit.

Olin kyllä luullut tietäväni, mitä rakkaus on ja olin tämän takia näyttänyt viisaalta omissa silmissäni, olin turvallisena katsellut uusin silmin maailmaa ja tuntenut läheisempää ja syvempää osallisuutta kaikkeen elämään. Nyt oli toisin, nyt ei enää ollut selkeyttä, tyydytystä ja iloavaa myrskyä ja liekkejä, nyt löi sydämeni riemuisena ja vapisten, ei tahtonut enää tietää mitään elämästä, vaan ainoastaan palaa liekkeihinsä. Jos nyt joku olisi kysynyt minulta, mitä rakkaus oli, niin olisin tosiaan luullut sen tietäväni ja osannut sen sanoa, ja vastaus olisi ollut synkkä ja leimuava.

Tällä välin liiteli korkealla yläpuolella Gertrudin keveä, taivaallinen ääni, näytti iloisesti huutavan minulle ja tahtovan tuottaa minulle vain iloa ja lensi kuitenkin minulta etäisiin korkeuksiin, saavuttamattomana ja miltei vieraana. Ah, tiesin nyt, miten oli laita. Hän saattoi laulaa, hän saattoi olla ystävällinen, hän saattoi tarkottaa parastani, tämä kaikki ei ollut sitä, mitä kaipasin. Ellei hän kokonaan ja ainaiseksi joutuisi minun omakseni, minun yksin, silloin oli koko elämäni turha ja kaikki hyvä ja hento ja sisäisimmin oma minussa oli vailla tarkoitusta.

Nyt tunsin käden olkapäälläni, pelästyin ja käännyin ympäri, ja katsoin häntä silmiin. Kirkkaat silmät olivat totiset ja vain vähitellen, kun tuijotin häneen, alkoi hän vienosti hymyillä ja punehtua.

Saatoin ainoastaan lausua kiitokseni! Hän ei tiennyt, mikä minun oli, hän vain tunsi ja ymmärsi, että mieleni oli järkkynyt ja johti hienotunteisesti meidät takaisin äskeiseen iloisen ja vapaan keskustelun äänilajiin. Sitten läksin pian.

En mennyt kotia enkä tiennyt, satoiko vielä. Kuljin keppini varassa katuja pitkin, mutta se ei ollut mitään käymistä eivätkä kadut olleet mitään katuja, kuljin myrskypilvillä läpi riehuvien, kohisevien ilmojen, puhelin myrskytuulen kanssa ja olin itse myrsky ja kuulin äärettömän etäältä kaikuvan jotain lumoavaa; se oli kirkas, korkea, höyhenen kepeästi leijuva naisääni, joka tuntui olevan aivan puhdas inhimillisistä ajatuksista ja pyyteistä ja kuitenkin ytimeensä sulkevan intohimon kaiken hullun hekkuman.

Illan istuin pimeässä huoneessani. Kun en enää kestänyt tätä, oli jo myöhäinen ilta, menin Muothin luokse, mutta näin hänen ikkunoidensa olevan pimeät ja palasin takaisin. Kauan kuljeskelin ympäri yössä ja heräsin vihdoin uupuneena unelmistani huomaten olevani Imthorin puutarhan edustalla. Siellä humisivat vanhat puut juhlallisesti kätkössä olevan talon ympärillä, mistä ei kuulunut ääntä eikä näkynyt valonsädettä, ja pilvien välistä tuli siellä täällä näkyviin heikosti tuikkivia tähtiä, jotka pian katosivat jälleen.

Odotin muutamia päiviä ennenkuin jälleen uskalsin mennä Gertrudin luokse. Näinä päivinä sain kirjeen runoilijalta, jonka lauluja olin säveltänyt. Noin parin vuoden ajan olimme olleet kirjevaihdossa keskenämme, häneltä saapui aina silloin tällöin merkillisiä kirjeitä, minä lähetin hänelle sävellyksiäni ja hän minulle runojansa. Nyt kirjotti hän:

"Arvoisa herra! Ette ole pitkään aikaan kuullut mitään minusta. Olen ollut ahkera. Siitä saakka kuin olen oppinut tuntemaan ja ymmärtämään teidän musiikkianne, on mielessäni liikkunut teitä varten teksti, mutta se ei tahtonut ottaa muodostuakseen. Nyt se on minulla miltei valmiina, se on oopperan teksti, ja teidän täytyy se säveltää. Te ette voi olla mikään erikoisen onnellinen ihminen, sen kuulee teidän musiikistanne. Itsestäni en tahdo puhua; mutta siinä on teksti teitä varten. Kun ei meidän kuitenkaan muuten ole suotu löytää mitään iloitsemisen arvoista, antakaamme ihmisille palanen kaunista musiikkia, jota kuunnellessa noille paksupintaisille edes hetkiseksi selviää, ettei elämä ole vain päällyskuorta Sillä kun emme kuitenkaan tiedä mitään ryhtymisen arvoista itsellemme, täytyy meidän antaa edes toisten saada aavistaa tuota tarpeetonta voimaamme.

Teidän Hans H."

Se oli kuin tulenkipinä minun ruutivarastooni. Kirjotin hänelle pyytäen häntä lähettämään tekstin ja olin niin kärsimätön, että revin jälleen kirjeen ja sen sijaan sähkötin. Viikon päästä tuli käsikirjotus, pieni, hehkuva runomittainen lemmennäytelmä, siellä täällä vielä aukkopaikkoja, mutta minulle kuitenkin jo täysin riittävä. Siitä lähtien kuljin alati säkeet mielessäni, lauloin niitä ja soitin niitä viululla yötä päivää, ja pian menin Gertrudin luokse.

"Teidän täytyy auttaa minua", huusin. "Sävellän oopperaa. Tässä on kolme teidän äänellenne sävellettyä palasta. Ettekö tahtoisi tutustua näihin? Ja sitten joskus laulaa niitä minulle?"

Hän ilostui uutisestani, antoi minun kertoa, selaili nuotteja ja lupasi pian oppia ne. Seurasi hehkuva, täyteläinen aika; lemmestä ja musiikista juopuneena kuljin edes ja takaisin, mihinkään muuhun kykenemättömänä, ja Gertrud oli ainoa joka tiesi salaisuuteni. Vein hänelle nuotteja, jotka hän oppi ja lauloi minulle, minä kysyin hänen mieltään, soitin hänen kuullakseen kaiken, ja hän puuhasi minun kerallani, harjotteli ja lauloi, neuvoi ja auttoi ja tunsi salaisuudestani ja syntyvästä teoksestani, joka kuului meille molemmille, hehkuvaa iloa. Ei viittaustakaan eikä ehdotusta, jota hän ei heti olisi ymmärtänyt ja ottanut varteen; lopuksi ryhtyi hän itse omalla sirolla käsialallaan auttamaan minua, teoksen uudestaan ja puhtaaksikirjoittamisessa. Teatterista olin ottanut lomaa sairauden takia.

Minun ja Gertrudin välillä ei syntynyt mitään väärinkäsityksiä, me ajauduimme samassa virrassa, valmistimme samaa teosta, se oli hänelle samoin kuin minulle kypsyneiden nuoruuden voimien kukoistusta, onnea ja lumousta, jossa minun intohimoni näkymättömänä paloi mukana. Hän ei tehnyt erotusta minun ja teokseni välillä, hän rakasti meitä ja oli meidän, ja minullekaan eivät lempi ja työ, musiikki ja elämä enää olleet toisistaan erotettavissa. Monasti katsahdin kauniiseen tyttöön kummastuneena ja ihaillen, ja hän vastasi katseeseeni, ja tullessani tai lähtiessäni puristi hän kättäni lämpimämmin kuin minä uskalsin puristaa hänen kättään. Ja kun minä noina leutoina kevätpäivinä kuljin puutarhan halki ja astuin vanhaan taloon, en tiennyt, työnikö vai lempenikö minua kuljetti ja mieltäni kohotti.

Sellaiset ajat eivät kestä kauan. Oltiin jo loppupuolella, minä istuin hänen pianonsa ääressä ja hän lauloi oopperani viimeistä näytöstä, jonka soprano-osa oli valmis. Hän lauloi ihmeellisesti, ja minä ajattelin näitä hehkuvia päiviä, joiden loisteen minä jo tunsin himmenevän, Gertrudin vielä liihotellessa korkealla yläilmoissa; ja minä tunsin toisellaisten, viileämpien päivien järkähtämättömästi tekevän tuloaan. Silloin hymyili hän minulle, kumartui puoleeni katsomaan nuotteja, huomasi murheen silmissäni ja katsahti minuun kysyvästi. Minä olin vaiti, nousin ylös ja otin hänen päänsä varovasti molempiin käsiini, suutelin häntä otsalle ja suulle ja istuuduin uudelleen. Hän antoi kaiken tapahtua hiljaa ja miltei juhlallisena, oudoksumatta ja ilman vastenmielisyyttä, ja nähdessään kyyneleitä silmissäni hyväili hän kepeällä, valkealla kädellään rauhottavasti hiuksiani ja otsaani.

Sitten jatkoin soittamistani ja hän lauloi, ja tämä omituinen hetki ei sitten millonkaan tullut meidän keskemme puheeksi, mutta se pysyi unohtumattomana, viimeisenä salaisuutenamme.

Sillä muu ei enää kauan voinut pysyä meidän keskeisenämme; ooppera tarvitsi nyt muita osallisia ja auttajoita. Ensimäinen näistä oli ehdottomasti oleva Muoth, sillä häntä olin ajatellut säveltäessäni pääosaa, jonka hillittömyys ja syvä intohimoisuus olivat läheistä sukua hänen laulullensa ja koko hänen olemuksellensa. Mutta vielä epäröin pienen hetkisen. Vielä oli teokseni yhdysside Gertrudin ja minun välilläni, kuului hänelle ja minulle, tuotti meille huolta ja iloa, oli kuin salattu puutarha, josta ei kukaan tiennyt, tai kuin laiva, jossa me kahden purjehdimme avointa merta.

Hän tiedusteli itse asiaa tuntiessaan ja huomatessaan, ettei hän enää voinut auttaa minua.

"Kuka esittää pääosan?" kysyi hän.

"Heinrich Muoth." Hän näytti kummastuneelta.

"Oo", sanoi hän, "onko se totta? En pidä hänestä."

"Hän on ystäväni, Gertrud-neiti. Ja osa sopii hänelle."

"Sopii kyllä."

Nyt oli jo vieras tullut väliimme.

5.

En ollut muistanut Muothin lomaa ja matkustamisaikeita. Hän iloitsi oopperasuunnitelmistani ja lupasi minulle kaikkea apuansa, mutta oli jo matkapuuhissa ja saattoi luvata ainoastaan sen, että hän syksyksi harjottelisi osansa. Kirjotin siitä häntä varten jäljennöksen, mikäli hänen osansa jo oli valmiiksi sävelletty. Hän otti sen mukaansa eikä tapansa mukaan koko aikana antanut mitään tietoa itsestään. Siten voitimme hiukan lisää aikaa. Gertrudin ja minun välillä vallitsi nyt hyvä toveruussuhde. Luulen että hän tuosta pianon ääressä tapahtuneesta kohtauksesta alkaen tiesi tarkoin, mitä minussa tapahtui; kuitenkaan ei hän milloinkaan lausunut sanaakaan, eikä millään tavoin muuttanut käytöstänsä minua kohtaan. Hän ei rakastanut ainoastaan minun musiikkiani, hän piti myöskin minusta ja tunsi samoin kuin minäkin, että meidän molempien kesken oli luonnollinen sopusointuisuus, että kumpikin meistä tunteellaan tajusi toisensa olennon ja hyväksyi sen. Näin hän kulki rinnallani yksimielisyydessä ja ystävyydessä, mutta intohimottomasti. Toisin ajoin se minulle riitti, ja minä vietin hiljaisia, kiitollisia päiviä hänen läheisyydessään. Mutta yhä tuli intohimo pian mukaan, silloin oli jokainen hänen ystävyydenosotuksistaan minulle vain almu, ja tunsin tuskallisesti, että ne rakkauden ja kaipuun puuskat, jotka riehuivat minussa, olivat hänelle outoja ja vastenmielisiä. Usein koetin väkivoimalla uskotella itselleni, että hän kerta kaikkiaan oli sellainen tasainen ja hiljainen luonteeltaan. Mutta tuntoni tajusi ettei se ollut totta, se tunsi Gertrudia kylliksi tietääkseen, että lemmen hänenkin rintaansa täytyisi tuoda myrskyjä ja vaaroja. Usein olen mietiskellyt tätä, ja luulen, että jos silloin olisin häntä myrskyisästi ahdistanut, vetänyt häntä puoleeni kaikin voimin, hän olisi minua seurannut ja tullut mukaani ainiaaksi. Mutta sitten aloin epäillä hänen iloisuuttaan ja löysin kurjaa sääliä siinä, missä hän minulle osotti hellyyttään ja hienoa myötätuntoisuuttaan. En voinut päästä irti ajatuksesta, ettei hän yhtä kauan olisi voinut viipyä tässä tyynessä ystävyydessään, jos kysymyksessä olisi ollut toinen, terve ja ulkonaisesti kaunis mies, josta hän olisi pitänyt yhtä paljon kuin minusta. Ja jälleen eivät olleet harvinaisia ne hetket, jolloin olisin luopunut musiikistani ja kaikesta mikä minussa oli suoran jalan ja moitteettoman ulkonaisen olemuksen takia.

Tähän aikaan tuli Teiser jälleen lähemmäksi minua. Hän oli minulle välttämätön työssäni, ja siksi olikin hän lähinnä se, joka sai kuulla salaisuuteni ja perehtyä oopperani suunnitelmaan ja tekstiin. Hän otti hellävaroen nuotit kainaloonsa tutustuakseen niihin kotonaan. Kun hän sitten tuli, olivat hänen vaaleapartaiset lapsenkasvonsa punaiset tyytyväisyydestä ja musiikki-innosta.

"Siitä jotain tulee, teidän oopperastanne!" huusi hän kiihottuneena. "Alkusoitto hivelee jo sormenpäitäni! Nyt menemme ja juomme lasillisen, miekkonen, ja ettei olisi liian rohkeata, sanoisin että juomme veljenmaljat. Mutta sellaista ei pidä tyrkyttää."

Siihen kernaasti suostuin, ja meille tuli hauska ilta. Teiser vei minut ensi kerran mukanaan kotiansa. Hän oli äskettäin ottanut luoksensa sisarensa, joka äidin kuoleman jälkeen oli jäänyt yksin, eikä osannut kylliksi kehua, miten suloiselta tämä uusi taloudenpito hänestä pitkien vanhanpojan vuosiensa jälkeen tuntui. Hänen sisarensa oli miellyttävä, tyytyväinen, iloinen tyttö, jolla oli samat kirkkaat, lapselliset ja ystävällisen hyvät silmät kuin hänen veljellään ja jonka nimi oli Brigitte. Hän toi meille leivoksia ja kirkkaan vihreätä itävaltalaista viiniä, sekä lisäksi laatikon pitkiä Virginia sikaareita. Me joimme ensimäisen lasin hänen onnekseen ja toisen veljeydeksemme, ja meidän pureskellessamme leivoksia, juodessamme viiniä ja tupakoidessamme kulki kunnon Teiser iloissaan sinne tänne huoneessa, milloin istui hän pianon ääressä, milloin kitara kädessään sohvalla, milloin viulu poskellaan pöydän luona, soitteli mitä mieleensä pölähti, lauloi ja antoi iloisten silmiensä välähdellä ja kaikki tämä tapahtui minun ja oopperani kunniaksi. Kävi selville että sisaressa oli samaa verta ja että hän ihaili Mozartia yhtä suuresti kuin velikin; "Taikahuilun" aariat ja "Don Giovannin" katkelmat helisivät pienessä asunnossa, puhelun ja lasien kilinän keskeyttäminä, viulun, pianon, kitaran taikka vain veljen vihellyksen moitteettoman puhtaasti säestäminä.

Lyhyeksi kesäkaudeksi olin vielä sidottu orkesteriin, mutta olin pyytänyt syksystä eroni, koska aioin siitä lähtien kokonaan antautua säveltämiseeni. Kapellimestari, jota minun lähtöni harmitti, kohteli minua kaiken lopuksi mitä valikoiduimmalla hävyttömyydellä, jota Teiser kuitenkin auttoi minua sopivalla tavalla torjumaan.

Tämän uskollisen ystäväni kanssa sain suoritetuksi oopperani soittimillesovituksen, ja niin pyhällä kunnioituksella kun hän kohtelikin minun ajatuksiani, yhtä leppymättömästi iski hän kiinni jokaiseen virheeseen orkesterikäsittelyssä. Useasti hän suorastaan raivostui ja haukkui minut pataluhaksi kuten kelpo orkesterinjohtaja, kunnes sai minut muuttamaan tai pyyhkimään jonkun paikan, johon olin itse mieltynyt. Ja aina oli hänellä esimerkkejä varalla, milloin olin epävarma. Milloin minä aioin tehdä jotain epäonnistunutta tai en uskaltanut yrittää jotain rohkeata, hän juoksi noutamassa partituurejaan ja näytti minulle, miten Mozart tai Lortzing olivat sellaisessa tapauksessa menetelleet ja että epäröimiseni oli arkuutta ja itsepäisyyteni sulaa tyhmyyttä. Me tuiskimme toisillemme, väittelimme ja riitelimme, ja milloin tämä tapahtui Teiserin asunnossa, kuunteli Brigitte meitä pyhällä kunnioituksella, kantoi meille viiniä ja sikaareita ja oikaisi sääliväisesti ja huolellisesti monta kurtistunutta nuottilehteä. Hänen velirakkauteensa liittyi vielä hänen ihailunsa minua kohtaan, minä olin hänen silmissään maestro. Joka sunnuntai täytyi minun mennä Teiserille syömään päivällistä, ja päivällisen jälkeen ajaa huristettiin, jos vain oli kirkasta täplääkään taivaalla, raitiotievaunulla ulos kaupungista. Kuljeskelimme sitten niityillä ja metsissä, jutella rupattelimme ja lauloimme, ja sisarukset esittivät ylen mielellään kotoisia tyrolilaisia "jodeln"-lurituksiaan.

Kerran menimme haukkaamaan palasen erääseen kyläravintolaan, missä avoimien ikkunoiden takana maalaissoittokunta veteli tanssinsäveleitä. Kun olimme syöneet ja istuskelimme omenaviinin ääressä puutarhassa, hiipi Brigitte pian vastapäätä olevaan taloon ja pujahti sisään, ja kun olimme hänen karkaamisensa huomanneet ja pidimme häntä silmällä, näimme hänen tanssien kulkevan erään ikkunan ohitse, raikkaana ja iloisena kuin kevätaamu. Kun hän palasi takaisin, uhkasi Teiser häntä sormellaan ja arveli, että Brigitte olisi toki voinut kutsua hänet mukaan tanssiin. Silloin tyttö punastui, teki hänelle torjuvan liikkeen kädellään ja katsahti minuun.

"Mikä on tarkotuksesi?" kysyi veli.

"Ole vaiti", sanoi tyttö vain, mutta sattumalta näin, miten hän katseellaan huomautti Teiserille minusta, ja Teiser sanoi: "Ah niin."

En sanonut mitään, mutta minusta oli kuitenkin merkillistä nähdä hänen olevan hämillään siitä, että oli tanssinut minun läsnäollessani. Nyt vasta pälkähti päähäni, että heidän kävelyretkensäkin kai olisivat sujuneet reippaammin ja ulottuneet kauemmaksi, jollen minä olisi ollut esteenä seurassa, ja siitä lähtien liityin heidän sunnuntairetkiinsä enään harvoin.

Gertrud oli, kun olimme saaneet soprano-osan jotenkin valmiiksi, huomannut että minun oli vaikeata luopua tiheistä vierailuistani hänen luonaan sekä tuttavallisesta seurustelustamme pianon ääressä, ja että kuitenkaan en rohjennut keksiä tekosyitä näiden edelleen jatkamiseksi: Silloin hämmästytti hän minua, ehdotuksella että säännöllisesti säestäisin häntä laulaessaan, ja minä kävin nyt pari kolme kertaa viikossa iltapäivisin hänen luonansa. Vanhus näki mielellään hänen ja minun olevan hyviä ystäviä; muutenkin salli hän tyttärensä, joka jo varhain oli kadottanut äitinsä ja toimi talossa emäntänä, kaikissa menetellä oman päänsä mukaan.

Puutarha oli täydessä kevätkesän loistossa, kaikkialla hiljaisen talon ympärillä kukkia ja lintujen laulua, ja kun astuin kadulta puutarhaan ja lehtokujassa olevien tummien, vanhojen kivikuvien ohitse kulkien astuin vehreyden ympäröimään taloon, tuntui minusta joka kerta kuin olisin astunut pyhäkköön, johon mailman melu ja hyörinä tunkeutui vain hiljaa ja hillittynä. Siellä surisivat ikkunoiden alla kukkivissa pensaissa mehiläiset, päivänpaiste lankesi huoneeseen kepeiden lehtien varjojen keralla, ja minä istuin pianon ääressä ja suutelin Gertrudin laulua, kuuntelin, miten hänen äänensä kimmosi ylös keveästi keinuen ja leijaillen, ja kun laulun loputtua katsoimme toisiimme ja hymyilimme, oli se ymmärtäväistä ja tuttavallista kuin sisarusten kesken. Silloin ajattelin useasti, että minun olisi vain tarvinnut ojentaa käteni ja hiljaa tarttua onneeni, omistaakseni sen ainiaaksi, ja kuitenkaan en sitä koskaan tehnyt, sillä tahdoin nähdä, eikö hänkin kerran ilmaisisi kaipausta ja ikävää. Mutta Gertrud näytti olevan ilmeinen tyytyväisyys itse toivomatta mitään muuta, niin, tuntuipa minusta monasti, kuin olisi hän pyytänyt, etten tätä hiljaista keskinäistä ymmärtämystämme järkyttäisi ja häiritsisi kevättämme.

Jos tunsinkin tämän johdosta pettymystä, niin lohdutti minua tietoisuuteni siitä miten sydämmellisesti hän eli musiikissani, miten hän ymmärsi minua ja miten ylpeä hän oli siitä.

Sitä kesti kesäkuuhun saakka: silloin matkusti Gertrud isänsä kanssa vuoristoon. Minä jäin kaupunkiin, ja kun kuljin heidän talonsa ohitse, lepäsi se tyhjänä plataaniensa kätkössä, ja portti oli suljettu. Silloin alkoi tuskani jälleen, kasvoi ja ahdisti minua painajaisena myöhäisiin yön hetkiin. Silloin menin useasti, miltei aina nuotteja taskussani, Teiserille, otin osaa heidän iloisentyytyväiseen elämäänsä, join heidän itävaltalaista viiniänsä ja soitin heidän kanssansa Mozartia. Sitten palasin kotia leudossa yössä, näin rakastavien parien, kävelevän puistoissa, kävin kotona väsyneenä vuoteelleni enkä kuitenkaan saanut unta. Nyt oli minusta käsittämätöntä, miten olin saattanut seurustella Gertrudin kanssa näin veljellisesti, etten milloinkaan ollut rikkonut lumousta, temmannut häntä luokseni ja vallottanut häntä itselleni. Näin hänet edessäni, heleänsinisessä tai harmaassa puvussaan, iloisena tai vakavana, kuulin hänen äänensä, enkä enää ymmärtänyt, miten olin milloinkaan saattanut kuunnella häntä joutumatta hehkuvaan tilaan ja pyytämättä häntä omakseni. Huumautuneena ja kuumeisena nousin ylös, sytytin tulen ja heittäydyin työhöni, annoin ihmisäänten ja soittimien pyytää rukoilla ja uhata, toistin kaipauksen laulun uusissa, kuumeisissa sävellajeissa. Mutta useasti jäi minulta tämäkin lohdutus pois; silloin makasin hehkuen ja hurjana häijyssä unettomuudessani, hoin sekapäisenä ja mielettömänä hänen nimeänsä. Gertrud, Gertrud, heitin lohdutuksen ja toivon ja antauduin epätoivoisena kaipaukseni hirveään voimattomuuteen. Huusin Jumalaa ja, kysyin häneltä, miksi oli hän luonut minut tällaiseksi, miksi hän oli minut tehnyt rammaksi eikä antanut minulle onnen asemasta, joka kuuluu jokaiselle köyhimmällekin, muuta kuin hirveän lahjan raivota sävelissä ja yhä uudelleen luoda eteeni saavuttamaton ihanteeni aiheettomina sävelfantasioina.

Päivällä onnistui minun paremmin päästä intohimoni herraksi. Silloin purin hampaitani, istuin aikaisimmasta aamusta saakka työni ääressä, hankin itselleni väkisin lepoa pitkillä kävelymatkoilla, mielen virkistystä kylmillä suihkukylvyillä, ja iltaisin pakenin uhkaavan yön varjoja Teiserin sisarusten iloiseen lähistöön, missä sain tuntikausiksi levon ja monasti melkein mieluisan olon. Teiser huomasi tosin että kärsin ja olin sairas, mutta hän luki sen työskentelyni syyksi ja neuvoi minua säästämään itseäni, vaikka hän itsekin oli vallan tulta ja liekkejä ja itse asiassa seurasi yhtä kiihkeästi ja kärsimättömästi oopperani syntymistä kuin minä itse. Monasti kävin myöskin noutamassa häntä, saadakseni hänet yksin haltuuni ja vietin hänen kanssaan illan viileässä ravintolanpuutarhassa, missä kuitenkaan kuhertelevat parit, lamput ja tulitus sekä se aistillisuuden tuoksu, jota aina on kaupunkien kesäilloissa, eivät tehneet minulle hyvää.

Vallan huonoiksi muuttuivat asiat, kun myöskin Teiser matkusti, lähteäkseen hänkin Brigitten kanssa loma-ajaksi vuoristoon. Hän kutsui minua tulemaan mukaan, se oli häneltä täyttä totta niin suuressa määrässä kuin minä olisinkin pilannut hänen nautintoansa liikkumattomuuteni takia; mutta minä en voinut suostua hänen tarjoukseensa. Kahdeksi viikoksi jäin yksikseni kaupunkiin, unettomana ja rasittuneena, eikä työkään enää edistynyt.

Silloin lähetti minulle Gertrud pienen alppiruusuja täynnä olevan lippaan eräästä kylästä Wallisista, ja nähdessäni hänen käsialansa ja poimiessani ruskeahkoja, kuihtuneita kukkia esille lippaasta, lankesi minuun kuin katse hänen armaista silmistään, ja minä häpesin kurjuuttani ja epäluuloisuuttani. Ymmärsin että oli parempi hänen tietää tilani, ja seuraavana aamuna kirjoitin hänelle lyhyen kirjeen. Siinä kerroin, puoleksi leikkiä laskien, etten enää voinut nukkua ja että tämä johtui kaipauksesta, etten enää voisi ottaa vastaan hänen ystävyyttään, koska tunne minun puoleltani oli rakkautta. Kirjottaessani valtasi kiihkoni minut uudelleen, ja kirje, joka oli alkanut rauhallisesti ja miltei leikillisesti, muuttui lopulta kiivaaksi ja intohimoiseksi.

Posti toi minulle miltei joka päivä tervehdyksiä ja maisemakortteja Teiserin sisaruksilta, jotka eivät voineet aavistaa, että heidän lähetyksensä joka kerran valmistivat minulle pettymyksen, koska olin odottanut muuta postia toiselta taholta.

Vihdoin sekin tuli, harmaa kuori, jossa oli Gertrudin keveätä, iloista käsialaa ja sisällä kirje.

Rakas ystävä! Teidän kirjeenne saattaa minut pulaan. Näen, että kärsitte ja että teillä on vaikea aika, muuten täytyisi minun moittia teitä siitä, että näin yllätätte minut. Tiedätte, miten paljon Teistä pidän; mutta minulle on nykyinen tilani rakas, en tunne vielä mitään halua sen muuttamiseen. Jos huomaisin olevani vaarassa kadottaa Teidät, tekisin kaikkeni, säilyttääkseni Teidät itselleni. Mutta Teidän kuumaan kirjeeseenne en voi vastata. Olkaa kärsivällinen, jättäkää meidän välimme sellaiseksi kuin se oli, kunnes jälleen tapaamme toisemme ja voimme puhua keskenämme. Silloin on kaikki oleva helpompaa.

Ystävällisesti Teidän Gertrudinne.

Täten ei ollut paljo muuksi muuttunut, ja kuitenkin teki kirje minulle hyvää. Se oli kuitenkin tervehdys häneltä, hän kärsi kuitenkin ja salli sen tapahtua, että kosin häntä, hän ei ollut antanut minulle kieltävää vastausta. Samalla toi kirje mukanaan jotain hänen olemuksestaan, jotain hänen miltei viileästä selkeydestään, ja sen kuvan asemasta, jonka minun kaipuuni oli luonut hänestä, oli hän jälleen itse ajatuksissani. Hänen katseensa vaati minulta luottamusta, tunsin hänen läheisyytensä, ja heti heräsi minussa häpeän ja ylpeydentunne, joka auttoi minua voittamaan kuluttavan hiutumiseni ja palavat toivomukseni. En lohdutettuna mutta kuitenkin vahvistuneena ja puolustuskykyisempänä pidin itseäni pystyssä. Majotuin töineni erääseen kyläravintolaan kahden tunnin matkan päähän kaupungista. Siellä istuin varjoisassa, jo kukkineessa sireenimajassa ja mietiskelin ja ihmettelin elämääni. Miten kuljinkaan yksinäisenä ja vieraana tietäni, tietämättä kunne! Missään en ollut lujasti juurtunut ja hankkinut itselleni kotipaikkaoikeutta. Vanhempieni kanssa ylläpidin ainoastaan ulkonaista kanssakäymistä kohteliaiden kirjeiden muodossa; toimeni olin jättänyt antaakseni myöten vaarallisille luomiskuvitteluille, jotka eivät kuitenkaan tyydyttäneet minua. Ystäväni eivät minua tunteneet, Gertrud oli ainoa ihminen, jonka kanssa minun olisi ollut mahdollista saavuttaa täydellinen keskinäinen ymmärrys. Ja työni, se, minkä takia kuitenkin elin ja jonka piti antaa elämälleni joku tarkotus, millaista varjojen tavottelua, ilmalinnojen rakentelua se olikaan! Voiko tosiaankin olla jotakin mieltä siinä ja voiko se täyttää ihmisen elämän, tuo säveljaksojen kasaaminen toistensa jälkeen ja kiihkeä leikkiminen kuvioilla, jotka parhaassa tapauksessa auttoivat toisia ihmisiä mieluisalla tavalla viettämään jonkun hetken?

Kuitenkin työskentelin jälleen jotenkin ahkerasti ja sain oopperan sisäisen suunnittelun tänä kesänä kokonaan valmiiksi, vaikkakin ulkonaisesta puolesta vielä puuttui paljo ja vasta pieni osa oli valmiiksi kirjotettua. Monasti valtasi minut jälleen ilo ja ajattelin ylpeydellä, mitenkä teokseni saisi ihmiset valtaansa, miten laulajien ja soittajien, kapellimestarien ja kuorojen täytyisi olla minun tahtoni toimeenpanijoita ja miten se vaikuttaisi tuhansiin. Toisin ajoin tuntui minusta miltei pelottavalta ja aaveelliselta, että kaikkien näiden toimintojen ja tämän voiman piti lähteä yksinäisen ihmisraukan voimattomista unelmista ja mielikuvitteluista, ihmisraukan, jota kaikki säälivät. Toisinaan kadotin myöskin rohkeuteni, ja minusta oli tuntuvinaan mahdottomalta, että teokseni milloinkaan tulisi esitetyksi, kaikki oli muka väärää ja liioteltua. Mutta tämä oli harvinaista, itse asiassa olin vakuutettu teokseni elinkykyisyydestä ja voimasta. Se oli rehellinen ja hehkuva, se oli elettyä ja sillä oli verta suonissaan, ja vaikken enää nyt sitä haluakaan kuulla ja kirjotan aivan toisellaisia nuotteja, niin on kuitenkin tuossa oopperassa koko nuoruuteni, ja kun muutamat sen tahdit jälleen tapaavat korvaani, niin on kuin puhaltaisi leuto kevätmyrsky nuoruuteni ja intohimoni kauas taakse jääneistä laaksoista. Ja kun ajattelen, että koko sen hehku ja sen sydämiä tenhova voima on syntynyt heikkoudesta, kieltäymyksestä ja kaipuusta, en enää tiedä, onko koko tuonaikuinen elämäni, ja vielä nykyinenkin, minulle rakas vai katkera.

Kesä lähestyi loppuaan, eräänä synkkänä yönä, jolloin sadekuurot syöksyivät alas kurjina ja intohimoisesti nyyhkyttäen, kirjotin alkusoiton valmiiksi, ja aamulla oli sade viileätä ja leutoa, taivas tasaisen harmaa ja puutarhaan oli ilmestynyt syksyn värit. Panin tavarani kokoon ja matkustin takaisin kaupunkiin.

Kaikista tuttavistani oli vasta Teiser sisarineen palannut. He näyttivät molemmat ruskettuneilta ja kukoistavilta, olivat kokeneet retkillään hämmästyttävän paljon ja olivat kuitenkin täynnä osanottoa ja jännityksissään siitä, miten oopperani laita oli. Soitimme alkusoiton, ja minusta itsestäni oli miltei juhlallista, kun Teiser pani kätensä olkapäälleni ja sanoi sisarelleen: "Brigitte, katso häntä tarkoin, hän on suuri musiikkimies!"

Gertrudin tuloa odotin kaikesta kaipuustani ja mielenkiihotuksestani huolimatta kuitenkin luottamuksella. Saatoin näyttää hänelle kelpo määrän työtä ja tiesin että hän olisi elävä mukana ja ymmärtäisi ja nauttisi kaikesta kuin omastaan. Enimmän olin jännityksissäni Heinrich Muothista, jonka apu oli minulle välttämätön ja josta en kuukausimääriin ollut kuullut mitään.

Vihdoin ilmaantui hän, jo ennen Gertrudin paluuta, ja astui eräänä aamuna huoneeseeni. Hän silmäili minua pitkään.

"Te näytätte kurjalta", sanoi hän päätään ravistaen. "No, kun säveltää sellaisia asioita!"

"Oletteko silmäillyt osaa?"

"Silmäillyt? Osaan sen ulkoa ja laulan sen niin pian kuin haluatte. Sehän on vallan vietävää musiikkia!"

"Niinkö luulette?"

"Saattepa nähdä. Nyt on teidän kaunein aikanne ollutta ja mennyttä, odottakaahan vain! Ullakkokamari-kuuluisuus on ohitse, kun ooppera tulee esitetyksi. No, se on teidän asianne. Milloin laulamme? Pari huomautusta olisi minulla kuitenkin tehtävänä. Miten pitkälle on työnne kokonaisuudessaan sujunut?"

Näytin hänelle mitä oli näytettävää, ja hän vei minut heti mukanaan asuntoonsa. Siellä kuulin hänen ensimäisen kerran laulavan tätä osaa, jota säveltäessäni minä aina olin oman intohimoni halki ajatellut häntä, ja tunsin oman musiikkini ja hänen äänensä voiman. Vasta nyt saatoin ajatuksissani nähdä kokonaisuuden edessäni näyttämöllä, vasta nyt löi oma liekkini minua vastaan ja antoi minun tuntea lämpöänsä, ei enää kuulunut minulle eikä enää ollut minun teokseni, vaan oli saanut oman elämän ja vaikutti minuun vieraana voimana. Ensi kertaa tunsin tuon teoksen irtautumisen omasta luojastaan, johon en tähän saakka oikein ollut uskonut. Teokseni alkoi kohota ja liikkua ja näyttää elonmerkkejä; vastikään oli se ollut kädessäni ja nyt ei se enää ollut minun, se oli kuin isäänsä ylivoimaiseksi kasvanut lapsi, eli ja vaikutti omin neuvoin, katseli minua oudostellen omana itsenään ja kantoi kuitenkin nimeäni ja merkkejäni otsallaan. Sama kaksinainen, monasti hirveä tunne on minulla myöhemmin ollut seuratessani sen esitystä.

Muoth oli harjotellut osansa hyvin, ja mitä hän halusi saada muutetuksi, siinä saatoin helposti noudattaa hänen mieltänsä. Nyt tiedusteli hän uteliaana soprano-osaa, jota hän tunsi ainoastaan puolittain, ja tahtoi tietää, oliko joku laulajatar jo laulanut sen minulle. Minun täytyi nyt ensimäisen kerran puhua hänelle Gertrudista, ja onnistuin tekemään sen rauhallisesti ja huomiota herättämättä. Nimeltään Muoth hänet kyllä tunsi, mutta ei ollut milloinkaan seurustellut Imthorin talossa ja oli kummastunut kuullessaan, että Gertrud oli harjotellut osan ja saattoi laulaa sen.

"Siinä tapauksessa täytyy hänellä olla hyvä ääni", sanoi hän, "hyvin korkea ja kevyt. Ettekö tahdo kerran viedä minua sinne?"

"Olisin muutenkin pyytänyt saada tehdä sen. Tahtoisin pari kertaa saada kuulla teidän laulavan neiti Imthorin kanssa, lienee tarpeellista tehdä eräitä korjauksia. Niin pian kuin Imthorin herrasväki jälleen on kaupungissa, pyydän teitä tekemään sen."

"Oikeastaan olette onnen myyrä, Kuhn. Ja orkesterimusiikkia varten on teillä Teiser apunanne. Saattepa nähdä, että kappale menestyy."

En sanonut mitään, minulla ei ollut vielä aikaa ajatella pitemmälle, arvailla oopperani kohtaloa, ensin täytyi sen valmistua. Mutta siitä saakka kuin olin kuullut hänen laulavan, uskoin minäkin teokseni voimaan.

Teiser, jolle kerroin tästä, sanoi äkäisenä: "Sen kyllä uskon. Muothillahan on peikon voimat. Kun ei hän vain olisi sellainen hutilus. Hänellä ei milloinkaan ole kysymys musiikista, aina vain hänestä itsestään. Hän on häikäilemätön kaikkialla."

Sinä päivänä, jolloin syksyisen puutarhan halki, lehtien jo hiljaa alkaessa putoilla, astuin Imthorin taloon tavatakseni vihdoinkin kotiin palanutta Gertrudia, löi sydämeni ahdistuneena. Mutta hän, kauniimpana ja ryhdikkäämpänä ja hiukan ruskettuneena, tuli minua vastaan hymyillen, ojensi minulle kätensä ja sai äänellään ja katseellaan ja koko ylhäisellä, vapaalla olemuksellaan minussa heti aikaan entisen lumouksen, niin että onnellisena heitin syrjään huoleni ja kaipuuni ja olin iloinen saadessani jälleen olla hänen parantavassa lähistössään. Hän antoi minun tehdä mieleni mukaan, ja kun en löytänyt oikeata tietä päästäkseni puhumaan kirjeestäni, oli hänkin vaiti kaikesta tästä eikä millään ilmeelläänkään osottanut, että toveruutemme olisi häiriintynyt tai vaarassa. Hän ei koettanut vältellä minua, hän oli jälleen useasti kanssani kahden kesken, luottaen siihen, että noudattaisin hänen tahtoansa enkä uudistaisi kosintaani ennenkuin hän itse antaisi minulle siihen aiheen. Kävimme viipymättä lävitse kaiken, mitä näinä kuukausina olin luonut, ja minä kerroin hänelle, että Muothilla oli osansa ja että hän kiitti sitä. Pyysin häneltä lupaa saada tuoda Muothin mukanani, koska minun oli välttämätöntä saada kuulla molempien pääosien esitystä yht'aikaa, ja hän antoi suostumuksensa.

"Aivan mielelläni en sitä tee," sanoi hän, "senhän tiedätte. En muuten milloinkaan laula vieraille, ja kaksin verroin kiusallista on minun se tehdä herra Muothille. Ei ainoastaan sen vuoksi että hän on kuuluisa laulaja. Hänessä on jotain, jota pelkään, ainakin hänen näyttämöllä ollessaan. No, saammehan nähdä, kyllä se kuitenkin sujuu."

En rohjennut puolustaa ystävääni ja ylistää tätä, jotten olisi tehnyt häntä vieläkin aremmaksi. Olin vakuutettu siitä, että hän ensimäisen yrityksen jälkeen tulisi mielellään laulamaan Muothin kanssa.

Muutama päivä myöhemmin saavuimme Muothin kanssa ajaen vaunuilla, meitä oli odotettu ja meidät otti vastaan talon isäntä, joka oli sangen kohtelias ja viileä. Minun tiheitä käyntejäni ja tuttavallista suhdettani vastaan ei hänellä ollut vähintäkään, hän olisi nauranut, jos joku olisi hänelle siitä huomauttanut. Mutta Muothin lisäksi tulo ei häntä miellyttänyt. Tämä oli hyvin siro ja moitteeton käytöksessään, ja Imthorit näyttivät molemmat olevan hänen suhteensa mieluisalla tavalla pettyneitä. Tämä väkivaltaiseksi ja ylimieliseksi mainittu taiteilija osasi näyttää erinomaisia tapoja; hän ei myöskään ollut turhamielinen, ja puheessaan oli hän täsmällinen mutta vaatimaton.

"Ehkä alotamme?" kysyi Gertrud hetkisen kuluttua, ja me nousimme ylös, mennäksemme musiikkihuoneeseen. Minä istuuduin pianon ääreen, hahmostelin alkusoiton, annoin ohjeita ja pyysin sitten Gertrudia alottamaan. Hän teki sen vastemielisesti ja varovaisesti, puolella äänellään. Muoth sitä vastoin, kun hänen vuoronsa tuli, lauloi epäröimällä ja säästelemällä täydellä voimallaan, repäisi meidät molemmat mukaansa ja sai meidät keskelle toimintaa, niin että Getrudkin nyt antautui. Muoth, jonka tapana oli hyvissä perheissä kohdella naisia hyvin hillitysti, kiinnitti nyt vasta huomiotansa häneen, seurasi hänen lauluansa mielenkiinnolla ja lausui hänelle sydämmellisin, ei liiotelluin, toverillisin sanoin ihailunsa.

Siitä lähtien oli kaikki arkuus kadonnut, musiikki teki meidät ystäviksi ja yksimielisiksi. Ja teokseni, joka yhä vielä virui huonosti toisiinsa liitettyinä palasina, kasvoi sisimmässäni yhä enemmän ja enemmän kokoon. Tiesin nyt että pääasia oli tehty eikä mitään olennaista enää ollut pilattavissa, ja se oli minusta hyvä. En salannut iloani ja kulin liikutettuna molempia ystäviäni. Juhlamielellä läksimme Imthorilta, ja Heinrich Muoth sai päähänsä viedä minut juhla-aterialle ravintolaansa. Silloin hän samppanjalasien ääressä teki sen, mitä ei milloinkaan ollut tahtonut tehdä, hän sinutteli minua ja pysyikin sitten siinä, ja minä olin iloissani ja sallin sen tapahtua.

"Nyt olemme tyytyväisiä ja juhlimme", nauroi hän, "ja itse asiassa olemmekin oikeassa siinä, että teemme sen edeltä päin, silloin on se ihaninta. Jäljestä päin näyttää toiselta. Sinä riennät nyt teatterimainetta kohti, poikaseni, ja kilistäkäämme lasejamme toivoen, ettei se ole sinulle yhtä turmiollinen kuin useimmille."

Vielä jonkun aikaa oli Gertrud yhtä arka Muothia kohtaan ja tuli ainoastaan laulaessaan vapaaksi ja iloiseksi. Muoth oli hyvin hillitty ja huomaavainen, ja vähitellen alkoi Gertrud mielellään ottaa vastaan hänen tulonsa ja kutsui hänet, samoin kuin minutkin, joka kerta yhtä teeskentelemättömän ystävällisesti tulemaan uudelleen. Hetket, jolloin me kolme olimme yksiksemme, olivat tästä lähtien harvinaisia. Osat olivat käydyt lävitse ja Imthorilla oli alkanut talvinen seuraelämä tavallisille musiikki-iltoineen, joihin nyt myöskin Muoth useasti saapui, ottamatta kuitenkaan osaa ohjelmien suoritukseen.

Useasti luulin huomaavani, että Gertrud alkoi käydä minulle yhä vieraammaksi ja vieraammaksi, että hän jonkun verran oli vetäytynyt minusta pois. Kuitenkin moitin itseäni sellaisista ajatuksista aina ja häpesin luulevaisuuttani. Näin Gertrudilla suuren talon emäntänä olevan paljo puuhaa ja iloitsin useasti nähdessäni hänen kulkevan vieraiden keskellä solakkana ja ruhtinaallisena mutta samalla niin viehättävän suloisena.

Minulta kuluivat viikot nopeasti. Istuin työni ääressä, jonka mikäli mahdollista toivoin saavani valmiiksi talven kuluessa, minulla oli neuvotteluja Teiserin kanssa ja vietin iltahetkiä hänen ja sisarensa seurassa, ja lisäksi oli minulla kirjeenvaihtoni ja kaikellaisia hommia, sillä laulujani laulettiin siellä täällä ja Berlinissä esitettiin kaikki, mitä olin jouhisoittimille säveltänyt. Saapui kyselyjä ja sanomalehtiarvosteluja, ja äkkiä näyttivät myöskin kaikki tietävän, että valmistelin oopperaa, vaikken paitsi Gertrudille, Teiserille ja Muothille ollut maininnut siitä kellekään sanaakaan. No, nyt se oli yhden tekevää, ja itse asiassa ilahduttivat minua nämä menestyksen merkit, nyt näytti tie lopultakin — ja sentään varhain kylläkin — olevan avoinna edessäni.

Kotona vanhempien luona en ollut käynyt kokonaiseen vuoteen. Nyt matkustin jouluksi kotiin. Tapasin äidin lemmekkäänä kuten aina, mutta välillämme oli yhä tuo sama avomielisyyden puute, joka minun puoleltani oli väärinkäsitetyksi tulemisen pelkoa, hänen puoleltaan minun taiteilijakutsumukseni epäilyä. Nyt puhui hän vilkkaasti siitä, mitä oli minusta kuullut ja lukenut, kuitenkin enemmän tuottaakseen sillä minulle iloa kuin vakaumuksesta, sillä itse asiassa epäili hän näitä näennäisiä voittojakin samoin kuin koko taiteilijauraani. Hän nautti kyllä musiikista, oli aikaisemmin laulanutkin, mutta "musikantti" oli aina hänen silmissään ollut jotain viheliäistä, eikä hän myöskään voinut ymmärtää eikä hyväksyä minun musiikkiani, jota hän oli hiukan kuullut.

Isällä oli enemmän uskoa. Kauppiaana ajatteli hän ennen kaikkea minun ulkonaista menestystäni, ja vaikka hän aina oli nurkumatta antanut avustusta, jopa orkesterista luovuttuani jälleen kustantanut koko ylläpitoni, näki hän kuitenkin mielellään, että aloin ansaita ja että minulla oli mahdollisuuksia kerran elää omasta ansiostani, mitä hän piti varakkuudenkin ohella kunniakkaan elämän välttämättömänä ehtona. Tapasin muuten hänet vuoteen omana, hän oli juuri tuloni edellisenä päivänä langennut ja loukannut jalkansa.

Tapasin hänet mietiskeleviin keskusteluihin taipuisena, tulin häntä lähemmäksi kuin milloinkaan ja tunsin iloa hänen kokeneesta, käytännöllisestä elämänviisaudestaan. Saatoin kertoa hänelle monista kärsimyksistäni, jota en aikaisemmin ollut kehdannut tehdä. Tällöin muistui mieleeni muuan Muothin lause, jonka kertasin isälleni. Muoth oli kerran sanonut, ei kyllä tosissaan, että hän piti nuoruutta elämän vaikeimpana aikana ja oli huomannut, että vanhat ihmiset ovat enimmäkseen iloisempia ja tyytyväisempiä kuin nuoret. Isäni naurahti tähän ja lausui sitten miettiväisesti: Me vanhat sanomme tietysti päinvastoin. Mutta ystäväsi on kuitenkin aavistellut oikeata. Luulen, että elämässä voi vetää aivan tarkan rajan nuoruuden ja vanhuuden välille. Nuoruus päättyy silloin kuin itsekkäisyyskin, vanhuus alkaa muiden hyväksi elämisellä. Tarkoitan tätä: nuorille ihmisille elämä tuottaa paljon nautintoa ja paljon kärsimystä, koska he elävät ainoastaan itseänsä varten. Silloin on jokainen toivomus ja päähänpisto tärkeä, silloin maistetaan jokainen riemu, mutta myös jokainen murhe, ja moni, joka näkee toivomustensa jäävän täyttymättä, heittää koko elämän. Se on nuorekasta. Mutta useimmille ihmisille tulee aika, jolloin tapahtuu muutos, jolloin he elävät enemmän toisia varten, eivätkä suinkaan hyveellisyydestä, vaan aivan luonnollisista syistä. Useimmille tuo tämän muutoksen mukanaan perhe. Ajattelee vähemmän itseään ja toivomuksiaan, kun on lapsia. Toisilta itsekkyys katoaa virkaan, politiikkaan, taiteeseen tai tieteeseen. Nuoruus tahtoo leikkiä, vanhuus tehdä työtä. Ei kukaan mene naimisiin saadakseen lapsia, mutta kun hän saa lapsia, muuttavat ne hänet, ja lopulta huomaa hän, että kaikki kuitenkin on tapahtunut näiden tähden. Se johtuu siitä, että tosin mielellään puhuu kuolemasta, mutta ei kuitenkaan koskaan ajattele sitä. Vanhusten laita on päinvastoin. Nuoret luulevat elävänsä iankaikkisesti ja kohdistavat sen vuoksi kaikki toiveensa ja ajatuksensa itseensä. Vanhat ovat jo älynneet, että kerran tulee loppu ja että kaikki, mitä omaa itseänsä varten tekee, lopulta menee tyhjiin. Sen vuoksi tarvitsee hän toista ikuisuutta ja uskoa siihen, ettei hän tee työtä ainoastaan matoja varten. Sitä varten ovat vaimo ja lapset, toimi ja virka ja isänmaa, jotta tietäisi, kenen vuoksi tuo päivittäinen kiusaantuminen ja hyöriminen tapahtuu. Ja siinä on ystäväsi aivan oikeassa: on tyytyväisempi eläessään toisten hyväksi kuin eläessään omaksi hyväkseen. Vanhojen ei vain pitäisi tehdä siitä sellaista sankaruutta, sillä sitä se ei ole. Myöskin on nähty, että iloisimmista nuorista tulee parhaat vanhukset, eikä niistä, jotka jo koulussa ovat kuin iso-isiä.

Viivyin viikon kotona ja istuin useasti isäni vuoteen ääressä; hän ei ollut kärsivällinen potilas ja olikin muuten lukuunottamatta pientä jalkaloukkaantumaansa mitä parhaimmissa voimissa. Tunnustin hänelle mielipahani sen johdosta, etten jo aikaisemmin ollut osannut olla hänelle oikeudenmukainen ja tullut häntä lähemmäksi, mutta hän sanoi sen olevan molemminpuolista ja koituvan meidän tulevalle ystävyydellemme enemmän onneksi, kuin että olisimme tehneet ennenaikaisia toistemme ymmärtämisen yrityksiä, jotka harvoin onnistuvat. Varovaisesti ja ystävällisesti tiedusteli hän sitten, miten minun oli laitani naisiin nähden. Gertrudista en voinut kertoa mitään, muu rippini oli varsin yksinkertainen.

"Elä ole pahoillasi!" sanoi isäni hymyillen. "Sinussa on edellytyksiä tulla varsin hyväksi aviomieheksi, ja sen älykkäät naiset pian huomaavat. Vain aivan köyhään et saa luottaa, hän voisi tarkottaa rahojasi. Ja ellet löydä sellaista, jota mielessäsi olet kuvitellut ja kaipaat, niin ei vielä silloinkaan ole kaikki kadotettu. Nuorten ihmisten välinen rakkaus ei ole samaa kuin rakkaus pitkäaikaisessa avioliitossa. Nuoruudessaan ajattelee jokainen itseään ja huolehtii itsestään. Mutta kun kerran koti on perustettu, on muuta huolehtimista. Minun on myöskin käynyt niin, voit sen kaiketi saada tietää. Olin äitiisi sangen rakastunut, se oli rakkausavioliitto. Mutta sitä kesti vain vuoden tai kaksi; sitten loppui rakastuneisuus ja oli pian käytetty viimeiseen tähteeseen, ja siinä me olimme tietämättä mitä meidän oikeastaan oli toistemme kanssa alkaminen. Silloin tulivat juuri parahiksi lapset, sinun molemmat vanhemmat sisaruksesi, jotka kuten muistat kuolivat nuorena, ja meidän oli huolehtiminen niistä. Silloin tulivat meidän vaatimuksemme toistemme suhteen vähäisemmiksi, vieraantuminen hävisi jälleen ja yht'äkkiä saapui rakkauskin uudelleen, ei tosin se vanha, vaan aivan toinen. Se on siitä saakka kestänyt, tarvitsematta paljoa paikkaamista, enemmän kuin kolmekymmentä vuotta. Kaikkien rakkausavioliittojen ei käy yhtä hyvin, jopa varsin harvojen."

Nämä mielipiteet eivät tosin tuoneet minulle apua, mutta uusi ystävällinen suhteeni isääni teki minulle hyvää ja teki minulle jälleen rakkaaksi kodin, josta viime vuosina olin miltei vieraantunut. Kun jälleen matkustin pois, en katunut käyntiäni ja päätin vast'edes pysyä lähemmässä yhteydessä vanhusten kanssa.

Työni sekä matkat jouhimusiikkini esittämisen johdosta pidättivät minua jonkun aikaa käymästä Imthorilla. Kun tulin takaisin, huomasin Muothista, joka ennen oli käynyt siellä vain minun seurassani, tulleen yhden ahkerimpia vieraita siellä. Vanha Imthor käyttäytyi yhä edelleen häntä kohtaan kylmästi ja hiukan torjuvasti, mutta Gertrudista näytti tulleen hyvä ystävä hänen kanssaan. Minusta se oli mieluisaa, en tiennyt mitään syytä mustasukkaisuuteen ja olin vakuutettu siitä, että kaksi niin erilaista ihmistä kuin Muoth ja Gertrud tosin saattoivat kiinnittää toistensa mieliä ja vetää toisiansa puoleensa, mutta eivät milloinkaan tyydyttää ja rakastaa toisiansa. Niinpä näinkin epäluuloitta heidän laulavan yhdessä, molempien kauniiden äänten sekaantuessa toisiinsa. He näyttivät komeilta, molemmat kookkaita, pitkiä, ryhdikkäitä, toinen tumma ja totinen, toinen vaalea ja iloinen. Viime aikoina oli minusta kuitenkin toisinaan alkanut tuntua siltä, kuin olisi Gertrudin ollut vaikea säilyttää vanhaa synnynnäistä iloisuuttaan ja kuin olisi hän useasti ollut väsynyt ja synkkämielinen. Hän katsoi minua useasti totisena ja tutkivasti, sellaisella uteliaisuudella ja mielenkiinnolla, jolla hätääntyneet ja tuskaiset ihmiset katsovat toisiansa; ja kun silloin nyökäytin hänelle päätäni ja vastasin iloisella katseella, sai hän niin hitaasti ja ponnistaen jännitettyä piirteensä hymyyn, että minun tuli sääli.

Tein kuitenkin tällaisia havaintoja sangen harvoin, toisin ajoin näytti Gertrud niin iloiselta ja säteilevältä kuin koskaan, niin että pidin havaintojani kuvitteluina tai johtuneina ohimenevästä pahoinvoinnista. Vain kerran pelästyin todella. Hän istui, erään talon tuttavan soittaessa Beethovenia, taaksepäin nojautuneena varjossa ja luuli nähtävästi olevansa aivan huomaamattomana. Aikaisemmin, kirkkaassa valaistuksessa ollessaan vieraiden joukossa oli hän alati näyttänyt huolettomalta ja iloiselta. Mutta nyt, itseensä vetäytyneenä ja nähtävästi tuntematta minkäänlaista musiikin vaikutusta, antoi hän tämän ilmeen väistyä ja sen sijalle tuli toinen väsymyksen, tuskan ja pelon ilme kuin hätyytetyllä, neuvottomalla lapsella. Sitä kesti useita minuutteja, ja kun näin sen, oli sydämeni seisahtua. Hän kärsi ja oli huolestunut, ja se oli paha, mutta että hän minullekin näytteli iloisen osaa ja minultakin salasi kaiken, herätti minussa pelkoa. Kun soitto oli lopussa, menin hänen läheisyyteensä, istuuduin hänen luoksensa ja aloin hänen kanssaan keveän keskustelun. Huomautin, että tämä oli hänelle ilmeisesti rauhaton talvi ja että minäkin jouduin sen takia kärsimään, mutta sanoin kaiken tämän leikkiä laskien. Lopuksi muistutin häntä viime keväästä, jolloin olimme yhdessä soittaneet ja laulaneet oopperani alkeita ja keskustelleet siitä.

Silloin sanoi hän: "Niin, se oli hauskaa aikaa." Enempää ei, mutta se oli kuitenkin tunnustus, sillä hän sanoi sen tahtomattansa vakavasti. Mutta minä luin näissä sanoissa toivoa itselleni ja olin hänelle sydämestäni kiitollinen.

Mielelläni olisin uudistanut hänelle kesäisen kysymykseni. Hänen olennossaan tapahtunutta muutosta, hänen epävarmaa arkuuttaan ja hämillä-oloaan, jota hän toisinaan osotti juuri minulle, täytyi minun toki niin vaatimaton kuin olinkin pitää suotuisana merkkinä itselleni. Minun oli liikuttavaa nähdä, miten hänen tyttöylpeytensä näytti olevan sairas ja puolustautuvan. Kuitenkaan en uskaltanut sanoa mitään, hänen epävarmuutensa säälitti minua, ja hiljaisen lupaukseni luulin myöskin olevani velvollinen pitämään. En ole milloinkaan osannut tulla toimeen naisten kanssa; tein päinvastaisen virheen kuin Heinrich Muoth: seurustelin naisten kanssa kuin ystävien.

Kun en ajan pitkään voinut pitää huomioitani erehdyksenä ja kuitenkin ainoastaan puolittain ymmärsin Gertrudin muuttunutta käytöstä, vetäydyin erilleni, kävin harvemmin vierailulla ja vältin tuttavallisia keskusteluja hänen kanssaan. Tahdoin säästää häntä ja olla tekemättä häntä vielä aremmaksi ja tuskallisemmaksi, kun hän kuitenkin näytti kärsivän ja olevan sisäisesti ristiriitainen. Hän huomasi sen luullakseni ja oli hyvillään minun menettelystäni. Toivoin, että talven ja vilkkaan seuraelämän päätyttyä taas koittaisi meille molemmille hiljainen, suloinen aika, ja siihen saakka tahdoin odottaa. Mutta useasti armas tyttö herätti katkeraa sääliäni, ja vasten tahtoanikin tulin itse vähitellen levottomaksi ja tunsin jotain pahaa olevan tulossa.

Helmikuu tuli, toivoin hartaasti kevättä ja kärsin tästä jännittyneestä mielentilastani. Myöskin Muoth kävi harvoin luonani; hänellä kyllä oli paljo työtä oopperassa ja sitäpaitsi oli hänellä edessään valinta kahden suuren teatterin hänelle äskettäin tekemien kunniakkaiden tarjousten välillä. Rakastajatarta ei hänellä enää näyttänyt olevan; ainakaan en siitä lähtien kuin hänen välinsä Lotten kanssa olivat rikkoutuneet ollut nähnyt ainoatakaan naista hänen luonansa. Äskettäin olimme viettäneet hänen syntymäpäiväänsä; siitä lähtien en ollut häntä tavannut.

Nyt tunsin tarvetta käydä hänen luonansa; muuttuneet suhteeni Gertrudiin, liikatyö ja talven väsymys alkoivat rasittaa minua, ja menin hakemaan häntä saadakseni taas kerran tarinoida hänen kanssaan. Hän pani eteeni sherrylasin, kertoili yhtä ja toista näyttämöltä ja oli muuten väsynyt, hajamielinen ja merkillisen lauhkea mieleltään. Kuuntelin hänen puheitaan, silmäilin yhtä ja toista huoneessa ja olin juuri kysymäisilläni, oliko hän äskettäin ollut Imthorilla. Silloin näin, katseeni välinpitämättömästi osuessa pöydälle, kirjeenkuoren, jossa oli Gertrudin käsialaa. Ennenkuin vielä olin ennättänyt koota ajatuksianikaan, valtasi mieleni kauhu ja katkeruus. Sehän saattoi olla kutsu, yksinkertainen kohteliaisuus, mutta sitä en uskonut, niin mielelläni kuin sen olisin tahtonut tehdä.

Minun onnistui pysyä rauhallisena, ja pian poistuin. Ja tahtomattanikin tiesin jo kaikki. Se saattoi olla kutsu, pikku seikka, sattuma — mutta minä tiesin, ettei niin ollut. Silmänräpäyksessä näin kaiken ja käsitin kaiken, mitä viime aikoina oli tapahtunut. Selitin kyllä itselleni aikovani odottaa ja ottaa varmuutta asiasta, mutta kaikki nämä ajatukset olivat vain peittelyitä ja tekosyitä; pohjalla istui nuoli, joka vuodatti sydänvertani, ja kun olin saapunut kotia ja jälleen istuin huoneessani, väistyi huumaus ja antoi sijaa hirveälle selvyydelle, joka jäisenä virtasi lävitseni ja antoi minun tuntea, että elämäni nyt oli hävitetty ja uskoni ja toivoni tuhottu.

Useihin päiviin en saattanut vuodattaa kyyneleitä enkä edes tuntea tuskaa. Arvelematta olin päättänyt, etten enää jäisi elämään. Elämänhalu oli minusta kadonnut. Katselin kuolemaa kuin asiaa, joka on välttämättä toimeenpantava ja josta ei kysytä, onko se mieluinen vai eikö.

Niihin asioihin, jotka minun sitä ennen oli selvittäminen ja jotka selvitin, kuului ennen kaikkea käynti Gertrudin luona, jotta saisin tunteelleni välttämättömän varmuuden. Olisin voinut saada sen Muothilta; mutta vaikka tämä näytti vähemmän syylliseltä kuin Gertrud, en kuitenkaan saanut mentyä hänen luoksensa. Menin Gertrudin luokse, en tavannut häntä, tulin seuraavana päivänä uudelleen, keskustelin hetkisen hänen ja isänsä kanssa, kunnes tämä jätti meidät kahdenkesken, luullen että halusimme soittaa.

Nyt seisoi hän yksin edessäni ja minä katsoin häntä uteliaasti vielä kerran; hän oli hiukan muuttunut, mutta yhtä kaunis kuin aina.

"Suokaa anteeksi, Gertrud", sanoin päättävästi, "että minun vielä kerran täytyy kiusata teitä. Kirjotin teille kesällä erään kirjeen — voinko nyt saada vastauksen siihen? Minun täytyy matkustaa, kenties pitkäksi ajaksi, muuten olisin odottanut, kunnes te itse…"

Kun hän vaaleni ja katsoi minuun kummastuneena, jatkoin auttaakseni häntä: "Eikö totta, teidän täytyy vastata kieltävästi? Olen sitä aavistanut. Halusin saada vain varmuuden."

Hän nyökäytti päätään surullisena.

"Onko se Heinrich?" kysyin minä.

Ja nyökäytti jälleen, ja äkkiä hän pelästyi ja tarttui käteeni.

"Antakaa minulle anteeksi! Elkääkä tehkö hänelle mitään!"

"Sellaista ei minulla ole mielessäni, olkaa levollinen", sanoin minä, ja minun täytyi hymyillä, sillä mieleeni muistuivat Marion ja Lotte, jotka myöskin yhtä pelokkaina riippuivat kiinni hänessä ja joita hän oli lyönyt. Ehkä löisi hän myöskin Gertrudia, tuhoisi koko tämän ihanan ylevyyden ja hänen luottavaisen olemuksensa.

"Gertrud", sanoin vielä kerran, "miettikää vielä! Ei minun vuokseni; tiedän, mitenkä asiat ovat! Mutta Muoth ei ole tekevä teitä onnelliseksi. Hyvästi, Gertrud."

Kylmyyteni ja tyyneyteni olivat säilyneet järkkymättöminä. Vasta nyt kun Gertrud puhui äänellä, jonka tunsin Lottelta, kun hän loi minuun sairaan katseen ja sanoi: "Elkää lähtekö näin, tätä en ole teiltä ansainnut!" silloin sydämeni murtui ja minun oli vaikea hillitä itseäni.

Ojensin hänelle käteni ja sanoin: "En tahdo tuottaa teille tuskaa. En myöskään aio vahingoittaa Heinrichia. Mutta odottakaa vielä, elkää antako hänen vielä saada valtaa itsenne yli! Hän tuhoaa kaikki, joita hän rakastaa!"

Hän pudisti päätään ja laski käteni irti.

"Hyvästi!" sanoin hiljaa. "Minähän olen syytön. Ajatelkaa hyvää minusta, ja myöskin Heinrichista!"

Tämä asia oli valmis. Palasin kotia ja jatkoin järjestämistäni kuin olisi ollut kysymys liikeasioista. Tosin kaivoi tuska mieltäni, tosin vuoti sydämeni verta, mutta minä olin niinkuin etäältä katsoja, minulla ei ollut aikaa ajatella sitä. Minusta oli yhdentekevää, kävikö minun niinä päivinä ja hetkinä, jotka minulla vielä oli jäljellä, hyvin vai huonosti. Järjestin ne nuottilehtipinkat, jotka muodostivat puolivalmiin oopperani, ja kirjotin lisäksi kirjeen Teiserille, jotta teos mikäli mahdollista säilyisi. Samalla mietiskelin jännitettynä sitä, millä tavalla kuolisin. Olisin mielelläni tahtonut säästää vanhempiani, mutta en löytänyt mitään kuolintapaa, joka olisi tehnyt tämän mahdolliseksi. Ja oikeastaanhan se ei niin paljoa merkinnytkään; päätin tehdä sen revolverilla. Kaikki nämä kysymykset nousivat nyt hämärinä ja epätodellisina eteeni. Varmaa oli vain tietoisuus siitä, etten enää saattanut elää; sillä jo tunsin aavistaen päätökseni jäisen kuoren takaa sen elämän hirmuisuutta, joka minua odottaisi. Se katseli minua kauhistuttavasti tyhjin silmäkuopin ja oli äärettömän paljoa hirvittävämpi kuin kuoleman hämärä, jotenkin välinpitämätön kuvittelu.

Seuraavana päivänä päivällisen tienoissa olin suorittanut valmisteluni. Vielä kerran tahdoin tehdä retken kaupungin halki; minun oli vielä vietävä kirjastoon takaisin pari kirjaa. Minua tyynnytti tieto, etten illalla enää eläisi. Minulla oli tunne sellainen kuin loukkautuneella, joka makaa puoleksi narkoottisessa tilassa eikä tunne itse kipua, mutta hirveiden tuskien aavistuksen. Hän toivoo ainoastaan että vaipuisi kokonaan tajuttomuuteen, ennenkuin aavistettu tuska todella puhkeaa. Sellainen oli mielentilani. Kärsin vähemmän todellista tuskaa kuin kiduttavaa pelkoa siitä, että heräisin täyteen tajuntaan ja silloin olisin pakotettu tyhjentämään koko pikarin, jonka kuolema minulta ottaisi pois. Sen vuoksi tein käyntini nopeasti, toimitin asiani ja kiiruhdin heti takaisin. Pienen mutkan tein vain, jottei minun tarvinnut kulkea Gertrudin kodin ohitse. Sillä aavistin, vaikken saattanutkaan muodostaa siitä mitään selvää ajatusta itselleni, että talon nähdessäni minut ehkä valtaisi ja musertaisi maahan tuo sietämätön tuska, jota pakenin.

Näin saavuin takaisin taloon, jossa asuin, hengähtäen helpotuksesta, avasin portin ja riensin viipymättä portaita ylös, mieli keventyneenä. Vaikka tuska nyt oli kintereilläni ja ojensi kynsiään minua kohti, vaikka se nyt yht'äkkiä alkaisi hirveänä raivota minussa, niin ei myöskään ollut muuta kuin hetkiä ja silmänräpäyksiä minun ja vapautuksen välillä.

Virkapukuinen mies astui alas portaita minua vastaan. Väistyin syrjään ja kiiruhdin hänen ohitsensa peläten että minua pidätettäisiin. Silloin kohotti hän lakkiaan ja mainitsi nimeäni. Tuijotin häneen horjuen. Tämä puhuttelu, pidätys ja pelkoni toteutuminen vaikutti salaman tavoin jäseniini, ja minut valtasi äkkiä kuoleman väsymys, kuin olisi minun täytynyt vaipua istumaan jaksamatta ottaa vielä jäljellä olevia paria askelta ja saavuttaa huonettani.

Tuijotin outoon mieheen tuskallisesti, ja kun velttous valtasi jäseneni, istuuduin porrasastimelle. Hän kysyi, olinko sairas; minä pudistin päätäni. Samalla piti hän yhä kättään ojennettuna tarjoten minulle jotain, jota en tahtonut ottaa vastaan, kunnes hän painoi sen miltei väkisin käteeni. Tein torjuvan liikkeen ja sanoin: "En tahdo."

Hän huusi emäntää; tämä ei ollut saapuvilla. Silloin tarttui hän minua käsipuoleen, taluttaakseen minut ylös, ja huomattuani ettei pakeneminen ollut mahdollista ja ettei hän jättäisi minua yksikseni, sain jälleen vallan ylitseni, nousin ylös ja astuin edellä huoneeseeni, jonne hän seurasi minua. Kun hän katseli minua, kuten minusta näytti, epäluuloisesti, osotin rampaa jalkaani ja olin tuntevinani kipua, ja hän uskoi sitä. Etsin kukkaroni ja annoin hänelle markan, hän kiitti ja antoi nyt lopullisesti käteeni sen esineen, jota en ollut tahtonut ottaa vastaan. Se oli sähkösanoma.

Uupuneena seisoin pöydän ääressä ja harkitsin. Nyt oli minut kuitenkin pysähdytetty, oli särjetty lumous. Mitä se oli? Sähkösanoma. Keneltä? Yhdentekevää, se ei minua liikuttanut. Oli raakamaista nyt tuoda minulle sähkösanomia. Nyt olin järjestänyt kaiken, ja viimeisessä silmänräpäyksessä joku vielä lähettää minulle sähkösanoman. Katsahdin ympärilleni; pöydällä oli kirje.

Kirjeen pistin taskuuni, se ei minua liikuttanut. Mutta sähkösanoma kiusasi minua, se oli takertunut ajatuksiini ja hämmentänyt ne. Näin sen makaavan vastapäätä minua pöydällä ja mietin, pitäisikö minun lukea se vai eikö. Tietysti se oli hyökkäys minun vapauteni kimppuun, sitä en epäillyt. Joku yritti häiritä minua. Minulle ei suotu pakenemisen mahdollisuutta, tahdottiin että maistaisin loppuun tuskani, ettei jäisi palastakaan, pistostakaan, vavahdustakaan tähteeksi.

Miksi sähkösanoma näin vaivasi mieltäni, en tiedä. Kauan istuin pöydän ääressä uskaltamatta avata sitä, tuntien, että siihen oli salattuna voima, joka pidättäisi minut ja pakottaisi minut kärsimään sitä sietämätöntä tuskaa, jota olin tahtonut paeta. Kun sen vihdoin kuitenkin avasin, vapisi se kädessäni ja sain vasta vähitellen selvän sisällyksestä, ikäänkuin olisin lukenut jotain tuntematonta vierasta kieltä. Se kuului: "Isä kuolemaisillaan. Ole hyvä ja tule heti. Äiti."

Vähitellen tajusin, mitä se merkitsi. Vielä eilen olin ajatellut vanhempiani ja surkutellut sitä, että minun täytyi tuottaa heille tuskaa, mutta se oli ollut vain pintapuolista harkitsemista. Nyt nousivat he vastarintaan, tempasivat minut takaisin, muistuttivat oikeuksiaan. Heti muistuivat mieleeni keskustelut, joita minulla viime jouluna oli ollut isän kanssa. Nuoret ihmiset, oli hän sanonut, voivat itsekkyydessään ja riippumattomuudentunteessaan tulla siihen, että täyttymättömän toivomuksen takia tahtovat hyljätä elämän, mutta sitä joka ymmärtää sitoa elämänsä toisten elämään, eivät omat mielihalut voi enää viedä niin pitkälle. Ja sellaiseen siteeseen olin minäkin kiinnitetty! Isäni oli kuolemassa, äiti oli yksin hänen luonansa, hän kutsui minua. Isän kuolema ja äidin hätä eivät vielä tässä silmänräpäyksessä koskettaneet sydäntäni, luulin tuntevani pahempia tuskia; mutta ettei käynyt päinsä lisätä heille vielä minunkin taakkaani, olla kuulematta heidän pyyntöänsä, karata heiltä, sen toki säästin.

Illalla olin matkavalmiina asemalla, tein konemaisesti mutta kuitenkin tarkasti sen, mikä oli välttämätöntä, ostin lipun, pistin taskuuni rahat, jotka annettiin takaisin, asetuin asemasillalle ja astuin vaunuun. Siellä istuuduin erääseen vaununurkkaan tietäen edessäni olevan pitkän yömatkan. Joku nuori mies astui — sisään, katseli ympärilleen, tervehti ja istuutui minua vastapäätä. Hän kysyi jotain, minä vain katsoin häneen, ajattelematta mitään ja toivoen vain että hän jättäisi minut yksikseni. Hän yskäsi ja nousi ylös, otti matkalaukkunsa ja etsi itselleen toisen paikan.

Juna kiiti halki yön, sokeana tylsässä innossaan, juuri yhtä tunteettomana ja täsmällisenä kuin minäkin, ikäänkuin jotain olisi ollut laiminlyötävissä tai jotain pelastettavissa. Tuntikausien kuluttua, kun käteni osui taskuuni, tuli kirje kouraani. Sekin vielä, ajattelin, ja avasin sen.

Siinä kirjotti kustantajani konserteista ja palkkioista ja ilmotti minulle, että asiat olivat hyvin ja paranivat yhä, kuuluisa arvostelija Münchenissä oli kirjottanut minusta, ja hän onnitteli minua sen johdosta. Ohella oli leikkaus eräästä aikakauslehdestä, kirjotus, jossa oli minun nimeni otsikkona, ja pitkä tutkielma nykyaikaisesta musiikista ja Wagnerista ja Brahmsista, sitten jouhisoitinmusiikkini ja laulujeni arvostelua, runsaasti kiitosta ja onnitteluja; ja lukiessani noita pieniä mustia kirjakkeita selveni minulle vähitellen, että tämä koski minua, että mailma ja maine ojensivat minulle kätensä. Silloin täytyi minun hetkinen nauraa.

Mutta kirje ja arvostelut olivat houkutelleet siteen silmiltäni, ja yht'äkkiä silmäilin maailmaa enkä nähnyt enää itseäni sammuneena ja kokoonlyyhistyneenä, vaan siihen kuuluvana. Minun täytyi elää, minun täytyi mukautua siihen. Miten oli se mahdollista? Ah, nyt nousi esiin kaikki, mikä oli ollut olemassa seitsemän päivää, minkä olin tuntenut vain sumeasti ja mitä olin aikonut paeta, ja kaikki oli inhottavaa, katkeraa ja kurjaa. Kaikki oli kuolemantuomiota, ja minä en ollut pannut sitä täytäntöön, minun täytyi jättää se täytäntöönpanematta.

Kuulin junan puhkinan, avasin ikkunan ja näin synkkien seutujen ikäänkuin kyyryissään kiitävän ohitse, surullisia, alastomia puita mustunein oksin, suurikattoisia taloja ja etäisiä kukkuloita. Kaikki näytti kärsivän olemassaolostaan, hengittävän kärsimystä ja vastenmielisyyttä. Sitä saattoi pitää kauniina, mutta minusta se tuntui vain surulliselta. Mieleeni muistui laulu: "Onko se Herran tahto?"

Niin ahkerasti kuin yritinkin katsella ulkona olevia maisemia, niin innokkaasti kuin kuuntelinkin pyörien tahdikasta tärinää, niin kiivaasti kuin ajatuksissani takerruinkin kiinni kaikkeen, mitä kävi ajatteleminen ilman epätoivoa, ei tämä ollut pitkältä mahdollista. Myöskään isässäni saatoin tuskin pitää ajatuksiani, hän sulautui yhteen puiden ja öisten maisemien kanssa ja vaipui unohduksiin, ja vastoin tahtoani ja ponnistuksiani palasivat ajatukseni sinne, minne ne eivät olisi saaneet palata. Siinä oli puutarha, vanhoine puineen, sen keskellä talo, palmuja sisäänkäytävällä ja kaikilla seinillä vanhoja tummia tauluja, ja minä astuin sisään ja nousin portaita kaikkien vanhojen kuvien ohitse, eikä kukaan nähnyt minua, kuljin kuin varjo. Tuolla oli solakka nainen, hän käänsi minulle selkänsä; hänellä oli tummanvaaleat hiukset. Näin heidät molemmat, syleillen toisiansa, ja näin ystäväni Heinrich Muothin hymyilevän niin surumielisesti ja julmasti, kuin hän monasti teki, ikäänkuin olisi hän jo tietänyt, että hän tulisi pahoinpitelemään tätäkin vaaleata kaunotarta ja ikäänkuin ei sitä vastaan olisi ollut mitään tehtävissä. Oli mieletöntä, järjetöntä, että tälle kurjalle turmelijalle joutuivat ihanimmat naiset ja että minun kaikki rakkauteni ja hyvät tarkotukseni olivat olleet turhia. Se oli mieletöntä, mutta siten oli laita.

Heräten jonkinlaisesta unesta tai tylsyydentilasta näin ikkunasta aamun harmauden ja taivaan kelmeän valon. Ojensin kangistuneita jäseniäni, tunsin arkuutta ja pelkoa ja näin nyt kaiken edessäni surullisena ja synkkänä. Lähinnä oli nyt ajateltava isää ja äitiä.

Oli vielä aamuvarhainen, kun huomasin lähestyttävän kotikaupungin siltoja ja taloja. Aseman melussa ja löyhkässä valtasi minut väsymys ja vastenmielisyys niin voimakkaasti, että saatoin tuskin astua junasta. Sitten otin vähäiset matkatavarani ja astuin lähimpiin vaunuihin; ne ajoivat yli sileän asfaltin ja sitten jäätynyttä maata ja jyrisevää katukivitystä ja pysähtyivät kotitaloni leveän portin eteen, jota en milloinkaan ollut nähnyt suljettuna.

Mutta nyt oli se suljettu, ja kun hämmästyneenä ja peljästyneenä soitin kelloa, ei kuulunut ketään eikä tullut vastausta. Tuijotin ylös rakennukseen ja olin kuin epämieluisassa, hullunkurisessa unessa, missä kaikki on suljettua ja missä täytyy kulkea kattojen yli. Ajaja katseli kummissaan ja odotti. Menin ahdistetuin mielin toiselle ovelle, josta olin kulkenut vain harvoin ja jota en ollut käyttänyt viimeksi enää vuosikausiin. Se oli avoin; se vei isäni konttoriin, ja kun astuin sisään, istuivat siellä harmaissa takeissaan kuten aina konttoristit, hiljaisina ja pölyttyneinä; minun sisäänastuessani he nousivat ylös ja tervehtivät, sillä minä olin perillinen. Kirjanpitäjä Klemm, joka näytti aivan samallaiselta kuin kaksikymmentä vuotta sitten, teki kumarruksen ja katseli minua surullisesti ja kysyvästi.

"Miksi on portti suljettu?" kysyin minä.

"Siellä ei ole ketään."

"Missä on sitten isäni?"

"Sairaalassa, ja armollinen rouva myöskin."

"Elääkö hän vielä?"

"Hän eli vielä tänä aamuna, mutta odotetaan…"

"Niin. Mitä se sitten on?"

"Kuinka? Ah, se on yhä vielä jalka. Sen hoito oli virheellinen, sitä mieltä olemme kaikki. Yht'äkkiä ilmestyi kipuja, herra huusi hirveästi. Hänet vietiin silloin sairaalaan. Nyt se on muuttunut verenmyrkytykseksi. Kello puoli kolme eilen lähetimme teille sähkösanoman."

"Niin, kiitos. Nyt toimittakaa minulle nopeasti voileipä ja lasi viiniä sekä vaunut, olkaa hyvä."

Juostiin ja puhuttiin kuiskaamalla ja tuli jälleen hiljaista, sitten antoi joku minulle lautasen ja lasin, söin leipää ja join viiniä, nousin vaunuihin, hevonen korskui, ja pian olin sairaalan portilla, missä valkopäähineiset sisaret ja sinijuovaisiin liinavaatteihin puetut hoitajat juoksivat käytävässä. Minua otettiin kädestä ja vietiin erääseen huoneeseen; näin äitini nyökyttävän minulle kyyneleisin silmin ja isäni makaavan matalalla, rautaisella vuoteella, muuttuneena ja pieneksi kutistuneena ja lyhyt, harmaa parta omituisella tavalla esiinpistävänä.

Hän eli vielä, hän avasi silmänsä ja tunsi minut kuumeesta huolimatta.

"Yhä vieläkö musiikkihommissa?" sanoi hän hiljaa, ja ääni ja katse olivat yhtä lempeät kuin leikillisen pilkalliset. Hän loi minuun katseen täynnä väsynyttä, iroonista elämänviisautta, jolla ei enää ole mitään sanottavaa, ja minusta tuntui, kuin olisi hän nähnyt sydämeeni ja tietänyt kaiken.

"Isä", sanoin. Mutta hän hymyili vain, katsoi vielä kerran puoleksi pilkallisesti, mutta jo sammuvasti, ja sulki jälleen silmänsä.

"Millaiselta näytätkään!" sanoi äitini syleillessään minua. "Onko se koskenut sinuun noin?"

En voinut sanoa mitään; heti sen jälkeen tuli nuori lääkäri ja pian hänen jäljessään vanha, kuoleva sai morfinia eikä enää avannut viisaita silmiään, jotka nyt saattoivat katsoa niin kaikkitietävästi ja mahtavasti. Me istuimme hänen vieressään, näimme hänen tulevan rauhalliseksi, näimme hänen kasvojensa muuttuvan ja odotimme hänen loppuansa. Hän eli vielä useita tunteja ja kuoli myöhään iltapäivällä. En tuntenut enää mitään muuta kuin tylsää tuskaa ja syvää väsymystä, istuin kuumin, kuivin silmin ja nukahdin illalla kuolinvuoteen ääressä istuessani.

6.

Että elämä on vaikeata kestää, olin jo aikaisemmin toisinaan hämärästi tuntenut. Nyt oli minulla uutta syytä mietiskelyyn. Tähän saakka ei minulta enää milloinkaan ole haihtunut mielestäni se vastakohtaisuuksien tunne, joka tuohon tietoisuuteen sisältyi. Sillä elämäni on ollut köyhää ja vaivoista runsasta ja näyttää kuitenkin muista, ja monasti minusta itsestänikin, rikkaalta ja ihanalta. Minusta tuntuu ihmiselämä kuin synkältä, surulliselta yöltä, joka ei olisi kestettävissä, ellei siellä täällä välkähtelisi salamoita, joiden äkillinen kirkkaus on niin lohdullinen ja ihmeellinen, että nuo hetket voivat pyyhkäistä pois ja hyvittää vuosikausien pimeän.

Synkkyys, lohduton pimeys, se on jokapäiväisen elämän hirveä kiertokulku. Minkä vuoksi noustaan aamulla, syödään, juodaan, käydään jälleen nukkumaan? Lapsi, terve, nuori ihminen, villi, eläin ei kärsi tästä mitättömien asioiden kiertokulusta. Joka ei sairasta ajattelemista, sitä ilahduttaa aamulla nouseminen, syöminen ja juominen, hän löytää siitä tyydytystä eikä halua muuta. Mutta se, joka ei tyydy tähän asioiden luonnolliseen kulkuun, etsii päivän kuluessa ahnaasti todellisen elämän hetkiä, joiden välkähdys tekee onnelliseksi ja sammuttaa tunteen ajasta sekä ajatukset kaiken päämäärästä ja tarkotuksesta. Näitä silmänräpäyksiä voi kutsua luomisen hetkiksi, koska näyttää siltä, että ne tuovat mukanaan tunteen yhteydestä Luojan kanssa, koska tuollaisina hetkinä kaikki, myöskin muuten satunnainen, tuntuu tarkotetulta. Se on samaa, mitä mystikot nimittävät yhdistymiseksi jumalan kanssa. Ehkä johtuu näiden silmänräpäysten häikäisevästä rikkaudesta, että kaikki muut tuntuvat niin synkiltä, ehkä johtuu näiden hetkien vapaasta, lumotusta keveydestä, että muu elämä tuntuu niin vaikealta, maassa matavalta ja masentavalta. En sitä tiedä, en ole ajattelemisessani ja mietiskelyssäni päässyt pitkälle. Sen kuitenkin tiedän, että jos on olemassa autuus, paratiisi, täytyy sen olla tuollaisten silmänräpäysten häiriintymätöntä jatkumista; ja jos tämän autuuden voi saavuttaa tuskassa kärsimisen ja kirkastumisen avulla, niin ei mikään kärsimys ole niin suuri, että sitä pitäisi paeta.

Muutamia päiviä isäni kuoleman jälkeen harhailin vielä huumautuneena ja henkisesti tylsänä jouduin eräällä päämäärättömällä kävelyretkellä jollekulle esikaupungin puutarhakadulle. Pienet sievät talot herättivät minussa puolihämäriä muistoja, joita koetin mielessäni virkistää, kunnes tunsin vanhan opettajani talon ja puutarhan, hänen, joka muutamia vuosia sitten oli koettanut minua kääntää teosofien uskoon. Astuin sisään, hän astui minua vastaan, tunsi minut ja vei minut ystävällisesti huoneeseensa, missä mieluisa tupakansavun tuoksu leijaili kirjojen ja kukkamaljakkojen yläpuolella.

"Miten voitte?" kysyi herra Lohe. "Ah, olettehan kadottanut isänne! Murheelliselta näytättekin. Koskiko se teihin niin kovasti?"

"Ei", sanoin. "Isäni kuolema olisi koskenut minuun kovemmin, jos välimme vielä olisi ollut yhtä vieras. Mutta viime käyntini aikana tuli meistä hyvät ystävät ja minä pääsin vapaaksi tuosta kiusallisesta syyllisyyden tunteesta, jota tuntee hyviä vanhempia kohtaan niin kauvan kuin vastaanottaa heiltä enemmän rakkautta kuin itse voi antaa."

"Se ilahduttaa minua."

"Miten on teidän teosofianne laita? Tahtoisin mielelläni kuulla teiltä jotain, sillä minun laitani on huonosti."

"Mitä teiltä sitten puuttuu?"

"Kaikkea. En voi kuolla enkä elää. Kaikki tuntuu minusta väärältä ja tyhmältä."

Herra Lohen lempeät, tyytyväiset puutarhurinkasvot vetäytyivät säälivään hymyyn. Minun täytyy tunnustaa, että juuri nämät hyvät, jotenkin lihavat kasvot olivat vaikuttaneet minuun ikävästi; en myöskään suinkaan odottanut häneltä ja hänen viisaudeltaan mitään lohdutusta. Tahdoin vain saada kuulla hänen puhuvan, todistavan viisautensa voimattomaksi ja rangaista häntä tyytyväisyydestään ja optimistisesta uskostaan.

Mutta mies ei ollut lainkaan niin itseensätyytyväinen ja kaavoihinsa piintynyt, kuin olin luullut. Hän katsoi minua lempeästi silmiin, vilpittömästi murheissaan, ja pudisti surumielisesti vaaleata päätänsä.

"Olette sairas, hyvä ystäväni," sanoi hän päättävästi. "Ehkä on se vain ruumiillista laatua; silloin on se pian autettu. Silloin teidän täytyy mennä maalle, tehdä kovasti työtä ja olla syömättä lihaa. Mutta luulen, että syy on toinen. Te olette mieleltänne sairas?"

"Niinkö luulette?"

"Niin. Teillä on tauti, joka paha kyllä on muodissa ja jota joka päivä tapaa henkisesti kyvykkäämmissä ihmisissä. Lääkärit eivät luonollisesti tiedä mitään. Se on sukua moral insanity'n kanssa ja sitä voisi myöskin nimittää individualismiksi tai luulotelluksi yksinäisyydeksi. Nykyaikaiset kirjat ovat täynnä sitä. Mieleenne on hiipinyt se kuvittelu, että olette yksin, ettei yksikään ihminen liikuta teitä ja ettei kukaan ymmärrä teitä. Eikö ole niin?"

"Suunnilleen kyllä", myönsin minä kummastuneena.

"Näettekös, sille, jolla tauti kerran on, riittää pari pettymystä todistamaan, ettei hänen ja muiden ihmisten välillä ole ylipäänsä mitään suhteita, korkeintaan väärinkäsityksiä, ja että jokainen ihminen oikeastaan vaeltaa ehdottomassa yksinäisyydessä, ei koskaan voi tulla toisten taholta oikein ymmärretyksi eikä jakaa heidän kanssaan mitään yhteistä. Sattuu myöskin, että sellaiset sairaat tulevat ylpeiksi ja pitävät kaikkia terveitä, jotka vielä voivat ymmärtää ja rakastaa toisiansa, laumaelukkoina. Jos tämä sairaus tulisi yleiseksi, täytyisi ihmiskunnan kuolla. Mutta se on tavattavissa vain keski-Europassa ja korkeammissa säädyissä. Nuorissa ihmisissä se on parantuvaa, kuuluupa se nuoruuden välttämättömiin kehityskipuihin."

Hänen ivalliselta tuntuva dosentin-äänensä harmitti minua hiukan. Kun ei hän nähnyt minun hymyilevän eikä millään tavalla ryhtyvän puolustamaan itseäni, palasi huolestunut ilme hänen kasvoihinsa jälleen.

"Suokaa anteeksi", sanoi hän ystävällisesti. "Teissä on itse tauti, eikä sen suosittu irvikuva. Mutta on todella olemassa parannuskeino. On kuvittelua ettei muka ole olemassa mitään siltaa Minun ja Sinun välillä, että jokaisen täytyy vaeltaa yksinäisenä ja ymmärrystä vailla. Päinvastoin, se, mitä ihmisellä on yhteistä on paljoa enemmän ja tärkeämpää, kuin mitä jokaisella on erikseen ja missä hän eroaa muista."

"Se on mahdollista", sanoin minä. "Mutta mitä hyödyttää minua sen tietäminen? En ole filosofi, eikä kärsimykseni ole siinä, etten voi löytää totuutta. En halua tulla viisaaksi ajattelijaksi, vaan yksinkertaisesti elää hiukan tyytyväisemmästi ja keveämmästi."

"No, koettakaa! Teidän ei pidä tutkia kirjoja ja hautoa teorioja. Mutta lääkäriin täytyy teidän uskoa niin kauan kuin olette sairas. Tahdotteko tehdä sen?"

"Koettaa tahdon sitä mielelläni."

"Hyvä. Jos olisitte ruumiillisesti sairas ja lääkäri neuvoisi teitä ottamaan kylpyjä tai juomaan lääkkeitä, niin ette kenties ymmärtäisi, miksi minkin keinon pitäisi auttaa, mutta te koettaisitte sitä kuitenkin kerran. Tehkää samoin siihen nähden, mitä nyt teille neuvon! Harjotelkaa joku aika enemmän ajattelemaan muita kuin itseänne! Se on ainoa parantumiskeino."

"Mutta miten on minun meneteltävä? Jokainen ajattelee ensin itseänsä."

"Se täytyy teidän voittaa. Teidän täytyy päästä jonkunlaiseen välinpitämättömyyteen oman hyvänne suhteen. Teidän täytyy oppia ajattelemaan: mitä minusta! Siihen on vain yksi keino: teidän täytyy oppia rakastamaan jotakuta niin, että hänen parhaansa on teille tärkeämpi kuin omanne. Mutta minä en tarkota, että teidän pitäisi rakastua! Se olisi aivan päinvastaista!"

"Ymmärrän. Mutta kenen suhteen pitäisi minun sitten koetella sitä?"

"Alottakaa läheltä, ystävistänne, sukulaisistanne. Ajatelkaa esimerkiksi äitiänne. Hän on kadottanut paljon, hän on nyt yksin ja tarvitsee lohdutusta. Pitäkää huolta hänestä, lähestykää häntä ja koettakaa tulla hänelle jonkun arvoiseksi!"

"Emme ymmärrä toisiamme oikein hyvin, äiti ja minä. Se on oleva vaikeata."

"Niin, ellei hyvä tahtonne ylety sen pitemmälle, ei se kylläkään tule luonnistumaan! Teidän ei aina pidä ajatella sitä, että se tai se ei oikein ymmärrä teitä, ei ole teille aivan oikeudenmukainen. Teidän täytyy itsenne kerran koettaa ymmärtää muita, tuottaa toisille iloa, olla toisille oikeudenmukainen! Tehkää se ja alottakaa äidistänne! — Nähkääs, teidän täytyy sanoa itsellenne: elämä ei kuitenkaan tuota minulle iloa, oli niin taikka näin, miks'en siis kerran yrittäisi tätä! Olette kadottanut rakkauden omaan elämäänne, älkää siis sitä säästäkö, ottakaa päällenne kuorma, luopukaa vähäisestä mukavuudestanne!"

"Koetan sitä. Olette oikeassa, onhan yhdentekevää, mitä teen, miksi en tekisi niinkuin te neuvotte?"

Mikä minuun hänen sanoissaan teki voimakkaan vaikutuksen ja saattoi minut hämmästymään, oli niiden yhtäpitäväisyys sen kanssa, mitä isäni oli minulle viimeisinä yhdessäolon hetkinämme ammentanut elämän viisaudestaan: kehotus elämään toisten hyväksi, eikä ottamaan itseänsä niin vakavalta kannalta! Oppi oli välittömästi minun tunteilleni vastakkainen, ja se maistui myöskin hiukan katkismukselta ja rippikoululta, jota minä, niinkuin jokainen terve nuori ihminen, ajattelin inholla ja ylenkatseella. Mutta lopultahan ei ollut kysymys mielipiteistä ja maailmankatsomuksista, vaan aivan käytännöllisestä yrityksestä tehdä raskas elämä siedettäväksi. Tahdoin yrittää.

Ihmetellen katsoin miestä, jota en milloinkaan ollut ottanut oikein vakavalta kannalta ja joka nyt oli neuvojanani ja lääkärinäni. Mutta hänessä näytti todella itsessään olevan jotain rakkaudesta, jota hän suositteli minulle. Hän näytti ottavan osaa kärsimykseeni ja tarkottavan minulle vilpittömästi hyvää. Muutenkin olin tuntenut, että tarvitsin voimakasta parannuskeinoa voidakseni jälleen elää ja hengittää kuin muut, olin ajatellut yksinäistä elämää vuoristossa tai rajua työskentelyä, mutta mieluummin noudatin nyt annettua neuvoa, kun oma kokemukseni ja viisauteni kuitenkin oli lopussa.

Kun ilmotin äidilleni, etten aikonut jättää häntä yksikseen, vaan toivoin hänen muuttavan minun luokseni asumaan, pudisti hän surullisesti päätään.

"Mitä ajattelet!" sanoi hän epäävästi. "Se ei käy niin yksinkertaisesti. Minulla on vanhat tapani enkä voi enää tottua uusiin, ja sinä tarvitset vapautta etkä saa ottaa minua kuormaksesi."

"Voimmehan sentään koettaa", ehdotin. "Ehkä se käy helpommin kuin luuletkaan."

Ensi aluksi oli minulla yllin kyllin tekemistä, joka pidätti minua mietiskelystä ja epätoivosta. Selvitettäväksi oli jäänyt talo ja laaja liike saatavineen ja velkoineen, selvitettävinä olivat kirjat ja laskut, rahaa oli saatu ja lainattu, ja nyt oli kysymys, mitä tästä kaikesta tulisi. Olin tietysti alusta alkaen päättänyt myydä kaiken, mutta se ei käynyt niin nopeasti; myöskin äiti oli vielä kiinni vanhassa kodissa ja isän testamentti oli toimeenpantava, mikä tuotti kaikenlaisia mutkia ja vaikeuksia. Kirjanpitäjän ja notarin täytyi auttaa, päivät ja viikot kuluivat neuvotteluihin, rahaa ja velkoja koskevaan kirjeenvaihtoon, suunnitelmiin ja pettymyksiin. Pian en enää tiennyt, miten selviytyä näistä laskuista ja virallisista muodollisuuksista, annoin notarin avuksi vielä asianajajan ja jätin heidän huostaansa koko sekamelskan.

Tämän takia oli minun useasti täytynyt laiminlyödä äitiäni. Koetin parhaani mukaan tehdä tämän ajan hänelle keveämmäksi, säästin hänet kaikilta liikeasioilta, luin hänelle ja tein hänen kanssaan kävelyretkiä. Välistä oli minun työlästä olla tempautumatta irti ja heittämättä kaikkea siksensä, mutta häpeäntunne ja joku määrä uteliaisuuttakin pidätti minua kuitenkin.

Äitini ei ajatellut mitään muuta kuin vainajaa; hänen murheensa ilmeni kuitenkin yksinomaan pienissä, naismaisissa, minulle oudoissa ja useasti pikkumaisilta tuntuvissa muodoissa. Aluksi piti minun istua pöydässä isän paikalla, sitten tuntui hänestä siltä, etten kuitenkaan soveltunut sille sijalle, ja se sai jäädä tyhjäksi. Toisinaan en voinut tarpeeksi puhua hänelle isästä; sitten hän jälleen kävi äänettömäksi ja katsoi minuun tuskallisesti joka kerta kun vain mainitsin hänen nimensäkin. Enimmän kaipasin musiikkia. Olisin antanut paljon siitä, että olisin tunnin ajan saanut soittaa viulua, mutta siihen sain luvan vasta useita viikkoja jälkeenpäin, ja vielä silloinkin hän huokaili ja piti sitä sopimattomana. Ilottomilla yrityksilläni lähestyä häntä ja voittaa hänen ystävyytensä ei ollut menestystä.

Kärsin tästä useasti ja olin heittämäisilläni yritykseni sikseen, mutta hillitsin itseni yhä uudelleen ja koetin tottua tähän. Oma elämäni oli mennyt pirstoiksi; vain harvoin kaikui mennyt korviini synkkänä huminana, kun unessa kuulin Gertrudin äänen tai jonakuna tyhjänä hetkenä tahtomattani mieleeni lennähti palasia oopperastani. Kun matkustin R:iin, muuttaakseni asunnostani, tuntui kaikki siellä oleva etääntyneen minusta vuosikausien päähän. Kävin tapaamassa vain Teiseriä, joka uskollisesti auttoi minua. Gertrudia en uskaltanut kysyäkään.

Äitini itsepäistä erillään pysyttäytymistä vastaan, joka aikaa myöten alkoi käydä minulle liian painostavaksi, täytyi minun vähitellen alkaa säännöllinen, salainen taistelu. Jos avoimesti pyysin häntä sanomaan, mitä hän toivoi ja missä suhteessa hän mahdollisesti oli minuun tyytymätön, niin hyväili hän vain surullisesti hymyillen kättäni ja sanoi: "Älä siitä huoli, lapseni! Olen jo vanha mummo." Aloin silloin omin päin tehdä tutkimuksiani, laiminlyömättä edes kysellä kirjanpitäjältä ja palvelusväeltä.

Yhtä ja toista sainkin tietooni. Pääasia oli tämä: äidilläni oli kaupungissa yksi ainoa läheinen sukulainen ja ystävätär, muuan serkku, joka oli naimaton ja eli muuten aivan eristettyä elämää, mutta oli äitini kanssa sangen läheinen ystävä. Tämä neiti Schniebel ei ollut lainkaan pitänyt isästänikään, mutta minua kohtaan hän tunsi aivan vastenmielisyyttä, niin ettei hän vähään aikaan enää ensinkään ollut käynyt talossa. Äitini oli aikaisemmin luvannut ottaa hänet luoksensa asumaan, jos hän eläisi isää kauemmin, ja tämän hänen toiveensa näytti minun kotiinjäämiseni tekevän tyhjäksi. Kun vähitellen olin saanut tietooni tämän, kävin tapaamassa vanhaa neitiä ja koetin esiintyä niin kohteliaasti kuin suinkin. Tämä pienten juonittelujen ja kummallisuuksien maailma oli minulle uusi ja miltei huvitti minua. Minun onnistui saada neiti jälleen tulemaan kotiimme, ja huomasin, että äiti oli minulle siitä kiitollinen. Tosin molemmat nyt liittyivät yhteen tehdäkseen tyhjäksi minun toivomani vanhan talon myymisen, mikä heille onnistuikin. Nyt tuli vanhan neidin pyrintöjen päämääräksi vallata minun paikkani kotona ja saavuttaa se kauan toivomansa vanhuudensija, jolle pääsemässä minä olin hänen esteenään. Olisi ollut kyllin tilaa sekä hänelle että minulle, mutta hän ei hyväksynyt mitään isäntää rinnallaan ja kieltäytyi muuttamasta meille. Sen sijaan hän kyllä muuten juoksi siellä ahkerasti, osasi monella tavalla tehdä itsensä äidille tarpeelliseksi, kohteli minua valtioviisaasti pelättynä suurvaltana ja hankki itselleen taloudellisissa seikoissa neuvonantajan aseman, jota minä en voinut häneltä kiistää.

Äitirukka ei asettunut kumpaisenkaan puolelle. Hän oli väsynyt ja kärsi kovasti muuttuneista olosuhteista. Miten kovin hän kaipasi isää, huomasin vasta vähitellen. Kerran tapasin hänet käymästä huoneessa, jossa en odottanut hänen olevan, puuhailemassa vaatekaapin ääressä. Hän pelästyi tuloani ja jatkoi nopeasti kulkuansa; näin kuitenkin, että hän oli tarkastellut isän vaatteita, ja jälkeenpäin oli hänellä punaiset silmät.

Kun kesä tuli, alkoi uusi taistelu. Halusin ehdottomasti tehdä matkan äidin kanssa; molemmat olimme virkistyksen tarpeessa, ja toivoin sitä paitsi voivani ilahduttaa häntä ja saavuttaa häneen suurempaa vaikutusta. Hänellä ei näyttänyt olevan paljoa halua matkustamiseen, mutta hän ei kuitenkaan juuri asettunut vastaankaan; sitä innokkaammin koetti neiti Schniebel saada aikaan, että äiti jäisi kotiin ja minä matkustaisin yksin. Mutta tässä asiassa en mitenkään halunnut myöntyä, toivoin matkasta olevan suurta hyötyä.

Sainkin aikaan sen, että matkustimme kesäkuun lopulla. Kuljimme lyhyin päivämatkoin, näimme Konstanzin ja Zürichin ja matkustimme Brünigin kautta Bernin ylämaata kohden. Äitini pysyi vaiteliaana ja väsyneenä, antoi matkan kulua ja näytti onnettomalta. Interlakenissa alkoi hän valittaa, ettei hän enää voinut nukkua, mutta minä sain hänet suostutetuksi lähtemään vielä Grindelwaldiin, missä toivoin rauhallista oleskelua hänelle ja itselleni. Tällä järjettömällä, loppumattoman pitkällä, ilottomalla matkalla huomasin, kuinka mahdotonta on paeta omaa kurjuuttaan. Ihanat, vihreät järvet heijastelivat vanhoja kaupunkeja, vuoret kohosivat valkeina ja sinisinä ja sinivihreät jäätiköt säteilivät auringon hohteessa. Mutta me molemmat kuljimme kaiken tämän ohitse äänettöminä ja ilottomina, tunsimme kaikesta vain painostusta ja väsymystä. Teimme kävelyretkiä, katselimme ylös vuorille, hengitimme keveätä, suloista ilmaa ja kuulimme lehmänkellojen kalkattavan nurmikoilla, ja sanoimme: "Miten kaunista!" emmekä tätä sanoessamme uskaltaneet katsoa toisiamme silmiin.

Viikon ajan kestimme Grindelvaldissa. Silloin sanoi äitini eräänä aamuna: "Kuule, tämä kaikki on turhaa, palatkaamme kotiin. Tahtoisin mielelläni jälleen jonakuna yönä saada unta. Ja jos sairastun ja kuolen, teen sen mieluummin kotona."

Silloin panin mitään sanomatta matkatavaramme kuntoon, myönsin itsekseni hänen olevan oikeassa ja matkustin hänen kanssaan takaisin koko matkan nopeammin kuin olimme tulleet. Minusta ei tämä kuitenkaan tuntunut paluulta kotiin, vaan vankilaan, ja äitikin osotti tyytyväisyyttään vain heikosti.

Ja paluupäivän iltana sanoin hänelle: "Mitä arvelisit siitä, jos minä jälleen matkustaisin? Palaisin R:iin. Näetkös, jäisin mielelläni luoksesi, jos huomaisin siitä olevan vähintäkään hyötyä. Mutta me olemme molemmat sairaat ja synkkämieliset ja masennamme vain toisiamme. Ota ystävättäresi luoksesi asumaan, hän osaa paremmin lohduttaa sinua kuin minä."

Tapansa mukaan tarttui hän käteeni ja hyväili sitä hiljaa. Hän nyökäytti päätään ja katsoi minuun hymyillen, ja hymy sanoi selvästi: "Niin, mene vain!"

Kaikilla ponnistuksillani ja hyvillä tarkotuksillani en siis ollut saavuttanut muuta kuin että olin parin kuukauden ajan kiusannut sekä häntä että itseäni ja vierottanut hänet vielä paljoa kauemmaksi itsestäni. Huolimatta yhdessä-olostamme oli kumpikin meistä kantanut kuormansa yksinään eikä jakanut sitä toisen kanssa, ja kumpikin oli vain syvemmin vajonnut kärsimyksiinsä ja sairauteensa. Yritykseni olivat jääneet tuloksettomiksi, enkä osannut tehdä mitään sen parempaa kuin lähteä ja antaa tilaa neiti Schniebelille.

Sen teinkin pian, ja kun en tiennyt mitään muutakaan paikkaa, palasin takaisin R:iin. Lähtiessäni tulin tajuiseksi siitä, ettei minulla enää ollut kotiseutua. Kaupunki, jossa olin syntynyt ja elänyt lapsuudenvuoteni ja johon olin haudannut isäni, ei liikuttanut minua enää vähääkään, sillä ei ollut minulta mitään vaadittavaa eikä minulle mitään muuta annettavaa kuin muistoja. En sanonut sitä herra Lohelle jäähyväisiä ottaessani, mutta hänen reseptinsä ei ollut auttanut.

Sattumalta oli R:issä vanha asuntoni vielä tyhjänä. Se oli minulle kuin merkki, että oli hyödytöntä katkaista yhteyttään entisyyden kanssa ja koettaa paeta omaa kohtaloansa. Asuin jälleen samassa talossa ja huoneessa, samassa kaupungissa, otin viuluni ja työni jälleen esille ja huomasin kaiken olevan samanlaista kuin ennenkin, paitsi että Muoth oli matkustanut Müncheniin ja että Gertrudista oli tullut hänen morsiamensa.

Otin esille oopperani kappaleet, kuin olisivat ne olleet entisen elämäni raunioita, joista nyt vielä koetin rakentaa jotakin. Kuitenkin virkosi musiikki vain hitaasti jäykistyneessä sielussani ja heräsi eloon vasta kun kaikkien tekstieni runoilija lähetti minulle uuden laulun. Se tuli aikana, jolloin useasti iltaisin tunsin vanhaa levottomuutta ja häveten ja tuhansien virvaliekkien tanssiessa sielussani.

Imthorin talon puutarhan ympärillä, ja se kuului:

Föhn-myrsky öisin puhaltaa Ja kostehina lyövät siivet sen, Käy ilman halki kulku kuovien, Nyt kaikki herää. Uinahtaa Ei kenkään rauhallisna voi, Kun kevään huuto soi.

Ma kevätöinä myöskään nuku en, Mun nuortuu sydämeni. Ja kuumat haavehet mun nuoruuteni Ne nousee uumenista muistojen. Ne mua silmihini katsahtaa Ja kauhuin katoaa.

Lyö hiljaa sydämeni! Ja vaikka veressäsi kutsuen Soi ääni nuoruutesi viettien — Se aika kuitenkin jo sulta meni, Jäi nuoruutesi Jo taakse retkiesi.

Nämä säkeistöt tunkeutuivat sisimpääni ja herättivät minussa uudelleen soinnut eloon. Irtautuneena ja kipeästi polttavana siirtyi kauan pidätetty tuskani tahteihin ja sointuihin, laulusta löysin jälleen kadottamani tien oopperaan, ja pitkän aution aikani jälkeen vaivuin jälleen syvälle purkautuvan luomisrunsauteni huumaan, aina tunteen vapaille maille, missä tuska ja riemu eivät enää ole toisistaan erotetut ja koko sielun hehkuva voima jakamattomana kohoaa ylös yhtenä ainoana tulikielekkeenä.

Samana päivänä, jolloin olin säveltänyt uuden lauluni ja näyttänyt sen Teiserille, kuljin illalla erästä kastanjakujannetta kotiin päin, kokonaan täynnä uutta työintoa. Menneet kuukaudet katselivat minua vielä kuin naamion silmät lohduttomassa tyhjyydessään. Nyt löi sydämeni kärsimättömän kiivaasti eikä enää ymmärtänyt, miksi se oli tahtonut paeta tuskaansa. Gertrudin kuva kohosi kirkkaana ja ihanana tuhasta, minä katsoin jälleen pelkäämättä hänen kirkkaihin silmiinsä ja avasin sydämeni kaikille tuskille. Ah, oli parempi kärsiä hänen tähtensä ja painaa okaa syvemmälle haavaan, kuin kaukana hänestä ja kaukana todellisesta elämästäni viettää aikaansa kaameassa pimeydessä! Leveiden kastanjoiden täyteläisten latvojen yläpuolella kaareutui tumman sinisenä taivas täynnä tähtiä, jotka kaikki tuikkivat kultaisina ja vakaina ja lähettivät huolettomina valoaan avaruuksiin. Niin tekivät tähdet, ja puut kantoivat nuppujansa, kukkiansa ja arpiansa vapaasti kaikkien nähden ja antautuivat suuren elämän mahdin valtaan, merkitsi se heille riemua taikka tuskaa. Päiväperhoset tanssivat parvissa kuolemaa kohti, kaikella elämällä oli loistonsa ja kauneutensa, ja minä pilkistin hetkisen siihen, ymmärsin sitä ja näin sen hyväksi ja näin myöskin oman elämäni ja kärsimykseni hyväksi.

Syksyn kuluessa tuli oopperani valmiiksi. Näihin aikoihin tapasin eräässä konsertissa herra Imthorin. Hän tervehti minua sydämellisesti ja hiukan ihmeissään, kun ei tiennyt minun oleskelevan kaupungissa. Hän oli vain kuullut, että isäni oli kuollut ja että minä siitä lähtien olin ollut kotiseudullani.

"Ja miten neiti Gertrud jaksaa?" kysyin mahdollisimman rauhallisesti.

"Teidän pitäisi itse tulla siitä ottamaan selkoa. Marraskuun alussa ovat heidän häänsä, ja olemme ilman muuta olleet varmat teidän läsnäolostanne."

"Kiitos, herra Imthor. Ja mitä Muothista kuuluu?"

"Hän voi hyvin. Tiedätte, ettei tämä avioliitto ole ollut minulle oikein mieleen. Olisin jo kauan sitten mielelläni kerran kysynyt teiltä yhtä ja toista herra Muothista. Mikäli häntä tunnen, ei minulla ole valittamisen syytä. Mutta olen kuullut hänestä niin monenlaista: hänhän kuuluu olleen paljon tekemisissä naisten kanssa. Voitteko sanoa tästä asiasta mitään?"

"En, herra Imthor. Eikähän siitä olisi myöskään mitään hyötyä. Tyttärenne tuskin huhujen perustalla muuttaisi päätöstänsä. Herra Muoth on ystäväni, ja suon hänelle sen, että hän löytää onnensa."

"Niin, niin. Saammeko taas joskus nähdä teidät luonamme?"

"Toivoakseni. Näkemiin, herra Imthor."

Siitä ei ollut pitkä aika, jolloin olisin vielä tehnyt kaikkeni, estääkseni näiden molempien välisen avioliiton, en kateudesta tai toivoen että Gertrud saattaisi kääntyä minulle suosiolliseksi, vaan sen takia, että olin vakuutettu ja luulin tuntevani edeltäpäin, että noille molemmille ei kävisi hyvin, kun ajattelin Muothin itseänsäkiduttavaa melankoliaa, hänen ärtyisyyttään ja Gertrudin hentoa olentoa ja koska Marion ja Lotte vielä olivat niin hyvin muistissani.

Nyt ajattelin toisin. Koko elämäni järkkyminen, puolen vuoden sisäinen yksinäisyys ja hyvästijättö nuoruudelle olivat muuttaneet minut. Olin nyt sitä mieltä, että oli mieletöntä ja vaarallista ojentaa kättänsä toisten ihmisten kohtaloihin, eikä minulla myöskään ollut mitään syytä pitää kättäni taitavana ja itseäni auttajana ja ihmistuntijana, sen jälkeen kun kaikki yritykseni tässä suhteessa olivat epäonnistuneet ja katkerasti nöyryyttäneet minua. Vielä nykyäänkin epäilen kovasti ihmisen kykyä tietoisesti vaikuttaa omaansa ja toisten elämään ja muodostella sitä joksikin. Rahaa voi hankkia, mainetta ja kunniamerkkejä myöskin, mutta onnea tai onnettomuutta ei hankita, ei itselle eikä muille. Voi ainoastaan ottaa vastaan sen, mitä tulee, ja voi tosin myöskin ottaa sen vastaan sangen eri tavalla. Mitä minuun tuli, en tahtonut tehdä enää minkäänlaisia väkivoimaisia yrityksiä kääntääkseni elämääni aurinkopuolelle, vaan ottaa vastaan minulle määrätyn osani ja kykyni mukaan kantaa sen ja kääntää sen hyväksi.

Vaikka elämä kyllä on tällaisista mietiskelyistäkin riippumaton ja kulkee koskemattomana yli niiden, niin jättävät rehellisesti tarkotetut päätökset ja ajatukset kuitenkin sieluun rauhan ja auttavat kantamaan sitä, mikä ei ole muutettavissa. Ainakin piteli minua, kuten minusta nyt perästäpäin tuntuu, elämä lempeämmin käsin sen jälkeen, kuin olin antautunut ja tullut tietoiseksi personallisen kohtaloni vähäarvoisuudesta.

Että se, mitä ei voi saavuttaa kaikella tahdonvoimallaan ja ponnistuksillaan, usein odottamatta saapuu itsestään, sen sain pian kokea äitini suhteen. Kirjotin hänelle joka kuussa enkä ollut kotvaan aikaan saanut häneltä vastausta. Jos hänen laitansa olisi ollut huonosti, olisin saanut siitä kuulla; sen vuoksi ajattelin sangen vähän asiaa ja kirjoittelin yhä edelleen kirjeitäni, lyhyitä selontekoja elämästäni, liittäen joka kerran mukaan myöskin ystävälliset terveiset neiti Schniebelille.

Näitä terveisiä ei tosin viime aikoina liene saatettu perille. Molempien vanhojen naisten oli käynyt liian hyvin, he eivät olleet jaksaneet sulattaa toiveittensa täyttymistä. Nimenomaan oli onni noussut neiti Schniebelille päähän. Hän oli heti minun lähtöni jälkeen riemulla saapunut voittamallensa tantereelle ja asettunut asumaan kotiimme. Siellä hän nyt majaili vanhan ystävättärensä ja serkkunsa rinnalla ja piti pitkien, niukoissa olosuhteissa vietettyjen vuosien jälkeen hyvinansaittuna onnenaan saada mahtailla kanssavaltiattarena suuressa taloudessa. Ei silti, että hän olisi ottanut itselleen kalliita tapoja ja ryhtynyt tuhlaamaan — sitä tehdäkseen oli hän liian kauan elänyt ahtaissa olosuhteissa, puolittain köyhyydessä. Hän ei pitänyt hienompia vaatteita eikä nukkunut paremmilla lakanoilla; pikemmin hän nyt vasta oikein alkoi taloudenpidon ja säästämisen, kun se kannatti ja kun oli jotain säästettävää. Mutta mistä hän ei tahtonut luopua, oli mahti ja vaikutusvalta. Molempien piikojen piti olla hänelle yhtä kuuliaisia kuin äidillenikin, ja myöskin muuta palvelusväkeä, käsityöläisiä, kirjeenkantajaa kohtaan osasi hän käyttäytyä hallitsijattaren tavoin. Ja vähitellen, koska intohimot kuten tunnettua eivät saa tyydytystä täyttymisestään, laajensi hän hallitsemishalunsa piiriä myöskin sellaisiin asioihin, joissa äitini ei ollut yhtä aulis antamaan myöten. Hän tahtoi, että vieraat, jotka kävivät äitini luona, myöskin käynnillään tarkottivat häntä, eikä sallinut äitini ottaa vastaan ketään, jollei hän myöskin ollut saapuvilla. Hän ei tyytynyt saamaan osittain tietää kirjeiden, nimenomaan minulta tulleiden, sisällyksestä, vaan tahtoi itse lukea ne. Ja lopuksi huomasi hän, että äitini talossa monessa suhteessa meneteltiin ja hallittiin kokonaan toisin, kuin hän piti oikeana. Ennen kaikkea ei hänestä palvelijoiden silmälläpito ollut kyllin ankaraa. Jos toinen piioista oli illalla viipynyt liian kauan poissa kotoa, jos toinen oli liian kauan keskustellut kirjeenkantajan kanssa, jos keittäjätär pyysi vapautta sunnuntaiksi, moitti hän mitä ankarimmin äitini myöntyväisyyttä ja piti hänelle pitkiä puheita oikeasta taloudenpidosta. Samoin oli hänestä katkeraa nähdä, miten usein ja törkeästi säästäväisyyden periaatteita loukattiin. Jälleen ajettiin taloon hiiliä, keittäjättären laskussa oli liian paljon munia! Hän nousi ankaruudella ja innolla vastustamaan tällaista, ja siitä sai ystävätärten epäsopu alkunsa.