IV

HILJAINEN KOHTALO

11.

Koidulan sisäisen tulen viimeinen aste on jäljellä: sen näennäinen sammuminen. Ei enää purkaudu missään muodossa ilmoille sisäinen lieska, tämän sielun varsinainen alkuaine; kaikki on hiljaista ja ulkonaisesti sammunutta. Odottaa draamaa, sitä ei tule, jännittäviä ristiriitoja, — mitään sellaista ei kuulu. Tulevat vain Kronstadtin kasarmit, tulee vain hiljainen kohtalo, elämättömyys, joka vähitellen tappaa elävän elämän.

Ei ole suuria, ratkaisevia tapauksia, jotka virstantolppina viitottaisivat Koidulan elämän ehkäisemättömän kulun häviötä kohti. On vain tapahtumattomuus. Jos Koidulan tähdenlentoaika on sankarityyliin viritetty, on hänen elämänsä loppu nykyaikaisen hillittyä. Traagillista kauneustajuntaa hivelisi nähdä tahdon kuolonkamppailua, haltioitumiskyvyn vaikkakin vain hetkellistä heräämistä. Mutta kaikki Koidulan elämänilmaukset maanpakonsa kolmenatoista vuotena ovat heikkoja ja ylen passiivisia, voimattomia mihinkään vapautusyritykseen.

On ikäänkuin hänen tahtonsa, — paria tilaisuutta lukuunottamatta, — ei olisi enää toiminut puoleen eikä toiseen. Jotain varjomaista ja epätodellista on tästälähin hänen elämässään. Olisi tuiki vaikea määritellä, mikä sen todellisen sisällön muodostaa, kaikki kouraantuntuvat, jokaiselle näkyvät ulkonaiset yksityiskohdatko, vaiko epämääräinen, mutta silti oleellinen, hitaasti ja varmasti, kellonkoneiston täsmällisyydellä täyttyvä kohtalo.

"Unissakulku", niin nimittää Koidula eräässä tämänaikuisessa kirjeessä elämäänsä. Hän on siis ollut tietoinen elämänsä anarkiasta ja sisäisestä hajaannuksesta. Hänen elämästään puuttuu tästälähin kaikki ohjaus, kaikki suunnitelma; kuten vedenalainen venhe, jonka heijastuspeilinsä murskauduttua täytyy umpimähkään ja sokaistuna sukeltaa syvyyteen, niin uppoutuu Koidulan elämä kärsimyksiin, enää koskaan niistä pinnalle kohoamatta. Se on tästä lähtien unissakulkua, jolloin kulkija ei enää ole täysin tietoinen omista askeleistaan, jolloin todellisuus jo alkaa menettää merkityksensä ja kestää vain unikuvien milloin ihana, mutta useimmiten kauhistuttava karkelo. Mutta erehdystä olisi luulla hänen sisäisen tulensa sammuneen. Se kadotti kaiken mahdollisuuden päästä esille, se oli vailla kaikkea polttoainetta, vailla alttaria, mutta se ei silti sammunut. Se vain muutti muotoa. Siitä tuli hivuttava ja kalvava hehku, joka muun polttoaineen puutteessa kulutti omistajansa pitkällisellä tulella, kun sillä ei ollut enää sijaa missään ihmisyyden ja kansojen monista temppeleistä.

Olisi voinut ajatella Koidulan ilman elinjuuriin uloittuvaa vauriota siirretyksi johonkin henkisen elämän suurista polttopisteistä tai ainakin johonkin elävään, vaikka vieraaseenkin yhteiskuntaan. Kronstadtiin tullessaan hän joutui kuolleeseen pisteeseen, seisovaan veteen. Ei elävän, elimellisen kokonaisuuden muodostavan kansan keskuuteen, vaan pieneen, kansallisuusrajojen pirstomaan virkamiesseurapiiriin, — yhtä kirjavaan kuin kasarmit olivat yksitoikkoisia, — joka ei milloinkaan ehtinyt vakiintua, ennenkuin taas vaihtui kokoonpanoltaan. Ei keskukseen, missä henkiset aaltoliikkeet olisivat korkeina käyneet, vaan vähäiseen loisyhteiskuntaan, joka läheisestä Pietarin miljoonakaupungista tuotti runsaat maalliset ja niukat henkiset elintarpeensa.

Kun Pietarin jokisatamasta pienellä höyrypurrella lähtee länteen päin, alkaa pian meren haalistuneesta kiiltosilkistä kohota aluksi melkein silminselittämättömien tornien, tehtaan savupiippujen ja korkeitten rakennusten ääriviivat. Himmeänä kultana kimaltaa suurimman kirkon kupu.

Se on Kronstadt, kaukaa katsoen.

Lähempänä muuttuu merellinen kangastus lujasti linnoitetuksi sotasatamaksi.

Kronstadt, Pietari Suuren perustama sotasatama, on entisen Retusaaren itäosassa, kaksi virstaa pinta-alaltaan ja vallien ympäröimä. Vieraslippuisen laivan lähestyessä savuaa ja paukkuu koko saari yhtenä ainoana tykinsuuna, tykkien tervehtiessä. Selkeällä ilmalla näkyy sekä Suomen etelärannikko että Pietarin kullanpaistavat kupolit.

Kronstadt on syntynyt ja kasvanut Marsin punaisen tähden alla. Jokainen askel vahvistaa vakaumusta, ettei tämä kiviyhteiskunta suinkaan ole liittynyt kokoon, pitääkseen huolta yksityisten jäsentensä mukavuudesta ja hyvinvoinnista. Rauhankin aikana näkyy sodan sinetti. Kadut ovat sotilaallisen suoria ja leveitä, raivatut rykmenttien marssittaviksi, niillä liikkujat miltei yksinomaan sotilaita ja matruuseja, siviilipukuisten kokonaan kadotessa univormujen värikkyyteen. Univormu ja kasarmi, — siinä Kronstadt.

Michelson oli muuttaessaan Kronstadtiin saanut paikan sotalaivaston lääkärinä. Entinen tarttolainen korporatsio-ylioppilas ja saksalaismielinen kun oli, hän liittyi Kronstadtissa luonnollisesti etupäässä saksalaiseen seurapiiriin, jonka muodosti joukko lääkärejä ja osa upseeristoa. Kuitenkin kuului nuoren parin tuttavapiiriin alunpitäen venäläisiäkin upseeriperheitä. Kirjavassa kansainvälisessä sekoituksessa, josta Kronstadtin väestö on kokoonpantu, — sen joukossa on venäläisiä, saksalaisia, suomalaisia, virolaisia, lättiläisiä, ruotsalaisia, englantilaisia, juutalaisia, — oli virolaisella kansallisuudella hyvin vaatimaton asema. Sen jäsenet olivat miltei poikkeuksetta sotilaita ja matruuseja ja heidän perheitään tai sitten laivatelakkojen tai muitten valtion työpajojen työmiehiä, joitten jälkeläiset jo toisessa polvessa tavallisesti venäläistyivät.

Kaikkien seurapiirien, sekä saksalaisen että venäläisen, pääominaisuus oli juuri niitten alituinen vaihtelevaisuus. Kaikki olivat aina kuin matka mielessä, valmiit ensimäisen käskyn tultua hajoittamaan kotinsa ja siirtymään uuteen olopaikkaan; ja tämä asiaintila oli hyvin suurena tekijänä miltei yksinomaisessa huvielämässä, jota upseeriston ja lääkäristön piirit Kronstadtissa viettivät. Ei ollut aikaa, ei tarpeeksi pysyväisyyden tunnetta mihinkään henkisiin harrastuksiin, elettiin päivästä päivään, paremmista viroista ja Pietarinmatkoista unta nähden. Koidulaa kohtasi Kronstadtissa juurettoman, korkeampia pyrintöjä puuttuvan virkamiesluokan koko henkinen tyhjyys, pienten ja eristettyjen yhteiskuntain ainoa henkinen ilmaisumuoto, laajalle haarautunut klubielämä ja pakollinen irtipääsemätön perheseurustelu. Kaikilla oli klubinsa, eri kansallisuuksilla omansa, lääkäreillä omansa, upseereilla samoin, venäläisillä erityinen suuri klubihuoneustokin, meriväenupseerien seurahuone, jossa pidettiin perheiltamia ja silloin tällöin konsertteja. Muuten ei klubeissa ollut sen parempaa ohjelmaa kuin tuiki tavallinen: kortinpeluu, biljardi, ennenkaikkea tietysti juomingit.

Perheseurustelu kuului välttämättömyyksiin ja oli yhtä kallista kuin henkisesti vähän tarjoovaa. "Läpeensä tyhjänpäiväinen mailma, hengetön ja sieluton, mutta sitä panetteluhaluisempi!" ne ovat Koidulan mainesanat kronstadtilaisesta seurapiiristään. Syntymäpäiviä ja muita merkkipäiviä perheen keskuudessa vietettiin ylellisyydellä ja komeudella, joka usein nieli useamman kuukauden säästöt. Mahdotonta oli sensijaan vetäytyä pois, olla vastaamatta kutsuihin; se olisi käsitetty tahalliseksi loukkaukseksi ja aiheuttanut täydellisen yksinjäämisen.

Pieni saksalainen seurapiiri, — henkiseltä tasoltaan muita kronstadtilaisia piirejä tuskin huonompi, jollei parempikaan, — ylläpiti kotoisia baltilaisia tapoja parhaansa mukaan. Jokainen uusi tarttolainen tulokas otettiin vastaan kuin jäsenenä yhteiseen perheeseen, ja oli hänen tehtävä välttämättömät käyntinsä kaikkien muitten luona. Senjälkeen seurasi iltakutsuja, joissa herrat heti vetäytyivät omalle puolelleen kortti- ja juomapöydän ääreen, — sillä kuten klubienkin, kuului perheseurustelunkin ohjelmaan kortinpeluu ja juominen, — ilmestyen vasta ruuasta ja juomasta notkuvaan illallispöytään. Rouvat sensijaan, väsyttyään valittamasta elintarpeiden kalleutta ja palvelijain kehnoutta, siirtyivät vähitellen pietarilaisiin muotiuutuuksiin ja siitä mitä rakastettavimpaan juoruiluun, nuorten tyttöjen istuessa ikävystyneen odottavina kaiken iltansa.

Se oli suurissa ja pienissä piirtein mailma, joka odotti Koidulaa hänen vapaaehtoisessa maanpakopaikassaan. Siihen tuli lisäksi ilmaston ja luonnon karuus, talvikuukaudet, jolloin liikenne lumipyryjen aikana oli seisahduksissa, ja saari lyhyeksi aikaa muusta mailmasta eristetty, alituiset vinhat ja koleat tuulet, joille saaren täydellinen lakeus ei tehnyt esteitä, ilmaston kosteus, joka edisti Koidulan muutenkin suurta taipumusta luuvaloon. Ei ollut luonnon mykkää ja lievittävää läsnäoloa, sillä mitä luontoa olisikaan mahtunut kasarmien ja vallitusten väliin tässä todellisessa muurikaupungissa! Voi ajatella Koidulan silloin tällöin istuneen satamapuistossa, jonka pienet, surulliset istutukset sotalaivoista tupruava sauhu alati tummensi. Mutta minne kävellä? Pitkin kaupungin kivikatuja, ohitse punertavien kasarmien, rantavallille saakka, josta vartija takaisin käännyttää, senjälkeen vastakkaiseen suuntaan, vastakkaiselle vallille, jossa sama kohtalo odottaa. Vankilan seinät olivat väljät ja varmat. Vallien ulkopuolella sensijaan, lännessä, minne saari virstamääriä jatkui yksitoikkoisena lakeutena, oli sotaväen harjoituskenttiä ja kaalimaita. Mutta kaalimaittenkaan luonnonkauneudesta ei saanut mielin määrin nauttia, pääsy vallien ulkopuoliselle alueelle oli kielletty ilman linnoituksen komentajan erityistä lupaa.

"Meri ja taivas, — muuta minulla ei ole!" kirjoittaa Koidula maanpakonsa ensimäisenä vuonna.

Koidula näyttää heti Kronstadtiin tultuaan sairastuneen kaikkien maanpakolaisten, — vapaaehtoistenkin! — tavalliseen tautiin, koti-ikävään. Liian vähän on tätä sielullista tautimuotoa tutkittu, jonka tekijöinä on niinkin ulkopuolisia seikkoja, kuin juuri ilmaston ja elintavan täydellinen muutos. "Olin ensimäisenä puolena vuonna kaipauksesta kuolla", Koidula kirjoittaa. "Koidulan koko olo Kronstadtissa oli yhtä ainoaa koti-ikävää", sanoo hänen veljensä Eugen Jannsen. Koti-ikävän idut piilivät yhtä monilukuisina Kronstadtin muurihalkeamissa, kuin horkan etelän suoseuduissa. Ihmeellinen tauti, koti-ikävä! Vaistomaisin osa sielua on sairas, alatajunta kärsii, järki voi unohtaa, voi mukautua, solut muistavat. Solujen muisti on häviämätön. Herää hellyys etäisiä, elottomia esineitä kohtaan, jotka ennen ympäristön muodostivat, ymmärtää yhtäkkiä kielen, jota puhui puutarha, kuolleet seinät, piikivet teillä, — kaikki arkipäiväisen askarruksemme hiljaiset todistajat, jotka jäävät, ihmisen iäksi poistuessa. Ei näe, ei kuule mitään ympärillään, kaikki vastaanottava herkkyys on haihtunut, kuulee vain veren äänen, joka vetää toiseen rotuun, tuntee vain tukehtuvissa keuhkoissaan toisen ilman tarpeen.

Mitä kiintyneempi Koidula oli ollut kotimaahansa, mitä paikallistuneempi hänen tunteensa, sitä suurempaan kärsimykseen hän oli tuomittu; hänen elämänsä hedelmällisin ja keskeisin tunne, hänen varsinainen elämänsisältönsä muuttuu alituisen ja hivuttavan kärsimyksen aiheuttajaksi. Eikä koti-ikävä ole hänelle välttämätön ilmastotauti, josta ei pääse, mutta jonka ennen pitkää elimistönsä mukautumiskyvyn avulla voittaa; päinvastoin, siitä tuli pitkällinen ja parantumaton sairaus, joka kesti hänen elinikänsä.

Suuret tulot ja varallisuus olisivat epäilemättä tehneet hänen elämänsä monta vertaa riippumattomammaksi, mutta siinäkin suhteessa olivat rajat ahtaat. Michelsonin tulot olivat alussa aivan riittämättömän pienet, ainoastaan 67 ruplaa kuukaudessa, Suomen rahassa siis vähän päälle kahdentuhannen markan vuodessa. Siihen tuli lisäksi mahdollisuus kesäisin ansaita laivastolääkärinä ja yleensä harjoittaa yksityispraktiikkaa, mutta ainakin alkuvuosina täytyi nuoren parin tyytyä suureen säästäväisyyteen. Koidula varoittaakin myöhemmin nuorinta veljeään Eugen'iä joka myöskin pyrkii Kronstadtiin sotilaslääkäriksi, nimittämällä omaa avioliittoaan taloudellisesti "hullun yritykseksi".

Ei ollut sentakia aluksi puhettakaan tiheistä Pietarinmatkoista ja taidenautinnoista, oli tyydyttävä kaikkein lähimpään ympäristöön. Voi siis kuvitella Koidulankin aluksi suorittaneen tavanmukaiset tervetuliaiskäyntinsä uudessa seurapiirissään. Hän oli kolmenkymmenen vuotias, yhä vielä huomiota herättävän kaunis, joskin hän Jeanne d'Arc-kiharansa oli kytkenyt säädylliseksi tukkalaitteeksi. Hänen edellään kulki kirjallisen sinisukan ja kansallisen intoilijan epäedullinen mutta uteliaisuutta herättävä maine. Mustassa, ruumiinmukaisessa samettipuvussaan, jota kaunisti kaksi riviä valkeita helmiäisnappeja, ylpeine, totisine silmineen, kalpeine hipiöineen, mahtoi hän näitten saksalaisten porvaris- ja upseerirouvain kesken vaikuttaa yhtä poikkeukselliselta ilmiöltä, kuin ikinä kotonaan Tarton senaikuisissa piireissä. Hänen suhtautumisensa uuteen seurapiiriinsä on alusta alkaen sangen ylimielistä ja kapinallista, hän ivaa, laskee leikkiä sen kustannuksella, tekaisee siitä ilkamoivia kuvauksia kärsimysvuosiensa uskotulle ja todistajalle, Eugénie-sisarelleen, mutta ivan alla on kosolta katkeruutta ja tuskaa. "Kronstadtilainen henki koskettaa häntä yhtä kipeästi kuin kömpelö kouraisu mimosaa", kirjoittaa hänestä vanha berliniläinen ystävä, akateemikko Schott. Mihin olivat jääneet henkevät ja herättävät keskustelut isä Jannsenin yksinkertaisessa "salongissa", rauhaisan Tiigikadun varrella, minne kansallisen innostuksen täyttämät miehet, minne kysymykset ja aatteet, jotka olivat kaikille elinkysymyksiä, joitten rinnalla yksilöllinen elämä sai väistyä vaatimattomaan varjoon? Koidula oli tottunut pitkiin ja perusteellisiin keskusteluihin, oli voinut tuntikausia kuunnella jonkun Wiedemannin, jonkun Hunfalvyn tieteellisiä esityksiä. Mihinkä oli jäänyt koko aatteilla ahdettu ilmasto?

"Epäilen suuresti, voinko milloinkaan eläytyä tähän onnettomaan seurapiiriin", hän kirjoittaa. Ja toisen kerran, silloin oltuaan vasta kuukauden uudessa asuinpaikassaan: "Vieras kieli, vieraat tavat, en osaa kieltä, en tahdo tapoihin taipua; päältä nähden on kaikki kyllä sileää ja tasaista, — mutta sisällä ei ole mitään!"

Vaikea on sanoa, mitenkä Koidula oikeastaan oli ennakolta ajatellut Kronstadtissa olonsa muodostuvan. Että hänellä alusta alkaen oli epäilyksiä, se käy selville hänen koko kihlausajan kestäneestä epäröimisestään. Mutta varmaankaan ei hän kuitenkaan ollut ottanut lukuun läheskään kaikkia seikkoja. Häntä lohdutti muun muassa edeltäpäin Suomen läheisyys, — jota hän ei myöhemmin kertaakaan hyväkseen käyttänyt! Hän oli toivonut saavansa asua samassa kaupungissa rakastetun Geninka-sisarensa kanssa, mutta jo ensimäisenä vuonna muuttikin sisar perheineen Tallinnaan. [Sisarten erillään-asumista saamme kuitenkin kiittää vuosikausia kestäneen kirjevaihdon olemassa-olosta, jonka avulla on ollut mahdollista luoda valoa Koidulan avioliittovuosiin. Koidulan sisarelleen kirjoittamia kirjeitä on 59, kaikki saksankielisiä.] Hän oli ehkä kuvitellut voivansa jatkaa isänmaallista herätystyötään Kronstadtin virolaisen väestön keskuudessa, mutta sen ylen alhainen sivistystaso teki kaikki lähentymisyritykset mahdottomiksi. Ja jos hän oli toivonut jaksavansa maanpakolaisuudestaan huolimatta ylläpitää elävää yhteyttä entisen vaikutuspiirinsä kanssa, säilyttää entiset ystävyyssuhteensa muuttumattomina, ja senkautta säilyä tuhoisasta eristymisestä, kosketuksen katkaisusta ja henkisestä yksin jäämisestä, niin erehtyi hän siinä epäilemättä perinpohjin. Kronstadtiin muutto ei muodostunut Koidulalle vain paikan vaihdoksi, vaan se irroitti hänet ainaiseksi omasta kansallisuudestaan, leikkasi poikki hänen elinsuonensa. Kaikki kääntyy heti häntä vastaan, kaikki vaihtaa heti väriä hänen elämässään.

Aivan heti, jo ensimäisen puolen vuoden kuluessa, kadottaa Koidula vanhan ystävänsä Kreutzwaldin, vastoin kaikkia romanttisia valoja hautaan saakka kestävästä ystävyydestä.

Kreutzwald oli, palauttaessaan hääiltana Koidulan kuusivuotiset kirjeet, vihdoinkin suorittanut leikkauksen, joka oli sekä luonnollinen että välttämätön. Hän oli nyt seitsemänkymmenen vanha, ja vaikka kuolema, johon hän oli täysin valmistunut, odotutti itseään vielä yhdeksän vuotta, vei ikä ja luontainen ylpeys hänet vapaaehtoiseen kieltäymykseen. Se oli täysin hänen arvonaran luonteensa, — ja syvän kiintymyksensä mukaista. Ehkä hän tahtoi siten säästyä näkemästä suhteen vähittäistä laimentumista ja sovinnaista loppua, kuka tietää, joka tapauksessa hän on silminnähtävästi päättänyt olla kirjoittamatta. Koidula sensijaan ei suinkaan malttanut nähdä yhdenkään elämänarvon liukuvan käsistään. Miksikä täytyisi tämän ystävyyssuhteen päättyä? Miksi jättäisi Kreutzwald hänet, nyt juuri, jolloin hän enemmän kuin milloinkaan kaipasi yhteyttä entiseen ilmapiiriinsä, — ainoa ihminen, joka täydelleen oli hänet ymmärtänyt, ei vain osittain, kuten muut, ainoa, joka nautti siitä, mitä muut pitivät hänessä hyödyttömänä, hänen sydämensä salatuimmasta runollisuudesta, kyvystä herkkyä kaikille kauniille, koko hänen sielunsa turhasta tuoksusta, tarpeettomasta kaikille muille! Hän odottaa ensimäisen puolen vuoden kuluessa Kronstadtissa kirjettä vanhalta, vaarattomalta ystävältään, maltitonna, aivankuin alkuaikoina Tartossa, jolloin Kreutzwaldin kirjeet olivat juhlahetkiä hänen lapsellisesti jumaloivalle sydämelleen. Mutta kuukaudet kuluvat, ja kirjettä ei kuulu. Kronstadtin jäänlähdön aikuinen kevätahava pakoittaa Koidulan viikkomääriksi luuvalon takia vuoteeseen, tuskin uuteen kotiin tultua. Vihdoin jaksamatta itseään hillitä, hän vähemmän hienotunteisesti kuin anteeksiannettavasti purkaa pettymyksensä Kreutzwaldin suhteen molempien yhteiselle ystävälle berliniläiselle Schottille, kohta senjälkeen kääntyen itse Kreutzwaldin puoleen syytöskirjeellä, joka Kreutzwaldin sanoja käyttäen oli "niin terävällä kynällä kirjoitettu, että olisi voinut saada sairauden uudistumaan".

Mutta Kreutzwald osoittautuu tuiki tunteettomaksi Berlinistä ja Kronstadtista yhtaikaa suuntautuvan ristitulen suhteen. Eivät auta Koidulan kärkevyydet, yhtä vähän kuin Schottin hentomieliset rukoukset "suloisen, nyt enemmän kuin milloinkaan surkuteltavan olennon puolesta, johon parhaimman ystävänsä poisvetäytyminen on iskenyt syvän haavan." Kreutzwald vastaa, milloin ja miten itse parhaiksi näkee.

Hänen viimeisen, heinäkuussa 1873 kirjoitetun kirjeensä säälimättömät ja tahallaan loukkaavat sanat ovat oikeastaan yhtä monta lausumatta jäänyttä rakkaudentunnustusta.

Hän kirjoittaa:

"Ei liene olemassa toista ihmistä, joka olisi ollut Teitä kohtaan niin suora kuin minä; että ero Tartosta ja Liivinmaasta kävisi Teille raskaaksi, senkin olin Teille sanonut. Te olitte liiaksi juurtunut kiinni virolaiseen maaperään."

Ja hän jatkaa:

"— — Olette minua vieraassa maassa syyttänyt, usuttanut vanhan rakkaan ystävän kimppuuni, joka nyt armotta peittoo vanhaa nahkaani. Asiain näin ollen ei minua yhtään ihmetyttäisi, jos Te lähimmässä tulevaisuudessa menisitte niinkin pitkälle, että usutatte herranne ja puolisonnekin kimppuuni. Että hän tähän asti ei ole näyttämöllä esiintynyt ja ryhtynyt kurittajaosaansa, on minusta käsittämätöntä."

Tähän loppuu Koidulan ja Kreutzwaldin kirjevaihto ja ystävyys, hetkellä, jolloin Koidula kipeämmin kuin koskaan olisi tarvinnut myötätuntoa ja ainoanlaatuista älyllistä harjoitusta, jota kirjevaihto Kreutzwaldin kanssa hänelle oli tarjonnut. [Kreutzwald eli vielä vuoteen 1882, loppuvuosinaan vävynsä luona Tartossa.]

On niin hiljaista tästälähin Koidulan ympärillä, niin ylen hiljaista.

Ainoastaan arkipäivän juoksuhiekka juoksee, kuin kumoon käännetystä tiimalasista, hitaasti ja herkeämättä…

Michelson tilaa Koidulalle lehtiä ja aikakauskirjoja, jo nimeltään kuvaavia, Über Land und Meer, Gartenlaube, Bazar, Kladderadatsch, jotka, kuten Koidula aivan ilman ivaa sanoo: "jossain määrin korvaavat hänelle henkisen seurustelun puutteen!"

Kirkkoherra J. Bergmann kertoo Tartossa Vanemuisen salissa vuonna 1877 vietetystä juhlasta Aleksanteri I:sen satavuotisen syntymäpäivän muistoksi seuraavaa:

"Astui sisään vanhanpuoleinen mies, ja hänen rinnallaan uhkea nainen, jonka olento oli täysin kuninkaallinen, J.W. Jannsen ja Koidula. Pian senjälkeen saapui kumara vanhus, musta samettitakki yllään, tohtori Kreutzwald. Kun viralliset puheet olivat ohitse, nousi Koidula ja puhui 'lauluisän' kunniaksi. Se oli ainoa julkinen puhe, minkä olen kuullut Koidulan pitävän. Kreutzwald vastasi, kohoittaen elaguhuudon Emajoen satakielelle."

Tästä päättäen ovat siis Koidula ja Kreutzwald kuitenkin lopulta tavalla tai toisella sopineet. — Kirjeenvaihtonsa Kreutzwaldin kanssa talletti Koidula, tuntiessaan kuoleman lähestyvän, sisarensa Eugénien haltuun.

Mutta kuitenkin, "nälkä tekee kipeätä, olkoon mitä lajia hyvänsä!" kuten samoin hänen omat sanansa eräässä toisessa kirjeessä kuuluvat.

Eikä hän tee yhtäkään yritystä, ei nyt eikä myöhemminkään, kohottaakseen tavalla tai toisella ympäristöään. On kuin Koidulan luova voima ei milloinkaan olisi uloittunut hänen omaan elämäänsä. Ja mistä hän olisikaan keksinyt vivun, kyllin voimakkaan ponnahduttamaan tätä kansainvälistä, satunnaista ihmissekoitusta! Joitakuita heikkoja yrityksiä luoda itselleen täysin oma, ympäristön vahingolliselta vaikutukselta täysin varjeltu mailmansa, on hänen myöhemmässä elämässään tosin ollut, mutta ne ovat pikemmin satunnaisen itsesäilytysvaiston ilmauksia, kuin varsinaista, päämäärästään selvää taistelua.

Kuka tietää, ehkä vieritämmekin turhaan syyn ympäristön niskoille; ehkä olisi väsähtämys Koidulan elämässä seurannut kaikissa tapauksissa, edullisissakin oloissa, ilman vähintäkään ulkonaista seikkaa. Ehkä oli Kronstadt vain milieu, ei muuta, epäedullinen, nälkiinnyttävä tosin, mutta sittenkin vain ulkonainen kehys. Koidulan omassa sielussa oli epäilemättä särö, josta pääsi vapaasti virtaamaan uuden ympäristön tuhoisa ilma. On hyvin mahdollista, että Koidula ikäänkuin ehdoin tahdoin sulkeutui siltäkin inhimillisyydeltä, jota ei sentään mistään oloista tykkänään puutu. Hänen henkinen terveytensä oli jo Kronstadtiin tullessa yhtä auttamattomasti vialla, kuten ruumiillinenkin, johon Michelson viittaa, sanoessaan naineensa hänet "rauniona". Uudestaan ja yhä uudestaan täytyy painostaa Koidulan perittyä sairaalloisuutta, hänen poikkeuksellista kokoonpanoaan, ymmärtääkseen hänen kohtalonsa.

Toisin taikka toisin, tulokseksi saamme kuitenkin saman tragiikan.

Niin juoksee siis yhä arkipäivän harmaa hiekka… ylitse juhlaan luodun sielun.

Ainoastaan yhtä tietä pääsi ulkopuolelle yltympäri vallitetun linnoituskaupungin. Se tie vei virolaiselle hautuumaalle, kulki samassa suunnassa pohjoispuolisen rannan kanssa ja oli kolme kokonaista virstaa pitkä.

12.

On kuin kuulisi kaukaa Chopinin sadepreludiumin… Sadepisarat putoavat, putoavat… niitten yläpuolella melodia, kuin eksynyt kiuru. Hiljainen, hirveä nakutus, kuin puutoukan yön hiljaisuudessa, — koneellinen ja hengetön, pienten lyijyvasarain lyönnit vasten kuulokalvoa, raskaat, kirstun kannelle tippuvat lyijypisarat… Ainoastaan melodia elää ja kärsii.

Koidulan naisellisuus oli yksinomaan äidillisyyttä, sanoo eräs hänelle läheinen henkilö.

Toden teolla, meillä on Koidulan naisellisuudesta niin vähän todistuksia, yhtä keskeneräinen kuin koko hänen muukin elämänsä, yhtä väkivaltaisesti typistetty kuin hänen kohtalonsa ihmisenä, oli hänen kohtalonsa naisena. Tuhannet ja taas tuhannet Koidulaa tunneköyhemmät naiset ovat saaneet kokea sen, mitä hän tunnekyllyydestään, sisäisestä rikkaudestaan huolimatta ei koskaan eläissään saanut. Hänen myöhäinen keväänsä kätki mahdollisuuksia, jotka eivät koskaan toteutuneet, avasi aavistukselle kauneuksia, joitten täyttä kehkeämistä emme myöhemmin kuitenkaan koskaan näe.

Koidulassa piili vaarallinen, vaikka useita elämäntilanteita tavallaan helpoittavakin ominaisuus, hänen passiivisuutensa, toimettomuutensa oman elämänsä suhteen, alotekyvyn puute, kun oli kysymyksessä hänen omat elinehtonsa, sama ominaisuus, josta jo on ollut puhetta hänen nuoruudenaikuisen työtaakkansa yhteydessä. Helpoittava senkautta, että se säästi hänet ehkä usein ulkonaisista yhteentörmäyksistä ja ristiriidoista, kohtalokas, koska se sulki samat ristiriidat hänen omaan sydämeensä.

"Sopusoinnun vaatimus on minulle yhtä välttämätön kuin hengitys", hän kirjoittaa avioliittonsa kolmantena vuonna Eugen-veljelleen.

Avioliitto jo sellaisenaankin, vaikka ei olisi tuonutkaan mitään muita suuria, näkyviä muutoksia, merkitsi silloisen baltilaisen käsitteen mukaan kuitenkin Koidulalle miltei täydellistä irtaumista entisestä työstä ja harrastuspiiristä. Se toi mukanaan uusia ja suuria velvollisuuksia, joihin Koidula, niin myöhään kuin avioliittoonsa astuikin, ei kuitenkaan ollut millään lailla valmistaunut. Hänen kirjoituskone-asemansa isänsä kodissa oli vuosien kuluessa kokonaan vieraannuttanut hänet naisen työalaan kuuluvista kotitoimista. Mutta siksi juurtunut ja itsestään selvä, niin, kategorinen, oli silloisina aikoina Itämerenmaakunnissa käsitys naineen naisen yksinomaan kodin piiriin rajoittuvasta asemasta, ettei edes niin poikkeuksellinen ja tavallaan monesta ennakkoluulosta vapautunut nainen kuin Koidula, ole sitä vastaan vähimmälläkään tavoin kapinoinut. Päinvastoin, hänen pyrkimyksensä oli epäilemättä avioliitossaan toteuttaa baltilaista naisihannetta ja siten saada aikaan luonteelleen välttämätön sopusointu, niin hyvin, kuin hänen luontainen epäkäytännöllisyytensä, hajamielisyytensä, ja suuri tottumattomuutensa sen suinkin sallivat. Mutta juuri siinä tavassa, millä hän koetti sopusointua ylläpitää ja aikaansaada, esiintyy selvänä hänen varsinainen heikkoutensa, myöntyväisyytensä, saamattomuutensa, joka syvimmiltään oli sisäisen vapauden puutetta. Hän ei nähtävästi koskaan ollut niin varma oman erikoisuutensa, oman sisimmän itsensä oikeutuksesta, että olisi sille ympäristöltään minkäänlaisia myönnytyksiä vaatinut. Päinvastoin, hän itse oli alati valmis tekemään myönnytyksiä, eliminoimaan itsestään pois kaikki epäsointua tuottavat ainekset, päästäkseen edes jonkinlaiseen sopusointuun. Kuten hän kerran isänsä kodissa alistui, uhrasi itsensä perheen kokonaisuuden ja hyödyn hyväksi, samoin hän myöhemmin omassa kodissaan, vain monta vertaa täydellisemmin, alusta alkaen uhrasi koko varsinaisen itsensä, pelastaakseen, mitä sopusoinnusta pelastettavissa oli. Nyt, niinkuin ennenkin, on velvollisuuden tunto hänessä yli kaiken kehittynyt, — ja kuten saamme nähdä, — lopulta ainoa, mikä hänet pystyssä pitää; ominaisuus, joka ei riittänyt häntä vapauttamaan, mutta kyllä pitentämään hänen kärsimystään.

Koidulan omat lausunnot miehestään ovat hyvin vastakkaisia, mikä ei estä uskomasta niitten vilpittömyyteen, näennäisestä ristiriidasta huolimatta. Kuten kaikki taiteilijaluonteet, tunsi Koidula nähtävästi hetkellisesti ja ilmaisi itsensä yhtä hetkellisesti; paitsi sitä, oli hänen olemuksensa, kuten useimpien ihmisten, epäilemättä monissa eri kerrostumissa.

Yllämainitussa Eugen-veljelle osoitetussa kirjeessä, hän, puhuttuaan sopusoinnun tarpeestaan, jatkaa:

"Meidän onnettomuutemme on siinä, ettei Eduard tätä elämän välttämätöntä puolta ollenkaan välttämättömyytenä pidä, vaan ylimääräisenä turhuutena, myös mitä ulkonaisiin elämänvaatimuksiin tulee, häneltä kun täydellisesti puuttuu siihen kuuluva vaisto. Minun täytyy nyt käyttää juonia ja kaikenlaisia luonteelleni muuten niin vähän mieluisia viekkauksia, saadakseni ulkonaista ja usein myös sisäistä elämäämme varten kokoon ainekset, jotka yksinkertaisimmastakin ihmisestä ovat yhtä tarpeellisia kuin ruoka tai juoma. Ah, kuinka väsynyt ja elämään kyltyuyt ajanpitkään moisesta päiväpalkkalaistyöstä perheen hyväksi voi olla!" Ja samassa kirjeessä: "Täydellisyyteen kuuluu joittenkuitten mieIestä hyvin syödä ja juoda, ansaita kylliksi, liehakoida ympäristöään. On tosin siellä täällä ihmisiä, jotka nimittävät sitä itsekkäisyydeksi ja vain korkeammanasteiseksi eläimelliseksi elämänkäsitykseksi, — mutta minun ei ole luvallista näin ajatella! On katkera, sielua raastava tunne, kun näkee kaiken itsessään revittävän ja tomuun tallattavan ja raunioista rakennettavan temppelin, jonka juhla-alttarilla kylmälle hyödylle uhrataan. Mutta ei siitä kuole, sillä naissydän on kissamaisen, kirotun sitkeä!"

Ja tämä sama naissydän sanelee samoihin aikoihin seuraavat sanat hänen miehelleen:

"Jospa tietäisit, kuinka hyvää tekee Sinua sydämeni pohjasta kunnioittaa ja rakastaa."

Teeskentelyäkö, vilpittömyyttä? Ei ole mitään syytä sitä olettaa; näissäkin näennäisesti ristiriitaisissa ilmaisuissa todentuu vain ihmissydämen ihmeellinen laajuus, johon mahtuvat rinnatusten ja yhtaikaa niin monet tunteet ja totuudet. Koidula saattoi yhtaikaa sekä olla täysin selvillä luonteitten ja taipumusten ylipääsemättömistä eroavaisuuksista, että kuitenkin tuntea tyydytystä osakseen tulevasta rakkaudesta. Älyllisesti miestään ylempänä, hän oli luonteensa heikkouden ja tahdottomuuden takia kuitenkin hänestä riippuvainen; se teki heidät jossain määrin tasaväkisiksi.

Paitsi sitä, hän on nähtävästi avioliittonsa alkuvuosina yhä jaksanut toivoa sen mahdollisesti vielä kohoovan korkeamman keskinäisen ymmärtämyksen ja henkisen vaihdon tasolle. Oleskellessaan sisarensa Eugénie Rosenthalin luona Tallinnassa vuonna 1875, Koidula kirjoittaa miehelleen:

"Olen kaikessa hiljaisuudessa pitänyt onnettomuutenamme, että me viime vuoden kuluessa olemme olleet vailla kaikkea henkisten harrastusten yhteyttä ja kaikkea objektiivisempaa ajatusten vaihtoa, jonka meille ensimäiset talvet sentään jossain määrin tekivät mahdolliseksi. Sinun lääkäritoimintasi on tietysti osaltaan ollut siihen syypää, mutta Sinäkin tarvitsisit suuresti henkisen ja sielullisen virkistyskylvyn Tartossa tai Riiassa; — — — elämämme yksitoikkoisuus, vailla vähintäkään vaihtelun toivoa, pelkkä vegetoiminen aineellisen olemassa-olon takia, tekee hulluksi! Eiväthän henkiset laineet täälläkään kovin korkeina käy, mutta niissä on toki liikuntoa, kaikki ei ole seisahduksissa, kuten viimeksi meillä kotona."

Ja hän jatkaa:

"— — Tahtoisin sanoa Sinulle niin paljon hyvää, kiittää Sinua niin sydämellisesti rakkaudestasi ja ystävällisyydestäsi. — — — Oi rakkaani, jo heikoinkin toive, että yhteistoimintamme neljän seinämme kehyksissä on muodostuva sopusointuisemmaksi ja valoisammaksi, riittää minulle tunteja ja päiviä kirkastamaan. Ehkä opin vielä unohtamaan, että olen vanha nainen, — niin vanha, että kolmenkymmenenkahden vuoden ikäisenä joskus tuskin jaksan muistaa mennyttä nuoruuttani."

Ei ole luultavaa, että Eduard Michelson syvemmässä merkityksessä ymmärsi vaimoaan, — Koidulan varsinainen sielullinen rakenne, kaikki, mikä hänessä alati pyrki yli arkielämän ahtaitten rajojen, oli hänen miehelleen, jonka luonne iän karttuessa muuttui yhä ahtaammaksi, pikkumaisemmaksi, yhä kiintyneemmäksi elämän pieniin nautintoihin, epäilemättä yhtä vieras ja käsittämätön, kuin Koidulan sielullinen korostusvoimakin. M.J. Eisen sanoo heidän suhteestaan: "— — täytyy tunnustaa, ettei mies varsinaisesti ymmärtänyt nuorikkoaan, että avioparilta puuttui yhteinen mailmankatsomus. Mies, täydellinen materialismin ja proosan palvelija, nuorikko ihanteellisuuden kumartaja, läpeensä runoilija; he eivät voineet ajatuselämässään kyllin yhteisesti tuntea, yhteisesti päätöksiin päästä, yhteisesti elämyksiään elää. Tahtomattakin muodostui kuin kiinalainen muuri miehen ja vaimon välille. — — Aikaa myöten alkoi kumpikin yhä enemmän elää omassa mailmassaan." (Koidula Kroonlinnas).

Jo kieliesteitten takia ei Michelsonilla voinut olla mitään henkilökohtaista käsitystä vaimonsa kirjallisesta tuotannosta, ja hänen täydellinen välinpitämättömyytensä kaikkia kansallisuusharrastuksia, niin lättiläisiä kuin virolaisiakin kohtaan, teki hänet tällekin Koidulan elinharrastukselle vieraaksi. Eräs Michelsonin entisiä ylioppilastovereita sanoo hänestä: "Hänen vaimonsa olisi pitänyt olla punatukkainen, hyvin intohimoinen, hyvin aistillinen!" Epäilemättä on Koidulan yhä yltyvä kivulloisuus ollut Michelsonille yhtä suuri pettymys, kuin Koidulalle kaikki turhat haaveet henkisestä ymmärtämyksestä.

Avioliitto teki hänestä miehen vaimon, opettamatta hänelle samalla rakkauden salaisuutta; lasten äidin, vaan ei rakastavaa naista. Hän jäi aina ala-ikäiseksi, lapseksi elämän suurimman mysteerion edessä, aina samaksi puolinaiseksi olennoksi, jolla, kuten hänen lankonsa sanat kuuluvat, oli "miehen aivot ja lapsen mieli".

Niin pääsi Koidulan käyttämätön tunnevoima, hänen luonnollisessa kehityksessään niin kovakouraisesti tukahutettu naisellisuutensa puhkeamaan yksinomaan äidillisyyden muodossa. Joskaan sekään tunne ei ole kyennyt varjelemaan häntä häviöltä eikä pysyttämään koossa hänen hajoavaa olemustaan, niin voi olla varma, että siitä ovat kummunneet hänen kärsimysvuosiensa puhtaimmat, kenties ainoat ilot.

Hänen esikoisensa, poika Hans Woldemar, syntyi vuonna 1874, ja vanhin tytär Hedvig lähes kaksi vuotta myöhemmin. Molemmilla kerroilla on Koidula ruumiillisesti ollut hyvin heikko, ja kuolemanajatus, joka tästälähin ei häntä enää jätä, ilmestyy jo nyt hänen kirjeisiinsä. Hän kirjoittaa Eugénielle ennen tyttärensä syntymää:

"Tilani on yhä epätoivoisen huono, jos voin uskoa omaa tunnettani. Niin vaikeat viikot ja kuukaudet, kuin tämän talven tuomat, kuuluvat unissakulkijaelämäni kaikkein vaikeimpiin. Ja ehkei minulta enää riitäkkään kauan voimia sitä jatkamaan. En puhu paraikaa tilani herättämästä luonnollisesta hentomielisyydestä, minulta puuttuu sekä halua että kykyä elämänkamppailuun, — omaan ainoastaan velvollisuudentunnon."

Samasta ajasta hän kirjoittaa myöhemmin:

"Ruumiillisesti ja henkisesti on minun täytynyt elää todellinen kärsimysvuosi syksystä 1875 vuoteen 1876. Kronstadtin aineellisesti ja henkisesti sietämättömät olot olivat viedä järkeni… Paha kyllä, olen ruumiillisesti hyvin heikosti varustettu, sitkeä kärsimyksessä, mutta ilman positiivista voimaa. Rasittava ja työteliäs nuoruus, täynnä taistelua, on voimani varhain kuluttanut. Tuskin kolmenkymmenen ikäisenä olen jo hiuksiltani harmaa, — viime vuosien tulos, jotka siirsivät minut tuiki vieraaseen ja sisäisesti minulle ainaisesti vieraana pysyvään ympäristöön…"

Kiintynein on Koidula lapsistaan ollut esikoiseensa, Hans Woldemariin, jonka kummiksi ei oltu pyydetty sen suurempaa eikä pienempää kuin itse Elias Lönnrot. On mahdollista, että Koidulan mielessä liikkui hämärä toive voida lahjoittaa poikansa takaisin omalle kansallisuudelleen, kasvattaa hänestä isänsä ja oman työnsä jatkaja. Ainoastaan Hansalle on Koidula jo varhain koettanut kronstadtilaisesta kielisekoituksesta huolimatta opettaa viroa, jota hän ei myöhemmin milloinkaan tyttärilleen puhunut eikä opettanut. Hän on laulanut pojalleen sepittämiään virolaisia kehtolauluja, kuten itse kertoo:

"Kun ensi kertaa lauloin hänelle omatekoisen lauluni, kuunteli hän tarkasti, ja siitä tuli hänen lempilaulunsa, — josta seikasta silminnähtävästi puhuu voimakas synnynnäinen rakkaus ja kiintymys viron kieleen!"

Hansa on alusta alkaen heikko lapsi, ei varsinaisesti sairas, vaan ei tervekään: "hän kärsii hermostumisesta, joka on luonteenomaista minun lapselleni", kuten Koidula kirjoittaa. Tätä kultapoikaansa, "äidin hiirtä", Koidula kanneskelee tuntikausia, valvoo yöt hänen vuoteensa ääressä eikä lakkaa häntä ylistämästä. "Hansa on käynyt hyvin rakastettavaksi, on luottavainen, vilkas, puhelias, paljoa vähemmän itsepäinen ja ujo kuin ennen". — "Pelkään vain, että hänestä tulee kirjatoukka, hän oppii liian nopeasti ruumiinrakenteeseensa nähden, joka ei suinkaan ole ensiluokkainen."

Pysyvimmin syöpyy kuitenkin mieleen kuva kolmen-neljän vuotiaasta, vaaleaverisestä, varhaisvanhasta pojasta, joka, seuratessaan vanhempiaan ulkomaanmatkalle, suurkaupungin puistossa kulkee äitinsä edellä, pienillä käsillään vastaantulevaa ihmistulvaa hajoittaen ja yhä airueena huutaen: "tehkää tilaa, äitini tulee!" ikäänkuin lapsenmielessään aavistaen äitinsä synnynnäisen ruhtinaallisuuden.

Hans Woldemarin kohtalo oli olla ensimäisiä Jannsenin suuressa perhehaudassa Tarton vanhalla kirkkomaalla, jo vuosia ennen, kuin sinne ennätti hänen leikkisä isoisänsä tai nyreä isoäitinsä. Corinnen sanat sopivat Koidulaankin: "Kaikista kyvyistä, mitkä luonto minulle lahjoitti, olen vain yhden täysin kehittänyt, kyvyn kärsiä!" Hänen kohtalonsa oli irroittautua kaikesta ja kaikista.

'Mutta sitä ennen, — aivan kuten Chopinin sadepreludiumissakin on linnunlaulupaikkansa, lyhyt tuokio, jolloin melodia, ikäänkuin ihastuen omaa vapautumistaan, silmänräpäykseksi kohoo yli sateen ikuisen äänen, — niin oli Koidulankin elämässä, ennenkuin se lopullisesti ja auttamattomasti peittyi hämäryyteen, vielä lyhyt aika, ikäänkuin jälkiheijastus menneistä kauneuden ja liikunnon päivistä.

Hänen hiljaisen maanpakonsa Kronstadtin muurikaupungissa keskeyttää pariksi vuodeksi ulkomaille lähtö. Michelson oli vuonna 1876 saanut valtion apurahan jatkaakseen opintojaan Saksan tärkeimmissä yliopistoissa ja Wienissä. Koko koti Kronstadtissa hajoitetaan tulisella kiireellä, suurin osa huonekaluja myydään, osa ahdetaan pakkalaatikkoihin, ja koko perhe, kaksivuotias Hansa ja äsken syntynyt Hedda mukana, lähtee matkalle. Jo Pietarin-Tarton radalla osottautuvat lämmittämättömät rautatievaunut kuitenkin siksi kylmiksi, että neljän kuukauden vanha Hedda on jätettävä isovanhempain huostaan Tarttoon.

Alusta alkaen on siis matka epäkäytännöllisesti järjestetty, — rahaa vähän, pieni lapsi ehkäisemässä. Ja mitä kauemmin matka kestää, sitä suuremmiksi kasvavat ylipääsemättömät vaikeudet, kunnes se vihdoin vaihtuu "raudanraskaaksi taakaksi", josta Koidula myöhemmin puhuu. Kohtalo oli kerta kaikkiaan merkinnyt Koidulan, kaikki, mihin hän kosketti, muuttui kärsimykseksi, olipa se mitä tahansa.

Mutta alussa on kuitenkin hänen vanha elämänjoustavuutensa vielä viimeistä kertaa päässyt vireisiin. Kuinka vähän se oikeastaan tarvitsikaan eloon elpyäkseen, todistavat hänen omat sanansa: "Alan kuin uudestaan elää… voin ruumiillisesti paljonkin kärsiä, kunhan minulla vain on sielunrauhani ja vähän henkistä elämää ympärilläni." Hänen henkinen ja ruumiillinen terveytensä ovat olleet tavallista herkemmässä vuorovaikutuksessa, kuitenkin niin, että jälkimäinen on ollut riippuvainen edellisestä. Henkinen liikunta, älyllinen ilo on saattanut hänet täysin unohtamaan ruumiilliset tuskat ja heikkouden; hänen sielunsa on ollut ruumiin terveyden ilmapuntari eikä päinvastoin. Niinpä hän Breslaussa, heidän ensimäisessä olinpaikassaan, tyttären syntymän jälkeisestä heikkoudesta huolimatta, ottaa suurella nautinnolla osaa yliopistopiirien seuraelämään, johon he Michelsonin tekemien tuttavuuksien nojalla pääsevät. Kaikki hänen kauan aikaa väärinkäytetyt seuraelämälliset lahjansa heräävät taas henkiin, yksin naisellinen miellyttämishalukin; hän alkaa taas pitkistä ajoista ajatella ulkomuotoaan sekä pukujaan ja loistaa kutsuissa hyväpäisyydellään ja puhelahjallaan.

Hän kirjoittaa Breslausta:

"Minun on niin äärettömän hyvä ja mieluista olla, viimeiset kaksi viikkoa ovat yhtä ainoaa juhlaa. Tervehdyn sielullisesti aivan silminnähden, rakentelen taas olemattomia tuulentupia."

Kuten vieras ympäristö aina lähentää ihmiset, niin muuttuu Koidulankin suhde mieheensä läheisemmäksi vieraissa, vapaissa oloissa, joissa ei arkipäivän hankaus tunnu. On jotain uutta ja viehättävää vapaassa ja epäsäännöllisessä ylioppilaspariskunnan elämässä, jota ei mikään kronstadtilainen etiketti häiritse, taloudellisten huolien hetkellisessä, tahallisessa unohduksessa, kahdenkesken-olossa. Uudenvuodenaaton he viettävät pienillä kotikesteillä omassa keskuudessaan: "Oli niin hiljaista ja kodikasta ympärillämme ja sielussamme; olen niin sanomattoman tyytyväinen ja kiitollinen tervehtymisestä, joka sekä ruumiillisesti että sielullisesti on minulle alkanut." Mutta jo Breslaun olon loppupuolella alkaa vapaan elämän nurjapuoli näyttäytyä: valtion apuraha, jota jo alusta pitäen on jatkettu isä Jannsenilta saadulla lainalla, osoittautuu ylen niukaksi. Seurustelu hienoissa ylioppilaspiireissä vie enemmän varoja kuin suotava olisi, pienen perheen ylläpito samoin. Jo nyt alkaa loppumaton pennien kääntely ja ruokaohjelman supistaminen voileipiin ja kahviin tai vaihteen vuoksi, voileipiin ja teehen.

Huhtikuussa vuonna 1877 he muuttavat Strassburgiin, järkevin ja viisain aikomuksin olla tällä kertaa säästäväisempiä ja luopua kaikesta houkuttelevasta seurustelusta, joka oli tehnyt olon Breslaussa niin elähdyttäväksi ja kalliiksi. He vuokraavat kolmeksi kuukaudeksi kaksi pientä huonetta, eivät enää käy missään huvituksissa, eivät enää hae mitään tuttavuuksia. Tästä lähtien on Koidula ulkomailla yhtä yksin kuin konsanaan Kronstadtissa, ainoana seuranaan Hansa hoitajineen. Kaiken lisäksi hän huomaa piankin taas olevansa tulossa äidiksi. Huolimatta odottamattoman hyvästä terveydentilastaan, on häneltä samalla koko ulkomaanmatkan tuottama virkistys ja nautinto mennyttä. Vaikeudet alkavat nyt kasvaa huimaavaa vauhtia, etusijassa ensi aluksi juuri rahalliset, joihin pian yhtyi kaikenkaltaisia muitakin.

Huippunsa ne saavuttivat Wienissä, jossa tammikuun lopulla vuonna 1878 syntyi Koidulan kolmas lapsi, tytär Anni, — Aennchen. Koidula sai, itse heikkona ja huonona, kokea kaikkea mahdollista surkeutta, huonoa hoitoa, epäystävällistä kohtelua, ravinnonkin puutetta, asunnon vaihtoja, — tai kuten hän itse sanoo: "siitä voi tuskin puhua, kynä kieltäytyy". Hänen kirjeissään on erittäin kiusaantunut ja tuskaisa sävy. Talonomistaja sanoo heidät irti kahden viikon kuluessa, koska ei siedä pikkulapsia talossaan, seuraava talonomistaja, katolinuskoinen rouva, ei rippi-isänsä vihoja peljäten, salli kastaa talossaan luterilaista lasta. Ullakkohuoneessa, neljännessä kerroksessa viettää Koidula vielä jotkut viikot, sairaana, raha-asiain joutuessa yhä enemmän rappiolle, tietämättä iloisesta, hilpeästä Wienistä muuta kuin ilmaiset musiikkinautinnot, jotka hän sunnuntaisin käymällä katolilaisissa messuissa itselleen hankkii. Vihdoin tulee tälle surkeudelle loppu, kun itse isä Jannsen poikansa Eugenin kanssa saapuu Wieniin ja vie sairaan tyttärensä kotiinsa Tarttoon.

Niin päättyi Koidulan ensimäinen ja ainoa ulkomaanmatka, josta hän itse sanoo: "Luoja varjelkoon perhematkoista ulkomaille, kun on vähän varoja!"

Mutta ulkomaanmatkan monet rasitukset eivät olleet mitään sen kohtaloniskun rinnalla, joka Koidulaa pian senjälkeen kohtasi, kun hänen ainoa poikansa Hans yhdeksän päivää sairastettuaan kuolee Tartossa raivoavaan tulirokkoon.

Sisarelleen kirjoittaa Koidula kuukausien kuluttua:

"En tahtoisi mistään hinnasta lapseni viimeisiä päiviä minulta riistettävän. Meidän äitienhän täytyy kaikkien kestää niin suuria rasituksia, ettei kukaan meitä voi auttaa, kuin murhe ja vaiva itse, ja onni on, että meillä edes ne ovat olemassa!"

"Joskus ikävöitsen palavasti kuollutta lastani, ikäänkuin tahtoisin paeta hänen luokseen."

Ja hän jatkaa:

"Kun ajattelen viimeksi kulunutta vuotta loppumattomine rasituksineen ja katkerine kokemuksineen, niin olen sekä hämmästynyt että kiitollinen ja tuskin jaksan todeksi uskoa, että paraikaa istun täällä rauhallisena ja suhteellisesti murheetonna nojatuolissani enkä itke aamusta iltaan, ainoastaan lapsivainajaani ajatellen. Minkälainen kirjava kudos onkaan naisen elämä, ja minkälaisen monivivahteisen kuvan tarjoo minun omani…! Olkoon tytärteni elämä kerran toisenlainen, mutkattomampi, yksinkertaisempi ja rauhallisempi!"

Poikansa haudalta vei Koidula mukaansa Kronstadtiin pienen silkkipussillisen kirkkomaan multaa; samaa Maarianmaan multaa, joka hänelle itselleen yhä enemmän alkoi muuttua kaiken rauhan, kaiken lopullisen levon, kaiken ikävöinnin päämäärän vertauskuvaksi.

13.

Kotona muurikaupungissa, kotona Kronstadtissa, jossa, kuten Koidula ivallisesti vääntäen Heineä sanoo: "stille, schöne Menschen, nach Marschcommando gehen" (hiljaiset, ihanat ihmiset, marssikomennon mukaan kulkevat); ympärillä vallien tiukka rengas. Uusi, tilava asunto ottaa hänet vastaan, tällä kertaa hienommassa kaupunginosassa, Gospodskajakadun varrella, lähellä venäläistä kirkkoa, johon Koidula joka päivä, jos tahtoi, ikkunastaan taisi nähdä suurten ihmisparvien rientävän kuuluisan isä Joan'in pitämiin jumalanpalveluksiin. Muuten on kaikki ennallaan, ei mitään ole muuttunut, ristiäiset, häät, hautajaiset, seurasivat toisiaan, kuten aina. Elämä menee tavanmukaista menoaan: "E:llä on toinen tytär, D:llä toinen poika, D:ll menee naimisiin". Toiset tuttavista muuttavat pois, toisia tulee heidän sijaansa. Mutta uudet tulokkaat eivät tuo uutta virtausta mukanaan; kuten pohjamudan maku nopeasti tunkeutuu umpijärveen päästettyihin kaloihin, niin leviää kronstadtilainen tartunta, uneliaisuuden ja aineellisuuden henki.

Aluksi näyttää Koidula vaivautuneen vähemmän ympäristöstään kuin tavallisesti; äsken kestettyjen kärsimysten jälkeen on hänen sielunsa kauan aikaa turtunut ja raukea, välinpitämätön ja ulkonaisille vaikutuksille sulkeutunut.

Itse hän kirjoittaa sisarelleen Kronstadtiin takaisin tultuaan:

"Tässä siis jälleen istun vanhassa pesässäni, jota en kahteen ja puoleen vuoteen ole nähnyt, ja se on yhtä ikävän ja venäläisen näköinen kuin konsanaan.

"Koti-ikävää, säännöllistä tautiani, ei ole minulla vielä sanottavasti ollut. Syynä siihen ovat viimeisen kahden vuoden mahdottomat olot ja viime puolen vuoden aivan puolueettomastikin katsoen kerrassaan hirveä työ- ja kärsimystaakka, joka on tehnyt Tarton minulle joksikin aikaa tuiki sietämättömäksi."

Tähän asti oli Tartto kuitenkin ollut Koidulalle henkinen tukipiste, hänen kituvan henkisen elämänsä ylläpitäjä, yhä vieläkin, niin näennäisesti siitä erossa kuin hän elikin. Hänellä oli kuitenkin tähän saakka paikka, jota ikävöidä, jota ihannoida; olot, jotka hän ajatuksissaan alati asetti vastakohdaksi ja vastapainoksi häntä lähinnä ympäröiville.

Mutta tämäkin elinvoiman lähde oli muuttuva sameaksi. Juuri Tartosta alkaa näinä aikoina saapua toinen Jobin viesti toisensa jäljestä.

Viron kansallinen liike oli niitten vuosien kuluessa, mitkä Koidula oli ehtinyt elää vapaaehtoisessa maanpaossaan, ennättänyt uuteen kehitysasteeseen. Ensimäkien, romanttinen innostus, joka oli ollut vapauslaulujuhlan kannattavana voimana, legendaarinen tulevaisuususko, joka aluksi tukehdutti erimielisyyden idut, kooten kaikki kyvyt yhteiseen ponnistukseen, oli väistynyt arkiutuneemman tunnelman tieltä, kuten luonnollista olikin. Juhlapuheitten sijaan alettiin odottaa ja vaatia järjestelmällistä toimintaa, isänmaata ylistävien lauseparsien ja hymnien sijaan käytännöllistä, toteutettavaa ohjelmaa. Taloudellista nousua kesti yhä, suotuisain ulkonaisten olosuhteitten vallitessa; paitsi siitä näytti hetkeksi siltä, kuin olisi äsken Venäjällä herännyt panslavistinen liikekin, joka muun muassa tahtoi vähentää saksalaisen aateliston valtaa Itämerenmaakunnissa, joutunut välillisesti palvelemaan virolaisia tarkoitusperiä, joitten päämääränä samoin oli vihdoinkin täydellisesti vapautua saksalaisesta holhuunalaisuudesta. Mikään ei ole luonnollisempaa, kuin että tällaisena kiireisenä, työhönkehoittavana hetkenä, joka näytti vaativan ripeää ja häikäilemätöntä toimintaa ja uusia, kulumattomia voimia, isä Jannsenin patriarkaalinen, alati myönnytyksiin valmis politiikka joutui ankaran arvostelun alaiseksi. Jannsen oli epäilemättä ollut paikallaan alkeellisena, kehittymättömänä aikana, jolloin juhlamieli ja innostus korvasivat varsinaisen kaukonäköisyyden, mutta kehittyneempänä ajan hetkenä, jolloin olisi tarvittu laajempia tietoja ja jyrkempää esiintymistä, aivan toista tempoa uudistuksiin nähden, ei hän enää jaksanut paikkaansa täyttää. Hänen luoviva kantansa, alituiset kumarrukset maan saksalaiseen aatelistoon ja papistoon päin, hänen aina näkyviin asetettu pietisminsä, kaikki yhdessä muodostui haitalliseksi jarruksi nopeasti eteenpäinpyrkivälle kehitykselle.

Se mies, joka nyt ikäänkuin luonnonantamalla lupakirjalla otti virolaisen liikkeen ohjat käsiinsä, oli C.R. Jakobson, Koidulan entinen ystävä laulujuhlavuoden ajoilta. Suuremmassa määrin kuin kellään silloin elävällä virolaisella oli hänellä kaikki kansantribuuniksi tarvittavat lahjat, hänellä oli kuten eräs aikalainen hänestä sanoo, "kyky pysyttää toiset lumouspiirissään", erikoinen ihmisiä hallitseva ja koossapitävä voima, yhtyneenä suureen häikäilemättömyyteen. Kuumaverisen luonnonlaatunsa johtamana hän asetti taistelulaikseen: "joko minun kanssani tai jaloissani" (M. Kampmann). Jo aikaisemmin hän oli esiintynyt pitämällä Vanemuine-seurassa kolme isänmaallista puhettaan, jotka v. 1870 ilmestyivät eri kirjana: "Kolm isamaa könet". Näitten puheitten sisältönä, joita muuan senaikuinen saksalainen nimittää "rahvaan keskelle singotuiksi tulisoihduiksi", oli kuvaukset virolaisten entisestä kultaisesta vapaudesta, seitsemänsataa vuotta kestäneestä saksalaisesta ikeestä ja idästä päin koittavasta uudesta onnenajasta, joka oli tuova täydellisen, hengenkin alalle uloittuvan vapauden. Jakobsonin puheitten vaikutus oli hyvin suuri ja laajakantoinen, mutta jo samana vuonna sulki isä Jannsen lehtensä palstat nuorelta, myrskymieliseltä avustajaltaan, hänen radikalismiaan peljäten. Mikään ei ollut luonnollisempaa, kuin että C.R. Jakobsonista nyt vähitellen tuli sen vasemmiston johtaja, joka yhä jyrkempänä alkoi muodostua vastapainoksi Jannsenin rauhalliselle, kaikkia hankauksia välttävälle politiikalle. Kun vuonna 1878 Jakobsonin sanomaleht "Sakala" alkoi ilmestyä, oli niin muodoin taistelu jo täydessä käynnissä. C.R. Jakobsonin merkitys virolaisuuden liikkeelle on ollut hyvin suuri. Hänen ohjelmansa, jonka kokoonluhistumista ennenaikainen kuolema esti häntä näkemästä, käsitti talonpoikaisluokan täydellisen vapautumisen aateliston mielivallasta, perinpohjaisia uudistuksia kouluoloissa, vaatimuksen viron kielen käytäntöönpääsystä kouluissa. M.J. Eisen kirjoittaa hänestä: "Jakobson on kasvattanut kansan poliittisesti, niin että entinen tylsä olotila katosi, ja isänmaallinen innostus astui sijaan — — — Enemmän kuin vuosikymmenet ja vuosisadat on hän muodostanut virolaista elämää, kumonnut vanhat käsitteet ja asettanut aivan uudet asemelle."

Jakobson toi Viron julkiseen elämään sotaisen, hyökkäävän aineksen, lepyttävän tasoittamisen sijaan leppymättömän arvostelun, myönnytyksen sijaan tinkimättömän pesäerojulistuksen, etupäässä saksalaista aatelistoa vastaan tähdätyn. Hän aukaisi puolueintohimojen padot, mutta hänen syykseen yksinään ei voi panna lokatulvaa, joka nyt vyöryi yksityisten Viron sivistysvainiolla työskennelleiden henkilöitten yli, ja josta hän muuten itsekin sai runsaan osansa.

Huonoimmin kävi vanhenevan Jannsenin, joka ei ollut varustettu kestämään nuoren ja voimakkaan vastustajansa yhä uudistuvia hyökkäyksiä. Hän, joka vielä muutama vuosi takaperin oli saanut tuntea jakamattoman kansansuosion tyydytystä, sai nyt kantaa isänmaanpetturin raskaan, solvaisevan nimen. Häntä syytettiin liitosta saksalaisten kanssa, väitettiin saksalaisten ostaneen hänet lehtineen päivineen, jopa näytettiin kirjettä, jossa Jannsen muka 2000 ruplasta myi itsensä saksalaisille! Pilkkalauluja hänestä kulki kädestä käteen, Vanemuine-seurassa, omassa perustamassaan, hänen täytyi tullessaan erääseen juhlaan kestää, että joukko talonpoikia erään yliopistosivistystä saaneen nuoren miehen johdolla otti hänet vastaan solvaisevalla laululla. Eräänä päivänä ripustettiin pikeen tahrittu kana Jannsenin talon seinustalle: kana kun aina kaakottaa munittuansa, niin muka Jannsenkin itse piti enimmän ääntä teoistaan! Vaino meni niin pitkälle, että vuonna 1878 ammuttiin Jannsenin alakerran ikkunaan laukaus, joka ei kuitenkaan ketään vahingoittanut.

Jos Jannsenin vastustajien tarkoitus oli mahdollisimman pian toimittaa hänet pois taistelukentältä, onnistuivat he siinä täydellisesti: syksyllä vuonna 1880 kohtasi Jannsenia verenvuoto aivoissa, josta hän ei koskaan entiselleen tointunut, vaikka elikin henkisenä ja ruumiillisena raajarikkona vielä vuosia senjälkeen.

Paitsi muistia, kärsi etenkin hänen puhekykynsä. Kohtalon oikku sulki hänen puheliaan, naljailevan suunsa, muutti hänen ennen niin vuolaan sanontansa vaivalloiseksi änkyttämiseksi. Omituista kyllä, unohti hän etupäässä nimet, sekä paikan- että henkilönimet, oman poikansakin, sensijaan muisti hän rakkaimman lapsensa nimen "Lydia" loppuun asti.

Koidula kirjoittaa käytyään katsomassa häntä halvauksen jälkeen seuraavasti:

"Isä on nykyään ehkä hiukan hiljaisempi; puhekyky vain ei ota palautuakseen, sensijaan muistaa hän tarkoilleen sairastumisensa päivämäärän. Pienet viekkautensa on hänellä jäljellä, niinpä hän kuuntelee nyt ovien takana, puhummeko raha-asioista. Samoin huvittaa häntä suuresti nähdä minut sohvapöydän ääressä kirjoittamassa, hän kuljettaa minulle hyvin innoissaan mitä takaperoisempia tavaroita. 'Lydia kirjoittaa', sanoi äiti hänelle. 'No, Luojan kiitos!' ja hän riensi heti huoneeseensa tuodakseen minulle suuren kasan hyödytöntä paperia. 'Tuossa on, minähän en enää voi!' Sitten hän kävelee edestakaisin tai istuu nojatuolissa työtäni katsellen."

Kun seuraavan vuoden kesäkuussa hänen 25 vuotista kirjallista toimintaansa juhlittiin Tallinnassa, oli hän itse kyllä läsnä, mutta ei itse enää täysin käsittänyt, mitä ympärillä tapahtui, ihmetellen väenpaljoutta ympärillään, kuunnellen puheita, joitten kiitosta ei enää tajunnut, vielä vähemmän vastaamaan kyennyt, vanha, ennen aikojaan murtunut mies.

Vasta kymmenen vuoden kuluttua, vuonna 1890, tekee kuolema lopun hänen surullisesta olemassa-olostaan. [Viimeiset vuodet asui Jannsen poikansa tri Eugen Jannsenin luona. Muutamia kuukausia ennen häntä kuoli hänen puolisonsa Emilie. Tuhansiin nouseva ihmisjoukko otti osaa Jannsenin maahanpaniaisiin.]

Olisi ehkä ollut liikaa vaadittu, että Koidula aikoina, jolloin hänen isänsä elämäntyö, — ja samalla osa hänenkin omastaan, — joutui häpeäpaaluun, olisi osoittanut kylliksi mielensuuruutta ja älyn laajuutta, nähdäkseen uudessa suunnassa jotain muutakin, kuin pelkän hävittävän ja turmiollisen voiman. Että C.R. Jakobsonin myrskyinen esiintyminen oli yhtä tarpeellinen Viron kehitykselle, kuin Jannsenin rauhallinen puhdetyö, se peittyi Koidulalta epäilemättä henkilökohtaisten loukkausten herättämään katkeruuteen.

Niinpä hän kirjoittaa:

"Jakobsonilainen kiihoitus kestää yhä, — mahdollisimman häikäilemätön ja pureva polemiikki! Kuinka luja hänen sanomalehtensä siveellinen pohja on, sen voi typerinkin nähdä! Käyttäytyköön hän vain kuin tuuliviiri, olkoon se hänen yksityishuvinsa!"

Jannsenia vastaan suunnatun ampumayrityksen johdosta on Koidula hyvin kiihdyksissään:

"Eikö se ole kauheata, salakavalaa? Toinen kylmänväre toisensa jäljestä kulki läpitseni, lukiessani tästä likaisesta teosta. Loppujen lopulta näyttää minusta kuitenkin siltä, että koko juttu oli tarkoitettu vain mielenosoitukseksi, sillä oikeastaan olisi heittiön kuitenkin pitänyt luukunreiän kautta nähdä, että huone ei ollut valaistu. Nämä ovat nyt jakobiinilaisuuden myrkkykukkia! Pois tieltä he tahtovat saada hänet, he sosialistit ja nihilistit, se on selvää! Niin, Jannsenit ovat sitkeää sukua, ja heidän muistelmansa tulevat olemaan mielenkiintoisia lukea!"

Huomattavaa on, kuinka väärin Koidula arvostelee Jakobsonia, lukiessaan hänet sosialistien joukkoon, vaikka Jakobson yhteiskunnallisissa uudistuspyrinnöissään kokonaan nojautui maataviljelevään talonpoikaissäätyyn, luokkaerokäsitteen ollessa hänelle yhtä hämärän, kuin muillekin silloisessa Virossa.

Mutta on kuin yhä kasvava katkeruus Koidulan sielussa olisi hetkeksi antanut hänelle takaisin entisen toimintahalun, niin kuolonkaltaiseen uneen kangistunut kuin hänen elintarmonsa jo vuosikausia oli ollutkin. Isän sairastuessa, jolloin lehden toimituksen uudestaan järjestäminen osottautui välttämättömäksi, herää Koidulassa vielä kerran entinen alotekyky. Vielä viimeisen kerran, oikeastaan ainoan koko avioliittonsa aikana, näemme hänen ottavan osaa Viron julkiseen elämään, muutakin kuin syrjästäkatsojana.

Jannsen oli jo vuotta ennen varsinaista sairastumistaan, tuntien voimainsa vähenevän ja Sakalan kilpailun käyvän ylivoimaiseksi, kutsunut lehtensä aputoimittajaksi poikansa Harry Jannsenin, joka juuri oli palannut ulkomailta, sitä ennen opiskeltuaan Tarton yliopistossa filosofiaa ja vertailevaa kielitiedettä. Mutta Harry Jannsenin häilyvä epävakaisuus, jossa niin selvästi tuntui jannsenilaisen perinnöllisen heikkouden ja rappeutumisen merkit, ei ollut omiaan kaikesta siihen yhtyneestä lahjakkuudesta huolimatta, tällaisena voimaa ja arvostelevaa harkintaa kysyvänä hetkenä vastustamaan yhä kiihtyviä jakobsonilaisia hyökkäyksiä. Harry Jannsenin itsenäisin ajatus, kaikkien Itämerenmaakunnissa asuvain kansallisuuksien yhdistäminen yhdeksi baltilaiseksi kokonaisuudeksi, jota aatetta hän myöhemmin yritti toteuttaa Tallinnassa julkaisemassaan "Heimat" lehdessä, oli sekin kuolleena syntynyt suunnitelma, vailla elonvoimaa.

[Harry Jannsenin myöhemmät vaiheet ovat hyvin kirjavia. Hän on asunut milloin missäkin, ollut mitä erilaisimmissa viroissa, samoin väleissä milloin saksalaisten, milloin lättiläisten, milloin venäläisten kanssa, kunnes vihdoin päätyi painoasiamieheksi Tallinnaan, eläen siellä viimeiset vuotensa täydellisesti yksinäistyneenä ja katkeroituneena, vailla kaikkea kosketusta virolaisien piirien kanssa, ja kuollen v. 1913 sydänkohtaukseen. Vaikea olisi ollut hänen vanhuutensa vähän arkaan, varovaiseen ja hillittyyn olemukseen tutustuessaan, jonka pääpiirteenä oli eräänlainen pehmeys ja epämääräisyys ilmaisutavassa, kuvitella nuorta yltiöpäätä, jonka elämä kului rakkausseikkailuissa ja kevytmielisyydessä. Hänen epäilemättä suuret lahjansa eivät osaksi olojen särkyneisyyden, osaksi hänen oman keskitystä puuttuvan luonteensa takia päässeet kehittymään, niinkuin olisivat ansainneet, hänen jäädessään enemmän tai vähemmän siipirikoksi halki elämänsä. Hän on julkaissut m.m. saksankielisen runokokoelman "Liederbuch eines Balten", useita vironkielisiä runoja ja saksankielisen kokoelman virolaisia kansansatuja. Naimisissa hän oli kahdesti ja jätti jälkeensä kaksi poikaa.]

Niin vailla pysyvää tulosta kuin Koidulankin yritys säilyttää isänsä lehden entinen johtava asema oli, on se sielullisesti kuitenkin mieltäkiinnittävä. Hän lähtee Tarttoon, kokoo joukon nuoria, yliopistosivistyksen saaneita virolaisia miehiä, — miltei poikkeuksetta teologeja, — pitää heille innostuttavan, sytyttävän puheen, jossa kuvaa isänsä kärsimää vääryyttä ja Jannsenin sanomalehden tarpeellisuutta, pyytäen heitä yhtymään lehden ympärille sen vakinaisiksi avustajiksi.

Koidulan kaunopuheisuus tartutti hetkeksi innostuksen kuuntelijoihinsa, jotka yksimielisesti lupasivat muodostaa Eesti Postimiehen kannattajajoukon. Mutta Viron kansallinen ilmapuntari ei siltä kääntynyt tyyntä säätä kohti, se näytti edelleenkin myrskyä. Koidula erehtyi ajasta, käytettävinään olevista kyvyistä ja vastavirtauksen voimakkuudesta. Hänen isänsä lehti, taisteltuaan jonkun vuoden turhaan Jakobsonin raskasta tykistöä vastaan, kadotti johtavan asemansa ja alkavan venäläistyttämisen aikana melkein muunkin merkityksensä paitsi kunniakasta nimeään.

Tämän jälkeen emme enää tapaa Koidulan nimeä missään julkisessa virolaisessa yrityksessä. Hän käy kyllä kotimaassaan, — Tallinnassa, sisaren kodissa ja Tartossa, — milloin siihen suinkin kykenee, ottaa osaa isänsä kunniaksi vietettyyn juhlatilaisuuteen, samoin seuraaviin yleisvirolaisiin laulujuhliin. Tallinnan laulujuhlaa varten hän pyynnöstä vuonna 1880 kirjoittaa pienen näytelmänkin, "Kosjaviinad ehk kuidas Tapiku pere laulufidul käis", (Kosioviinat tai kuinka Tapikun väki laulujuhlilla kävi), aivan arvottoman, kirjallisesti mitättömän tekeleen, joka muuten liian myöhään valmistuttuaan ei joutunutkaan esitettäväksi. Mutta vaikka Koidula täten henkilökohtaisesti lakkasi olemasta mukana kotimaansa yhteiskunnallisissa taisteluissa, ei hän silti lakannut kärsimästä. Päinvastoin, hän on kärsinyt monenkertaisesti jokaisen kansaansa kohdanneen iskun, kärsinyt sen yksinään, voimatta kenellekään valittaa, keneltäkään odottaa ymmärtämystä, kaikkein vähimmin lähimmältä ympäristöltään, kärsinyt kädet sidottuina, tuntien kykenemättömyytensä auttamaan, mutta verta vuotavin sydämin.

Melkein samoihin aikoihin, kun Koidulan elämä täten alkaa aine-osiltaan hajautua, tapahtuu Virossa samanlainen ja yhtä auttamaton hajautuminen.

Vuonna 1882 kuolee C.R. Jakobson, äkkiarvaamatta, lyhyen lavantaudin jälkeen, ainoastaan neljänkymmenen vuoden ikäisenä, ennen valtiollista ja yhteiskunnallista hallaa, jolle hänenkään tulesta ja raudasta rakettu henkensä ei olisi mitään mahtanut. Saman vuoden elokuussa sammuu Tartossa Fr. R. Kreutzwaldin pitkä elämä. Viron henkisen johtajan asema oli täten avoinna, mutta ketään nuoremmasta polvesta ei ilmestynyt sen tavoittajaksi. Suuret toiveet, joita virolaiselta taholta liitettiin 80-luvun alkupuolella hallituksen aloitteesta Itämerenmaakunnissa toimeenpantuun hallinnon, tuomio-istuimen, koulujen j.n.e. tarkastukseen, n.k. senaattori Manasseinin revisioniin, toteutuivat kyllä tavallaan, mitä uudistusten laajuuteen tulee. Laatunsa suhteen ne sensijaan epäilemättä valmistivat syvän pettymyksen kaikille, joille kansallinen asia oli kallis. Niitten kärki oli tosin käännetty saksalaista ylivaltaa vastaan, mutta ne muodostuivat samalla panslavismin käsissä välikappaleeksi Itämerenmaakuntain suunniteltua, täydellistä venäläistyttämistä varten.

Venäläistyttämisen fanfaarit, jotka kuolinkelloina uhkasivat nuorta virolaista viljelystä ehti Koidula ennen kuolemaansa kuulla maanpakosaarelleen saakka. Hänkin oli aluksi antautunut niitten toiveitten lumoihin, mitkä Manasseinin tarkastus Virossa herätti. Niinpä hän vuonna 1882 kirjoittaa lehtori K.A. Hermanille:

"Oi, että kypsä aika meidätkin kypsinä kohtaisi! Olkoon yksityiset valmiit uhraamaan vakaumuksensa, jos sitä ei voida välttää, kunhan vain asiamme voittaa."

Koidula eli kuitenkin kyllin kauan nähdäkseen näitten toiveitten raukeamisen ja aavistaakseen loput. Paljon oli sentään sellaistakin, mitä hänen onneksi ei tarvinnut nähdä. Sellainen oli Virolaisen Kirjallisuuden Seuran, Eesti Kirjameeste Seltsin, kohtalo, seuran, jonka perustamiseen Koidula kerran kukkeimpana kesänään, nuoruutensa täysissä voimissa, oli ottanut osaa. Se oli vähitellen muuttunut kaikenlaisten puolueintohimojen ja henkilökohtaisten riitojen temmellyspaikaksi, jota seikkaa hallitus käytti hyväkseen, lakkauttaakseen sen vuonna 1893 kokonaan. Samankaltaiset henkilökohtaiset riidat ja kasvava erimielisyys jouduttivat myös kansallisen herätyksen helmalapsen, Aleksanterikoulun, kohtaloa. Kansanvalistusministerin vaatimuksesta oli kerätyt rahat jätettävä valtion huostaan; kansalla, joka ne oli kerännyt, ei ollut enää mitään sanomista avattavan koulun opetusohjelmaan tai kieleen nähden. Ja niin saattoi tapahtua jokaista virolaista sydäntä yhä vieläkin jäytävä seikka, että Aleksanterikoulu vuonna 1888 avattiinkin venäjänkielisenä ylempänä kansakouluna eikä ensimäisenä vironkielisenä korkeampana oppilaitoksena, jonka perustamisen aate oli elähdyttänyt tarvittavan rahaston vuosikausia kestänyttä keräystä. Virolainen laivayhtiö Linda, johonka siihenkin oli satojatuhansia ruplia kansan varoja pantu, tekee myös näinä onnettomina aikoina huonon johdon ja alkavan taloudellisen ahdingon takia täydellisen vararikon. Odotetut uudistukset pannaan vähitellen toimeen: ensin tulee oppikouluihin opetuskieleksi venäjä pari vuotta senjälkeen samoin kansakouluihin; tuomioistuin venäläistytetään, samoin kaikki paikalliset hallintolaitokset. Virolaisen elämän tukahdetun, kuin kannenalaisen sykinnän, tuntee vuosikausia vain laulun ja soiton ja elegisen, hiljaisen runouden valtimoissa.

Koidula on nähtävästi paljonkin tästä kaikesta aavistanut ja siitä kärsinyt, kuten hän kärsi kansansa hävittävistä puolueriidoista, hän, joka kuten Antigone, olisi voinut itsestään sanoa: "En ole luotu muitten keralla vihaamaan, vaan rakastamaan!" Mutta vähitellen hän tunsi jäävänsä yhä enemmän syrjään, kuten luonnollista olikin. Niin nopeissa näyttämövaihdoksissa kuin silloisessa Virossa, puoluetaistelun aikana, jolloin henkilökohtainen, jokahetkinen puolustus oli ainoa, joka joksikin aikaa taisi säilyttää aseman, hetkenä, jolloin kansa tarvitsi suuremmassa määrin käytännöllisen älyn ja toiminnan miehiä, kuin haltioituneita runoilijoita, oli Koidulan ajan pitkään mahdotonta säilyttää elimellinen kosketuksensa kotimaahansa rikkomattomana. Pitkän poissa-olon takia alkavat siteet löyhtyä, ja Koidula tuntea unohduksen katkeruutta.

"Sulkeudun täällä Venäjällä kaikessa hiljaisuudessa kuoreeni, ja mitä vielä lie vanhaa, aitoa viiniä jäljellä hengen ja sielun säiliöissä, sen koetan yksinomaan lapsilleni perinnöksi jättää. Mitä siitä otollisen maaperän puutteessa hukkaan joutunee, se on kai ollut ylijäämä, kaupanpäällinen kourallinen, jota kukaan ei osaisi mihinkään käyttää, koska meidän käytännöllisessä ja realistisessa ajassamme järkevällä ihmisellä on jo rahtusestakin yllin kyllin."

Ja hän jatkaa:

"Jos Kronstadtista jonakuna päivänä saapuisi lyhyt sähkösanoma, silloin itkettäisi minua sentään, tietystikin! Postimees-lehdessä ilmestyisi lyhyt elämänkuvaus Koidulasta, hänen kirjalliset teoksensa saisivat nähdä toisen painoksen, ja ehkäpä haltioituisi joku nerokas henki runomuotoiseen muistokirjoitukseenkin. Aivan varmasti olisi ensi laulujuhlan avajaispuheen johdantona pari ylistävää sanaa tai joku rivi, 'unohtumattoman' runoista! Sillä välin olisi hyvin ihmisystävällistä, jos te kaikki ette antaisi vastaisen 'unohtumattoman' täällä liian katkerasti kuolla unhoituksen kuolemaa.

"Älä unohda koskaan, ettei kukaan mailmassa huoli minusta täällä kaukana Venäjällä. Toistan, että isänmaani todella voisi olla minua kohtaan vähän kiitollisempi, jollen sitä petä, sillä minun täytyy turvautua siinä suhteessa suuremmassa määrin luonteenlujuuteeni kuin yhdenkään teistä."

Mutta toivoa tunnustusta, odottaa tukea silloiselta Virolta, jossa kaikki hajautui, kaikki särkyi sirpaleiksi, jossa Jakobsonin kuoleman jälkeen vallitsi vain sekasorto ja tunnussana: kaikki kaikkia vastaan! — se oli turha toivo. Silloinen Viro arvosteli kaikkia eikä kohottanut ketään jalustalle.

Koidula jatkaa yhä yksinäistä kamppailuaan, ilman apua miltään taholta. Hän kirjoittaa:

"Seurapiiriin, jossa liikun, kuuluu enimmäkseen syntyperäisiä saksalaisia taikka sitten — vakaumukseltaan saksalaisia, kuten Eduard, joitten joukkoon minunkin johdonmukaisesti on lukeuduttava. Näin ollen en tietenkään voi yksityistunteilleni antaa vapaata valtaa, jollen tahdo kansallisuuskysymykselle uhrata puhtaasti inhimillisiä. Yksityinen voi vakaumuksensa puolesta nälkään nääntyä. Mutta me naiset emme ole kutsutut pelastamaan kansallisuutta, katkaisemalla perhesiteemme."

Hän valittaa, etteivät veljet useimmin kirjoita:

"Olenhan täällä suuremmassa määrin eristetty, kuin yksikään teistä, 'keskellä naamioita ainoa tunteva sydän' sanoakseni kipeän totuuden kulunein sanoin. Sydämeni on muuttua kylmäksi ja hengettömäksi yksinäisyydestä ympärilläni, — kylmäksi melkeinpä omaisianikin kohtaan. Minun täytyy vain antaa, alati antaa, — en koskaan saa vaihtaa.

"En ymmärrä, kuinka Cäsar vain kylässä halusi olla ensimäinen. Minä olisin mieluummin kotimaassa kaikkein viimeinenkin."

Ja toisinaan, tukehtumisensa tuntien, raskaan painon alta, kuulemme hänen epätoivoisena huudahtavan:

"Minun täytyy, täytyy pysyä virolaisena, sisimmässä tunnossani, halki elämäni!"

14.

Taas on edessämme Koidulan elämän täydellinen tapahtumattomuus. On melkein turhaa yrittää asettaa jäljelle jääneitä kahdeksaa vuotta aikajärjestykseen, sillä niitten kuluessa ei tapahdu melkein mitään. Koidulan viimeiset elinvuodet ovat olleet yhtämittaista henkistä ja ruumiillista kärsimystä, mutta hänen kohtalonsa oli hiljainen, neljän seinän sisällä tappava, ilman näyttämöä, ilman suuria liikkeitä ja ilman katsojajoukkoa. Ei tavannut enää häntä suuri kohtalonisku, — ei ollut enää ulkonaista, kaikkien tajuttavaa kärsimystä. Lapset sairastuvat, tervehtyvät taas; kun kevät tulee, muutetaan laivalla vastakkaiselle rannalle luotsikylään, syksyllä sensijaan laivalla takaisin Kronstadtiin; kun asunto käy epämukavaksi, vuokrataan toinen. Tulot vähenevät yhteen aikaan ja elämä kallistuu; säästetään, missä voidaan, vähennetään menoja, — ja huonot ajat menevät taas ohi.

Mutta Koidulan kirjeissä alkaa tästälähin kuulua varsinainen traagillinen sävy, kuolemanaihe, kunnes se kaikkihukuttavana ja ylivoimaisena hautaa elämän.

Eikä hän tee vähintäkään vapautusyritystä, ei ulkonaista eikä sisäistä; kerta kaikkiaan on hän kadottanut otteensa elämään. Hän ei ole osannut muuta kuin kärsiä ja kuolla.

Hän kuihtui hitaasti, mutta varmasti tappavasta myrkystä, joka on ymmärtämyksen puute, tukehtui vahingolliseen, henkiselle elimistölleen tuiki kelpaamattomaan ilmaan, henkisen hapen puutteeseen. "Halajan edes yhtä raikkaan ilman henkäisyä, ja minulle tarjotaan miasmeja!" hän huudahtaa. Hän näivettyi juurettomuuttaan, kuten omasta maaperästään irtitemmattu, harvinainen ja loistava kasvi, joka pannaan kasvamaan keittiökasvien joukkoon.

Hänen kärsimystensä joukossa on sanoin sanottavia, kuten isän sairaus, selkkaukset kotimaassa, oma kivulloisuus, rahahuolia, avioliiton sisällyksettömyys, mutta kaiken sanoin ilmaistavan alla on vielä nimetön kärsimys, suurin kaikista. Ja tämä kärsimys tappaa Koidulan.

Hänessä oli ollut aina jotain liiaksi, "kaupanpäällinen kourallinen", kuten hän nimittää kipinää, jonka palo eroitti hänet ympäristöstään. Tämä kipinä oli kerran sytyttänyt hänen nuoren tytön sielussaan sankarillisen liekin, se paloi hänen vapaushymneissään, siitä oli laulujuhlan päivinä syttynyt hänen nuoren päänsä ympärille kansallisen hengettären sädekehä. Se oli hänen harvojen ilojensa ja pitkän kärsimyksensä lähde, nimitettäköön sitä miksi tahansa, runolliseksi haltioitumiseksi, näkijäkyvyksi tai sairaalloiseksi hermotilaksi.

Koidula ei voinut elää, käytyään tarpeettomaksi.

Ja hän tunsi itsensä, varsinaisen itsensä varmaan tarpeettomaksi, niin äiti ja puoliso kuin olikin. Herkin ja voimakkain hänessä oli vailla vastaanottajaansa, hän oli yksin kauneusjanoineen, jonka nautintoja ja kärsimyksiä hän ei voinut kenenkään kanssa jakaa.

Kolmenkymmenenviiden vuoden ikäisenä hän kirjoittaa:

"Melkein kokonaan harmaat hiukseni voisivat Sinulle, siskoseni, kertoa pitkän tarinan, vaikka minulla tällä hetkellä on vähemmän kuin tavallista suoranaisia sydänsuruja. Mutta entisyys on jättänyt tuiki vähän jäljelle nuoruuden voimista, niin rajoitettuja kuin ne lienevät olleetkin. Näin täyttävät jumalat aina toiveemme, vasta kun lahja on viehätyksensä kadottanut, kaipaus uneen uupunut, ja elämän vihreys kuolleiksi lehdiksi, feuille-morte, muuttunut. Tuskinpa mikään jaksaisi enää sydämessäni herkempää toivetta herättää, ja niin monet menneisyyden säveleet heläjävät hiljaa kuin unisoitto loppumattomasta kaukaisuudesta yksinäisinä, hiljaisina hetkinä, — ihmeellisinä ja toisinaan tuskallisina."

Mutta tämä on vielä talttumusta, pari vuotta jälkeenpäin puhkaisee raskasmielisen haaveilun selvä epätoivo:

"Lohduttomuus, toivottomuus itseni suhteen valtaa minut, eikä niitä ehkäise enää muu kuin velvollisuus elää. Mutta ketä hyödytän oikeastaan? Ketä en vahingoita? Minua seuraa kirous, enkä jaksa enää taistella sitä vastaan, elämä on muutenkin ylenmäärin tuskallista. Ja kuitenkin täytyy minun elää, en voi vielä kuolla, vaikka tunnenkin kaipuuta, joka on sanoinselittämätön."

"Jos minulle tänään tarjoisit lasillisen vettä, särkyisi lasi kai siruiksi, minusta ei ole elämään muitten kanssa, minun täytyy vegetoida vielä määrätty aikani, ja olkoon se — mahdollisimman lyhyt."

"En näe mitään loppua, en mitään tulosta elämästäni."

Ja taas nuo raskaat sanat, lapiollinen multaa kuolleen nuoruuden haudalle:

"Ich werde alt". (Käyn vanhaksi.)

Ja yhä uudelleen:

"Ich werde alt, Schwesterchen." (Käyn vanhaksi, siskoseni.)

Sillaikaa menee elämä menoaan. Lapset kasvavat, kaksi hentoa, heiveröistä tyttöä, jotka usein ovat sairaina ja vaativat yhtämittaista hoitoa. Koidula on epäilemättä rakastanut tyttäriään suurella ja uhraavalla hellyydellä, mutta pelastamaan häntä perikadosta ei ole edes rakkaus lapsiin kyennyt. Hän leikkii heidän parissaan, itse hetkeksi suureksi lapseksi muuttuen, hän laulaa heille tarttolaisia ylioppilaslauluja, hoitaa heitä vaivojaan säästämättä, hän ompelee heidän vaatteensa. Siinäkin hän on oma itsensä, epäkäytännöllisyydessään ja arkipäivävihassaan hän valitsee kalliita ja kestämättömiä kankaita, silkkiä ja samettia, ja pukee lapsensa punaisiin, nähdäkseen väriä ympärillään.

Mitä olikaan hänen koko elämänsä muuta, kuin yhä voimattomampi vastalause arkea vastaan!

Toisinaan hän heittää yhtäkkiä kaiken vastustuksen ja antautuu suin päin viholliselleen, arkipäivälle, ikäänkuin sielunsa turtumista toivoen. Silloin hän keittää, paikkaa, parsii, hoitaa lapsia aamusta iltaan ja nukkuu illalla loppuun väsyneenä, jaksamatta edes ajatella. Kuukausmääriin hän omien sanojensa mukaan ei enää tiedä, miltä avattu kirja tai aikakauslehti näyttää, millaista on koskettaa soittokonetta. Mutta sittenkään hän ei ole mielestään kyllin kiinni. "Minun täytyy paljon, paljon enemmän puuhata taloudessa kuin ennen, unohtaakseni olemassaoloni ja saadakseni sen anteeksi."

Valonhetkiä Koidulan yhä hämärtyvässä elämässä ovat olleet hänen käyntinsä nuoruudenaikuisten ystäviensä, kirkkoherra Jakob Hurtin ja akateemikko Wiedemannin luona Pietarissa. Varsinkin Hurtin vierasvaraisessa, valoisassa perheessä, jossa isännän jalostunut, henkevä olento ja emännän etelämainen eloisuus tekivät olon kaikille kodikkaaksi, oli Koidula aina tervetullut vieras. Täällä hän, vastoin omaa tahtoaan kansansa elinharrastuksista syrjäänjääneenä, tapasi Hurtissa samaan syrjästäkatsojan kohtaloon tuomitun, mutta siitä huolimatta yhtä väsymättömän isänmaanystävän. Täällä on Koidula, päästyään hetkeksi irti Kronstadtin ilmapiiristä, vielä viimeisiä kertoja tuntenut hänelle niin ominaista älyllistä iloa, henkisen liikunnon nautintoa, jota hänelle nyt enää niin harvoin oli suotu. Ja joskus, vaikka harvoin, on hänen aito jannsenilainen leikillisyytensäkin vielä lyhyenä ilotulituksena välkähtänyt, niinpä hän kerran illallispöydässä aivan odottamatta alkoi ulkoa ladella silloin juuri ilmestyneen saksalaisen Wilhelm Buschin pilarunoja, erinomaisella muistillaan lausuen pitkiä runonpäitä, niin eloisasti, että läsnäolijat olivat nauruun pakahtua.

Hurtien luo hän myös tuli eräänä syyspäivänä, pyytäen vain saada jäädä pariksi päiväksi, ei muuta. Mykkänä ja valittamatta, voimatta keventää sydäntään ja kantaen yksin elämänsä taakan, hän on viipynyt päivän ja vielä toisen ja senjälkeen taas lähtenyt, sanallakaan itseään ilmaisematta.

Mutta hiljaisuudessa taisteltujen päivien tuloksena ovat kai seuraavat kuolonvalmiit, kärsimyskypsät sanat, jotka hän vuonna 1882 kirjoittaa sisarelleen, lasten sairastettua tulirokkoa:

"Elämämme puhtaimmat kukat kuolevat lastemme mukana, muu kaikki ei ole puolen kyyneleenkään arvoista, — kaikki on turhaa! Oljenkorrenkaan arvoinen ei olisi elämä ilman näitä armaitamme! Minulla ei ole enää vähintäkään joustavuutta, — kaikki olemassaolon harrastukset ovat kuolleet. Vuosi tai pari vielä, ja viimeisetkin, syksyiset jäännökset hyvistä ja vaikeista tuntemuksistani ovat kadonneet tylsän, yksitoikkoisen elintavan ja kuolleen elämänkoneiston mustaan, sankkaan usvaan. Vain lapset kytkevät minut vielä ulkonaiseen mailmaan, heille antaakseni, mitä minussa yhä löytynee tukehtumatonta hyvää, on elämä minulle vielä jonkin arvoinen."

Reunamuistutuksia eivät nämä sanat kaipaa.

Mutta Koidulassa oli kylliksi taiteilijaa: kun kärsimys oli kärjistynyt, muuttui se runoksi. Maanpaossa puhkee hänen runoudestaan uusi oksa, kärsimykseen ympätty.

Koidula on kirjoittanut kronstadtilaisesta vankeudestaan kokonaisen sikermän runoja. Mutta kuinka toisenlaisia ovat nämä runot kuin ennen! Isänmaa on yhä niittenkin aiheena, mutta isänmaa sellaisena, kuin Koidula itse siihen suhtautui, kolmetoista vuotta kalvaneessa kaipauksessaan. Jos hän nuoruutensa isänmaallisissa runoissa tulkitsi tuhansien tunteet, niin tulkitsee hän nyt vain omansa, puhtaasti persoonallisen ikävöintinsä. Tosin on näittenkin joukossa vielä joskus tulisia kehoituksia, kaikuvia kuin etuvartion varoitushuuto yössä vaaran hetkellä, niinkuin "Ülesse unest!" (Herätkää!)

Helinal hüüab meid koidiku tuul, lehed kaebavad kodumaa puul, juuriku külge on kirve nad pann'd, ülesse unest, mu Eesti rand!

Vuhinal vuhab kullide parv, kuula: eks hüüa püüdjate sarv, lääne ja põhjapoolt kogumas kõu, ülesse unest, nüüd Eesti põu!

Ülesse, kuristik jalgade ees! ülesse, isamaa, nagu üks mees, kas sind ei hädaoht ärata veel, tõtake! Kodumaa käsi ja keel!

(Heleästi huutaa meitä aamutuuli, lehdet kotimaan puussa vaikertavat, juurelle on pantu kirves, herää, Eestini ranta!

Haukkojen parvi lähenee suhisten, kuulkaa, eikö kutsu kiinniottajien torvi, lännestä ja pohjoisesta nousee rajuilma, herää, Eestin sydän!

Herää, kuilu aukeaa jalkoihisi, herää, isänmaa, yhtenä miehenä, eikö vaara jaksa sinua vielä valveuttaa, rientäkää, kotimaan käsi ja kieli!)

On kuin olisi Koidula vielä kerran pannut kimaltavan sotisopansa ylleen, sanat välkkyvät kuin peitsien kärjet.

Tai kun hän kirjoittaa tunnetun sonettinsa, "Laulu kohus", (Laulun pakko) täynnä kiinteää, kristallisoitua voimaa, ensi kertaa puristaen "isänmaallisen paatoksensa sonetin rautaisiin kehyksiin" (Fr. Tuglas: Kirjanduslik stiil), huutaen ikäänkuin etäiseltä rannalta ja sentähden äänekkäästi sanansa:

"Mu nõder luule, helise ja salva!" (Helise, heikko lauluni, ja iske!)

Tuntee, kuinka tihentynyt tunne ne on luonut, kuinka ne pääsevät ilmoille kuin parahdus. Alakuloista on ajatella, ettei näitä vartiohuuto ja silloin suinkaan kukaan kuullut, painettuina tai ei, haihtuivat ne tyhjyyteen, unohtuivat, kuten oli unohtunut niitten runoilijakin.

Mutta on toinenkin laji Koidulan kärsimysajan isänmaallisia runoja, ja ne ovat enemmistönä. Ne ovat hänen maanpakolaisuutensa varsinaiset runot, joitten alituinen kertosäe on toive päästä viimeiseen lepoon kotimaan multaan. Se on Koidulan viimeinen isänmaanrakkauden ilmaisu, aikana, jolloin elämä sitoi hänen kätensä ja sulki hänen suunsa, jolloin kotimaa ei tarvinnut, ei muistanut häntä.

Lintu lentää pään päällitse, pilvi ja tuulet samoin, kohti Maarianmaata, runoilija kysyy vapisevin sydämin niitten matkan määrää, itse tuomittuna paikoilleen jäämään:

"Mis kaebad sa, Eestimaa tütre helisev huul? Mis surub sind, Eestimaa tütar, et nutune seisad?"

(Mitä valitat. Viron tyttären helisevä huuli? Mikä ahdistaa sinua, Viron tytär, että itkuisena seisot?)

Ja hän rukoilee kevättä viemään hänet mukanaan, runossa "Igatsus" (Kaipaus).

"Tule, oh kevade, tule ja too mind, elu siin külmab, ja uhke maailm, tarretand tiivaga väriseb voolind, tarretand laulud tal, surnine silm! — — — — — Anna siis aset mul, Eestimaa soopind, elu, ilmu mu südames!"

(Tule, oi kevät, tule ja vie minut, elämä täällä paleltaa, ja mailma on ylpeä, vesilintu värisee kangistunein siivin, kangistuneet on laulut, sumea silmä.

Suo mulle sijaa, Eestimaan suopinta, elämä, ilmesty sydämeeni!)

Mutta vihdoin vaikenevat kaikki muut halut ja toiveet, jäljelle jää vain viimeinen: halu nukkua viimeistä untaan Vironmaan povessa. Kuinka monessa, monessa runossa se toistuu:

"Ristikese jaoks jaga paika põuel uhkele, sinu mulda luba panna väsind jalad puhkele!"

(Suo sijaa ristiä varten ylpeälle sydämelle, salli minun lepuuttaa uupuneita jalkoja sinun mullassasi!)

Ei mitään muuta enää, kuin kaistale rakastettua maata, — niin vähäisiksi on elämä supistanut tämän sydämen suuret unelmat. Ei enää kunnianhimoa, ei ihmissuosiota, ei sidettä satoihin sydämiin, — vain tämä, tämä viimeinen, — kotimaan multa.

Mutta yhtävähän kuin niin moni muukaan Koidulan toiveista, toteutuu tämäkään. Koidulan maanpako jatkuu kuolemassakin.

15.

Niin alkaa siis lähetä loppuaan elämä, joka ei pitkään aikaan enää ole elämää ollutkaan, niin suureksi suunniteltu, niin ahtaaseen muottiin mahtunut, niin korkealle tähdätty, niin joustavuudestaan lauennut nyt. Liikunnon lakatessa herpautui liikuntoon luotu henki, kaikesta luonnon tuhlaamasta rikkaudestaan huolimatta kuitenkin kykenemätön omin voimin vapautumaan. Mitä puuttui tästä voimakkaasta, intohimoisesta, kauneusjanoisesta ja sopusointuun pyrkivästä hengestä? Oliko sen olemus liian teoreettinen, liian mielikuvituksellinen, todellista elämää hallitakseen?

Mistä sen suuri passiivisuus kärsimyksessä ja oman elämänsä suhteen, kaiken muun aktiivisuuden ohella? Voi syyllä sanoa olosuhteitten murtaneen Koidulan, mutta hänen oman olemuksensa salaisesta sairaalloisesta kokoonpanosta, sen peritystä, vähäisestä vastustuskyvystä, riippui kuitenkin hänen lopullinen murtumisensa.

Hänen ylpeä ja kaunis sielunsa oli jo aikoja sitten lannistunut, ennenkuin varsinainen ruumiillinen rappeutuminen alkaa. Päinvastoin voi sanoa, että hänen ruumiilliset kärsimyksensä ovat viimeisinä vuosina luultavasti olleet henkisiä suuremmat.

Koidulan pitkin avioliittoaan, mutta varsinkin kolmannen lapsensa syntymän jälkeen heikko terveys näyttää erityisesti huonontuneen jo vuoden 1881 lopulla. Hän valittaa kirjeissään väsymystä, jonka syytä ei tiedä.

"En voi oikein hyvin, vaikka en olekkaan toden teolla sairas, tunnen vain yleistä voimain vähentymistä, — vanhuutta kai."

Niinkuin Kochien suvun sairaalloinen veri Koidulan elämän myöhempinä aikoina pääsee valta-asemaan, niin on tautikin, johon hän lopullisesti sairastuu, äidin suvun peruja, perheessä jo ennenkin hävitystä tehnyt syöpätauti, johon sekä iso-äiti että isotäti olivat kuolleet, — sama tauti, johon myös muutamia vuosia myöhemmin sairastui ja kuoli Koidulan ainoa sisar Eugénie.

Aluksi näyttää kuitenkin siltä, kuin jaksaisi Koidula voittaa tautinsa. Taitava pietarilainen kirurgi suorittaa vuonna 1883 leikkauksen, joka onnistui erinomaisesti, niin että Koidula ajottaisesti tunsi miltei täydellistä terveyttä. Ja ikäänkuin luonto vielä kerran yrittäisi uudistaa hänen hajoavan olemuksensa, odottaa hän pitkän väliajan kuluttua, vuonna 1884, neljättä lastaan. Mutta hän itse oli jo liiaksi kuoleman koskettama, voidakseen elämää luoda, ja lapsi — poika Max — syntyy elämään kykenemättömänä. Kuvaavaa on, ettei hänen kirjeissään ole sanaakaan tästä myöhäisestä äitiydestä; toisten tietojen mukaan hän on suorastaan hävennyt tilaansa. Vuotta jälkeenpäin hän jo sairastuu uudelleen rintasyöpään.

Nyt alkaa hänen yksitoista kuukautta kestänyt ruumiillinen kärsimyksensä. Leikkaus, jota taaskin yritetään, ei enää tehonnut, taudin levittyä jo liian syvälle; varma ja tuskallinen kuolema oli väistämättömästi edessä.

Koidula on kestänyt tautinsa suurella ja erinomaisella lujuudella, hilliten itseään sekä lastensa että miehensä takia viimeiseen saakka. Tehdäkseen miehelleen mieliksi hän on koettanut niinkauan kuin suinkin taisi aina pukeutua päivällisajaksi, Michelsonin tullessa kotiin. Mies puolestaan taas käytti koko vapaa-aikansa vaimonsa hoitoon, istuen alati hänen luonaan, antaen morfiiniruiskutuksia, jotka eivät koskaan sairaan mielestä olleet kyllin riittäviä. Kärsimättömänä on Koidula odottanut miehensä tuttuja askeleita, osoittanut suurta iloa hänen saapuessaan ja kiitollisuutta hänen hellyydestään. On ikäänkuin lähestyvä kuolema aateloisi epätasaisen ja arkipäiväisyyteen uponneen avioliiton hiljaisen sopusoinnun sävyllä, karkoittaen katkeruuden Koidulan väsyneestä ja loppuun taistelleesta sydämestä. Emme kuule hänen huuliltaan syytöksen sanaakaan, ei vähintäkään napinaa, hän on täynnä anteeksiantoa kaikkia kohtaan.

Ollessaan vuoteen omana hän tahtoi, että alati istuttaisi hänen luonaan; hän, joka vuosikausia oli tottunut olemaan sielullisesti yksin, pelkäsi nyt yksinoloa, ikäänkuin jokaisen elävän olennon läsnäolosta turvaa hakien. Hänen taipumuksensa seurallisuuteen, ajatusten vaihtoon ei jätä häntä nytkään; tuskien väliaikoina tapaamme hänet entiseen tapaan puheliaana ja vilkkaana.

Muuten kammosi hän vuodetta ja oli ylhäällä, milloin suinkin kykeni, viimeiseen saakka rakastaen liikuntoa, joka oli ollut hänen levottomalle sielulleen olennaisinta. Mutta yhä rasittavammaksi käy pukeutuminen, keveimmänkin vaatteen kosketus tuntuu tuskalliselta hänen ylen määrin aristuneelle ruumiilleen.

Ja heikkoja hetkiä tulee, jolloin itsehillintä lakkaa, eikä jää muuta kuin ruumiillinen kipu, kärsimys, liian ankara hänenkin tottuneelle ja kärsimyksessä lujalle sielulleen. Sellaisina hetkinä kuulemme hänen rukoilemalla rukoilevan mieheltään yhä suurempia morfiiniannoksia, jotka kuitenkin vain hetkiseksi kykenevät lievittämään tuskia. Eikä puutu epätoivon tuokioitakaan, jolloin hän pyytää miestään armeliaisuuden ja inhimillisyyden nimessä tekemään lopun hänen kärsimyksistään.

Mutta pian tapaa hänet taas tyynenä, ihmeteltävän tyynenä, kaiken itsekkäisyyden kuollessa pois, kaiken katkeruuden rauetessa. Hän alkaa olla yhä kypsempi kuolemaan. Ei ajatustakaan itselleen, ei valitusta varhaisesta poismenosta, ei täyttymättömistä suunnitelmista, ei elämättömästä elämästä. Ennen kuolemaansa on Koidula vain äiti. Kaikki muut ominaisuudet hänessä ovat taantuneet äidillisyyden rinnalla, joka yksin uhmaa ruumiin päivä päivältä tapahtuvaa häviötä.

Keväällä 1886 huononee yhä hänen tilansa, mutta hän ei lakkaa kesken kipujensa ajattelemasta lastensa tulevaisuutta. Hän puhelee miehensä kanssa pitkältä tytärten kasvatuksesta, ja hän, itse nuoruudessaan yksinomaan henkistä työtä tehnyt, niin vähän käytännöllinen nainen, lausuu hartaimpana toiveenaan, että tyttäret kasvatettaisi mahdollisimman käytännöllisiksi ja talousaskareissa taitaviksi.

Itsensä suhteen hän on valmis, mutta lasten odotettava orpous ei anna vieläkään hänen ajatuksilleen lepoa. Tautivuoteellaan maaten hän miettii miettimistään, miten kaiken järjestäisi. Sadat käytännölliset seikat työntävät nyt niinkuin ennenkin syrjään hänen varsinaisen ajatuselämänsä; loppuun saakka hän on arkielämänsä kahleissa, tuskitellen epärehellisten palvelijain, velvollisuuksiaan täyttämättömien emännöitsijäin kanssa.

Silloin tällöin hän kirjoittelee yön paremmin nukuttuaan kirjeen omaisilleen Tarttoon tai Tallinnaan. Ja kirjeissä on yhä vielä sijaa leikillisyydellekin, joka muistuttaa hänen tyttö-aikojensa sanontatapaa:

"Katsohan vain, — omakätinen kirje! Kolme päivää ei ole liikaa yhden kirjeen kyhäystä varten, eikä tämä olekkaan Lyduschan ensimäinen, vaan toinen kolttonen, sillä jo eilen lähti omakätinen kirjelippu Tarttoa kohti. Lyduscha näyttelee nyt armollista rouvaa, aina miten tauti milloinkin mielii."

Kevään edistyessä hän istuu mielellään päivänpaisteisella parvekkeella, usein jo varhain aamulla, kello kuuden aikaan, ja lapset tuovat hänelle joka päivä voikukkia ja tuomenterttuja. Niin hän näkee kevään — viimeisensä — kukkivan tässäkin muurikaupungissa. Ja hän ajattelee Maarianmaata, jonka kevättä hän niin monta kertaa ja aina uudella ihmetyksellä on odottanut, Maarianmaata, jonka multaan hän tahtoisi päästä.

Mitä hän muistelee? Tarttolaistako kevättä, Emajoen paisuneita vesiä ja ihmeellisen ihanaa valaistusta yli tulvavesien peittämien rantaniittyjen, ensimäisiä keltaisia kulleroita ja paljain oksin kukkivaa näsiäpensasta? Kasvaako kevät hänelle muistoksi toisesta jäänlähdöstä ja keväästä, jonka hän kerran muitten mukana eli, hetkenä, jolloin heimonhenki valitsi hänet tyyssijakseen? Onko mahdollista, että sellainen aika on ollut olemassa? Paloiko hän kerran, oliko hän tuokion aikaa pelkkää aineetonta tulta, sytyttävää jokaiselle, joka läheisyyteen sattui? Oliko hän kerran kimmeltävä tähdenlento, kaunis katsella, Viron hämärällä taivaalla?

Tällaisina päivinä hän on värisevin käsin paperilehdelle piirtänyt viimeisen runonsa, joutsenlaulunsa "Enne surma Eestimaale" (Ennen kuolemaa Virolle).

Hinge pisaratest sulle pärga püüdsin kududa, hõlmad lahti hoia mulle, hinge ilu, Eestimaa!

(Sydämeni kyynelistä koetin sinulle seppeltä solmia; olkoon helmasi minulle auki, sieluni ilo, Eestimaa.)

Muutamia kuukausia ennen kuolemaansa hän suostuu miehensä pyynnöstä valokuvattavaksi kotona salissaan, nojatuolissa istuvana. Hän pukeutuu vartavasten nauhoilla ja pitseillä koristettuun aamunuttuun, päässä pitsipäähine. Hiukset, ennen vapaasti valuvat kiharat, ovat vedetyt sileästi korvallisille. Käsi on paisunut muodottomaksi, kasvot sensijaan ovat terävän laihat, suun vinous silmiinpistävä, tummissa, suurissa silmissä kuolontotisuus.

Talttumus ja huumori ovat vaikeita hyveitä, ja niin kirjoittaa Koidula ennen helluntaita 1886 lyijykynällä sisarelleen:

"Kolmeen yöhön en ole saanut lepoa enkä rauhaa; senjälkeen parani tilani, ja opium alkoi vaikuttaa. Istun parvekkeella, kaikki nukkuvat vielä, ja minä ajattelen helluntaita, — elänenkö sen vielä? Tuskin, tuskin! Kuolla täysissä voimissa ei voi olla vaikeata, sentähden on voimaa uhkuva nuoruus niin harvoin kuolemanarka. Mutta tuntea yhtämittaa petollisen yön jäytävän, tuntea sen imevän kaiken vastustusvoiman ja rohkeuden ja sitten kuihtua täydessä tajussaan elinvoiman puutteeseen, — olen aina rukoillut taivasta, että se säästäisi minut ainakin sellaisesta lopusta, että elämäni uhri olisi sille riittävä. Se on nyt sentään osakseni tullut, Jumala ties, minkä tähden."

Kesäkuun alussa hän kirjoittaa:

"Voimani vähenevät, enkä mitään niin pelkää, kuin että loppu minut yllättäisi, ennenkuin tiedän lasten ja kotini olevan hyvissä käsissä. En ole voinut hyvin näinä päivinä, helluntai oli minulle todellinen kärsimysviikko. Ei niinkään tuskien takia, vaan koska en kestä edes kesäistä ulkoilmaa, niin lämmin kuin se onkin. Olen alati uninen, enkä kuitenkaan nuku öisin edes kahta tuntia kerrallaan: havahdan tunnin, puolentoista jälkeen aivan hikisenä puolihorroksestani, vaipuakseni taas puolen tai tunnin kuluttua samanlaiseen horrokseen. Aivan sietämätön on tilani pienimmänkin ruuanrahdun tai vesikulauksen jälkeen. Lopettakoon hyvä Luoja pian kaiken, minä puolestani itse jo mielelläni tyydyn viimeiseen lepoon."

Vihdoin toteutuu hänen toiveensa, muuan naissukulainen saapuu kesäkuussa, ottaakseen kodin ja lasten hoidon huostaansa.

Hän kertoo tavanneensa Koidulan ruokasalin sohvasta, vähissä pukimin, suunnattomasti laihtuneena, niin että koko ruumis oli vain luuta ja nahkaa. Kasvot olivat rutivanhat, eikä niissä enää näkynyt jälkeäkään entisestä kauneudesta.

"Das Krankenbett ist jetzt meine einzige Heimat", (sairasvuode on nyt ainoa kotimaani) Koidula sanoo Eugen-veljelleen.

Tästälähin alkaa tauti edistyä nopeata vauhtia. Koidulan viimeinen kirje on päivätty 23 ja 24 p. kesäkuuta, kuukautta ennen hänen kuolemaansa. Ja ihmeellistä kyllä, tässä viimeisessä tervehdyksessä singahtaa vielä kerran kipinä huumoria, jonka Koidula isältään ja kankurintytär Mallelta oli perinyt ja Fritz Reuterin koulussa kasvattanut:

"Noitakammon ajat ovat jo aikoja sitten ohitse, eivätkä noidat nykyään kuole kiireesti ja mukavasti polttoroviolla, vaan hitaasti, kuten Lyduschasta voitte nähdä.

"Jouluun saakka tuskin enää elänen, se ei liene minulle eikä lähimmilleni enää tietämätöntä. Toivokaamme sitä, sillä puolikuollut ruumis, jommoisena siinä tapauksessa esiintyisin, olisi kaikille kauhuksi ja inhoksi."

Koidulan veli Harry Jannsen, joka näihin aikoihin kävi häntä tervehtimässä, kertoo hänestä seuraavasti:

"Näin luurangon, jota peitti ruskea nahka, silmät olivat ummessa, huulilta kuului alituinen, hiljainen vaikerrus, vaikka sairas juuri oli saanut morfiiniruiskutuksen. Sanoin: 'Kaikki palkitaan Sinulle kerran!' Hän kuiskasi: 'En ole mitään ansainnut!'"

30 päivänä heinäkuuta vuonna 1886 kuolee Koidula vihdoin hiljaisesti, "toiveetonna ja irtaumista ikävöiden."

[Koidulan arkku oli sisältäpäin koristettu ruusuilla, jotka iäkkäät vanhemmat olivat kotipuutarhasta lähettäneet. Hän on haudattu Kronstadtin saksalaiselle hautausmaalle, miehensä viereen, joka kuoli lähes parikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1907.

Koidulan tyttäristä harjoittaa vanhempi opintoja Pietarin yliopistollisilla maanviljelyskursseilla, ryhtyäkseen myöhemmin venäläisen talonpoikaisväestön valistamistyöhön; nuorempi on jo useita vuosia asunut ulkomailla. Molemmat ovat saaneet saksalais-venäläisen kasvatuksen.]

16.

Koidulan traagillisuudesta voi olla vain yhtä mieltä, siksi näkyvää se on, pintapuolisestikin hänen elämäänsä tarkastaessa. Ristiriita, epäjohdonmukaisuus hänen lahjojensa, kykynsä, edellytystensä ja toiselta puolen hänen elämänsä kulun välillä, on räikeä ja ohitsepääsemätön. On selvää, ettei hän koskaan kehittynyt täyteen mittaansa, että hänen kuolemansa, niin pitkällinen ja hiljainen kuin se olikin, kuitenkin oli ennenaikainen ja väkivaltainen; on selvää, että kaikki, mitä omistamme hänestä, paraskin, vain on murto-osa siitä, mitä hän sekä persoonallisuutena että luovana taiteilijana olisi voinut antaa. Mutta huolimatta niistä yksityisistä traagillisista piirteistä, jotka hänen elämänsä kulkua seuratessa ovat tulleet näkyviin, vaatii hänen traagillisuutensa laatu vielä yksityiskohtaisempaa syventymistä, esiintyäkseen mahdollisimman selvässä valaistuksessa.

Koidulan traagillisuus on kaikkea muuta, vaan ei voimakkaan tahdon traagillisuutta. Hänen elämästään puuttuu tykkänään tällainen päämääränsä viitoittanut, esteitä tieltään raivaava, ryntäävä aines, jonka välttämättömistä yhteentörmäyksistä ympäristön ja vastakkaisten voimien kanssa kasvaa alkuperäinen, voimasuhteisiin perustuva traagillisuus. Hän ei ollut syntynyt mikään tietoinen suunnitelma, valmis elämäntehtävä povessaan, jota toteuttaessaan hän olisi sortunut ylivoimaista vastarintaa, vihamielisiä, ehkäiseviä voimia vastaan taistellessaan. Emme tosin tiedä, millaiseksi hänen elämänsä olisi muodostunut, jos hän yhä edelleenkin olisi jäänyt oman kansansa keskuuteen ja joutunut puolueintohimojen hävittäviin pyörteisiin; mahdollista on, että hänen traagillisuutensa silloin olisi jossain määrin saanut aktiivisen leiman, joka siltä nyt puuttuu. Luonteen kiihkeydestä päättäen, hän tuskin olisi malttanut tai edes voinut pysyä tasapuolisena syrjästäkatsojana, vaan olisi intohimoisesti ja koko tunnevoimallaan ottanut osaa taisteluun ja luultavasti saanut kestää sen koko helteen, jolta hän nyt maanpaossa säästyi. Mutta niinkuin hänen elämänsä nyt on edessämme, ei voi puhua mistään tahdon tragiikasta. Päinvastoin, nähtävästi kuului tahto, sekä tahtomisen kestävyys että voimakkuus, Koidulan vähimmän kehittyneisiin sielunkykyihin. Ei voi minään hänen elämänsä eri jaksona sanoa hänen tahtovan ja tahtonsa avulla vievän jotain perille, taistelevan tahtonsa puolesta. Voimakkaasta, kapinallisesta tahdosta ei riipu hänen ristiriitansa elämän suhteen. Paljon suuremmalla syyllä voisi alleviivata, kuten jo on tapahtunutkin, Koidulan tahdon heikkoutta. Lapsuudessa se ilmeni vaikeuksissa, mitkä hänellä oli voittaessaan sairaalloista taipumustaan, mutta varsinkin Kronstadtissa, avioliiton aikana, jolloin hänen tahdonvoimansa, jos sillä tarkoittaa toimivaa kykyä, ilmenee kokonaan katkaistuna ja murtuneena, kykenemättömänä vähimpäänkään ponnistukseen. Hänen vaistomainen liittymisensä henkilöihin, jotka kuten Eugénie-sisar tai hänen oma miehensä, olivat käytännöllisiä, tahdonlujia, tavallisessa, arkipäiväisessä merkityksessä, eikä haparoivia, neuvottomia, kuten hän itse, todistaa sekin tavallaan vastaavan ominaisuuden puutetta hänen omassa luonteessaan. Hänen elämässään ei ole yhtään jaksoa, jolloin hän tietoisesti, kaikki voimansa jännittäen, taistelisi ylivoimaista kohtaloa vastaan.

Mutta yksinomaista passiivisuuden, tahdottomuuden traagillisuutta ei Koidulan elämän murhenäytelmä myöskään ole. Hänen piirteensä eivät ole heikon, värittömän uhrin, joka ilman omaa syytään sortuu ulkonaisten kohtaloniskujen kovuudesta. Ulkonaisesti katsottuna ei ole Koidulan elämä suinkaan traagillista, jos traagillisuuden mittapuuna pitää ulkonaisia onnettomuustapauksia, suuria katastrofeja. Niitä ei Koidulan elämässä ole, se on ulkonaisesti tasainen, uomassaan pysyvä, porvarillisen naisen elämä.

Hävittävä ristiriita, johon Koidula ympäristönsä, olojen ja yleensä elämänsä kulun kautta joutui, ei johtunut hänen tahdon- vaan tunnevoimastaan, pitkin matkaa puheena olleesta haltioitumiskyvystä, eksaltatsiolahjasta. Siitä riippui, että hän niin huonosti sopi elämänsä puitteisiin, että hänen elämänsä muodostui niin traagilliseksi, kuin se toden teolla oli.

On selvää, että tällainen ominaisuus, esiintyköön se kuinka ihanteellisessa muodossa tahansa, kuitenkin poikkeuksellisen kokoonpanonsa vuoksi on omiaan viemään omistajansa väistämättömiin ristiriitoihin. Ympäröivä tavallinen elämä, joka on sovellettu vastaamaan normaalitunteen mittakaavoja, antaa aniharvoin tilaisuutta korostetulle, tahtoisi sanoa, dramatisoidulle tunnekyvylle, muualla kuin näyttämön keinotekoisessa valossa. Se sallii sen vain epätodellisena, varjomaisena leikkinä näyttämön palkeilla; niinpian kuin se todellisuudessa, kouraantuntuvana, lähestyy, turvautuu elämä heti moniin varokeinoihinsa. Se on jo alusta asti panssaroitunut tällaista räjähdyttävää, laajennuttavaa ainesta vastaan, rokotettu tällaisen elimistöään uhkaavan kuumetilan varalta. Se voi sallia tällaisen kyvyn kehkiämisen ja esiintymisen suuremmassa määrin vain erityisinä vaara- ja nousukausina, mutta sen terveen itsesäilytysvaiston täytyy varoittaa sitä kulutusvaaralta, jonka tämäntapainen ruumiillistunut tuli tuo mukanaan.

Tästä seuraa välttämättömyyden pakosta eksaltatsio-kyvyllä varustettujen ihmisten tragiikka: he ovat harvoin tilaisuudessa, muuta kuin tuiki lyhyenä ja rajoitettuna aikana elämässään, toteuttamaan itseään, saamaan muotoa itselleen. Hyvin usein he eivät edes koskaan pääse vuorovaikutukseen ajan ja ympäristön kanssa, jota heidän tulisielunsa tarvitsee, heidän sisäinen liekkinsä, polttoaineen puutteessa, joko sammuu, tai kuluttaa heidät itsensä. Mutta niissäkin verrattain onnellisissa tapauksissa, — ja niihin kuuluu myös Koidulan elämä, — jolloin heidän on sallittu löytää edes hetkeksi alttari aina palavalle tulelleen, todelliselle ikuiselle tulelle, josta itämainen maantiede kertoo, on aina vaara tarjona, että he loppujen lopulta kuitenkin jäävät yksinään palamaan, sillaikaa kun hetkeksi syttynyt elämä heidän ympärillään taas kääntyy tavalliselle radalleen.

Ollakseen täysin eheä, täytyisi näin varustetun ihmisen elämän olla mahdollisimman lyhyt, sen täytyisi leimahtaa yhteen ainoaan tekoon ja sammua sen mukana. Jokainen päivä, jokainen vuosi, joka pitentää tällaista elämää, lisää sen traagillisuutta. Niin olisivat korkeat jumalat olleet Koidulallekin suosiollisempia, jos olisivat suoneet hänelle puolta lyhyemmän elämän. Koidula oli luotu vain huippukohtaa varten, mutta yhtävähän kuin mikään muukaan ajallinen, voi ihmisen elämäkään pysyä huippukohdassa muuta kuin lyhyen ajan. Koidulankin elämä olisi voinut olla sopusointuinen, särkymätön vain yhdellä tavalla: jos olot ja aika olisivat vaatineet häneltä niin suurta tekoa, että siihen olisi mahtunut hänen sielunsa koko haltioitunut tunnevoima yhtaikaa, koko hänen eksaltatsio-kykynsä yhdellä kertaa tapahtuva pääomansijoitus. Niin lyhyt kuin Koidulan elämä suhteellisesti olikin, niin liian pitkä se kuitenkin oli sisäisen sopusuhtaisuuden lain kannalta.

Etsiessä sentähden vertauskohtia Koidulalle, sisaria tälle virolaisuuden vestaalille, ei tule ensi sijassa hakeneeksi niitä niitten naisten joukosta, joitten merkitys rajoittuu kirjalliseen toimintaan. Koidula oli tosin runoilija, mutta hänen runoilijalahjansa singahti vain säkenenä hänen kokonaisuudessaan palavasta sielustaan. Paljon lähemmäksi hänen todellista olemustaan pääsee ajatellessa naisia, jotka suurina henkisinä myrskyaikoina panivat koko elämänsä vähentämättömänä uhriuurnaan, kuten muut kaulakoristuksensa ja otsaripansa. Koidulan henkisiä sisaria ovat kristinuskon aamuaikojen sankarillisesta marttyyriydestä säteilevät naiset, jotka astuivat areenalle kuin häähuoneeseen. Hänen henkinen sisarensa oli ranskalainen paimentyttö, joka isänmaan vaaran hetkenä sitoi miekan neitseellisille uumilleen, näkyjä näkevän sielunsa käskyä kuunnellen. Ja Koidulan sisaria oli Charlotte Corday, haltioitunut kahdeksantoista vuotias, joka luuli surmaavansa vääryyden, surmatessaan Marat'n.

Koidulan sisin tragiikka oli, ettei elämä koskaan täysin vapauttanut hänessä piileviä voimia taikka teki sen vain liian lyhyeksi aikaa. Siihen yhtyvät ja siitä johtuvat kaikki muut hänen elämänsä traagilliset säikeet.

Alituisessa irti arkipäivästä, irti aineesta pyrkimyksessään, jonka hän maksoi elämällään, tuntee hänen ikuisen vapautushalunsa, hänen sielunsa levottoman myrskylinnun siipien epätoivoiset lyönnit. Sellaisena hän ei ole ainoastaan Viron kansallisen kevään symboli. Hänen korkeuksia tavoittavassa ja siipirikossa kohtalossaan sykkii koko ihmiskunnan ainainen ja avuton irti-maasta pyrkimys.