SISÄLLYS: (continued 2)

"Käymme sitten toimeen", sanoo hän ja tekee muistiinpanoja, mitä silmälläpitäen kauppakirja on tehtävä. Ja kun nuori tuomari päämiehensä kanssa astuu huoneeseen, sanoo hän vain lyhyesti:

"Kirjoitatte tuon mukaan."

Huoneessa vallitsee täysi hiljaisuus, vain kynä rapisee paperilla. Sana liittyy sanaan, lause lauseeseen, jokainen seuraa omine mietteineen tuomarin kynän liikkeitä.

"Se olisi valmis sitten."

Kulhian patruunan sormet lakkaavat rummuttamasta ikkunalautaa. Huoneessa ei nähtävästi enää ole liian kylmä: hänen kasvoillaan näkyvät suuret hikihelmet.

"Vai on se valmis jo", kuiskaa hän tukahtuneesti.

Sitten hän sanoo:

"Lukekaa se ääneen neuvokselle."

Itse hän ei tahdo sitä kuulla, hän menee toiseen huoneeseen. Mutta kun hän hetken kuluttua tulee takaisin, ei hän enää ole hikikarpaloiden peittämä, vaan kalpea kuin ruumis.

"Sekö on selvä sitten?"

"Kyllä se on selvä."

"Käteisellä maksettavat rahat?"

"Tuossa pöydällä."

Kulhian patruuna pysähtyy epätietoisen näköisenä keskelle lattiaa. Mutta sitten hän rykäisee kuin hengitystään selvittääkseen, käy nopeasti pöydän ääreen ja tarttuu kynään.

Kulhian kohtalo kävi toteen.

Seuraavassa silmänräpäyksessä se siirtyi vieraalle.

Kolmenlaista matkustamista

Kun tarkastelemme sitä vajaata kahden peninkulman matkaa, joka on Kulhian puistokujan suusta kaupungin keskukseen, emme huomaa siinä kovinkaan paljon mielenkiintoista. Samanlaisia järviä, harjuja ja peltoja, samanlaisia taloja ja puistojen ympäröimiä kartanoita tapaa kyllä muuallakin.

Ja kuitenkin tässä tulee kysymys niistä erilaisista tunnelmista ja mielialoista, mitä tuo samainen vajaan parin peninkulman pituinen tiekatkelma voi tarjota nykyaikaiselle ihmiselle, riippuen siitä, kulkeeko hän sen junalla, jalkaisin vai automobiililla. Mutta ennakolta meidän on jo sanominen, ettei Kulhiasta koskaan kuljeta automobiililla kaupunkiin, mutta usein kyllä päinvastoin.

Sillä Kulhian komento on paljon entisestään muuttunut: siinä on uusi omistaja ja uudet tavat, niinkuin niin monessa vanhassa ja kunnianarvoisessa paikassa nykyisin valitettavasti on. Mutta puistokujakin on sentään entinen ja entiset ovat tietkin, jotka vievät kaupunkiin. On oikeastaan ihmeellistä, että tuo pitkä ja tunnettu kuja vielä on jäljellä: jokainen sen kymmenistä, kentiespä sadoista puista on täysmittainen ja -arvoinen tukkipuu, jotapaitsi nykyinen Kulhian omistaja on vakuuttautunut siitä, että ne imevät voiman ympäröivistä pelloista. Ehkäpä ne kuitenkin vain odottavat hyväksyttävää tilaisuutta saadakseen kirveen juureensa, ja silloin on Kulhian puistokujasta vain muisto jäljellä.

Saatamme tyynellä mielellä seurata Kulhian nykyistä herraa, kun hän ajaa puistokujasta maantielle ja maantietä asemalle. Se on tavallista isäntämiehen ajelua, eikä syrjäinen huomaa siinä sen kummempaa.

Mutta Kulhian isäntä itse on asiallisessa ja arkipäiväisessä vireessä, ostaa piletin ja astuu junaan. Aamuhetki on varhainen, mutta tällöin Kulhian isäntä on sellaisessa mielentilassa, että hän selvimmin ja määrätietoisimmin voi ajatella asioita ja niihin suhtautua.

Matka ei ole pitkä, se kestää ehkä puolisen tuntia, mutta maisemat ehtivät vaihtua ja ajatukset myöskin. Metsiköstä syöksyy juna harjun poikki tehtyyn leikkaukseen, mutta harjun takana alkavat laajat pellot, puistot, talot ja kartanot. Ja tuskin on viimeinen, pysäkin vierellä oleva kartano sivuutettu, niin alkavat jo kaupungin savupiiput ja kirkkojen tornit näkyä.

Junassa matkustaminen on nykyaikana asiallisinta kaikista matkustamistavoista. Kun pysäkki on sivuutettu, alkaa Kulhian herra valmistautua nousemaan junasta. Hän on menossa maitolaskuja perimään, ja pankkiin olisi myöskin hiukan asioita: korot ja kuoletukset ovat Kulhian entiselle patruunalle maksettavat päivälleen. Ei hän silti, Kulhian nykyinenkään isäntä, valita kauppojaan. Halvasta, kovin halvasta hän sai tilan, kun patruuna jostakin syystä halusi päästä kartanosta pois. Lieneekö hänellä ollut siinä perhesuruja liikaa, vai mitä. Mutta sittenkin häntä aivan kuin kaiken takana kalvaa jonkunlainen tyytymättömyys. Tila on hänelle aivan liian suuri, eikä hän ole sellainen syntyperäinen rahamies, eikä rahamies muutenkaan. Tila tuottaa kylläkin yli odotusten, mutta sittenkin tahtoo työntää huolta ja vaivaa liiaksi. Pois saisi liikoja maita ja ne muutamat syrjätalot myydä, mutta kun tuli tehdyksi sellainen lupaus, ettei kymmeneen vuoteen myy kiinteätä, ellei tule laillinen pakko… Saisivat nyt edes sen tilattomien lain valmiiksi!

Mutta onhan Kulhiassa, sen puolesta, maankuulu metsä.

Juuri kun isäntä kohdistaa ajatuksensa metsään, porhaltaa juna asemalle. Ei nyt auta muu taas kuin ajatella käsissä olevia asioita, sillä muutaman päivän kuluttua on meno patruunan luo. Se on sellainen harvapuheinen, hyvänahkainen herra, kyllä sen kanssa asioissa tulee toimeen. Ja suruakin ollut paljon; sellaisten kanssa parhaiten saa puheet käymään yhteen.

Kaupunki muodostuu usein maalaiselle pieneksi koetuksen kiveksi. Toimitellaan asioita, ehkä vähän kylästelläänkin, mutta sitten onkin jännitys lauennut, eikä tarvitse muuta kuin istua ja odotella junan lähtöä. Ja jos aikaa on riittämiin, niin sillä välin ehtii tapahtua jos mitä, joka alkuaan ei kuulu suunnitelmiin.

Kulhian isäntä joutui vanhojen tuttavien hyvään seuraan. Hän on taas selvittänyt yhden monista kiusauksistaan, ja hänen mielensä on avoin, huoleton ja reipas. Saahan sitä puuhata, kun on Kulhian isäntä, saa totisesti, mutta hyvyys tulee perästäpäin.

"Kun et ole emäntää itsellesi ottanut", sanovat hyvät ystävät, joilla olisi montakin sellaiseksi sopivaa tiedossa.

Kulhian isäntä käy miettiväiseksi.

"Niin, emäntä, joo", vastaa hän verkalleen. "Mitäpäs tuosta — kun se kerran on jäänyt, niin saa jäädä. On köyhiä veljiä perheineen perimässä, jos perimistä jää."

Niin, ja sitten. Kuuluu olevan sellainen taika, vaikka saattaahan se olla vain ämmäin puhetta, etteivät rakkaus ja sen sellaiset seikat suoraan sanoen oikein soinnu Kulhiassa.

Juna on jo aikoja sitten lähtenyt, ja se on saanutkin lähteä, sillä Kulhian isäntä, — "herra, patruuna, mikä sitten lienen", — on tullut jossakin määrin lennokkaaksi ja hiukan tunteelliseksikin, ja hän tahtoo kertoa elämäkertansa. On sekin jotakin, että torpan pojasta, ja niin vietävän köyhän, pääsee käsiksi tällaiseen Kulhiaan. Hä, eikö ole?

"On", vastaavat läsnäolijat yksimielisesti.

Mutta nyt he alkavat olla sitä mieltä, että Kulhian isännän olisi paras mennä kotiinsa, ja yksi heistä menee hakemaan automobiilia.

* * * * *

Aurinko on jo matalalla, kadut alkavat olla autiot, mutta kesäisenä iltana on kaupungin kadulla oma erikoinen tunnelmansa. Kirkkojen tornit ja kupoolit, tehtaiden savupiiput ja korkeiden talojen katot heijastavat auringon viimeisiä säteitä, ja koko kaupungissa on jonkunlainen huolista vapautuneisuuden leima.

Auto vierii kadulta kadulle, sivuutetaan ryssänkirkko, ajetaan yli rautatien vievän sillan, ohi sairaalarakennusten, parakkien, ja saavutaan vahvoja petäjiä kasvavalle kankaalle. Kaupungin hengestä ja tunnelmasta on vielä paljon jäljellä: mökkejä, joista useimmat ovat ränsistyneitä ja kuin puolitekoisia ja joiden väliin muodostuneilla kujilla päivisin surkastuneennäköiset lapset leikkivät tai riitelevät.

Mitä Kulhian isäntään tulee, on hänen nousuvireensä vahvasti laskemassa, ja kun hän ajaa mökkien ohi, tuntee hän itsensä melkein ahdistetuksi ja alakuloiseksi. Olisi kylläkin saanut pitää ajasta vaarin ja mennä päiväjunaan. Saattaisi silloin olla eri mieliala huomenna.

Mutta kankaalta laskettua tulvahtaa väkevästi vastaan väärentämätön maahenki. Kulhian isäntä havahtuu ja vetää keuhkonsa täyteen mullan ja kasvavan nurmen lemua. Nurmikoilta nousee ohut usva, ja tietä reunustavat koivut tuoksuvat. Nyt Kulhian isäntä muistaa jossakin lukeneensa Pohjolan kesäöistä, — eikö se ollut Maamme-kirjassa tai jossakin sellaisessa. Siitä on jo kauan aikaa, mutta Kulhian isäntä tunnustaa mielessään, että kyllä ne viisaat miehet osaavat sanoa asian paikalleen.

Ja nyt hän unohtaa kokonaan äskeisen asiallisen kaupunkimatkansa, joka oikeastaan muodostui pieneksi ryyppyreisuksi. Hän ajattelee menneitä, olevaa ja tulevia, ajattelee niitä täysin kirkkaasti ja selvästi, mutta kuitenkin sovinnollisemmin ja kauniimmasti kuin tavallisesti ja koko ajan vaistoten, että mitä hänelle elämässä tapahtuukin, se suurimmaksi osaksi riippuu hänestä itsestään.

Auto hiljentää vauhtiaan.

"Niin, Kulhiaanko sitä ajettiin?" kysyy kuljettaja.

"Kulhiaan."

Taas vilahtavat ohi niityt, pellot, talot ja kartanot. Siinä meni suuri Vainikkala, jonka parooni ei halvauksen takia päässyt vuoteestaan, tuossa kaunis Herrala, joka aivan kuin säteili valkeutta, vehreyttä ja hopeapalloja. Ja nyt, nyt mennään entisen Kulhian patruunan huvilan ohi, sekin kuin suuri talo, sementtinavettoineen ja talousrakennuksineen. Ja siellä sisällä makaa lihava patruuna ja odottaa korkoja ja kuoletuksia tuotavan huomenna aamunaukun mukana tai viimeistään eineen vaiheilla.

Kulhian isäntä masentuu hetkiseksi ja huokaisee. Niinpä vain, vie vain nöyrästi ja koreasti korkoja ja kuoletuksia hänelle, joka tosiasiallisesti vielä on Kulhian isäntä ja patruuna.

Mutta samalla hän kohottaa itseänsä. Ei pidä kenelläkään olla syytä sanoa, että Kulhia on joutunut huonoihin käsiin, kun joutui hänelle. Enemmän työtä ja väkeä, enemmän vaivaa vain; ja metsään hän ei käy käsiksi, vaikka piru veisi, ei ihmistenkään takia. Vuokraa ennen vaikka suuren päärakennuksen virkakunnalle, mitäpä hän parillakymmenellä huoneella. Sen verran voi alistua, mutta ei enempää. Parikymmentä huonetta, kaikki loistokunnossa, niillä saa jo melkein puolen miljoonan korot.

Ja häneen menee yllättävä ajatus, että hän paikalla pyörähdyttää patruunan luo ja lyö rahat pöytään. Juttelee sitten vain aamulla emäntäpiialle, että "pistäydyin tämän kartanon entisen patruunan luona tullessani, heh" — noin vain niinkuin ainakin ystävän ja kauppalangon, melkein omaisen luona.

Mutta ei se sentään niinkään vain taida käydä, mennään sen sijaan huomenna. Kulhian isäntä vaipuu taas tyytyväisyyteensä, katselee ohikiitäviä maisemia, taloja ja tönöjä. Nyt alkaa metsä ja metsänrannasta Kulhian raja. Mutta isäntä ei katsele metsää ja sen juhlallisia runkoja rahallisesti niitä arvioiden, vaan nauttii havupuun lemusta ja jylhästä tummuudesta. Pian metsä loppuu, järvi alkaa vilkkua puitten lomasta, kirkonkylä pistäiksen esiin, eikä sitten olekaan pitkältä Kulhian puistokujalle, jonka päähän rakennukset ikäänkuin hukkuvat.

On siinä lehtevyyttä. Auto hyrisee hiljaa eteenpäin, tekee pääportaiden edessä kauniin kaaren ja kuljettaja sanoo:

"Perillä ollaan. Se olisi satakahdeksankymmentä."

* * * * *

Tuntisimme huonosti Kulhian isännän, jos sanoisimme, että hän nyt menee levolle. Ei, vaan hän käyskentelee puistossa katsellen kukkia ja kastehelmiä. Vasta nyt hän älyää, miksi herrasväet laittavat itselleen puistoja ja muita vihannuuksia: ne niinkuin nostattavat mieltä ja antavat ajatusmeiningeille suurpiirteisyyttä. Ja ovathan ne kauniitakin.

Näin hän käyskentelee viiteen asti, ja viideltä hän menee aamukahville. Ensin hän aikoo käskeä valjastuttaa hevosen, mutta antaakin sitten pehtorille muita määräyksiä, ja ennenkuin hän itse oikein huomaakaan, on hän puolivälissä puistokujaa matkalla maantielle.

Minnekkä hän maantietä?

Kulhian patruunan luo.

Mutta jalkaisin? Sopiiko se?

Miksei se sovi. Koko pitäjähän tietää, että hän kyllä voi mennä hevosella, kahdellakin, että hänellä on kahdeksantoista hevosta tallissa. Mutta mikä hänen on aamupuhteella terveydekseen kävellä puoli peninkulmaa tai vähän päälle. Ennen kahdeksaa hän on perillä.

* * * * *

Aamuaurinko näkee kookkaan, tukevan miehen verkalleen astelevan maantietä pitkin. Siellä, missä maantie sivuaa järven rantaa, hän seisahtuu ja katselee ympärilleen. Taloista alkaa jo nousta vaaleanharmaa savu, järvi välkkyilee, koko luonto hymyilee ja tuoksuu.

Tällä kertaa ei Kulhian isäntä oikeastaan ajattele mitään. Hän on kuin kulkija, jonka tie on loputon, mutta sittenkin hänen tiensä päättyy entisen patruunan huvilalle. Ja hän tietää edeltäkäsin, kuinka siellä tulee käymään.

Patruuna ojentaa lihavan kätensä ja sanoo:

"Huomenta. Varhainpa te olettekin liikkeellä. Käskittekö panna hevosen talliin?"

Johon hän vastaa:

"Eipä minulla hevosta tällä kertaa olekaan. Jalkaisin tulin huvikseni."

"Vai jalkaisin! Se ei todellakaan ole hullumpaa kesäaamuna. Mutta odotetaan nyt ensin aamiaista ja haastellaan asioista."

Tuohon tapaan se tulee käymään. Silloin Kulhian isäntä tuntee jotakin onnen tapaista ja miettii, miksi patruuna kaikesta huolimatta möi kartanonsa.

Kulhian patruuna lähtee

Kulhian patruuna on vanha, elämään, kokemuksiin ja maalliseen rikkauteen väsynyt, — niin, ja eräänä päivänä vihlaisee häntä rinnan alle niinkuin ei koskaan ennen.

Syystuuli, tällä kertaa kuiva ja pureva, lennättelee kellastuneita ja punertavia lehtiä pitkin käytäviä, puiden latvat suhisevat ja oksat rasahtelevat, ja Kulhian patruunan täytyy istahtaa lähimmälle penkille huokaisemaan.

"Ohoh", sanoo hän, "ohoh, kovastipa se nyt ottikin."

Hän odottaa, että joku palvelusväestä kulkisi ohi, mutta ketään ei kuulu, ja Kulhian patruuna saa istua siinä ja katsella, kuinka oksat riistyvät paljaiksi ja latvat huojuskelevat.

Kulhian patruuna ei tule ajatelleeksi, että hän on vanha ja tutiseva ja että tämä saattaa olla niitä lähinnä viimeisiä vihlaisuja, jotka nyttemmin kuuluvat päiväjärjestykseen, ei, hän ajattelee päinvastoin, että kunhan tästä nyt vain pääsisi huoneeseen ja kaapille ja saisi pienen tujauksen, niin eiköhän helpota niinkuin aina ennenkin.

Mutta Kulhian patruuna ei pääse liikahtamaankaan, hänen on istuttava siinä, missä istuu. Aurinko paistaa keltaisena ja kalpeana, ja jostakin kaukaa kuuluu puimakoneen jynkytys.

"Kauhajärvellä puidaan", ajattelee hän.

Ja jatkaa ajatuksiaan:

"Kun puinti loppuu, niin siellä on tanssit."

Puiden lomasta vilkkuu Kirkkojärvi ja Linnan kartano ja Kautisten vanha, vihertävä pääty. Mutta kirkon harmaja kiviseinä ei pääse näkymään eikä myöskään Kulhian rakennusryhmä maankuuluine puistokujineen.

Patruunan ajatukset saavat nyt jonkinlaisen kiinnekohdan, ja hän alkaa ajatella Kulhian kartanoa, mutta kaukaa, varovaisesti ja aivan kuin jotenkuten peljäten.

Maakunta on häntä soimannut siitä, että hän luopui vanhasta Kulhiasta. Mutta antaa soimata. Ensin tulee tyttö, ainoa, sekapäiseksi ja menee tammeen, sitten saa vaimo halvauksen, — mitäpä hän, vanhus, enää Kulhialla, kolossilla. Ja kaiken lisäksi säätävät lakeja enemmän kuin mitä itse jaksavat muistaa. Ei tiedä, mikä on omaa, vaikka se olisi kuinka monesti perittyä tai rahalla ostettua, ei mikä viedään. Antoi mennä vaan Kulhian uusille yrittäjille, koetelkoot hekin neljä, viisi sukupolvea, ja katsellaan sitten, mitä heistä on jälellä. Ja Kulhian patruuna tiukentaa luontoaan ja korjaa asentoaan eikä tunne syystuulen kylmyyttä. Vaikka eihän se ollut helppoa, se Kulhian myyminen. Mutta kenellekäs sitä selvittelemään, kun eivät itse arvanneet. Kulkea siellä, yksin jälelle jäänyt, salista saliin, huoneesta huoneeseen, eikä tiedä, minkä oven takaa vainaja tulee vastaan. Mitä ja ketä varten hän sitä olisi pitänyt?

Kulhian patruuna korjaa taas asentoaan.

Kun kaikki ympäri käy, niin eikö tämä ole Kulhian tilusten kaunein kolkka. Kalliota, järveä, metsää, kymmenen hehtaaria peltoa, eikä tarvitse muuta kuin mennä puiston läntiselle aidalle, niin saa hyvän näköalan yli entisten vainioittensa.

Mutta sille aidalle ei Kulhian patruuna viime vuosina ollut mennyt.

* * * * *

Näyttää kuin varjot pysyisivät paikallaan eikä aurinko liikahtaisi ja nyt on vielä jotenkin varhaista. Kulhian patruuna ei tunne enää kipua, mutta hän istuu siinä paikallaan ja miettii menneitä.

Lopuksikin, eikö Kulhia sentään vielä, tosiasiallisesti, ollut hänen. Ostajalle on kauppahinnan suorittaminen pitkin aikaa ollut hankalaa, mutta miksi hän kunniallisia ihmisiä hätyyttelisi? Tehkööt työtä, vaurastukoot, hän on rikas, hän ehtii kyllä omansa saada. Kulhiassa pitää tehdä työtä, jos sen mieli pysyä suurena ja mahtavana. Väkeä joka taholle ja väelle rahaa. Kompostipattereita pitkin peltoja rivissä kuin sotamiehiä. Siellä ei kanneta käsin peruskiviä nurkan alle eikä alta pois.

Aivan kuin itsestään solahtavat ajatukset siihen aikaan, jolloin vielä oltiin nuoria ja jolloin ei ollut vetureja, traktoreita eikä puimakoneita. Se oli sitä aikaa, jolloin Kulhian isäntä vielä kirkkomäellä paljasti päänsä Linnan ja Kautisten herroille, mutta Kulhian pojan ei silti sopinut mennä nurkkatansseihin muitten pitäjäläisten kanssa.

Kulhian patruuna hymähtää, — nyt on Kulhia kasvanut vaaksan verran yli Linnan ja Kautisten.

Ja sen on hän kasvattanut.

* * * * *

Mutta Kulhian patruuna, jolla on kolme miljoonaa, työntää pois sellaiset mietteet, jotka johtavat maalliseen ylpeyteen. Niin hän on tehnyt jo kauan aikaa sitten, jo kauan ennenkuin tytär meni tammeen ja vaimo kuoli halvaukseen. Mitä on tämä mainen ylpeys? Hautaan sitä kuitenkin lopulta päädytään ja saadaan korea patsas päälle ja mahdollisesti pronssinen medaljonki patsaan kylkeen. Siinä sitten maataan, niin tilalliset kuin tilattomatkin. Niin Kautisten neuvos ja Kulhian patruuna kuin Mäki-Tuomaskin. Jokainen on tehnyt työtä tavallaan.

* * * * *

"No, joko se taas!"

Kulhian patruuna ei olekaan huomannut hyvän sään aikana nousta penkiltään, ja nyt vihlaisu taas hänet yllättää. Aurinko, joka äsken paistoi melkein vasten kasvoja, on jo ehtinyt hänen sivulleen, ja Kauhajärven taholta kuuluu puimakoneen jynkytys.

"Nyt on erinomainen puinti-ilma", toteaa hän itsekseen.

Jokohan Kulhiassa puidaan? Ja kuinkahan jyvä erkanee? Ja puidaankohan siellä vielä oma vilja riihessä ja myymävilja koneella? Hän, patruuna, ei koskaan ole voinut kärsiä ulkokuivasta jauhettua. Ja ovatkohan ne älynneet pitää pellavaa? Tehdas kuuluu tänä vuonna maksavan erikoisesti.

Mutta mitäpä hän niistä asioista? Itse hoitanevat.

"Kas, kas, kun ei hellitä!"

Vihlaisu yltyy jatkuvaksi vihlomiseksi, tuskaksi. Kulhian patruunan otsalle nousee hiki, hänen täytyy ähkiä ja käpristyä kokoon. Kun ei äsken tullut lähdettyä. Ei suinkaan tämä nyt vain liene kuolemaksi? Taikka olkoon vaan, joutilas hän on lähtemään. Ja valmis. Ei muista tieten tahtoen tehneensä kenellekään pahaa.

Hetkinen menee, ettei Kulhian patruuna ajattele mitään, ei näe mitään eikä kuule mitään. Hänen ympärillään on vain kylmä, syksyinen puisto, jonka käytäviä pitkin syystuulet ajelevat pudonneita lehtiä.

Mutta sitten tuska äkkiä antautuu, ja Kulhian patruuna herää kuin unesta. Hän havahtuu ja katselee ympärilleen: hän on samassa paikassa kuin äskenkin, puisto on ennallaan ja Kauhajärven taholta kuuluu puimakoneen jynkytys. On kuin ei mitään olisi välillä ollutkaan. Jotakin on kuitenkin tullut. Kulhian patruuna tuntee itsensä pieneksi, vähäpätöiseksi ja melkein kuin lapselliseksi.

"Ne puivat siellä Kauhajärvellä", hokee hän itsekseen, vähintäin kymmenennen kerran.

Niin on tehty Kulhiassakin, syksy syksyltä, viikkokaupoin kerrallaan, ja hän on aina ollut sitä seuraamassa. Ilmassa on mullan ja kuivaneen viljan lemua, syysaurinko paistaa, lokomobiili jyskyttää ja oljet kahisevat, lyhteet kulkevat miestä ja naista myöten katoksen alta koneeseen. Tiedetään kyllä. Ja jyväsäkit nostetaan rullavaunuille makasiiniin vietäviksi.

* * * * *

Kulhian patruuna, vanha herra, nousee. Se käy hitaasti ja vaivalloisesti, mutta hän nousee kuitenkin ja ähkii noustessaan. Olisi nyt hyvä aika mennä huoneeseenkin, pieni tujaus, noin neljän ruokalusikallisen verran, varmaankin helpottaisi, mutta…

Katsoppas, eivätkö vaunut kolise pitkin maantietä. Saarenpään tirehtöörihän siinä ajelee, vanhana, hiukan juoppona ja rämisevänä huonoine asioineen.

"Hei!" huutaa Kulhian patruuna, mutta ääni tuntuu omituisen pieneltä ja pingoitetulta.

Saarenpään tirehtööri pysähdyttää vaununsa.

"Heipäs vain", rämisee hän. "Minne sinä kompuroit?"

"Annatko minun tulla vaunuihisi?"

"Annan oikein. Minne sinä sitten menisit?"

"Kauhajärvelle".

"Sinne minäkin kysymään konetta, kun ovat puintinsa lopettaneet."

"Sittenpä se sopikin hyvin."

Saarenpään taloustirehtööri mutisee itsekseen jotakin, että "kyllähän sinulle aina sopii", mutta Kulhian patruuna ei sitä kuule. Hän painautuu sohvan nurkkaan ja hänestä tuntuu kuin olisi kesä ja lämmin. Saarenpään herra puhuu ja puhuu ja kyselee asioita, ja Kulhian patruuna myhäilee ja myöntelee, kuulematta lainkaan, mistä on kysymys.

Maisemat rientävät ohi, sivuutetaan Linna ja kierretään Kirkkojärvi, mutta Kulhian patruuna ei sitä huomaa. Eikä hän oikeastaan huomaa sitäkään, miten lopulta on jouduttu Kauhajärven puimakoneen viereen.

"Hyvää päivää, patruuna", tervehtii Kauhajärven isäntä.

"Päivää vain, Kauhajärvi. Te täällä, niin sanoakseni, eroitatte jyviä akanoista."

"Niin aina, patruuna. Se meillekin tulee eteen, kun kärsivällisesti odotamme."

Saarenpään tirehtööri ja Kauhajärvi alkavat toimitella asioitansa, mutta Kulhian patruuna istuu vaunun nurkassa ja katselee kullalle kimaltelevia olkia. Aurinko paistaa ja ilma tulee mullalle ja hedelmälle, ja ihmiset touhuavat hymyillen ja asiallisina. Illalla on tanssit, ja hänkin, vanha romu, on tullut katselemaan riihenpuintia. Noin sitä pitää: mies nostaa säkin hartioilleen ja kantaa sen sadan sylen päässä olevaan makasiiniin. Ei, totisesti, kyllä Kauhajärven olisi aika laittaa itselleen rullavaunu, säästäisi sekä ihmisiä että aikaa.

"No miltäs patruunasta tämä meidän homma näyttää?"

"Meneehän se, ei siitä minnekään pääse."

"Taitaa patruunallekin puinti-aika tulla mieleen."

"Hm."

"Sitä kun patruunakin liikkui vain sadoissa hehdoissa ja niin poispäin."

"Hm. Niin vain."

Saarenpään tirehtööri ja Kauhajärven isäntä jatkavat asioittensa toimittamista. Koneiden jyminän ja ryskeen lomasta eroittaa Kulhian patruuna tuon tuostakin Saarenpään tirehtöörin räikeän ja melkein kuin riitaa haastavan äänen, mutta hän muistelee vain kaukaa Kulhian aikoja ja katselee, kuinka vilja katoaa koneeseen ja ihmiset ovat melkein onnellisen näköisiä. Syystuuli lennättää tuon tuostakin silppuja ja akanoita hänen kasvoilleen, mutta hän ei sitä huomaa. Kaikki on niinkuin pitääkin.

"Eikö patruuna lähde taloon?"

Mutta Kulhian patruuna ei vastaa.

"Eikö patruuna pistäydy talossa kahvilla ja muullakin?" toistaa Kauhajärvi kovemmin.

Ei Kulhian patruuna enää pistäydy missään. Hänen puoliavoimet, elottomat silmänsä tähtäävät jyskyttävää konetta, jonka ääressä ihmiset, täynnä toiveita, häärivät ja hosuvat, jättäen ajatuksensa illaksi.

Suuri manttaalimies on lopettanut maisen vaelluksensa, manttaalin puhuvin symbooli silmäinsä edessä.

Syksyn miehet

Syksyä heillä on ohimoilla ja syksyä heillä on sydämissään, mutta kavaljeereiksi he itse itseänsä nimittävät.

Saahan sitä. Heidän iltansa ovat olleet runollisemmat kuin aamut, illoissa on ollut eloa ja kirkkautta ja hiukkasen välähdyksiä älystäkin, aamut ovat olleet harmajia ja kuin usvan verhoamia ja älyn lamppukin on läkähdellyt. Siinä yksi heidän elämänsä virheitä. Suurten tilallisten ja kartanonherrojen vanavesissä he kulkevat; jos he jäisivät yksin, minne he sitten joutuisivat. Ja nyt on taasen syksy, oikeastaan enemmänkin kuin syksy, sillä odotetaan joulua.

Lumi on langennut maahan, ilmassa on pakkasen huurua ja ikkunat loistavat. Mutta kuinka kauan aikaa se kestää. Jonakin päivänä lämpenee ja pudottaa vettä, hyvästi silloin kanssasi, ihanuus ja teidän kanssanne, kilisevät kulkuset.

Totikannu höyryää pöydällä, tuleekohan laki rikotuksi. Kas näillä, kavaljeereilla, heillä on konjakit ja totikannut silloin, kun muilla kunniallisilla ihmisillä ei tahdo olla mitään. Mutta antaa olla, kaikkea kestää aikansa, yksi toisensa jälkeen varisevat he pois ja jälelle jää vain totikannu. Niinkuin muistopatsaaksi.

Nyt he ovat kruununvoudin luona. Sillä kruununvouti lukeutuu myöskin heihin, tämä harmajapäinen herra totisine silmineen, hiljainen ja yksivakainen herra, joka harvoin sanoo niinkään, että "terve" tai "kippis".

Linnan patruuna on nyt päässyt vireeseen ja hänen äänensä rämisee itsetietoisena ja vaativana. Hän sanoo kruununvoutiin kääntyen:

"Katsopas, nyt veli, missä on sinun maallinen korskeutesi".

Korskeutesi! Herra kruununvouti ei ymmärrä, mistä on kysymys. Onko hän ollut korskea? Milloin? Hän ei muista. Sanaa puhumatta lennähdyttää hän lasinsa vasten Linnan patruunan punaisia kasvoja.

Mutta Linnan patruuna ei suutu. Hän vain nauraa röhöttää:

"Siinä on vain jälellä sitä kapteenia! Annapas, että pilasi uuden takkini. Ja lasi säpäleiksi. Eipähän täällä silti tule puutetta laseista."

Eikä tulekaan. Kavaljeerit palvelevat itse itseänsä ja Kelhon luutnantti Ernst menee oitis keittiöön. Kun hän tulee takaisin, asettaa hän kaksi lasia kruununvoudin eteen.

"Tässä olisi sitten, — lasi ja reservilasi. Niin että ole hyvä ja jatka harjoituksia."

Kuka tuntee enää herra kruununvoudin. Hänen pukunsa on huolimattomasti yllä ja hänen housunsa ovat prässäämättömät. Ja jaloissa on hänellä vain tohvelit, aivan kuin hän juuri olisi noussut nukkumasta tai olisi aikeissa mennä levolle. Eikä hän katsele ihmisiä silmiin. Mutta iltaisin hän istuu ja tujauttelee Kelhon luutnantti Ernstin kanssa. Tai soittelee pianoaan. Mutta jumaliste, — sitä ei saa kukaan tietää. Hän kulkee ja katselee, ettei ihmisiä liiku ympäristöllä ja että rouva jo on mennyt nukkumaan. Sillä kerran hän on tullut ja sanonut:

"Heitä nyt jo se rämpytys tälle illalle!"

Eikä herra kruununvouti voi sitä antaa anteeksi eikä unohtaa. Mitä se musiikista, eihän se sitä ymmärrä. Mutta siitä huolimatta hän soittelee vain silloin, kun luulee, ettei kukaan sitä kuule, ja avaa kannen kiihkeästi ja varovasti, puolivarkain, niinkuin morfinisti etsii ruiskuansa.

Linnan patruuna rämisee, hän on päässyt kavaljeerien joukkoon ja on ylpeä siitä, mutta hän on rikas ja on siitä vielä ylpeämpi. Mitä tuostakin Kelhon luutnantista, joka tekee runoja ja köyhtyy vuosi vuodelta tai Siuruan aatelisherrasta, joka ei osaa muuta kuin olla koppavaa ja sähdätä hevosten kanssa. Pirsatti, silloin kuin Kautisten neuvos ja Kulhian patruuna vielä elivät, silloin oli pienemmältä eläjältä oksat poikki. Älä yhtään mukise, kun sille päälle sattuivat, niin hyväntahtoisia miehiä kuin muuten olivatkin.

"Anna kuulla sitä taidettasi", sanoo Linnan patruuna, "sinähän kuulut musiseerailevan itseksesi."

"Muistatko sinä, Linnan patruuna, milloin Engelbrekt nosti kapinalipun?" kysyi kruununvouti.

"Engelprektikö? Kuuluuko se meille! Kun mies tahtoo kapinoida, niin hän kapinoi."

"Ja lieneekö hänellä ollut lippua ensinkään", keskeytti Kelhon luutnantti.

"Lippu tai ei", sanoi herra kruununvouti, "mutta sitä ei tämä Linnan patruuna tiedä. No, sanoppas minulle, milloin Cesar kulki Rubiconin yli."

"Kuule nyt, kapteeni, minä en istu koulun penkillä."

"Vahinko, ettet ole sitä koskaan tehnyt. Entiset Linnan patruunat olivat".

Herra kruununvouti on noussut seisomaan, hän ei katso keneenkään, silmät ovat ilmeettömät kuin välkkyvät, mustat pallot. Totilasit unohtuvat.

"Sinä tahdot kuulla musiikkia, Linnan patruuna", jatkaa herra kruununvouti. "Etkö jo kuule jotakin?"

"En", vastaa toinen tolkuttomasti.

"Pidätä hengitystäsi ja kuuntele. Silloin kuulet varmaan. Kuuntele, etkö kuule veden kohisevan ja soivan tuolla Linnan ja Kulhian rajamailla, Saarijoen tammen vaiheilla. Etkö kuule?"

"Minun korvani on todellakin jotakin kohinaa eroittavinaan."

"Sinä et tiedä, mikä Rubicon on, mutta kuule, minä sanon sinulle yhden asian. Kun ajelet kotiisi, niin katsele sitä mustaa tammea, joka häämöttää pimeydestä. Katsele sitä ja kuuntele ja sinä olet kohinan keskeltä kuulevinasi naisen kiljahduksen. Siellä, Linnan patruuna, siellä mentiin aikoinaan Rubiconin yli. Muun muassa."

Herra kruununvouti on käynyt kasvoiltaan valkeaksi ja hänen mustat, totiset silmänsä tuijottavat Linnan patruunaan.

"Oletko ymmärtänyt?" kysyi hän.

"Vähemmästäkin minä ymmärrän", vastasi Linnan patruuna.

"Ja nyt sinä saat musiikkia ja te muut myöskin. Mutta älkää menkö pöydän alle."

Miksei hän soittaisi? Eikö kruununvoudin sovi soittaa? Soitellut hän oli silloin, kun kuolinkellot soivat Kautisten perilliselle, soitellut hän oli kuullessaan, että muuan ihminen oli vedetty Saarijoen tammesta. Kuolinkellot olivat kumahdelleet yhdelle ja toisellekin, mutta kruununvoudin talossa oli piano soinut.

Milloin ja missä välissä hän oli nainut? Ei hän tiedä eikä se asiaan kuulukaan. Niin kai oli täytynyt tapahtua, hän kai oli peljännyt autiutta. Mutta hän, herra kruununvouti, oli arvokas, kun tarvittiin, hoiti virkansa nuhteettomasti ja soitteli.

Kerran oli joku pitänyt puheen. Se oli joku noista, jotka kutsuivat toisiaan kavaljeereiksi, joilla kaikilla oli joku vaiva, ja jotka olivat putoilleet pois toinen toisesa jälkeen, niin että vain neljä tai viisi oli jälellä ja he olivat ryhmittyneet herra kruununvoudin ympärille. Kavaljeerit eivät periaatteesta käyneet hautajaisissa, — ah, he ennättäisivät niissä kyllä olla ihan tarpeekseen, — mutta tämä tuli äsken umpeenluodulta haudalta, oli mustissa, ja tahtoi pitää puheen.

"Me emme halua mitään puheita", olivat kavaljeerit sanoneet.

Mutta hän oli kuitenkin saanut puheensa pidetyksi. Kuolema, mitä se on, oli hän sanonut. Se tulee, kun tulee, ja vaikka puhutaankin kaikenlaista, niin silloin, kun se tulee, me olemme kypsät. Joku sanoo, että meillä olisi vielä jotakin tärkeää toimitettavaa, mutta kuka takaa, että me ylimalkaan pystyisimme jotakin toimittamaan. Pieni halvauskohtaus vain ja siinä virumme.

"Jaha, kyllä me sen jo kuulimme", olivat kavaljeerit sanoneet. "Täytä lasisi, istu ja juo".

Mutta puhuja oli tahtonut jatkaa, ei suinkaan se, perhana, ollut hautajaisissa juonut itseään päihinsä. Tämä oli ollut aivan lähellä Kulhian tyttären kukitettua kumpua. Muistavathan herrat, kavaljeerit, Kulhian tyttären, sen sinisilmäisen, poissaolevan. Toiselta puolen kuin hempeä nunna, toiselta kuin kilahtava teräs. Niin, siihen aikaan me olimme hyvin paljon nuorempia, hyvät herrat. Mutta minä tahdon sanoa teille jotakin. Kun minä katselin häntä, niin minä samalla kertaa ajattelin syksyistä taivasta ja kukkaniittyä. Ja Kulhian peltoja myöskin. Näittekö koskaan hänen nauravan. Ette, tuskinpa näitte edes hymyntapaisen karehtivan suupielissä. Mutta miksi hän lämmitti ja miksi häntä rakastettiin? Emme tiedä, mutta sen tiedämme, että kaikki hän sai levottomiksi, että hän tuotti rauhattomuutta tähän kauniiseen pitäjään. Nyt teistä joku on valmis sanomaan, että hän meni pois liian varhain. Minä olen ajatellut sitä asiaa tänään katsellessani hänen kumpuansa. Hän poistui juuri silloin, kun täytyi, ja juuri niinkuin täytyi. Mitä meillä muuten olisi hänen muistostaan jälellä.

Ja ääntään alentaen oli puhuja lopettanut: "Ja kuitenkin, arvelen ma, se kaikki oli vain inhimillistä heikkoutta". Hän oli vielä enemmän alentanut ääntänsä: "Niin, minä pelkään, ettei hän ollut oikein viisaskaan."

Jonka jälkeen hän oli luonut pitkän, kehoittavan katseen herra kruununvoutiin.

* * * * *

Mutta herra kruununvouti soittaa, soittaa ja miettii ja elää entisissä ajoissa, jotka itse asiassa ovat enemmän mielikuvitusta kuin todellisuutta. Hän ajattelee vain, kuinka olisi voinut olla ja unohtaa kaiken muun.

Tämä ei kuitenkaan ole hänen jokapäiväinen vireensä. Silloin hän on vakava virkamies ja hiljainen, tunnollinen tilanhaltija. Tämä tulee vain puuskittain, silloin kun kesä alkaa vaihtua syksyksi ja syksy talveksi. Ja usein niiden mukana, jotka puhuttelevat toisiaan kavaljeereiksi, mutta jotka ovat vain pitäjän pinnallisesti rappeutuneita herroja, jotka mielellään elävät ajoissa, jotka ovat menneet.

Soitto jatkuu. Herra kruununvouti on vieraansa tyyten unohtanut. Totikannu seisoo pöydällä tyhjänä eikä kukaan mene sitä täyttämään. Päinvastoin he nyökäyttelevät toisilleen: antaapa hänen nyt soitella. Ja pukevat hiljaa ylleen ja lähtevät. Vain kulkuset kilajavat maantiellä.

Herra kruununvouti havahtuu siihen, että huoneessa vetää. Joku on todellakin työntänyt ikkunan auki, savu leijailee paksuina pilvinä katon rajassa, ja Kelhon luutnantti istuu silmät puoliummessa sohvan nurkassa ja imee sikariaan. Huomenna hän lähtee omaan pitäjäänsä.

"Soita sinä vain, kruununvouti", sanoo hän, "soita ja ajattele asioitasi. Minä tässä mietiskelen sillä välin omiani".

Herra kruununvouti on kuin unesta herännyt eikä vastaa. Silloin luutnanttikin avaa silmänsä kokonaan, nousee ja laskee kätensä kruununvoudin olalle.

"Kuule, hyvä veli", sanoo hän. "Tiedän hyvin, mitä sinä ajattelet, mutta ajattele näin: hyvä, että synnyit, hyvä myöskin että menit. Elämä on sellainen kuin se on, katsopas, piruako me sille voimme."

Ulkona sataa suuria, valkeita hiutaleita ja maailma on sinertävän pimeä. Järvien jäät saattavat hyvinkin saada valkoisen lumipeitteen, mutta Saarijoen tammi on sulana ja siellä kohisee ja kuohuu. Kuuluiko sieltä heikko kiljahdus? Ei, joku vain kylällä kirkaisi.

Tänään on ollut vähän musiikkia ja mielikuvitusta, huomenna on tavallinen asiallinen ja toimekas arkipäivä.

"Eikö täällä, peijakas, ole ulosmittaus tulo- ja omaisuusverosta Kulhiaankin. Mitenkähän isäntä sen järjestää?"

Mutta mitäs näistä, huomisen murheista. Elämä ei ole sen mutkikkaampi kuin miksi sen itselleen tekee. Kehdosta ruumisarkkuun on todellakin vain suora viiva.

Uusi aika

Käy nyt kohu ja suuri humu yli pitäjän, — uudet ovat tekijät ja uudet ovat mahtajat. Uudet miehet, mutta taitavat tavat olla vanhat. Linna alkaa taas olla mahtava ja mahtavaksi käy myös laaja Kauhajärvi. Sillä Kautisten neuvos on myöskin laskenut päänsä lepoon, hänen haudallaan on pidetty paljon yleviä puheita ja hauta on peittynyt valtavan kukkaiskummun alle. Pitäjäläiset ovat sen lehdistä lukeneet ja vasta silloin he älysivät, mikä merkkimies ja mikä suuri maanviljelijä heidän keskuudestansa on poistunut. Suotta pudistelette päitänne, isäntämiehet, jälkimaailma on antanut tuomionsa ja sillä hyvä. Ja Kautisten kartanon omistaa nyt Ab. Kautis Gods Oy, jonka suurisuuntaiset toimenpiteet herättävät pelonsekaista kunnioitusta.

Mutta harmajan syystaivaan alla näyttää Kirkkojärvi alakuloiselta ja synkältä ja ikäviltä myöskin Linnan äsken kynnetyt pellot. Vaan nuoriso on entisensä kaltaista. Illan tullen he kernaasti poikkeavat Kulhian tyttären haudalla ja katselevat myöskin Kautisten pojan haudalla olevaa uurnaa. Tapauksethan ovat oikeastaan vielä aivan tuoreet, ja jokainen heistä on nähnyt sekä Kulhian tyttären että Kautisten pojan. Ja he kuvittelevat mielessään seikkoja ja tapauksia, joista he itse asiassa eivät tiedä mitään ja haaveilevat asioita, joista Kautisten pojalla ja Kulhian tyttärellä ei ollut eläissään vielä aavistustakaan. Mutta mitäpä siitä, — heille riittää, että Kulhian tytär kuoli rakkaudesta Kautisten poikaan ja päinvastoin. Niin ainakin kerrotaan ja he uskovat. Kukapa nuori ei uskoisi sitä mitä kerrotaan rakkaudesta, vallankin, jos siihen liittyy jotakin salaperäisyyttä hipovaa ja heidän mielestään kaunista ja vetisen tunteellista.

Eräänä päivänä saapuu paikkakunnalle mies ja nainen. He tulevat suoraan kaupungista ja ovat kylmän ja asiallisen näköisiä niinkuin tuleekin. Molemmat ovat he sinisilmäisiä ja solakoita, ja mies näyttää naiselle Kautisen ja Kulhian, jonka puistokujaa jo on ruvettu harventamaan.

"Tässä siis on Kautinen", sanoo hän antaen samalla ajomiehelle takaisinpaluumääräyksen ja jatkaa kuin itsekseen: "Tästä hän siis lähti, painui metsään ja tuli Kulhian aukealle. Niin, aivan oikein, tässähän jo onkin Kulhian puistokuja, — pidättäkääpäs hiukan."

Siinä häämöittää todellakin puiston keskeltä Kulhia, jykevänä, mutta hiukan luhistuneen näköisenä. Ajoneuvot pysähtyvät ja miehen katse tarkkailee yläkerran ikkunoita. Nainen katselee häntä syrjäsilmällä aivan kuin kysyäkseen: "Mitähän tuo kaikki sinuun oikein koskee?" Hän jättää kuitenkin kysymättä, voihan olla, että miehellä on erikoinen syy seurata niitä vaiheita, jotka ympäröivät Kautisten ja Kulhian kartanoita. Ja ajoneuvot lähtevät hiljalleen eteenpäin, voisihan tässä vielä katsella Kauhajärveäkin. Mutta tiet Kauhajärven suunnalla käyvät kapeiksi ja mutkikkaiksi, huonosti hoidettua, alakuloisen näköistä metsääkin siinä on välillä ja sitten taas joku puoleksi rappeutunut tönö, joka kuin häveten piilottautuu kivikkoisen mäen taa metsän peittoon. Vaan tiedetäänhän, että kaiken takana ovat kuitenkin Kauhajärven pellot ja vainiot ja tiiliset talousrakennukset. Vähitellen miehen mieleen muistuu jotakin. Kuinka olikaan, — eikö Kulhian uusi isäntä mennyt naimisiin palvelijansa kanssa. Niin, niin se varmaankin oli. Eikä hän huomaa, miten ajomies, joka ei ole tuttu täälläpäin, huomaamatta ajaa syrjätielle, ja Kauhajärven rakennusryhmä jää häämöittämään kauas sivulle. Iltakin alkaa jo sitäpaitsi käydä hämäräksi.

"Sellaista se nyt oli", sanoo hän naiselle. "Mitäs siitä pidit?"

"Luulin näitä paikkoja toisenlaisiksi", vastaa nainen, "täällä on kaunista, mutta liiaksikin alakuloisuuden tuntua ilmassa. Tulemmeko muuten pian Kauhajärvelle?"

"Emme. Se on jäänyt syrjään, ja luulen, että olemme jonkun verran eksyksissä. Mutta me löydämme kyllä oikean tien."

Mitäs enää Kauhajärvestä, sinne päättyi Kulhian patruunan elämäntie, jota vastaan kenelläkään ei ollut mitään muistuttamista. Ja matkaajat löytävät kyllä oikean tien, kapeahan se on ja hankala ajaa, mutta se vie kuitenkin kiertoteitä sinne, mistä on lähdettykin. Hyvästi vain, Kulhia ja Kautinen.

* * * * *

Sillä Kulhian historiassa on alkanut uusi vaihe. Se uusi isäntä, jota joku yrittää sanoa patruunaksikin, kas, hän ei viihdy ollenkaan laajassa huoneustossa. Pimeinä iltoina hänestä näyttää, kuin puiden oksat tahtoisivat tunkeutua ikkunoista sisään ja kuin pimeissä huoneissa joku näkymätön kaahottaisi häntä vartioiden. Kentiespä Kulhian patruuna-vainaja kulkee katselemassa, että kartanossa on kaikki kohdallaan. Hän paiskaa ovet kiinni, mutta tunnelma ei tule sen paremmaksi ja vasta aamunkoitteessa hän pääsee nukkumaan. Tukalalta tuntuu oleminen kaikin puolin, vaikka hän hitaasti selvittelee asioitaankin, tukalalta ja raskaalta ja kenties hän senvuoksi päivisin tarkastelee emäntäpiikaa, joka jo tosin alkaa lähetä keski-ikää, mutta jolla siitä huolimatta on terve puna kasvoillaan ja tukeva, pyöreä vartalo. Hän tekee asiaa hänen vaiheilleen, mutta emäntäpiika ymmärtää asiansa ja tiuskaisee:

"Mitä isäntä siinä. Kyllä minä osaan tämän asian itsekin huoltaa."

Niin vainkin. Ja kun Kulhian isäntä tarkemmin ajattelee, ei hänen niin sopisi piikaansa lähestyäkään. Saisi muuten katsella ympärilleen, mutta… Siinä on se "mutta", vaikka onkin Kulhian patruuna. Pitäjällä häntä ei hyleksitä, muttei kaivatakaan. On aivan kuin odotettaisiin, että mitähän tuosta oikein tulee. Vanha patruuna-vainaja oli tosin hyvä mies, mutta sittenkin Kulhian mahti riippui yhtä paljon hänestä kuin kartanon suuruudesta. Mies ei tule sen paremmaksi sillä, että velaksi ostaa suuret maat ja mannut. Ja Kulhian nykyinen isäntä kiroilee pikku hiljaa itsekseen.

Mutta eikö tulekin syysmyrsky Kulhian isännän avuksi. Se raivoaa tänä vuonna voimalla ja väellä ja eräänä yönä se Kulhian puistosta rymisten kaataa suuren puun ja särkee kasvihuoneen ruutuja. Metsä laulaa ja järvet kohisevat ja ärjyvät ja aamulla tiedetään kertoa, että Kautisten huvimajakin on mennyt tuusan säpäleiksi ja Linnan tuulimyllyn puomit irtaantuneet ja siivet alkaneet pyöriä kuin olisi piru ollut niitä veivaamassa. Hyvä, ettei syttynyt tuleen koko roska ja sytyttänyt koko Linnaa. Siinä olisi ollut kartanon meno.

Sellaista on muutamana syksyisenä yönä. Silloin Kulhian isäntä vetää kiiruusti ylleen, mitä ennättää ja juoksee alakertaan. Ja ennenkuin hän itsekään oivaltaa, mitä on tekemässä, löytää hän itsensä koputtelemassa emäntäpiian kamarin ovea.

"Mikä siellä ryskää?" kuuluu sisäpuolelta.

"Avaa nyt. Se on isäntä."

"Mitä te täällä. Päissään tietenkin, — menkää nukkumaan."

Sillä tavalla puhutellaan Kulhian nykyistä isäntämiestä.

"En minä hönössä ole… tuota… Niin että avaahan nyt ja aika kyytiä."

"Mitä te täältä keskellä yötä haette. Piruko teitä ajattaa?"

"No jos se sitten, mutta otahan nyt se reikeli auki."

Mikähän siinä auttoi, isäntä on sentään aina lopuksikin isäntä. Ja niin hän lopultakin astui lämpimään, valaistuun huoneeseen ja istahti huohottaen palvelijansa sängyn laidalle ja puheli käsittämättömiä asioita.

Tästä se sai alkunsa. Seuraavalla kerralla ei enää tarvittu syysmyrskyä, ei tuulen ulvontaa eikä kaatuneita puita, sillä isäntä osasi vaelluksensa päämäärään muutenkin. Eikä hänen enää tarvinnut pitkiä aikoja kolkutella, kerta kerralta ne kävivät lyhemmiksi, ja lopuksi alkoi ovi olla raollaan. Ei muuta kuin ole hyvä, kävele sisään ja kämmi viereen.

"Pitääköhän minun se naida", ajatteli isäntä ja muisteli pienellä kauhulla Kulhian vielä aivan äskeistä mahtia.

Rengit ja piiat veivät huhun isännän vaelluksista pitäjälle, ja emännät ja rouvat löivät päänsä yhteen: jos ja jos Kulhian palkollisesta tulee emäntä… hm, rouva, patrunessa… kuinka silloin on suhtauduttava. Vai onko ylimalkaan suhtauduttava ensinkään.

"Pitääkö minun hänet naida?" kyseli siis Kulhian isäntä itseltään eikä, niinkuin olisi odottanut: "Rakastanko minä häntä?"

Lopuksi hän päätti lykätä kaiken toistaiseksi, — saahan nähdä, miten käy. Ellei ole erikoisempaa lähtöä piika, niin ei ole korkealta pudonnut hän itsekään, ja saahan siitä pulskan, terveen ihmisen, joka pitää asioista vaarin. Mutta ei hätäillä, voi käydä toisinkin. Ja isännän vaellukset lakkasivat vähitellen ja loppuivat viimein kokonaan.

Se oli kuitenkin ennenaikaista. Sillä eräänä marraskuun aamuna tuo emäntäpiika itse kahvia ja suu on merkillisessä hymyssä.

"Kyllä sitä nyt on lähdettävä pappilaan", sanoo hän, "ettei tule rötöksiä".

Isännän katse synkistyy hiukan ja joku kieltävä sana pyörähtää hänen huulillaan, mutta sittenkin hän juo rauhallisesti kahvinsa loppuun.

"Rötöksiä!" toistaa hän. "Ettäkö sinusta tulisi Kulhian emäntä."

"Mikä tahansa. Ainakin sinun akkasi."

Isäntää karmaisee. Että pitikin silloin yhtenä yönä niin ryskätä ja pauhata. Saakeli! Rahallahan tästä pääsisi, se olisi vähän herrallistakin. Sanoisivat vain, että hairahtuihan se Kulhian herra, mutta rahalla se suori, — ei muuten olisi passannutkaan. Hän aikoo jo sanoa sen, mutta samalla hänen mieleensä tulee muuta, se, millainen tämä naisihminen oikeastaan on ja ettei se, kun kaikki ympäri käy, ole huonompi kuin muutkaan. Ja hän virkkaa vain lyhyesti:

"Mene sitten muuttamaan parempia, niin lähdemme tästä sinne jo ennen päivällistä."

* * * * *

Siinä oli Kulhian kartanon uusi vaihe, joka ensin herätti puheita, mutta joka lopultakin, hiljaa ja varmasti syöpyi ihmisten tajuntaan. Uusi aika, uudet meiningit. Ja mikäli tarina Kulhian tyttärestä ja Kautisten pojasta unohtuu, sikäli kasvaa tarina Kulhian uudesta isännästä ja emännästä, jotka, niinkuin heistä varmaankin kerran kirjoitetaan "työllä ja vaivalla olivat saavuttaneet yleisen kunnioituksen ja varman taloudellisen aseman".