SISÄLTÖ:

Taavetti Anttilan kohtalo Elias Möykän Ameriikan matka Översti Beckridge ja hänen gorillansa Kun Eerikki Käykkä särki pankin Pastori Lahti Antti Ulukka

Taavetti Anttilan kohtalo.

Vapaa metsäläiselämä Yhdysvaltain kaukaisessa lännessä on nyt jo melkein kokonaan luettava entisyyteen, siihen, joka on mennyt eikä koskaan palaja. Täyttä vapautta, samassa merkityksessä kuin ennen rajamaissa, ei nykyään Tenää ole edes vuoristojen sisimmissäkään louhikoissa, ei luoteisen Ameriikan synkimmilläkään saloilla eikä etäisimmillä, autioimmillakaan aavikoilla, missä naapuruksien väliä lasketaan kymmenissä penikulmissa.

Kaikki on merkitty karttaan, kaikki on mitattu, kaikkialla on voimassa joku laki, vaikkapa sitä valvoisivatkin vaan itsensä valinneet tuomarit. Joka paikassa, missä ihminen ennen oli oma herransa, hallitsee nyt yhteiskunta, ja sen vallan alaisiksi ovat pakotetut pääasiassa alistumaan kaikkein raaimmatkin entisistä rajalaisista.

Muutos on ollut uskomattoman nopea ja uskomattoman suuri kolmen, neljän viimeisen vuosikymmenen kuluessa. Intiaanit, — se mikä heitä vielä on jälellä, ovat puserretut kokoon suuren lännen eri osiin, ja heitä vartioidaan heille jaetuilla alueilla niin tarkkaan, ett'eivät nykyään enää voi aikaansaada mainittavaa pahaa. Metsänriista, sellainen, jonka pyytäminen edes jossain määrin olisi kulttuuri-ihmisille kannattava, on kadonnut metsä- ja vuoriseutujen umpinaisimpiin sopukoihin. Itse ilottomat, vedestä köyhät aromaat, joilla vielä muutamia vuosia sitten kymmen- ja satatuhantiset karjalaumat kuleksivat melkein yhtä vapaasti kuin muinoin puhvelihärät, ovat tätä nykyä jo jaetut lohkoihin. Ja lohot ovat säännöllisesti aidatut kymmeniä penikulmia pitkillä teräslanka-aidoilla, niin ett'ei ruohoaavikkoa enää jokapaikasta voi vapaasti tienäkään käyttää.

Se romanttinen seikkailuelämä, joka loi rajamaan elämään niin viehättävän tarumaisen valon, se on melkein kokonaan kadonnut, mutta vaaroja ja vaivoja tarjoo rajamaa vielä tänäkin päivänä yllin kyllin. Hurja, kiihottava, huumaava kilpailu elämästä ja kuolemasta on siellä lakannut, mutta taistelu toimeentulosta, kireä, jokapäiväinen ponnistus luontoa vastaan, on yhtä kova tänään kuin ennenkin, vieläpä kovempikin niille, joilla tuskin on muita aseita tai varustuksia mihin luottaisivat kuin sitkeät jänteet ja jäsenet ja lannistumaton kestävyys.

Uudisasukkaan elämä tuolla kaukana aroilla, viljelyksen viimeisillä takamailla, on ensi vuosinaan äärettömän rasittavaa — ja ne ensi vuodet eivät ole niinkään harvat. Tavallisesti ei ole yhtään naapuria penikulmain päässä, ei jälkeäkään puusta tahi pensaasta tai muusta sellaisesta, missä silmä voisi levähtää. Silmän kantamattomiin ainoastaan aroa ja taivasta, eikä monestikaan viikkoihin, eipä kuukausiinkaan mitään merkkiä eläimistä tai ihmisistä tai muusta elollisesta olennosta. Siellä niinkuin muuallakin on ensimmäinen yhtyminen sivistyksen kanssa tuonut tullessaan kuolemaa ja hävitystä kaikelle sille, mikä ennen eli ja liikkui näillä laajoilla lakeuksilla.

Ainoastaan keväisin on aavikolla elämää. Silloin se pukeutuu kukkiin ja vihannuuteen: hienoon, pehmeään vihreyteen, jossa on jotain neitseellistä kainoutta ja joka tuulen, valon ja kesäisten pilvien mukana väreilee tuhansissa vienoissa värivivahduksissa. Mutta sitä kestää vaan muutamia viikkoja. Aurinko polttaa pian kaiken vihreän harmaaksi, jossa lukemattomat värimuunnokset ruskeasta viheriään sulautuvat yhdeksi ainoaksi, sanomattoman hienoksi harmaansinerväksi pohjaväriksi, mutta joka kuitenkin aina on harmaata, sellaista harmaata, missä uudisviljelijän, joka ei ole aron asukas, on mahdoton huomata minkäänlaista kauneutta.

Hänestä se on kaikki kolkkoa ja yksitoikkoista, sitä kolkompaa ja ikävämpää kuta myöhäisemmäksi vuodenaika käy, kuta enemmän tasanko muuttuu auringon paahtamaksi ruskeanharmaaksi ilman mitään vaihtelua äärimmäisen näköpiirin perille saakka.

Mutta kaikista ikävin on aavikko silloin, kun se pukeutuu talvipukuunsa, joka on kiiltävä, häikäisevän valkea ja jossa ainoastaan siellä täällä on joku heikko, sinertävä varjopaikka. On mahdotonta etäämpää eroittaa noita yhdessä jonossa olevia, mataloita, pehmeänpyöreitä kumpuja, jotka muodostavat aron, harjumuodostuksia, jotka ikäänkuin kivettyneet hyökylaineet tekevät aavikon melkein vielä säännöllisemmän ikäväksi kuin jos se olisi aivan tasainen. Mutta ne taittavat kuitenkin jossain määrin valon, ja onhan jo sekin vaihtelua siinä kauhean ikävässä yksitoikkoisuudessa, joka muuten vallitsee niin pitkälle kuin silmä kantaa.

Se on se, joka ennen kaikkea vaikuttaa painostavasti uudisasukkaan mieleen. Kesällä hänellä on kova loppumaton työnsä, mutta talvi pakottaa hänet päivittäin ja viikottain toimetonna odottamaan, pääsemättä vaihtamaan ainoaakaan sanaa kenenkään ihmisen kanssa; usein saa hän olla vuorokausia maakuoppaansa suljettuna, kun hirmumyrsky riehuu yli aavikon ja uhkaa jokaista, joka ei ole suojaa löytänyt, varmalla kuolemalla. Ainoastaan lannistumattoman sitkeä kestävyys ja laimentumaton rohkeus, joita harvoilla on, voivat auttaa häntä ensimmäisten vuosien läpi, kunnes uudisasunnosta on tullut oikea talo monenmoisine toimineen, jotka eivät anna aikaa aprikoimisiin, ja maaluola on paisunut rakennukseksi, jossa on tilaa vaimolle ja lapsille. Mutta jos uudisasukas niin pitkälle kestää, on hänen palkintonsa tavallisesti suurempi kuin mitä hän milloinkaan olisi osannut toivoa "vanhassa maassa" — jota hän ajattelee sanoessaan "kotona".

Melkoisesti toisellaisia, vaikk'ei ollenkaan pienempiä ovat ne vaikeudet, joita uudisasukkaan täytyy voittaa metsäseuduissa, asettukoonpa hän sitten etäisimpään luoteeseen, Oregoniin tai Washingtoniin, tai alkakoon raivata tilaansa ylhäällä pohjoisessa Minnesotassa.

Suuri osa Minnesotaa kuului muinoin — ja "muinoin" ei tarvitse merkitä kovinkaan kaukaista aikaa Ameriikassa — raivaamattomimpiin ja vaikeimmin luopäästäviin metsäseutuihin Yhdysvalloissa. Siellä elää vieläkin miehiä, jotka eivät ole läheskään yli-ikäisiä, mutta kumminkin varsin hyvin muistavat viimeisen verisen intiaanisodan sellaisissa seuduissa, jotka nyt tuntuvat kokonaan vanhalta asutukselta. Sillä vielä kuusikymmenluvun alkupuolella panivat nuo aina levottomat Sioux-sotilaat, ollen liitossa muutamien muiden heimojen kanssa, autioksi monen neliöpenikulman alan uudisviljelystä Minnesotassa, surmaten armotta miehet, vaimot ja lapset ja polttaen heidän talonsa — kaikki siinä tarkoituksessa, että saisivat takaisin oman oikeutensa maahan, jossa he ennen olivat ainoina haltijoina herrastelleet.

Sen jälkeen on kumminkin viljelys ottanut omansa takaisin. Kaukana pohjoisessa ovat uudisasukkaat raivanneet peltoja ja niittyjä ja rakentaneet iloisia kyliä muinaiseen erämaahan, jossa nykyään enää on jälellä korkeintaan joku satanen varsin rauhallisia puna-ihoisia.

Ainoastaan kaikkein kauvimpana pohjoisessa ja koillisessa, Kanadan rajalla, ovat Minnesotan metsät vielä melkein koskemattomat. Tukinhakkaajat tosin tunkeutuvat joka vuosi yhä syvemmälle erämaan sydämmeen, mutta vielä se ei ole kokonaan heidän hallussaan. Vielä ovat metsät siellä kaukana täynnä riistaa ja vesistöt kalaa. Ne vaan ovat kadonneet, joiden ainoa tulolähde ennen oli metsänkäynti ja kalastus. Ja siitä syystä on metsä siellä ylämaissa vielä autiompi, hiljaisempi ja salaperäisempi kuin ennen, jolloin lähimmät uudistalot vielä olivat monta päivänmatkaa etelämpänä.

Kesällä kyllä sattuu varsin usein, että kaupunkilaiset samoavat jonkun matkaa erämaahan viikoksi tai pariksi hätyyttelemään metsäneläviä ja leikkimään rajamaan elämää. Mutta he eivät koskaan pääse varsin etäälle pohjoiseen. Virrat, suot ja järvet ja metsä itse estävät heitä. Leikistä syntyy niin uskomattoman pian täysi tosi, jos uhalla pyrkii hiukankaan syvemmälle salojen sisään.

Talvisaikana voittaa viljelys parhaat voittonsa salomailla. Silloin tunkee se neitseellisen metsän sydämmeen kaikuvin kirveeniskuin ja silloin kaatuvat ryskyen maahan nuo metsän jättiläiset, jotka olivat eläneet nuoruutensa parhaat vuodet jo silloin, kun ensimmäiset uudisasukkaat tuhat penikulmaa idempänä astuivat maihin meren rannalla ja taistelivat erämaata vastaan ensimmäiset taistelunsa sivistyksen puolesta. Kun pakkanen on tehnyt siltojansa jokien, järvien ja soiden yli ja lumi rakentanut tiettömiin seutuihin tien, ilmestyvät tukinkaatajat suurin joukoin ja pystyttävät talvileirinsä jonkun matkan päähän koskemattoman aarniometsän reunasta. Ja kun he keväällä vetäytyvät takaisin, on ikimetsän raja taas siirtynyt vähän matkaa pohjoisemmaksi.

Jonkun ajan kuluttua saapuvat sitten uudisasukkaat, mutta heillä on vielä ankara työ, ennenkun ensimmäinen siemen voidaan kylvää maahan. Suuri tukkimetsä on kaadettu, mutta kannot ovat jälellä, ja niiden välissä kasvaa tavallisesti jo toinen metsä niin taaja, että tulta ja kirvestä tarvitaan avuksi pellon perkkaamiseen. Se on paljon kovempaa työtä kuin aavikon kyntäminen, mutta vaivan palkka on siltä yhtä epävarma. Minkä kuivuus tekee aroilla, sen tekee usein halla metsämailla, etenkin ensi vuosina, jolloin on vaikea valita sopivaa kylvöaikaa ja raivaukset vielä ovat liian pienet saadakseen tarpeeksi valoa ja lämpöä.

Metsä antaa yllin kyllin tarve- ja polttopuuta, eikä menoja ole juuri muita kuin ne, mitkä tarvitaan huoneiden rakentamiseen ja työkaluihin. Mutta kun ensimmäiset, vaikeimmat vuodet ovat ohitse, ei metsä-uudistalo edistykään yhtä nopeasti kuin uusi talo aromaalla. Metsässä tulee kunnon mies helpommin toimeen ilman muuta suurempaa pääomaa kuin omia käsiään, jota vastoin hän arolla välttämättä tarvitsee jotain muutakin alkuun päästäkseen. Mutta mitä kovaan työhön ja vaikeaan puutteeseen tulee, ovat ensimmäiset vuodet kaikkialla toistensa kaltaisia, kun täytyy elää kaukana kotimaasta, ystävistä ja ihmisten seurasta — sanalla sanoen kaikesta, joka jossain määrin lieventää elämän vaivoja.

Aavikolla.

— Jumalan kiitos, tuolla on vihdoinkin talo!

Mutta sen sijaan, että jouduttaisi kulkuaan syvässä lumessa, seisottuu Tuomas Anttila hengähtämään hiukan ja lähemmin tarkastamaan sitä savupiippua, joka nousee näkyviin mäenrinteestä vasemmalta. Se se on, joka herätti hänessä luulon, että hän on saapunut johonkuhun taloon, sillä mitään muuta jälkeä ihmisistä tai inhimillisestä työstä ei ole huomattavissa.

— Kyllähän tässä maassa on monenmoisia taloja, huomautti Anttilan seuralainen, jääden hänkin samalla katselemaan savutorvea, joka on hyvin yksinkertaisesti kyhätty neljästä laudanpätkästä. — Mutta jos tuo on talo, niin ei siinä ainakaan ketään asu. Kyllä niillä olisi tuli tällaisessa pakkasessa.

— Saattaa olla, myöntää Tuomas ja lähtee savupiippua kohden, — mutta voimmehan siellä toki maata yön. On siellä ainakin parempi kuin hangessa.

Toinen, joka on Anttilan poika, seuraa perästä mitään puhumatta. Hänestä on aivan yhdentekevää, missä he saavat katon päänsä päälle ja onpa yhdentekevää, saavatko ollenkaan. Siihen määrin on hän jo kyllästynyt Ameriikkaan, vaikka on vasta kulunut pari kuukautta siitä, kun hän isänsä lähettämällä vapaapiletillä saapui sinne.

Mutta isä — Tuomas Anttila — oli jo kaksi vuotta työskennellyt kultamaassa. Vaan ei hän ollut onnistunut tekemään sen isompia säästöjä kuin että juuri parahiksi sai ostetuksi piletin pojalleen, jonka hän kotoa lähteissään oli jättänyt melkein oman onnensa nojaan. Ja nyt oli tullut huonot ajat Ameriikkaankin.

Poika oli tuskin ehtinyt Nebraskaan, missä Tuomas Anttila oli työssä, kun työansio jo loppui. Yhtiö, joka oli ryhtynyt suureen viljelysyritykseen kastelujärjestelmällä, oli mennyt kumoon. Ja samalla olivat luonnollisesti myöskin menneet myttyyn kaikki toiveet oman farmin saamisesta tuolla viljelykselle avatulla alueella. He eivät olleet saaneet edes täyttä työpalkkaansakaan, eikä mitään muutakaan ansiota ollut toivottavissa niillä seuduilla, kun niin suuri joukko työmiehiä yhdellä kertaa oli jäänyt joutilaaksi. Heillä ei siis ollut muuta neuvoa kuin lähteä työn hakuun jossain muussa osassa maata. Aina Omahaan saakka oli yhtiö kulettanut ne, jotka tahtoivat lähteä itäänpäin, mutta siitä oli heidän jatkettava matkaa omin neuvoin.

Tuomas Anttila oli poikineen vaeltanut pitkin Iowan rajaa ja ollut työssä siellä täällä farmareilla, joilla viljanpuinti oli vielä kesken, tai jotka muuten olivat jääneet takapajulle syystöissään. Mutta ei siitäkään ollut mitään mainittavaa ansiota.

Siinä oli syy, miksi Tuomas lopulta oli päättänyt pyrkiä niin suoraa tietä kuin mahdollista ylös Minnesotaan, jossa hän kerran ennen oli talvisaikaan saanut tuottavaa metsätyötä. Ja poika oli tietysti lähtenyt mukaan. Hän oli alkanut saada kyllänsä siitä, että teki päivän työtä yhdessä farmissa, pari toisessa ja sillä välin vietti pari kolme päivää kurjilla maanteillä, jotka eivät olleet hituistakaan parempia kuin huonoimmat kylätiet kotona. Mutta niitäkin myöten oli kulkeminen hauskempaa kuin tämä polviaan myöten lumessa kahlaaminen, jota he nyt olivat tehneet koko pitkän päivän, näkemättä merkkiäkään teistä tai poluista.

Kolme päivää sitten olivat he aamulla lähteneet erään uudisasukkaan turvemajasta, missä olivat olleet yötä ja olivat saman päivän illalla saapuneet toiseen samallaiseen asuntoon, jonka sen omistaja oli jättänyt autioksi. Yöllä oli heidän siellä ollessa noussut lumimyrsky sellainen, ett'eivät he voineet ajatellakaan edemmäksi kulkemista, vaan oli heidän täytynyt pakosta viettää kokonainen vuorokausi tuossa kurjassa maakuopassa, jossa ei ollut edes polttopuita, millä olisivat lämmitelleet itseään.

Myrsky oli seuraavana yönä tyyntynyt, mutta raivotessaan oli se niin perinpohjin peittänyt kaikki tiet, että he nyt olivat eksyneet. Sillä sen mukaan mitä heille oli sanottu, olisi heidän pitänyt kaksi päivää kulettuaan tulla erääseen asuttuun uudiskylään, eikä enää mihinkään autioksi jätettyyn maaluolaan, niinkuin nyt oli tapahtunut. Ja myrskyä seuraava pakkanen kiristyi joka hetki, kun aurinkokin oli mennyt mailleen. Ei ollut siis ihme, jos sekä Tuomas Anttila että hänen poikansa Taavetti tunsivat mielensä masentumistaan masentuvan kahlatessaan pehmeän lumen läpi neljästä laudanpalasta kyhättyä savutorvea kohti.

Ensiksi koettivat he polkea lunta niin paljon, että olisivat päässeet ovelle. Mutta lunta oli siinä aivan liika paljon sillä tavalla sotkettavaksi, ja sen vuoksi ponnisteli Taavetti suurella vaivalla kinosten läpi ylös savupiipun juureen, koettaen reväistä irti laudanpaloja lapioiksi. Siinä toimessa ollessaan luuli hän kuulevansa jotain ääntä aitansa maakuopasta.

Hän kuunteli tuokion, jolloin kaikki tuolla alhaalla oli hiljaista. Mutta sitten se kuului taas. Se oli kuin pienen lapsen itkua, heikkoa ja vaikeroivaa.

Taavetti Anttila mursi irti koko savupiipun yhdellä repäisyllä ja hyppäsi alas isänsä luo.

— Siellä sisällä on lapsi, joka itkee, sanoi hän ja alkoi luoda lunta, niin että se pyrynä pölisi. — Eikä niillä ole tulta, vaikk'on näin kylmä!

Tuomas tuumi päätään pudistaen, että poika varmaan oli kuullut väärin, tai saattoipa se olla joku ennekin. Mutta hän auttoi sentään lumen luomista, kunnes he hetken kuluttua pääsivät ovelle, joka ei ollut edes lukittu.

Aluksi he eivät voineet nähdä mitään hämärässä huoneessa ja itkukin oli lakannut. Mutta kun Taavetti kysyi, onko siellä ketään, alkoi itku uudelleen. Ja silloin näkivät he jotain liikettä vuoteen kohdalla vastapäisellä seinällä.

He menivät itkevää kohti ja huomasivat sen pieneksi tytöksi, joka puoleksi istuen, puoleksi maaten nojasi jotain esinettä vastaan, jota he eivät voineet eroittaa. Tyttö kääntyi heihin päin.

— Mama so sleepy, sanoi hän pelon ja uteliaisuuden puoleksi tukehduttamalla nyyhkytyksellä.

Silloin huomasivat he naisen kasvot pienokaisen takana, niin jäykät ja sinisen vaaleat kasvot, että he heti paikalla arvasivat hänet kuolleeksi.

— Mama get up! kehoitti lapsi hätäillen ja silitteli kädellään jäykkiä kasvoja. Kun ei vastausta kuulunut, kääntyi hän taas vierasten puoleen.

— Mama cold! sanoi hän vakavana. — Katie cold too!

— Herra Jeesus! huudahti Taavetti katsellen neuvotonna ympärilleen. — Kuinkahan kauvan tuo pieni raukka on jo ollut täällä yksin!

Majassa ei ollut mitään polttopuuta, mutta savupiipun laudat olivat nyt hyvään tarpeeseen. Parin minuutin kuluttua oli Taavetti vuollut kasan lastuja laudasta ja pian leimusi valkea liedellä, joka oli tehty kivistä ja savesta maaluolan nurkkaan.

— Tule lämmittelemään! kehoitti Taavetti pienokaista suomenkielellä, heti kun pystyvalkea oli niin paljon syttynyt, että alkoi levittää lämmintä, ja hän kumartui nostamaan häntä vuoteelta.

— Mama too, sopersi tyttö, joka ei kyllä ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta hyvin käsitti ystävällisen äänen. — Get up mama! lisäsi hän ja siveli taas kuolleen äitinsä kasvoja. Mutta kun äiti pysyi liikkumatonna, ojensi hän kätensä Taavettia kohti.

— So sleepy — mama so sleepy, sanoi hän pelokkaasti ja ihmetellen ja antoi Taavetin kantaa itsensä pystyvalkean luo.

Hetkisen istui hän hiljaa Taavetin polvella likistäytyen kiinni häneen, mutta pian kävi hän taas levottomaksi.

— Hungry, sopersi hän. — Katie very hungry.

— Se tahtoo ruokaa, tulkitsi Tuomas, joka taisi englanninkieltä vähän paremmin kuin Taavetti. Ja samalla alkoi hän kopeloiden tarkastaa pientä kaappia, joka oli tulisijan vastaisessa nurkassa, ja muutamia sen viereisellä seinähyllyllä olevia kuppia ja keittoastioita. Mutta etsiminen oli turhaa. Koko asunnossa ei ollut minkäänlaista syötävää, jonka tähden hän kauhistuen kuiskasi pojalleen ajatuksensa, että vaimo oli mahtanut kuolla nälkään.

— Se antoi varmaan viimeiset ruuantähteet lapselle, arveli hän yhä kuiskaten, ikäänkuin peläten, että kuollut voisi kuulla hänen sanansa.

Taavetti ei vastannut mitään, vaan meni tyttö käsivarrellaan ovensuuhun, mihin hän oli laskenut kokoon käärityn villapeitteensä. Mytystä otti hän leivän, mursi siitä tytölle palan ja asetti hänet rahille takan viereen. Tytön nakertaessa leipäpalaansa täytti hän pienen padan lumella ja asetti sen tulelle, jonka tehtyään hän murenteli osan leivästä ja pani palat pataan.

— Hän tarvitsee jotain lämmintä, sanoi Taavetti isälleen toimiensa selitykseksi. Ja kun leipä oli tarpeeksi pehminnyt, alkoi hän syöttää pienokaista, joka nähtävällä mielihyvällä ryömi uudestaan hänen syliinsä. Mutta ennenkun hän oli ehtinyt montakaan lusikallista maistaa, taukosi hän, juuri kuin olisi yht'äkkiä muistanut jotakin.

— Mama too eat! sanoi hän kääntäen suuret, harmaansiniset silmänsä kysyvinä uuteen ystäväänsä, joka ei tietysti ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta kyllä käsitti, ett'ei kaikki ollut, niinkuin olisi pitänyt.

— Se tahtoo antaa äidilleenkin, selitti Tuomas asiantuntijana, yhä kuiskaten. Ja sitten kokosi hän kaiken parhaansa sekamelskaisesta englanninkielestään vietelläkseen lasta uskomaan, että äiti kyllä pian heräisi ja söisi sitten vuorostaan. Hän ei ollut koskaan puhunut niin paljon englanninkieltä yht'aikaa, mutta palkinnoksi siitä saikin hän lapsen lopulta jatkamaan ateriaansa. Ja syötyään kyllänsä, nukahti tyttö heti Taavetin polvelle. Tämä kääri hänet varovasti peitteesensä ja asetti hänet rahille valkean luo. Vasta sitten otti hän esiin piippunsa povitaskustaan, täytti sen miettivänä ja alkoi polttaa.

Isä seurasi koneentapaisesti esimerkkiä. Ja niin tupakoivat he hetken kumpikin äänettöminä, Taavetti vaan silloin tällöin heittäen katseen vuoteelle, josta kuolleen vaimon sinisenvaaleat kasvot häämöittivät joka kerta, kun pystyvalkea hiukan loimahti. Vihdoin nousi hän ylös, laski piippunsa liedelle, meni vuoteen luo ja veti peitteen huolellisesti kuolleen päälle.

— Kun nyt tietäisi, mitä tekisi lapsen kanssa, sanoi hän, puhumatta suorastaan isälleen, kun oli taas istuutunut ja virittänyt piippunsa.

— Mitäpä hänelle osannee. Kai on sillä isä, joka kohta palannee kotiinsa. Tuolla nurkassahan on hänen saappaansa.

— Kun meillä vaan olisi tarpeeksi ruokaa häntä odottaaksemme, tuumiskeli Taavetti. Mutta leipä ei riitä kuin huomiseksi päiväksi. Tiesi milloin hän tulee kotiin.

— Minä en ajatellutkaan että odottaisimme, selitti isä tuumaansa, vaikka tosin empivällä ja vielä entistään matalammalla äänellä. — Jos me vielä huomen aamuna annamme ruokaa tytölle, niin kestää hän kyllä siksi, kunnes isä tulee. Ja voisihan sille sitäpaitsi jättää hiukan leipää.

— Me emme voi jättää häntä tänne yksin kuolleen äitinsä kanssa, saneli Taavetti varmasti. — Eihän tiedä, kuinka kauvan hänen täytyy olla yksin.

— Ei ole isä voinut etäällekään mennä. Eikähän tuo liene meidän syymme, jos hän viipyykin vähän kauvemmin.

— Sitten olisi parasta iskeä tyttö hengiltä heti, virkkoi Taavetti vihastuen. — Ennen kuin jätän hänet tänne, kannan minä hänet selässäni vaikka kuinka kauvas.

— Mihinkäpähän hänet kantanet? Kun ei ollenkaan tiedä, minä päivänä saa itse ruveta nälkää näkemään, niin ei kannata ottaa vieraiden lapsia hoitoonsa.

Taavetin mielestä ei nähtävästi kannattanut sellaisiin puheisiin mitään vastata. Hän kiskasi irti oven ja pari hyllyä kaapista, lisäsi kituvaa takkavalkeata ja keitti vielä padallisen leipävelliä isälleen ja itselleen. He söivät illallisensa yhä vaiti ollen ja heti sen tehtyä paneutui Taavetti majan maalattialle levätäkseen siinä niin hyvin kuin taisi. Sen oli hän päättänyt, että lasta ei jätettäisi tänne nälkään nääntymään ja kuoliaaksi paleltumaan, eikä hän tällä kerralla voinut enempää tehdä. Mutta Tuomas Anttila poltti vielä yhden piipullisen, ennenkun pani maata — niin lähelle poikaansa, että voi vetää toisen puolen villapeitettä hänen ylitsensä.

— Oletko yöllä saanut uusia tuumia? kysyi hän aamulla, kun Taavetti oli sytyttänyt viimeiset pienet puunsiruset.

— En, vastasi tämä lyhyesti. Hän oli päätöksensä tehnyt ja katsoi sen vuoksi tarpeettomaksi ryhtyä pitempiin keskusteluihin siitä asiasta.

— Onhan sinulla tarpeeksi ikää tekemään niinkuin tahdot, mutta kyllä sinulla vielä on paljon opittavaa, ennenkun tulet toimeen maailmassa, päätteli isä. — Pitää osata auttaa itseään, ennenkun alkaa muita auttaa.

Mutta ei hän sentään kieltäytynyt olemasta tulkkina, kun täytyi taivuttaa tyttö heitä seuraamaan. Päinvastoin pani hän parastaan vakuuttaakseen lapselle, että äiti oli lähtenyt ulos. Mutta vasta sitten, kun hän oli keksinyt sen, että äiti muka oli mennyt tapaamaan isää, saatiin Katie rauhoittumaan ja lähtemään maakuopasta.

— Voisit ottaa ainakin äidin nutun ja kääriä sen hänen ympärilleen, ehdotti Tuomas Anttila, kun he olivat valmiina lähtöön. Mutta Taavetti vilkasi vaan kuollutta puolittain pelästyneenä ja kietoi lapsen omaan villapeitteesensä.

Siitä tuli raskas päivä molemmille miehille, raskas varsinkin Taavetille, joka ei syvässä lumessa voinut kävellyttää pienokaista ainoatakaan askelta, vaan kantoi häntä iltaan saakka. Aamiaiseksi olivat he syöneet ainoastaan hiukan leipävelliä, eikä ollut heillä päivälliseksikään muuta kuin palanen leipää. Sen he söivät eräällä auringonpaisteisella rinteellä, missä yksi noista matalista harjanteista tarjosi edes jotain suojaa tuulta vastaan, joka ei enää ollut perin vinha, mutta kuitenkin läpitunkevan kylmä ja pureva koillistuuli, joka tuli aina jäämereltä saakka ylitse alastomain tunturien ja aavikoiden, kohtaamatta metsää tai vuorta, jotka olisivat voineet sen kärkeä tylsyttää.

Vasta illan suussa, kun aurinko jo oli mennyt mailleen ja pakkanen taas puri läpi luiden ja ytimien, saapuivat he erääseen asuttuun uudistaloon, jossa oli oikea rakennus. Siinä he pyysivät yösijaa ja Tuomas teki parhaansa mukaan selkoa siitä, kuinka he olivat löytäneet kuolleen vaimon, lisäten, että he olivat ottaneet lapsen mukaansa, kun eivät voineet odottaa niin kauvan, että joku olisi tullut ottamaan sen hoitoonsa. Ja farmin väki kertoi vuorostaan, että lapsen isä oli kolme päivää aikaisemmin kulkenut siitä ohitse paluumatkalla kylästä, missä hän oli käynyt hankkimassa ruokaa itselleen ja joukolleen.

Kun oli ollut jo myöhäinen ja ilma näyttänyt uhkaavalta, olivat he houkutelleet häntä jäämään yöksi, mutta hän oli arvellut ennättävänsä kotiin, ennenkun rajuilma puhkeisi, ja jatkanut matkaansa. Vaimonsa oli hän sanonut olevan kipeän ja heikon ja tyttärensä vielä liian pienen hoitamaan itseään. Varmaankin oli lumimyrsky hänet yllättänyt ja palelluttanut kuoliaaksi. Ei yksi tuhannesta voi pelastua hirmumyrskyn käsistä, eikä hän näyttänyt erittäin vankkatekoiselta. Herrasmies mikä lie ollut, joka oli lähtenyt kauvas länteen, mutta ei ollenkaan kelvannut uudisraatajaksi, sanoivat he.

He lähettivät kuitenkin sananviejän kylään ilmoittamaan, mitä oli tapahtunut ja pyytämään paria miestä avuksi kadonnutta etsimään, koska viestin tuojat olivat päivämatkansa jälkeen liian väsyneitä lähteäkseen uudestaan liikkeelle. Heti kun apumiehet vähän jälkeen puolenyön olivat saapuneet, lähti uudistalon isäntä itse heidän kanssaan matkalle. Ainakin parin englannin penikulman päähän oli kadonneen täytynyt ennättää, ennenkun myrsky hänet saavutti, ja kun he olivat tulleet niin etäälle, ei enää voinut olla pitkältä päivän nousuun, jolloin he saattoivat ruveta häntä todenteolla etsimään. Epäilemättä oli mies kuollut, mutta he eivät kuitenkaan tahtoneet jättää häntä susien syötäväksi. Joll'ei olisi ollut niin paksulta lunta, olisi se ehkä nytkin ollut liian myöhäistä.

Etsijät palasivat vasta seuraavan päivän iltana ja toivat mukanaan sen jauhosäkin, jota onnettomuuden kohtaama oli kantanut kotiin kulkeissaan. He olivat löytäneet hänet vajaan puolen penikulman päässä maakuopasta, jossa vaimo oli häntä odottanut viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Joll'ei olisi lunta tuiskuttanut, olisi hän voinut nähdä kurjan kotinsa siitä paikasta, mihin oli suistunut. Kohoneva kohta lumessa oli johtanut vainajan jälille. He olivat kantaneet hänet maakuoppaansa ja asettaneet vaimonsa viereen, ja sitten naulanneet oven kiinni ja peittäneet savupiipun aukon. Kun maa tuonnempana sulaisi, aikoivat he haudata heidät.

Mutta majassa ei löytynyt mitään, ei paperia eikä muuta, joka olisi ilmaissut, keitä vainajat olivat, tai mistä he olivat länteen muuttaneet. Turhaan oli haettu joka nurkka ja sopukka. Ne harvat naapurit, jotka joskus olivat sattuneet tekemisiin miehen kanssa niinä kahdeksanatoista kuukautena, jotka hän oli paikkakunnalla asunut, eivät koskaan olleet kutsuneet häntä muulla nimellä kuin "gentleman Jack". Hän ei ollut koskaan puhunut itsestään mitään muuta kuin että hän oli kotoisin itävaltioista, jonka ilman sitäkin kuka tahansa saattoi kuulla ja nähdä. Vaimosta tiettiin vielä vähemmän, ainoastaan se, ett'ei hän näyttänyt kuuluneen samaan säätyyn kuin mies. Oli aina luultu, että mies oli hänen tähtensä jättänyt. kotiseutunsa. Mutta kukaan ei tiennyt, oliko hänellä edes sukulaisia tai ystäviä, jotka olisivat halunneet tietää missä ja millä tavalla hän oli kuollut.

Ja ainoa kysymys oli nyt vaan se, mitä tehtäisiin lapsen kanssa, mutta siinä olikin hyvät neuvot tarpeen. Kylän harvalukuiset farmarit olivat hekin tulleet saapuville kuulemaan näitä uutisia ja ottamaan osaa neuvotteluun, mutta heidän joukossaan ei ollut ketään, joka olisi voinut tai tahtonut ottaa lasta hoitoonsa. He olivat itsekin kaikki uudisasukkaita ja oli heillä kaikilla tekemistä tullakseen toimeen omine joukkoineen. Muuta he eivät siis voineet kuin ehdottaa, että tyttö olisi vietävä kreivikunnan pääpaikkaan, missä sheriffi asui. Hän saisi pitää huolta siitä, että tyttö tulisi vaivastaloon, joll'ei kukaan yksityinen siellä tahtoisi ottaa häntä vastaan. Sitä mieltä olivat he kohta kaikki.

Neuvottelun aikana istui Katie ihan hiljaa Taavetin polvella, katsellen ja ihmetellen noita monia miehiä, jotka kaikki tupakoivat ja puhuivat jotain, mutta kaikki saapuville tulleet naiset, jotka koettelivat päästä hänen suosioonsa, työnsi hän pois luotaan.

Hän painautui vaan lähemmäksi suojelijaansa, kohta kun joku lähestyi, ja joka kerta laski Taavetti jykevän kämmenensä varovasti hänen päänsä päälle, ikäänkuin vakuuttaakseen tyttöä siitä, ett'ei kukaan saisi tehdä hänelle mitään pahaa, niinkauvan kun hän oli hänen luonansa. Hän ei olisi itse voinut millään tavalla selittää tunteitaan tuota vierasta lasta kohtaan ja kaikkein vähimmin olisi hän tullut ajatelleeksi sitä, että ainoastaan lapsen täydellinen avuttomuus veti häntä sen puoleen. Sen vuoksi ei hän myöskään tiennyt, mistä hänessä heräsi liikutuksen tunne, kun neuvottelu vihdoin oli, loppunut ja isä selitti hänelle sen päätöksen. Sen hän vaan tunsi, että hänen mielensä katkeroitui koko seuraa kohtaan, ja että ne olivat kuin loukanneet häntä itseään.

— Vai niin! sanoi hän, — vai vaivastaloon? Eivätkö ole voineet muuta keksiä? Ja kuka välittää tuosta pienestä raukasta vaivastalossa? Parasta on, että hän seuraa meitä.

— Seuraako meitä? toisti isä vihaisesti. — Nyt sinä olet varmaan tullut ihan hulluksi. Minä en ainakaan tahdo enää olla missään tekemisissä hänen kanssaan.

— Ehkäpä voin tulla yksinänikin toimeen, vastasi Taavetti tyynesti — aivan niinkuin eilen. — Sanokaa heille, että jos he antavat minulle pariksi viikoksi työtä, niin että voin vaatettaa lapsiraukan ja saada vähän evästä kokoon, niin otan minä hänet mukaani Minnesotaan ja pidän hänestä huolen. — Vai niin, vai tahtovat he laittaa sinut vaivaistaloon, kääntyi hän taas pienokaisen puoleen ja silitteli hänen hiuksiaan — silloin varmaankin tulet kernaammin minun kanssani?

Katie ei ymmärtänyt mitään muuta hänen sanoistaan ja liikkeistään kuin että oli saanut ystävän, johon voi luottaa. Mutta sitä paremmin ymmärsivät ne, joiden päätettävänä oli hänen kohtalonsa, että he nyt olivat päässeet ikävästä vastuunalaisuudesta, — sitten kun Tuomas Anttila monien estelemisien perästä vihdoin oli suostunut tulkitsemaan heille poikansa mielettömän päätöksen. Mutta sitä ystävällisempiä he sitten olivatkin siitä hyvästä, sillä niin aivan varmaa ei sentään ollut, että sheriffi olisi pitemmittä mutkitta ottanut turvattoman huostaansa.

Senpätähden ei kestänytkään kauvan, ennenkun kokoontuneet miehet olivat antaneet niin paljon apua sekä lapsen vaatteihin että eväitten hankkimiseen, että he varsin hyvin voivat hankkiutua matkalleen Minnesotaan. Taavetin itsensä ei tarvinnut muuta kuin tehdä leveäjalaksinen kelkka, joka ei uppoaisi lumeen, ja varastaa se selkänojalla ja laidoilla Katieta varten.

Jo seuraavana päivänä lähti hän heti auringon noustua matkalle, kelkan jukko vyötäistensä ympärillä, niin että hän tuskin ollenkaan tunsi holhottinsa ja runsaan evässäkin painoa. Ja Tuomas Anttila seurasi mukana. Huolimatta kaikista vastaväitteistään Katien suhteen ei hänellä sentään ollut mitään sitä vastaan, että edes muutamaksi päiväksi pääsisi leipähuolista. Ja Minnesotaanhan hänkin pyrki.

Metsässä.

Tiheän metsikön sisässä on pitkä, matala rakennus, salvettu pyöreistä kuorimattomista hirsistä, saumat täytetyt sammalilla. Toisessa päätyseinässä on kummallakin puolen matalaa ovea kaksi pientä ikkunaa, ja oven edustalta on metsä hakattu maahan muutamia syliä joka taholle, mutta muilla puolin tunkeuvat jykevät hongat ihan rakennukseen kiinni. Ne on jätetty rauhaan kevättalveen saakka, jolloin hakkuutyö alkaa loppua, sillä ne suojelevat melkoisesti pakkaselta ja lumelta. Ikkunoita eivät asukkaat tarvitse useampia kuin nuo kaksi pahaista. Lasi on haurasta tavaraa, joka helposti särkyy matkalla uudisasutuksilta, ja sitäpaitse asutaan huoneessa oikeastaan vaan yön aikaan.

Päivillä ei siellä ole muita kuin kokki, joka pitää huolta työkunnan ruumiillisista tarpeista, ja on siellä sen vuoksi aamusta iltaan. Toiset ovat auringon noususta sen laskuun saakka ulkona hakkuuksillaan, sunnuntait niinkuin arkipäivätkin. Ainoastaan silloin, kun lumimyrsky pauhaa yli metsän, huojuttaen vanhoja puita kuin ruokoja ja pannen ne huokailemaan, ryskymään ja valittamaan niinkuin viimeisen tuhon tullessa, tapaa tukinhakkaajat kotosalla. Ja silloin he makaavat kuin karhut konnussaan.

Sisältä ei huone näytä paljon hauskemmalta kuin ulkoakaan. Lattiana ei ole muuta kuin kovaksi poltettu maa, ja pitkin seiniä on halastuista laudoista kyhättyjä makuusijoja, jotka ovat yhtä yksinkertaiset kuin pöytäkin niiden keskessä ja maahan isketyt rahit kahden puolen pöytää. Karkeita vaatekappaleita, vilttejä ja peitteitä sekä muutamia taljoja on huolimattomasti heitetty makuusijoille, ja vielä karkeampitekoisia saappaita on hajallaan vähän jokapaikassa. Mutta ilma tuolla sisällä ei ole läheskään niin huono kuin voisi luulla, sillä ensinnäkin on useimmissa vuoteissa tuoreita, hienoja havunoksia, jotka tuoksuvat pihkalle, ja toisekseen ovat seinät siksi hatarat, että ilmanvaihto on parhainta laatua.

Matalan huoneen toisessa päässä on senlaatuinen rautauuni, jonka tulee olla tulipunaisen, ennenkun siitä lähtee lämmintä vähänkään. Huoneen toinen pää, se, jossa on ovi ja ikkunat, on kyökkinä, joka ei ole millään tavalla erotettu muusta huoneesta, mutta varustettu tulisijalla, melkein suuren, täytetyn laatikon näköisellä hiekka- ja kivikasalla. Siinä palaa valkea vapaasti mahdottoman suuren, halastuista palkeista tehdyn savutorven alla.

Kokki valmistelee parhaallaan illallista, ja sitä on varustettu oikein kunnioitusta herättävässä määrässä. Työkunnassa on kaksikymmentä miestä, kaikki mitä vahvinta ja sitkeintä tekoa ja kaikki parhaassa ijässään olevia, sillä ainoastaan sellaiset kelpaavat talvitöihin erämaassa. Mutta sellaiset miehet tarvitsevat runsaasti ruokaa. Kokonaista siankylkeä kokki nytkin parhaallaan paistaa pannuksi käännetyllä rautalevyllä. Ja yht'aikaa paistaa hän toisella levyllä ohuita vehnäkakkuja, joita siinä jo on jommoinenkin pino, vaan ei hänen mielestään vielä tarpeeksi. Suuressa, avonaisessa padassa kiehuu jotain mustaa lientä, jonka haju ilmaisee sen kahviksi.

Kokki, jonka luiseva, jäntevä ruumis ei ollenkaan ole sopusoinnussa hänen ammattinsa kanssa, saa vihdoin illallislaitteensa valmiiksi. Silloin pistää hän piippuunsa ja asettuu avonaiselle ovelle hetkiseksi vilvoittelemaan, odottaessaan työkuntaa, joka ei enää voi kauvan viipyä, kun aurinko juuri menee mailleen.

Huomaamatta vielä mitään merkkiä työkumppaneista, kuulee hän silloin hiljaista jalan astuntaa lumessa aivan vastapäiseltä suunnalta ja heti sen jälkeen ilmestyy metsästä mies. Kokki tarkastelee häntä vähän kummastellen, vaan ei liikahda paikaltaan, eikä virka sanaakaan tervehdykseksi. On vallan tavatonta saada vieraita näin erämaassa, ei ainakaan oikeita vieraita. Luultavasti on se vaan joku kuleksija, joka etsii yösijaa ja ruokaa. Vaikk'eivät nekään ole tavallisia ilmiöitä täällä metsässä.

Mutta silloin huomaa kokki äkkiä kummallisen mytyn kelkassa, jota mies vetää perässään vyötäisilleen sidotusta nuorasta. Sehän on — eihän toki — onpa sittenkin, niin totta kuin jumala auttakoon, ett'eikö se ole lapsi, joka puoleksi makaa, puoleksi istuu kelkassa ja nukkuu yhtä turvallisesti kuin omalla vuoteellaan.

— Herra Jeesus! sanoo kokki puoliääneensä ja ottaa piipun suustaan.

— Mikä hullu te olette, joka tuotte pienen lapsen tänne jylhään erämaahan? tervehtää hän miestä. Ja lisää sitten muutamin mehevin sanoin, että kyllä hän aikoinaan jo on jotakin nähnyt, mutta ei vielä mitään näin hurjaa.

— Minä olen Taavetti Anttila, Sotkamosta, enkä mikään hullu, vastaa tulija tyynesti kysymykseen, panematta mitään huomiota hänen lisämuistutuksiinsa. — Ei ollut ketään kenelle olisin jättänyt tytön, ja senvuoksi otin hänet mukaani.

Hän oli pysähtynyt oven eteen ja kaivoi miettivän näköisenä piipun taskustaan, kopautti sen tyhjäksi vasempaan kämmeneensä ja koetteli varmuuden vuoksi kerran imasemalla, oliko varsi auki. Mutta ennenkun hän ehti pitemmälle, keskeytti hänet kokki, joka ei ollut kääntänyt silmiään pois nukkuvasta lapsesta.

— No et mahda olla vallan viisaskaan, arveli hän, — kun et edes ymmärrä tuoda lasta lämpimään.

— Kun ei kukaan ole kutsunut meitä sisään — — alkoi Taavetti ja pisti piipun takaisin taskuunsa. Mutta muuta ei kokki kuullut, sillä sen pitemmittä mutkitta nosti hän maasta koko kelkan ja kantoi sen huoneeseen, Taavetin seuratessa kintereillä, kelkkanuora vielä vyötäisten ympärillä.

— Ohhoh, sinua lapsi rukka, millainen isä sinulla on, mutisi kokki avatessaan myttyä, jonka sisällä pienokainen oli, ja kantoi hänet sitten lähimmälle vuoteelle niin varovasti, ett'ei lapsi edes herännyt.

Se Taavettia jo suututti ja päästellessään kelkkanuoraa vyötäisiltään, virkkoi hän jyrkästi.

— En minä ole sen isä. Hänet löydettiin eräästä mökistä, kuolleen äitinsä vierestä, ja minä otin hänet mukaani.

— Missä? kysyi kokki, keskittäen kaiken epäilyksensä tuohon yhteen ainoaan lyhyeen sanaan.

— Dakotassa.

— Ja sieltäkö sinä olet vetänyt häntä kelkassa tänne saakka?

Hänen äänensä ilmaisi vielä epäilystä, matta ilmeni siinä samalla jonkunlainen tiedoton kunnioitus.

— Kun en voinut saada muualla työtä, sanoi Taavetti ikäänkuin puolustuksekseen ja otti uudestaan piipun taskustaan. — Ja isäkin auttoi tiellä.

— Missä hän on?

— Hän sai työtä tuolla ulkomaalaisten työmaalla muutamia peninkulmia täältä. He olivat menettäneet yhden miehen, mutta eivät tahtoneet ottaa minua lapsen kanssa.

— Ne p—leen pakanat! kuului kokin arvostelu lähimmistä naapureista metsässä. — Ja mihin toimiin aijot nyt ryhtyä sen raukan kanssa?

— Kunhan täällä vaan olisi työtä minulle, niin voisin kai minä pitää huolta hänestäkin, sanoi Taavetti, katsellen epäillen ympäristöään, joka ei suinkaan ollut ylen viehättävä.

— Ja pitää ehkä häntä mukanasi hakkuulla ollessasi? — koko lailla löyhkäpäinen sinä sittenkin näyt olevan, päätteli kokki sydämmellisen suorasti, vaan ei ollenkaan epäystävällisesti. Ja samalla oli hän itse hyvin miettivän näköinen.

Taavetti ei voinut estää alakuloista tunnetta mieleensä tunkeumasta ajatellessaan kaikkia niitä vaikeuksia, jotka asettuivat hänen eteensä. Mutta ennenkun hän ennätti mitään vastata, kuului jalkain töminää ulkoa ja ovi reväistiin auki.

— Kaikki ruoka pöytään! huusi joku ääni. — Me — — —

— Suusi kiinni! ärjäsi kokki keskeyttäen ylen hämmästyneen huutajan äänellä, joka koetti olla hillitty. — Täällä on lapsi, joka nukkuu.

— Lapsi? — Sen sinä varmaan valehtelet! Mutta hänen puheensa muuttui samassa kuiskaukseksi, ja koko seurue astui sisään varpaillaan ja niin vähällä kolinalla kuin mahdollista.

Yksi toisensa perästä hiipivät he makuusijalle, missä pienokainen nukkui. Ja sittenkun jokainen omin silmin oli tullut vakuutetuksi siitä, että siinä todella oli lapsi, joka oli joutunut sinne erämaahan, jäivät he kaikki seisomaan sen ympärille, ihmetyksestä vallan sanattomina katsoa ällistellen outoa ilmiötä. Useimmat heistä olivat jo pari vuotta olleet työssä täällä kaukana metsissä, kaataen talvet tukkia ja kesät niitä uitellen. Lapsi yleensä oli käynyt heille harvinaiseksi ilmiöksi ja oli se vielä oudompi ja harvinaisempi varsinkin näin keskellä talvea synkällä salolla.

— Ruoka on valmiina, virkkoi kokki keskeyttäen heidän äänettömän ihmettelynsä — te vielä herätätte lapsen, joll'ette tule pois sieltä. On täällä sinullekin, sanoi hän Taavetin puoleen kääntyen.

— Se on tämä mies, Taavetti Anttila, joka on tuonut tytön tänne kelkassa Dakotasta, lisäsi hän ikäänkuin esitellen vierasta tovereilleen.

Sianliha, vehnäkakut ja kahvi katosivat uskomattomalla nopeudella pöydältä, monen ihmettelevän katseen kääntyessä aina tuon tuostakin etumaiseen vuoteeseen päin. Ei kuitenkaan monta sanaa lausuttu, ennenkun ateria oli melkein lopussa. Sitten vasta alettiin kuurtain kaartain tehdä kysymyksiä Taavetille siitä, kuinka hän oli tytön löytänyt ja sen kanssa kulkenut, niin että koko juttu lopulta tuli selville. Eikä se asia kysyjäin mielestä näyttänyt olevan aivan yhtä luonnollinen kuin se oli Taavetille itselleen, että hän kenenkään pyytämättä oli ottanut huostaansa vieraan lapsen.

— Taidat sinä kuin taidatkin olla vähän hassahtava, mutta huonompia miehiä on nähty, virkkoi lopulta Aapeli Korhonen, joukkueen esimies — hän, joka jo viisi vuotta oli tehnyt työtä metsissä ja jonka sanottiin ansioillaan ostaneen talon Saarijärveltä. — Kun me vaan voisimme antaa sinulle työtä, niin kyllähän asia sitten jollain tavoin selviytyisi. Mutta meitä on täysi määrä.

— Kyllähän siitäkin ehkä selvittäisiin, jos hän vaan tahtoisi ottaa minun toimeni, arveli kokki, niinkuin tämä tuuma nyt juuri olisi pistänyt hänen päähänsä. — Työkunta voisi hänelle siitä maksaa ja minä rupean sen sijaan hakkaamaan. Se työ miellyttää minua enemmän kuin tämä hääriminen patojen keskessä.

Niin paljon oli Taavetin hullu teko kumminkin vaikuttanut koko seuraan, ett'ei yksikään miehistä edes mutistanut suutaan kokin ilmeiselle valheelle. Kokin toimihan oli erittäin kadehtittava, — sai olla helpolla työllä huoneessa ja kantaa täyden osuuden palkkaa yhteisestä urakkatyöstä. Se oli toista kuin seista ja hakata kaikissa säissä ja tuulissa, kunnes selkää kolotti. Mutta kukaan ei sanonut sanaakaan, paitse Taavetti itse.

— Huonosti taitaisi minun keittämiseni käydä, esteli hän — en ole tottunut semmoiseen toimeen.

— Miksikä parooneiksi sinä näitä herroja luulet, ett'ei sinun keittosi heille kelpaisi? kysyi kokki mahtavasti. — Kyllä minä voin näyttää, mitenkä täällä keitetään.

— Ei täällä syödäkään joka päivä kananpaistia kermakastikkeen kanssa, huomautti. Kalle Lehtinen, joka oli parantumaton hutilus, mutta joukkueen leikinlaskija ja kaikkien suosikki.

Toiset suostuivat siihen äänettömällä hymähdyksellä, paitsi Aapeli Korhonen, joka otti arvellakseen, ett'ei Taavetti näkynyt olevan oikeaa miestä Ameriikassa kelvatakseen.

— Tässä maassa otetaan vastaan, mitä on tarjolla, selitti hän ajatuksensa, — ja tehdään niin hyvin kuin osataan. Ei Koivumäki ole meitä niin ruualla pilannut, ett'emme tulisi toimeen sinun keitoksillasi.

— Ei, lihavaksi ei ole tultu, vakuutti Kalle Lehtinen. Mutta ennenkun hän ehti mitään lisätä, kuului itkun ääntä vuoteelta. Katie oli herännyt ja hämmästynyt oudosta ympäristöstään, niin ett'ei hän heti rauhoittunutkaan, vaikka Taavetti kohta riensi hänen luokseen.

He istuivat kaikki hiljaa kuunnellen, sill'aikaa kun Taavetti kaivoi leipäpalan eväslaukustaan. Mutta se oli kuiva ja kova, eikä voinut lohduttaa pienokaista.

— Kuinka ihanasti se itkee, ilmaisi Korhonen matalalla äänellä miesten tunteet. Ja se sai kokin liikkeelle.

— Kyllähän se on kaunista, myönsi hän — mutta ei se suinkaan ole hauskaa sille itselleen. Ehkä se pitäisi hiukan siirapista leivän päällä? kysyi hän Taavetilta.

Hän kaatoi vähän siirappia läkkikuppiin ja kun Katie kerran oli saanut maistaa sitä herkkua, unohti hän pelkonsa siihen määrin, että antoi vielä Koivumäen kantaa itsensä pöydän luo. Mutta ennen ei hän tyytynyt kuin sai Taavetin viereensä istumaan.

Toinen toisensa perästä kävivät muutkin lähemmä, kunnes seisoivat taajana kehänä hänen ympärillään. Kukaan ei puhunut sanaakaan, mutta joka kerta kuin tyttö jokelsi jotain Taavetille, vilkasivat he toinen toistaan. Ja kun tyttö siirapistaan ihastuneena nauroi, vetäytyivät heidän parransänkiset naamansa yhtaikaa leveään hymyyn, niinkuin komennon mukaan.

Kun tyttö koetti pistää Taavetinkin suuhun siirappiin kastettua leivänpalaa, nousi heidän ihastuksensa korkeimmilleen.

— Uncle Dave eat too, kehoitti tyttö — it nice.

— No, enpä ole vielä mokomaa nähnyt! naurahti yksi ihailijoista.

— Tuollaisen tytön olisin minäkin ottanut, virkkoi toinen.

Mutta kun Katie loi hämmästyneen katseen parrakkaihin miehiin, jotka olivat tulleet yhä lähemmä, vetäytyivät he äkkiä pari askelta takaisin. Ja naurahtelivat ikäänkuin anteeksi pyytäen tungettelevaisuuttaan.

Ainoastaan Kalle Lehtinen näytti käsittävän, että tarvittiin muutakin kuin pelkkiä ihastuksen ilmauksia. Hän tyhjensi ensin vaatteet ja kaiken muun sisällön siitä vuoteesta, jossa Katie oli maannut. Ja sitten alkoi hän poimia muilta makuusijoilta kaikkein tuoreimpia ja hienoimpia havunoksia, kunnes sai tytön vuoteen täyteen parasta tavaraa, mitä talo siinä suhteessa voi tarjota.

— Ota minun vilttini hänen maatakseen, se on ihan uusi, kehoitti miehistä muuan.

— Ja minun nahkaseni peitteeksi, sanoi toinen.

— Ei, vaan minun ryijyni, jonka akka kesällä lähetti Koivumäen muassa, kehoitti kolmas.

— Me otamme molemmat, ratkaisi Lehtinen asian — ja ripustamme ryijyn seinälle, niin ett'ei tuuli pääse häneen koskemaan.

Ja pian oli hän, toistenkin apuna hääriessä, valmistanut Katielle paremman makuupaikan kuin mitä hänellä luultavasti oli ollut sitten kuin hänet länteen tuotiin. Ja siitä syystä katsoi Lehtinen itsellään varmaankin olevan täyden oikeuden auttaa pienokaista, kun hänet asetettiin makuulle.

Omakätisesti veti hän kengät tytön jalasta ja katseltuaan niitä tarkoin, asetti hän ne pöydälle toisten eteen.

— Katsokaapa näitä!

Ja ukot katselivat itsekseen hymyillen kauvan ja perusteellisesti noita somia kappaleita, jotka olivat tarkoin muodostuneet pikkutytön jalkain mukaan.

— Nyt on parasta, että teemme selvän asiasta sinun kanssasi, sanoi Aapeli Korhonen Taavetille, kun tämä Katien nukuttua liittyi muihin miehiin. — Olen ajatellut, että antaisin sinulle puolentoista dollaria päivässä ja ruuan. Me ansaitsemme kyllä enemmän, mutta meillä on summatyö, ja se on raskaampaa kuin kokin toimi.

— Kyllähän vähempikin riittäisi, arveli Taavetti, — ainakin siksi, kunnes opin edes keittämään.

— Siihen sinun pitää oppia kahdessa päivässä, selitti Koivumäki. Tämän loppuviikon keitän minä ja sinä saat katsella, mutta sitten pitää tulemasi omin päisi toimeen.

— Entä lapsi? Siitä minun tietysti tulee maksaa?

— Mitä vielä! Ei tämä ole mikään hotelli, jossa joka suupalasta maksetaan. Syököön hän kernaasti, minkä jaksaa. Eipä siltä, että olisin kysynyt toisten mieltä, lisäsi esimies — mutta luullakseni ajattelevat he kaikki samoin.

Ja kaikki rykäsivät hiljemmin eli kovemmin, ilmeisesti suostuen asiaan.

Ensi päivinä oli kyllä Taavetin keitto sellaista, että tuskin nekään, joille hän sitä laittoi, olisivat tyytyneet siihen muuten kuin Katien vuoksi. Mutta hän oli valloittanut heidät väkirynnäköllä, jokaisen yhtaikaa ja ilman erotusta. Oli melkein niinkuin he kaikki poikkeuksetta olisivat katsoneet itsellään olevan osaa häneen, ja senvuoksi olevansa velvolliset tekemään hänen elämänsä erämaassa niin hauskaksi kuin mahdollista.

Ja Katie, joka päivä päivältä vaurastui ja vilkastui, menestyi mainiosti tuossa omituisessa ympäristössään ja noissa omituisissa oloissa. Jo muutaman päivän kuluttua piti hän sen aivan itsestään selvänä asiana, että kaikki nuo rotevat miehet antoivat hänen tehdä mitä hän itse halusi ja koettivat puolestaan kaikin tavoin olla hänelle mieliksi.

Pari viikkoa hänen saapumisensa jälkeen leiriin tuli Koivumäen lähteä ihmisten ilmoille tavanmukaisen kuukausimuonan hankkimista varten, ja kun hän alkoi laittautua matkalle, nykäsivät miehet toinen toisensa perästä hänet syrjään. Heillä oli useimmilla joku yksityinen asia uskottavana hänen toimitettavakseen ja jokainen ilmaisi sen kaikessa salaisuudessa.

Mutta siitä olikin sitten seurauksena se, että Koivumäellä palatessaan oli kahdeksan nukkea ja kuusi erikokoista ja erimuotoista hevosta, Katien sanomattomaksi ihastukseksi. Sillä se ei pälkähtänyt kenenkään päähän, ei hänen itsensä, ei ostajan eikä anteliaitten lahjoittajainkaan, että suurempi vaihtelevaisuus olisi ehkä ollut suotava. Joka kerta, kun uusi hevonen tai nukke otettiin esille, yleni vaan hänen äänekäs ilonsa, ja antajien tyytyväisyys nousi silminnähtävästi samassa määrässä.

Mutta illemmalla samana päivänä sai hän viattomasti ja tahtomattaan aikaan pahanlaisen epäsovun miesten kesken, jotka olivat nyt, niinkuin aina ennenkin tapansa mukaan, toimituttaneet kuukautisten muonavarainsa mukana jommoisenkin varaston whiskyä. Ja entisten tapainsa mukaan ryhtyivät he sitä maistelemaan heti illallisen jälkeen.

Se oli ainoa huvitus, mitä heillä oli talvisaikana tarjolla, ja kun sitä ei sattunut useammin kuin kerran kuukaudessa, niin eivät edes säntillisimmätkään heistä olleet koskaan sitä vastaan mitään muistuttaneet, vaikka useat ilonpitäjistä päätyivätkin penkin alle. He riensivätkin väliin ainoastaan siinä tapauksessa, että syntyi tappelu, joka ei sekään tapahtunut juuri vallan harvoin, kun pojat olivat alkaneet lämmitä ja tunsivat tarvitsevansa höystää yksitoikkoista huvia pienellä käsikähmällä.

Katie oli ollut niin mielissään uudesta, lukuisasta perheestään ja hyvästi täytetystä tallistaan, ett'ei häntä saatu menemään levolle, ennenkun kauvan jälkeen tavallisen ajan. Lopulta hän sentään oli nukkunut kaikkien nukkiensa ja niin monen hevosen keskeen kuin vuoteelle oli sopinut, häiriytymättä aluksi ollenkaan jo tavallisen äänekkäästä metelistä pöydässä.

Ei hän kuitenkaan ollut ennättänyt nukkua puolta tuntiakaan, kun Kalle Lehtinen viritti laulun niin repäisevällä voimalla, että tyttö kirkaisten heräsi.

Taavetti oli paikalla vuoteen vieressä ja laulaja vaikeni itsestään, vaikka hän jo oli ehtinyt aika pitkälle tavallista ilotuulensa loppua kohti. Mutta kun itku yhtäkaikki jatkui, pisti hänen päähänsä toinen ajatus.

— Pitää antaa vähän lapsiraukallekin, mutisi hän ja meni horjuvin askelin vuoteen luo läkkituoppi kädessä.

— Tässä on vähän sydämmen lämmikettä, lisäsi hän — juo, sinä pikku ryömijä, niin tulet iloiseksi.

— Anna olla! tiuskasi Taavetti vastaan ja työnsi pois hänen kätensä. — Sitä sinä et saa tehdä.

— Sinäkö tässä alat komennella? räyhäsi Lehtinen. — Parempi mies pitää olla sanomaan, mitä minä saan tehdä.

— Parempi tai huonompi, mutta sitä sinä et tee.

Ja kun Lehtinen sittenkin koetti tunkeutua tytön luo, sysäsi hän hänet jotensakin tiukasti sivulle.

— Vai niin, sinä alat survia, sanoi tämä äkäisesti. — Mutta tässä on mies, joka voi antaa takaisin, jos tahdot tapella!

Samassa iski hän kiinni Taavettiin, mutta tämä, joka tuskin oli maistanut whiskyä lainkaan, pudisti hänet helposti luotaan. Ja sen hän teki niin tuntuvasti, että Lehtinen menetti tasapainon ja kaatui pöytää vastaan.

Mutta eräs toinen, joka myöskin jo oli ennättänyt melkoisesti lämmitä, iski Taavettia kaulukseen. Se oli kokonaan toisellainen vastustaja kuin Lehtinen, niin että Taavetilla puoltaan pitäessään oli täysi työ. Sillä välin ennätti Lehtinen nousta ylös ja tuli uudestaan, täytetty tuoppi kädessä, Katien luo, joka oli niin ihmeissään ja samalla niin pelästyksissään, ett'ei edes enää itkenyt.

— Nyt sinun pitää saaman tilkkanen, mutisi Lehtinen epäselvästi, unohtaen kaiken muun paitsi ensimmäisen, humalaisen ajatuksensa.

Mutta ennenkun hän ennätti tehdä siitä totta, oli Koivumäki parilla pitkällä harppauksella vuoteen luona, ja paiskasi hänet syrjään niinkuin tyhjän säkin, niin kovasti, ett'ei hän vähään aikaan voinut nousta ylös, eikä liikauttaa jäsentäänkään.

Se kiihoitti muuta seuruetta ja useat näkyivät taipuvan Lehtisen puolelle Taavettia vastaan, joka oli riuhtaissut itsensä irti vastustajastaan ja nyt koetti rauhoittaa pienokaista. Koivumäki pidätti toiset loitompana.

— Elkää tulko tänne, varotti hän. — Tapahtuu jotain ihmeellistä, jos koetatte.

Aapeli Korhonen astui myös väliin.

— Hävetä teidän pitäisi kaikkien, sanoi hän — näettehän, että tyttö parka on säikäyksestä puolikuollut. Ja Lehtinen tarvitsisi selkäänsä, kunnes selviää. Koetappas juottaa whiskyä pienelle lapselle ja rupeappas sitten tappelemaan!

— Eihän se oikein sovellu, että lapsen nähden tapellaan, myönsi yksi niistä, jotka juuri äsken olivat olleet kiivaimpia. — Sitä ei kukaan tullut ajatelleeksi. Eikä Lehtinenkään mikään paha mies ole — ei hän mitään pahaa tarkottanut.

— Se on aivan sama, mitä hän tarkotti tai oli tarkottamatta. Joll'ei Koivumäki olisi ehtinyt hätään, niin olisi lapsi voinut olla kuollut nyt — aijoppas juottaa lapselle kokonainen tuopillinen whiskyä!

— Oi, voi, voi! vaikeroi Lehtinen, johon toveriensa kovakourainen piteleminen ja esimiehensä vakava vihastuminen oli vaikuttanut niin, että hänen mielensä oli läikähtänyt raivosta itkuun. — Nyt ne luulee, että minä aijoin sen surmata — lapsen, jota en, tahtoisi sormellanikaan koskettaa. Enhän toki ole lapsenmurhaaja, jos lienenkin hiukan humalassa.

Ja hän itki ääneensä tunnonvaivojen ja whiskyn yhteisestä vaikutuksesta.

— Oih, mene maata ja herkeä siinä ölisemästä, sanoi Korhonen. — Riittää se sinulle jo yhden illan juonniksi — ja kyllä meille muillekin.

Siitä seikasta ei syntynyt ainakaan mitään äänekkäämpää erimielisyyttä, vaan kaikki seurasivat vähitellen Lehtisen esimerkkiä, niin että koko seurue ennen pitkää oli vaipunut sikeään uneen.

Kun toiset seuraavana aamuna menivät hakkuulle, jäi Lehtinen kotiin. Hän tunsihe niin masentuneeksi illallisen käytöksensä johdosta, ett'ei tahtonut jättää uutta kokkia ja hänen turvattiaan, vaan valitti olevansa kipeä.

Mutta kun ilma päivemmällä seestyi kirkkaaksi auringonpaisteeksi, niin että metsä säkenöi ja loisti, kysyi hän, antaisiko Taavetti hänen vetää Katien kelkassa sinne, missä toiset olivat työssä.

— Ei tuule ollenkaan, sanoi hän — ja varmaan olisi niistä kaikista hauskaa nähdä hänet siellä. Mutta hän ei maininnut, tuskin sitä selvästi ajattelikaan, että se tavallaan kohottaisi hänet entiseen arvoonsa sekä omissa että muiden silmissä, jos ne näkisivät, että pienokainen oli uskottu hänen huostaansa.

Eikä Taavetilla ollut mitään sitä vastaan, hän kun ei ollut pitkävihainen, eikä epäillyt, ett'ei Lehtinen parhaansa mukaan hoitaisi lasta.

Mutta siitä päivästä loppuivat suuremmoiset kuukausijuomingit aivan kuin äänettömän suostumuksen kautta. Ainoastaan ensimmäisellä kerralla, kun Koivumäki palasi kylästä ilman tavanmukaista whiskynassakkaa, kuului vähän murinaa. Mutta Aapeli Korhonen tukahutti tyytymättömyyden kapaloonsa.

— Jotka tahtovat juoda itsensä humalaan, hankkikoot whiskynsä itse ja juokoot metsässä, sanoi hän lyhyeen ja selvästi. Siellä sopii reuhata ja tapella niin paljon kuin haluttaa. Mutta täällä on elettävä niin, ett'emme säikäytä hengiltä lapsiparkaa, jonka olemme ottaneet hoitoomme.

Ja siihen se jäi.

He olivat kaikki alkaneet pitää Katieta yhteisenä holhottinaan, erittäinkin sen illan jälkeen, jolloin he olivat joutua tukkanuottasille hänen tähtensä. Ja hän oli yhtä hyvä ja ystävä heille kaikille, paitsi että hän aina jonkun vastahakoisuuden sattuessa turvautui Taavettiin ja muuten useimmin pysyttelihe Kalle Lehtisen kanssa. Tällä oli erinomainen kyky huvittaa ja hauskuuttaa häntä ja aina keksi hän lapselle uusia leikkejä.

Sitä mukaa kuin talvi kului, alkoi Taavetti Anttila yhä vakavammin ajatella, mihin hänen olisi ryhtyminen, sittenkun metsänhakkuu loppuu. Päivätöihin ei käynyt rupeaminen, kun ei koskaan tiennyt, kuinka kauvan sellaista työtä riitti, eikä hän voinut ruveta vetämään Katieta perässään ympäri maailmaa. Ja hän oli kuullut, ett'ei kukaan pitänyt vuosirenkejä tässä maassa. Kunpa hän voisi päästä edes torppariksikaan, mutta ei hän tiennyt, oliko niillä täällä edes torppia.

Vihdoin päätti hän keskustella Korhosen kanssa asiasta. Sehän oli ymmärtäväinen mies ja tiesi kaikki, mitä oli tarpeellista tietää Ameriikasta.

— Torppariksiko? toisti esimies, kun Taavetti esitti asiansa.

— En ole kuullut torppareista mitään Ameriikassa. Parempihan olisi yrittää omallaan kuin toisen maalla. Tukkiyhtiöt myyvät aina maata halvasta, sittenkun metsä on kaadettu pois ja kelvollista peltomaata on täällä yllin kyllin missä tahansa, kun vaan voi saada sen viljelykseen. Mutta ehkä me voisimme vähän auttaa, niin että pääset alkuun. Se käy sinulle vaikeaksi yksin, kun sinulla on tyttö vaalittavanasi.

Oli helppo löytää sopiva uudistalon paikka seudussa, missä valinnan varaa oli kaikkialla. Parin peninkulman päässä työmaalta itään päin yhtyi puro, joka juoksi siitä ohitse, isompaan jokeen erään kosken alapuolella. Puron toinen ranta kasvoi ainoastaan lehtimetsää, ja maa siinä oli melkein kivetöntä, niin että se mainiosti soveltui pelloksi. Ja vähän alempana sen varrella oli suoperäistä, harvametsäistä maata, joka varmaankin kasvaisi runsaasti heinää kesäiseen aikaan. Siinä oli melkein valmis niitty yhdelle talolle.

Vielä helpompi oli saada lunastetuksi maa, joka oli vielä niin kaukana kaikista viljellyistä seuduista, että se oli melkein arvotonta. Kauppa tehtiin hät'hätää ensimmäisenä tilipäivänä, kun yhtiön kassööri oli kiertomatkallaan metsähakkuuksilla. Hän toi seuraavalla kerralla mukanaan kaikki tarpeelliset asiapaperit, niin että Taavetti jo ennen kuukauden kuluttua oli melkoista suuremman maa-alan omistajana kuin mitä hän ensi aluksi saattoi ajatellakaan voivansa viljellä.

Se oli Aapeli Korhonen, joka oli neuvonut, että hänen pitäisi empimättä katsoa etuaan, kun siihen vielä oli tilaisuutta.

— Paikka on niin hyvä, että sinne muutaman vuoden kuluttua vielä tulee toisia. Sinne saattaa vielä aikoinaan kasvaa kokonainen kyläkin myllyineen ja muine laitoksineen kosken partaalle. Ja olethan siksi nuori, että sinulla kyllä on aikaa odottaa.

Vaikka tilukset olivatkin noin laajat, riitti Taavetin säästö hyvästi ensimmäiseen osuusmaksoon, joka nousi ainoastaan viiteenkolmatta centiin acrelta, ja sitäpaitsi vielä parin hevosen ostoon, jotka kyllä olivat jotensakin lamautuneet talviajossa, mutta siltä kyllin hyvät hänen tarpeihinsa. Hän oli ollut kokkina vähän yli neljän kuukauden puolestatoista dollarista päivän eikä ollut liikuttanut palkkaansa muuhun kuin tupakkaan, niin että häneltä vielä riitti lehmäänkin ja muihin välttämättömimpiin tarpeihin.

Mutta niine keinoineen ei hän kumminkaan olisi pitkälle päässyt, ell'ei koko työkunta olisi tullut häntä auttamaan. Odotellessaan jäiden lähtöä tekivät he kymmenen päivää työtä uudistaloon. Ja sen kuluessa rakensivat he pirtin ja porstuan peräkammarineen ja kaatoivat pelloksi aijotulta kohdalta metsän.

— Pitäähän lapsiparalla olla katto päänsä päällä, virkkoi Aapeli Korhonen, kun asia ensikerran tuli puheeksi, — eikä Anttila yksinään voi rakentaa ja tehdä kaikkia muita tehtäviään.

Ja niin rakensivat he hirsistä koko rakennuksen, yksin porstuankin. Puista ei ollut mitään puutetta, ja kun hirret veistettiin sisäpuolelta, niin tuli huoneista melkein yhtä siistiä kuin höylätyistä laudoista tehden, ja paljon vahvempia.

Sittenkun uudistalon homma kerran oli päätetty, oli Taavetti itse käyttänyt jokaisen hetken, mikä hänelle keittotoimistaan liikeni, valmistaakseen kaikenmoisia talouskaluja. Ja siinäkin olivat toiset auttaneet häntä suuressa määrin sekä iltapuhteilla että huonon sään aikana huoneessa ollessaan. Kun metsäleiri vihdoin hajaantui, olivat Taavetti ja Katie jotensakin hyvin varustettuina muuttaessaan uuteen pirttiinsä.

Työtoverit jättivät tähteeksi jääneet ruokavaransakin hänelle, niin että niitäkin nyt hyvin riitti pariksi kuukaudeksi eteenpäin. Eikä ainoakaan jäähyväisiä heittäessään laiminlyönyt kömpelön salaperäisellä liikkeellä pistämästä jotain Katien pienen takin alle. Ei kukaan tahtonut tarjota rahaa suorastaan Taavetille, "mutta lapsihan on niinkuin meidän yhteinen", tulkitsi Koivumäki heidän ajatuksensa, "ja se tarvitsee yhtä ja toista, jota pitää ostaa."

Uudisasukkaan elämää.

Niin jäi Taavetti Anttila yksinään koko joukosta uudisasukkaaksi erämaahan, eivätkä hänen päivänsä suinkaan olleet helpot.

Toiset olivat kyllä auttaneet häntä eteenpäin, mutta työtä siinä oli yhtäkaikki sittenkin, enemmän kuin yksi mies voi tehdä. Todellista lepoa hän ei koskaan voinut suoda itselleen, vaan katsoi levoksi ne hetket, jolloin hän puuhaili huoneessa Katien tarpeita.

Mutta ei hän monta hetkeä levännyt silläkään tavalla. Katie tavallisesti leikki kaiket päivät hänen läheisyydessään ulkona työmaalla, tai nukkui jonkun kannon juurella hänen kokoonkäärityn takkinsa päällä, ja sillä välin seurasi häntä joka askeleella niinkuin pieni koira. "Uncle Dave", joksi hän kutsui Taavettia vielä sittenkin, kun oli unohtanut muun vähän osaamastaan englanninkielestä, oli hänelle kaikki kaikessa.

Ensimmäinen pelto joutui kuntoon hyvissä ajoin keväällä. Eihän se ollut suuri, ja kannotkin oli pitänyt jättää siihen kasvintiloilleen pystyyn, mutta neitseellinen maa oli sen sijaan niin väkevää, että oras pian peitti pellon paksuna, viheriänä mattona. Siemenen oli Koivumäki tuonut käydessään viimeistä kertaa ruokavaroja hankkimassa.

Niittymaassa oli vähemmän vaivaa, siinä kun oli niin runsas heinänkasvu, että ne muutamat puut, joita siinä kasvoi, voivat aluksi vahingotta jäädä pystyyn. Hän kaatoi ainoastaan niin paljon kuin tarvitsi sen alan aitaamiseen, jonka aikoi niittää. Loput maasta jäi laitumeksi, ja se olisi riittänyt monta vertaa useammalle elukalle kuin mitä hänellä oli.

Suurimman osan kesää raivasi hän uutta peltoa, niin että hänellä jo ennen kevätvehnän ja kauran korjuuta oli aika komea kappale syyskylvöä varten valmiina. Mutta heti kun hän oli aumannut kevätviljansa ja tehnyt touvon, alkoi hän rakentaa talven suojaa lehmälle ja hevosille.

Alku oli kaunis ja hän oli tähän erittäin tyytyväinen. Sato oli ollut parempi kuin hän olisi voinut toivoakaan, elukat menestyivät vallan erinomaisesti ja uusi kylvö, joka oli saanut sadetta oikeaan aikaan, työnsi äkkiä vankan, tummanvihreän oraan.

— Se olisi oikein kaunis pelto, jos vaan olisin voinut juuria kannot pois, jutteli hän Katielle, joka suurimmalla tarkkaavaisuudella aina kuunteli hänen pakinoitaan uudistalon asioista, ja näytti niin viisaalta kuin olisi täydelleen ymmärtänyt, mistä oli kysymys.

Taavetin oli nimittäin hyvinkin usein vaikea keksiä keskustelun ainetta, joka olisi huvittanut Katieta, ja niin oli hän vähitellen tottunut puhumaan hänelle kaikki uudistaloa koskevat ajatuksensa ja aikeensa. Ja kun se aina huvitti Katieta, eikä hän koskaan tehnyt mitään vastaväitteitä, oli sellainen keskustelujärjestys kaikin puolin tyydyttävä.

Eräänä iltana syksyllä, kun Katie raukka ilman vuoksi oli mennyt tavattoman aikaiseen levolle, oli Taavetti vielä hämärässä uuden ulkohuoneensa puuhissa, joka ei valmistunut läheskään niin nopeasti kuin hän oli toivonut. Kun hän parhaallaan halkasi pyöreätä hirttä kattoaineeksi, näki hän miehen tulevan taloon pitkin oraspellon piennarta. Hän heitti työnsä, mutta katseli vierasta liikkumatta paikaltaan. Vasta kun mies oli tullut aivan lähelle, tunsi Taavetti hänet Kalle Lehtiseksi.

— Terveisiä Michiganista, sanoi Kalle päästyään Taavetin luo.

— No mitä sieltä kuuluu? tervehti Taavetti vastaan. Ja sitten kättelivät he toisiaan niin veltosti kuin olisivat olleet siipeenammuttuja kumpikin.

— Nooh, eipä juuri mitään. Huonot ajat on sielläkin, niin että tuskin ansaitsee ruokansa.

— Vai niin, onko huonoa sielläkin? kysyi Taavetti, juurikuin Michiganin olot olisivat olleet hänelle mitä tärkeimpiä, vaikk'ei hän koskaan ollut siellä käynyt, ja tuskin tiesi missä päinkään se oli.

— Ja mitenkä eletään täällä? alkoi Kalle Lehtinen pitkän vaitiolon jälkeen, jolloin molemmat tyynesti ja taitavasti olivat täyttäneet piippunsa ja ne sytyttäneet.

— Hiljalleenhan tuo menee, mutta eipä tässä ole juuri välitettävääkään mitään.

— Eivät täällä ainakaan naapurit tee mitään haittaa, sanoi Lehtinen leikillään. — Ja riivatun kaunis oras sinulla on. Kyllä siitä lähtee vahvasti viljaa ensi vuonna.

— Kyllähän tuo kasvoi kevätvilja, myönteli Taavetti, — vaan eihän tuota tiedä taata ensi kesään mennessä.

— Ja mitenkä tyttö jaksaa? kysyi Lehtinen, joka luuli jo osoittaneensa kylliksi huomiota tärkeämmille seikoille ja nyt voivansa ottaa sen asian puheeksi, jolla hän oikeastaan mieluimmin olisi alkanut, jos se olisi ollut soveliasta.

— Hän voi hyvin ja varttuu vahvasti. Nyt hän jo nukkuu.

Sitten tupakoivat he taas äänettöminä hetken, kunnes Taavetti vuorostaan kysyi vieraaltaan, kuinka hän oli näille maille joutunut.

— No, minä arvelin, että täällä ehkä taas talvella tulee työnansiota. Ja siihen mennessä voin ehkä saada työtä jossakussa farmissa, vaikkapa ruokapalkoilla. Onhan tästä taloja tuonnempana. Mutta ensin halusin nähdä, kuinka täällä eletään.

— Työtähän tässäkin olisi tarpeeksi, vastasi Taavetti kautta rantain tulleeseen kysymykseen heidän astellessaan verkalleen tupaa kohti — mutta ei ole varaa maksaa palkkaa.

— No, siitä me kyllä sovittaisiin. Näihin aikoihin ei makseta paljoa maantyöstä missään. Eikä tullut Hancockissakaan juuri mitään säästöön pannuksi, että voisi kuleksia ympäri ja hakea suurempia ansioita.

Olihan jotenkin selvä, että Lehtinen tapansa mukaan oli huijannut koko kesäisen ansionsa, ja nyt ajatteli vaan sitä, kuinka voisi elää siksi, kunnes metsähakkuu taas alkaisi. Ja Taavetti kyllä tarvitsi apua, minkä vaan voi saada, mutta hänestä oli vastenmielistä käyttää vanhan toverinsa pulaa hyväkseen ja saada ilmaista apua.

— Ehkä voimme sopia palkasta jollain tavalla, päätti hän senvuoksi asian. — Joll'ei ennemmin, niin sitten kun voin myödä vähän viljaa.

— Siitä ei kannata puhua, pani Lehtinen vastaan. — Tänä syksynä ovat maantiet miehiä täynnä, jotka olisivat iloisia kylläkin, jos voisivat ansaita ruokansa. Täällä erämaassa ei tiedetä, kuinka ajat ovat huonot.

Seuraavana aamuna seisoi hän Katien herätessä tämän vuoteen vieressä. Tyttö katseli häntä ihmetellen hetkisen.

— Kalle! sanoi hän sitten hiljaa. Kalle on tullut. Hyvä Kalle!

— Se siunattu lapsi tuntee minut vielä, puhkesi Kalle Lehtinen puhumaan, paljoa enemmän ihastuksissaan kuin mitä katsoi sopivaksi näyttää. — Eihän Kallella ole suuria tuomisia sinulle, mutta on hänellä sentään vähän makeisia!

Koko aamun kantoi hän tyttöä olallaan katsastellessaan, mitä Taavetti oli kesän kuluessa saanut aikaan.

— Kyllä tästä vielä tulee vankka talo, vakuutti hän heidän syödessään murkinaa. Sinähän voit pitää kokonaisen karjan tällaisilla niittymailla kuin täällä on. Laihoiksi ajetut hevosesikin ovat koko muhkeat nyt.

— Niitä ei kukaan tuntisi samoiksi, myönsi Taavetti hyvillään.

— Ne ovat varmaan neljä kertaa sen arvoiset kuin mitä sinä niistä maksoit. Niillä voit vielä ansaita kauniit rahat talvella. Tukkien ajo kannattaa paremmin kuin hakkuu.

— Ehkäpä kylläkin. Mutta enhän minä voi jättää lasta tänne yksikseen, enkä liioin ottaa häntä mukaanikaan, niin että ne rahat saavat jäädä ansaitsematta.

— Eipä tiedä. Jos tahdot antaa minun ajaa, niin tasaamme ansion. Viikon yhdellä hevosella ja toisen viikon toisella, niin kestävät paremmin. Rahaa siitäkin tulee, kun ei rehu ole ostossa.

— Ei ole huono tuuma se. Onhan hevosilla aikaa talvella.

— Ja keväällä voit ottaa niitä vaikka kymmenen kesäruokolle, jatkoi Lehtinen. — Tukinvetäjät kyllä maksavat mieluummin parikymmentä tai parikymmentäviisikin dollaria kappaleesta, ennenkun myyvät melkein ilmaiseksi.

Taavetti muhoili tyytyväisenä. Hänen tapansa ei ollut ulottaa ajatuksiaan pitemmälle kuin siihen työhön, mikä oli milloinkin ensiksi tehtävä, mutta kun joku toinen ehdotti jotain, käsitti hän yhtä nopeasti kuin kuka tahansa, oliko se edullista vai ei. Ja juuri siitä hänellä oli ollutkin suurin huoli, että raha-ansion toiveet olivat niin tavattoman pienet.

Kalle Lehtinen teki työtä, niinkuin uudistalo olisi ollut hänen omansa, ja aikaa voittain alkoi kyllä näkyä, että työvoima oli kasvanut kahdenkertaiseksi. Yhdistetty talli- ja navettarakennus oli ennen talven tuloa vallan valmis ja sitäpaitse oli tehty koko joukko muuta työtä, jonka alkuun panoa ei Taavetti yksin ollessaan olisi tullut ajatelleeksikaan.

Aapeli Korhonen oli ensimmäinen, joka saapui talven tultua. Hän oli tehnyt suuren hakkuusopimuksen ja määrännyt uudistalolla yhtymään niin monta mitä vanhasta työkunnasta kuin hänen tiedossaan oli ja sen lisäksi vielä koko joukon uusia miehiä.

Tuli aika vilkas elämä "Anttilassa" miehistön saavuttua sinne odottelemaan talven vakautumista. Taavetti sai koko joukon töitä tehdyksi, kun useimmat heistä olivat vallan tyytyväisiä ansaitessaan ravinnon niinä talvipäivinä, jotka heidän oli pakosta oltava toimettomina. Hän oli Lehtisen kanssa kaatanut metsän jotensakin suuren uudispellon päältä, niin että rakennusainetta oli yllin kyllin. Sauna valmistui muutamissa päivissä ja sen jälestä riihi ja lato, johon miehet siirsivät Taavetin heinäpieleksen, saadakseen mukavamman makuupaikan. Uudispaikka alkoi omistajansa suureksi mielihyväksi muodostua oikein muhkeaksi taloksi.

Melkein vielä tyytyväisempi oli Katie, jolla taas oli seuraa ja vaihtelua kaiket päivät. Ja kaikki häntä kilvan lellittelivät.

— Kyllä hänelle tulee ikävä, kun täällä paikat taas käyvät tyhjiksi, sanoi Taavetti iltaa ennen aarniometsään lähtöä.

— No, tullaan kaiketi sitä jonkun kerran tänne päin talvellakin, arveli Korhonen — joll'ei muuta, niin saunaan. Sitä ei ole ennen ollut tarjona näillä seuduin.

Hän suostui kaikin puolin Lehtisen tukinajoa koskevaan esitykseen.

— Sillä tavalla voi sinustakin tulla oikea mies, sanoi hän, — varsinkin jos annat Anttilan ottaa haltuunsa teidän molempain rahat. Olisipa melkein parasta, jos sitten jäisit tänne kesäksikin, vaikk'et saisikaan muuta kuin ruuan. Sinä olet tuhlannut jok'ikisen dollarin niinä kolmena vuotena, joina minä olen sinut tuntenut, niin ett'ei sinulla ole mitään säästöä, vaikka oletkin niin vankka työmies.

— Noh, sepähän nähdään, kun talvi on mennyt. Kyllähän se voisi käydä päinsä niinkin, myönsi Lehtinen.

Lähinnä seuraavan ajan huvitteli hän paraasta päästä Katieta, joka oli kuin itsestään haihduksissa, kun talo yht'äkkiä kävi niin tyhjäksi ja hiljaiseksi. Mutta jo parin viikon kuluttua tuli pysyväinen talvikeli, niin että hän voi alkaa ajonsa.

Sittemmin tuli hän vaan pyhiksi uudistaloon ja toi säännöllisesti joka tilin jälkeen melkein koko ansion Taavetille, joka ei milloinkaan voinut kyllin ihmetellä sitä rahan paljoutta, mikä sieltä lähti. Ja joulun edellä huomasi hän olevansa niin rikas, että lähetti Lehtisen kylään ostamaan toisen lehmän, pari porsasta ja kaikellaista muuta pientä tarvetta pyhiksi.

Hänen asiamiehensä menetti kyllä sillä matkalla koko joukon omia rahojaan joulumakeisiin, leikkikaluihin ja muihin ostoksiin Katielle, mutta siitä ei Taavetti hennonut häntä moittia.

— Sitä en olisi koskaan tullut ajatelleeksi, sanoi hän vaan, ihmetellen suuresti, ett'ei itse ollut sitä huomannut, ja oli varsin hyvillään Lehtisen ostoksista. Mutta puolet niistä tahtoi hän maksaa, ja vaati sitä niin päättävästi, että hän lopulta sai tahtonsa täytetyksi.

Talvi kului vähitellen kovassa työssä ja niin raittiisti, ett'ei Kalle Lehtinen muistanut sellaista useaan vuoteen tapahtuneen. Hän ei ollut juomaseuroissa mukana kuin kaksi kertaa koko talvena, eikä siitä silloinkaan tullut oikein täyttä totta. Mutta siksipä olikin hänen talvisäästönsä niin suuri, ettei hän itsekään tahtonut sitä uskoa tehdessään Taavetin kanssa lopputiliä, sittenkun ajotyö siksi vuodeksi oli loppunut.

— Minä jätän sinun taaksesi kaiken tämän, mitä en matkaani varten tarvitse, sanoi hän, kun asia oli selvillä. — Tänä kesänä aijon minä aina Kaliforniaan saakka. Olen kyllä ajatellut Korhosen sanoja ja peräähän niissä on, mutta minä en voi pysyä niin kauvan paikoillani. Ei minusta ole alkamaan mitään oikeata maanviljelystä, niinkauvan kun tässä maassa on niin paljon nähtävää ja koettavaa.

— Kyllähän tässä olisi tarpeeksi työtä kahdellekin ja tänä vuonna minäkin voisin maksaa tavallisen palkan, kun on niin paljon rahaa kokoontunut, vietteli Taavetti.

— Hyvä se varmaan olisi, myönsi Lehtinen epäillen — ja tietysti olisi minulla enemmän säästöä. — — Ja, sopiihan koettaa jonkun viikon. Mutta jos minä sittenkin lähden, niin syksyllä tulen takaisin. Emmeköhän voisi ensi talveakin olla samallaisessa yhtiössä?

— Vallan kernaasti minun puolestani. Mutta ehkä sinä sittenkin jäät tänne?

Lehtinen ei vastannut mitään, vaan teki seuraavat kolme viikkoa työtä niinkuin henkensä edestä. Näytti melkein siltä kuin hän väkipakolla olisi tahtonut tukahuttaa kuljeskelemishalunsa. Mutta se ei auttanut. Kolmantena lauvantai-iltana kylvyn jälkeen, selitti hän, ett'ei voinut pitemmältä viipyä.

— Minua oikein vedättää pois, sanoi hän — ja silloin ei auta vastaanpano mitään. Mutta syksyksi palaan varmaan. Tämä tuntuu kumminkin kodilta.

Taavetti näki hyvin, että kaikki enemmät houkuttelemiset olivat turhat ja laski sen vuoksi empimättä palkan kevättöistä. Se nousi niin paljoon, ett'ei Lehtinen ollenkaan viitsinyt kajota talvisiin säästöihinsä.

— Pidä sinä ne, sanoi hän. — Ja jos joudut pulaan, niin käytä vaan niitä. Minä menettäisin ne kumminkin.

Koko sunnuntain leikki hän Katien kanssa, mutta heti kun tämä oli mennyt levolle, alkoi hän laittaa lähtöään. Ja seuraavana aamuna lähti hän ennen auringonnousua matkaansa.

Taavetti ja Katie olivat taas kahden, mutta Taavetilla ei ollut vähääkään aikaa miettiä yksinäistä elämäänsä erämaassa. Siksi paljon oli siellä työtä, joka oli saatava valmiiksi. Eikä Katiekaan ollut vielä siinä ijässä, että olisi kauvan osannut ikävöidä. Pian meni kaikki taas entistä menoaan Anttilassa, Taavetti teki työtä niinkuin orja varhaisesta aamusta myöhään iltaan ja Katie kulki hänen kintereillään entiseen tapaansa kaiken päivää.

Vasta myöhään syksyllä palasi Lehtinen, sittenkun Taavetti jo oli päättänyt lähteä Katien kanssa kylään hakemaan apua syystöihinsä, huomattuaan, että niistä oli enään mahdoton yksin selviytyä.

Ei ollut kesä Kalle Lehtistä ollenkaan rikastuttanut. Länsimaat olivat olleet tulvillaan työn hakijoita ja kaikenlaisia kuleksijoita, jotka varsin vähän välittivät sen työn löytämisestä, jota sanoivat etsivänsä.

Kiinalaisilla väitti hän siellä olevan paraan olon. — Niillä ei ole mitään pyhäpäiviä eivätkä juopottele koskaan, niin että ihmiset käyttävät niitä enimmin. Valkeaihoiset saavat nähdä nälkää, joll'eivät ole olleet siellä kauvan ja voineet hankkia pysyväistä työtä.

Hänen ulkoasunsa ilmaisi selvään, että elämä oli ollut hänelle vaikeata, ja ilman ainoatakaan dollaria taskussaan palasi hän "kotiin", niinkuin hän sanoi. Ei edes rautatiepilettiä ollut hän voinut itselleen ostaa, vaan oli kulkenut jalan suurimman osan matkasta.

— Jonkun kerran juuri saattoi varkain pistäytyä tavarajunaan ja ajaa puoli päivää eli niin, kertoi hän. — Mutta kyllä sillä välin sai kävellä, niin että jalkoja kolotti. Kyllä täällä on sittenkin paljon parempi!

Vaan ikävät kokemuksensa eivät kumminkaan olleet häntä parantaneet.

Talven ajoi hän tukkia yhteiseen laskuun, niinkuin edellisenäkin vuonna ja kokosi kauniit rahat, jotka taas jäivät Taavetin talteen. Ja lähemmäksi keskikesää työskenteli hän sitten taloon, mutta sitten ei hän enää voinut pysyä paikoillaan, vaan läksi taas matkalle ylämaahan Kanadaa kohti.

— Kertoivat talvella, että siellä olisi löydetty vahvasti kultaa Columbiassa, selitti hän — ja nyt tahdon koettaa onneani siinä kaupassa. Ehkä luonnistuisi ja pääsisin rikkaaksi mieheksi yhdellä kertaa, niin että voisin lähteä kotiin ja ostaa oikean herrastalon.

Niin hyvin hänen ei kumminkaan käynyt. Mutta kun siellä ylhäällä vuoristossa tuli aikainen talvi, saapui Kalle Lehtinenkin kokonaista kuukautta varhemmin kuin edellisenä vuonna takaisin Minnesotaan, niin ett'ei Taavetilla syystöissään ollut mitään vaikeuksia. Ja seuraavana kevännä asettui kaksi muuta maanmiestä metsätöistä jäämillään säästöillä lähiseutuun.

He olivat nähneet kuinka ravakasti Taavetin farmi edistyi, ja olivat sentähden päättäneet hekin ruveta uudisviljelijöiksi. Se kannattaisi varmaankin paremmin kuin lähteä kotiin ja ostaa joku pieni tila, joka ei koskaan voisi tuottaa enempää kuin juuri tarpeellisimman elannon. Eipä ollut Anttilallakaan juuri mitään alkaessaan ja oli vielä lapsikin hoidettavanaan, mutta kumminkin oli hänellä jo oikein sievä talo.

Ja Taavetti, joka ei voinut parempaa toivoa kuin että ihmisiä asettui lähiseutuun, auttoi heitä voimainsa mukaan.

Puoli tusinaa taloa oli ilmaantunut lähistöön, ennenkun hän oli ollut siellä viittä vuottakaan. Hänen taloonsa ei niitä sentään voinut verrata, sillä se ei enää näyttänyt ollenkaan uudisasumukselta. Nyt oli hänellä jo Anttilassa mies työssä ympäri vuoden ja sitä paitsi Kalle Lehtinen syksyin keväin, niinkuin ennenkin.

Tämä ei sentään vielä ollut kokonaan luopunut kesäretkistään, mutta hänen matkansa lyhenivät yhä. Vähitellen oli hän kuleksinut useimmissa Yhdysvaltain valtioissa, tapaamatta mitään sen arvoista, johon olisi mielestään voinut kiintyä, ja alkoi hän siitä syystä pysyä yhä enemmän paikoillaan Minnesotassa.

Viidentenä vuonna saapui muutamia ameriikkalaisia vastaperustettuun kylään. He tarkastelivat ympäristöä, tutkivat jokea, ja päättivät vihdoin ostaa kosken ja maan sen molemmilla rannoilla. Talvella palasivat he suuri joukko työmiehiä mukanaan ja alkoivat rakentaa puuhiomoa, jonka varrelle olivat ostaneet suuret alat metsämaata, mistä suurimmat puut olivat jo ennen kuletetut pois.

Silloin syntyi seudulle yht'äkkiä eloa ja liikettä. Joukko uudistilallisia ja muuta kansaa asettui sinne, työväkeä kokoontui tehtaaseen ja monenmoisia rakennuksia kohosi uskomattoman nopeasti niiden katujen varsille, joita oli viitoitettu tehtaan läheisyyteen.

Kalle Lehtinen huomasi pian ne edut, joita oli saatavana tuosta uudesta liikkeestä. Hän päätti ruveta kauppiaaksi, ja kun hänen säästönsä tekivät koko suuren summan, oli hän ennen pitkää asettanut hyvin varustetun kaupan Anttilan maalle aivan tehdasalueen viereen.

Jo seuraavana kevännä avattiin koulu, ja kun tehdas kesällä tuli käyntiin, pantiin siellä heti toimeen säännöllinen yhdysliike muun maailman kanssa tasapohjaisen jokihöyryn välityksellä. Ja maa kohosi arvossa, niin että jos Taavetti Anttila olisi tahtonut kallistaa korvaansa ostoehdotuksille, olisi hän voinut saada talostaan sievosen omaisuuden.

Mutta siitä hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan.

— Kyllä tässä kelpaa elää, niinkuin ennenkin, vastasi hän sellaisiin tarjouksiin, — paremmin kuin ennen, nyt kun voi myydä kaikki, mitä ei itse tarvitse. Ehkä sitten, kun Katie tulee suureksi — joll'ei hän tahdo jäädä tänne.

Tyttö oli yhä vielä kaikkien hänen ajatustensa ja aikeittensa keskipisteenä. Hänen vuokseen oli hän antanut koululle maan ilmaiseksi ja sitäpaitsi suuremman vuotuisen kannatuksen kuin kukaan muu, niin että kohta voitiin ottaa niin etevä opettajatar kuin suinkin saatiin. Mikäli hänen vallassaan oli täytyi kaikki olla Katielle parasta lajia.

Katiellekin oli "Uncle Dave" vielä koko maailman keskus, huolimatta kaikista niistä uusista ystävistä ja tuttavista, joita hän sai yhä lukuisammin saapuvien tulokkaiden joukosta. Ja hänelle he kumminkin osoittivat suurempaa ystävyyttä ja huomiota kuin kenenkään muiden lapsille. Taavettihan oli kieltämättä varakkain mies paikkakunnalla eikä ollut suorempaa tietä hänen suosioonsa kuin hänen ottotytärtään kohtaan osoitettu ystävyys.

Se teki hänet kuitenkin vieläkin omavaltaisemmaksi kuin miksi hän olisi tullut Taavetin kasvatuksen kautta, joka enimmäkseen rajoittui siihen, että hän useimmittain antoi tytön tehdä mitä tahtoi. Ainoastaan harvoin tapahtui, ett'ei tyttö saanut tahtoaan täytetyksi. Ja ett'ei hän tullut sietämättömän hemmoitelluksi, se riippui ainoastaan hänen synnynnäisistä hyvistä ominaisuuksistaan. Mutta se kuitenkin totutti häntä antamaan varsin vähän arvoa toisten toiveille, kun oli kysymys hänen omistaan.

Senvuoksi ei hän liioin ollenkaan ajatellut Uncle Daven tunteita pyytäessään eräänä päivänä, että tämä lähettäisi hänet jonkun suuren kaupungin kouluun.

Hän oli vuoden kuluessa uusilta ystäviltään kuullut yhä enemmän suurten kaupunkien elämästä ja liikkeestä, kunnes hänelle kuvautui suurimmaksi mahdolliseksi onneksi päästä itse sinne sitä näkemään. Hän oli nyt kahdentoista vuoden vanha, ja tahtoi sellaiseen kouluun, jossa oppisi kaikki mitä tarvittiin, tullakseen oikeaksi hienoksi naiseksi.

Taavetin päähän ei ollut koskaan pistänyt, että tyttö tarvitsisi enemmän oppia kuin minkä heidän oma opettajattarensa voi hänelle antaa. Ja vielä vähemmin oli hän ajatellut, ett'ei tytöstä siellä kaukaisessa kylässä voisi tulla yhtä hieno nainen kuin kenestä muusta tahansa. Mutta kun hän oli neuvotellut maailmaa kokeneen Kalle Lehtisen kanssa, joka oli hänen apulaisensa kaikissa pulmallisissa kysymyksissä, päätti hän suostua tytön matkaan, varsinkin kun opettajatarkin piti sen parhaana.

Mutta itse hän ei vienyt häntä Bostoniin, mihin hänet oli päätetty lähetettäväksi.

— Ei minusta ole sellaisen matkan tekoon, selitti hän. — Minä en tiedä mitään sellaisista asioista, ja tuskinpa voin puhuakaan muitten kuin omain ihmisten kanssa. — Eiköhän meidän opettajatar voisi viedä häntä kouluun?

Tällä ei ollut mitään huviretkeä vastaan näin lupa-aikana ja suostui hän heti paikalla toimeen.

Heti kun koulu oli suljettu, matkustivat he, opettajattarella avoin valtakirja Katien varustamiseen parhaan mukaan, sekä pullea kukkaro kaikkiin muihin mahdollisiin tarpeihin.

Katie tosin oli alakuloinen pari viimeistä päivää ja itki vähän jäähyväishetken lähestyessä, mutta oli sentään niin touhussaan ajatellessaan kaikkia, mitä tulisi näkemään, ett'ei hän eroa erittäin vaikeana pitänyt.

Taavetti kyllä ei itkenyt, se ei ollut hänen tapaistaan. Mutta hänelle tuli niin omituisen paksu tunne kurkkuun, jotain, jota hän ei voinut nielasta alas, että hänen äänensä oli painuksissa, kun hän jokihöyryn kadottua näkyvistä kääntyi Lehtisen puoleen.

— Siellä se nyt menee, sanoi hän hiljaa. — Miltähän maailma näyttää, kun se takaisin palaa? — palanneeko ollenkaan.

— Kyllä hän palajaa, lohdutti Kalle Lehtinen — mutta ikävä häntä tulee.

Taavetti Anttilan kohtalo.

Katieta tulikin ikävämpi kuin Taavettikaan oli luullut. Mutta hänestä sitä ei huomannut muuten kuin että hän muuttui vielä entistäänkin harvapuheisemmaksi. Hän teki itse ankaraa työtä aamusta iltaan, niinkuin ennenkin, vaikka kyllä olisi voinut muilla teettää raskaimmat työt, kun talo oli varsin kukoistavassa kunnossa ja antoi tuloa paljon ylitse hänen yksinkertaisten elämäntarpeittensa. Sittenkin jäi menopuoli pienemmäksi, vaikka Katien olo Bostonissa oli alkanut vetää koko runsaasti rahaa.

Ainoana ilona, mitä hänellä nyt enää oli, olivat Katien kirjeet, mutta se ilo olikin niin suuri, että hän kernaasti olisi raatanut vielä puolta enemmän, jos se olisi ollut tarpeellista, tytön menojen täyttämiseksi. Eikä hän sitäkään iloa sentään voinut nauttia jakamattomana. Hän oli vielä siksi heikko englanninkielessä, että piti ottaa Lehtinen apuun saadakseen täyttä selkoa tytön kirjeistä.

Ei hän sitä sentään tunnustanut tällekään, vaan koetti aina itse ensiksi tavailla kirjeen lävitse. Kun kirje oli päivällä tullut, meni hän vasta illalla Lehtisen puolelle antaakseen sen hänenkin luettavakseen.

— Ehkä sinä luet sen ääneen, sanoi hän joka kerralla. — Minä olen kyllä sen lukenut, mutta kuuntelen sitä kernaasti vieläkin kerran.

Ja kun Kalle Lehtinen varsin hyvin tiesi, mistä kohden iho oli arka, käänsi hän kirjeet suorastaan suomeksi niin hyvin kuin taisi.

— On niinkuin olisi hauskempaa kuulla niitä omalla kielellä, huomautti Taavetti vaan, käyttäen aina ihan säännöllisesti samoja sanoja. Eikä kumpikaan heistä edes ajatuksissaan myhähtänyt sille asialle.

Kun vielä toinen suuri tehdas oli pantu käyntiin kosken vastapäisellä rannalla, kasvoi kylä vauhdilla, joka ainoastaan Ameriikassa on mahdollista. Pari aikaisimmista uudistalojen omistajista oli jo myynyt tiluksensa hyvästä hinnasta keinottelijoille, jotka olivat jakaneet ne rakennustonteiksi ja voittaneet aimo rahat kaupassaan. Jokivarrelle alkoi kasvaa oikea kaupunki ja maan arvo siinä oli yhä nousemassa.

Ainoa, joka ei mitenkään taipunut myymään maatansa, oli Taavetti Anttila. Lehtiselle oli hän luovuttanut tilavan tontin aivan tehdasalueen vieressä ja koululle lahjoittanut toisen, vieläkin suuremman, mutta siihen saivat tyytyä.

— Ehkä tulee vielä sekin aika, että on pakosta myyminen, tuumiskeli hän. — Siihen mennessä ei maa minun hoidossani huonone.

Kukaan ei tiennyt, mitä hän oikeastaan tarkoitti "sillä ajalla, jolloin on pakosta myyminen." Ja ehk'ei hän sitä ihan varmaan tiennyt itsekään. Oli miten olikaan, mutta ei hän koskaan sanallakaan nureksinut niitä vähitellen lisääntyviä rahalähetyksiä, jotka menivät Bostoniin. Hänen tulolähteensä kasvoivat yhä menoista huolimatta, ja samoin hänen talletuksensa kaupungin uudessa pankissa.

Paitsi Kalle Lehtistä, ei hän pitänyt lukua kenenkään muun seurasta kuin opettajattaren, joka itsekin silloin tällöin oli kirjevaihdossa Katien kanssa, ja aina oli sangen kerkeä kuulemaan Bostonin uutisia. Hänen avullaan tuli Taavetti vähitellen myös niin paljon taitavammaksi englanninkielessä, että hän omin päin sai melkein täyden selon kirjeitten sisällöstä, joita "Uncle Davelle" tuli Katieltä sekä säännöllisesti että usein.

Mutta ei hän siltä suinkaan heittänyt sitä tapaansa, että luetti ja käännätti Lehtisellä kirjeet. Päinvastoin tuli pian tavaksi, että he luettuaan ensin kirjeet itse menivät yhdessä opettajattaren luo antamaan vielä hänellekin osansa niistä. Ja silloin viipyivät he usein koko illan hänen luonaan.

Aluksi oli Taavetti jäykkä ja ujosteleva hänen seurassaan. Hän oli kuin olikin "herrasväkeä", vaikka tekikin työtä elatuksekseen, niinkuin muutkin kyläläiset. Ja vaikka Taavettikin jo oli vanha ameriikkalainen, ei hänen sentään ollut onnistunut voittaa itsessään jonkunlaista vastenmielistä alemmuuden tunnetta sellaisessa seurassa. Mutta kun hän näki Kalle Lehtisen erinomaisen vapaan esiintymisen, vaikka sekin kyllä kohteli opettajatarta huomattavalla kunnioituksella, alkoi Taavetti vähitellen mukautua seuraan.

Opettajatar puolestaan piti heitä vallan samanarvoisina kuin herrojakin, tehtaitten virkamiehiä, joita silloin tällöin myös pistäytyi hänen luonaan vieraisilla. Molempia suomalaisia pidettiin heidän itsensä tietämättä uuden kaupungin kunnollisimpina miehinä, niinä, jotka sille oikeastaan olivat perustuksen erämaahan laskeneet, hyödyksi sekä itselleen että muille. Ja sellaisille miehille annetaan arvoa, varsinkin silloin, kun he itse eivät vaadi sitä muilta.

Mutta vähitellen alkoi Taavetissa herätä kaikellaisia omituisia ajatuksia siitä innosta, millä Kalle Lehtinen sekä sopivalla että sopimattomalla ajalla kiskoi häntä mukaansa koululle.

Kun ei miehellä vaan olisi muita metkuja! Mutta eihän se olisi mahdollista. Opettajatar oli kyllä hyvin ystävällinen ja näytti oikein iloiselta aina, kun he tulivat, mutta oli se sittenkin liiaksi paljon ylempänä Kallea.

Eihän se nyt enää ollut pilan nuorikaan, mutta kumminkin useita vuosia nuorempi Kallea. Ja oli niin muhkean näköinenkin, että helposti voi saada miehekseen jonkun insinöörin eli kirjanpitäjän tehtaista, jos nyt vaan tahtoisi ottaa miehen.

Vaikka eihän naisten ajatuksia oikeastaan kukaan voinut tuntea. Ei ollut Kallekaan sentään mikään hullumman näköinen mies ja olihan hänestä tulemaisillaan vallan rikas. Ja osasihan hän kertoa paremmin ja enemmän kuin useimmat muut kaikesta, mitä oli nähnyt ja kokenut. Ja sitä oli jotenkin paljon.

Kuta enemmän Taavetti ajatteli Kallen toiveita, sitä paremmilta ne hänestä näyttivät. Ja siksipä hän ei hämmästynyt hetikään niin paljon, kuin Lehtinen ehkä oli odottanut, kun tämä eräänä iltana parhaat vaatteet yllään tuli tervehtämään ystäväänsä, joka jo oli levolle paneutumassa, ja ilmaisi olleensa kosimaretkellä.

— Ja hyvin kävi arvatenkin, sanoi Taavetti, joka ei voinut erehtyä katsellessaan Kallen tyytyväisyydestä loistavia kasvoja.

— Hyvinpä hyvinkin, vakuutti toinen. Vaikk'en minä sittenkään vielä voi käsittää, että hän suostui. Sellainen lurjus kuin minä olen ollut aikoinani — ja juoppo vielä lisäksi. Mutta hän saattaisi etsiä kauvan ja sentään onnistua huonommin, sanoi hän, niin ett'ei minun entisyyteni tarvinnut tulla mihinkään lukuun.

— Siitä sen näkee, ett'ei kirjatieto ole pilannut ymmärrystä, päätteli Taavetti. — Joko päätettiin, milloinka häät pidetään?

— Eihän juuri vielä, tunnusti Lehtinen hiukan hämillään. Kyllähän minä tahdoin, että olisi menty jo huomenna papin luo, kun ei tässä maassa tarvitse panna kuulutukseenkaan, mutta hän nauroi vaan ja sanoi vähemmänkin kiireen toki riittävän.

Taavetiltakin melkein pääsi nauru, vaikk'ei se ollut hänen tapaistaan.

— Olisit ottanut papin mukaasi kosimaan mennessäsi, niin olisi käynyt vieläkin pikemmin. — Hulluhan sinä olet, mies! Mutta niin se taitaa käydä, kun kerran rakastuu.

— Hän sanoi, että tänne ensin pitää saada uusi opettaja, joka ottaa koulun huostaansa, ilmoitti Lehtinen nurpeissaan. — Ja tiesi hänet, kuinka kauvan se kestää.

— Sanoinhan minä, että hän on oikein ymmärtäväinen ihminen. Ja tarpeen se voi ollakin, koska sinä olet järjiltäsi. Mutta hyvin on asia mennyt ja onneksi olkoon!

Hyvästi myönsi Kallekin sen menneen ja tyytyväisyyden hymy pilkisti esiin jokaisesta hänen kasvonpiirteestään.

Ei kestänyt kumminkaan monta viikkoa, ennenkun uusi opettajatar jo saapui, ja heti sen jälestä tuli entisestä "Misstres Charles Lehtinen", niinkuin pappi häntä nimitti heti vihkimisen jälkeen pitämässään onnittelupuheessa. Häät vietettiin Anttilassa, ja oli sen omistaja kaunistanut koko tupansa lehvillä yhdeksi ainoaksi isoksi lehtimajaksi ja varustanut huimaavat hääkemut, ollenkaan kuluja katsomatta. Melkein jok'ikinen sielu koko kylässä oli vieraaksi kutsuttu, eikä ainoakaan ollut kutsuja ylenkatsonut.

Katieta vaan kaivattiin, ja ainoastaan sentähden, ett'ei Taavetti millään muotoa antanut hänen yksinään tehdä pitkää matkaa, eikä ketään voitu lähettää häntä noutamaan.

— Minä lähden tästä piakkoin itse tervehtimään häntä, sanoi hän — ja kerron kaikki mitä täällä kotona on tapahtunut.

Vanhan ystävän kihlautuminen ja naiminen oli suorastaan nuorentanut Taavettia itseäänkin. Puheliaammaksi hän ei juuri tullut, mutta näytti tyytyväisemmältä kuin kertaakaan Katien lähdön jälkeen, eikä kartellut enää läheskään niin paljon muita ihmisiä kuin ennen. Paras todistus hänen sisällisestä muutoksestaan oli sentään hänen aikomuksensa matkustaa Bostoniin.

Sen matkan hän teki omin päin jo pari viikkoa jälkeen Lehtisen häitten, ja kotiin palatessaan oli hän ulkonaisestikin kokonaan muuttunut. Tukka oli leikattu kaupunkilaisittain ja leuka ajeltu sileäksi. Hattu oli uusinta muotia ja uudet, kaupunkilaiset vaatteet tuntuivat olevan hienointa lajia. Mutta ainoastaan kolme päivää oli hän ollut Bostonissa ja milt'ei mahdotonta oli Lehtisen ja hänen rouvansa saada häneltä mitään tietoa, koskipa se sitten Katieta tai muuta.

— Kyllähän se hyvin voi, vastasi hän heidän lukemattomiin kysymyksiinsä. — Ja on tullut jo vallan aikaihmiseksi. Mutta minua kohtaan oli hän ihan ennallaan — niin iloissaan nähdessään minut, että nauroi ja itki, kun olin tullut.

Syytä siihen, ett'ei ollut siellä pitemmältä viipynyt, ei hän vaan ilmaissut, ei ainakaan suoranaisesti.

— Mitä olisin minä siellä tehnyt? sanoi hän vältellen. — Minähän en oikein sovellu kaupunkilaisten seuraan. Ja kolmessa päivässä ehdin minä kyllä sanoa sanottavani. — Mutta ikävä näytti kumminkin Katiella olevan, kun tein lähtöä! lisäsi hän, oltuaan hetken aikaa mietteissään.

— Kuinka vanha on Dave? kysyi M:rs Charles Lehtinen mieheltään, kun he Taavetin lähdettyä olivat jääneet kahden. — En koskaan ennen ole pitänyt häntä muuna kuin vanhana miehenä, mutta siltä ei hän nykyään ollenkaan näytä.

— Ei hän vanha olekaan. Useita vuosia minua nuorempi, vaikka paljoa viisaampi. Luullakseni noin kolmekymmentäviisi vuotta.

— Sitten alan ymmärtää, mikä tässä asiassa on pohjana, sanoi rouva merkitsevästi. Mutta ei antanut hän miehensä mitenkään vietellä itseltään parempaa selvitystä sanoihinsa, joista tämä ei ymmärtänyt niin mitään.

Alunpitäin oli päätetty, että Katie viipyisi Bostonissa neljä vuotta. Vähän neljättä oli menossa silloin, kun Taavetti oli käynyt siellä, ja sen jälestä ei hän enää ollut oikein tyytyväinen oloihin eikä toimiin Anttilassa.

Katielta saapui kyllä eteenkinpäin kirjeitä yhtä säännöllisesti kuin ennenkin, mutta ne eivät parantaneet asiaa. Ne päinvastoin vaan kiihoittivat hänen ajatuksiaan asioihin, joilla hän ei koskaan ennen ollut päätänsä vaivannut, vaan jotka nyt alkoivat siellä lakkaamatta pyöriä.

Suurimman vaikutuksen oli häneen hänen matkallaan itäänpäin tehnyt suurien kaupunkien rikkaus ja komeus. Sellaisia rakennuksia kuin sekin, missä Katie asui, oli hän ennen katsellut vaan ulkopuolelta, ja samoin oli hän yleensä nähnyt elämääkin vaan sen puutteellisimmilta puolilta sekä kotona että Ameriikassa. Siinäkin uudessa kaupungissa, joka oli kasvanut hänen talonsa ympärille, elettiin mitä yksinkertaisinta ja vaatimattominta elämää, kun sitävastoin Katie ja hänen ystävänsä Bostonissa elivät kokonaan toisella tavalla.

Kuinka voisi tyttö ollenkaan enää tulla toimeen niissä oloissa, joissa hän ennen matkaansa eli? Taavetin tupa ja eteiskammari olivat vielä ihan ennallaan, tuvassa samat veistetyt seinät ja lattia, kammarissa samat, aikoja sitten vaalenneet tapetit, jotka hänen viimeistä vuotta kotona ollessaan oli seiniin liimattu. Nyt mahtaisi se kaikki tuntua hänestä kauhean ikävältä.

Päätökseksi kaikista hänen tuumistaan tuli se, että hän eräänä kauniina päivänä ilmoitti Lehtiselle aikovansa rakentaa uuden talon.

— Siinä sinä teet oikein, vakuutti Lehtinen, joka jo aikoja sitten oli rakentanut itselleen komean asunnon kauppapaikkansa viereen. — Varojahan sinulla on kyllä ja vanha koppisihan onkin jo rappeutunut. Kuinka hyvin vielä muistan sen ajan, kun me yksistä tuumin autoimme sinua sitä rakentaissasi!

Taavetti päätti tehdä uuden rakennuksensa niin upean, ett'ei Katien tarvitsisi hävetä, vaikka joku bostonilaisista ystävistäänkin tulisi häntä tervehtimään. Itse hän katsoi paikan sille hyvän matkan ulommaksi farmia, pienelle kunnaalle lähellä joen suuta, josta näköala ulottui pitkälle sekä vastavirtaan että alaspäin. Ja neuvoteltuaan tehtaan esimiehen kanssa, kirjoitti tämä hänen pyynnöstään S:t Paulista erään ameriikkalaisen rakennusmestarin, joka tiesi, miltä hienon rakennuksen pitäisi näyttää.

Mestari tuli ja otti kuudessa kuukaudessa tehdäkseen rakennuksen valmiiksi. Mutta Taavetti alkoi uudestaan epäillä tuumaansa kuultuaan, kuinka kalliiksi se tulisi.

Niin kalliiksi ei hän sitä ollut koskaan ajatellut. Kyllähän hänellä oli rahaa pankissa enemmänkin, mutta — — — —

— Nooh, viisi siitä! Karttuuhan sitä rahaa lisää taas, jos elonikää jatkuu, päätti hän lopulta. — Tuleehan se maksamaan, jos mieli saada hienoa.

Siitä pitäen oli hänen suurin huvinsa katsella, kuinka tuo komea rakennus kohoamistaan kohosi. Ei asetettu hirttä, ei kiveä paikoilleen koko talossa, ett'ei hän sitä ensin olisi tarkastanut. Ja vastustamattoman itsepäisesti pakotti hän rakennusmestarin monta kertaa hylkäämään jonkun kappaleen, joka ei hänen mielestään ollut kylliksi hyvä.

— Taloja ei rakenneta joka päivä, päätteli hän. — Se tulee siinä pysymään kauvan, eikä siihen siis saa käyttää huonoa ainetta.

Kun se lopulta oli valmis ja maksettu, antoi hän vielä rakennusmestarille aika summan rahaa huonekalujen ja muiden välttämättömien tarpeitten ostoa varten S:t Paulista. Ja kun ne olivat saapuneet, pyysi hän rouva Lehtistä neuvomaan, mitenkä ne asetettaisiin paikoilleen, että kaikki näyttäisi niin somalta kuin mahdollista. Puutteellisuuksia ei saanut olla, kaikki piti oleman täydessä kunnossa, vaikkakin pankkisäästöt menivät niin tarkkaan, ett'ei montakaan sataa dollaria jäänyt jälelle, sittenkun kaikki ostokset oli suoritettu.

Mutta kun kaikki oli järjestetty täyteen kuntoon, väänsi hän uuden rakennuksensa ovet lukkoon.

— Siellä ei saa kukaan asua, ennenkun Katie tulee, päätti hän. — Sitten pidetään siellä tulijaiset.

Rouva Charles Lehtinen pudisti vielä kerran merkitsevästi päätään, niinkuin hän oli monesti tehnyt rakennuksen aikana. Mutta ei hän puhunut siitä sanaakaan miehelleen, joka ei älynnyt mitään koko asiasta.

Oli enää vaan kaksi kuukautta jälellä Katien kotiin tuloon, kun kerran sattui niin, ett'ei hän kolmeen viikkoon kirjoittanut yhtään kirjettä. Taavetista alkoi jo tuntua hyvin levottomalta, mutta sitten tuli pieni, nähtävästi kiireessä kirjoitetta lippunen, jossa Katie pyysi anteeksi, ett'ei ollut niin pitkään aikaan kirjoittanut. Hänellä oli ollut niin äärettömän paljon tekemistä. Mutta pian hän kirjoittaisi taas.

Viikon kuluessa saapuikin toinen, pitkä kirje, jossa hän ilmaisi kaikki tunteensa kotona olevia, erittäinkin Uncle Davea kohtaan, jota hänen tuli kaikesta kiittää, mutta myöskin Lehtistä ja hänen vaimoaan kohtaan. Hän ei ollut koskaan kirjoittanut sellaisella lämmöllä ja sydämmellisellä kiitollisuudella, mutta kirje vaikutti sittenkin Taavettiin omituisesti, eikä tyydyttänyt häntä.

Ja kun taas kului kolmatta viikkoa ilman mitään tietoja, alkoi Taavetti tuntea levotonta alakuloisuutta, jota ei sekään ajatus voinut haihduttaa, että hän ei luultavasti siksi kirjoittanut, kun niin pian jo tulisi kotiin.

Ja niin sattui eräänä päivänä, että postineiti hymyillen ojensi hänelle kirjeen Bostonista, ennenkun hän edes ennätti kysyäkään mitään.

Hän meni uuteen taloonsa, niinkuin hän viime aikoina tavallisesti teki, ja istuutui verannan portaille lukemaan Katien kirjettä, jossa varmaankin olisi tieto siitä, minä päivänä hän saapuisi kotiin.

"Rakkain Uncle Dave!"

"Kun tämä kirje saapuu Anttilaan, — en minä enää ole yksin sinun Katiesi, vaan myöskin erään toisen, joka on paras, rakkain ja viisain ihminen maailmassa — lähinnä minun Uncle Daveani. Tunti sitten olen joutunut naimisiin ja ensi työkseni kirjoitan" — —

Niin pitkälle ennätti Taavetti, ymmärtämättä ollenkaan, mitä luki. Sitten loi hän kummastuneen katseen kirjeestä uuteen rakennukseensa ja pyyhki otsaansa, johon oli noussut hikikarpaloita, vaikk'ei ollut ollenkaan lämmin.

"Hän on mennyt naimisiin", sanoi hän puoleksi ääneensä, ja istui sitten aivan hiljaa lukematta sen pitemmälle.

"Ei, kotiin tästä pitää lähteä", sanoi hän hetken päästä, taas ääneensä. Ja meni suoraan kentän yli vanhaan tupaansa takaisin.

Hän asettui rahille uunin eteen muistamatta panna edes piippuunsa ja istui siinä vaan katsellen tuleen, kunnes Lehtinen astui sisään ja keskeytti hänen mietteensä.

— Kuuluit saaneen kirjeen postista ja kun et tullut meille — — Milloinka Katie tulee?

— Pian kai hän tulee, sanoi Taavetti jotain vastatakseen. — Hän on mennyt naimisiin.

— Naimisiinko? Onko hän ottanut miehen? No mutta — — —

— Ja miksikä ei? keskeytti Taavetti kiivaasti.

— Niin, niin — niinpä kylläkin, miks'eikö hän olisi ottanut — — — se tapahtui vaan niin aavistamatta. Minä — — —

— Lue itse, keskeytti Taavetti taas ja ojensi hänelle kirjeen — mutta elä lue suomeksi, lisäsi hän.

Se oli pitkä kirje, enimmäkseen täynnä hajanaisia kuvauksia hänestä, miehestä. Ei Lehtinen eikä Taavetti voineet oikein käsittää kaikkea, mitä hän siitä kertoi. Niin paljon he kumminkin ymmärsivät, että hän oli ollut miehensä kanssa tuttava ainoastaan muutaman viikon, ja ett'ei tämä ollut laskenut häntä kotiin, ennenkun olivat vihityt. Oli näet pelännyt, että hänet saataisiin kotona hylkäämään hänet, kun ei hän ollut ollenkaan rikas. Mutta se ei haittaa mitään, vakuutti Katie. Mies on kyllä halukas työtä tekemään ja on heti sanonut, kuultuaan Anttilasta ja siitä uudesta kaupungista, että siellä sitä on rahaa ansaittavana. Uncle Dave heidän tultuaan kyllä on näkevä, mitenkä hyvin hän ymmärtää asioimistoimia. Ja heidän pitäisi tuleman parin päivän päästä. Mies oli kyllä tahtonut, että olisi tehty pitempi häämatka, mutta hän ei ollut suostunut viipymään matkalla kuin muutaman päivän, vaikka rahaa oli hänellä jälellä vielä jäämäänkin.

— Vai niin, he tulevat tänne — jo muutaman päivän päästä! Siinä oli kaikki, mitä Taavetilla oli sanottavana.

— Ja miehellä ei ole yhtään mitään, huomautti Lehtinen — koska Katie puhuu omista rahoistaan matkan varalle.

— Se ei merkitse mitään, jos hän muuten on kunnon mies. Tässä talossahan voi kyllä elää.

Sitten istuivat he molemmat vaiti pitkän aikaa, kunnes asema Lehtisestä alkoi käydä tuskalliseksi.

— Etkö tule meidän puolelle? kysyi hän. — Meidänkin emäntä on kyllä utelias kuulemaan kirjeen sisältöä.

— Enpä häntä. Tässä on niin paljon ajateltavaa.

Ja Lehtisen mentyä istui Taavetti vielä pitkän aikaa samalla paikalla ja samassa asennossa, katseli takkavalkeaa vaan, eikä pannut edes tupakaksi. Myöhemmin illalla selvisivät hänelle sentään asiat, ja hän läksi Lehtiselle, missä vielä oltiin valveilla.

— Huomenna sinun täytyy auttaa minua kaikessa, mitä minulla täällä on tehtävää, alkoi hän, sanomatta edes hyvää iltaa. — Minä aijon täältä lähteä pois ja tahdon panna kaikki järjestykseen.

— Mihin aijot matkustaa?

— En tiedä varmaan — johonkin länteenpäin katsastelemaan ympärilleni.

— Ja talosi? Kuinka sen käy?

— Ei sovi olla kahta isäntää yhdessä talossa. Ja minä olen ajatellut, ett'en koskaan olisi saanut koko taloa, joll'ei se olisi tapahtunut tytön vuoksi. Hänen tähtensähän te kaikki autoitte minua.

— Senkö vuoksi aijot sen lahjoittaa miehelle, jota et ollenkaan tunne?

— En kuin Katielle, oikaisi Taavetti. — Täällähän voi vaimo omistaa mitä tahansa, miehen pääsemättä siihen käsiksi.

— Ja mihin aijot itse ryhtyä?

— Voinhan tehdä työtä. — Ehkä jaksan vielä hankkia itselleni toisen talon. Joutilasta maatahan on kyllä.

Lehtinen näytti sekä huolestuneelta että hämmästyneeltä. Tämähän oli aivan yhtä hullua kuin sekin, että Taavetti kiskoi vierasta lasta perässään kelkassa Dakotasta. Mutta hulluuden takana aavisti hän hämärästi jotain, josta ei voinut puhua.

— Elä koeta pidättää häntä, sanoi hänen vaimonsa, sittenkun Lehtinen oli keventänyt sydämmensä hänelle. — Sinä olet kyllä hyvä mies, Charles, mutta Taavetteja ei ole kuin yksi tuhannessa. Se on ainoa, minkä hän voi tehdä.

Ja sitten alkoi hän itkeä.

Sitäkään ei Charles Lehtinen oikein ymmärtänyt, mutta hän luotti niin paljon vaimonsa syvempään viisauteen, ett'ei hän tehnyt mitään vastoin hänen neuvoaan. Aamulla aikaisin meni hän Anttilaan, suruissaan kyllä asiain tilasta, mutta haluttomana tekemään enää mitään vastaväitteitä.

— Ensiksi tehdään sinun tonttiasi koskevat paperit selviksi, niin ett'ei siitä voi syntyä mitään rettelöltä, sanoi Taavetti.

— Minä maksan siitä hyvän hinnan, jos suostut myömään sen.

— En ole aikonut tavotella sinun rahojasi. Mutta varminta kyllä on, että teemme kauppakirjan.

— Se tontti on hyvästi tuhannen arvoinen ja minulla on varaa se siitä maksaa. Kun et tahtone ottaa rahoja, panen minä ne pankkiin.

— Olkoon niin. Ehkä niitä joskus tarvitaan. Kalle Lehtinen luuli kyllä huomanneensa, mitä Anttila tarkoitti, mutta vannoi itsekseen, ett'ei Katien mies ikinä saisi haistaakseenkaan niitä rahoja.

— Ja sitten minä tahdon tehdä kauppakirjan talosta Katien nimiin. Jos me kirjoitamme päivänmäärän joksikuksi päiväksi menneelle viikolle, niin kelpaa hänen tyttöinen nimensä. Sinä voit todistaa.

— Jos siitä syttyy riita, niin teen minä valani asiasta. Eikä hän kirjeessä edes maininnutkaan miehensä nimeä.

— Kirjoita hänet jotain maksaneeksi, niin kuittaan. Muuten se ei käy täydestä.

He olivat vuosien kuluessa kumpikin oppineet yhtä ja toista Ameriikan oloista ja asioista, Lehtinen niin paljon, että hän erään painetun neuvonantajan avulla saattoi omin päinsä kirjoittaa asiapaperit.

— Kaikki on oikein, sanoi hän, merkittyään muistiinsa Taavetin toivomukset. Huomenna minulla on molemmat paperit valmiina.

— Enkö minä voisi vielä tänä iltana kirjoittaa nimeäni alle? Kentiesi ne jo huomenna tulevat.

— Aijotko lähteä, ennenkun he saapuvat?

— Aijon, vastasi Taavetti lyhyesti. Silloin alkoi Kalle Lehtinen käsittää asian.

— Tule takaisin iltapuolella, sanoi hän. — Ne ovat valmiit silloin. Viimeinen ilta pitää sinun viettämän meidän luonamme. Ja kun hän kääntyi, lähteäkseen pois, käsitti hän samassa tuokiossa senkin, miksi hänen vaimonsa oli itkuun purskahtanut.

Siitä tuli raskas ilta, sittenkun paperit oli allekirjoitettu. Taavetti puhui tuskin sanaakaan enää, kun oli saanut ilmoittaneeksi heille aikovansa rautateitse matkustaa aina Montanaan saakka ja sieltä kulkevansa etemmäksi länttä kohden, tahi mihin häntä sitten näkisi paraaksi kääntyä.

— Ehkä kirjoitan joskus, lupasi hän puolittain.

Noustuaan istuiltaan lähtöhankkeissa, ojensi hän Lehtiselle muutamia avaimia.

— Uuteen taloon, sanoi hän selitykseksi. — Kun ne tulevat niin vie nämä heti sinne. Vanha tupa on teljetty kiinni.

— Sittenhän sinä jäät tänne yöksi?

— Olin aikeissa lähteä nyt, rautatielle päin, että voisin ennättää perille huomeniltaiseen junaan.

Kun he tulivat eteiseen, näkivät he hänen heittävän olalleen kääreeseen pannun villapeitteen, jonka päälle oli sidottu pari saappaita.

— Hyvästi nyt ja kiitoksia kaikista näistä vuosista, sanoi hän ja pudisti heidän kättään.

Kummaltakaan ei tullut sanaakaan vastaukseksi.

Mutta kun Taavetti oli kadonnut pimeään, alkoi mrs Lehtinen nyyhkyttää niin hillittömästi, että hänen miehensä koetti lohduttaa häntä.

— Elä itke, sanoi hän — elä itke! — Vaikka kyllä sitä miestä pitää itk — — —

Siinä keskeytyi hänen puheensa ja hän riensi pois huoneeseensa.

Elias Möykän Ameriikan matka.

Elias Möykästä ei ollut juuri milloinkaan ollut iloa kellekään ihmiselle, vaan sen sijaan kyllä harmia monille elatusvanhemmilleen.

Niin, sitäpaitse hänen nimensä ei oikeastaan ollutkaan Möykkä — hän ei ollut sennimiseksi syntynyt. Mutta kun hänet kerran — erehdyksestä vallan, kuten huomattiin — oli haastettu vieraaksimieheksi käräjiin, ja tuomari kysyi hänen nimeänsä, vastasi Elias, että häntä parhaasta päästä oli kutsuttu Möykäksi. Eikä häntä siitä päivin miksikään muuksi kutsuttu.

Hänen isästään ei ollut kellään ihmisellä mitään tietoa. Eikä paljoa enempi tiedetty äidistäkään. Tämä oli myöhään eräänä talvi-iltana, kipeänä ja kurjana, pientä poikariepua taluttaen, hoippunut erääseen syrjäiseen metsätorppaan, aivan pitäjän laidassa. Ja siellä hän kahden päivän perästä kuoli, lausumatta koko sinä aikana ainoatakaan ymmärrettävää sanaa.

Mitään paperia, josta olisi nähty, kuka hän oli tai mistä hän oli kotoisin, ei löytynyt hänen tavaroittensa joukosta, joita hänellä oli leipäkannikka, joitakuita ryysyjä sekä päätön, jalaton ja hännätön pahvihevonen. Ja poika oli liiaksi pieni, eli torpparin mielestä tyhmä, antamaan mitään enempiä tietoja kuin että se oli hänen äitinsä ja hän itse oli Elias.

Ei ollut muuta neuvoa kuin kantaa kuollut vaimo aittaan, missä pakkanen säilytti ruumiin siksi, kunnes torppari ehti ilmoittaa tapahtuman ja asianomaiset pitivät huolta hautaamisesta. Kunta oli pakotettu ottamaan pojan hoitoonsa, koska näytti mahdottomalta saada häneltä mitään tietoa, missä hänen äitinsä aikoinaan oli ollut kirjoilla.

Elias joutui sentähden aikanaan huutolaiseksi ja sai joka vuosi uudessa huudossa uudet kasvatusvanhemmat. Kukaan ei viitsinyt pitää häntä pitemmältä. Kaikki sanoivat, että hän oli liian tyhmä oppiakseen mitään, niin että hänestä ei talossa ollut vähintäkään hyötyä. Eikä selkäsaunakaan pystynyt häneen — sama jos olisi piessyt sahapukkia.

Vasta kun tuli isommaksi, alkoi hän kelvata lastenvaalijaksi, joiden puoleen luontonsa veti häntä niinkuin kaikkiin muihinkin turvattomiin maanmatelijoihin. Ja kun hän oli päässyt niin pitkälle, että kelpasi paimeneen, jäi hän silloisten elatusvanhempainsa luoksi olemaan. He olivat keksineet hänen oikean toimialansa. Tuntui melkein kuin hän olisi itse ollut yksi luontokappaleista, niin hyvin ne ymmärsivät häntä ja hän niitä. Niiden kanssa annettiin hänen sitten elää halunsa mukaan, s.o. yötä ja päivää, niin että hän kokonaan kasvoi hevosten, vasikkain ja lehmäin joukossa.

Huoneessa hän harvoin puhui luotua sanaa, vastasi tuskin kysymyksiin, eikä näyttänyt ollenkaan huomaavan, että hän alinomaa oli muun talonväen pilkan esineenä. Mutta lehmien, hevosten ja lampaanvuonien kanssa voi hän jutella tuntikausia, vaikka hän aina vaikeni, kun joku lähestyi. Ainoastaan silloin, kun hän huomasi jonkun pitelevän pahasti elukkaa, mitä tahansa, suurta tai pientä, avasi hän suunsa, mutta silloin olikin hän niin suulas, ett'ei paremmasta apua.

Se tietysti huvitti talonväkeä, ja siksi he usein härnäsivätkin häntä, lyömällä hevosta, potkaisemalla koiraa tai nakkaamalla jotain lehmän perään. Mutta niin tyhmä kuin hän olikin, huomasi hän sentään lopulta, että ne tekivätkin sen vaan hänen tähtensä, ja siitä pitäen ei hän avannut enää suutansa vihanpurkauksiinkaan.

Rippikouluun tuli hän vasta melkein aikamiehenä ja siellä häntä pitivät sekä toverit että pappi puolittain löyhkäpäisenä. Ja kun viimeksimainittu kahtena vuonna perättäin oli koettanut ajaa häneen tarpeellista tietoa taivaasta, helvetistä ja käskysanoista, julisti hän Eliaan liian typeräksi pääsemään armopöytään.

Eliaasta se oli jotensakin yhdentekevä. Hän oli saanut liian paljon kärsiä rippikoulutoveriensa pilkkaa ja oli hänen käsityksensä niistä ajallisista ja iankaikkisista eduista, mitkä seuraisivat herranehtoollisella käyntiä, liiaksi hämärä, että vastoinkäyminen olisi erittäin painanut hänen mieltänsä. Se hänestä oli tärkeintä — oikeastaan ainoa tärkeä asia — että hän nyt jossain määrin oli päässyt omaksi herrakseen. Sillä toinen seikka, jonka hän tyhmyydestään huolimatta oli saanut päässänsä selville, oli se, että hänen ei enää tarvinnut tehdä ilmaista työtä niille, jotka olivat hänet kunnalta haltuunsa ottaneet. Nyt voi hän pyytää palkkaa ja mennä palvelukseen, mihin itse halusi.

Hänen viimeinen kasvatusisänsä hämmästyi tietysti aikalailla, kun Elias eräänä kauniina päivänä pestausajan lähestyessä otti puheeksi muuttuneen asemansa. Mutta kun hän hyvin tiesi, että oli mahdoton saada parempaa hevosmiestä, tai ketään, joka täsmällisemmin täyttäisi ne työt mitä hän yleensä voi tehdä, niin nielasi hän hämmästyksensä ja tarjosi Eliaalle puolet tavallista renginpalkkaa. Ja kun Elias ei ollenkaan kernaasti olisi jättänyt taloa, missä hän tunsi kaikki elukat niiden syntymästä saakka, niin suostui hän pitemmittä mutkitta tarjoukseen.

Pää-asiassa olikin jotenkin samantekevää, kuinka paljon palkkaa hän sai, kun ei hän kumminkaan koskaan käyttänyt siitä kuin mitättömän pienen osan. Tupakanpolttoon ei hän ollut milloinkaan tottunut; olutta, viinaa tai muuta sellaista ei kukaan ollut koskaan hänelle tarjonnut ja vaatteihin tarvitsi hän sangen vähän, koska hän ei milloinkaan poistunut kotinurkista paitsi työ toimissa. Ja vuoden lopulla jätti hän säännöllisesti kaiken saatavansa isännän haltuun — vastaiseksi, sanoi hän.

Sillä tavalla olisi hän varmaan elänyt kuolinpäiväänsä saakka, jollei isäntä olisi ottanut ajotöitä tehdäksensä uudella rautatiellä, ja pannut Eliasta sinne ajomieheksi. Sellaisissa ajoissa rääkkäytyivät tavallisesti hevoset, mutta Eliaan ajaessa ei ollut siitä mitään vaaraa. Hän olisi kernaammin vetänyt kuorman itse kuin vaatinut liikaa hevoseltaan.

Siitä alkoi kokonaan uusi elämä Eliaalle, joka ei koskaan ennen ollut joutunut mihinkään tekemisiin niin monen vieraan ihmisen kanssa. Siellä oli miehiä jos jonkinlaisista vieraista pitäjistä, joiden nimiäkään hän ei ennen ollut edes kuullut, miehiä, jotka olivat vaeltaneet ympäri koko maan, nähneet sekä Waasan että Helsingin. Olipa yksi ollut Pietarissa saakka, jossa hän sanoi keisarin asuvan.

Eliaan entiset käsitykset maailman laajuudesta muuttuivat tuota pikaa ihan toisiksi. Ja melkein yhtä paljon muuttuivat hänen mielipiteensä siitä, mitä oikea mies maailmassa saa aikaan, kunhan on vähänkään onnea — jos hän muuten lienee mitään sellaista ajatellut. Moni nuorista miehistä puhui, niinkuin ei mikään olisi mahdotonta — erittäinkin ne molemmat Härmäläiset, jotka olivat työjoukossa.

Elias suorastaan kauhistui heidän suuria sanojansa. Heidän suussansa oli pikku asia päästä talonisännäksi. Sen he sanoivat monen tuttavansa tehneen. Ja toinen selitti aikovansa tulla herraksi! Hän ostaisi suuren talon torppareineen ja tupalaisineen ja vähintäin viisikymmentä lehmää, kehui hän. Uskokoot häntä tai olkoot uskomatta, kuinka vaan haluavat, mutta heti kun hän saisi haalituksi matkarahat, menisi hän Ameriikkaan. Siellä sitä ansaitsee kymmenen markkaa päivässä, ja sillähän pitäisi miehen jo päästä taloon käsiksi.

— Onko se kaukanakin? kysyi Elias.

He sanoivat, että pitää kuudesti pohjauttaa saappaita tiellä, — niin kaukana se on. Ja nauroivat.

Elias huomasi, että ne tekivät pilkkaa hänestä, mutta siihen hän oli tottunut. Ja valetta taisi sekin olla, että siellä saisi kymmenen markkaa päivässä — — — vaikka olivathan ne maininneet pari kolme tuttavaansa, jotka olivat menneet sinne tyhjin käsin ja kotiin palattuaan ostaneet talon. — — —

Ja kun hän ajatteli asiaa, muisti hän isännänkin joskus puhuneen ihmisistä, jotka äkkipikaa olivat Ameriikassa rikastuneet — — — Jotain perää mahtoi siis kumminkin olla Härmäläisten puheissa. — — —

Hän, Elias, ei tietysti koskaan pitäisi väliä isännäksi pääsemisellä — se oli lapsellista sellainen ajatus. Mutta toisinaan, kun hän näki talollisten ajavan kirkkoon uusilla vieterirattaillaan ja läikkyvillä siioilla, hevoset täysinäisinä kuin kaurasäkit — niin, silloin saattoi hän kyllä ajatella, kuinka hauskaa olisi ajaa niin lihavalla ja kiiltävällä hevosella, ja se kun olisi sitten vielä oma.

Senvuoksi kuunteli hän yhä eteenkinpäin tarkasti, kun toiset ruuan päälle tupakoidessaan juttelivat Ameriikasta ja niistä seuduista siellä, joissa eniten ansaitsi. Jonkun kerran hän jo itsekin kysyi jotain seikkaa, mutta silloin nauroivat toiset aina, sanoivat, ett'ei Möykkiä siinä maassa tarvittu ja kysyivät, oliko hänellä kuusien saappaiden paikat matkaa varten.

Naurakoot! ajatteli Elias — kyllähän lakkaavat, jos minä todellakin menen sinne ja tulen rahojen kanssa takaisin!

Koko kesän ja syksyn tuumaili hän sitä, mitä kuuli Ameriikasta, joka oli ainaisena puheenaineena työmiesten kesken. Toinen Härmän mies oli todellakin lähtenyt ja toinen odotteli vaan, kunnes saisi pilettirahan kokoon. Joll'ei hän olisi juonut niin paljon, niin olisi hänkin varmaan jo ollut matkalla, mutta joka tilin perästä oli hän humalassa ja niin täytyi hänen odottaa taas.

Se oli muuten hän, joka antoi Eliaalle enimmät tiedot siitä luvatusta maasta, sekä oikeita tietoja että paljon muitakin — kun hän oli leikillisellä tuulella. Ja kuta enemmän Elias kuuli hyvistä toiveista Ameriikassa, sitä varmemmaksi tuli hänen päätöksensä tehdä se suuri yritys.

Niinpä ajatteli hän vähitellen oikean suunnitelman niiden tietojen perusteella, joita hän oli saanut. Ja kun marraskuun ensi päivä oli käsissä, hämmästytti hän isäntäänsä pyytämällä säästössä olevia rahoja niiltä vuosilta, joilta hän oli palkkaa saanut.

— Paljonko luulet niitä olevan? kysyi isäntä varovasti.

Sitä ei Elias tiennyt.

— No, paljonko sinä sitten tahdot ottaa niitä, ja mihin sinä niitä tarvitset?

— Kaksisataa viisikymmentä minä tarvitsen — päästäkseni Ameriikkaan.

Jos Elias olisi sanonut, että hän aikoi päästä puheenjohtajaksi kunnallislautakuntaan, tai Waasanläänin kuvernööriksi, olisi isäntä tuskin ällistynyt sen enemmän. Mutta hän toipui pian hämmästyksestään ja ilmoitti Ameriikkaan aikovalle, ett'ei hän niine hyvineen saisi jättää palveluspaikkaansa.

— Sinun olisi pitänyt siitä ilmoittaa pestausaikana, selitti hän.

— Ettepä tekään kysynyt, tahtoisinko jäädä, ettekä tarjonneet pestiä, väitti Elias hiljaisesti.

Siitä tuli isäntä vielä enemmän hämilleen ja hänen teki kovasti mielensä kirota — kun ei enää voinut olla varma tuollaisistakaan hölmöistä! — Mutta ääneensä kysyi hän Eliaalta, tyytyisikö tämä kahteensataan viiteenkymmeneen markkaan kuluneilta vuosilta.

Elias kynsi päätänsä joka puolelta, koetti ajatella, mitä se tekisi kahdeksalta vuodelta — ja sanoi lopulta, että hän tuumisi ja laskisi iltaan mennessä.

Tunti sitten olisi se vaikuttanut isäntään aivan samalla tavalla, jos joku hänen vasikoistansa olisi sanonut aikovansa ruveta tuumimaan jotain laskuesimerkkiä. Mutta nyt oli hän Eliaan viimeisen esiintymisen johdosta joutunut niin hämilleen, että hän hetken päästä haki hänet käsiinsä ja sanoi laskeneensa, että siitä tulee noin kaksisataa kahdeksankymmentä markkaa.

— Ei siitä taida tulla mitään voittoa minulle silläkään tavalla, epäili Elias. Mutta kun hänen ei ollenkaan onnistunut selvitellä omia muistojaan, suostui hän tarjoukseen ja piirsi ristin isännän kirjoittamaan kuittiin.

Seuraavana päivänä oli hän matkalla Waasaan, maksoi piletin Ishpemingiin Michiganissa ja joutui asiamiehen huostaan määräpaikkaansa toimitettavaksi, tarvitsematta itse sen enemmän vaivata päätään siitä asiasta.

* * * * *

Jos Elias Möykkä olisi tarkoin tiennyt, mitä Ameriikkaan matkustaminen on, on hyvin luultavaa, että hän kaiken ikänsä olisi ajanut isäntänsä hevosia — ja jättänyt säästönsä hänen talteensa. Mutta siitä ei ollut Härmän mies puhunut mitään, eikä hän tullut itsekään siitä selville, ennenkun oli liian myöhäistä kääntyä takaisin. Se alkoi jo Pohjanmerellä sellaisella pakkasella ja myrskyllä, ett'ei ollenkaan voinut oleskella kannella. Ja välikannella oli vallan sietämätöntä.

Itse hän ei ollut merikipeä, mutta sen sijaan olivat kaikki muut järjestään, sekä yöllä että päivällä — — se oli kauheata kurjuutta! Mutta vieläkin kurjemmaksi tuli elämä Atlantin-laivalla, sittenkun he olivat lähteneet Liverpoolista ja joutuneet yhteen kaikenmoisten ulkomaalaisten kanssa, jotka eivät ymmärtäneet sanaakaan siitä, mitä heille puhui. Ja yhtä vähän voi puhua laivan oman miehistönkään kanssa. Ei yksikään heistä ymmärtänyt suomea.

Ainoa lohdutus oli se, että voi oleskella kannella melkein millä ilmalla tahansa. Laiva oli siksi suuri ja korkea, että laineet ainoastaan ensimmäisenä päivänä lähdön jälkeen roiskuivat yli kannen, mutta sitten tuli olo paremmaksi, vaikka keikkui se sentään niin, että useimmat olivat kipeitä.

Kolmantena päivänä kantoi pari laivamiestä matrassilla kannelle erään nuoren naisen, ja asettivat hänet lähelle sitä köysivyyhteä, jolla Elias istui. Hän oli nähnyt hänet jo ennen suomalaisella laivalla ja sitten Liverpoolin asemalla. Nyt hän näytti melkein kuolleelta, maatessaan siinä silmät ummessa ja liikkumatonna — niin avutonna, niin avutonna, että Eliaan tuli oikein sääli häntä.

— Tuntuuko paremmalta? kysyi hän, kun nainen hetken päästä avasi silmänsä ja loi ne häneen.

— Hiukan paremmalta, kiitos vaan — — täällä ylhäällä tuulessa. — — Ne sanovat, että minä pian paranisin, kun vaan saisin pysymään jotain ruokaa sisässäni. — —

— Tahdotteko koettaa syödä jotain?

— Kun voisi saada yhden silakan — oikein suolasen — — mutta ehkä kahvitippakin auttaisi — — niillä ei mahda olla silakkaa!

Elias toi hänelle kahvia omassa läkkiastiassaan, ja hän ryypiskeli kiitollisena kuuman juoman. Koe onnistui. Vähän ajan perästä tunsi hän itsensä niin paljon paremmaksi, että yritti istumaan, ja silloin veti Elias matrassin köysivyyhden viereen, niin että sairas voi nojautua sitä vastaan.

Siitä johtui heidän tuttavuutensa ja sitten oli nainen Eliaan turvattina ja seuralaisena loppumatkan. Ensin oli Elias vähän arka, kun nainen virkistyi niin paljon, että voi liikkua laivalla ja tulla omin neuvoin toimeen. Mutta kun toinen oli aina yhtä ystävällinen häntä kohtaan, rohkaisihe hän palvelemaan häntä eteenkinpäin parhaansa mukaan.