JÄLKIMMÄINEN OSA. (continued 2)

Dika tädin huulet puristuivat ja saattoipa melkein nähdä hänen silmänsä säihkyvän.

… eräs tuntematon nainen se oli. Hän seisoi tänä aamuna porttikäytävässä, kun minä menin kouluun ja sieltä tullessani tapasin hänet taas. Nyt kun hetkeä sitten tulin kotiin hämärässä, oli hän taas tielläni ja hänen synkkä, tutkiva katseensa säikähdytti minua. Mitä hän saattaa minulta tahtoa? —

— Ehkä sinä erehdyt, — vastasi Dika täti rauhoittuneena. — Ehkä se on vaan sattumalta, kun olet häntä niin usein kohdannut.

— Mahdollista. Vaan enpä pidä siitä, että hän minua niin katselee.

— Minkätähden et kysynyt häneltä, mitä hän tahtoi?

— Voi, kun olin niin tyhmä ja arka! Ja sitä paitse hän aina kääntyi poispäin, kun minä katsahdin häneen.

— Jos hän näyttää sinua vielä ajavan takaa, niin sano minulle. Minä tulen silloin ulos sinun kanssasi ja koetan ottaa asiasta selkoa. Elä ole levoton lapseni, kukapa sinulle tahtoisi mitään pahaa tehdä? Tule nyt muiden luo, niin poistamme surumielisyyden vesipuolukoilla.

Spirea seurasi häntä kiitollisena. Tuntuipa hänestä oikein hyvältä, kun oli semmoinen täti, jolle saattoi kaikkea uskoa, kun oma äiti ei ollut läsnä. Hän tuli taas hyvälle tuulelle ja oli iloinen muiden joukossa. Silloin tällöin heittivät Masset ja Kamillat häneen uteliaita katseita, ja hänen uljas toverinsa Fritz Amatus näytti ikäänkuin olisi valmis tappelemaan koko maailman kanssa hänen tähtensä.

Näytti siltä kuin Dika täti olisi ollut oikeassa ja kaikki ollut sattumalta vaan, sillä vaimoa ei näkynyt enää koko viikon kuluessa. Ja tilhiläiset, joille asia oli uskottu, olivat ihan pettyneitä toiveissaan, kun eivät päässeetkään minkäänlaisen suurenmoisen salaisuuden perille.

Eräänä sunnuntai-iltapäivänä kun Pullosen vaimo oli kirkossa, oli Spirea ottanut pienen Dan'in mukaansa kävelemään. He istuivat hetkeksi vanhan kirkon puistoon, jossa oli paljon leikitteleviä lapsia, Dan viihtyi siellä varsin hyvin, pyöri kuin pallo ventovierasten ihmisten jaloissa, juoksi kaikkien koirien perään ja kaiveli kuoppia käytäviin pienellä lapiollaan.

Päivä oli ollut lämmin ja kirkas; aikaisin laskeutuva aurinko oli jättänyt jälkeensä ruusuisen valon, jota vasten kuvastuivat niinipuiden ja vaahteroiden paljaat oksat. Se maalasi vanhan puutemppelin ikkunoita, joista taas kaasuvalo loisti ja urkujen ääni tunkeutui aina väliin ulos, kun ovissa kulki kansaa.

Spirea hengitti pitkään ja nautinnolla raitista syysilmaa. Hänellä oli ollut paljon työtä tällä viikolla ja hän oli istunut paljon huoneessa. Hän hymyili Dan'ille, joka kokoili kahisevia lehtiä pienellä lapiollaan ja kantoi niitä yksitellen hänen istuimensa alle.

Lapion oli Fritz Amatus hänelle vuollut. Harmaan villalakin oli Svante tehnyt; lämpimän palttoon oli hän itse Dika tädin avulla ommellut; sukat olivat Effin tekemät ja esiliina Kamillan. Niin, melkein kaikki, mitä pienokaisen päällä oli, olivat hänen rakkaitten tilhiläistensä antamat. Spirean katse lepäsi hellänä heidän löytämässään pikku aarteessa.

Sillä välin katseli hän hajamielisesti edes takaisin kulkevia ihmisiä. Muutamilla oli yhä kiire, eivät saaneet edes lepopäivänä rauhaa. Toiset kulkivat verkalleen ohitse, nauttien niinkuin hän illan kauneutta. Alkoipa jo kirkosta tulla ihmisiä yksitellen virsikirjat kädessä. Spirean piti täällä odottaa Pullosen vaimoa, itse piti hänen mennä erään toverinsa luo.

Hänen ajatuksensa kääntyivät kouluun ja tovereihin. Viimeistä vuotta kävi hän nyt koulua; ensi vuonna tähän aikaan istui hän kotona auttamassa äitiä pienten veikkojen hoidossa. Mutta mitä sitten tulisi?

Sitä hän mielessään kyseli, ei kuitenkaan levottomasti, mutta ihmetellen vaan. Tiesihän hän, että elämä hänellekin toisi jonkun tehtävän, jonkun päämaalin…

Mutta minnekä oli Dan joutunut? Hän säpsähti ja kääntyi äkkiä. Voi sitä pientä veijaria, joka ei koskaan saattanut pysyä yhdessä kohti! Nyt häntä taas ei näkynyt ja Spirea juoksi levottomana edes takaisin pensaiden välissä, siinä toivossa, että hän olisi jossakin piilosilla.

Hän huusi monta kertaa: Dan! Dan! Mutta ei mikään pieni ääni vastannut.

Alkoi jo tuntua ikävältä ja levottomalta. Olisiko hän jo ennättänyt kadulle, — olihan hän ihan äsken hänen vieressään! Vaan mielelläänhän se aina meni löytöretkille! Voi, ettei hän ollut häntä paremmin hoitanut. Täytyi mennä häntä kadulta hakemaan, mutta — miltä suunnalta? Epätietoisena seisahtui hän portissa Bulevardikadulle päin, kun samassa näki Fritz Amatuksen, joka pitkin askelin tuli häntä vastaan.

— Fritz, — huusi hän hätäisesti, — tule auttamaan minua Dan'ia hakemaan! Hän on eksynyt jossakin täällä läheisyydessä… hän ei ole voinut kauas ennättää.

— Elä näytä niin surkealta, kyllä minä hänet hankin käsiisi, — vakuutti Fritz, ja unhotti samassa että hänen olisi pitänyt mennä luokkatoverien kokoukseen, jossa tärkeitä asioita keskusteltiin.

He menivät eri suunnille, hakien ja kysellen. Pullosen vaimo, joka tuli kirkosta, sai tietää onnettomuuden ja juoksi miltei itkien talosta taloon hakien lemmikkiään.

— Oletteko nähneet pientä poikaa harmaa lakki päässä ja punaiset sukat? — kysyi hän jokaiselta vastaantulijalta. Toiset vastasivat ei, toiset luulivat nähneensä, eikä hän siitä tullut hullua viisaammaksi.

— Ei hänen päällensä vaan liene ajettu, — arveli hän kauhistuneena, muistellen kuinka monessa pienessä vaarassa poika jo oli ollut. Kadun kulmassa huomasi hän sitten poliisin ja riensi hänen luokseen.

— Onko poliisi nähnyt että jonkun pienen pojan päälle juuri ikään on ajettu? — kysyi hän, itku kurkussa. — Hänellä oli harmaat sukat ja punainen lakki… eikä… olen ihan höperönä, harmaa oli lakki ja sukat punaiset ja lämmin palttoo ja… eikö poliisi ole häntä nähnyt?

— Mikä poika se oli?

— No, se oli minun ottopoikani ja nimensä on Daniel ja harmaa lakki hänellä oli…

— Olenhan minä nähnyt montakin harmaata lakkia, mutta sitä en tiedä olivatko sukat punaiset? Kysykää vahtikonttoorilta!

Spirea ja Fritz palasivat nyt turhilta retkiltään. Pimeä oli saavuttanut heidät, kaasulyhtyjä sytytettiin ja suru sydämmessä täytyi heidän palata kotiinsa. Pullosen vaimo oli mennyt poliisikamarille ilmoittamaan asiaa.

Kotona säikähtyivät kaikki, kun kuulivat mitä oli tapahtunut. Tilhiläiset juoksivat alituisesti ikkunasta ikkunaan voidaksensa mahdollisesti kaasun valossa nähdä pientä paksua palleroista kotiin palaavan, ja he säpsähtivät, jos ulkoa kuulivat pienintäkin liikettä. Spirea raukka oli ihan epätoivossa. — Sehän on minun syyni, minun syyni, — nyyhkytti hän. Minkätähden en pitänyt hänestä parempaa huolta… Mutta minusta vaan näytti, että hän koko ajan oli minun rinnallani. En ymmärrä kuinka hän olisi päässyt portista kulkemaan, niin etten minä olisi häntä nähnyt… Voi, Dan'ia, voi! En koskaan suo tätä itselleni anteeksi…

— Rauhoitu nyt, tyttö parka, — lohdutti Dika täti, — joka kääntyi levottomaksi tytön äärettömästä surusta. Eihän se tarvitse olla mitään vaarallista. Varmaankin on Dan hiipinyt johonkin pihaan, ja siellä ovat varmaankin korjanneet hänet. Huomenna he ehkä ilmoittavat hänet poliisikamarilla ja sinnehän on Pullosen vaimo jättänyt meidän osoitteen. Elä itke, lapseni, vielä siihen ei ole syytä.

Dea täti istui kiikkutuolissa ihan masentuneena. — Olenhan aina sanonut, ettei tule kuin onnettomuutta, kun rupeaa vieraitten lapsia hoitamaan. Poika on kai aikoja sitten kuollut… tiesi missä hän löydetään…

— Elä säikäytä lapsia, Dea, — kuiskasi Dika täti, joka näki Effin ja Kamillan kauhistuneita katseita. Ääneen sanoi hän: — en minä yhtään vielä ole toivottomuuteen vaipunut; ei lapset meidän aikana niinkään helposti häviä. Nyt on minun ehdotukseni, että me kaikki panemme koreasti maata, — sinäkin Spirea kulta, — ja huomenna lähdemme me miehissä etsimään pientä kananpoikaamme. Minä lupaan että saatte olla poissa koulusta, sillä minä ymmärrän, ettei kukaan teistä kuitenkaan voisi vastata opettajien kysymyksiin.

Hän nyykäytti päätään ystävällisesti ja tilhiset olivat hänelle hyvin kiitolliset. He olivat niin säikähtyneitä ja pois suunnilta, etteivät saattaneet edes läksyjään lukea.

Kauan aikaa sen jälkeen, kun Kamilla oli sammuttanut kynttilän, kuuli hän Spirean nyyhkyttävän eikä kumpikaan heistä voinut nukkua, ennenkuin aamupuoleen.

Tiedustelemisia.

Ensimmäisenä päivänä ei saatu minkäänlaisia tietoja Dan'ista, eikä toisena eikä koko seuraavalla viikolla. Dika tädin väite, ettei pieni poika niinkään helposti häviä, ei pitänyt paikkaansa, vaan päinvastoin poika oli kateessa, vaikka sitä uutterasti hakivat poliisit ja matammit ja tilhiläiset.

Tilhispesässä oltiin mitä raskaimmalla tuulella. Tilhit eivät oikein tahtoneet toisilleen myöntää kuinka alakuloisia he olivat, mutta se tuntui jo itse ilmassa. Dika tätikin, joka tähän saakka oli pysynyt reippaana, alkoi surkastua, kun eivät ilmoitukset, tiedustelemiset eivätkä muut puuhat auttaneet. Hän vaivasi aivojaan ajattelemalla etteikö löytyisi jotakin uutta keinoa vielä, mutta jota enemmän aika kului, sitä enemmän synkistyivät toiveet.

Olisiko se ollut hänen äitinsä? Häntä oli Dika monta kertaa muistellut ja arveli, että tämä ehkä oli ottanut lapsen takaisin yhtä salaisesti, kuin sen ensin oli hylännyt. Mutta kummallista se sittenkin oli, että kaikki tiedustelemiset menivät niin aivan hukkaan, ettei pojasta näkynyt jälkiäkään.

Tilhiläiset ajoivat joka päivä takaa kaikkia pieniä punaisia sukkia ja harmaita lakkia, joita vaan kaukaa näkivät.

Varsinkin olivat Svante ja Fritz Amatus väsymättömiä, kuleskellen kaduilla jokaisena lomahetkenä keksiäksensä Dan'in lymypaikkaa. Sillä sen he kaikki pitivät varmana, että hänet pidettiin sulettuna johonkin huoneeseen. Dika täti ei oikeastaan pitänyt tästä alituisesta kaduilla oleskelemisesta, mutta hänestä oli niin luonnollista, että lapset täten koettivat rauhattomuuttaan lieventää, ettei hän hennonnut heitä kieltää. Hämärän tultua ei hän kuitenkaan enää laskenut heitä ulos.

Eräänä iltapäivänä viipyivät Svante ja Fritz tavattoman kauan ulkona. Oli jo pimeä ja tilhiläisten rauhattomuus kasvoi hetki hetkeltä. Dika täti alkoi jo kulmakarvojaan rypistellä pimeässä kuleskelemisen tähden ja Dea täti huokaeli tiheään sekä pudisteli päätään, arasti arvellen, etteivätkö Fritz ja Svante nyt liene hävinneet samalla tapaa, kuin Dan'kin. Spirea käveli salissa edes takaisin, ei voinut toimittaa sitä eikä tätä ja säpsähti joka kerta, kun portaissa kuului askeleita.

— Lienee heille jotakin tapahtunut, kun ei heitä ala näkyä, — arveli Kasse synkästi ikkunan luona vahtiessaan.

— Ehkä he ovat päässeet jälille, — tuumasi Kamilla.

— Ei tässä jaksa enää odottaa, — valitti Masse, — minä menen heitä hakemaan. — Ja samassa hän jo oli etehisessä.

Vaan juuri samassa kuului kiireitä askeleita portaissa ja viivyttelijät hyökkäsivät sisälle hengästyneinä ja hyvin toimessaan.

— Me olemme löytäneet hänet, — sanoi Fritz kuiskaamalla, ikäänkuin olisi pelännyt jonkun kuuntelevan.

— Ainakin olemme jälille päässeet, — oikaisi Svante, pyyhkien silmiltään hiestynyttä tukkaansa.

— Me olemme viipyneet niin kauan tullaksemme vakuutetuiksi…

— Kertokaa, kertokaa! — huusivat tilhiset ja tantitkin kiiruhtivat paikalle uutisia kuulemaan. Mobelle, joka ei koskaan pitänyt liikuttavista uutisista, murisi lakkaamatta Dea tädin tuolin alla, mutta häntä ei nyt joutanut kukaan huomaamaan.

— Niin, — alkoi Svante, — me olimme matkoillamme tulleet aina Sörnäsiin saakka toiselle puolelle tullia ja aijoimme juuri kääntyä takaisin…

— Kun kuulimme Dan'in itkevän, — keskeytti Fritz surkealla äänellä.

— No, no, emmehän nyt varmaan tienneet, oliko se hänen äänensä, — oikaisi Svante jälleen, — meistä vaan tuntui…

— Ettekö nähneet häntä? — kysyi Spirea levottomana, — hänestä tuntui ikäänkuin sisällinen tuska olisi häntä polttanut.

— Emme kyllä nähneet, mutta arvelimme…

— Kertokaa nyt säännöllisesti, rakkaat lapset, — kehoitti Dika täti, jonka mielestä esipuheet kävivät liian pitkiksi.

— Kyllä, — jatkoi Svante, — me kulimme erään ikkunan ohi, joka oli puoleksi auki ja kuulimme jonkun sisässä itkevän. Fritz seisahtui heti ja kuiskasi: kuuletko, se on Dan, joka itkee. Minä kuuntelin ja minusta tuntui, että ääni todellakin oli Dan'in. Koetimme pilkistää huoneeseen, mutta emme nähneet mitään, huone oli aivan pimeä. Silloin huusin minä ikkunasta: Dan! Dan! sinäkö siellä olet? Itku herkesi paikalla ja sen jälkeen emme enää mitään kuulleet.

— Ja sitten juoksimme paikalla kotiin kertomaan teille, — lisäsi Fritz Amatus, jonka jalat koko ajan olivat maata polkeneet kärsimättömyydestä.

Dika täti näytti miettivän, — Minusta tuntuu, että teidän perustuksenne ovat jotenkin löyhiä, — sanoi hän. — Olisihan se voinut olla vaikka mikä muu lapsi.

— Eikö mitä, — vakuutti Fritz, — minäkö en tuntisi Dan'in itkua?

— Minustakin kuului se aivan semmoiselta, — vahvisti Svante.

— Huomenna täytynee meidän mennä asiasta selkoa ottamaan, — lausui Dika tätä. Olisihan väärin, jos jättäisimme sikseen pienimmänkään mahdollisuuden löytää Dan'ia. Mutta tunnustaa minun täytyy, etten suinkaan vielä ole vakuutettu olevanne hänen jälillään.

Tilhiläiset sitä vastoin olivat hyvin toivorikkaat. He olisivat paikalla tahtoneet lähteä Sörnäsiin tutkimusretkelle, mutta koska kello oli yhdeksän ja matka pitkä, täytyi heidän malttaa mielensä seuraavaan aamuun.

Dika täti, Svante ja Spirea lähtivät heti aamiaisen syötyä mainitulle retkelle. Toisetkin olisivat niin ihmeen mielellään menneet mukaan, mutta läksyt olivat tärkeämmät, kuin tämä löyhillä perustuksilla oleva toivo, ja he saivat tyytyä siihen toivoon, että kenties ennättäisivät nähdä Dan'ia ennen kouluun menemistään kello 12.

Lähetyskunta astui omnibukseen ja lähti Sörnäsiin. Spirea oli niin levoton, että tuskin pysyi paikoillaan; Svante koetti näyttää levolliselta, mutta Dika täti odotti kärsivällisyydellä — pitkää nenää.

Vähäisen matkan päässä Sörnäsistä astuivat he alas vaunuista. — Tuossa on talo, — sanoi Svante ja osoitti pientä puutaloa tien varrella. — Juuri tämä ikkuna oli eilen auki.

Spirean silmät tunkivat melkein lasin läpi, nähdäksensä kaivattua lemmikkiä sisässä. Hetken arveltuansa astuivat he huoneeseen.

Estääksensä huoneen asukkaita piiloittamasta Dan'ia, menivät he sisälle koputtamatta. He näkivät pienen siistin ja sievän huoneen, ikkuna uutimilla varustettu, kukkiva fuchsia pöydällä, sen toisessa ääressä hyväntahtoinen vanha neiti, joka neuloi sukkia koneilla.

Dika täti tervehti kohteliaasti; toiset myös.

— Minun täytyy pyytää anteeksi, että näin tunkeudumme ventovierasten huoneeseen, mutta asian laita on semmoinen, että olemme kadottaneet. pienen pojan.

— Vai niin, vai niin, — on se tuhkarokko käynyt täälläkin milt'ei joka talossa, — vastasi vanhus ystävällisesti.

— Ei se ollut tuhkarokko, — sanoi Dika, jonka viimeiset toiveet jo olivat tyhjään rauenneet, — vaan hän eksyi meiltä eräänä päivänä ja kaikki tiedustelemiset ovat olleet turhat.

— Sehän on hirveätä! — huudahti neulojaneiti, lyöden pyylevät kätensä yhteen. — Onko rouva ilmoittanut lehdissä?

Svante ja Spirea vaihtoivat katseen, puoleksi veitikkamaisen, puoleksi surullisen.

— Kyllä, olemme koettaneet kaikki ja poliisi on kauan aikaa ollut liikkeellä.

Spirea, jonka silmät koko ajan olivat tutkineet vanhusta, arveli nyt huomaavansa hiukan levottomuutta hänen kasvoissaan. Hänen luulevaisuutensa heräsi uudestaan. Eikö Dan saattaisi olla jossakin piilossa? Vuoteen alla ehkä? Sohvan takana? Jossakin konttoorissa?

— Eilen, — jatkoi Dika täti, — kulkivat kaksi minun pojistani täällä ohitse. He näkivät silloin ikkunan olevan auki ja kuulivat täältä lapsen itkua. Hämillään kun olivat, luulivat he paikalla meidän pikku pojan täältä löytyvän, eivätkä voineet rauhoittua, ennenkuin minä olin luvannut tulla täällä käymään.

— Hyvä ihme, se oli varmaankin Jaana, joka valitti eilen. Minä olin pannut ovet lukkoon ja hän ei viitsinyt mennä ulos ikkunasta.

— Kuka se Jaana sitten on? — kysyi Dika täti,

— Se on kissani, — vastasi neiti ja houkutteli sitä luokseen. — Se on niin ihmeen hyvä ja se kulkee aina niin minun perästäni…

— Mutta kyllä se oli lapsen ääni, jonka me kuulimme, eikä kissan, — vastusti Svante, joka tunsi, että hänen arvoansa loukattiin. — Minäkö en osaisi eroittaa lapsen ääntä kissan äänestä?

— No, sitten se varmaankin lienee ollut suutarin Kalle tässä viereisessä kamarissa. Vanhemmat ovat pahoja sille raukalle ja hän huutaa useasti.

— Kuinka vanha hän on? — kysyi Spirea, jossa viimeisen toiveen kipinä vielä eli.

— Noin kahden vuoden vanha, — vastasi neulojaneiti. — Tahtooko herrasväki nähdä häntä, se on niin sievä poika? — Ja vastausta odottamatta nousi hän ja meni sisälle naapurien luo, josta kohta palasi, taluttaen kädestä pientä pyöreäposkista Dan'in ikäistä poikaa. Hänellä oli nenä liassa, ja hän piti silmät alaspäin luotuina sekä imeksi leipäpalasta. Spirean sydän heltyi heti häntä kohtaan. Kukapa hennoisi olla sinulle paha, ajatteli hän ja silitti pojan pörröistä tukkaa, jolloin kaksi tummansinistä silmää kummastuneina kääntyivät häneen. Dika täti löysi sokuripalan taskustaan, Svante antoi lakritsipalan ja niin tuli pienelle likanokalle pidot.

Mutta voi, ei se kuitenkaan ollut Dan. Svantenkin täytyi myöntää erehtyneensä. Ei voitu millään tavalla luulla että tuo vanha kiltti neulojaneiti ja hänen kissansa piilottaisivat poikaa, eikä myös että sitä teki suutarin perhe, jolla oli tupa täynnä lapsia. Tutkimusmatkue pyysi sentähden monta kertaa anteeksi sekä jätti jäähyväiset ja Dika täti tilasi sovitusuhrina neljä paria sukkia.

Fritz paran nenä tuli puolta metriä pitemmäksi, kun he tulivat kotiin — ilman Dan'ia — ja koko tilhipesä oli alakuloisuutta ja surkeaa mieltä täynnä. Spirea ei puhunut yhtä sanaa, hän oli miettiväinen ja surullinen koko päivän. Ja keittiössä istui Pullosen vaimo, ja itki punareunaiseen nenäliinaansa; eikä hän saattanut kulkea takan eikä likasankon ohi muistelematta lemmikkiään.

Mutta illan tultua ja kun Spirean piti sanoa hyvää yötä, heitti hän käsivartensa Dika tädin kaulaan ja kuiskasi: — täti, minä aavistan että se vaimo, joka minua ajoi takaa, on sama, joka on Dan'in vienyt!

Jälkiä.

Päiviä ja viikkoja vieri; lukukauden loppu ja joulu lähestyivät. Dan'in surkeaa kohtaloa ei aina joudettu niin paljon ajattelemaan, kun kotiin lähtö kohta oli käsissä ja joululahjat laitettavat. Spirea vaan ei koskaan saanut rauhaa surultaan ja omantunnon vaivoilta. Hän näytti niin kalpealta ja alakuloiselta, että se koski kaikkiin. Toverit koettivat häntä lohduttaa; Dika täti oli turhaan houkutellut häntä lähtemään kotiin muutamia viikkoja aikaisemmin, mutta hän ei suostunut siihen. Hän ei saattanut jättää suruansa ja paikkakuntaa, ennenkuin oli saanut edes jonkunlaisia tietoja lemmikistään.

Hän pysyi yhä siinä luulossa, että tuo mustasilmäinen, kamala nainen oli vienyt Dan'in, ja kävellessään ulkona tarkasteli hän kaikkia ihmisiä, toivossa nähdä häntä vielä kerta.

Eräänä päivänä pyysi Fritz Amatus Spireaa mukaansa jouluostoksia toimittamaan. Hän tarvitsi ompelukoria äidilleen ja tahtoi kysyä neuvoa Spirealta. Tämä menikin mielellään. Fritz oli melkein kuin oma veli hänelle, niin tuttu ja luottamusta täynnä.

He menivät puodista puotiin, kauniina raittiina talvi-iltapäivänä. Tähdet kimaltelivat ja lupailivat pakkasta, puotien ikkunat houkuttelivat tuhansilla koreilla kaluilla.

Esplanaadikadulla seisahtui Spirea äkkiä, tarttui kiivaasti Fritz'in käsivarteen ja kuiskasi: — näetkö… tuo vaimo tuossa ikkunan luona,… se on hän, joka…

Tuska esti häntä hengittämästä ja hän sai tuskin sanat suustaan. Puoti-ikkunoista tulevassa valossa näki Fritz, että hän oli aivan kalpea ja koko ruumis värisi.

— Nyt me emme enää laske häntä teille tietämättömille, — kuiskasi Spirea jälleen ja koetti voittaa liikutustaan. — Minua hän ei saa nähdä, se pilaisi, koko asian… mutta sinun täytyy seurata häntä kaukaa, panna mieleesi paikka, minne hän jää sekä tulla meille sanomaan, niin pian kuin mahdollista. Voi, Fritz, Fritz, nyt meidän täytyy päästä jälille… hiljaa… hän alkaa kulkea! Mene sinä jälessä, mutta varovaisesti, ettei hän huomaa. Minä menen kotiin edeltäpäin.

Fritz oli kovin mielissään ja piti tehtäväänsä suurena kunniana. Vaikea se ei myöskään ollut; hän oli niin monta kertaa leikillä ollut vakoilijana ja ottanut selkoa vihollisten liikkeistä. Hän veti ylös palttoon kauluksen korvia myöten ja veti alas lakin silmille, että hyvin vähän näkyi kasvoja, arvellen että vaimo mahdollisesti voisi kääntyä ja tuntea hänet. Sitten alkoi hän hiljaa ja kaukaa seurata häntä.

Vaimolla ei näyttänyt olevan mitään kiirettä. Hän seisahtui usein katselemaan koreita puodin ikkunoita. Fritz'in mielestä näytti hän ilkeältä, mustine silmineen ja vihaisine katseineen ja poika piti häntä silmällä oikean poliisin tavalla.

Kun hän oli päässyt suurimmista kaduista, alkoi hän kiiruhtaa askeleitaan. Fritz teki samaa, aina vaan kaukaa. Näin tulivat he yhä kauemmaksi aina Punavuorikadun päähän saakka. Siellä meni vaimo sisään erääseen pieneen rappiolla olevaan taloon. Fritz odotti hetken nähdäksensä jäisikö hän todellakin sinne ja kun häntä ei enää näkynyt, katsoi hän talon numeroa ja kiiruhti kotiin minkä jaksoi.

Läähättäen ja hiessä hyökkäsi hän keittiöön, heitti ovet selälleen, sai Spirean käsiinsä ja kertoi hänelle minkä tiesi.

Dika tädin kanssa pidettiin nyt lyhyt neuvottelu. Nyt täytyi olla sukkelat tuumat, jos mieli saada asiasta selkoa. Saattoihan nainen vaan olla jonkun tuttavan luona käymässä ja sitten taas ehkä katoaisi teille tietämättömille. Päätettiin sentähden, että Svanten piti käydä poliisia hakemassa ja sitten otettaisiin vossikka ja Dika täti, Spirea ja Svante lähtisivät kolmen Punavuoren kadulle.

Taloon saavuttuaan astuivat he ensimmäisestä portaasta ylös. He saapuivat likaiseen, pahasti haisevaan porstuaan, jossa oli kolme ovea.

— Parasta että konstaapeli jää tänne, sillä mehän saattaisimme mennä väärään huoneeseen ja silloin vaimo ehkä koettaa pakoon hiipiä, — kuiskasi Dika täti ja astui rohkeasti Spirean kanssa oikealla olevaan huoneeseen. Poliisi jäi porstuaan.

Paksu, ummehtunut ilma täytti huoneen, jossa kaksi naista asui; toinen pöydän luona pienen savuavan lampun ääressä, paikkaellen vanhaa turkkia. Toinen makasi vuoteella, pää seinään päin kääntyneenä.

Vieraiden sisään tultua nousi edellinen ja kysyi äreästi, mitä he tahtoivat.

— Se ei ole hän, — kuiskasi Spirea, jonka katseet olivat vuoteella makaavaan vaimoon.

Dika täti otti päällensä ankaran katsannon, joka tavallisesti sai ihmiset tottelemaan ja kysyi äreästi: — asuuko matami yksinään täällä?

Kuullessaan vieraan äänen säpsähti vaimo vuoteella sekä nousi istualleen kiinnittäen vasta tulleihin mustat, uhkaavat silmänsä.

— Vastausta ei näy tarvittavankaan, — jatkoi Dika täti, — minä näen että täällä on se, jota haemme. — Ja kääntyneenä naiseen, joka nyt istui sängyn laidalla eikä nähtävästi aikonut paeta, kysyi hän Spireaa osoittaen: — Tunnetteko tätä nuorta neitiä?

Nainen naurahti, mutta ei vastannut mitään. Dika täti uudisti kysymyksensä. Nainen vastasi huolettomasti: — olenhan häntä jonkun kerran nähnyt. Puheesta kuului että hän oli kotoisin Ruotsista.

— Missä te olette häntä nähneet? — kysyi Dika täti vieläkin ja heitti vaimoon ankarimmat silmäyksenpä.

— Erään pojan seurassa, — sanoi vaimo pilkaten ja aikoi jälleen heittäytyä makaamaan.

Näitä sanoja kuullessaan säpsähti Spirea ja huudahti puoliääneen: — se oli Dan! — Hänen katseensa kiertelivät huonetta tutkien, mutta eivät voineet missään keksiä Dan'in jälkiä. Dika täti astui lähemmäksi vaimoa, ikään kuin estääksensä häntä vetäytymästä pois kuulustelusta.

— Tiedättekö, — sanoi hän laskien kätensä vaimon olalle, — tiedättekö että teitä syytetään pienen pojan ryöstämisestä? Vastatkaa minulle, oliko se teidän poikanne?

— Vaimo nauroi jälleen. — Minunko lapseni? — sanoi hän. — Ei, oli kai se hienompaa verta kuin minun!

Spirea huokasi syvään ilosta ja kiitollisuudesta. Kenenkä lapsi hänen lemmikkinsä lieneekään ollut, oli hän iloinen siitä, ettei se ollut tämän ilkeän vaimon tapsi. Eikä hän ollut vähääkään tämän näköinen.

— Tekö olette hänet vieneet? — kysyi Dika täti taaskin, joka sanan painavasti lausuen.

— Minä, — kuului ihmeteltävän suora vastaus. Nainen näytti nyt kyllästyneen tutkintoon ja meni ovea kohti, ikäänkuin päästäkseen kaikesta.

— Seisahtukaa! Tuolla ulkona on poliisi. Te ette pääse minnekään, ennenkuin vastaatte kysymyksiini.

— Vai niin! Millä oikeudella rouva tulee tänne sekaantumaan muiden ihmisten asioihin?

Nainen kääntyi uhkaavaisen näköisenä ja hänen mustat silmänsä säihkyivät.

— Sen oikeudella, joka kokonaisen vuoden on hoitanut turvatonta lasta, — sanoi Dika täti vakavasti. — Niiden oikeudella, jotka ovat olleet isän ja äidin sijassa isättömälle ja äidittömälle…

— Mistä te sen tiedätte? — keskeytti nainen uhkamielisesti. — Tiedättekö te, kuka sen on isä ja äiti, tiedättekö, josko ne elää tai ei; minä takaan, ettette sitäkään tiedä.

— Siinä lipussa, joka oli kiinnitetty pojan vaatteisiin, kun me löysimme hänet, oli kirjoitettu, ettei hänellä ollut isää eikä äitiä, — uskalsi Spirea muistuttaa. — Me olemme pitäneet häntä isättömänä ja äidittömänä.

— Ha, ha, ha! se on niin helppo uskoa kaikenlaista tässä maailmassa. Mutta minäpä sanon rouvalle ja neidille myös, että minä en anna itseltäni urkkia semmoista, jota en tahdo sanoa ja herrasväki tekee parhaiten, jos nyt menee tiehensä.

Toinen nainen alkoi nyt loukattua puolustaa. Hän meni oven luo, aukasi sitä ja lausui äänellä, joka ei ollut ystävällinen eikä kohtelias:

— Kas niin, jos ei herrasväki osaa ulos, niin saan minä neuvoa, että tässä on ovi. Onhan se nyt ihan kummaa, ettei anneta rauhaa ihmisille sentähden vaan, että ne ovat köyhiä, vaan tullaan näin…

Hän oli unhottanut poliisin porstuassa. Oven auetessa astui tämä sisälle siinä luulossa, että häntä tarvittiin.

Spirea rauhoittui, mutta Dika täti ei muuttunut.

— Blomstedt, — sanoi hän, — tämä nainen on itse tunnustanut, että hän on vienyt pois pojan, jota me haemme, vaikka se ei ollut hänen lapsensa. Olkaa hyvä ja ottakaa hänet teidän huostaanne. Ehkä hän puhuu teille paremmin kuin minulle. — Naiselle sanoi hän vienommalla äänellä: — Elkää pelätkö, ei teille mitään pahaa tehdä. Mutta täytyyhän meidän vetää edesvastaukseen niitäkin, jotka ovat koiran tai hevosen vieneet, kuinka paljon suuremmasta syystä siis semmoisen, joka on lapsen ryöstänyt?…

— Minä en ole häntä varastanut, — puhkesi nainen puhumaan, — minulla oli oikeus tehdä, minkä tein. — Sitten puhkesi hän rajuun, katkeraan itkuun, mumisten kaikenlaista, jota muut eivät kuulleet.

Dika täti pyysi kuiskaten poliisia kohtelemaan häntä sääliväisyydellä ja sen jälkeen lähti hän pois Spirean kanssa, sanottuansa vieläkin muutaman ystävällisen sanan itkevälle naiselle.

Dan'in elämäkerta.

Seuraavana päivänä meni Dika täti yksinään poliisikamarille tiedustelemaan oliko saatu mitään kuulla Dan'ista. Tilhiläisiä vaivasi mitä kauhein uteliaisuus hänen poissa viipyessään, eikä heidän ollut mahdollista syödä eikä valmistella joululahjoja, eikä lukea läksyjä.

— Jospa nyt Dan olisi mustalaissukua, — arveli Masse istuen ikkunan luona, nenä litteäksi painettuna lasia vasten. — Sepä vasta hauskaa olisi ja kummallista!

— Onko hän sinusta mustalaisen näköinen vaaleine hiuksineen, sinisine silmineen? — nauroi Kamilla. — Ei, paremmin hän sittenkin on joku ryöstetty kuninkaan poika.

— Minä työn vaikka pääni seinään, jos hän ei ole tavallinen pieni talonpoikais-Matti Lapin tuntureilta, — sanoi Kasse varmasti.

— Kaikkia tässä vielä! — keskeytti Effi loukkaantuneena. Dan'illa on aatelisnenä, eikä mikään lappalainen litteä-nokka. Missä ovat silmäsi olleet, veli Kasimir? Minä puolestani luulen, että Dan on joku lastenkodin pienokaisista, jonka tuo ilkeä vaimo on ryöstänyt, sentähden että hän oli niin suloinen ja kaunis. Ehkä aikoi hän kasvattaa häntä nuoralla tanssijaksi ja saada hänestä ansiota.

— Mutta minkätähden hän siinä tapauksessa olisi pistänyt hänet Svanten tielle ja pyytänyt ihmisiä olemaan hänelle hyviä, — ihmetteli Kamilla.

Heidän tuumansa keskeytti etehisen kello, ja kaikki hyökkäsivät Dika tätiä vastaan ottamaan. Hän näytti vakavalta, mutta ei surulliselta ja lapset miltei repivät häneltä päällysvaatteet, saadaksensa hänet niin pian kuin mahdollista salin nojatuoliin tyydyttämään heidän uteliaisuuttaan.

— Kas niin, kas niin, elkää rutistako hattuani!… Fritz, sinähän polet mekkoani! Odottakaa nyt hiukan, niin saatte kuulla… Kas nyt olen minä valmis… nyt menemme Dean luo.

— Ja sitten sinä kerrot, täti, huusivat kaikki kilvan.

— No, rauhoittukaa nyt! — sanoi Dika täti ja istui sänkykamarin sohvaan, yhdeksän korvaparin ympäröimänä, Mobellen korvia lukuun ottamatta, jotka unessa liikkuivat ylös ja alas.

— Nyt saatte kuulla todellisen elämäkerran, kun ette vaan keskeytä.

Kamilla nipisti Effiä käsivarteen, niin että oikein koski, sillä jollakin tavoin piti hänen saada kärsimättömyyttään ilmoittaa.

— Oli kerran rikas tukkukauppias Köpenhaminassa…

— Köpen… — kuiskattiin hämmästyneinä. Massit katsoivat toisiinsa, heistä tuntui melkein kuin jos olisivat Köpenhaminasta kotoisin.

… jolla oli suloinen nuori rouva ja yksi ainoa pieni poika, — jatkoi Dika täti.

— Dan! Dan! — huusi Fritz ihastuneena omasta terävyydestään.

— Hiljaa! Anna Dika tädin kertoa!

— Pojalla oli hoitaja, kotoisin Ruotsinmaalta, joka piti hänestä paljon ja hoiti hyvästi. Mutta hänellä oli kaksi suurta virhettä: hän oli epärehellinen ja hänellä oli kiivas ja häijy luonto. Rouva koetti kauan aikaa lievittää näitä ominaisuuksia, osoittamalla hänelle ystävällisyyttä ja luottamusta, mutta Rosalie, — niin kutsuttiin tyttöä, kiusasi häntä usein vilpillä ja pahalla luonteellaan. Vanhemmat alkoivat syystä pelätä, että hän aikaa myöten tulisi vaikuttamaan vahingollisesti heidän pieneen poikaansa ja päättivät panna pois Rosalien. Tämä itki ja rukoili ja lupasi parantua, mutta sen hän oli tehnyt niin monta kertaa, että hänen rouvansa tiesi, ettei se mitään merkitseisi.

Rosalien piti siis muuttaa pois ja hänellä ei ollut enää kuin kolme päivää talossa oltavaa. Hän oli syvästi loukkaantunut, arveli että häntä oli väärin kohdeltu ja mietti itsekseen, kuinka hän parhaiten voisi kostaa emännälleen.

Eräänä iltana oli hänen herrasväkensä poissa iltaruualla tuttaviensa luona ja Rosalie yksinään kotona pojan kanssa. Toiset palvelijat oli luvattu kylään, eikä heistä ollut kukaan kotona. Nyt päätti Rosalie panna toimeen päätöksen, jota oli viimeisinä päivinä hautonut mielessään, sillä parempaa tilaisuutta ei koskaan tarjoutuisi. Hän hankki itselleen lipun erääseen suureen laivaan, joka kulki suoraan Kööpenhaminasta Suomeen ja joka oli lähtevä samana iltana. Matkarahaa otti hän itselleen emäntänsä rahalaatikosta, joka sillä kertaa sattui olemaan lukitsematta. Hän rauhoitti omaa tuntoaan sillä, että hän sitä vastoin jätti taloon palkkansa siltä vuodelta, jota ei vielä ollut saanut.

Puoli tuntia ennen laivan lähtöä otti hän pienen nukkuvan pojan käsivarrelleen ja vasullisen vaatteita sekä hiipi pois talosta, jossa ei kukaan huomannut hänen pakoaan.

Eksyttääksensä vanhempia, oli hän juuri sitä ennen heittänyt pojan viimeiseksi käytetyt vaatteet erääseen lampeen ja minä arvelen, että vanhemmat hyvin helposti saattoivat uskoa hänen kostaneen niin julmalla tavalla.

Tänne Helsinkiin tultuansa koetti hän saada työtä eräässä Töölön tehtaassa ja onnistuikin vihdoin. Mutta nyt alkoi poika käydä hänelle suureksi haitaksi. Hänen palkkansa oli niin pieni, ettei hän voinut maksaa vieraille pojan hoidosta, ja kun hän itse oli poissa koko päivän, ei hän myöskään voinut pitää lasta luonaan. Kauan aikaa mietittyään päätti hän asettaa pojan maantielle, siinä toivossa, että joku ohitse kulkeva armahtaisi häntä. Hän oli piilossa läheisyydessä, kun Svante otti pojan…

— Aivan kuin Moseksen äiti, kun Pharaon tytär hänet löysi, — keskeytti Effi.

… Muutamien kuukausien kuluttua alkoi hänen omatuntonsa kuitenkin vaivata häntä. Hän ei enää saanut rauhaa siltä ajatukselta, että hän oli saattanut isäntäväelleen niin äärettömän suuren surun ja hän päätti hakea pojan käsiinsä ja lähettää hänet takaisin Tanskaan. Pitkään aikaan hän ei kuitenkaan voinut häntä löytää. Hän kuleksi kaduilla jokaisena vapaahetkenä ja niin tapahtui kerran että hän sai nähdä Spirean Dan'in kanssa, jonka hän heti tunsi. Hän astui hitaasti heidän jälessään nähdäksensä missä he asuivat…

— Aivan niin kuin minä hänen jälessään, — huudahti Fritz ihastuneena.

… Useampien viikkojen kuluessa väijyi hän aina milloin missäkin saadaksensa pojan käsiinsä, kunnes hän vihdoin onnistui sinä iltana vanhan kirkon luona.

— Minkä ihmeen tähden hän ei saattanut tulla meille ja kertoa asian tarkkaan, sen sijaan että varasti pojan? — intti Kamilla vihaisena.

— Hän pelkäsi edesvastausta tietysti. Ja sitä paitse oli hänen luontonsa niin viekas, että hän mieluummin teki kaikkea salassa kuin käyttäysi rehellisesti. Hän tapasi erään vaimon, joka aikoi siirtolaisena muuttaa Amerikaan ja tämä suostui suuren palkinnon toivossa viemään pojan Kööpenhaminaan ja jättämään hänet vanhemmille.

— Voi, voi, voi! — huokasi Effi. — Tähän aikaan on siis pikku kultamme Köpenhaminassa! — Kyyneleitä kiilui hänen silmissään, vaikka hän nauroi.

— Pahempi se olisi ollut, jos hän olisi lähtenyt Austraaliaan, — tuumasi Masse. — Köpenhaminassa voimme aina käydä häntä katsomassa, kun käymme sisar Angelikan luona. Minä tunnen Köpenhaminan yhtä hyvin kuin Helsingin…

— Elä kovin suurentele, veikkonen! Etkö muista, kun luulit että Amagertorv oli Kongens Nytorv ja kun sinä juoksit aina "Rolighetsvei'iin" saakka tullaksesi Tordenskjoldsgadeen?

— No niin, sisko simasuu, sattuuhan viisaallekin erehdys, — arveli Masse.

Kului runsas aika, ennen kuin tilhiläiset saivat sen päähänsä, että heidän lemmikkinsä oli poissa vieraassa maassa ja etteivät koskaan enää saisi häntä omakseen kutsua. Täytyihän heidän iloita siitä, että hän oli päässyt omaan kotiinsa, mutta voi kuinka ikävä heille tulisi ja kuinka julmaa, etteivät enää saaneet pitää hänestä huolta. Entä kuinka Pullosen vaimo itkisi, kun ei koskaan enää saisi häntä nähdä!

He istuivat kaikki äänettöminä ja alakuloisina, kun Dika täti lieventääksensä heidän suruaan sanoi:

— Eikä kukaan ole kysynyt Dan'in oikeaa nimeä!

— Niin tosiaankin! — huusivat lapset, — Eihän hänen nimensä nyt enää olekaan Dan. Vai miten, Dika täti?

— Arvatkaa!

— Kuka sitä arvaa! Olavi?… Jens?…

— Holger… Peter… Hans? — ehdoitti Kasse.

— Ei, hänen nimensä on Jörgen Duve.

— Jör-gen Du-ve… kertoivat kaikki yhdestä suusta.