PETOS
Eino Voionmaa translation
9.4. Sven on "unohtanut" laskea tämänpäiväiset matematiikan tehtävät.
Lange.
16.4. Tänäänkään ei Sven ole tuonut matematiikan kotitehtäviä.
Lange.
23.4. Svenin mat. suoritukset osoittavat tänään suurta epäjärjestystä ja laiminlyöntiä.
L.
30.4. Sven jää tänään 2-3 jälki-istuntoon laskemaan uudelleen mat. tehtävänsä.
L.
Sven Hankatuulen arvostelukirjan leveä reunus oli viime kuussa tällä tavoin kirjailtu. Hänen oli täytynyt näyttää se kotona, ja joka kerta siellä oli ollut yhtä kurjempaa. Viimeksi oli tarkkaavaisuudessakin 4!
Hän istui nyt tyhjässä luokassa. Kello löi puoli kolme alhaalla käytävässä. Se kaikui masentavan kumeasti autiossa, haudanhiljaisessa koulurakennuksessa, jossa Sven Hankatuuli oli ainoa elävä olento.
Hän istui taas.
Hän laski ja laski. Kandidaatti Lange oli käynyt hänen kanssaan läpi kaikki kolme esimerkkiä kohta kohdalta selittäen tarkalleen kaikki, sekä potenssit että juuret. Svenistä oli kyllä tuntunut, että hän ne muistaisikin. Mutta…
Äkkiä kuului askelia tyhjästä käytävästä, ja rehtori Holst tuli sisään.
Hän tuli rakennuksen toisella sivustalla olevasta rehtorinasunnosta yllään kotinuttu, jossa Sven ei vielä ennen ollut häntä nähnyt. Se oli tahrainen ja kulunut. Muutoin esiintyi rehtori aina koulussa erikoisen huolellisesti ja siististi pukeutuneena.
Rehtori oli nähtävästi syönyt päivällistä ja kaivoi hampaitaan.
— No, Sven, alkavatko laskusi olla valmiit?
— Eivät.
— Etkö sinä ole päässyt tämän pitemmälle? Puolivälissä ensimmäistä laskua! Ethän vain istu ja torku täällä?
— En. sanoi Sven Hankatuuli ja kumartui paperiensa yli. — Olen laskenut koko ajan.
— Etkä ole päässyt sen pitemmälle!
— E-en.
— Etkö sinä sitten ymmärrä tehtävää?
— En! vastasi Sven Hankatuuli ja katsahti avuttomana rehtoriin.
— No, ala seuraava sitten!
— Minä en ymmärrä sitäkään! sanoi Sven ja hänen silmänsä olivat surkean näköiset.
— No, käy sitten käsiksi kolmanteen, poika!
Sven Hankatuuli ei voinut vastata.
— Ehkäpä et ymmärrä sitäkään?
— E-en, änkytti Sven Hankatuuli.
Rehtori käveli hiukan edestakaisin.
— Mutta tämähän on paha juttu, mutisi hän itsekseen. Hän seisoi hetken ja katsoi Sven Hankatuulta.
— Niin, koeta kuitenkin hetki vielä!
Sitten rehtori lähti.
Sven Hankatuuli niisti nenänsä. Hän tuijotti papereihinsa ja niiden lukemattomiin numeroihin, kaikkiin pitkiin ja mahdottomiin laskuihin, jotka hän oli saanut kokoon ja jotka kaikki olivat päin seiniä. Kun hän oli saanut tuloksen, oli se aivan toisennäköinen kuin se, minkä kandidaatti Lange oli laskenut taululle.
Hän katseli ympärilleen. Permannolla ammottivat kaikki tyhjät pulpetit, seinät olivat niin ihmeen kylmät ja alastomat, ja katederiseinällä riippui luokantaulu koukussaan. Se oli huonosti pyyhitty ja siinä näkyi vielä viivoja ja jälkiä kandidaatti Langen laskuista.
Mutta se oli pyyhitty.
Apua ei ollut löydettävissä mistään, minne hän katsoikin. Ei luokasta eikä ulkopuolelta.
Ulkopuolella — siellä olivat kotona isä ja äiti, joille taas oli "näytettävä". Nyt he kaikki söivät mukavasti päivällistä. Vaikka — kovin nautinnollistahan se ei nyt mahtanut olla, koska he ymmärsivät, että hän oli taas istumassa!
Niin, nämä kirjalliset kokeet ne jotain olivat. Niissä ei auttanut arvaaminen eikä puolustelu. Niistä tulisi vielä kerran hänen koulunkäyntinsä tilinteko, ja ensi sijassa juuri matematiikassa. Saksan ja latinan kirjoituksista voi aina sentään jollakin keinolla suoriutua. Niissähän voi käyttää sanakirjaa ja kielioppia, ja olihan niissä ainakin inhimillisiä sanoja!
Mutta matematiikka oli aivan uppo-outoa. Se riippui ilmassa itsekseen vailla yhteyttä mihinkään muuhun maailmassa.
(a+b)² = a²+2ab+b² (a-b)² = a²-2ab+b²
Jos ajattelee, mitä on a ja b ja a² ja b² — niin eihän se ole mitään. Vain jotain olematonta, jolla ei ole mitään vastinetta!
Alussa se oli ollut niin tavattoman helppoa, suorastaan lapsellista, mutta vähitellen se oli kasvanut ikään kuin salakähmäisesti. Hän ei ollut huomannut sitä, ei ollut lukenut läksyjä, ei kuunnellut tunneilla — ja nyt se seisoi hänen edessään kivikovana, luoksepääsemättömänä vihollisena, hänelle aivan tuntemattomana maailmana.
Niinpä niin. Siinä oli kaikessa hiljaisuudessa vähitellen suuri vihollisvoima kasvanut hänelle ylivoimaiseksi: matematiikasta se kerran puhkeaa!
Ehkäpä piankin! Ehkä juuri nyt tästä jälki-istunnosta, joka on ilmoitettava kotona. Nyt he alkoivat ehkä pelätä ja nuuskia, miten ylimalkaan oli koko koulunkäynnin laita…
Hän havahtui. Rehtori Holst tuli taas sisään.
— Kas tässä, Sven, vie tämä kirje kotiin isällesi. Kuuletko kellon tänne?
— Kuulen.
— No, sen lyödessä kolme voit lähteä.
Sven Hankatuuli istui jälleen yksin. Mutta hän oli saanut kamalan seuralaisen tuosta edessään olevasta sileästä, valkoisesta kirjeestä, jonka kuoressa oli isän osoite ja joka oli kirjoitettu rehtorin hienolla, säännöllisellä käsialalla.
Sven Hankatuuli istui yhtä kalpeana kuin kirjekuoren valkoinen paperi. Se oli siis tullut: tilinteon hetki.
Tuossa kirjeessä oli tietenkin esitetty isälle kaikki selkeästi ja säälittömästi — että hän kulki täällä koulussa päivästä päivään ikään kuin hänellä ei olisi ollut mitään tekemistä koko koulun kanssa, että hän koetti päästä vain arvailemalla ja keinottelemalla toisten poikien lukiessa ja ahkeroidessa ja että isän joka kuukausi suorittamat koulumaksut olivat vain rahojen heittämistä kaivoon. Eikä syy ollut lahjojen puutteessa, kuten Sören Manddraber-raukalla, vaan pelkässä laiskuudessa. Kurjaa, surkeaa…
Hän istui pää käsien varassa, ja hänen vatsassaan tuntui ilkeältä. Ehkä siinä sanottiin vielä että hän kirjoitteli runoja tunnilla sen sijaan, että seuraisi ja kuuntelisi opetusta!
Isä saisi tietää tämän kaiken. Hän tulisi kouluun ja puhuisi rehtorin kanssa ja saisi tietää vielä enemmän! Sven Hankatuuli näki edessään isänsä kasvot syvästi surullisina.
— Mihin me ryhdymme sinun suhteesi, Sven? sanoisi isä. Ja sitten hän puhuisi äidin kanssa, arvatenkin illalla kun he olivat menneet makuulle. Ja seuraavana päivänä tulisi päätös.
— Meidän täytyy ottaa sinut pois koulusta, Sven. Täytyy yrittää toista tietä!
Ja Sven Hankatuulen mielessä vilahteli mahdollisuuksia: merille, tai ehkä konepajaan, tai puusepänoppiin, tai myymälään oppimaan kauppiaaksi…
Mitä sisälsi rehtorin kirje?
Hän katseli sitä valoa vasten, mutta kuori ei läpäissyt. Hän pani kirjeen pulpetille ja koetti kuorta silittämällä — vielä mahdottomampaa! Hän kurkisteli kuoren avoimista ylänurkista. Reiät olivat liian pienet. Sisällä oli kirje sisäänpäin taitettuna.
Kenties liima ei ollut tarttunut — jos hän saisi kirjeen auki liimareunaa pitkin, voisi hän sulkea sen uudelleen.
Hän koetti varovasti kynäveitsellä avata kuorta siltä kohtaa. Mutta liima oli lujasti ja hyvin kuivunut, kuori vain repeäisi…
Se oli jo hiukan revennyt!
Pahalta näytti. Kuoren nurkkaus oli koholla; sitä paitsi kynäveitsi oli likainen, paperi oli tahriintunut. Ja lisäksi repeämä, eikä niinkään pieni! Sen isä epäilemättä heti huomaisi!
Yks — kaks — kolme, siinä meni koko kuori! Kuumeisesti hän otti kirjeen ulos, avasi sen —
"Jotta Sven voisi seurata mukana matematiikassa, jossa hän on paljon jäljessä, pitäisi hänen välttämättä saada muutama tunti yksityisopetusta koulun ulkopuolella."
Niin siinä luki rehtori Holstin pienellä käsialalla. Ensi hetkessä Sven Hankatuuli huoahti helpotuksesta. Sen pahempaa se siis ei ollut — tällä kertaa!
Mutta sitten hän jähmettyi: hänhän oli murtanut rehtorin kirjeen, joka piti viedä isälle! Ei kannattanut panna sitä takaisin rikottuun kuoreen. Hän ajatteli mennä paperikauppaan ja ostaa uuden kuoren. Mutta päällekirjoitus —?
Kylmä hiki otsalla Sven Hankatuuli meni uunin luo. Tuhkan alla oli vielä hehkua. Hän pisti sileän, kankean paperin siihen, kieritteli sitä — vihdoin se syttyi ja paloi hetken kirkkaasti leimuten. Sitten oli rehtorin kirje tuhkana.
Samassa löi kello käytävässä kolme kertaa. Sven Hankatuuli kokosi kirjansa ja lähti ulos.
Hitaasti hän kulki kotiin päin ajatellen ja aprikoiden. Olihan tämäkin eräs tapa — päästä asiasta eroon polttamalla asiakirjat!
Nyt hänen pitäisi siis näyttää muistutukset. Toissa päivänä hän oli saanut nelosen norjan suullisessa, mikä oli häpeä. Eilen oli merkitty kaksi arvosanaa latinankirjoituksessa: koti- ja koulukirjoituksessa. Ne olivat 5 ja 4.
Kaikki tämä muistutuksen ja jälki-istunnon lisäksi —!
Mutta arvostelukirjan katoaminen oli miltei pahinta, mitä koulussa saattoi ilmoittaa! Arvostelukirja! — Sehän oli kaikista kirjoista pyhin.
Sven Hankatuuli teki laskelmiaan. Nyt oli kuukauden viimeinen päivä. Jos hän saisi uuden arvostelukirjan, se alkaisi toukokuun ensimmäisenä. Siihen ei tietenkään merkittäisi edellistä kuukautta. Se olisi suorastaan poispyyhitty kuin sitä ei olisi olemassakaan. Seuraukset arvostelukirjan hukkaamisesta merkitsisivät vähän verrattuna siihen suunnattomaan etuun, minkä siitä pääseminen tuottaisi juuri nyt.
Päästä koko tästä raskaasta huolesta — päästä näyttämästä isälle…! Vain pistämällä tuo ohut, inhottava vihkonen uuniin.
Sven Hankatuuli saapui kotiin ja astui portaita ylös. Talossa oli hiljaista. Keittiöstä kuului astiainpesun kalinaa. — Päivällinenhän oli jo aikoja ohi.
Eteisessä tuli Johanna-sisko vastaan — hän oli nuorempi kuin Sven Hankatuuli — ja loi häneen murhaavan halveksivan silmäyksen.
— Sinä olet taas saanut istua! Etkö häpeä!
— Ei se sinulle kuulu. Joko on syöty?
— Aikoja sitten.
— Missä isä on?
— Nukkuu päivällisunta.
— Entä äiti?
— Äiti tietysti myös! Maltahan, kyllä saat isältä.
— Ruokaa minä tahdon!
— Sinä, jälki-istuja! Isä sanoi, ettei sinulle anneta ruokaa!
Sven Hankatuuli katsoi terävästi, epäillen sisartansa. Valehteliko hän, vai?
— Hiljaa — hss!
Vanhempi sisar Andrea tuli salista.
— Ettekö tiedä, että isä ja äiti nukkuvat. Ja sinä, Sven!
— Jaa, minä! Mikä asia se nyt on. Koko luokka sai istumista, kun päätimme olla laskematta Langen esimerkkejä — kerrassaan mahdottomia tehtäviä! Ei suinkaan minun sopinut ruveta laskemaan, kun kaikki muut olivat yksimielisiä! Heh!
— Hirveän sopimatonta — koko luokka! sanoi Andrea ankarasti, mutta ilmeisesti keventyneenä.
— Kuule Drea, onko isä kovin vihainen?
— Hän luuli kai, että olit yksin istumassa.
— Onko totta, etten saa ruokaa?
— Eikö mitä, olen pannut syrjään sinua varten. Tule.
Sven Hankatuuli ja Drea menivät yhdessä keittiöön. Siellä murisi palvelijatar Jaana:
— Mokomakin pojannulikka, jota tässä vielä pitää erikseen passata.
— Hyssh! äänsi Drea ja avasi paistinuunin, jossa kannelliset astiat olivat.
— Se on kai vain kalaa? kysyi Sven Hankatuuli ja katsoi mustaan uuniin. Hän olisi voinut syödä sekä vadit että kannet, niin nälkäinen hän oli.
Drea-sisko ei vastannut, vaan otti astiat ja meni niiden kanssa ruokasaliin. Sven perässä. Pöytä oli katettu häntä varten — sivumennen sanoen aika somasti. Sitten Drea otti kannen suuremmasta vadista.
— Lihapullia! — Pojan himoruokaa.
Seuraavana aamuna kulki Sven Hankatuuli kouluun kirjat kainalossa, mutta niistä puuttui yksi: arvostelukirja. Vaikka se oli ohuin kaikista, tuntui sinä aamuna kuin kirjapino ei olisi painanut mitään!
Hän oli valvonut viime yönä kokonaisen tunnin ja miettinyt. Oli keksittävä jotain erikoista. Jotain, josta yksinkertaisesti ei voisi puhua.
Ja lopulta hän oli keksinyt sen.
Mutta kulkiessaan pitkin katua hän kihosi kylmää hikeä, ja ääni värisi hänen puoliääneen mutistessaan, mitä oli päättänyt sanoa.
Onneksi matematiikkaa oli vasta ylihuomenna, joten Lange ei päässyt tekemään mitään kysymyksiä.
Tärkeintä oli saada luokan esimies, Svenningsen, käsiinsä jo ennakolta ja kahden kesken, jottei syntyisi kuulusteluja muiden puolelta eikä asian toistamista moneen kertaan.
Koulun käytävässähän tutki suurta lukujärjestystä ja huomasi, että Svenningsenillä oli ensimmäinen tunti kolmannella luokalla.
Poikia saapui joukoittain ja yksitellen. Sven Hankatuuli oli asettunut vahtiin alaluokille johtavan käytävän nurkkaukseen. Isoja ja pieniä poikia kulki hänen ohitseen, toiset nousivat edelleen portaita ylös, toiset kääntyivät alaluokkien käytävään, toiset taas vastapäiseen käytävään, ja kukin katosi ovensa taa. Sven Hankatuulen mieleen muistui viime kesä, jolloin he olivat maalla — samalla tavoin tuli karja iltaisin kotiin, vietiin navettaan, jossa kukin lehmä löysi itse oman pilttuunsa.
Joku kysyi, miksi hän seisoi siinä. Hän vastasi milloin mitäkin. Luokkahuoneet täyttyivät, melu ovien takana suureni, joka luokalla oli melu erilaatuista.
Sven Hankatuuli alkoi väsyä odottamiseen, ja ajatellessaan, mitä hänen oli ilmoitettava Svenningsenille, hän punastui ja kalpeni vuorotellen, mutta rohkaisi taas mielensä.
Vihdoin soi kello, ja Svenningsen tuli opettajainhuoneesta. Hän kulki yhdessä yliopettaja Sömmen kanssa. Käytävien kulmauksessa he pysähtyivät vielä jutellen. Sitä kesti hetken. Sven Hankatuuli seisoi vieressä ja tunsi kamalaa jännitystä.
Viimein herrat erkanivat naurahtaen, ja Svenningsen kääntyi kolmatta luokkaa kohti.
— Anteeksi, herra Svenningsen…
— No, herra Sven, mitä nyt näin aamupuhteella?
— Minä tahtoisin vain — vain ilmoittaa, että minulta vahin — vahingossa — hukkui arvostelukirja.
— Hukkui arvostelukirja? Mitä lörpötystä se on. Hae, kunnes löydät!
— Niin-n, kyllähän sen löytäisikin — mutta…
— Missä sinä sen hukkasit? Täällä vai kotona?
— Se oli kyllä kotona, mutta…
— Niinpä etsi sitten kotoa! sanoi Svenningsen ja aikoi lähteä.
— Ei — se ei mitenkään käy laatuun…
— Minne sinä sitten olet sen hukannut?
— Sitä on niin nolo kertoa…
— Mitä sinä lörpötät! Minne hukkasit arvostelukirjan?
— Se — tuli semmoinen vahinko, että se putosi anteeksi — makin alle.
— Ma…
Sven Hankatuuli seisoi katse maahan luotuna, Svenningsen alkoi nauraa:
— No, sitten olet oikeassa — sitä tuskin kannattaa ruveta hakemaan. Saat ostaa uuden.
— Niin, saisinko mennä kirjakauppaan nyt heti?
— Miksi heti? Odota välituntia.
— On vain — niin kiusallista, jos täytyy kertoa se luokalla.
— No, mene sitten!
Sven Hankatuuli juoksi. Ja kadulla tuntui kuin maailma olisi ollut valoisampi, ilma kevyempää, hurraa! Se oli onnistunut.
Puhdas, uusi arvostelukirja kädessään riensi hän takaisin. Painostava maailma oli hänen takanaan ja hiljaisessa mielessään hän päätti uuden arvostelukirjan mukana aloittaa uuden elämän koulussa. Eihän siihen tarvittu kummia: rupesi vain lukemaan.
Eräällä välitunnilla pysäytti rehtori Holst hänet:
— No, Sven, mitä isäsi sanoi minun kirjeeni johdosta?
Sven Hankatuuli punastui.
— Minä rupean ottamaan yksityistunteja matematiikassa.
— Hyvä. Näytä nyt, että opit sen perusteellisesti.
Aamuinen päivänpaisteinen mieliala meni äkkiä pilveen. Rehtori taputti häntä olkapäälle mennessään. Entäpä, jos hän olisi tiennyt, että kirje oli poltettu ja ettei isä ollut sitä saanut.
Ja hän saisi sen tietää!
Jos hän vain esimerkiksi kohtaisi isän kadulla, ja kirje tulisi puheeksi.
Mahdotonta!
Oli siis vain yritettävä lujasti ja päntättävä matematiikkaa, jotta he luulisivat hänen saavan yksityisopetusta.
Tai menisikö hän isän luo ja sanoisi, että rehtori oli sanonut —? Ei, se ei ollut viisasta. Isän päähän voisi pälkähtää mennä puhumaan asiasta rehtorin kanssa, ja silloin asia tietenkin tulisi ilmi.
Ei, täytyi vain painaa päälle ja ahertaa!
Sven Hankatuulen mieli kirkastui taas hiukan. Tunsipa hän suolastaan jonkinlaiseksi kohtalon sallimukseksi, että hänen tällä tavoin oli pakko opiskella matematiikkaa. Sellaista päivänpaistetta kuin aamulla ei siitä kuitenkaan tullut. Hän tunsi rehtorin käden olkapäällään koko päivän. Rehtori oli taputtanut häntä niin ystävällisesti.
Ja hän oli juuri valehdellut!
* * * * *
— Sinä osaat kun vain tahdot, Sven.
Näin kaikui äkkiä joka taholta, sekä koulussa opettajien suusta että kotona päivällisellä hänen kertoessaan kympeistä, joita hän oli saanut historiassa ja maantiedossa, vieläpä saksassa, latinassa ja uskonnossa.
Tämä oli sitä uutta elämää uuden arvostelukirjan mukana.
— Sinä otat siis yksityistunteja? kysyi kandidaatti Lange kädessään Sven Hankatuulen kotilaskut, neljä yhtälöä, joiden kunkin kohdalla oli sinisellä värikynällä tehty oikein-merkki ja viimeisen alla kymmenen.
— Otan, vastasi Sven Hankatuuli katse maahan luotuna.
— Keneltä?
— Kan — kandidaatti Wintheriltä.
— Sepä hyvä. Niin, anna hänen edelleenkin käydä läpi kotitehtävät kanssasi.
— Kyllä.
Uudesta arvostelukirjasta ei ollut mitään haittaa uudelle elämälle. Vanhan arvostelukirjan hävittyä oli kaikki siitä johtuva paha mennyt ohi. Hän oli valehdellut vain yhden kerran ja sillä hyvä. Sitä paitsi vain Svenningsenille!
Mutta "yksityisopetus" matematiikassa oli aivan toista, paljon pahempi juttu. Hän ei koskaan päässyt siitä irti. Siitä lähtien kun hän oli polttanut rehtorin kirjeen, hän tunsi olevansa kahlittu pahaan, joka vain kasvoi. Yksi paha toi mukanaan toisen, valhe ja alituinen pelko uuden valheen, suuremman ja moninkertaisen tuskan! Hän juuttui siihen yhä lujemmin, joutui yhä syvemmälle umpikujaan.
Matematiikan lukeminen itsekseen ei hyödyttänyt. Jokaisella yrityksellä se kävi yhä mahdottomammaksi ymmärtää. Ja yhtä kaikki täytyi hänen edistyä ja osata Langelle yhä paremmin ja paremmin. Hänhän sai yksityisopetusta!
Joka päivä saattoivat isä ja rehtori tavata toisensa ja johtua puhumaan kirjeestä. Se tosin oli jo ikään kuin kaukaisempi vaara. Pahempi oli kandidaatti Wintherin juttu. Jos Lange sattuisi juttelemaan Wintherin kanssa! Kysyisi vain vaikkapa kuinka hän edistyy. Se saattaisi helposti tapahtua. Eräänä päivänä hän oli nähnyt Langen ja Wintherin yhdessä kadulla. Puolikuoliaaksi säikähtäneenä hän oli livahtanut lähimpään porttikäytävään, jotteivät he olisi nähneet häntä. Silloinhan puhe olisi tietenkin heti johtunut hänen yksityisopetukseensa. Sen jälkeen hän tunsi vapisuttavaa pelkoa joka kadunkulmassa…
Ja kaikki johtui siitä, että hän oli polttanut kirjeen. Niin mainiosti hän olisi voinut jättää sen tekemättä!
Mutta sen oli aiheuttanut silloinen säikähdys. Hänhän ei tiennyt, mitä kirje sisälsi!
Kaikkein pahinta oli, että kotitehtävien täytyi olla oikein joka kerta. Kandidaatti Wintherinhän oli määrä käydä ne läpi! Koululaskujen ja läksyjen suhteen ei tarvinnut olla niin huolissaan.
Matematiikan kotitehtävät annettiin opettajalle perjantain viimeisellä tunnilla. Kandidaatti Langen vakiintuneena tapana oli jättää kaikki vihkot katederin kaappiin ja ottaa ne esille vasta seuraavana päivänä, lauantaina kello 12, jolloin hänellä oli vapaatunti. Tällä tunnilla hän korjasi laskut opettajainhuoneessa. Sillä tavoin hän pääsi kantamasta paksua vihkopinkkaa kotiinsa joka perjantai.
Sven Hankatuuli tuli kouluun joka lauantai kahtakymmentä vailla kahdeksan. Hänellä oli mukanaan pieni pullo kotimustetta. Katederin kaappi ei ollut koskaan lukossa. Hän otti sieltä Anton Bechin vihon ja kopioi Antonin suorittamat laskut tulisella kiireellä omaan vihkoonsa. Kahdeksaan mennessä hän oli valmis, ja molemmat vihkot olivat taas Langen kasassa.
Näin hän siis suoriutui kotitehtävistä. Mutta se oli hermostuttavaa työtä. Jokainen lauantaiaamu kului pelossa, että joku tulisi.
Häntä hävetti kertoa tätä Anton Bechille. Mutta eräänä lauantaiaamuna tuli Anton kouluun niin aikaisin, että hän näki oman vihkonsa Sven Hankatuulen edessä.
— Minä luulin, että Winther selitti sinulle kaikki.
— Kyllä, mutta en koskaan kumminkaan ymmärrä kokonaan.
— No, minun vihkoani saat kyllä kernaasti käyttää!
Oikeastaan hän olisi tahtonut kertoa kaiken Antonille. Hänellä oli sitä paitsi aavistus, että Anton voisi auttaa häntä pääsemään tästä ummehtuneesta tilanteesta. Jo pelkkä kertominen olisi tuntunut helpotukselta.
Mutta hän ei saanut kerrotuksi. Anton Bechin olemuksessa oli jotain niin suoraa ja vilpitöntä, että hävetti kertoa hänelle kirjeen polttamisesta, valheista ja muusta surkeudesta.
Niinpä hän kantoi salaisuutensa yksin. Erikoisen kiusallista oli, että isäkin kotona oli tavallaan sekoitettu hänen asioihinsa, hänenhän oli pitänyt saada rehtorin kirje. Joka ilta isän ja äidin palatessa kävelyltään ennen illallista tunsi Sven levottomuutta ja vilkuili isän kasvoja nähdäkseen, oliko hän ehkä tavannut rehtorin ja oliko kirje tullut puheeksi.
Joka aamu ja joka tunnilla koulussa ahdisti häntä ainainen tuska. Jos rehtori tuli luokkaan kesken tunnin, hätkähti Sven Hankatuuli ja tunsi kylmiä väreitä tai kuumaa poltetta. — Jos se nyt koskee häntä — kirjettä, kandidaatti Wintheriä, Anton Bechin vihkoa…
Toisaalta hän ahersi ahkerasti läksyjen kimpussa. Enimmän kannusti häntä tunne, että hänen kaikin mokomin täytyi saada opettajat suosiollisiksi itselleen — sen päivän varalta, jolloin myrsky puhkeaisi.
— Minusta Sven tuntuu laihtuvan ja käyvän kalpeammaksi, äiti, sanoi isä kerran päivällispöydässä.
— Hän ahertaa nykyään niin paljon läksyjensä parissa, sanoi äiti. — Varsinkin matematiikka ottaa kovalle, vai mitä, Sven.
— Kyllä, vastasi Sven. — Varsinkin matematiikka.
— No, no, poikaseni, sanoi isä, — aherra sinä vain, kunnes pääset perille. Sitten se käy helposti.
Isä nyökkäsi hänelle. He olivat yleensä niin herttaisia ja hyviä viime aikoina, ja niin iloisia hänen vuokseen.
Sven Hankatuulen silmiä kirvelsi äkkiä. Näiden viikkojen hätä ja koko surkeus tulvahti hänen mieleensä. Oi, jos hän voisi saada sanotuksi isälle kaiken, kaiken sekä kirjeestä että muusta!
— Mutta poika kulta! Älä itke, älähän toki!
— E-en!
* * * * *
Tällä tavoin oli kulunut neljä viikkoa. Kun Anton Bech ja Sven Hankatuuli kulkivat yhdessä koulusta kotiin, mikä oli tullut tavaksi viime aikoina, sanoi Anton:
— Jos sinun huomenna tarvitsisi kirjoittaa laskut minun vihostani, niin huomaa että siinä ovat vain itse kysymykset. Ratkaisut ovat irtonaisella lehdellä, jonka panin vihkon sisään. Olen vapaa laulutunnilta huomenna kello 10, ja silloin kirjoitan ne vihkoon. Minulla ei ollut aikaa eilen. Varmuuden vuoksi tahdoin kuitenkin panna paperin sinne, jotta jos Lange sattuisi vilkaisemaan vihkoon, hän näkisi, että olen laskenut. Mutta muista sitten katsoa, ettet hukkaa sitä lappua!
— Kyllä, tietysti.
Seuraavana aamuna istui Sven Hankatuuli yksin luokassa ja kopioi Antonin paperia. Se kävi pian, sillä oli vain kaksi laskua.
Tultuaan valmiiksi hän pani vihkonsa kiinni ja sijoitti sen paikoilleen Langen kasaan kaapissa. Kun hänen sitten piti pistää irtain lehti takaisin Antonin vihkoon, tuli hän kaataneeksi mustesäiliönsä, ja vielä niin onnettomasti että muste osui juuri paperille ja tahrasi sen aivan mahdottomaksi lukea. Se oli lisäksi kirjoitettu lyijykynällä…
Hän seisoi hetken neuvottomana. Hän oli tärvellyt Anton Bechin paperin, jota tämä juuri oli varoittanut hukkaamasta.
Ei ollut muuta neuvoa kuin kirjoittaa uusi lappu ja panna se Antonin vihkoon tärveltyneen sijalle. Hän sai käsiinsä irtaimen paperin ja lyijykynän ja kaivoi kaapista laskuvihkoansa.
Alkaessaan kopioida hän huomasi, että hänen käteensä olikin sattunut Simon Selmerin laskuvihko. No, sehän oli tietysti samantekevää. Ja oli kiire, hänellä ei ollut aikaa ruveta enää penkomaan kasaa.
Hän kirjoitti tulisella kiireellä, ja ennen kello kahdeksaa hän oli valmis, uusi paperi oli Antonin vihkon välissä ja sekä Antonin että Simon Selmerin vihkot paikoillaan kaapissa.
Kello kymmeneltä oli laulutunti. Sven Hankatuuli näki Anton Bechin ottavan laskuvihkonsa kaapista. Kello yhdeltätoista he olivat taas yksissä norjan tunnilla. Sven Hankatuuli oli hiukan jännittynyt. Mutta Anton Bech ei sanonut mitään. Nähtävästi hän ei ollut edes huomannut, ettei konsepti ollut hänen omansa.
* * * * *
Oli keskiviikko, kello yhdeksän. Yhdeksästä kymmeneen oli matematiikkaa ja kandidaatti Lange saapui luokkaan.
Tunnin alussa annettiin kotilaskut takaisin. Sven Hankatuuli tunsi aina helpotusta, kun se oli ohi.
Kandidaatti Lange oli tänään tavattoman vakava. Pojat pitivät hänestä. Hän oli pulska, nuori, ystävällinen ja suorasukainen. Mutta tänään hän oli, kuten sanottu, harvinaisen yksitotinen.
Hän seisoi hetken paksu pinkka laskuvihkoja edessään katederilla.
— Kuka oli täällä järjestäjänä viime viikolla? kysyi hän äkkiä.
Sören Manddraber nousi ylös peräpenkiltä.
— Minä olin.
— Tule tänne, Sören.
Sören tuli vapisten. Oli totuttu siihen, että Sören Manddraberin asioissa oli aina jotain nurin.
— Kuule, Sören, onko joku käynyt kopeloimassa laskuvihkoja kaapissa viime lauantaina?
Tämä herätti huomiota. Useimmilla pojilla oli jotain tunnollaan laskuvihkojen vuoksi, jotka olivat lauantaisin niin mukavasti lukitsemattomassa kaapissa.
Luokan keskeltä kuului ähkäys, johon kukaan ei kiinnittänyt huomiota. Sven Hankatuuli oli sävähtänyt tulipunaiseksi ja painoi äkisti päänsä alas.
— Vastaa nyt, Sören!
— E-ei, mikäli minä tiedän, änkytti Sören Manddraber.
— Sinä ymmärrät, Sören, minun kysyvän sen vuoksi, että tahdon tietää. Kysyn myös sen vuoksi, että sinä järjestäjänä olet vastuunalainen.
Näin sanoessaan kandidaatti Lange katsoi tarkasti ja kauan Anton Bechiin.
Sören Manddraber seisoi katse maahan luotuna vastaamatta. Sitten hän hitaasti käänsi päätään ja katsoi — hänkin — Anton Bechiä salavihkaa.
Äkkiä nousi Anton Bech ripeästi seisomaan. Tapansa mukaan hän nytkäytti päätään, puoliksi uhmaten:
— Minä olin kaapilla, herra kandidaatti, lauantaina kello kymmeneltä.
Kandidaatti Lange puraisi huultaan.
— Minä arvelin sitä, Anton Bech, sanoi hän. — Voit mennä paikallesi, Sören.
Sören Manddraber tallusteli luokan perälle, kukaan ei enää katsonut häntä. Kaikki tuijottivat Anton Bechiä.
— Mitä sinulla oli siellä tekemistä?
— Minä en perjantaina joutanut kirjoittamaan vihkoon muuta kuin tehtävät. Ratkaisut olin pannut väliin irtonaisena konseptina. Kirjoitin ne vihkoon laulutunnilla, josta olin vapaa kipeän kurkkuni takia.
Kandidaatti Lange seisoi ja katsoi pitkän tovin Anton Bechiä melkein synkeästi. Sitten hän sanoi:
— Koska yleensä olet ollut niin ahkera ja tunnollinen, Anton Bech, voisin antaa sinulle anteeksi sen, että olet kerran hairahtunut yrittämään petosta. Mutta olen pitänyt sinua siksi rehellisenä, etten olisi luullut sinun yrittävän pelastautua siitä valehtelemalla.
— Siinä ei ole petosta! sanoi Anton Bech ja nytkäytti pulpettiansa.
Kandidaatti Lange katsoi häneen halveksuvasti ja samalla miltei surumielisenä. Hän otti esiin kaksi laskuvihkoa.
— Tässä minulla on kuitenkin kaksi laskusuoritusta. Toinen on Simon Selmerin, toinen Anton Bechin. Simon Selmer on merkinnyt toisen tehtävän vihkoonsa väärin. Piti olla 5x, mutta hänellä on 3x. Lasku on oikein suoritettu, mutta tulos on väärä, koska esimerkissä on 5x eikä 3x. Saman tehtävän olet sinä, Anton Bech, merkinnyt oikein. Mutta sinun laskusuorituksesi ja tuloksesi on aivan sama kuin Simon Selmerin. Vaikka tehtävään olet merkinnyt aivan oikein 5x, olet koko laskun ajan käyttänyt 3x:ää. Miten se on ymmärrettävissä?
Anton Bech ei vastannut. Pojat istuivat hänen takanaan niin hiljaa, että olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan. He näkivät Anton Bechin niskan punastuvan.
Kandidaatti Lange jatkoi:
— Sanot itse, että olet kirjoittanut laskun vihkoon lauantaina täällä sen jälkeen, kun vihkot oli jätetty minulle perjantaina. Olet puijannut. Olet kopioinut laskun Simon Selmerin vihkosta. Siitä et pääse valehtelemalla. Parempi olisi ollut, jos et olisi sitä yrittänyt. Ole hyvä, tässä on vihkosi. Olen antanut sinulle petoksen tähden neljä. Mitä muuta tehdään, siitä puhun rehtorin kanssa. Ellet olisi yrittänyt vielä valhetta lisäksi, olisin antanut sinun päästä asiasta nelosella.
Kandidaatti Lange ojensi vihkon katederin yli. Anton Bech ei ottanut sitä vastaan.
— Minä en huoli teidän nelosestanne. En ole pettänyt. Minä — minun on epähuomiossa täytynyt käyttää laskussa 3x:ää.
— Lörpöttelyä, poika! sanoi Lange ja heitti vihkon hänen pulpetilleen, — istu.
— Minä en valehtele! huusi Anton Bech. Hänen laskuvihkonsa putosi lattialle.
Kandidaatti Lange otti vihkopinkan ja astui levollisesti alas katederilta. Hän pysähtyi Anton Bechin eteen ja sanoi vakavasti:
— En pitkään aikaan ollut uskoa silmiäni. Mieleni oli apea, Anton Bech, nähdessäni sinun luntanneen Simon Selmerin vihkosta, mutta paljon, paljon apeampi olen siitä, että sinä nyt valehtelet. Istu, poikaseni!
Sen jälkeen kulki Lange pitkin luokkaa jakelemassa vihkoja pojille. Kullekin hän osoitti virheet ja selitti ne. Hän ei enää katsahtanut Anton Bechiin, joka hetken kuluttua otti vihkonsa lattialta ja istahti tarkastamaan laskuansa.
Kandidaatti Langen ääni kuului kaikkialta rauhallisena hänen kulkiessaan selittämässä. Mutta pojat olivat kuin lumoissa, ja tuon tuostakin Lange sai huomauttaa:
— Mutta seuraa toki mukana, poika!
Luokan keskikohdalla sanoi Lange:
— No niin, Sven-poika, sinun koti- ja koululaskujesi välillä on toistaiseksi vielä suuri ero. Nämä ovat jälleen oikein. Niin — no, no, ei sinun silti tarvitse näyttää noin — noin nolostuneelta! Olenhan itse sanonut, että pyytäisit kandidaatti Wintheriä käymään läpi kotilaskusi. Tarkoitan vain, että sinun pitää koettaa muistaa paremmin, kun lasket täällä koulussa. Laskuthan ovat täällä enimmäkseen samanlaisia.
Sven Hankatuuli ei katsahtanut ylös. Hän otti vastaan vihkonsa vapisevin käsin. Hänen ohimoitansa kuumotti.
— Ei, poika, ei se niin vaarallista ole! Kyllä se siitä asettuu, näetkös! Sinun pitää olla vain ahkera ja tarkkaavainen myös herra Wintherin luona. Voit muuten kertoa herra Wintherille sellaiset terveiset minulta, että erikoisen tärkeätä olisi kerrata sinun kanssasi ihan ensimmäiset alkeet. Niissä sinä olet kovin horjuva. No tilaisuuden sattuessa voin itsekin sanoa sen Wintherille! — Niin, olen siis tälläkin kertaa antanut sinulle kymmenen. Edellytän näet, että olet itsekin todella työskennellyt.
Kandidaatti Lange jatkoi kulkuaan.
Sven Hankatuuli istui paikallaan. Hänen kasvonsa olivat nyt kalpeat, sangen kalpeat. Hän tuijotti ensimmäiseen penkkiin, jossa Anton Bech istui kumartaneena vihkonsa yli.
Saatuaan vihkot jaetuksi kandidaatti Lange alkoi kuulustella. Ensimmäinen oli Simon Selmer.
Kaikki huomasivat, että Simon Selmerin äänessä ja koko olemuksessa oli omituinen riemun sävy. Seistessään taulun luona hän välillä vilkaisi Anton Bechiin ivallisen näköisenä. Tämä istui yhä eteenpäin kumartuneena. Laskuvihkonsa hän oli pannut kiinni.
Luokan keskellä istui Sven Hankatuuli ja tuijotti herkeämättä Anton Bechin selkään. Tunti kului kaameassa kuolonhiljaisuudessa.
Vielä kellon soituakin menivät pojat ulos aivan äänettömästi. Anton Bech kulki heidän keskellään, mutta he ikään kuin tekivät tilaa hänelle. Pihamaalla kävi samoin. Hän koetti olla kuin mitään ei olisi tapahtunut, jaaritteli ja nauroi. Mutta toiset vetäytyivät pois.
Heidän tarkoituksensa ei kuitenkaan ollut millään tavoin osoittaa hänelle halveksumista tai muuta sellaista. Ei — koko asia oli vain niin kerrassaan käsittämätön, niin outo uskoa. He olivat siitä ymmällä eivätkä keksineet sanoja. Ja Anton Bech jäi yksin.
Sitä enemmän kertyi poikia Simon Selmerin ympärille, joka pysytteli pihan toisessa päässä. Hän puheli hyvin vilkkaasti. Pojat seisoivat hänen ympärillään ja kuuntelivat.
Luokalla oli jo vanhastaan kaksi puoluetta, Anton Bechin ja Simon Selmerin. Kummallakin oli oma ryhmänsä, vaikka oli tietysti monta sellaistakin, jotka eivät kuuluneet kumpaankaan.
Antonin ryhmä oli pienempi. Hän oli näet pohjaltaan koppava, tai ainakin hyvin vaikeasti saatavissa mukaan lunttaukseen ja sensemmoiseen.
Vaikka Simon Selmeristä, lukuhevosesta, "Zelootista", ei pidetty läheskään niin paljon kuin Antonista, oli hänen "puolueensa" kuitenkin suurempi. Hän auttoi paljon sekä lunttilapuilla että neuvoilla ainekirjoituksessa ja muissa kokeissa, mutta otti niistä aina maksun. Sören Manddraber, jonka isä oli siirtomaatavarain kauppias, esimerkiksi piti Selmeriä luumuissa. Otar Ingebrigtsen varasti omenia isänsä puutarhasta ja toi kouluun. Latinankirjoituksesta hän maksoi Simon Selmerille kaksi suurta omenaa, jne. Kerrottiinpa semmoistakin, että Vilhelm Gabrielsen oli kerran antanut Simon Selmerille kymmenen äyriä kotilaskujen suorittamisesta.
Lisäksi olivat Anton Bech ja Simon Selmer vuoroittain ensimmäisiä luokalla. Useimmiten se asema oli Simonilla. Näin vallitsi heidän välillään vihollisuutta monin tavoin.
Niinpä Simon Selmer seisoi nyt joukkonsa keskellä puhellen laajasti siitä, että Anton Bech oli luntannut hänen vihkostaan.
Anton Bech silmäili ympärilleen koulupihalla. Kaukana voimistelusalin luona hän äkkäsi vihdoin Sven Hankatuulen, joka niinikään seisoi ypöyksinään. Hän meni tämän luokse.
— Kuule, Sven!
— No?
— Älä näytä niin pelästyneeltä! Tottahan sinä tiedät, etten minä ole luntannut Zelootin vihkosta.
— Ei, sitähän ei kukaan usko.
— Oh, uskoo kyllä. Mutta nyt aion puhua rehtorin kanssa. Niin, sitähän minun piti kysyä sinulta: käytitkö sinä minun konseptiani lauantaina?
— En.
— No, se on hyvä tietää.
Seuraava tunti oli yliopettaja Sömmen norjantunti. Sitten oli yliopettaja Buggen latinan tunti. Sekä Sömme että Bugge olivat kummallisen juhlallisia. Kumpikaan ei tehnyt kysymyksiä Anton Bechille, mutta he katsahtivat häneen usein.
Tämä levitti koko luokkaan kiusallista juhlallisuutta. Oli kuin olisi ollut kytemässä jotain, joka vain tarvitsi rehtorin saapumista puhjetakseen ja tullakseen johonkin loppuratkaisuun.
Kolmas tunti oli Svenningsenin saksan tunti.
Hän istahti katederille ja katsoi heti halveksivasti Anton Bechiin. Sitten hän tarkasteli päiväkirjaa.
— Kandidaatti Lange on kuulemma antanut sinulle neljä petoksesta tänään, Anton Bech. Sitä ei ole tähän merkitty.
— Eikä merkitäkään, vastasi Anton Bech levollisesti.
— Vai niin?
— Sillä minä en ole tehnyt petosta.
— Minä huomautan, että olet rohkea, rakas Anton Bech. Väität siis, että kandidaatti Lange olisi valehdellut?
— Väitän, että on tapahtunut jokin erehdys.
— Ah, niinkö? Pieni erehdys! Sinun oma puijauksesi on siis vain "erehdys", mukamas. No niin, rakkaalla lapsella on monta nimeä! Semmoisia erehdyksiä arvostellaan täällä henkilöön katsomatta nelosella.
Opettaja Svenningsen alkoi kuulustella Simon Selmeriltä käännöstä. Hän oli erikoisen suopea Simon Selmerille.
Kesken hiljaisuutta koputettiin ovelle äkkiä lyhyesti ja rehtori tuli sisään. Hän oli miettiväisen ja vielä vakavamman näköinen kuin tavallisesti. Svenningsen teki hänelle tilaa kateederilla, jolle hän astui hitaasti. Kuiskattuaan ensin pari sanaa Svenningsenille, joka vastasi innokkaasti ja niin ikään kuiskaten, he vilkaisivat kumpikin Anton Bechiin.
— Anton Bech! sanoi rehtori ääneen.
Anton nousi.
— Kandidaatti Lange on toivonut, että minä ilmoittaisin toveriesi kuullen sinulle hänen päätöksensä, joka on myös minun. Olet tehnyt petoksen. Laulutuntia, jonka olit vapaana viime lauantaina, olet röyhkeästi käyttänyt hyväksesi ottaaksesi katederin kaapista erään toverisi laskuvihkon. Säästääksesi itseltäsi vaivaa olet kopioinut hänen laskunsa. Tästä puijauksesta olet saanut hyvin ansaitsemasi nelosen, kuten jokainen muukin poika olisi saanut samasta rikoksesta. Vaikka sinä sen jälkeen koetit päästä rangaistuksesta jaarittelemalla kaikenlaista konseptista ja sensemmoisesta, olemme kuitenkin sopineet kandidaatti Langen kanssa siitä, ettei sinulle siitä anneta eri rangaistusta. Kaikkiin sinun opettajiisi samoin kuin minuun on tämän tapauksen kuuleminen tehnyt kiusallisen vaikutuksen. Olet poika, jota me kaikki olemme pitäneet suuressa arvossa ja suosiossa. Luulen huomanneeni, että myös tovereillasi on sinusta sama käsitys. Olemme sen vuoksi ymmärtäneet, että sinun on ehkä ollut vaikeampaa kuin monen muun tunnustaa sellaista rikkomusta kuin halpamielinen puijaus on. Yrittäessäsi silloin valehdella erehdyt luulossasi, että valhe auttaisi sinua paremmin kuin suora avoin tunnustus. Olemme päättäneet antaa anteeksi tämän hairahduksen ja toivomme, että ymmärrät antaa tälle arvoa.
Anton Bech kävi sisäistä kamppailua rehtorin tyynen puheen aikana. Sen päätyttyä hän nielaisi itkunsa ja sanoi:
— Mutta minä en ole tehnyt petosta.
Rehtorin tutkiva silmä katsoi häntä:
— Etkö ole tunnustanut ottaneesi vihkon tästä kaapista lauantaina ja kirjoittaneesi laskut siihen laulutunnin aikana?
— Olen, mutta…
— Joutavia! sanoi rehtori, kumarsi lyhyesti Svenningsenille ja lähti.
Anton Bech melkein retkahti istumaan penkillensä.
Svenningsen seisoi selkä luokkaan päin ja katsoi ulos ikkunasta. Pari kertaa hän kääntyi Antonia kohti, joka itki. Pojat istuivat hiljaa.
Vihdoin sanoi Svenningsen:
— Jos et voi hillitä itseäsi, Anton Bech, niin mene ulos siksi aikaa.
Anton Bech nousi ja lähti.
Kesti vielä hetken, ennen kuin Svenningsen alkoi jatkaa opetusta.
Anton Bech ei tullut takaisin sillä tunnilla. Seuraavaltakin hän oli poissa. Hän oli mennyt kotiin.
* * * * *
Sven Hankatuuli oli menossa kotiin. Näytti kuin eivät hänen koipensa olisi oikein kannattaneet. Hänen polvensa lupsahtelivat.
Päivällispöydässä hän vastasi saaneensa kympin matematiikan kotilaskuissa. Ruoka oli tarttua hänen kurkkuunsa. Hän nieleksi ja nieleksi.
Päivällisen jälkeen hän meni huoneeseensa. Siellä hän heittäytyi vatsalleen vuoteelle painaen kasvonsa syvälle tyynyyn. Häntä itketti, mutta hän ei saanut itketyksi. Rinnan alla tuntui ahdistusta — outoa, onttoa tuskaa.
Näin hän makasi liikkumattomana toista tuntia. Vihdoin hän nousi hitaasti. Hän katsoi ympärilleen huoneessa istuen vuoteensa laidalla jalat riipuksissa. Taas kului pitkä, pitkä aika.
Sitten hän nousi, astui hitaasti portaita alas ja otti lakkinsa käytävästä. Hän seisahtui konttorin ovelle ja kuunteli. Isä oli siellä. Hän tarttui ovenripaan — pysähtyi, ei aukaissutkaan ovea, vaan meni ulos kadulle.
Hitaasti hän kulki katuja pitkin. Ajopelit kolisivat ja ratisivat, ihmiset kulkivat hänen ohitseen. Hänestä tuntui kuin hän olisi kulkenut kosteassa jääpuvussa.
Hän meni suoraan koulun ovelle. Hän seisahtui sen edessä ja kuivasi otsaansa nenäliinalla. Se tuli aivan märäksi kylmästä hiestä.
Tarttuessaan raskaan oven ripaan hän pysähtyi taas ja alkoi epäröidä, mutta sitten hän riuhtaisi oven auki. Hän kulki autioiden käytävien läpi kunnes tuli rehtorinhuoneen ovelle. Hän koputti heikosti.
Ei kukaan vastannut.
Sitten hän koputti lujasti. Ei kukaan vastannut vieläkään.
Rehtorinhuoneen vieressä oli rehtorin yksityisasunnon ovi. Hän tarttui ovikellon kahvaan. Mutta nyt hän epäröi sangen kauan.
Silloin kuului askelia sisältä ja hän tempasi äkkiä kellonauhaa.
Rehtorin rouva aukaisi.
— Saisinko vähän puhua rehtorin kanssa.
— Kyllä, heti.
Rehtorin rouva saattoi hänet eteisen kautta rehtorin huoneeseen.
— Istu, hän tulee pian.
Rouva siirsi korkeaselkäisen tuolin hänen viereensä ja lähti.
Sven Hankatuuli istuutui kovalle tuolille.
Rehtorin huone oli pitkä ja kapea ja sen ikkuna oli päätyseinässä. Seinillä oli vain hyllyjä, tai paremmin sanoen seinien sijasta oli hyllyjä lattiasta kattoon kirjoja täynnä.
Sven Hankatuuli istui ja tuijotti kirjoja, ja vähitellen näyttivät hänestä kapean huoneen seinät alkavan lähestyä toisiaan yhä likemmäksi ja likemmäksi ikään kuin uhkaisivat puristaa hänet väliinsä, painaa kovat, kankeat kirjojen selkämykset hänen sisäänsä…
Hän lipui alas tuolilta pysyen pelosta tuskin seisomassa, hiipi ulko-ovelle ja tarttui ripaan. Ovi oli lukossa. Ja toinen ovi vei eteiseen!
Samassa hän huudahti, kun ovi aukeni ja rehtori astui sisään. Hänellä oli yllään sama kotinuttu, jonka Sven Hankatuuli oli nähnyt jälki-istunnossa.
— No, Sven, sinä tahdoit puhua kanssani.
— Niin.
Rehtori seisoi hänen edessään, katsoi ja odotti.
Mutta ei tullut enempää kuin se "niin". Sven Hankatuuli seisoi silmät pyöreinä tuijottaen rehtoria. Tuijotti, tuijotti, eikä sanonut mitään.
Vihdoin rehtori sanoi:
— No, mitä se oli? — Hän meni ikkunan luona olevan suuren työpöytänsä ääreen, istui siihen ja viittasi Sven Hankatuulta istumaan vastapäiselle tuolille.
— Se oli — se on — että minä se olen tehnyt vilppiä.
— Oletko sinä tehnyt vilppiä, Sven?
— Olen. Minä, eikä Anton Bech.
— Selitä minulle, poikaseni.
Sven kertoi lauantaiaamusta. Laskukonsepti oli ollut irtaimena Anton Bechin vihkon välissä, häneltä oli kaatunut mustetta sen päälle ja silloin hän oli kopioinut Simon Selmerin laskun, jonka hän luuli olevan oikein kuten tavallisesti.
— Anton Bech oli siis suorittanut laskut?
— Oli, konseptiin. Hän sanoi edellisenä päivänä, ettei hänellä ollut aikaa kirjoittaa niitä puhtaaksi. Hän oli kirjoittanut vihkoon vain itse kysymykset.
Rehtori Holst istui ja katsoi ulos ikkunasta kauan aikaa. Vihdoin hän sanoi:
— Eikö hän sitten huomannut, että konsepti, jonka hän kirjoitti puhtaaksi, oli toinen kuin hänen omansa?
— Ei. Minä koetin tehdä sen niin samanlaiseksi kuin osasin.
Rehtori oli vaiti kauan aikaa ja katsoi ulos. Sitten hän kääntyi Sven Hankatuulen puoleen:
— Sinäkö siis teit vilppiä?
— Niin.
— Mutta, mutta, rakas Sven, sinullahan on kandidaatti Winther…
Sven Hankatuuli katsoi vielä kauhistuneempana rehtori Holstia ja pudisti päätään.
— Eikö hän auta sinua, kun otat tunteja häneltä?
— En minä ota tunteja Wintheriltä.
— Kuka sinua sitten opettaa? Sinä sanoit, muistaakseni…
— Minä en ota tunteja keneltäkään.
— Mutta minähän kirjoitin isällesi…
— Minä en antanut isälle kirjettä.
— Et antanut isällesi minun kirjettäni!
Sven Hankatuuli istui yhä silmät kankeina ja pudisti päätään. Rehtori Holst katsoi häneen tutkivasti, sitten taas ulos ikkunasta. Vihdoin hän taas kääntyi Svenin puoleen:
— Mutta kuinka sitten saatoit kertoa saavasi yksityisopetusta matematiikassa, kuten minä olin kirjoittanut?
Sven Hankatuulen huulet liikkuivat alkaen väristä yhä enemmän ja silmät kävivät yhä kosteammiksi. Hän veti henkeä, ja vihdoin tuli hänen suustaan:
— Minä aukaisin kirjeen ja luin sen.
Rehtori Holst nousi ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla. Sitä jatkui kauan. Sitten hän seisahtui Sven Hankatuulen eteen, katsoi häntä tarkkaan tutkivasti ja sanoi:
— Vai sellainenko sinä olet?
— E-ei, oi ei! En minä — en minä ole sellainen, huusi Sven Hankatuuli, ja samassa purskahti aamupäivästä asti patoutunut itku valloilleen.
Rehtori Holst antoi hänen itkeä pitkän aikaa. Kun nyyhkytys vihdoin vaimeni, hän kysyi:
— Sano minulle, Sven, tietääkö Anton Bech tämän?
— Ei — mutta — minä — menen sanomaan hänelle — hänelle sen nyt.
— No niin. On parasta, että teet sen kohta.
Sven Hankatuuli otti lakkinsa ja lähti. Kun hän oli jo miltei ulkona ovesta, kääntyi hän, tuli takaisin ja kumarsi rehtorille. Hän oli sen unohtanut.
Sitten hän lähti kulkemaan tuomari Bechin taloa kohti.
Kun vain saisi sanotuksi Anton Bechille kaiken, niin sitten saisi olla koko surkeus. Tietenkin hänet erotetaan koulusta. Ja kotona tulee kysymys konepajasta tai kauppaan tai merille menosta.
Mutta olkoon se nyt ajattelematta, siihen on kyllä aikaa sitten kun hän ensin on ollut Anton Bechin luona. Hän kiiruhti. Matka kävi kodin ohi. Hän hiipi ikkunain alitse…
Puoli tuntia myöhemmin oli kaikki sanottu ja tehty Anton Bechin huoneessa. Sven Hankatuuli istui Antonin sängyn laidalla ja katsoi maahan. Anton Bech istui pöydällä ja heilutteli jalkojaan katsellen kattoon.
— Ja kaiken tämänkö sinä sanoit rehtorille?
— Niin tein. Tuntui paremmalta saada sanotuksi kaikki yhdellä kertaa.
— Kuule Sven, sinä saat huomenna rottinkia.
— Mitäpä siitä, jos sillä pääsisi…
Seurasi pitkä vaitiolo. Vihdoin Sven Hankatuuli sanoi katsettaan nostamatta:
— Oletko kovin vihainen minulle, Anton?
— Mokomastakin! vastasi Anton Bech.
Sven Hankatuuli alkoi heilutella ruumistaan edestakaisin sängynlaidalla istuessaan.
— Niin, näetkös, jos vain sinä et ole vihainen…
— Minusta sinä olet ollut suurenmoisen reilu —. Menithän suoraan rehtorin luokse…
— Niin, no sitten on hyvä ollakseni yhtä kaikki. Käyköön muuten miten tahansa, kunhan vain sinä et ajattele pahaa minusta — kun olen poissa.
— Menetkö sinä pois?
— Eihän minulla nyt ole muuta keinoa, näetkö. Minun täytyy karata.
— Ka… karata?
— Niin, minä karkaan kotoa. Ajattelin tehdä sen ensi yönä.
— Oletko hullu!
— En jaksa tätä kaikkea. Jos minut erotetaan koulusta, tulevat sekä isä että äiti onnettomiksi häpeästä. Ja heidän täytyy kuitenkin ryhtyä ajattelemaan, mihin panna minut. Heidän on lähetettävä minut jonnekin pois, ja siksi on yhtä hyvä, että lähden itse, jo ennakolta. Sillä minä en jaksa tätä enempää.
— Mutta — miten sitten aiot karata, poika?
— Mitä vaikeuksia siinä on? Ainahan pääsee jonnekin, jossa voi piileksiä, kunnes unohtavat. Menen niin pitkälle, että tulen johonkin eteläiseen kaupunkiin, josta lähtee laivoja Amerikkaan.
— Sinä joudut vain kiinni!
— En, jos pysyttelen ylämaassa. Kuljen talosta taloon, kunnes olen perillä.
— Entäs rahat?
— Minulla on 20 kruunua omaa rahaa.
— Niillä et pitkälle potki, poikaseni! Tulet vain näkemään nälkää.
— Ehkäpä niinkin. No, jos kuolen nälkään tuntureilla, niin sittenhän olen ainakin poissa tästä kaikesta.
Sven Hankatuulen ääni alkoi värähdellä itkua ja hän nousi ylös.
— Jos minä huomenna olen poissa, niin sinä et tietenkään tiedä mitään!
— En tietysti, mutta…
— Ja ehkä sinä kirjoittaisit minulle, jos saan lähetetyksi sinulle osoitteeni. Sinä — sinä olet ainoa ystävä, joka minulla on, Anton. No, no hyvästi sitten!
Anton Bech hypähti alas pöydältä.
— Oikeinko sinä vakavasti — toden teolla — aiot karata?
— Ymmärräthän, ettei minulla ole muuta mahdollisuutta. Minulla, joka on erotettava koulusta…!
— Ei, sitä minä en saa päähäni! sanoi Anton Bech. — Ei sen puolesta, ettei karkaaminen tietysti olisi helkkarin komeaa. Mutta entä jos kertoisit kaiken ensin isällesi nähdäksesi, miten hän siihen suhtautuu?
— Minä — minä en saata! Ei — en minä voi!
Sven Hankatuulen ääni petti. Hän puri hampaitaan yhteen ja koetti vastustaa.
— Hei vain! hän sanoi ja lähti kiireesti ovesta.
Hän käveli kotiin päin.
Karkaamisen ajatus oli jo kauan sitten väikkynyt hänen mielessään yhtenä mahdollisuutena, mutta vasta nyt Anton Bechin kanssa keskustellessa se oli muuttunut äkkiä varmaksi ja lujaksi…
Entä jos kertoisit kaiken ensin isällesi nähdäksesi, miten hän siihen suhtautuu!
Niin, kunpa vain olisi rohkeutta!
Hänellä oli sentään ollut uskallusta mennä rehtorin luokse, mutta isä…
Ei, hän tunsi, ettei hän kykenisi enää toista kertaa kertomaan, ja kaikkein vähimmin isälle. Ja äiti tulisi siihen, sisaret saisivat tietää!
Nyt hän oli kotikadulla ja näki talon. Hän pysähtyi äkkiä.
Edessään hän huomasi levollisesti, omituisesti nytkähtelevin polvin kulkevan miehen: rehtori Holst! Selästä saattoi ikään kuin aavistaa tummien kasvojen vakavuuden.
Sven Hankatuuli seisoi kuin katuun naulattuna tuskallisen pelon vallassa.
— Niin — niin totisesti! Herra Jumala! Rehtori meni heille kotiin! Hän meni ilmoittamaan sitä isälle!
— Oh, oh! Sven Hankatuuli ähkyi vaistomaisesti puoliääneen. Hän kääntyi ja lähti kulkemaan toiseen suuntaan pitkin katuja.
Hän kulki ja kulki. Suonet tykyttivät päässä, koko ruumis hoippui.
Hän tuli maantielle ja käveli sitä pitkin niin pitkälle kuin jaksoi. Sitten hän istuutui tienviereen.
Istuminen helpotti vähän, mutta vain hetkeksi. Pian alkoi kauhea tuska ja epätoivo taas ahdistaa häntä. Hän istui ja tuijotti eteensä ajatellen vain yhtä asiaa:
Hän oli sellainen, joista kuuli puhuttavan: hyvien vanhempien poika, joka häpäisi heidät, kotinsa ja itsensä; jonka "kävi hullusti" ja jonka täytyi lähteä Amerikkaan ja joka usein päätyi kuritushuoneeseen.
Sven Hankatuuli pani kätensä ristiin ja rukoili Jumalaa.
Mutta Jumala ei varmaankaan välittänyt siitä, että häntä rukoiltiin vasta nyt! Mikä silloin on rukoillessa, kun hätä ja surkeus ovat käsissä! Hänen olisi pitänyt ajatella Jumalaa rehtorin kirjettä polttaessaan. Sillä vain pelko pani hänet nyt rukoilemaan, ja Jumala pitäisi häntä katalana ja tuhmana, jos hän luulisi, ettei Jumala sitä huomaa.
Hän katsoi ympärilleen. Kaikkialla oli hiljaista. Hän oli sangen kaukana.
Hän oli nyt siis vaeltamassa. Hän oli siis nyt karannut! Hän kulkisi yhä edelleen, eikä palaisi koskaan takaisin.
Mutta hän ei ollut saanut mitään mukaansa. Ei kahtakymmentä kruunuansa laatikosta eikä voileipiä, jotka nyt olivat kotona hänen huoneessaan ja jotka hän oli aikonut ottaa mukaansa eväiksi. Hän tulisi näkemään nälkää ja tuntemaan hätää!
Mutta se oli aivan oikein. Hänen tuli kärsiä puutetta. Ei hyödyttänyt vain ilman muuta ruveta rukoilemaan Jumalaa. Ei, täytyi kokea ensin jotain todellista, nälkää, hätää ja rahattomuutta. Hänen kärsittyään niitä pitkän ajan, ainakin muutamia päiviä, voisi Jumala kenties antaa hänelle hiukan armoa…!
Niin, hän kävelee vain eteenpäin! Ensi yön hän piileksii metsässä. Piilottautuminen on helppoa, he eivät löydä häntä. Tultuaan ensimmäiseen kaupunkiin hän kirjoittaa isälle ja sanoo, ettei häntä pitänyt ruveta etsimään, vaan hänen tuli antaa mennä itsekseen. Hän vain tahtoi kärsiä ja kamppailla. Hän tulisi kotiin vasta silloin, kun hän mielestään olisi sovittanut syyllisyytensä ja omin voimin tullut joksikin. Hän kirjoittaa niin vakavasti ja päättävästi, että isä ymmärtää häntä ja antaa hänen noudattaa omaa tahtoansa.
Sitten muutaman vuoden kuluttua hän palaa takaisin isän, äidin, Johannan ja Drean luo kunnioitettuna miehenä.
Niin, hän lähtee heti eteenpäin!
Hän katsoi taivaalle, joka oli kirkas ja sininen. Aurinko alkoi lähestyä tunturia. Tehtyään nyt päätöksensä hän tunsi tulleensa ikään kuin paremmaksi ihmiseksi. Hän ajatteli taas Jumalaa. Hän ei tahtonut pyytää Jumalalta mitään apua, sillä se olisi vain halpamaista. Mutta Isämeidän hän sentään rukoilee. Siitä Jumala kyllä ymmärtää hänen tarkoituksensa.
Sven Hankatuuli luki ääneen Isämeidän. Sitten hän nousi ja taivalsi edelleen.
* * * * *
Kello puoli yhdeksän illalla tuli Sven Hankatuulen isä tuomari Bechin luo.
— Onko Sven tänään käynyt täällä?
— On. Iltapäivällä viiden aikana hän oli täällä noin puoli tuntia. Sen jälkeen emme ole nähneet häntä. Eikö hän ole tullut kotiin?
— Ei, poika on ollut poissa kotoa koko päivän.
Sven Hankatuulen isä lähti. Hänen kuljettuaan katua vähän matkaa juoksi joku hänen peräänsä:
— Anteeksi, herra maaherra!
— Sinäkö, Anton?
— Niin — minä — minä tahdoin vain, minusta tuntui, että minun pitäisi sanoa teille että — että Sven oli minun luonani tänään…
— Niin, poikaseni, minä tiedän sen ja tiedän syynkin. Rehtori Holst on ollut luonani ja kertonut koko asian.
— Niin, mutta Sven — hän sanoi — että hän pelkää niin…
— Pelkäsi, niinkö?
— Niin, niin kamalasti. Sitten hän sanoi, ettei hän uskaltanut mennä kotiin. Tai oikeammin sanoen, että hän aikoi — aikoi…
— Mitä hän aikoi? Herran nimessä…
— Karata kotoa.
Tuntui kuin Sven Hankatuulen isä olisi odottanut jotain pahempaa, sillä hän näytti melkein keventyneeltä. Mutta sitä kesti vain hetken. Hän kysyi:
— Tiedätkö minne? Sinähän ymmärrät, rakas Anton, että minun täytyy saada se tietää.
— En. Hän sanoi vain kulkevansa, kunnes tulee johonkin etelänpuolen kaupunkiin. Sieltä hän lähtee laivalla Amerikkaan. Hän sanoi kävelevänsä talosta taloon.
Oli valoisa toukokuun ilta. Sven Hankatuulen isä seisoi hetken ja mietti.
— Kuule, rakas Anton, tahdotko tehdä minulle suuren palveluksen?
— Mielelläni.
— Juokse ajuri Olen luo ja tilaa minulle mahdollisimman pian kaksi hyvää hevosta rattaineen. Pyydä että hän tulee heti taloni edustalle!
— Kyllä.
Anton Bech juoksi. Sven Hankatuulen isä palasi kotiin.
Vähän myöhemmin seisoivat kahdet rattaat maaherran oven edessä. Toisiin istuutui hän itse, toisiin hänen ensimmäinen apulaisensa.
— Niin, Molstad, sanoi Sven Hankatuulen isä apulaiselleen, — ajakaa te siis pohjoiseen päin puoliyöhön saakka ja kyselkää poikaa kaikista taloista ja kaikilta kohtaamiltanne ihmisiltä. Ellette siihen mennessä ole saaneet mitään tietoa, käännytte takaisin.
Molstad lähti. Sitten sanoi Sven Hankatuulen isä hyvästi vaimolleen ja molemmille tyttösilleen, jotka seisoivat ovella itkien.
Sitten hän lähti ajamaan sillan yli.
Ajettuaan noin tunnin maantietä etelään hän tapasi vihdoin jonkun, joka "luuli" nähneensä sellaisen pojan maantiellä. Myöhemmin hän kohtasi erään vaimon, joka oli tavannut pojan vähän aikaa sitten.
Rattaat ajoivat edelleen.
Viimein tuli vastaan eräs heinäkuorma. Ajomies asteli sivulla.
— Et suinkaan sinä ole sattunut näkemään erästä kaupunkilaispoikaa täällä maantiellä?
— Kyllä, herra maaherra! Tässä se makaa heinäkuorman päällä. Se nukkui niin koreasti. Minä otin hänet tuolta tiepuolesta, se istui siinä surkean näköisenä ja sanoi olevansa väsynyt. Onko se ehkä hänen poikansa?
— On, niin on.
— Se kun vain sanoi, ettei hänellä ole kotia eikä kontua, raukalla.
Heinäkuorman päällä nukkui Sven Hankatuuli sikeästi.
— Pyysikö hän saada ajaa sinun mukanasi?
— Ei, ei se siltä tuntunut. Hän sanoi aikovansa kulkea eteenpäin. Se vain pyysi saada istua heinissä ja levähtää sillä välin, kun minä kävin siellä Smedstadin talossa. Se tarjoutui sillä välin katsomaan hevosta, vastapalvelukseksi, kuten hän sanoi. Kun tulin takaisin nukkui se tuossa, kuten hän itse näkee. Ja minä annoin sen nukkua!
* * * * *
Seuraavana päivänä tuli rehtori luokkaan matematiikan tunnilla. Kandidaatti Lange tervehti ja hymyili. Rehtori hymyili vastaan ja astui katederiin.
— Minun on sanottava sinulle, Anton Bech, että me teimme eilen sinulle vääryyttä. Sinun toveriesi tulee tietää, että sinä et ollut harjoittanut petosta kuten luulimme. Lisään, että olen erittäin iloinen saadessani tällä tavoin takaisin entisen varman uskoni, ettet sinä antaudu mokomiin halpoihin kepposiin. Ole hyvä ja astu esiin, Anton Bech!
Anton Bech seisoi katederin edessä.
— Pyydän sinulta anteeksi, että olen tehnyt sinulle vääryyttä. Anna kätesi merkiksi siitä, että saan.
Anton ojensi kätensä. Rehtori tarttui siihen ja taputti häntä toisella kädellään päälaelle.
— Jaa, jaa pojat, sanoi rehtori, kun Anton Bech taas oli paikallaan, — seuratkaa te kaikki Anton Bechin esimerkkiä ja pitäkää kilpenne kirkkaina.
Lähtiessään sanoi rehtori ovella:
— Sven, tulisitko vähän tänne!
Sven Hankatuuli nousi ja seurasi rehtoria käytäviä pitkin rehtorinhuoneeseen.
— No Sven! sanoi rehtori, — olet kai jokseenkin joka lauantai kopioinut matematiikan tehtävät?
— Niin, joka lauantai.
— Minä arvasin sen. Olen nyt pyytänyt kandidaatti Langea antamaan sinulle kaksi yksityistuntia matematiikassa viikoittain. Koeta nyt käyttää niitä hyvin. Tutkinto on jo kuukauden perästä.
— Koetan.
— Ja sovitaanko sitten, Sven, ettei tästedes harjoiteta minkäänlaatuista puijausta?
— Sovitaan.
— Silloin ei sinun koskaan enää tarvitse kokea sellaista päivää kuin eilinen. Sitä ei olisi hauska uudelleen kokea, eikö totta?
— Ei.
— Olen puhunut isäsi kanssa, poikaseni. Me uskomme molemmat, että sinusta kyllä tulee hyvä mies! Hyvästi, Sven.
Rehtori nousi, tuli ovelle, jossa Sven seisoi ja silitti hänen päätään.
Sven Hankatuuli nyyhki. Rehtori odotti että hän lähtisi, mutta pojalla oli jotain, jota hän koetti saada nyyhkytyksiltään sanotuksi. Vihdoin hän kumarsi hyvin syvään, ojensi kätensä rehtorille ja sanoi:
— Pa-paljon kii-kiitoksia!
Kotona päivällispöydässä oli punaista häränpaistia ja kastiketta, perunoita ja puolukkahilloa, vaikka oli torstai, joka tavallisesti oli kalapäivä.