← Table of contents
Taikaviitta

Front matter (continued 2)

Urho Kivimäki translation

Kaikkialla jo juoruttiin, että hän naisi Beniczkyn perheestä, silloin hänestä tehtäisiin varamaaherra johonkin Emerik Tökölyn maakuntaan, joka vielä oli keisarin hallussa. Tällainen huhupuhe oli kuitenkin vain juorua. Kecskemetiläiset sellaisen sorvasivat senjälkeen kuin heidän ylituomaristaan oli paisunut niin suuri mies, että Kecskemet näytti hänen rinnallaan pieneltä.

Ah, Czinnan sydän vuoti verta! Sillä pienellä, päärynäpuun varjostamalla penkillä, jolla he olivat suvi-illoin niin usein toisilleen kuiskailleet, jolla Czinna oli tuntenut itsensä niin onnelliseksi, istui Maks nyt tuiki harvoin; usein hän viipyi viikkokaupalla linnoissa ja kun hän sitten joskus tuli kotiin ja lausui hänelle jonkun kauniin sanan, oli hänen puheensa loppuna aina:

"Mutta varokin liikoja sanoja, Czinna, kyyhkyseni, älä koskaan puhu kenellekään tuosta päivästä; tiedäthän mitä päivää minä tarkoitan, älä sano kenellekään, että sinä olit silloin siellä — Olaj begin luona, sillä se olisi minun turmioni."

Oli kuin veitsi olisi työnnetty Czinnan sydämeen. Hän alkoi epäillä, että Maks pelkäsi häntä, mutta ei rakastanut; hän kahlehtii hänet kihlasormuksin vain sentähden, että saisi olla varma hänen vaitiolostaan. Päivä päivältä hän kävi surullisemmaksi, punaiset ruusut kuihtuivat hänen kasvoiltaan, silmissä ei ollut enää entistä tenhoavaa kiiltoa, lempeä alakuloisuus oli nyt hänen ominaisuuksiaan.

Mutta kaunis hän oli sellaisenakin. Vanha Lestyak pelästyi; hän luuli hänen sairastuneen, hän oli myöskin keksinyt sairauden syyn.

"Älä loukkaudu, älä ole surullinen, pikku resedakukkani. Hän rakastaa sinua, ja usko minua, kun sanon, että hän veisi sinut jo huomispäivänä vihkialttarin eteen, jos hänellä vain olisi rahaa. Mitä hänellä on, sen hän tuhlaa Fayn ja Beniczkyn perheissä. Tunnen hänet, tuon Maksin, hän on täynnä tyhmyyksiä, mutta hänen sydämensä on hyvä. Voittehan te tosin elää minunkin talossani, vaikka hieman köyhästi, mutta tiedäthän kuinka hassu hän on, kun hän tahtoo elää oikein herroiksi; eipä hän syö mansikoitakaan, ellei hänelle tarjota niitä hopeiselta lautaselta. Ja juuri nykyisin potee hän tuota sairautta. Jättäkäämme hänet rauhaan, kunnes hän on saanut kyllänsä vaakunaketustansa. Joko syö kettu hänet tai hän ketun. Yleensähän tuollaiset vaakunaeläimet syövät hyvin paljon, Czinna kulta."

Sellaisen puheen aikana Czinna vain huokaili, kauniit sanat eivät lääkinneet hänen haavaansa.

"Älä huokaile, hymyile toki kuten ennenkin. Jos saisin puhua, sanoisin sinulle jotakin, mikä panisi sinut ilosta hypähtelemään."

Salaperäisenä hän vilkutti silmiänsä ja mutisi itsekseen: "Vait', pidä suusi kiinni, vanha mies!"

Mitä tuo salaperäisyys tarkoitti, ei Czinna voinut aavistaa. Vain yksi seikka oli herättänyt hänen huomiotaan. Jo muutamia päiviä oli kaksi herraa käynyt Lestyakin puheilla; myöhään illalla he tulivat, kauan siinä kuiskailtiin ja takahuoneeseen tällöin sulkeuduttiin, mutta vanhus ei koskaan maininnut, mitä he asioivat, vaan vaiteliaana ja pää painuksissa hän liikkui omaistensa parissa.

Eräänä iltana vihdoin hän otti Czinnan pään käsiinsä ja siveli hänen tuuheaa mustaa tukkaansa. Se oli hänen lempihyväilyjään.

"Iloitse, Czinna-pikku, iloitse! — Sinun päiväsi on tullut ja häät pidetään, minä laitatan sinulle sellaisen morsiuspuvun, että Fayn neidit ovat kateudesta aivan viheriäisiä. Naura toki, Czinna, sillä sinulla on niin paljon rahaa, että sinun pienokaisesi, kun sellaisia saat (ei sinun senvuoksi ole tarvis punastua, miksi häpeät minun lapsenlapsiani?) voivat leikitellä kultakolikoilla."

Vanhus otti taskustaan kouran täyden kultarahoja ja antoi niiden välkkyä Czinnan katseitten edessä.

"Mistä saitte noin suuren aarteen?" kysyi tyttö kummastuneena.

"Mitä on tämä muuhun verraten? Kuule, lapseni, kerron sinulle kaiken. Sinun hyväksesi sen teen minkä teen, koska tiedän, ettei Maks voi sinua naida ilman rahaa. Toisaalta on siinä mukana hieman turhamaisuuttakin minun puoleltani. Minä tahdon tehdä asun sellaisen, että räätälit vielä vuosituhannenkin kuluttua tarinoivat siitä: 'Eli kerran mies, Matteus Lestyak nimeltä, joka valmisti tämän vaatekappaleen'".

"En aavista, mistä on kysymys."

Vanhus jatkoi kuiskaten:

"Kaksi herraa tuli luokseni, tunnethan ne, pieni lihava toinen ja toinen oikea Goljatti. He saapuivat erään kaupungin asioissa, mutta sen nimeä eivät ilmaisseet edes minulle. En kysynytkään, sillä onhan yhdentekevää, mikä se on. He tulivat kuten sanottu ja virkkoivat: 'Mestari, räätälien räätäli, kaikkien räätälien suurin! Saavuimme luoksesi tehdäksemme sinut upporikkaaksi.' 'Mitä tahdotte?' 'Ompele meille viitta, joka on aivan samanlainen kuin Kecskemetin kaupungin, mutta sen täytyy olla alkuperäisen kaltainen kuten kaksi kananmunaa tai kaksi vehnänjyvää toistensa rinnalla; pystytkö siihen?'

"'Neulani pystyy kaikkeen', vastasin, 'mitä silmäni näkee.'"

Czinnan ruumista karmivat kylmät väreet.

"Entä mitä te päätitte?"

"Teimme kaupat. Puoleen ja toiseen haasteltuamme sovimme, että he maksavat viisituhatta guldenia; viisisataa he suorittivat etumaksua, kaikki on sinun, lapseni."

"Osaatteko sellaisen myöskin neuloa?"

"Minäkö?" Ja hänen silmänsä välähtivät. "Ole nyt, tyhmyri! Minä minua pidät? Siitä tulee loistoteos, sen sinulle sanon."

"Mutta jos siitä koituu onnettomuutta?" kysyi tyttö pelokkaana.

Vanhus nauroi.

"Mitäpä voisi tapahtua? Toinen kaupunki saa niinikään viitan, siinä koko asia. Niin, ja turkkilainen, joka nykyisin ryöstelee noin kahtasataa kaupunkia, on tällöin pakoitettu tyytymään sataan yhdeksäänkymmeneen yhdeksään. Eikä se silti nälkään kuole."

"Onhan se niin", myönteli Czinna hajamielisenä.

"Sinä, lapseni, annat minulle avaimen, ei siitä kenenkään tarvitse tietää: minä tarkastan viittaa, tutkin ja koettelen sitä tarkoin; sitten teen kädenkäänteessä sen tarkan jäljennöksen, ja sitten vietetään häät jommoisia ei vielä kuunaan ole ollut. Hei vaan, kuinka sinun hennot jalkasi hypähtelevät morsiuskarkelossa!"

Sitten suunniteltiin kaikki yksityiskohdittain: mimmoinen morsiuspuku tehtäisiin, millainen kruunu ja minkälaiset jalkineet hankittaisiin, kuinka hän tarjoisi viidestätuhannesta dukaatista neljätuhatta Maksille: "Tuossa, ota äläkä soimaa vaimoasi siitä, ettei hän ole tuonut mitään pesään." Siihen hän tietysti vastaisi: "Mistä olette tämän summan saaneet?" Czinna puolestaan vastaisi: "Olemme sen löytäneet lahonneelta sillalta." Ja lopuksi he keksisivät jonkun perintöjutun ja kaikille koittaisi ikuinen onnen aika.

Czinna tuli iloiseksi, nauroi, taputtipa käsiäänkin; niin rajattomasti miellytti häntä tällainen tulevaisuuskuva, jonka Lestyak maalasi hänen eteensä. Seuraavana päivänä aukeni vanhalle räätälille raatihuoneen rauta-arkku Czinnan luovuttaman avaimen avulla; hän tutki kerran myöhemminkin hyvin perinpohjaisesti viittaa ja meni sitten Czegediniin siellä asuvilta ylhäisiltä turkkilaisilta kauppiailta ostamaan välttämättömät tarvikkeet, hienoa tummanvihreää samettia, nauhoja ja karhuntaljaa vuoriksi. Ja kun kaikki oli hankittu, kävi hän luomisinnon kuumeisena työhön käsiksi.

Se ei ollutkaan vähäpätöinen tehtävä. Joka ilta nouti hän salaa päällysnuttunsa alla viitan kotiinsa ja aamuisin hän vei sen samalla tavalla takaisin paikoilleen. Ylituomarin huoneeseen hänellä oli vapaa pääsy; senvuoksi ei kukaan kysellytkään, miksi hän siellä tämän tästä kävi. Ehkä oli ylituomari lähettänyt hänet sieltä jotakin noutamaan?

Illasta myöhäiseen aamuun hän ahersi, perimmäiseen huoneeseensa sulkeutuneena, taiteilijanomaisen innoittuneena ja kiihtyneenä. Joskus hän herätti Czinnan yöpuulta, näyttääkseen hänelle yksityisiä osia, jotka vähitellen alkoivat saada ihanan alkumuotonsa hahmoa. Hänen silmänsä välkkyivät, otsa hohti, sieraimet värähtelivät ja ääni vapisi iloista ylpeyttä:

"Katso näitä hihoja, tätä kaulusta, katso!"

Ja kun sitten kahden viikon kuluttua viittajäljennös oli viimeistä neulanpistoa myöten valmis, täyttyi hänen sydämensä suloisilla tunteilla:

"Voiko avarasta maailmasta löytää ihanampaa taideteosta!?"

Oli jo yö. Kukot kiekuivat. Räätäli katseli ikkunasta ulos. Sydänyöksi hän oli kutsunut miehensä ja jossakin lähistöllä he vuottivat hetkeä, jolloin hän saisi viitan valmiiksi näytettäväksi. Pihakoira Bodri alkoi jo haukkua luskuttaa. Ahaa, se vainuu ihmisiä. Ja he saapuivatkin.

"Katselkaapa!"

Ihmettelyn huudahdus kirposi heidän huuliltaan. Vuoteelle oli levitetty kaksi kullankimmeltävää viittaa ja ne olivat niin toistensa kaltaiset kuin kaksi kananmunaa tai kaksi vehnänjyvää.

"No mitä arvelette?" kysyi mestari.

Toinen miehistä vastasi:

"Sinä olet tosiaankin räätälien räätäli, kaikkien aikojen suurin mestari."

Toinen ei hiiskunut mitään, ottihan vain suuren vyön uumiltaan ja kaatoi kasan kultarahoja keskelle pöytää.

"Tuossa on säntilleen neljätuhatta viisisataa kappaletta. Laske ne, mestari, ellet muuten usko."

"Lempo ne laskekoon! En rahojen, vaan maineen vuoksi olen ahertanut."

"Kumman saamme mukaamme?" kysyi nyt Goljatti, viittoihin viitaten. "Kumpi on meidän?"

Lestyak seisoi epäröivänä vuoteen ääressä. Hän tuumi itsekseen:

"Annanko heille oman työni? Enkä enää koskaan, en koskaan sitä saa nähdä? He vievät sen, Jumala tiesi minne, enkä tämän koommin saa kuulla sen vaiheista. Ja sitten alan tuskaillen surra, mitä siitä on tullut. En näe sitä turkkilaista, joka kumartuu maahan asti minun teokseni edessä, — joka suutelee sitä, minun teostani! Ei, ei. Tulos ei saa mennä sen mukana. Työni on täydellinen. Tahdon sen pitää alati silmieni edessä, huumaantua sen ihanuudesta!"

"No, miksette lopultakin näytä, kumpi on uusi?" tiukkasi Goljatti kärsimättömänä.

"Entä miksi te vaaditte nimenomaan uutta?"

"Koska tiedän, että olette meille määrännyt juuri uuden." Lestyak hypähti loukkaantuneena.

"En, en", sammalsi hän käheästi: "Juuri vanhan saatte mukaanne, vanhan, oikean. Uusi… jää Kecskemetiin."

Jättiläinen otti viitan ja pani sen nopsasti vaippansa alle. Ovi kävi ja painui jälleen pian lukkoon. Molemmat vieraat häipyivät öiseen pimeään.

Vanhus meni levolle, mutta virkistävä uni ei vain ollut tullakseen. Pahat painajaiset häntä ahdistivat. Dukaatit, jotka hän oli latonut koriin ja pannut vuoteen alle, alkoivat ohuilla hämähäkinjaloilla kiipeillä ylös seiniä. "Mars, hämähäkit, alas seiniltä!" Muuan kolikko hypähti hänen rinnalleen ja alkoi siinä hulluna karkelon. "Odotapas, lurjus, jahka saan sinut näppeihini." Hän haroi rahaa, mutta mahdotonta oli saada sitä kiinni, vaikka sen kylmät jalat pistelivät häntä ja saivat hänet värisemään, niin että hampaat alkoivat kalista; oli kuin jääkärkisillä neuloilla olisi häntä pistelty.

Sitten hän uneksi, että kikatteleva Saatana otti tuon lemmon kullan, sulatti sen padassa ja valutti sen sitten hänen korvaansa, — tuo polttava neste virtaa hänen suoniinsa ja puhkaisee ohimon, ja hänen verensä kuumana kiehuessa huutavat hänelle hirvittävät äänet; "Lestyak, mitä olet tehnyt, ah, mitä olet tehnyt?"

Hän nousi, pukeutui, painoi päänsä ikkunanpieleen ja vuotti aamua. Hän tunsi ankaraa ahdistusta, mutta ei tunnustanut sitä itselleenkään. Ah! Kaikkihan on kunnossa. Asia on varma, aivan varma. Hän vei viitan raatihuoneen suureen rauta-arkkuun, sitten hän meni Czinnan makuusuojaan jättämään tälle avaimen ja kuiskasi tällöin hänen korvaansa:

"Kaikki hyvin, sydänkäpyni. Tuolla vuoteen alla haukahtelevat jo kultaketut. Meillä on jotakin mitä valjastaa häävaunujen eteen."

Turhaan hän ponnistelihe tyyneksi. Hänen vääntyneet kasvonsa eivät ilmaisseet rauhaa. Hän ei voinut hetkeäkään pysyä alallaan.

Kuin hullu kärpänen liehui hän sinne tänne, kunnes hän vihdoin lähti tapaamaan poikaansa; tämä oli paraikaa saamassa kirjettä heitukka Pintyöltä.

Ylituomari näytti hyvinvoivalta, hänen kasvonsa loistivat. Hän oli juurikään pukeutunut.

Hänen pukunsa olikin tavallista erilaisempi, sellainen joka aatelismiehelle sopiikin. Tavallisen viitan asemasta oli hänen yllään oikea attila uurretuin hihoin; uurrereunoissa oli koreanpunaisia silkkiompeleita.

"Hyvää huomenta, isä! Mitä uutta kuuluu?"

"Tahtoisin pyytää sinulta jotakin."

"Kecskemetin ylituomaria käskee vain yksi mies koko Kecskemetissä."

"Tarkoitatko minua?"

"Tepä sen sanoitte. Entä mitä te käskette?"

"Se koskee pikkuseikkaa, oikkua. Kun tämän jälkeen vihollisjoukko saapuu Kecskemetin edustalle, tahtoisin minä viitta yllä mennä sitä vastaan."

"Lempo soikoon, ei hullumpaa! Sopiikin mainiosti, sillä minun olisikin tänään täytynyt panna joku toinen tilalleni."

"Onko jotakin hullusti?" tutkaisi räätäli.

"Suurvisiiri Kara Mustatan joukko majoittui sydänyöllä jokseenkin lähelle kaupunkia. Se on menossa Belgradista Kekköhön ja lähettää noutamaan täältä elintarpeita. Pintyö toi vastikään heidän kirjeensä."

"Mainiota!" päästi räätäli haltioissaan. "Minä menen heille vastaamaan."

"Hyvä on. Pintyö, satuloikaa isälleni hevonen."

"Mikä niistä? Büszke?"

"Raro lienee parempi, se on lauhkeampi. Tänään en voi itse mennä, oikeus istuu tänään. Aatelkaas, isä, syyttäjä ei ole sen pienempi kuin Kalgan tatarisulttaani. Jotkut Kecskemetin pojat ovat ryöstäneet lammaskatraan ja mukiloineet neljää vahdissa ollutta tataria. Yksi näistä kuolikin."

"Maailma on ylösalaisin."

"Suurenmoisinta asiassa on", jatkoi ylituomari, "että Kecskemetin maine pakottaa Kalgan sulttaanin vaatimaan oikeutta meidän lakiemme mukaan, eikä hän hae korvausta omalla tavallaan. Kaikki tämäkin on viitan ansiota. Mutta maltas, olin aivan unohtaa erään asian, odottakaa, Pintyö. Ennen kaikkea menkää torille ja tuokaa sieltä neljä tuomariksi kelpaavaa miestä; joukossa voi olla turkkilaisiakin jos hyvin sattuu."

Oli ensimäinen markkinapäivä (sillä siitä asti, jolloin viitta tuli esille, alettiin Kecskemetissä pitää markkinoita), vanha Pintyö kurkisteli kojuihin, juoksi hyvinpuettujen miesten jälkeen, ja saatuaan pyydystetyksi jonkun arvokkaan henkilön, lausui hän tälle juhlallisesti:

"Kecskemetin kaupungin ylituomarin, hänen jalosukuisuutensa, herra Maks Lestyakin nimessä. Teille, hyvä herra, on suotu kunnia ja älköön olko teille taakaksi saapua vaatimattomaan kokoushuoneeseemme jakamaan viisasta ja tasapuolista oikeutta kansalaisillemme. Järkevää ei ole olla tottelematta tätä käskyä."

Pian hän oli saanut toimeen suostumaan oppineen Paul Börcsökin Szegedinistä, nerokkaan Frans Baloghin Szentesistä; jälkimäisen hän löysi kansankeittiöstä kuudennen lasinsa äärestä. (Mutta onhan sekin hyvin.) Sitten hän haastoi czeglediläisen viestinviejän Stefan Tordan, ja koska ylituomari puhui jotakin myöskin turkkilaisesta, otti hän mukaan pitkäpartaisen budalaisen Mollah Cselebitin, joka myyskenteli astrakan-nahkoja ja joka sellaiset kaupungit, joissa kadi (tuomari) pyydystetään ansoilla, manasi hornan tuuttiin. Näin asiansa toimitettuaan meni Pintyö raatihuoneen talliin, puhdisti ja harjasi Raron, antoi sille kauroja, satuloi sen ja lähetti sanan Lestyakille, että vanha herra saisi nyt tulla.

Joustavin askelin riensi vanha Lestyak raatihuoneelle, jonne oikeus jo oli kokoontunut; ylituomari oli lisännyt sen jäsenlukua vielä kahdella senaattorilla, Gabriel Porossnokilla ja Agoston Kristonilla, hän itse seitsemäntenä oli puheenjohtaja. Kun hän huomasi isänsä, lähetti hän Pintyön kaupungin sinetti mukanaan Czinnalta hakemaan avaimen, sitten hän otti rauta-arkusta viitan ja senaattorit panivat sen vanhan herran ylle. Se oli virallinen toimitus:

"Menkää, isä, Jumalan nimeen."

Ulkona isä Lestyak nousi jalustimeen, heittäytyi satulaan pää taaksepäin kenossa, kuni oikea ratsumies. Vieraspaikkaiset markkina-ihmiset kiiruhtivat uteliaina paikalle nähdäkseen ylituomarin isän, jonka kaidan vartalon yllä maailmankuulu viitta liehui. Kecskemetiläiset heiluttivat hymyillen lakkejaan, lapset kirkuivat:

"Eläköön, eläköön Lestyak setä!"

Muutamat kuiskailivat kademielin:

"Onnellinen isä, onnellinen ihminen!"

Ja nyt hän oli todella onnellinen. Täysin keuhkoin hän hengitti raikasta ilmaa. Raro tepasteli ylpeänä hänen allaan. Talojen pikku tarhoista nauroivat hänelle jasmiinit ja liljat, oman kodin ikkunasta heilutti Czinna hänelle valkoista liinaa. Hänen levottomuutensa kävisi, hän ei ollut väsynyt eikä kiihoittunut. Sotilaan ennen taistelua tuntema pelko katoaa taistelussa. Ja hän oli nyt tulessa, hän oli kuulevinaan rummun äänen: "Eteenpäin, voittoon!"

Hän hävisi tien pölypilviin; sillaikaa istuivat senaattorit ja ylituomari rauhallisina istuntosalissa, kuuntelivat lammaskatraan ryöstöjutun yksityisseikkoja, todistajien ja syyttäjien pitkäpiimäisiä vakuutteluja. Melko usein sekaantui tuohon autioon keskusteluun jalojen herrojen äänekäs haukottelu.

Kaupungin ulkopuolella temmeltävä nälkäinen lauma ei näitä herroja liikuttanut. Joutavaa! Vihollinen on nykyisin vain kuin joku juokseva asia, melkein samaa kuin antaisi ojennusta jollekin torimuijalle. Toiseen riittää mies ja keppi, toiseen mies ja viitta.

Vain ylituomari liikahti levotonna tuolillaan, kun saliin astui Kalgan sulttaanin lähettinä Olaj beg silmäillen haukankatseellaan tuomareita ja kysyi sitten, kuka heistä oli se kuulu ylituomari Maks Lestyak — siihen Agoston vastasi viitaten kädellään pöydän päähän.

"Mahdotonta", murahti Olaj beg ravistaen päätänsä.

"Ja kuitenkin olen minä Maks Lestyak", vastasi ylituomari soinnuttomalla äänellä.

Suuri beg kivahti äkäisenä:

"Joko minun silmissäni hämärsi silloin kun kaksi ja puoli vuotta sitten tapasimme toisemme leirissäni, tai on tuon jalon herran pää senjälkeen vaihtunut toiseksi."

"Ihminen vanhenee, eikä aivan muutoksitta."

"Ja sitäpaitsi minulla onkin kirje teille." Kirjeen oli kyhännyt Kalgan sulttaani hunajanmakealla kynällä.

"Rakas poikani, uljas Maks Lestyak.

Rankaise, minä pyydän sinua, niitä pahoja susia, sillä ellet näytä maailmalle kammottavaa esimerkkiä, niin luulen että minulta siepataan vielä turbaanikin päästäni. Näkisin mielelläni, että lähettäisit minulle korillisen ihmispäitä (rosvot täyttävät kaksikin). Pitkään aikaan en olekaan nauttinut katkaistuista kecskemetiläisistä päistä. Kohdelkaa suuresti kunnioittaen lähettiäni, Olaj begiä, joka teille antaa lähempiä selityksiä.

Olen sinun mahtava herrasi ja ystäväsi,

Krimin varakaan! (Kalgan sulttaani)."

Lestyak silmäili kirjettä hajamielisenä, sekavin ajatuksin, ojensi sen sitten toisille tuomareille, jotta näkisivät, kuinka säädyttömästi tuo vallananastaja kohtelee Kecskemetin ylltuomaria.

Kesken kaiken hän kohtasi Olaj begin tutkivan katseen, joka yhä tähysteli häntä, ja hän punehtui korviaan myöten. Hän istui vastenmielisine tunteineen kuin neuloilla; lisätkäämme tähän tunteja kestänyt kuulustelu ja salin tukahduttava ilma. Häntä pyörrytti; hän aikoikin jo luovuttaa puheenjohtajan toimen Porossnokille, mutta silloin kuului ulkoa kauhunhuuto, joka katuja vyöryen läheni lähenemistään ja pani ikkunat helisemään.

Tuomarit hypähtivät akkunaan ja ponnahtivat kalmankalpeina takaisin. Raro juoksi hurjana raatihuoneelle päin, sen selässä istui lujasti sidottuna vanha Lestyak, viitta yllä — mutta päättömänä. Typistetystä ruumiista virtasi verta. Hevonen ja viitta olivat yltyleensä veressä.

9.

Porossnokin hiukset nousivat pystyyn.

"Hirveätä!"

Ylituomari vaipui pöydän ääreen pää käsiin uponneena ja nyyhkytti.

"Käsittämätöntä!" huomautti Olaj beg, kun hänelle selitettiin, että vanhus oli viittoineen lähtenyt suurvisiirin joukkueen luo.

Herra Agoston tarttui ylituomariin.

"Tulkaa, jalo herra. Keskeyttäkäämme istunto. Velvollisuudenkin rajan yli kohoo se suuri suru, joka teitä on kohdannut."

Maks vavahti ja pyyhki kyyneleet silmistään.

"Olen vahva. En askeltakaan hievahda paikaltani, ennenkuin olen kostanut rakkaan isäni puolesta. Tätä ei ole turkkilaisleirissä tehty."

Hän antoi heti määräyksen, että ruumis vietäisiin kotiin ja pestäisiin. Kahden ratsumiehen piti lähteä seuraamaan verijälkiä, kunnes he löytäisivät pään ja selityksen tähän arvoitukseen.

"Riisukaa viitta hänen yltään ja tuokaa se tänne", lisäsi Porossnoki määräykseen.

Hetken perästä toi nyyhkyttävä Pintyö verisen viitan. Olaj beg ja Mollah Cselebit ponnahtivat pystyyn ja syöksyivät sitten suutelemaan viitan liepeitä, mutta päästyään lähemmäksi väänsi Olaj beg kasvonsa rumaan irvistykseen.

"Allahin nimessä, tuo ei ole oikea viitta! Siitä puuttuu shek-ul-lslamin merkki."

Mollah Cselebit nosti kädet rinnoilleen ja virkkoi hänkin mietteissään:

"Tuo ei ole pyhä puku."

Kecskemetin kansalaiset, jotka istuivat kuulijoiden mukana, katselivat mykkinä ylituomaria.

"Petosta!" huudahti vihdoin Kristoffer Agoston.

Frans Kriston nousi todistajien penkiltä ja astui ylituomarin eteen.

"Te olette vastuussa tästä! Avain oli uskottu teille."

"En tiedä mitään", virkkoi ylituomari ärtyneenä. (Hän oli kuin rauta; sitä sitkeämpää, mitä kauemmin sitä taotaan.)

"Mikä ankara isku, mikä isku Kecskemetille!" huudahti Porossnoki käsiään väännellen.

Niinkuin singotun kiven suhina sävähti ilmassa ääniä: "Kuolema syylliselle!"

"Niin olkoon! Minäkin lausun saman tuomion."

Sivuhuomautuksiakin kuului:

"Hän ei ole paikallaan presidentin tuolilla, hän kuuluu syytettyjen penkkiin."

"Hiljaa!" huusi ylituomari ja helisti sapeliansa, joka siitä lähtien, kun hänestä tuli aatelismies, oli alati hänen edessään pöydällä. "Tällä istun presidentintuolilla ja tänne jään. Tahdon nähdä, kuka rohkenee liikahtaa, kun Kecskemetin ylituomari vaatii hiljaisuutta."

Vain hautuumaalla vallitsee sellainen kammottava hiljaisuus mikä nyt salissa.

"Ken on se lurjus, joka on näin ojentanut pistimensä minua vastaan? Jos olisin tiennyt, ettei viitta ollut oikea, olisinko lähettänyt oman isäni siihen puettuna matkalle? Asia on käsittämätön. Jumala on tahtonut lähettää koettelemuksia Kecskemetille, mutta älkäämme napisko, sillä mitä tapahtuneekin, vielä hallitsee täällä voimakas käsi. Senvuoksi, hyvä herra senaattori Kriston, lähtekää heti viemään turkkilaisille Taitajaan vaadittu veromäärä, jottei meille kahdesta pahasta kasvaisi kolmea."

Kriston teki heti lähtöä, mutta tuskin hän oli ehtinyt ovelle, kun se aukesi kovalla melulla ja sisään syöksyi Czinna. Hän oli kalpea kuin lilja, hänen käyntinsä oli horjuvaa, hänen kauneista silmistään herui kyyneliä.

"Mitä sinä haet täältä?" kysyi häneltä ylituomari kulmiansa rypistäen. "Mene kotiin itkemään!"

"Täällä on minun paikkani."

Ja hän lankesi polvillensa. Hänen punaisen, pitsein koristetun hameensa lieve kohosi hieman ja paljasti hänen ihastuttavan sievät nilkkansa.

Olaj beg ponnahti istuimeltaan.

"Hän se on, hän se on! Herra Maks Lestyak, katsokaa tuota. Tämä tyttö kävi luonani leirissä. En ikinä, näe Mekkaa, ellei se ole totta."

Porossnoki ja Agoston tähtäsivät tuijottavat katseensa ylituomariin, joka kävi pahasti hämilleen ja punehtui korviansa myöten. Hänen heikkoon kohtaansa satutettiin. Nyt hän oli kadottaa lujuutensa. Czinna taivutti murheellisena päätänsä.

"En ole koskaan nähnyt sinua, hyvä mies."

Ylituomari loi häneen kiitollisen katseen, ikäänkuin sanoakseen: "Et ole minua paljastanut", sitten hän pusersi hampaittensa raosta: "Kaikki sortuu, murskaantuu, kaikki on hukassa."

"Mikä on asia, lapseni?" kysyi nyt Szentesin Frans Balogh. "Mikset nouse?"

Tytön rinnasta pusertui nytkähtelevä nyyhkytys.

"Minä olen kaikkeen vikapää. Olen antanut isä Lestyakille rauta-arkun avaimen, hänen luoksensa saapui eräästä vieraasta kaupungista miehiä pyytämään häntä valmistamaan aivan samanlaisen viitan kuin meidän, viidestätuhannesta kultarahasta."

Uhkaava murina seurasi näitä sanoja. Ylituomari suuntasi kalpeat kasvonsa seinään. Tällaiseen iskuun hän ei ollut valmistunut.

"Kuinka voit niin tehdä!" huusi Porossnoki; "ole rehellinen, vain suora tunnustus voi rikostasi lieventää".

Czinna painoi kädellänsä sydänalaansa, silmäluomet sulkeutuivat. Hän luuli menehtyvänsä häpeäänsä, ja silti täytyi hänen sanoa kaikki tällä murheen hetkellä.

"Koska minä rakastan, rakastan Maks Lestyakia enemmän kuin tätä kaupunkia. Vanhus on määrännyt neljä tuhatta kultarahaa minun osalleni, jotta hänen poikansa, joka on ollut puolen kolmatta vuotta sulhasenani, ottaisi minut vaimokseen. Hän ei ole sitä tähän asti tehnyt, koska olen köyhä. Uskoin hänen sanoihinsa ja luovutin hänelle avaimen."

Hänen kalpeat kasvonsa punehtuivat, valkeasta liljasta tuli ruusu, mutta vain harvoiksi hetkiksi.

"Mikä häpeä!" raivosi herra Agoston. "Olisinpa vain jäänyt lopuksi elämääni Waitzeniin!"

"Entä sitten?" kysyi Porossnoki rauhattomana.

Ylituomari tarttui kouristuksenomaisasti tuolinsa selkämystään, maailma alkoi pyöriä hänen silmissänsä, ne pienet kirjaimet, joita kirjuri pani paperille, alkoivat hyppiä hänen edessään. Hän puri huulensa verille. "Täytyy kestää, vain puoli tuntia, vielä en saa olla heikko."

"Ja sitten?" aloitti Czinna kuolevan äänellä. "Niin sitten. Mitä tapahtuikaan?" (Hän hieroi marmorinsileää otsaansa.) "Hän kävi öisin rauta-arkulla, otti viitan mukaansa ja ompeli aivan samanlaisen. Viime yönä sen saivat tilaajat."

"Kaikki on selvää", mutisi Porossnoki. "Hän oli ylpeä taidostansa ja arveli voivansa näyttää, että molemmat ovat aivan samanlaiset. Ja tänään hän otti sen yllensä, saadakseen nauttia loistoteoksensa tehosta."

"Keitä olivat tilaajat?" tutkaisi Szegedinin Börcsök. Hän ajatteli: "Olisivatko kenties meikäläisiä?"

"En tiedä", vastasi Czinna. "Vainajakaan ei tiennyt. Kaikki tapahtui salaa. 'Joku etäinen kaupunki', enempää hän ei minulle sanonut."

"Se kaupunki täytyy meidän löytää", arveli herra Agoston surumielisenä.

"Me löydämme sen", virkkoi ylituomari käheästi. Ne olivat hänen ensimäiset sanansa koko tunnustuksen aikana.

"Se on tiettyä, jos niin pitkälle pääsemme", huomautti herra Permete katkeruutta äänessään, "mutta teidän pitää langettaa tuomio, jos siihen kykenette".

Permeten huomautus valoi uutta verta hänen suoniinsa. Häntä, Maks Lestyakia, vaadittiin esiintymään miehenä! Hänen silmänsä iskivät tulta.

"Sen teen", hän sanoi karkeasti ja otti taskustansa sinetein merkityn asiakirjan. Hän nousi ja alkoi juhlallisesti lukea: "Me Leopold I, Jumalan armosta Itävallan keisari…"

Ääni petti, se muuttui soperrukseksi, kädet vapisivat, ilmaa haukkoen hän ojensi asiapaperin herra Agostonille.

"Lukekaa te!" Väsyneenä hän painui tuolille. "Ihminenhän olen minäkin."

Ja kun nämäkin sanat tuntuivat tuottaneen hänelle tuskia huudahti hän Pintyölle:

"Ikkuna täytyy avata. En voi hyvin… Tukahduttava ilma!"

Agoston luki sillaikaa kuninkaallisen käskykirjeen, jossa julkaistiin Kecskemetin kaupunkialueella noudatettava, varkauksia ja petoksia koskeva sotaoikeus-päätös ja jonka mukaan Kecskemetin raatimiehillä oli oikeus tuomita hengestä ja elämästä.

Seuraa äänestys.

Herra Porossnokilla on ensimäinen puheenvuoro.

"Tämä tyttö on kavaltanut kaupungin. Tuomitsen hänet miekalla mestattavaksi."

Sitten oli herra Börcsökin vuoro.

"Kuolema", hän sanoi lyhyesti.

Mollah Cselebit virkkoi:

"Hän on näin menetellyt rakastavana. Hän on syytön."

Frans Balogh puuttui nyt puheeseen:

"Hän ei tiennyt, että hänen teostaan koituisi kaupungille näin hirveä onnettomuus. Katukoon hän tekoaan!"

Oli niin syvän hiljaista, että kuuli sydänten sykinnän ja ikkunaruudulle lehahtaneen perhosen siivenpärinän. Kaksi tuomitsi kuolemaan, kaksi muuta vaati armahdusta. Szegledin viestinkuljettajan oli nyt äänestettävä, hän tuumi kauan, hänen otsalleen kihoili hikihelmiä.

"Riittää vankila", virkkoi hän.

Ne, jotka tunsivat syvää sääliä tyttöä kohtaan, hengähtivät keventyneinä, he eivät tahtoneet, että pyövelinkirves katkaisisi tuon ihanan kaulan. Jälellä oli enää vain herra Agoston.

"Kuolema!" huudahti hän tylysti.

Jälleen olivat äänet tasan. Puheenjohtajan ääni ratkaisi. Hirveä tilanne! Ylituomari nousi ihmeteltävän tyynenä; joustavana taipui hänen ruumiinsa, hän tarttui säilänsä vieressä olevaan sauvaan ja taivutti sitä. — Sauva katkesi; se oli murtunut poikki.

"Kuolema!" sanoi hän kuuluvasti ja levollisena.

Tyttö silmäsi häntä kauhuissaan, sydäntäsärkevästi kiljahtaen hän lysähti permannolle. Kuulijaparvesta kuului sekaisin murinaa ja "eljen"-huutoja.

"Hän on sentään suuri mies!" kuiskailivat kecskemetiläiset toisilleen.

"Huono ihminen!" mutisi Mollah Cselebit.

Ylituomari ei ollut mitään tietääkseen, hän lähti tuomaripöydän äärestä, hänellä ei enää ollut minkäänlaisia velvollisuuksia. Hän kumartui rakkaansa yli, kohotti hänet ylös, suuteli häntä ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Älä pelkää mitään, minä pelastan sinut."

"Hänessä on kaksi sydäntä", tuumi herra Permete tovereilleen.

Ja tuo kaksisydäminen mies lähti salista varmoin, miehekkäin askelin, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut; sitten hän meni kotiin, sulkeutui huoneeseensa ruumiin viereen ja puheli siellä tälle kauan.

"Miksi tämän teit, miksi tämän teit? Katso nyt, minkä onnettomuuden olet tuottanut itsellesi, minulle ja hänelle. Et ollut huono luonne, tiedän sen hyvin… Sinun kunniahimosi oli pyövelisi. Sinussa on herätetty henkiin tämä unkarilainen pahe. Kunnianhimoisena olet tehnyt viitan, kunnianhimoisena olet meidän viittamme antanut toisille. Olet sekoittanut tytön samaan vyyhteen, jospa et vain olisi tätä tehnyt, hänen sydämensä tunteet kannustivat häntä. Olet ne keksinyt. Kaikki sortui. Tässä seison murtuneena… En osannut arvioida sen aarteen suuruutta, joka minulla siinä tytössä oli…"

Sitten hän siirtyi viereiseen huoneeseen ja otti vuoteen alta sen suuren kultakolikoiden täyttämän korin…

"Ota tuo, Erczi! Mene puutarhaan ja hajoita sen sisältö kansan sekaan!"

Nyyhkyttävä tyttö tuijotti häneen jäykkänä kummastuksesta, mutta totteli sitten kaupungin ylituomarin käskyä ja siroitteli kiiltäviä rahoja kadun hiekalle, uuranteihin, risukkoihin. Ylituomari katseli ikkunasta hetken aikaa joukkoa, joka tungeskellen kumartui kahmaisemaan rahoja.

Mutta kun Erczi palasi, ei hän ollut enää huoneessa. Milloin hän lähti, minne meni, ei kukaan ollut nähnyt. Kecskemetissä ei kukaan ole häntä sen koommin puhutellut.

* * * * *

Neljäntenä päivänä piti Czinnan mestauksen tapahtua.

Kolme päivää hän vietti teloitettavien kopissa. Hän rukoili rlstiinnaulitun-kuvan edessä, jonka yläpuolella päivät yöt paloi kaksi vahakynttilää.

Tämä aika käytettiin kaikenlaisiin valmistuksiin. Kirvesmiehet pystyttivät mestauslavaa raatihuoneen vihreän oven edustalle, Paul Fekete oli saanut luottamustoimekseen noutaa Fülekistä mestaajan. (Senaattoreilla oli muuta puuhaa, he etsiskelivät Kecskemetin lammikoista kadonnutta ylituomaria.)

Vihdoin neljäntenä päivänä, kun p. Nikolauksen tömistä helähti yhdeksäs tunti, alkoi torille kokoontunut väkijoukko liikehtiä. Teloitettavan kellot soivat.

Czinnaa tuodaan paraikaa mestauspaikalle. Hänen yllään on yksinkertainen valkea puku, jonka miltei kokonaan peittävät hänen pitkät valtoinaan valuvat hiuksensa.

Niihin tarttuu heti Gaspar Szekeres, parturi. Sulavasti hän saksineen jouduttausi tuomitun luo ja yhdellä ainoalla leikkauksella hän katkaisi tuon kauniin kassan… jottei se olisi pyövelin tiellä. Sitten nousi Frans Kriston tuolille ja luki kuolemantuomion kansalle.

Nyt tarttui isä Bruno tyttöä kädestä taluttaakseen hänet lavalle, missä mestaaja jo odotti, toisessa kädessä teräväksihiottu pyövelinmiekka, toisessa valkea side. Sillä peitettäisiin hänen silmänsä.

"Kauheata on tätä kaikkea katsella", puheli rouva Paul Nagy ja sulki silmänsä.

"Niin kaunis ja kuolla pitää —", huoahti Gerson Zeke.

"Vielä hetki", selitti rouva Fabian, "ja jälleen on maailmassa yksi naimakuntoinen tyttö vähemmän".

"Niitä ei olekaan kovin taajaan kylvetty", arveli Johann Szomor.

"En ole vielä koskaan ollut mukana näin ikävässä teloituksessa", sanoi Istvan Toth kovin tärkeän näköisenä, "ja yhtä ja toista olen sentään minäkin kokenut. Ensinnäkin: ei ainoatakaan kosteata silmää. Vanha Burükään ei ole kokonaiseen viikkoon käyräänsä koskenut. Toiseksi: mistäänpäin ei ole odotettavissa armonliinan lehahdusta; kolmanneksi…"

Hänellä ei ollut aikaa lopettaa aloittamaansa lausetta, sillä paksu pölypilvi pullahti Szegled-kadulta, uhkeita kurutsiratsureita syöksyi säilät sojossa, hurjin sotahuudoin mestauspaikalle. Etunenässä muuan lasketuin silmikoin kauniin ratsun selässä.

"Vihollinen, vihollinen!" huusi joukko ja hajosi kaikkiin tuulensuuntiin.

Syntyi ankara hämminki. Isä Bruno loikkasi lavalta maahan ja hampaat kauhusta kalisten syöksyi raatihuoneelle päin.

"Tapahtuu ihme. Minua tullaan noutamaan, minut viedään taas pois!"

Senaattoritkin hakivat turvaa paosta. Pyöveli pudotti miekkansa, hänkin pakeni.

Kaikki tapahtui kädenkäänteessä, etumainen rautapukuinen ratsuniekka nelisti mestauslavan luo ja tempasi tytön kuin höyhenen satulaansa. Ei kukaan yrittänyt hänen tiellensä, ei kukaan kysynyt mitä hän aikoi. Ei hänkään keltään kysynyt, kenenkä luvalla hän näin teki. Tuo pieni joukko katosi kuten oli tullutkin jollekin sivukadulle.

Vähitellen uskalsivat paenneet piiloistaan. Senaattorit iloitsivat, että oli viety vain Czinna, ei muuta. Ei ollut väliä tytöstä.

Pyöveli oli nyrpeillään; hänelle täytyisi toimittaa työtä, koska hän on niin kaukaa vaivautunut tänne asti.

Monet niistä, jotka taampana olivat seuranneet kohtausta, vannoivat taivaan ja maan nimessä, että se sankari, jolla oli laskettu silmikko ja joka karautti mestauslavan kupeelle, oli Maks Lestyak. Hänet muka tunnettiin ryhdistä, liikkeistä, välkkyvistä, pähkinänruskeista silmistä. Älköön häntä enää etsittäkö hiljaisen lammen vesistä.

Rouva Johanna Deak, varsin luotettava henkilö, kuuli Czinnan kuiskaavan ohimennen sankarilleen:

"Aijotko vieläkin odottaa, kunnes hiukseni ovat kasvaneet entiselleen?"

Sankari vastasi kuuluvasti:

"En, Czinna, en odota enää."

* * * * *

Oliko näin, vai ei, taivas sen tiennee. Siitä päivästä lähtien, ei Maks Lestyakia ainakaan enää etsitty kuolleitten parista, vaan odotettiin hänen palaavan minä päivänä tahansa.

Hänellä oli tietenkin omat syynsä kadota. Hän lähti hakemaan viittaa ja otti morsiamensa mukaan. Mitä outoa siinä on? (Hän on tehnyt niinkuin pitikin.)

Joskus, — te sen näette hän palaa kotikaupunkiinsa kultasuitsisella hiirakollaan, viitta hartioilla. Kun Kecskemetiä joskus uhkaa suuri vaara, saapuu hän kotiin, istuu ylituomarintuolille ja iskee kuin salama vihollisiin.

He odottivat kauan, kauan. Ovat jo hautaan menneet nekin, jotka lapsina juoksentelivat viitan perässä, mutta lastenlasten lastenlapset odottavat yhä hänen paluutaan.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings