IISAKIN ROMAANI. (continued 2)

"Minä unohdan hänet, unohdan kokonaan ja ajattelen muita asioita", päätti mies. Kuitenkaan ei hän voinut sitä tehdä. Ajatellessaan vuoden tuloa, sängen kyntöä ja tuhansia muita seikkoja, kuitenkin samalla vaimovainaja oli ikäänkuin kaikkien muiden ajatusten pohjalastina ja rinnan alla tuntui niin pahalta. Tuntui melkein siltä kuin ennen oli tuntunut kouluun mennessä, jos milloin läksyt olivat jääneet lukematta.

"Mutta sehän oli syyllisyyden tunne silloin", ajatteli mies. — Päivä oli laskeutunut ja vaaleata sumua alkoi nousta rantaniityltä. Se levisi levenemistään. Nyt oli se jo peittänyt koko lahden ja metsä häämöitti enää hyvin hämärästi sen läpi. Jo kietoi sumu keskeensä ulkohuoneetkin ja kosteana laskeutui se miehen hiuksillekin. Tuntuipa se laskeutuvan suoraan hänen sydämeensäkin ja inho oli nyt astunut hänen kasvoilleen, entisen synkkyyden sijaan.

Mies kuului mutisevan itsekseen: "niin se on, niin se on. Minä en surekaan siis häntä, mutta kaikki on pelkkää itsekkäisyyttä. Koko suru lähtee siitä, että en puhtaalla omallatunnolla voi ajatella vaimovainajatani. Minä en ollut hänelle mies. Olen katkeroittanut tarpeettomasti hänen mieltänsä, olen tehnyt väärin ja ylpeyteni on saanut kolauksen, kun hän oli parempi minua. Hän rakasti, rakasti loppuunsa asti — minä en; eikä minussa ollut miestä sitä hänelle sanomaan, vaan valehtelin, — valehtelin, kuin konna. Hän oli suurempi, jalompi, parempi, kuin sisar-Miila ja minä yhteensä. — Minä inhosin häntä hänen sairautensa ja kykenemättömyytensä vuoksi, ikäänkuin hän olisi itse sille mitä voinut. Oi, jos hän eläisi, kuinka toisin nyt häntä kohtelisin? — Ei tarvitsisi enää hänen kyynelin kerjätä minua viettämään hetkistä vuoteensa vieressä. Mutta nyt on katumus myöhäistä ja hänen haamunsa on aina syyttävä minua hänen sydämensä murtamisesta. Miksi en ennen ymmärtänyt noiden minuun niin usein kiintyneiden silmien äänetöntä kieltä. No nyt ymmärrän sen — — ymmärrän sen liiankin hyvin."

Miestä värisytti ja vapisevin käsin vetäsi hän kiinni akkunan, mutta sumua oli jo ehtinyt tunkeutua huone täyteen ja sitä kai se lienee ollut sekin vesi, joka kirkkaina karpaloina viereksi alas pitkin lesken oudosti vääntyneitä poskia.

Miksi Jaakko muutti?

Vaikka Elokuu vasta oli puolivälissä, oli jo kuitenkin monta monituista viikkoa, ainakin seitsemän päivää ja yötä viikossa, sataa tuhuuttanut aivan heittelemättä, Eikä se ollut edes oikeaa, rehellistä sadettakaan; semmoista vesisuhua vaan. Sadepisarat olivat niin pienen pieniä ja keveitä, ettei niitä olisi voinut luulla juuri muiksi kuin sumuhiukoiksi, ja heikoinkin tuulen veto hypitteli niitä sinne tänne ihan mielensä mukaan.

Pieninä tippoina sitä tosin tuli, mutta kumminkin oli tuo alituinen sade muuttanut koko maailman niin harmaaksi ja peräti viheliäisen näköiseksi, että oikein sitä katsellessa mieli kävi alakuloiseksi. Mutta jos jo muu maailma oli kurjan näköistä, olivat Kataja-ahon mökin tienoot vallan piloille menneet.

Mökki itse ei kyllä tainnut olla paljoa surkeampi entistään; olihan seinät vain hiukan mustemmat ja akkunoiden paikkauspäreet hiukan ruskeammat tavallista, mutta savinen katajakenttä mökin vieressä oli semmoisessa siivossa, jott'ei mihin panna. Sillä kasvavat kissankäpälät ja vuohensilmäin valkoiset helpeet olivat joko kokonaan tai puoliksi mädäntyneet ja kukkien kullankeltainen keskuskin oli muuttunut mutavellin karvaiseksi. Itse katajapehkotkin ryömivät melkein pitkin maata, ikäänkuin aidan raosta katsellakseen muonamiehen siellä kasvavia, vehreytensä kadottaneita perunan varsia, tahi noita toisella puolen olevia talon puolikypsiä, nyt ruskean harmaita, pieniä rukiin tähkiä, jotka pienuuttansa häveten näkyivät koettavan piiloittautua toistensa taakse.

Mökin akkunain alatse kulkeva Ylikyläläisten kirkkotiekin oli soinnussa muun ympäristön kanssa. Sillä oli kuraa hyvästikin korttelia paksulta niin, että hyvin työläältä näytti sen ylitse pääsy eräälle likaisenruskealle, Tuupanlammille päin pyrkivälle rupikonnallekin, mitä sitte ihmisille; — mutta eipä tuolla moneen viikkoon ollut ihmisiä kulkenutkaan. Jokainen kiitti näet kauppojaan, kun sai pysyä katoksen alla ja sisältä katsella pahaa ilmaa, tahi kuivana pötköttää sunnuntainakin pankolla lämpöisen uunin vieressä, jotta ei kenenkään mieli kirkkoon tehnyt.

Niinpä Jaakko Pilkkurinenkin, Kataja-ahon asukas, taisi arvella rötköttäessään rahilla muurin kupeella, jossa hän väärävartisesta piippunysästään imeksi ilkeänhajuisia palturihaikuja. Siitä oli myös hyvä tilaisuus katsella miten mummo, Jaakon anoppi, peräakkunan edessä pellavaharjalla suki itkerehtävän pikku Miinan vaaleita hiuksia ja samalla heilutteli jalallaan kehtoa, jossa nuorin lapsi lepäsi.

"Mitähän tuo tuostakin parannee", mietti Jaakko. "Kohtahan se kuitenkin on samanlaisena pörrykkänä taas. — Kiusaa vaan tyttöä tyhjän päiten — ikäänkuin täällä ei vältettäisi semmoisina, kuin ollaan."

Jaakko tuumaili jo vähän mummoa kieltääkin, mutta ei kuitenkaan viitsinyt; — ajatteli, jotta joutaa tyttökin vähän kiusaantua. Niinhän tuota täytyy muidenkin — aikaisempienkin. On vielä tuokin ilma semmoista siunattua, etteihän tuota pääse työhönkään, jos tahtoisikin.

Taas lähti Jaakon suusta uusi savupilvi ja pari kolme pientä rengasta. Sitte hän uudestaan rupesi ajattelemaan ilmaa.

Ilma — niin no. Olkoonpa millainen tahansa. Mukavampihan tässä onkin uunin kyljessä kyhjöttää ja mitäpäs siitä työstäkään hyötyä lähtee. Talollisten hyväksihän se kaikki tulee kumminkin ja me, muonamiehet, vaan saamme heidän maitansa ilman aikojansa möyriä ja parannella, jotta ne sitte kasvaa töllöttävät täytensä joka syksy. Mutta eivät ne nyt tänä vuonna talollisetkaan pääse tuloillaan kehumaan, jos tätä sadetta vielä kuukaudenkaan päivät kestää.

Vähitellen siirtyivät siitä ajatukset leikkuusen yleiseen ja erittäinkin Olkkolan leikkuutalkoosen. Oli siellä kuitenkin talkoopäivinä vähän toisenlaista, kuin tavallisina päivätyöpäivinä. Ei silloin isäntäkään ärjynyt, ei äystännyt miehille laiskuudesta eikä muusta. Kävelee vaan pullo taskussa ympäri peltoa saralta saralle ja pienimmästäkin silmäniskusta heti arvaa milloin toisesta pieni naukku parhaalta maistuu. — Ei ole silloin emännälläkään kahvikuppi tiukassa, eikä silloin hänen korvansa halkea, vaikka talkooväki illan suussa nostaa semmoisen möläkän, jotta se virstojen päähän kuuluu. Kyllä ne silloin kestävät, mutta puhupas muulloin vähänkään kovemmalla äänellä, niin heti haukutaan. Kyll' ovat talkoissa mielinkielin väen kanssa, mutta ovatkin siihen sijaan muina aikoina kitsaita ja äreitä.

Uskalsivathan ne viime keväänä suututtaa itse Hevois-Mikonkin ja ajoivat hänet pois huoneistaan, kun Mikko ei antanut orittaan navetan tyhjennykseen. Mitäpäs se Mikko sitte niistä välittää, kun sillä on rahaa, kuin roskaa. — Onhan sitä muutamilla rahaakin, vaan eipähän ole minulla. Ei ole — ha-hauu! Mutta ei ollut Mikollakaan muuta kuin tyhjät nyrkit siihen aikaan kuin yhdessä oltiin Olkkolassa renkinä — ha-haa-auu! — kas kun lämpimässä rupeaa haukottamaan.

Kaisa kulki akkunan ohitse. Mitä lienee puuhannut siellä vesisateessa, mutta Jaakon mietteet kääntyivät Kaisaan. — Kun olisi tuo eukko silloin älynnyt ottaa Mikon minun asemastani, niin ehkä olisin nyt minäkin rahamiehiä ja Mikko täällä minun sijassani hautoisi kylkeään kiuasta vasten. Minä, pöllö, olin silloin vielä niin miestä mielestäni, kun Mikon sain pois laudalta. Hullu minä olin, kun otin eukon ja sain vielä elätettäväksi tuonkin mummon, ruojan, joka tässä aina soittaa suutaan niin Kaisalle kuin minullekin. Olisinpas siihen sijaan hankkinut hevosen, niin hätäkös nyt olisi eläessä. Jos mistä saisi siksikään rahaa, niin ihan paikalla ostaisin hevosen vielä nytkin. — Eiköhän tuota hevosta millään keinoin saisi irti nytkin? Kun olisi oikein ahkeraksi tässä lyöttäytyä — ja ehkähän ne loppua uskoisivat velaksikin — ehkä —

Sitte minä kauppamiehille vain vetää köyryyttäisin viina-ankkuria ja minkä mitäkin niinkuin Mikkokin. — On todemmastaankin sillä Mikolla oikeat kissan päivät, mutta hänellä ei olekaan ympärillään noita leivän mankujoita eikä muita huolia. Laulelee vaan kuormansa päällä niin kesä- kuin talvikaudetkin mahallaan ötköttäessään, ja herrassikaria poltella tupruuttaessaan, kuin meikäläisten täytyy nurkantakaisiin tyytyä. Mut ollapa minullakin hevonen, niin kyllä en mahtaisi talonpoikain töissä rehmiä, — ei "pois se", sanoi Tutjun Tiemu torakalle — kauppamiesten kanssa minä vaan kestiä kävisin niinkuin Mikkokin.

Kaisa tuli silloin sisään luultavasti vuohta lypsämästä, koska tuntui hääräävän siellä ovensuun puolella maitohyllyn kohdalla. Riisuttuaan päältään päivän haalakaksi paahtaman miehensä sarkanutun, jonka viskasi rahille nurkkaan, kyyristihe Kaisa kehdon viereen viihdyttämään juuri kitisemään ruvennutta pientä Mattia.

Siinä oli Jaakolla taas sovelias tilaisuus tarkastella vaimoansa ja arvostella häntä. — Tuommoinen se nyt on, laiha kaukelo kuin paistin varras. Vaatteet riippuvat päällä kuin puuhevolla, ja silmät nuljottavat päässä kuin rasvatiplat liemen pinnalla. Johan sen naamakin alkaa kurttuun käydä, vaikk'ei vielä ole kuin viisi vuotta yhdessä oltu. Nyt se on ruvennut oikein silmissä vanhenemaan, kun sen saivat niissä kerettiläisten seuroissa käymään; eikä ihminen i:tä s:stä eroita, vaan niissä pitää vain juosta rohventeeraamassa. Jos minä olisin ennakolta tämän elämän tämmöiseksi arvannut, niin kyllähän minä olisin mahtanut vihille mennä. En tässä maailmassa, pois se, sanoi Tutjun Tiemu —

"Menisit tuosta lojumasta edes puita pilkkomaan, niin kiehauttaisin tässä kahvin syntisen sydämeni lämpimiksi", lausui Kaisa Jaakolle, saatuaan Matin nukutetuksi.

"Eikös niitä ole enää pilkotuita — vastahan minä toisna päivänä" —

"Tyhjälläkös se sauna sitte lämmitettiin", tiuskasi mummo.

Jaakko kynsäsi korvallistaan ja haukotellen nousi ylös.

"Missähän lienee taas sekin kirves?" kysäsi hän naisilta.

"Tuollahan tuo näkyi eilen olevan rankakasalla", tiesi mummo.

Nuttunsa löysi mies helposti, mutta mutisi hampaidensa välissä jotain sen kosteudesta. Vyö ja rukkaset siihen sijaan olivat hakusalla. Vyö löytyi viimein tupakkahakkurin takaa nurkasta, mutta rukkasia ei ollut kukaan nähnyt. Pikku Miina etsi niitä tulipäreellä uuninkin päältä, mut eivät ne sielläkään olleet. Mummo ja Kaisa myllistivät kumpikin omat kätkönsä ylösalaisin, eivätkä löytäneet mitään. Jaakko itse seisoi miettiväisenä keskellä lattiaa ja sanoi epäilevänsä jonkun ne varastaneen.

"Vielä mitä, eihän täällä ole koko viikolla ketään semmoista käynyt", tuumaili Kaisa ja lisäsi: "voithan noita nyt tuon verran paljainkin käsin pilkkoa."

"Rakkuloillapa nuo ovat käteni jo ennestäänkin."

"Kyllä olet mieheksi kumminkin koko asso", mutisi Kaisa.

"Onhan se, vaan minkäs teet", vastasi Jaakko.

"Täällä, täällä sängyn pohjalla on yksi!" huusi Miina iloisesti.

Siellä oli toinenkin ja niin vihdoinkin pääsi Jaakko lähtemään työlle. Hänen pihalle tullessaan näyttivät pilvet jo ruvenneen ohenemaan, ja taivaalta, Luukkolan vaaran kohdalta, kuumotti niiden lävitse aurinkokin, niinkuin himmeä yölamppu. Vähitellen selkeni ilma sitte yhä selkenemistään ja tuntui kaikin puolin niin raittiilta, etteivät pääskysetkään enää malttaneet pesissään pysyä vaan lähtivät lentelemään.

Ilman muutos tuo lienee vaikuttanut Jaakkoonkin, koska äskeinen vetelyys näytti hänestä kokonaan kadonneen ja yksi musta halmeranka toisensa perästä muuttui pieniksi huonehaloiksi.

Hetkisen kuluttua tuli Kaisa hakemaan sylyyksellisen puita pirttiin ja niitä ottaessaan huomautti miehellensä: "kas miten taivas nyt jo on kuulakkana kuin lasi!"

"Onpa todellakin", vastasi Jaakko, pyyhkiessään takkinsa hihalla hikeä otsastaan, "ja ilmakin tuntuu niin lämpimältä."

"Eiköhän tuosta ilmat nyt hiljankin ruvenne asettumaan", sanoi Kaisa vielä mennessään.

Jaakko katseli vähän aikaa puiden oksilla kimaltelevia vesihelmiä ja ryhtyi sitte taas innolla työhönsä, mutta ajatukset vaan pyörivät hevosessa ja hän koetti keksiä keinoa, jolla sen isännäksi pääsisi. Kaukaa hän ei kuitenkaan ehtinyt hakata eikä ajatella, ennenkuin korviin kuului jonkunmoista röhkivää ääntä. Jaakko kuulosti hiukan, mutta jatkoi kumminkin työtään arvellen: mikä lienee. — Yhä kuului ääni ja se tuntui tulevan tieltä, tuolta kirkolta päin.

"Kyllä se vain on hätähuuto", jupisi Jaakko tarkemmin kuunneltuaan ja lähti kirves kädessä samoamaan suoraan ääntä kohden. Vähän matkan päässä, Savinotkon rumpusillan kohdalla, näkikin hän tiellä hevosen ja kärrit, jotka olivat vajonneet puron lokaan, kun silta oli alta särkynyt.

Kärryissä oli joku niiden täyteinen, hyllyvä jättiläismöhkäle, josta kuului tuo outo ääni ja tuhutus sellainen, kuin vahvan höyrykoneen käydessä. Jaakko eroitti, lähemmäksi päästyään, möhkäleen yläpuolella suurenmoisen palleron ja vielä likempänä näki hän sen päällä litteän pään peitteen, jonka etupuolella loisteli, kruununmiehen merkkinä, kokardi.

"Tuleh — — hyyh! — — hyvä mies auttamaanh — hyyh! Putte ei yksinään saah kääsyjä tässä kirotussa vellissä hievahtamaankaan."

"Hyvää päivää, herra vallesmanni ja Jumala avuksi!"

"Eih — vaan auta sinä minua — — irti tästä kurasta."

"Onhan sitä nyt likaa ihan yli tarpeen ja tässä on aina ollut niin huono rumpu, jotta eihän se kestä tavallistakaan painoa", tuumaili Jaakko Puttea silmäillen.

"No, älä siinä hevosta ällistele, vaan koeta työntää tuolta takaapäin."

"Kyllä, kunhan tässä keretään."

"Tämmöistäkös tämä on koko väli Pellonpäähän asti?"

"Ei; onhan tässä kuivempaakin välillä, mut Pohjolan kujoisilla sitä vasta velliä on."

"No, eikö se liikahdakaan?"

"Ei, vaan jos herra vallesmanni nousisi —"

"Tuommoiseenko siivoon? En ikipäivinä."

"Mutta mikäs tässä muutoin neuvoksi tulee?"

Pikkuisen mietittyään käski nimismies Jaakon ottamaan metsästä kangin ja koettamaan sillä kohottaa kärryjä. Toinen teki työtä käskettyä ja heti oli hänellä aseenaan tukeva koivuinen kanki. Sen toinen pää pistettiin akselin alle, toisen pään Jaakko otti olkapäälleen ja alkoi oikein hartiavoimalla nostaa.

"Kyllä nyt nousee, vaikka olisi millaisessa iskoksessa", tuumaili Jaakko mielissään.

"Tuntuu nousevan — — älä — Putte ptruu, ptruu — älä — —"

Kesken jäi nimismieheltä lause ja hän vierähti kääsyistään suin päin kuraan.

"Ohoh! Eihän, vaan liene koskenut."

Nimismies huohotti kovin, puhki, kiroili ja oli kirjavampi kirjavintakin tikkaa. Jaakon avulla pääsi hän kuitenkin pystyyn, mutta sätti sittekin Jaakkoa aika tavalla. — Arvattavasti enemmistä torista päästäkseen, koetti Jaakko mitä pikemmin, sitä parempi toimittaa nimismiehen suoraan metsän läpi mökillensä itseänsä siistimään ja kuivailemaan ja lupasi tietä myöten itse tuoda hevosen.

Nimismies ei ollut mikään kilpajuoksija, vaan saapui kuitenkin Kataja-ahon mökkiin paljo ennen Jaakkoa. — Mökissä säikähtivät naiset, nimismiehen tuommoisessa tilassa nähdessään niin, etteivät älynneet pyytämättä edes auttaa häntä vaatteiden riisumisessakaan ja pikku Miina potalsi piiloon äitinsä rukin taakse, josta sitte uteliaasti vierasta koko ajan katsoa mirjotti. Kaisan ripustellessa vaatteita lieskan eteen kuivumaan, oli nimismiehellä aikaa silmäillä ympärilleen ja nuhdella naisia mökin siivottomuudesta, sillä: olihan toki köyhälläkin vettä ostamatta, että saisi omat ja lastensa silmät pestyiksi, varsinkin näin sateiseen aikaan.

Hän leppyi kuitenkin osaksi omasta sukkeluudestaan, osaksi siitä kun Kaisa pesi kuppiparin ja sitte lautasella tarjosi hänelle sakeaa, sikurisekaista kahviansa. Viimein joutui Jaakkokin kotiin ja kehui vallesmannin hevosessa olevan "vähän juoksijan vikaakin."

"Mistäs sen tiedät, vai koettelitko sinä sitä."

"En, herra vallesmanni", selitteli Jaakko katsellen kurppostensa nokkia, "en minä koetellut, vaan kärryt kaatuivat toisen kerran; siksi minä näin kauvan viivyin."

Nimismies päätti sen johdosta vielä tänä syksynä panevansa tuon tien jakotieksi Yli- ja Kirkonkyläläisille; "ja katsokootkin sitte itseänsä, jos eivät sitä kunnolliseksi korjaa", sanoi hän.

Vaatteiden kuivettua irtausi niistä savi hieromalla helposti, mutta takkia päälle pantaessa sattui nimismiehen käsi povitaskuun ja hämmästyen kiljahti hän: "missä minun lompakkoni, häh?"

"Mikä lompakko?" tohti Kaisa kysäistä.

"Rahalompakko, jossa oli Pellonpäänkin rahoja tuhat kuusi sataa."

"Olisipa semmoinen rahasto minulla!" huudahti Jaakko.

Mökin syöpäläiset saatettiin rauhattomiksi lompakkoa etsiessä, mutta ei sitä kuitenkaan löytynyt.

"Mies, sinä olet sen varmaan ottanut", tiuskasi nimismies Jaakolle.

"Mi-mi-minäkö?" sammalsi Jaakko kalveten.

"Sinä, — se on pudonnut kaatuessa ja sinä sen näit; se on ihan selvä."

"Kaatuessa? enhän minä nähnyt kuin hevosen."

"Kyllä sinä näit ja siksi narrasit minun metsän läpi kulkemaan, — tunnusta pois."

"Tunnusta pois, Jaakko, jos olet ottanut", kehoitti Kaisakin.

"Minä en ole nähnyt mitään lompakkoa, sen vähemmän sahviaanista", väitti Jaakko.

"Ahaa, mistäs sen sahviaaniseksi tiesit?"

"Minä näin sen teillä Putkelan huutokaupassa."

"Nyt olet mies kiini — — eihän sitä minulla silloin vielä ollutkaan."

Jyrkästi kielsi Jaakko ottaneensa lompakkoa ja vihan vimmassa lähti nimismies mökistä, uhaten vielä Jaakolle näyttää "närhin näperit."

Kohta rupesi kylillä kulkemaan kumminkin huhuja Jaakosta. Kaikista ihmisistä oli selvää selvempää, että Jaakko oli ottanut nimismiehen lompakon. Juohtuipa nyt vielä ihmisten mieleen, että ennenkin, Jaakon seutuvilla ollessa, oli silloin tällöin kadonnut yhtä ja toista pientä rihkamaa, vaikka ei kukaan ollut osannut häntä varkaaksi epäillä. Sitä vaan yleiseen ihmeteltiin, kuinka hän niin itsepintaisesti voi kieltää varkauttansa ja enimmän kaikista ihmetteli sitä Kaisa, Jaakon oma eukko.

Hän toimitti miestänsä puhuttelemaan milloin minkin uskokumppaneistaan, jotka mitä virveimmillä uhkauksilla ja kuvauksilla tulevasta tuomiosta koettelivat taivuttaa Jaakkoa tunnustukseen. Silloin aina suuttui Jaakko ja vielä kauheammilla uhkauksilla tukkesi toisten suut tahi ajoi heidät suorastaan pellolle. Ei auttanut sekään, vaikka nimismies olisi jättänyt asian sikseen, kun vaan olisi rahat takaisin saanut.

Jaakko oli ja pysyi paatuneena ja Kaisa-parka sai sen vuoksi monta unetonta yötä itkien viettää. Kuitenkin näki jokainen miehen silmistä, ettei hänellä ollut puhdas omatunto. Eihän hän hirvinnyt enää ketään suoraan silmiin katsoa, vaan tirkisteli jokaista niin epäluuloisesti kulmainsa alta; eikähän hän edes oikein ymmärtänyt varkauttaan salatakaan. Mökki näet siisteni siistenemistään ja kertoivatpa muutamat nähneensä Jaakolla toisinaan rahojakin, vaikka hän oli kyllä sanonut niitä saaneensa työpalkoistaan tukkiherroilta, joiden kanssa kierteli metsiä lukemassa.

Sitä paitsi ilmestyi vielä Kataja-ahon mökkiin hevonenkin. Jaakko sanoi ostaneensa sen mustalais-Kallelta ja kehui käteen antaneensa kuusikymmentä markkaa, toiset kuusikymmentä olisi maksettava ensi syksynä.

"Kyllähän mustalainen sinulle velkaa uskoi", sanoi Kaisa. "Ole joutavia lörpöttelemättä — ja kun sinulla kerran oli niin paljo rahaa, niin olisit ostanut lehmän, jotta olisi saatu edes oikeaa maitoa."

"Mihinkäs lehmällä pääsee", tuumaili Jaakko, "mutta hevosella minä kauppamiehiltä ansaitsen vielä toisenkin pennin."

Kauppamiehetpä eivät huolineetkaan Jaakkoa kuormiansa kulettamaan ja muutkin ihmiset rupesivat häntä vieromaan yhä enämmän. Moni arveli Jaakon kuitenkin tunnustavan kaikki oikeudessa, johon pitkin syksyä haalittiin vieraita miehiä ympäri pitäjästä. Muiden muassa oli sinne kutsuttu todistajiksi kaikki nekin, jotka olivat olleet Putkelan huutokaupassa pari vuotta ennen nimismiehen lompakon katoamista.

Oikeuspäivä tuli viimeinkin ja kokonaan se menikin sitä todistajain joukkoa kuulustella. — Useimmat vierasmiehet kertoivat tuomarille koko elämäkertansa ja jotkut naiset uskoivat hänelle pieniä salaisuuksiaankin, mutta Jaakon asiaan ei saatu paljo mitään valkeutta. Kaikki asianhaarat olivat tosin Jaakkoa vastaan, mutta kun ei toteennäytöksiä ollut ja hän niin uppiniskaisesti kielsi, vaati nimismies lopuksi häntä puhdistusvalalle, kuitenkin katsoen kohtuulliseksi, "että Jaakko ensin kävisi papin tutkinnon alla", niinkuin sanat kuuluivat. Sitä vaatimusta kuullessaan Jaakko vavahteli ja siinäkin oli uusi todistus hänen syyllisyyteensä, sillä "eihän viattoman polvet vapise", sanoo jo sananlaskun, ajatteli nimismies.

Asia lykättiin kohdakkoin pidettäviin välikäräjiin, joissa muitakin rikosasioita oli tutkittavina. Silloin määrättiin Jaakko tulemaan puhdistusvalalle ja oli hänen samalla oikeudelle tuotava, "asianomaisen" papiston todistus siltä, että hän oli saanut opetusta valan tärkeydestä ja arvosta.

Puoli päivää selitti sitte kerran provasti Jaakolle, kuinka Israelin vaimon poika kirosi nimeä ja kivitettiin, ja kuinka Herra kuutta vihaa ja kauhistuu seitsemää, niiden seassa petollista kieltä. Vielä hän järisyttävällä tavalla osoitti, että valehtelijoilla on oleva osa siinä järvessä, joka tulesta ja tulikivestä palaa; ja kuinka rangaistus ei vääräin huoneesta lakkaa ja kysyi lopuksi: "oletkos nyt aikonut viimeinkin tunnustaa?"

"En", oli lyhyt ja jäykkä vastaus.

Provasti jätti nyt lain sikseen ja uudestaan, ponnistaen kaiken kaunopuheliaisuutensa liikkeelle, koetti näyttää toteen, että Jaakko siinä tapauksessa tekisi anteeksi antamattoman synnin; elämässä ja kuolemassa jäisi osattomaksi kaikista evankeliumin armolupauksista; sulkisi itseltään oven iankaikkiseen elämään, eikä enää voisi ottaa armoa vastaan, vaikka tahtoisikin.

"En sittekään rupea tunnustamaan", murisi Jaakko.

Vaikka provasti oikein liikutettuna pyytämällä pyysi Jaakkoa tunnustukselle, ei hän sittekään taipunut ja sai viimein vaaditun todistuksen. Vielä välikäräjissäkin vakuutteli tuomari Jaakkoa tarkasti miettimään tilaansa ja väärän valan seurauksia, ennenkuin valalle tulisi, mutta se oli samaa, kuin olisi seinälle saarnannut.

Tuomari oi voinut muuta kuin käski vetämään pellin auki, että sieluparka pääsisi sitä tietä pois saastuttamasta oikeustuvan ilmaa ja luki sitte edellä valan kaavan.

Rohkeasti pani Jaakko kolme sormea kirjalle ja selvällä, melkein uhallisellakin äänellä, saneli valan sanat tuomarin perässä. Vasta sanoissa: "niin totta, kuin Jumala minua auttakoon ruumiin ja sielun puolesta" vavahteli ääni hiukkasen, mutta meniväthän nekin loppuun. Niin oli Jaakko vapaa syytöksestä. Kalpeana hän astui ulos käräjätuvasta, eikä näyttänyt mennessään huomaavan, kuinka käräjäväki kammoen antoi hänelle tietä välitsensä.

Jonkun päivän kuluttua tuli Olkkolan isäntä Kataja-aholle "ystävällisesti" ilmoittamaan, että mökki piti olla uudeksi vuodeksi tyhjänä. Hänen ei millään tavalla kuulunut käyvän laatuun enää ensi vuonna Jaakkoa kirjoissaan pitää.

"Onkos isännän tarvinnut minun puolestani ulostekoja suorittaa, vai miksi se ei enää käy laatuun?" kysäsi Jaakko.

"Eipä suinkaan", vastasi Olkkolainen hymyillen ja katsoa vilauttaen Jaakkoon lisäsi hän: "enämpi noita sinulla lienee varoja maksaa, kuin monella muulla."

Jaakko lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan eikä edes vastannut isännän jäähyväisiinkään. Sitte hän lähti kylälle hankkimaan kattoa päänsä päälle, mutta se ei ollutkaan helppo tehtävä. Muutamat näet kielsivät suorastaan, toiset kiertelemällä, eikä kukaan asuinlupaa antanut, vaikka Jaakko kävi joka talossa. Kaisakin kävi rukoilemassa Olkkolan emäntää, mutta yhtä turhaan.

Emäntä antoi vaan Kaisalle lohdukkeeksi joulukynttelin, jossa oli kolme noin sormen pituista haaraa, mutta ei sanonut mitään muuta voivansa tehdä. Jaakko ei Kaisan tullessa ollut kotona, ja mummo sanoi hänen äsken äänettömin päin menneen ulos.

"Eikö liene jo mennyt nuoran jatkoksi koko mies", arveli mummo.

Kaisa tillahti itkemään ja itki vielä silloinkin, kuin Jaakko saapui kotiin.

"Mikäs täällä nyt on hätänä?" tiedusteli mies sisään päästyään.

"Mikä — ja sinä vielä kysyt sitä?"

"Elä tyhjiä itke, ei hätä ole tämän näköinen ja on sitä maata muuallakin", lohdutteli Jaakko vaimoaan, mutta, kun huomasi pöydällä joulukynttelin, ärähti hän: "mistäs sinä tuon olet kulettanut?."

"Olkkolan emännältähän tuon sain pikku Miinalle huviksi."

"Sait ja otit?"

"Miks'en olisi ottanut, kun toinen hyvästä sydämestään antoi?"

"Hyvästä sydämestään! — Pilkatakseen minua sillä siitä valasta hän sen antoi."

Jos ei ennen, niin ainakin nyt oli Kaisa vakuutettu miehensä tehneen väärän valan. Raskas paino tuntui entistä kovemmin nyt ahdistavan hänen sydäntänsä, eikä se keventynyt siitäkään, kun Jaakko ilmoitti käyneensä Tuiskulan Juholle myymässä vuohen ja "kaikki joutavat hynttyyt", joista Juho oli luvannut suorittaa mustalais-Kallelle Jaakon velan. Sitte käski Jaakko vielä naisten panemaan kaikki vaatteensa kokoon, "sillä huomenna lähdetään tästä Venäjälle."

"Huomenna? Joulun aattona?" ihmettelivät naiset.

"Niin juuri huomenna, Joulun aattona."

Siinä ei auttanut itkut, eikä valitukset, vaan täytyi totella, sillä Jaakko oli loppuaikoina: käynyt niin kummalliseksi, että kuka sen tietää, mitä olisi tehnyt, jos olisi liiaksi vastustelemaan ruvennut.

Huominen päivä tuli ja kirkas talvinen päivä se olikin. Jaakko valjasti hevosen pitkien matkalaitojensa eteen, vaan naiset eivät joutuneet valmiiksi, ennenkuin jo alkoi kylältä kerääntyä joutilaita lähtöä katsomaan. Jotkut naisväestä näyttivät olevan pahoillaan lähdöstä ja kyynelsilmin ottivat jäähyväisiä, varsinkin lapsilta ja Kaisalta, mutta useimmat laskivat leikkiä koko matkasta.

Hiljankin saatiin mummo ja Kaisa istutetuiksi reen perään ja kaikenlaisiin ryysyihin käärittyinä pantiin lapset heidän syliinsä. Jaakko itse hyppäsi sevipuolelle, nauskautti kerran ruoskalla hevosta ja niin sitä lähdettiin.

"Ei, tuo herja, edes, vanhan tuttavuuden vuoksi antanut minulle osaa niistä nimismiehen rahoista", tuumaili Hevos-Mikko, "vaikka minähän hänelle kultaisenkin hankin."

"Mitä?" huusi Jaakko taakseen katsoen.

"Eipähän mitään; — onnea vaan matkalle!"

Naurun hekotuksen seuraamana luikahti Jaakon matkue Kuittilan kujoisille, joiden vierusaidat olivat koristetut kämmenen paksuisilla, huikaisevan valkoisilla ja kaarevilla lumiköynnöksillä. Puhdas lumivaippa peitti kaikki vainiotkin ja puiden oksat olivat kuin valkeassa kukassa. Yksin Kuittilan talon katotkin olivat päällystetyt pehmeällä lumikerroksella ja tuolla talon takana levisi metsäisten harjujen välillä Lummelammiin tasainen pinta. Sitä pitkin kulki, tummien kuusiviittojen välitse, kauas itään vievä tie, jonka molemmilla puolilla lumi maalaantui auringon viistoisista säteistä hieman punertavaksi. Koko luonto näytti valvistautuvan juhlaa vastaan ottamaan ja reen anturat veisasivat tavallaan yksinkertaista juhlavirttä.

Kuittilan emäntä, kuultuaan ulkoa reen ratinaa, sulatti henkäyksellään moniaita kimaltelevia jääkukkasia akkunan ruudusta ja katsoi sitte sulasta paikasta menijöitä, kunnes ne katosivat kuusikkoon lammin toisella rannalla,.

"Tuolla ne nyt menevät", puheli emäntä lattiaa pesevälle palvelustytölle. "Surkeat juhlat mahtaa heilläkin olla, kun saavat Joulunsa taipaleella viettää."

"Mitäpä noista säälii", mutisi tyttö, "mitä ihminen kylvää, sitä hän myös saa niittää."

Surkealta todella tuntui lähtö matkamiestenkin mielestä. Vähitellen näkyivät kuitenkin naiset tyytyvän kohtaloonsa ja alkoivat vähin puhella keskenään, mutta Jaakko pysyi yhä äänettömänä mietteissään. Vasta iltahämärissä, kun taivaalle alkoi ilmestyä kirkkaita, välkkyviä tähtiä, puuttui hänkin puheisin ja paljoa lempeämmällä äänellä, kuin pitkiin aikoihin oli käyttänyt, kertoi pikku Miinalle Bethlehemin tähdestä, josta levisi totinen valkeus kaikille pimeydessä vaeltaville kansoille, ja joka valkeus ei koskaan sammu.

"Niinhän se puhuu, kuin pappi", ajatteli mummo, hartaasti kuunnellessaan Jaakon kertomista. Kaisa, taas tunsi sydämmensä lämpenevän miehensä sanoista ja päätti mielessään: "ei ikinä — — ei väärän valan tekijä voisi ikinä hänestä noin puhua." Hän olisi kiittänyt miestänsä, jos ei olisi luullut Jaakon pitävän sitä lapsellisuutena.

* * * * *

Nimismieheltä ei Ylikyläläisten kirkkotie syksyllä tullutkaan jaetuksi, vaan keväällä, heti kauran panosta päästyä, täytyi sekä Kirkon- että Ylikyläläisten ryhtyä tien tekoon. Molemmille puolille oli kaivettava oikeat valtaojat ja Savinotkossa tien poikki kulkevaan puroon oli tehtävä semmoinen silta, että se kestäisi vaikka mitä.

Tuiskulan Juhon osaksi tuli itse puron siivoaminen. Muutaman kerran puroon pistettyään nosti Juho lapiossaan lahoneiden puupökäleiden kanssa litteän savimöhkäleen, joka hajosi, kun hän sontien viereen viskasi.

"Mitäs punaista sieltä nousi?" kysäsi eräs ojan kaivajoista.

"Mitä lienee", vastasi Juho tyynesti ja jatkoi työtään.

"Ei, älähän — — katsotaanpas", sanoi toinen ja meni tarkastamaan tuota punaista esinettä.

"Lompakkohan se on."

"Kies'avlta! On se lompakko."

Miehiä kerääntyi nyt enämpikin yhteen ja joku heistä huusi: "ho hoi miehet! Keltä teistä on lompakko kateissa?"

"Kyllä ei varmaankaan minulta", sanoi Kurttilan ruotupoika.

"Eikö liene vain sinulta", tuumaili nauraen Mattilan Pekka.

"Näytäpäs, — minä olen tuon jossain jo onnenkin nähnyt."

"Olen minäkin — — maltas! — — se on nimismiehen lompakko", sanoi Tuiskulan Juho.

"Sekö, jonka Kataja-ahon Jaakko varasti?"

"Sekö lienee vai mikä, vaan kyllä nimismiehellä oli ihan tuon näköinen."

"Olkaa hupsimatta", sanoi Olkkolan isäntä. "Kyllähän sen Jaakko olisi sinne heittänyt!"

"Katsotaanpas, onko siinä vielä rahaakin."

"Mies! Älä liikuta löytökalua", varoitti joku, mutta myöhään, sillä lompakko oli jo auki.

"Se on ihan täynnä satamarkkaisia."

"Näinköhän noista vielä käyvät rahat tulee", arveli eräs, vaan silloin joutui siltavoutikin paikalle ja otti lompakon huostaansa.

Varovasti eroiteltiin sitte märät setelit toisistaan. Niitä oli kuusitoista sadan markan, kaksi neljänkymmenen markan rahaa ja joitakuita kolmimarkkaisia.

"Kunhan ei Jaakko sittekin olisi ollut syytön", epäili Mattilan Pekka.

"Syytön — miksikäs hän sitte olisi lähtenyt Venäjälle?"

"Ja vielä vannonut sielunsa pahalaiselle", nauraa honotti Olkkolan isäntä.

"Syytönhän peto taisi olla", selitti siltavouti Olkkolaiselle. "Tuossa näet eroittaa vielä selvästi K.G.N. ja ne merkitsevät Kalle Kustaa Nöyréniä, joka on nimismiehen nimi."

"Olisikohan sitte Jaakkoa syyttä kiusattu", arveli muudan mies lapioonsa nojaten. "Mutta miksi hän ei sitte sanonut itseään viattomaksi."

"Olisitkos sinä uskonut", kysyi nenäkäs ruotupoika.

"Onkohan tuo aivan varmaan se sama lompakko?" tiedusti vieläkin Olkkolan isäntä, varmuuden vuoksi.

"On se", päätti siltavouti. "Olenhan minä sen satoja kertoja nähnyt."

Siltavouti lähti siitä lompakkoa nimismiehelle viemään, mutta ei Olkkolan isäntä sittekään ottanut uskoakseen, että se oli sama kadonnut kappale, josta oli niin paljo melua ollut.

Pitkin kesää kuulutettiin sitte kirkossa: että jos kuka laukku- tai muita venäläisiä sattuisi näkemään, niin pitäisi heitä kehottaa käymään nimismiehen puheilla. Ei venäläisten kuulunut laisinkaan tarvitsevan laukun ryöstöä pelätä, vaan päinvastoin palkittaisiin heille vielä vaivatkin.

Ihmeen paljo Venäjän miehiä kävikin kuulutuksen johdosta nimismiehen puheilla, vaan yhä edelleen pysyi hän hajamielisenä ja harvapuheisena. Syksyllä täytyi hänen vielä pitää talossaan ompelijoita vaatteita itselleen pienentelemässä. Nimismies oli näet kesän kululla laihtunut lähes puolitoista leiviskää ja alkoi jo käydä harmaasen, kun ei Jaakon olinpaikasta ollut selkoa saanut.

Matkalla.

Olisi pitänyt olla jo vankka talvi, mutta olikin syksy, — synkkä ja pimeä yö. — Taivas tuolla ylähällä, pään päällä, peittyy pimeyteen niin, että ei oikein näe edes sitäkään; vai eikö muutoin saattane katsellakaan, kun sataa suhuuttaa alinomaa ja hiukkaakaan taukoamatta. Ei se ole suoraa, rehellistä sadettakaan, vaan semmoista hienon hienoa vesi-utua, joka tunkeutuu joka paikkaan ja läpäisee kaikki. Tuulen mukana sitä vaan yhä tulee tuolta kaukaa edestäpäin — mistä asti tulleekaan. Ensin se sade lioitti matkustajan päällystakin, sitte kärryissä olevan jalkopeitteen, aikoneekohan koko ruumiin liuokseksi laittaa? Nyt nuo pienen pienet vesipisarat, vihuripuuskan voimasta, kaivaantuvat matkustajan huopahattuun. Hän tuntee, miten hikinauha otsapuolelta vettymistään vettyy.

"Olisihan tuota hattua hiukkasen käännettävä, mutta mitäs siitä — kastuisivat kädet. Näin on vaan parasta istua kököttää yhdessä kohden, hievahtamattakaan. Kädetkin tuntuvat niin lämpöisiltä näin hihoihin kaivettuina."

Ajatuksissaan matkustaja vähän kutistaa ja käännältää ruumistaan. Kaikki vaatteet tuntuvat juottuneen toisiinsa kiinni yhdeksi kuoreksi ja ruumis on ikäänkuin irrallaan siellä kuoren sisällä. Tuo tiekin on vielä niin siunatun huonoa ja kuopperoista.

Tuntuu tavallista tuimempi sysäys, joka pikkuisen virkistää alakuloista mieltä. — "Mikä nyt", äännähtää matkustaja nurpeista mietteistään havahtuen.

"Käännytään kievarin tielle", vastaa kyytipoika.

Hevonen jatkaa torkkuvaa astuntaansa yhtä hitaasti, kuin ennenkin ja suruiset mietteet risteilevät aivoissa yhdessä hämärien unikuvien kanssa. Tie tuntuu muuntuvan yhä huonommaksi ja kuraisemmaksi. Eipä sillä, että sitä näkisi, vaan kyllä sen tuntee — tärähdyksistä ja kuulee siitä litseestä, jonka kaviot synnyttävät likaan polkiessaan.

"Ptruu! Kunhan ei kaaduttaisi", tuumii kyytipoika ja lisää: "johan on tämäkin joulun aikaa."

"On tosiaan — — kun tuli kesä keskellä talvea."

Saavutaan viimein majataloon ja pyydetään hevosta.

"Tuota — tuota, eikös se herra voisi olla talossa yötä, kun on niin rämpsyinen ilma", kysyy uninen isäntä päätänsä raappien.

"En voi, sillä minun täytyy vielä ehtiä yöjunaan ja joutua — —."

Punehtuen jätti matkustaja lauseensa kesken, sillä hän oli ollut sanomaisillaan ilmi salaisuutensa. Kuitenkin lisäsi hän kohta: "minun täytyy eteenpäin, vaikka läpi vuoren."

Isäntä katosi huoneesta ja matkustaja vaipui unelmiinsa istuimelle. Suloinen raukeus valloitti hänen jäsenensä tuossa hämärässä huoneessa, jossa yksi ainoa talikynttilä paloi pöydällä. Ajatukset alkoivat liidellä siinä sinne ja tänne, ja tuntui hyvältäkin olla yksinään täällä lämpimässä suojassa. Yksinään hän tosin oli koko maailmassakin näihin asti ollut. Ei mikään ollut oikeastaan tähän saakka sitonut häntä elämään, mutta kohta oli toisin.

"Niin toisin; ja minäkin kiinnyn elämään", mutisi hän. Silmät olivat harhailleet siihen asti ympäri huonetta. Nyt seisahtivat ne ja katse kiintyi yhteen kohti tuonne sängyn jalan juureen. Varsi kynttilässä kasvoi kasvamistaan, mutta matkustaja ei sitä huomannut. Siihen sijaan huomasi hän vuoteella venyvän valjun miehen. Pieni poika seisoi paitasillaan siinä vieressä, lohduttelemassa tuota miestä.

"Ole huoletta, isä", sanoi poika. "Kyllä minusta mies tulee ja Matista kanssa. Minä laitan sitte meille talon yhtä pulskan kuin kuvernöörilläkin on siellä Saimaan niemessä. — Ole vaan huoletta! Minä rupean papiksi ja sitte otan äidin ruustinnaksi ja Matin Silvanteriksi ja ostan hänelle paljon paremmat hevoset, kuin pappilan Silvanterilla onkaan. Kaksi mustaa minä ostan ja sitte sen Jablakoffin punaisen varsan ja sitte vielä — sitte vielä — —"

Tuolla hiiloksen edessä hymyili äiti poikansa puhetta kuullessaan, vaikka kyynelet kiilsivät silmissä. Pikku Matti taas piti lorikoiden puhetta kätkyessä, samalla kohotellen palleroisia pohkeitaan ja ojennellen tulta kohden kätösiänsä.

Siitä oli jo kuitenkin kulunut kauan, hyvin kauan. Nuori hovineuvos tuskin enää muistikaan, kuinka kauan. — Johan siitäkin oli vuotta parisen kymmentä, kuin äiti vilustui siellä Salakkalahden avannolla kaupunkilaisten vaatteita pesiessään, ja sitte kuoli, Ei, jo siitä oli enämmänkin. Siitäkin oli jo tänä talvena kaksikymmentä vuotta, kuin valtioneuvos otti hänet hoitoonsa ja Matti lähetettiin maalle. — Missähän mahtoi Matti nyt olla? Ei ole tullut koskaan kuulustelluksi. — No varmaan hän on renkimiehenä jossakin siellä maalla, tai ehkä on siivona työmiehenä kotikaupungissa, jos on sinne palannut.

"Haa — aau! Kauanpa se hevonen taas viipyykin", äännähti matkustaja luoden silmänsä ovea kohti. Se pysyi kuitenkin sulettuna, eikä juuri kuulunutkaan muuta kuin tuulen suhinaa ulkoa. Se oli niin tuttua ääntä, se oli kuin kuisketta menneiltä ajoilta — niiltä ajoilta, joina valtioneuvos "mielenhäiriössä" laski luodin otsaansa, ja leski sitte tyttärineen joutui sukulaistensa armoille.

Noinhan se suhisi ja valitteli tuuli sielläkin Vaittisen ullakkohuoneessa, jossa sai "ilmaiseksi" asua, kunhan vaan koulutöiden lomassa pari kolme tuntia päivässä ahtoi viisautta mestarin poikien koviin päihin. — Tuolla tavoinhan se suhisi tuuli usein silloinkin kuin äiti aina iltaisin toi sinne ylös ansaitsemansa markat ja kertoi, että "kotona oli kaikki hyvin." Matti kuului kyllä käyvän hiukan kalpeaksi, "kun ei juuri milloinkaan saa keittoruokaa maistaa, mutta tervehän hän muutoin on ja hiljainen. Nyt lähetti kauppaneuvoksen rouva hänelle vielä Alfred-herran vanhat housutkin niiden sijaan, jotka heidän koiransa tässä viime viikolla repi — hyvä rouva se on — ja Matin haavatkin jo ovat paranemaan päin. — — Elä sinä meistä murehdi, ole vaan ahkera, vaikka kuinka pimeältä näyttäisi; kylläpähän vielä kerran kirkastuu."

"Hiuu — uuii — uu", vinkui tuuli yhä ulkona. Niinhän se vinkui aina silloinkin, kuin ylioppilaana ollessa siellä pitkän sillan korvassa, Helsingissä piti tyhjin vatsoin vuoteelle mennä. — — Mitähän Aliise niistä oloista sanoisi? Mutta ei — en koskaan kerro niistä hänelle. Hän häpeäisi minua — aivanhan hän menehtyisi tuo vieno, hento kukka, joka on aina päiväpaisteessa ollut. Muudan päivä vielä, muudan päivä ainoastaan, niin saan kaikkien nähden tuota armasta lasta omanani syleillä.

"Hevonen on valjaissa, herra", kuului järeä ääni ovelta. — Taas seurasi sitte samaa sadetta, samaa tuulta, samoja tärähdyksiä, samoja apeita, unenhorroksen sekaisia ajatuksia. Pimeät, umpisalaisen näköiset talot rakennuksineen väistyivät vähitellen syrjään ja jäivät jälelle, niinkuin häpeissään ja pahalla omalla tunnolla olevat. — Jo toki ollaan maantiellä. Luultavasti ovat tien vieret viljeltyjä maita, koska eivät näytä niin sysimustilta, kuin äsken kylään tullessa; vai rupeaisikohan jo kajastelemaan. Eiköhän todellakin, — taitaahan tuolla edempänä taivaan rannalla tien oikealla puolen jo olla pilvet ohuempina. Onhan tuolla jo joitakuita vaaleampia viiruja ja koukeroita taivaallakin.

Ei, silmät ne vaan valehtelivat — kyllä se on vielä koko taivas yhtä synkkänä ja pilvessä. — Mutta mikäs harmaa laikka se nyt tulee tuolta vasemmalta? Jahaa, lampi se on; ja niin totta toisen kerran! — se on sulana. Sula se on, koskapahan siinä selvästi eroittaa rannalla olevan vuoren varjon. Tuo musta paikka tuolla on varmaankin saari. Saattaa täällä kesällä ja päivä-näöllä olla kauniitakin maisemia. Mitähän, jos olisikin ostaa itselleen täältä maatila kesä-asunnoksi ja siellä sitte Aliisen kanssa viettää oikeaa erakko-elämää.

Miksi humisee tuuli niin oudosti tuolla tuonnempana. Sehän on kuin hornan henkien hengitystä. Kylmä väristys käy pitkin selkäpiitä. Tullaan sillalle. — Ei — eihän se ollutkaan tuuli, vaan kosken pauhu.

"Onko tässä myllyä, tässä koskessa?"

"Onhan siinä mylly ja valssi."

"Minkälainen valssi se on?",

"Ka, se nyt on vain semmoinen valssi."

Hetkisen oltuaan vaiti, kysyy matkustaja vielä: "mitä siinä valssissa tehdään?"

"Ka, en minä häntä tiedä, mut kyllä sen inspehtori asemalla tietää — — niin oikein, sanoihan se Oikarin Paavo siinä lastujakin tehtävän."

Hevonen juosta lönkyttää taas hiljalleen eteenpäin ja tummassa yössä näkyy kummia, muodottomia varjoja kulkevan ohitse. Yhä lähemmäksi ja lähemmäksi hiipii hiipimistään tuolla kahden puolen tietä muutamia pitkiä, mustia jättiläishaamuja. Äänettöminä ja hitaasti, kuin aaveet lähestyvät ne. Matkustaja ponnistaa turhaan näkövoimaansa saadakseen selville noiden tummien kummitusten rajapiirteitä. Niillä ei ole ääriä ollenkaan, vaan vähitellen sulavat ne yhteen yön synkässä pimeydessä. Nyt nuo haamut järjestyvät kahteen riviin tien varsille ja ojentelevat käsiään, ikäänkuin aikoisivat salaperäisen synkkään syliinsä sulkea hevosen ja miehet, maantien ja taivaan — kaikki, kaikki. Oikein pöyristyttää, kun suljutaan noiden oneiden rivien väliin.

Matkustaja ummistaa ehdottomasti silmänsä odottaen jotakin kauheaa tuossa tuokiossa tapahtuvaksi. Ei tapahdu entistä enämpää, täytyy avata silmänsä taas. Nyt ei näe enää juuri mitään sivulle, eikä paljo eteenkään päin. Hurjasti viuhtovat vaan puut oksillaan ja taivas näyttää täältä puukujasta katsottuna entistään vähän vaaleammalta.

Mahtaa jo olla käsissä puoliyön aika. Siksi kai kuuluukin tuo puiden latvoissa ulvoen peuhaava tuuli niin omituiselta unisen miehen korviin. Tuossa äänessä on omituista uhkaa ja samalla säännöllisyyttä. Se muistuttaa kaukaa kuuluvasta puheesta. Heiluvat oksat näyttävät tavoittelevan miehiä kuin näkymättömän, verenhimoisen hämähäkin kädet, ja kuivien oksien aika välistä kuuluvat narahdukset ovat kuin peikkojen kuisketta.

Tuntuupa siltä, kuin olisi metsä ja ilma täynnä yön henkiä, jotka iloitsevat pimeydestä ja myrskystä. Pahantekijäin tavoin ne supisevat, kuiskivat keskenään ja kerskuvat siitä, että ei enää valoa missään välky. Pienessä kyläräätälin torpassakin tuolla metsänranteessa on jo valo aikaa sitte sammunut. — "Haa — huu — haa — hahaa", kuuluu humina synkässä salon sydämessä, niinkuin pitkä, mutta pidätetty ja ilkkuva nauru. Sitä seuraa huokaus, — huokaus niin pitkä, harras ja syvä, kuin tulisi se maan sydämestä saakka, tai lähtisi rinnasta kärsivän äidin. Kohta kuitenkin alkaa uudestaan kuulua tuo äskeinen ontto, kolkko ja kummallinen kuiske. Juurikuin lumottuna täytyy matkustajan kuunnella sitä. Toisinaan on se, kuni kiukkuisten kärmeiden sihinä, toisinaan taas, kuin hiisien haastelu vuorten onkaloissa, kun ne kertovat toisilleen hävityksestä ja heikkojen sorrosta.

Käyttäen koko tahtonsa voimaa koettaa matkustaja rikkoa tuota tenhoa, jonka alaiseksi on joutunut. Hän onnistuukin mielikuvituksestaan poistamaan nuo kaameat kuvat ja öiset äänet. Siihen sijaan on hän olevinaan jo matkansa päässä, tuolla rikkaassa, valoisassa kaupungissa, sivistyksen, tieteen ja taiteen pesäpaikassa. Hänen eteensä ilmestyy hymyilevä valo-olento, kaunis, kuin itse valkeuden enkeli. Tuo olento saa yhä enemmän tutut muodot, keijukainen kehittyy lemmityksi Aliiseksi. — Pienenä oli matkustaja usein, Bethlehemin tähdestä lukiessaan, toivonut itselleenkin sellaista tähteä onneen johtajaksi. Nyt on hänellä Aliisen lemmestä hehkuvissa silmissä kaksikin tähteä, jotka viittaavat häntä ja kutsuvat olemaan onnellisena ikänsä kaiken. Hymyyn vetääntyvät matkustajan huulet ja hänessä herää halu päästä pikemmin perille.

"Eikö tästä jo kohta päästä asemalle?"

"Koht' sillään päästään", vastaa ajomies verkalleen, — "ensimmäisen tienmutkan takaa sieltä jo pitäisi tulien ruveta näkymään; mutta ei se juna vielä heti tule."

Ei ruvennutkaan tulta näkymään, mutta nyt ollaan tuolla yksinäisellä sydänmaan asemalla.

"Ottaako herra matkalaukkunsa vaunuun vai viedäänkö sekin pakaassiin", tiedustaa ajomies?

"Kyllä minä laukun vaunuihin otan, mutta kapsäkki saa mennä tavaravaunuihin."

Asemamieskin saapuu näkyviin. Hän sytyttelee lamppuja odotussalissa, pistää tulen pariin lyhtyynkin ja samalla heittää syrjäsilmäyksen tuonne hämärään nurkkaan, penkille, jolle matkustaja oli istunut. Sitte hän kääntää silmänsä kapsäkkiin, jota kyytimies suurella rymyllä parhaillaan tuo sisään.

"Mitä siinä ähkäilet, — eihän tuommoinen paina, jos korkeintaan kolmetoista kiloa", sanoo asemamies tuntijan tavoin.

"Onpa sitä painoa kolmessakintoista kulissa näin minun ikäiselleni miehelle."

"Jassoo! Aapelihan se onkin. No hyvää iltaa; mitäs sinne päin kuuluu?"

"Eipähän liikoja erinäisiä", sanoo Aapeli kättä paiskaten, "mutta tämä talvihan se nyt ilveelle rupesi."

"Sanos muuta. Inspehtorikin tässä eilen jutteli minulle, jotta ei hän mokomaa ole nähnyt, kuin kerran ennen Venäjällä ollessaan."

Miehet puhelivat sitte minkä mistäkin ja tulivat siihen päätökseen, että "ei tämä tämmöinen ilma ole hyvän edellä, vaan siitä tulee joko suuri sota tahi keväällä niittymatoja taas."

Kellon lyönti keskeytti tuttavain puhelun. Asemamiehen piti näet jo ryhtyä virkatoimiinsa. Aika olikin, sillä hetkisen perästä kuului jo hienoa jyrinää, seurasi vihellys, ja jyrinä koveni kovenemistaan. Matkustaja sai matkalipun lunastetuksi. Se oli kolmannen luokan lippu, mutta ei ollut aikaa sitä enää vaihtaa, sillä jo tärisi asematalo. Kirkkaita kipunoita sieramistaan ylös pimeyteen syytäen saapui juna kolisten aseman eteen. Kello soi jo. Yks', kaks', kolme! Asemapäällikkö tervehti sotilaan tavoin konduktööriä, joka samassa puhalsi pilliinsä. Juna vastasi siihen voimakkaalla, iloisella vihellyksellä; hytkähdytti hieman pitkää ruumistaan, ikäänkuin valmistuakseen hyökkäykseen. Pyörät kirahtivat pikkuisen rataa vasten juurikuin kiukkuisina lyhyestä levostansa. Uusi sarja kirkkaita, leijuvia säkeniä syöksähti taivasta kohden, maa järisi hieman yksinäisen aseman ympärillä ja juna töytäsi eteenpäin pimeyttä kohden. Hämäryyteen kietoontui heti hiljainen asematalo, kuin vaippaan, ja matkustaja astut vaunuun.

Sisään tultuansa istahti väsynyt matkustajamme heti ensimmäiselle tyhjälle paikalle, jonka silmänsä keksi, eikä sen paremmin matkakumppaneitaan katsellut. Hän kääntyi akkunaan päin, mutta veturin savu esti näkemästä mitään ja milloin ei savua sille kohdalle sattunut, muuntui akkuna peiliksi, joka kuvasti vaunujen sisustaa ja siinä olevia ihmisiä. Tuo erilainen tärinä oli alussa vähän outoa ja junakin tuntui heilahtelevan. Luultavasti oli koneenkäyttäjä joko nukuksissa, tahi huoleton toimessaan, koska niin epätasaisesti hoiti höyryä. Vähitellen tasaantui kulku ja tärinäkin tuli säännöllisemmäksi. Siihen rupesi jo ilmestymään jotakin tahdin tapaista ja oli siinä tavallaan säveltäkin. Matkustaja kuunteli junan soittoa ja huomasi sen säestävän hänen ajatuksiaan, varsinkin Aliisen nimeä.

Tullaan toiselle asemalle, jopa kolmannellekin. Istuinpaikat alkavat yhä enemmän täyttyä. Tuossa tulla tuhuttaa sisään tavattoman lihava ja pallomainen matami, jolla on ympärillään paljous kaikenmoisia myttyjä ja kääröksiä, niinkuin takkiaisia. Matkustajastamme on ihme, kuinka kaikki tuo tavarajoukko kulkee ja pysyy matamin mukana, mutta matamista itsestään ei se ensinkään kummalliselta näytä. Hän on vaan ihan kuin kotonaan ja asettelee myttyjään jos jonnekin. Vasta kaikki kapineensa sinne tänne sijoiteltuaan istahtaa matami. Hän huoahtaa kuin pienoinen pajapale ja kenenkään pyytämättä alkaa esitellä sitte itseään.

"Hohhoo! Nyt on siis Holmstenska taas kaikella kunnialla täällä, mutta kyllä tänne oli tulemistakin tässä Herran ilmassa. Ette usko hyvät ystävät, millaista on matkustaa tuolla maalla. Minä tulen Tuomaan markkinoilta Jyväskylästä asti, vaan en sinne enää toiste mene. Voikin siellä on niin hinnassa, että ei sinne enää kannata toista kertaa niin kauaksi reissata", puhui matami.

"En sinne taida enää minäkään toiste 'reissata', vaikka kyllähän tuo tuntuisi mieli tekevän, kun morsiankin jäi sinne", virkkoi matamille vastaukseksi ivallinen ääni toiselta puolen vaunua.

"Matti, ole sinä vaiti", komensi käskevästi tuon äskeisen äänen vastapäätä istuva univormu, jonka kauluksesta ylöspäin lukien oli ensin hyvä vihko partaa, kaksi silmää ja sitte punarautainen lippalakki ylinnä.

"Herra siunakkoon!" ähkyi matami kauhistuneena. "Sehän on vanki; — oikein hengellinen rautavankihan se on!"

"Onhan se muori kulta, ja perin hengellinen onkin", vakuutteli äskeinen ääni ilkkuvasti.

Muutamien vaunuissa olijain suu vetääntyi hymyyn ja meidänkin matkustajamme alkoi tarkastella vankia osiksi inholla, osiksi uteliaasti. Holmstenska siihen sijaan rupesi keräilemään kokoon myttyjänsä ja tiedusteli hätäisesti vanginvartijalta; "mitä pahaa se onneton on tehnyt?"

"Enhän minä mitään pahaa, vaan ainoastaan oikeutta, sillä: millä mitalla te mittaatte, sillä pitää teille — — —"

"Elä viisastele mies, muutoin minä panen sinut hansikkaihin", tiuskattiin jälleen univormusta. Sitte sai matami ja muutkin tietää vangin "hakanneen" isäntänsä niin kypsäksi, että "tokko siitä enää tullee miestä vasta edes renkiään kurittamaan."

"Ja minä onneton, kun satuin yhteen junaan tuon pedon kanssa", vaikeroi Holmstenska-parka; "yhteen junaan ja yhteen vaunuun vielä!"

Yhä katseli matkustajammekin tuota vangittua miestä. Vangissa oli jotakin niin tuttua, hän muistutti jostakin, mutta kenestä. — — Matkustaja kalpenee äkkiä ja tuskan hiki nousee hänen otsalleen. Herra armahda! Kuta kauemmin hän häntä katselee, sitä selvemmiksi kirkastuvat eteen isävainajan kasvojen piirteet. Sama suora nenä, sama jykevä leuka ja hänen nimensäkin on vielä Matti. — Mutta kuinka olisi se mahdollista — minun veljeni kahleissa, murhamiehenä rehellisen miehen poika! Hirveää, hirveää! Ei se voi olla mahdollista. Onhan niitä maailmassa monta muutakin Mattia. En katsele häntä enää. — Turhia väsyneen mielikuvituksen houreita koko tuo yhdennäköisyyskin. Eihän hänellä ole äidin lempeitä silmiäkään, niinkuin veli Matilla oli, eikä tuota isän avomielistä, rehellistä katsantoa. Ei, en katso häntä enää.

Silmät kääntyivät taas kuitenkin vankiin. Kirottua, jos hän sittekin olisi Matti. Olisi melkeen parasta kysyä, mutta mitä se minua liikuttaa — — — ja jos se onkin, niin olkoon. Kuka voi häntä arvata minun veljekseni, eikähän hän varmaan olekaan. Miten se Matti olisi sellaisille jälille joutunut — niin, mutta — — —. Olisi se siivoa, jos hän nyt kumminkin on Matti. — — Mitä Aliise sanoisi siitä ja Aliisen isä? Hm! Se olisi Aliisen surma — — onneni loppu se olisi. Maan mahtavimman miehen ainoa tytär murhamiehen veljen vaimona! Ei — — ei kuuna päivänä. Kirottu kohtalo! Antaa minun voittaa kaikki esteet, voittaa kaikki; saavuttaa kaikkein rohkeimmatkin toiveeni ja sitte tuntemattoman, kunnottoman veljen kautta sysätä minut häpeään ja epätoivoon! Ja juuri silloin, kuin olen korkeimman onneni saavuttamaisillani ja samalla takauksen tulevaisestakin menestyksestäni. Se on synti ja kirous!

Matkustaja pyyhkii hikeä otsaltaan, kääntää silmänsä poispäin, katsoo ulos, mutta löytää itsensä tarkastelemassa tuota miestä. Juna viheltää, seisahtaa. Holmstenska katoaa kapineineen, uusia matkustajia tulee sisään. Kaikki istumapaikat täyttyvät, paitsi matamin äskeinen paikka. Tuossa hoippuu vielä sisään perin kalpea ja kärsivän näköinen äiti. Hänellä on sylissä vaikeroiva sairas lapsi. Sairaan asettaa äiti pitkälleen penkille, vaalii sitä, katsoo ympärilleen ja jää seisomaan. Matkustajamme näkee tuon kaiken, kuin unessa. Hänen ajatuksensa ovat toisaalla. Mitä liikuttaa häntä muiden kärsimykset, kuin Aliisen, Aliisen ei pidä ikinä saada tietää Matti-veljeä maailmassa olleenkaan. Häntä ei saa mikään häpeä eikä suru kohdata. Onnelliseksi täytyy — täytyy, täytyy tuon armaan lapsen tulla, vaikka sitä varten pitäisi koko pitkä ikä valehdella ja teeskennellä joka elämänsä hetki. Inhoittavaa se tosin on, mutta Aliise on niin heikko ja herttainen. Kirottu mies tuo, jos hän on veljeni; riistää minulta itsearvon tunnon ja saattaa minutkin teeskenteleväksi konnaksi. Mutta sitä ei saa kukaan tietää, ei kukaan.

"Äiti, koskee — koskee."

"Nuku lapseni, nuku. Huomenna antaa lääkäri rohtoja, Sitte ei koske enää, sitte Impi paranee."

"Paranee, paraneehan Impi, paraneehan?"

"Paranee, nukuhan nyt vaan, nuku oma Impi kultani!"

"Äiti, janottaa — Impiä janottaa."

Sairas lapsi uupui uneen saatuansa pienestä pullosta juoda, valitti unimielissään vähän ja nukkui sitte rauhallisemmin. Äiti seisoi ja piteli kiinni katonkannattajasta, että ei kaatuisi. Kaikki oli vaunussa hiljaa, että ei häirittäisi uinuvaa lasta. Silloin kalahtaa kahleet, vanki kohoaa seisomaan; kaikki luovat häneen tuiman silmäyksen, mutta matkustajamme oikein inhosta hehkuvan. "Tuo mies on siis peto; peto, joka ei salli sairaan lapsenkaan rauhassa nukkua — hän ei voi olla veljeni", ajattelee matkustaja.

"Rouva, tehkää hyvin ja istukaa tähän. Minä olen levännyt mies ja luullakseni on minulla aikaa vielä tarpeeksi asti istuakin, jos nyt hiukan seisonkin."

Vanki oli puhunut leikillisellä ja huolettomalla äänellä. Rouva kiittää häntä kuiskauksella ja vaipuu vangin sijalle. Lapsi nukkuu vielä ja äidinkin silmät käyvät raskaiksi; ne ummistuvat monen valvotun yön perästä. Matkustaja luo silmänsä seisovaan vankiin ja saa siltä takaisin uhkaa osoittavan katseen.

"Tuota en tunnustaisi veljekseni, vaikka hän olisikin. Hän on paatunut, eikä tunne häpyä nimeltäkään. Kuka siitä saa selon, vaikka hän olisikin meidän Matti?"

Joku matkustavista on kyllästynyt torkkumiseen, kun ei kuitenkaan saa tärinältä unta. Hän kaivaa poveltaan sanomalehden ja alkaa silmäillä sitä.

Paperin ratina vetää matkustajamme huomion puoleensa ja hänen kasvonsa värähtävät. Mitä auttaa salaaminen? Sanomalehtimiehethän urkkivat kaikkien roistojen sukujuuret selville ja julistavat sitte vielä tietonsa kaikelle maailmalle. Aliisekin saisi sen tietää ja sitte — —. Niin sitä ei uskalla ajatellakaan, mitä sitte.

"Äiti, janottaa! — — Äiti, Impiä janottaa!"

Äiti vavahtaa, mutta ei jaksa havahtua unesta.

"Äiti, äiti janottaa!"

Vanki ottaa vesipullon esiin. Hän juottaa lasta siitä, kostutettuaan huivin nurkkaa, pyyhkii sillä hiljaa lapsen kuumeista otsaa. Matkustajamme katselee tuota, — mutta, missä on nyt uhka vangin kasvoilta, missä tuo raaka jäykkyys hänen huuliltansa? Katselija oikein säikähtää. Nuohan ovat äitivainajan silmät, sama katse, sama kostea loiste niissä. Hän on sittekin veljeni, — ja onneni, — — onneni on lopussa!

"Lopussa." Mikä katkera sana! Huokaus kohoaa matkustajan rinnasta, tuskallinen ja helpoittava huokaus. Sääli oli nähdä tarkkatuntoisen miehen sisällistä taistelua. Nyt se on lopussa sekin, ja päätös on tehty. Hän ei enää tahdo perustaa onneansa valheelle eikä teeskelylle. Kasvot kadottavat synkkyytensä; niiden lihakset vapautuvat jännityksestänsä ja tietämättään puhkee hän sanoihin: "ensin on otettava selvä veljestä ja sitte otettava vastaan, mitä tuleman pitää."

Hiljaisena mutinana nuo sanat huulilta tulivat, mutta sanomalehden lukija näyttää kuulevan ne. Ovi käy ja konduktööri kysyy: "onko kellään pilottia tulevalle pysäkille?" — Matkustaja ojentaa lippunsa hänelle ja tarttuu laukkuunsa.

"Mutta herra hovineuvos, tämähän on —"

"Niin, mutta olenkin muuttanut mieltä ja matkustankin ensi junalla Viipuriin."

"Niinkuin herra hovineuvos itse tahtoo", sanoi konduktööri kumartaen, ja ajatteli: — herroilla on aina omat metkunsa.

Juna viheltää, hiljentää vauhtiansa, jarrumies tekee tehtävänsä ja matkustajamme hyppää ulos junasta. Pimeä alkaa muuntua aamuhämäräksi, sade on tauonnut ja unelmat haihtuvat; siellä täällä ilmestyy akkunoihin valoa ja hilpeällä mielin ryhtyvät ihmiset askareihinsa. Juna kiitää eteenpäin määräänsä kohden ja katoaa tuonne etäälle huurteisten puiden väliin.

"Olipa se hiukan omituinen herra tuo, jota konduktööri hovineuvokseksi nimitti", sanoo sanomalehden lukija vanginvartijalle. Vartija nyökäyttää päätänsä, mutta vanki sanoo: "hyvin se näytti minusta rauhattomalta."

"Tuntui mutisevan jotakin veljestään", sanoi sanomalehden lukija.

"Niin onhan niistä sukulaisistakin aina huolta", myönsi Matti. "Siitä on toki hyvä, että ei minulla niitä ole, kun olen ainoa poika ja kumpikin vanhukseni ovat kuolleet. Morsiamen tapainen tosin on, mutta Maija on semmoinen tyttö, että hän ei minun tähteni silmiänsä puhki sure."

"Sinne nyt meni sekin juna taas kaikkine töskyineen", sanoi pysäkillä asemamies radanvaihtajalle.

"Niin meni", arveli radanvaihtaja.

"Niin meni", ajatteli matkustajammekin kävellessään pitkin tavarajunan sivua. "Niin meni ja iloisesti menikin, tuntematta mitä povessaan kuletti, iloako vai surua; puhtaitako vai saastaisia sydämiä; hyviäkö vai pahojako tunteita, toiveita ja aikeita. Kuka sen tietääkään, mutta tuossa junassa on ainakin tiiliä silloin kuin se lähtee."

Sillä välin lähetti asemapäällikkö sähkösanomaa Helsinkiin eräälle "hänen ylhäisyydelleen."

"Kihlauksemme julkaiseminen täytyy välttämättömäsi lykätä tuonnemmaksi. On ilmestynyt asia, josta paljon riippuu, ehkä koko Aliisen tulevainen onni. Aikanaan annan siitä teille tyydyttävän ja riittävän selon, mutta nyt en voi enempää sanoa. Elkää kuitenkaan mitään pahaa pelätkö, sillä siihen ei ole syytä. Sen vakuutan kunniani kautta j.n.e."

Asemapäällikkö pudisti päätään. "Hm! On ilmestynyt asia — hm! Joku vanha sitoumus kai; mutta ei saisi ilmestyä semmoisia asioita, kun kerran on hänen ylhäisyytensä tyttären kanssa kihloissa. — Entinen kulta mahtaa panna miesparkaa hyvin tiukalle, koska täytyi kääntyä takaisin. Ne naiset, ne naiset!"

Hävytön teko.

Simolan Pokka, oli kaikkein paras hevosmies koko Karjalassa. Sen tiesi, jollei juuri koko maailma, niin kumminkin koko se paikkakunta, jolla Pekka asui, aina Kelvänjoesta Maanselkään ja Keyrityn soista Vihurinvaaraan asti. Tiesivätpä sen herrasmiehet ja sanomalehtien lukijat edempänäkin, niinkuin Joensuussa, Kuopiossa ja itse Kajaanissakin. Koistis-Kaaprohan se kyllä kehui osaavansa sekä opettaa että ajaa yhtä hyvin kuin Simolan Pekkakin; mutta mitäs niistä Kaapronkaan puheista.

Totta se oli, että hyvästi se juoksi Koistisenkin liinakkotamma, ja puhdas oli jalan nousu hiirakollakin, mutta konstikos oli niiden juosta, kun olivat sitä kuuluisata Karvion oriin alaa. Olisivatpahan olleet tavallisten työhevosten varsoja, niin olisi nähty se juoksu. Koistinen vaan kuitenkin kehui, mutt'eipäs hirvinnyt mies ottaa opetettavakseen Rahikaisen paria. Ei hirvinnyt, vaikka olisi saanut toisen niistä ihan omakseen ja koko iäkseen vapaan markkina-asunnon ja muonan — Kuopiossa käydessään. Niin olisi saanut, kun vaan olisi koulinnut ne yhtä hyviksi menemään, kuin sen pitkän Nilsiäläisen kehuttu pekuna.

Olisipahan tarjottu Simolan Pekalle semmoiset etuudet, niin eiköhän tuo Nilsiäläinen olisi saanut pitkää nenää ja Pekka kerrankin oikeaa omantakeista juoksijaa. — Ei kukaan kuitenkaan tarjonnut hänelle mitään, ja milläpäs sitä köyhä torppari olisi kelpo hevosta kyennyt itselleen hankkimaan? Niin se kuitenkin totuudessa oli, että Koistis-Kaaprolta meni sivu suusta hevosmiehen kunnia, niinkuin oli mennyt henttukin ja Pekka ne kummankin sai, vaikka olikin Koistinen rikas. Hävytöntä se kuitenkin oli, jotta Koistis-Kaapro kehtasi sillä tavoin miehuudestaan kerskailla. Mies on olevinaan hevosmies, vaikka ei hänen opettamillaan hevosilla ole yhtään ensimmäistä palkintoa vielä saatu; eikä ole itse ohjaksissa ollessaan jaksanut edes toistakaan irti ottaa.

Pekka siihen sijaan oli ajanut ensimmäiset palkinnot jo kolmella opettamallaan oriilla: pappilan "Tuimalla", Sadeniemen "Hurjalla" ja Kiprun "Piijulla." Sillä hän ihan varmaan olisi yksin tein ottanut toisenkin palkinnon, kun se on niin sitkeä hevonen, mutta eivät olleet antaneet herrat toista kertaa ajaa. Mitäpä niistä vierasten hevosista kuitenkaan hyötyi! Toista olisi, kun olisi ollut oma syöttiläs, mutta ei ollut muuta omaa kuin netkaselkäinen, pattijalka ruuna.

"Kunpa saisi kerrankaan omakseen oikean hevosen tahi hevosen alunkaan! Kunpa saisi tuommoisen, kuin oli varsa Pietilän isännällä! Kunpa saisi — mutta mitenkäpäs sen sai!"

Sitä mietti Simolan Pekka melkein päänsä puhki koko kesän. Viimein hän keksikin keinon. Hän näet tarjosi Pietiläiselle koko torppansa varsasta ja eläkkeestä.

Nauraen suostuikin Pietiläinen kauppaan, mutta käski Pekan ensin ajattelemaan asiaa "kahdesti päänsä ympäri." Pekka sanoi siihen: "jo minä olen kaikki valmiiksi ajatellut, jotta ei muuta, kuin lyö kättä." Silloin se kauppa syntyi. Pekan emäntä pani kyllä kovasti vastaan, mutta mitäs hänellä oli miesten asiain kanssa tekemistä ja mitä hän niistä ymmärsikään.

Lapsihan hän vielä olikin. Mitä sitä asioista ymmärtää kahdeksannellatoista ollessaan! Kauppakirjat tehtiin ja kiinnitettiin käräjissä Pietilän taloon eläke; ja sillä hyvä.

Koistis-Kaapro sanoi, että hän olisi niin hyvämaisesta torpasta antanut vaikka kaksikin parasta juoksijaansa ja vielä päälliseksi kotoaan koko pienemmän puolen Pekalle asuttavaksi ja olisi hoitanut koko perheen, tulipa heitä sitte enämmän tahi vähemmän. Oikein hän pyytämällä pyysi ja rukousti Pekkaa purkamaan kauppaansa Pietiläisen kanssa ja antamaan torppaansa hänelle.

"Minä sanon sen nyt sinulle suoraan", vastasi Pekka vaan siihen harvakseen, "jotta mokomista konista minä en huolisi, vaikka ne ilmaiseksi antaisit." Pekan vaimo oli toista mieltä ja väitti Koistisen juoksijoita paremmiksi kuin Pietilän varsoista milloinkaan tulisi. Uhkasipa hän vielä, suutuksissaan, hakea avio-eronkin, jos ei Pekka mieltään muuttaisi, eikä kauppojaan purkaisi. Sitä ei Pokka kuitenkaan tehnyt, vaan sanoi emännälleen: "jos sinä ne Koistisen pekunat niin hyväksi uskoisit, niin kyllä olisit ennen istunut niiden kuin minun ruunani rekeen."

"Tuommoiselle vanhalle kuotuksellehan minä nyt olisin mennyt", sanoi emäntä hymyillen — ja sylkäsi.

"Etkä tarvitse katuakaan kauppaasi, sillä saatpahan nähdä, niin minun varsani vielä ajan oloon vastaa vaikka kaksikin tämmöistä torppaa kuin Simola on", lohdutteli Pekka vaimoansa.

Kaikki ihmiset nauroivat tietysti semmoisille puheille, mutta seuraavana talvena alkoivat jo muutamat arvella, että "kunhan ei vaan sittekään olisi sen Pekan tuumissa pikkuisen perääkin."

Pekan "Varsasta" tulikin ihmeen uhkea eläin. Ei yksin itse Koistis-Kaaprokaan löytänyt siinä mitään moitittavaa kohtaa. Taisipa häntä oikein ruveta omat hevosensa hävettämäänkin, koska ei enää milloinkaan mennyt, ei aikonutkaan samoille markkinoille, eikä niihin kilpa-ajoihin, joihin tiesi Pekan Varsansa vievän. Aina vaan jäi silloin kotiin ja teki kaikenlaisia verukkeita esteikseen.

Monen muunkin miehen syöttiläät se Pekan Varsa häpeämään saattoi. — — Semmoisia loistavia, mustia silmiä kuin sillä ei ollutkaan muilla, ei kerrassaan kellään — ei hevosilla ainakaan. Kaviotkin oli sillä miekkosella mustat ja kovat kuin teräs eivätkä siltä koskaan pykineet, eikä halkeilleet. Ja entäs se rinta, sääret ja säkä ja lautanen! Oikein oli somaa katsella syrjäksestä Varsaa, kun Pekka aina hiveli sen sametin hienoista turpaa, tahi muutoin taputteli ja silitteli sitä hiljoikseen. Silloin se aina hörhätti niin iloisesti ja köyristi hieman välkkyvää selkäänsä, samalla mielissään jommalla kummalla siroista etusistaan maata kuoputellen. Luonnoltaankin oli Varsa vielä vallan hyväsävyinen ja vilkkailla silmillään katseli niin ystävällisesti Pekkaa, juurikuin olisi ymmärtänyt, että he molemmat kuuluivat yhteen. Yhteen he kuuluivatkin ja olivat toistensa elämän ilona.

Öin ja päivin Pekka itse aina syöttelikin ja hoiteli Varsaansa. Heinistäkin hän ihan eroittelemalla eroitteli pois kaikki sammaleet, saraheinät ja muut sopimattomat rikkaruohot; seuloi ja rouhi itse kaurat ja lämmitteli juomavedet. Varsinkin kerran päivässä Pekka aina talviseen aikaan suki ja pesi Varsansa lämpimässä tuvassa ja peitteli sen sitte loimilla huolellisesti pilttuusen. Kesällä hän taas uitteli ja hieroi monastikin päivässä nelijalkaista ystäväänsä, palmikoi ja purki sen mustaa, tuuheata harjaa ja iloitsi sydämestään, kun Varsa hilpeänä, voimaa uhkuen ja kaula köyryssä vetreillä jaloillaan kirmaili ja hypiskeli pitkin pihaa.

Ei se Varsa kuitenkaan ollut Pekalle paljaaksi huviksi, vaan hyödyksikin, niinkuin selvästi näkyi hänen huoneensa seiniä jo koristavista useista palkintokirjoista, joissa mainitut rahamäärät yhteenlaskettuina tekivät milt'ei pienoisen pääoman Pekanlaiselle miehelle. Kuitenkin Pekka halusi saattaa Varsansa vielä laajemmalta tunnetuksi — ei rahan himosta, vaan sulasta ystävyydestä sitä kohtaan, Sentähden lähtikin hän muutamana talvena viemään Varsaansa Hämeenlinnan kilparadalle. Sieltäkin palasi Varsa voittajana ja Pekan povessa oli lompakko pullallaan seteleistä. Yhä hellemmin hän nyt hoiteli hepoansa, sillä hän oli ollut Hämeenlinnassa tekemäisillään suuren rikoksen sitä kohtaan.

Itse kuvernööri oli näet erinomaisesti mielistynyt Pekan juoksijaan, oli pyydellyt sitä ostaakseen ja tarjonnut oikein tuntuvan summan siitä. Pekka oli jo ennen päättänyt, että hän ei "kuuna päivänä" luopuisi Varsastansa, mutta tarjotun summan suuruus alkoi panna hänen päätöstänsä horjumaan, vaikka luonto löi vastaan. Siksi toiseksi hirvitti vähän hylätä niin suuren herran tarjouskin.

Kova oli taistelu Pekalla kestettävänä itsessään, mutta onneksi muisti hän, että "eihän tuo ole oman läänin maaherra, mitäpä se minulle voipi"; ja hän vastasi tarjoukseen: "ei rahasta, eikä rakkaudesta." Kuitenkin pysyi omatunto pitkän aikaa niinkun pikkusen levottomana, vaikka jalomielinen Varsa ei ollut asiasta tietävinäänkään, vaan koetti olla ihan ennallaan.

Mikä sille Varsalle kumminkin lienee sillä matkalla tullut, mutta ei se ollut enää ihan ennallaan ja sen viimeinen palkinto oli juostu. Entinen iloisuus oli poissa, eivätkä ottaneet sitä enää kilpailemaankaan missään. Jo alkoi karvakin kuivettua, eikä sillä ollut enää entistä tuoreuttaan. Ei tahtonut enää oikein sen syöntikään käydä. Viimein täytyi Pekan itsensäkin se huomata ja nytkös hän hankki Varsallensa rohtoja ja voiteita jos jostakin. Kävihän se Pekka sen tautia muutamana talvena Pohjanmaallakin tietäjissä, jossakin Oulun takana, mutta ei ollut siitäkään apua. Hihhulit olivat vaan siellä Pekkaa parjanneet epäjumalan palvelijaksi ja vaatineet "tekemään parannusta heille", mutta Varsalleen ei hän mitään parannusta saanut.

Kovin olivat ikävät niin Pekan kuin Varsankin päivät ja ihmisetkin olivat jo vuosikausia hieman ivailleet heitä molempia. Pekan mielestä oli ja pysyi Varsa kuitenkin samana vuodesta vuoteen ja yhtä hyvänä, kuin loisto-aikoinaankin, vaikka he kumpikin jo alkoivat harmaantua. Sitä mukaa kuin ikä kului, näytti kumminkin heidän ystävyytensä lujenevan, mutta viimein tuli heillekin ero — katkera ero.

Pekan oli näet täytynyt syksyllä ottaa Varsallensa velaksi viisi tynnöriä kauroja Koistis-Kaaprolta, vaikka tiesi jo puoli eläkettään olevan takavarikossa toisista asioista. Talvilaissa riiteli sitte Koistis-Kaapro tuon velan tuomioksi eikä vielä heittänyt siihenkään, vaan ryöstätti Pekkaa lopuksi. Pekka olisi ennemmin antanut nimismiehen kirjoittaa vaikka mitä, mutta kun ei hänellä enää muuta ollut, niin pisti nimismies hevosen papereihinsa. Muutoin sanoi nimismies Pekalle, joka kyynelsilmin katseli Varsansa paperille panoa: "kyllä kai sinulla on jotain muutakin Koistiselle mieluista, mutta sopikaa keskenänne; minä teen vain, mitä virkani vaatii", — ja nauraa röhäytti päälle.

Ei Pekka olisi iki päivänä osannut uskoa Koistis-Kaaproa niin kovaksi, että hän oikein todella myyttäisi hänen Varsansa, mutta niinpäs kuitenkin kävi. Huutokauppa kuulutettiin ja kukas muu sen Varsan enää olisi huutanutkaan, kuin Koistis-Kaapro itse. Hän sen huusi viidestätoista markasta ja vei kotiinsa, mutta silloin tapahtui se ihme, että Pekan vaimokin muutti Koistilaan. "Tottapa hänkin on niin Varsaan kiintynyt", ajatteli Pekka, "ja mikäs kumma se onkaan, vaikka en minä ole sitä ennen tiennyt." Teki Pekan itsensäkin vähän mieli lähteä Koistilaan, mutta ei antanut luonto valtaa. Koko päivän hän sitte rauhattomana kulki edestakaisin tallin ja huoneensa väliä Simolan pihalla ja kärsi ikävää, vaan ei kuitenkaan sanallakaan valittanut.

Seuraavana päivänä kävi kuitenkin elämä ilman Varsatta Pekasta jo ihan sietämättömäksi. Sen vuoksi hän heitti turkin hartioillensa ja sanoi lähtevänsä katsomaan, miten Varsansa uudessa paikassaan jaksoi ja tokko sitä edes hyvästi hoitivatkaan siellä.

"Jo veikkonen sen Koistinen kuului eilen ammuttaneen kanoillensa ruoaksi", selitti torpan nykyinen emäntä Pekalle silloin.

Se oli odottamaton isku ja Pekan polvet alkoivat ruveta vapisemaan. Kasvoiltaankin hän kävi tuhkaharmaaksi ja itkunsekaisella äänellä soperteli: "se oli hävytön teko Kaaprolta! Kerrassaan hävytön teko!"

"Kun ei olisi tehnyt hävittömämpiäkin", tuumaili emäntä.

Iltapuolella kun mentiin saunaa lämmitä panemaan, löydettiin Pekka siellä vainajana, mutta oikein selville ei kukaan päässyt siitä, oliko hän omin lupinsa lähtenyt katsomaan Varsaa uudessa paikassaan, vai oliko hän häkään kuollut.

Pielinen.

I

Syksyllä.

Kolkkona ja synkkänä kuvastuu syksyinen taivas ison ja pitkän Pielisjärven päilyviin vesiin, kun aina lyhyt kesä kukkineen, tuoksuineen ja muuttolinnut poikineen ovat pohjoisesta paenneet pois luonto-äidin hellimmin lempimiin seutuihin. Vaihtelevia näköaloja on tosin syksylläkin nähtävänä Pielislaakson kymmeniä peninkulmia pitkillä reunamilla; mutta kaihoa kumminkin herättää katselijan sydämessä silloin tuo vakava, alkuperäinen luonto ja sen jynkkä mahtavuus.

Oneilta tuntuvat syksyin nuo aukean aavat vesipeilit; ja tumman harmailta näyttävät silloin nuo monimutkaiset salmet, jotka kiertelevät monessa kohden jyrkin kallioseinin vedestä kohoavien saarien välissä. Kolin korkeat kukkulat, samoin kuin muutkin rannoilla kaareilevat vaarat, luovat kummallisia, hirvittäviä varjoja hiljoikseen edestakaisin liikehtivälle, ikäänkuin raskaasti henkivälle ulapalle.

Syvään ja pitkään, kuni tuskaansa pidätellen, huokailevat syksyllä tuulet noilla elottomilla, autioilla rannoilla. On kuin nekin kirjaviksi käyneiden lehtipuiden: koivujen, pihlajoiden, haapojen ja muiden kanssa kilpaa surisivat kesän ihanuuden liian aikaista katoamista.

Johonkin saareen tuntemattomalla tavalla eksynyt lehmus ja saarni ovat jo aikoja sitte riisuneet päältään kesäisen juhlapukunsa. Onpa iäti vihanta havumetsäkin, jonka rannimmaiset, mäntyiset ja kallioon kiintyneet jäsenet, kuni armoa anoen, ryömivät pitkin maata, uskaltamatta latvaansa taivaalle nostaa, jo kääriintynyt tavallista tummempaan talviverhoonsa. Murheellisina huojuvat honkien latvat ja valittavalta, sydäntä särkevältä kuuluu tuolla lahdella liitelevän, myöhästyneen "kalahaaskan" särmikäs kirkuna.

Kuitenkin elää Pielinen syksylläkin. Vilkasta elämää ja innokasta toimintaa tulevaisuutta varten onkin sen povessa, syvyyksissä; jos kohta ylhäällä, pinnalla, kuolema ja epätoivo näyttävätkin yhä enemmän ja enemmän voittavan valtaa. Syvyydestä syöksähtää elämä ylemmäksi. Se se saattaa matkaan virkeyttä ja liikettä sekä pinnalle että yksinäisille, hyljätyille rantamillekin.

Kulovalkean tavoin alkaa näet kylästä kylään, pitäjäästä pitäjääsen kulkea viesti: "mujeet kutevat." Ne sanat, ikäänkuin tenhoisa taikavoima luovat aina uutta eloa ja hyörimistä Pielisen unhotetuille ja syrjäisimmillekin rannoille. Kaikille sen selille, alkaen aina Mikon sillasta Ahveniseen asti, ilmestyy nyt lukemattomia, mikä minnekin päin pyrkiviä venheitä. Tarkastaja huomaa niiden parittain katoavan ja poikkeilevan tarmokkaiden käsien ohjaamina pitkien niemenhuiskaleiden kainaloihin, saariin ja tyvenihin lahdekkeisin. Noin satasylinen tahi pitempikin nuotta on aina toisessa venheessä, jossa nainen istuu airoilla. Muutoin ovat molemmat venheet täynnä puuastioita, eväskontteja, patoja, viinalekkereitä ja jos jotakin.

Maataviljelevä, salskea Karjalainen on muuntunut kalastajaksi muutamiksi viikoiksi ja kansoittaa joksikuksi kuukaudeksi nuo siellä täällä kaihossa olleet, harmaat ja sammaltuneet kalasaunansa. Raskasta on työ syystuulissa järvellä ja epämukavaa asuminen ahtaassa saunassa, eikä saalis useinkaan palkitse siihen pantua vaivaa, mutta elämä Pielisellä on niin vahvistavaa, raitista ja vapaata. Siksipä kuuluukin aina illoin kalasaunoista ulos tuuleen ja pimeyteen surullisen viehkeitä, hieman yksitoikkoisia, mutta kuitenkin miellyttäviä lauluja, joita ei ole kukaan tehnyt vaan jotka ovat syntyneet ja yhä uudestaan syntyvät, laajenevat ja supistuvat aina tuntemattomain lakiensa mukaan. Iloinen puheen porina on noissa alkuperäisissä asunnoissa vallalla aina, kuin naapurinuottueita on vieraaksi saapunut. Muutoin istutaan niissä illoin puhellen entisistä rajarauhattomuuksista, varsinkin: Rädystä, Tiaisesta ja tuosta ylevästä virkavallan vastustajasta Yrjö Sormusesta; taikka kerrotaan siellä toisilleen vanhoja satuja, kummitusjuttuja ja "ollaan arvoituksilla."

Köysimies se tavallisesti, verkkoja korjaellessaan, pieni piipun-nysä hampaissa, toimittaa kertojan virkaa sillä aikaa, kuin "airokas", parhaillaan oleva nuori nainen, keittää illalliseksi kaloja hiiloksella tahi "koukussa", kalasaunan ulkopuolella. — Somalta näyttää tuo tulen ääressä puuhaava tyttö solakoine vartaloineen ja hänen tavattomasti suurennettu varjonsa kallion rinnassa aavemaisesti kumarrellen ja kyykkien matkii hänen liikkeitänsä. Ohuen sumun läpi pilkistelevät kiiltelevät tähdet nähdäkseen vilkkuvia kuviansa pikkuisen lainehtivassa, pimeässä vedessä, jonka pintaan siellä täällä rannikoilla palavat nuotiotulet heittävät pitkiä, heleän kirkkaita ja juomuilevia valeviivoja.

Pian on yksinkertainen illallinen valmis ja syötykin. Haukotellen heitäksen perimies kiukaan vastapäiselle lavitsalle pitkäkseen. Köysimies pistää piippuunsa uuden tupakan; airokas huuhtaisee kiireesti kupit ja lusikat, ja sitte tupsauttaa sammuksiin hikevässä huoneessa sameasti valaisseen päreen, ennenkuin riisuuntuu ja rupeaa levolle kiukaan puoleiseen nurkkaan. Yhä hämärämmin ja hämärämmin hehkuu köysimiehen piippu pöydän takaa rahilta ja näyttää sammuvin silmin katselevan kaunista airokasta. Tekisi tytön mieli pyytämään, jotta köysimies ei enää polttaisi pahalle haisevaa piippuansa, mutta ei oikein uskalla. Hän on näet jo, kädet ristissä, lukenut: "valvo Herran" ja "lsä meitänsä", eikä ihan varmaan tiedä, eikö olisi syntikin puhella vielä siunattuaankin.

Ulkona tuntuu tuuli vielä humisevan ja laineiden säännöllinen loiskinta rantakiviä vasten kuuluu sieltä niin ihmeen selvästi. Rauhoittavasti se vaikuttaa väsyneesen mieleen. Kohta kuuluu köysimiehen puolelta pieni kolahdus. Piippu on pudonnut lattialle ja säännöllinen hengitys todistaa heti kaikkien kalasaunan asukasten vaipuneen virkistävään uneen.

Aamulla on oikein harvinainen sää. Pielisen pinta on käynyt ihan tyyneksi. Ei tunnu tuulen vienointakaan henkäystä missään, eikä näy pienintäkään pilven levettä koko tuolla kuulakalla, kylmän näköisellä taivaalla. Aurinko loistaa vaan vaaleana tuolta mäkien päältä, aavojen vesien takaa; ja vielä kalpeampi kuu kulkee kainona vastakkaisella puolella taivaan korkeata kupua. Veden pinta heijastaa tuota vaaleata valoa ja silmiä väsyttää katsellessa sen yksitoikkoista hohdetta. Silloin tällöin tuntuu kyllä aurinko sysäävän luotaan ilmaan joukon kirkkaampia ja lempeämpiä säteitä, mutta kuitenkin on sen valo niin kuollutta eikä anna lämpöä laisinkaan. Nuotan ainat ovat jäässä heti veden kalvosta kohottuaan ja kylmävät paljaita käsiä. Kastuneet vaatteet myös jäykistyvät ja verkotkin käyvät jäähileihin, mutta mielellään kuitenkin vetää keuhkoihinsa tuota raitista, virkistävää ilmaa. — Se tekee elämän niin kevyeksi, niin pirteäksi ja raittiiksi.

Hiljaa ja huomaamatta kerääntyy sillä välin musta, paksu pilviryhmä kauas luoteiselle taivaan rannalle, jylhien Viekin vuorien yläpuolelle. Alkaa kuulua kaukaista huminaa, ja puiden oksat käyvät levottomiksi. Lukemattomia pieniä laineita ilmestyy ulapalle keskenänsä kisailemaan. Ikäänkuin lumottuna ne kiertyvät, sulavat toisiinsa ja muodostavat äkkiä pitkiä, avaroiden selkien yli ulottuvia, vaahtoharjaisia aaltoja. Tuuli yltyy yhä rajummaksi ja kautta taivaan kiirehtii vimmaisessa vauhdissa synkkiä, uhkaavia pilvivaippoja. Yhä uusia taas uusia pilvihirviöitä riuhtoo myrsky irti alkuperäisestä pilvivuoresta ja hurjassa raivossa kiidättelee niitä hujan hajan tummaksi käyneelle taivaan laelle. Siellä ne kohisten tungeksivat toisiansa ja pimittävät ilman, mutta kuitenkin samoavat kaikki samaanne päin, uhaten hävitystä ja kuolemaa kaikille.

Iloissaan vinkuu ilmassa vihuri, kiskoen mukaansa sinne aaltojen harjoilta, savun tavoin, tupruavaa vaahtoista vihmaa. Aallotkin kiihtyvät kiihtymistään, ajelevat ja tempovat toisiaan ja näyttävät tahtovan tavoitella taivaalla temmeltäviä pilviparvia. Vesi sihisee kuin kiehuen valtavasti vyöjyvien vesivuorten huipulla, kääntyy torveksi ja perän kautta syöksee pärskyen sisään venheisin, jotka ovat antautuneet myötätuulen valtaan. Ylemmäksi, aina ylemmäksi kohoavat aaltojen harjat; syvemmiksi, yhä syvemmiksi käyvät syvennykset niiden välillä; enemmän ja aina enemmän lisääntyy ilmaan hienoa, tuulen edellä lentävää vetistä utua ja tuuli syytää yhä uutta vettä vasten silmiä.

Ei näe eteensäpäin, kuin muutaman sylen, eikä voi vapaasti hengittääkään, kun myrsky niin voimakkaasti ajaa pois edestään ilmavirtoja. Eteenpäin — eteenpäin sysää tuuli ja vesien vimmainen tyrsky heikkoa, saumoissaan natisevaa venhettäkin. Milloin tuo keikkuva pursi on melkein pystyssä perällään, milloin se, kokka edellä, syöksähtää taas alas aallokkoon ja sydäntä vihlaisee joka kerta, kun se äkkiä aaltojen väliin suistuu. Ei ole kuitenkaan aikaa ajatella siinä muuta kuin matkan suuntaa, sillä nopeasti suljahtelevat aallot ja veden hyrsky pois aluksen alta, ja ulvova myrsky rientää vielä niistäkin edelle.

Veden kohina alhaalla on kuin vuolaan ja palavan kosken, mutta myrskyn torvet ilmassa soittavat vieläkin valtavammin ja äänekkäämmin. Siinä soitossa on ulvomista ja vinkuvaa vihellystä, korkeita, valittavia ja kimeitä säveliä sekaisin uhkaavien, järisyttävien äänien kanssa; ja veden pauhina antaa sille juhlallisen perussuunnan ja soinnun.

Viimein tyyntyvät kuitenkin riehaantuneet luonnon voimat. Synkät pilvet purkavat lumisen sisällyksensä myrskyn syvälti myllertämien vesien pinnalle. Lahdille ja salmille alkaa tuulellakin ilmestyä pieniä tyyniä paikkoja. Talven henki kutoo silloin Pieliselle ja sen syvänteiden lukemattomille asukkaille pakkaselta suojelevaa pukua. Tulee niin tähtikirkas yö; ja silloin on mataloille lahdille ja virrattomille salmille syntynyt sileä, taivasta kuvastava kirkas kansi, mutta vapaina vierivät vielä laineet syvemmillä selkävesillä. Ne eivät näytä aikovankaan antautua laiskoina uinailemaan pitkää, pimeätä talvea, vaikka kallioa kattava sammal ja jäkälä on jo kuurasta valkeaksi käynyt ja puut rannoilla huurteella peitetyt. Hiljaa hiivii kuitenkin yhä edemmäksi ja edemmäksi rannasta jäinen peite. Jonakuna päivänä on viimeinenkin sula silmäke peittynyt kirkkaalla, kuultavalla jäällä — Pielinen on masennettu, voitettu!

Pohjoisessa sytytetään talven vallan ja voiman kunniaksi suuria sähiseviä soihtuja. Ne hulmuavat kauas taivaan kannelle ja leimahtelevat siellä, yhä muotoansa muunnellen, mutta, — yhtä äkkiä kuuluu hirmuinen pamaus ja jyrinä. Ei ainoastaan maa, vaan vuorien perustuksetkin vapisevat silloin ja valittavaa voivotusta kuuluu Pieliseltä pitkien matkojen päähän kylmänä yönä.

Järvi on talvelle osoittanut, että jättiläistä ei voiteta väkisin, jos ei se vapaaehtoisesti antaudu, ja yhdellä ainoalla tempauksella on se kovaan jäähän kiskaissut peninkulmia pitkän railon, jossa vesi taas vapaana lainehtii. He on pitkä, liikkumaton, sininen joki, tuo railo, mutta se osoittaa Pielisen voimaa ja halua valoon. Viimein jäykistyy kumminkin senkin pinta. Pielinen lepää ja talvi on täydellä todella tullut, — pitkä ja ikävä talvi.

II

Keväällä.

Säälimätön ja jäly on Pohjolan talvi. Kevätpäiväntasaus on jo käsissä, mutta surkeasti ulvoo yhä suorahäntäinen susi jäällä aution saaren jyrkän rantakallion alla; eikä näytä vielä hetikään siltä, että talven valta vähäistäkään varvenisi. Pielisen pohjoista päätä ympäröivien juonteiden selänteiden takaa hiivii vaan yhä uudestaan esiin kasvoja kovasti viiltävä viima. Päästyään aukealle ulapalle ryöpsähdyttää se matkaansa parven keveitä, kimaltelevia lumikiteitä. Hurjissa, säännöttömissä pyörteissä karkeloiden ja hyppien kiitävät nuo lumihiuteet eteenpäin, kunnes peninkulmien päässä patoutuvat korkeiksi kinoksiksi pitkän Paalasmaan rantoja vasten. Tuulen kourissa ähkivät valittavasti aarniometsän valtavat aihkit ja tykässä oleva kuusikko karistaa pois oksiltaan enintä irtanaista luntansa. Kuni armoa anoen naksahtelee hädissään Törön saaren yksinäinen ja ainoa kelohonka, ja ojentelee alastomia oksiaan kohden lounaista taivasta.

Sieltä, muutamain vaaleanharmaiden pilvien raosta, kuumottaa haalean näköinen aurinko hiukan kuin kaukaisen tulisoihdun himmeä loimo, mutta itse päivän terää ei kuitenkaan näy.

"Kirpeätä on vielä tuo pohjoinen tuuli", murahtaa kelsiturkkinen talonisäntä kuormansa päältä, toisen rankakuorman perässä hölkkäjuoksua pistävälle ja hiljaa itsekseen hyräilevälle pojalle.

"No onkinhan tuo vielä", arvelee poika, "mutta ei minusta reen jalas enää ruikuta niin surkeasti, kuin tänä aamuna menomatkalla."

Isäntä istuu ääneti kauvan, mutta kotirantaan kohottaessa murahtaa hän taas: "eipä todellakaan taida ilma enää olla niin äleätä kuin äsken."

Vähitellen vaimenee tuuli tyynemmäksi ja pilvet paksunevat, mutta käyvät samalla mehevämmän näköisiksi. Näyttää kuin notkahtelisi taivas ja kohta alkaakin korkeudesta tippua valkoista vitilunta isoina, litteinä paloina. Ne leijailevat ilmassa hetkisen, laskeutuvat hitaasti jäälle ja muodostavat sille vähitellen tiivin peitteen, pehmoisen kuin haahkan höyhenistä. Yömpänä muuntuu lumen tulo römpsyiseksi räntäsateeksi. Jo alkaa ilmestyä vettäkin selälle. Tummanruskeaksi tulee kohta Pielisen vasta äskettäin niin vitivalkoinen ja puhdas pinta. Tuuli on kääntynyt ja unisena nuokkuu nyt hiljoikseen lenseässä etelätuulessa pullearintaisen Kekisaaren lakkapäinen petäjikkö.

Eräänä iltana seestyy kuitenkin sää vielä kerran. Väreilevät tähdet kiiluvat taas kirkkaina tummalta taivaalta, kunnes päivän tähti, idän härmäisistä huuruista yleten, himmentää niiden hiljaisen tuikkeen. Loivarantaisen lahdelman kupeella saa silloin Sariolan vanha Kala-Matti hiki päässä syteä made-avantoaan. Puhkeaahan se jää viimeinkin ja vaivalla saapi vanhus konttiin kootuiksi avannon reunalla ketturoivat limaskaiset ja tyhmän näköiset mateen-vonkaleet. Silloin alkaa kuulua hätäistä huutoa jostain etäältä, tuolta Nunnanlahdelta päin. Ei auta muu, kuin täytyy lähteä kulkemaan avuksi ääntä kohden. Vanhus varjostaa kädellä kilolta silmiään, mutta ei näe niin pitkälle kuin silmä kantaa mitään muuta, kuin kaikilla suunnilla päiväpaisteessa hohtavan lumiaavikon. — Se ei enää kuitenkaan ole ihan yksitoikkoista ja sileää, vaan niinkuin sanotaan lumi jo lainehtii. Päivä on näet hautovilla säteillään saanut toiset paikat pinnasta hieman alenemaan ja siten on se lumivaippaankin saanut syntymään omituisia koukeroita ja kuvioita, jotka nyt eri tavalla heiastavat takaisin niihin sattuvia säteitä.

Niemen kären kaarrettuaan huomaa ukko tuonnempana railon reunalle kohonneella vallilla jotakin mustaa. Hän ohjaa kulkunsa sitä kohti. Yhdistynein voimin saadaankin viimein vedestä ylös märkä, vilusta värisevä hevonen ja kastunut jauhokuli-kuorma.

"Hullu, kun läksitkin keväiselle jäälle yksinäsi", sanoo ukko.

"Niin, vaanpa kun kylmi yöllä — ja se oikasee ainakin kolme peninkulmaa — — ja maantiekin on jo ihan mustana", selittää rahdinvetäjä nurpein mielin ja katkonaisesti.

"Onhan tuo sitäkin, mutta kierrä nyt kuitenkin Kouan salmea. Siinä on virran vettä ja varmaan jo uve-avannoitakin", neuvoo vanhus kuorman kulettajaa ja eroaa hänestä.

Siitä pitäen ilmestyy yhä enämmän pälviä jylhien vaarojen vietteille ja punertava häive näkyy koivua kasvavien kaskosmaidon kaltevilla riutoilla. Yhä enämmän valaa aurinko valoansa horroksissa olevaan luontoon. Piakkoin ovatkin vaarojen palteet yhtenä pälvenä, jonka keskellä, siellä täällä vaan, silmä kohtaa lianharmaita lumipeitteen riekaleita. Kurki kiljahtelee ilosta kaukaisella suolla ja kevätvedet, iloisesti solisten, huuhtelevat kumpujen kylkiä. Loistavan vihreänä esiintyy silmälle rantahuhtien, talvisten hankien alla uinunut oras. Sen ihanuutta ylistää lirityksillään korkealla ilmassa lentävä, juuri kotiin saapunut kiuru ja toivosta sykähtää silloin ihmisenkin rinta.

Jopa on virtainen vuo paikoitellen rannikoilla kovertanut jääkuoren auki. Sen huomaavat ylhäisillä mailla elohon heränneet kevätpuroset. Kaikki ne alkavat nyt kilvassa pyrkiä tuonne sulasilmäkkeitä kohti. Matkalla tapaavat ne toisensa, yhtyvät ja vallattomien varsojen lailla kirmaillen, syöksyvät yli kivien ja kantojen pitkin jyrkkiä kuiluja Pielisen laajaan syliin päin. Tuolla alempana juoksee joen tapainen, yli äyräittensä paisunut puro. "Yhteen, yhteen!" pauhaavat laineet. Nytkös vasta on iloa ja ääntä! Maltti katoaa kokonaan. Hurmaavassa vimmassa kiehuen hypähtelevät vaahtoiset vedet toistensa ylitse yhteen. Pelosta vapisevat paikoillaan kalliokuilujen partailla kasvavat vanhat ja vakavat naavaiset puut tuota temmellystä katsellessaan, kuullessaan. Kuitenkaan niistä välittämättä vyöryvät voimansa tuntevat vedet eloisissa pyörteissä yhä eteenpäin silloin tällöin kuohullaan kosketellen pihkaisten puiden partoja. Tempaavatpa toisinaan jonkun niistä mukaansakin ja kauas, kiirii raittiissa, selkeässä aamuilmassa vilkasten purojen pauhu.

Salmiin ja saarien seuduille ilmestyy yhä useampia tummia, sulaneita juovia. Niissä lipattavat pienoiset laineet luovat mieluista, viehkeätä värivaihtelua aavan jääkannen kalpeaan pohjaväriin. Kun villalepeiden kalttaisista pilvistä putoilee lämpöinen kevätvihma jäälle, himmenee se vähitellen sekin. Kohta on se muuntunut teräsharmaaksi ja tuolla jäykällä pinnalla väreilee nyt ohut vesikerros tuulen mukaan. Korkealle taivaan kannella kohonnut aurinko loitsii jo esiin kosteasta kulosta siellä täällä niemien neniin viattoman näköisiä vilukoita ja joitakuita sinisiä vuokon-silmiäkin.

Talven valta tuntuu murretulta, mutta yht'äkkiä vetääntyykin Huhtikuun taivas taas pilvien peittoon. Ankarana tuiskuna tupruaa jälleen lumi uudestaan kietoen maat ja metsät, vuoret ja vedet talviverhoon. Puut kaikki ovat valkoisia kukkia täynnä ja kylmänä aamuna on keli mitä parasta Pielisen pinnalla. Rannat raikuvat taas teiriparvien iloisista kukerruksista ja lainkiertäjän pyssyn äänekkäistä pamauksista.

Viimein vihastuu kevään hengetär talven sitkeästä, taipumattomasta vastarinnasta. Kun eivät hänen lämpöiset henkäyksensä eivätkä suopeat sadekuurot ole saaneet talven valtaa väistymään, lähettää hän ankaran itätuulen repimään rikki talven viimeisiä kahleita. Parahdellen ratkeilevatkin ne nyt Toukokuun valoisana, lempeänä yönä. Jäälautat erkanevat voivotellen rannoilta. Kohisevain aaltojen pieksäminä ne tuskissaan ajelehtivat silloin kaikenmoisiin pakopaikkoihin: lahdenpoukamiin, saarten siimesrikkaille rannoille ja pitkälle pistävien niemien neniin.

Siinä on ryskettä ja röykettä, kun jäät toisiansa töykkien, murskaantuvat tuhansiksi muruiksi, joista suurimmat sitte mielettömässä, räiskävässä sekasorrossa hyrskien hyppivät toistensa hartioille ja innokkaasti pauhaavat aallot vimmoissaan tyrskien, paiskelevat noita vapautensa vihollisia rannan järeitä, vankkumattomia kallioita vasten. Siten selkä toisensa perästä riuhtoo kuorensa rikki. Jääjärkäleiden täytyy kohota korkeiksi töyryiksi minkä millekin rantamalle. Eivätpä löydä rannoillakaan rauhaa niille sulloontuneet ja hauraiksi käyneet hyhmäiset joukot. Sinnekin karkaavat valtavat, voimakkaat vesivyöryt. Ne tempaavat takaisin tuhoisiin ryöppyihinsä jään jäännökset, joita sitte sylissään hierovat ja jauhavat, murskaavat ja sotkevat alliparvien niille valittavaa kuolinvirttä veisaellessa.

Ihanana ylenee rohkeapiirteisten vuorien välistä uusi päivä. Sen lämpimät säteet saattavat viimeisetkin särmikkäät jääneulaset toisistaan irtaantumaan. Siitä syntyy hiljaista sihinää, jota säestää siellä täällä vielä verkkaan väikkyvillä laineilla kuppelehtavien ja kimaltelevain jääkokkareiden helähtelevä ääni, kun ne joskus toisiansa vastaan tölmäisevät.

Tuoreskerkkäiset, kasvavat männyt kuvastuvat laineiden välkkyvään harjaan ja tuulen suojassa koko ranta ylösalaisin kääntyneenä näkyy veden pinnasta. Koivut heristävät jo kellertäviä hiirenkorviaan ja tuometkin alkavat availla umpujaan. Peippo pesiinsä aineita etsien pyörähtelee edestakaisin pensaikossa, mutta pyrstöllänsä viipoitteleva västäräkki katselee kivikkorannalla sinne tänne suikkelehtavaa rantasipiä samalla kuunnellen lahorastaan kuusistosta kuuluvaa kaihomielistä, mutta soinnukasta säveltä. Yhä kirjavammiksi myös käyvät jo nurmikkoniityt ja kumpuraiset kentät, mutta savipohjainen pelto uudisasukkaan mökin ympärillä on vielä kovin kosteana ja liejupintaisena. Sen salainen, taltumaton elinvoima puhkeilee jo kuitenkin ilmi maan pintaa pieniin kumpuihin kohotellen.

"Ähä kutti!" sanoo sitä nähdessään mökin mies myhähdellen. "Täytyypäs kirren sieltä maan kengästä ylös kimpuilla, kun päivä oikein läätää."

"Johan tuon luulisi vähemmälläkin roudan maasta lähtevän, kun päivän kehrä paistaa hellittää yhtä myötään täydeltä terältä kuni keskikesällä ihan", tuumii mökin ruskeaksi ahavoitunut nainen siihen.

Pikku-Pekka hypähtää silloin ilosta ja kohti kulkkuaan huutaa: "laiva! Isä ja äiti katsos; laiva tuolla Uramon saarien kupeella!"

Vanhemmat suuntaavat silmänsä sinne päin. Siellä mennä puhkuttaa todellakin vasta tumman vihreäksi maalattu höyrypursi, jonka lippu raukeasti leuhahtelee hiljaisessa iltatuulessa.

"Vähäpä onkin nyt 'Valiossa' lastia, kun noin vilahtelee punaista laineiden lomista", lausuu vitkaan mökin vaimo.

"Mitäpäs siinä näin keväällä", myöntää mies piippuansa sytytellen. Hän jää aitan portaille istumaan ja silmät harhailevat kaukana siintävällä ulapalla. Höyryaluksen utuinen savu levenee sieltä ilmaan hienona autereena, mutta tuolta synkkäsaloisen Porosaaren sylistä nousee ylös sakea savu laajeten pimeäksi pilveksi sen puoliselle taivaan rannalle. — Lienevätkö laskeneet siellä palon polttajat kulovalkean irti kevättuulien kuivaamaan metsään vai kruunun maitako siellä päin taas lystikseen poltellevat?

Piippu on jo palanut, mutta juontuu mieleen, että olisi tässä illan suussa käytävä katsomassa, saivatko Moilalaiset hyvästi onnistumaan ohrapalonsa Tuomipurolla. — — Hyvästihän se on palanut, koska on ilmestynyt tuonne puron varteen tuommoinen mustakantoinen kivikkokytö. Mutta tuollahan nuo ovat vielä viertomiehetkin lähtöä tekemässä. Noesta ja hiestä mustiksi käyneiden Moilalaisten kanssa palajaa mökin mies pois Tuomipurolta puhellen matkalla nuorelle isännälle vuodentulon toiveista.

Eipä se isäntä kuitenkaan malta miesten puheille nyt korvaansa kallistaa, sillä hänen edellään astuu kaitaista polkua pitkin pirteäsilmäinen piika-Anni. — Tyttö kuuristuu ottamaan tien vierestä valkokukkaista revonleipää, jolloin lyhyeen hameen alta vilahtaa esiin täyteläiset, paljaat pohkeet. Niitä vasten lyövät hameen helmat tahtia joka askeleella, mutta nyt seisahtuu tyttö. Toisetkin jäävät yhteen kohti, sillä ensimmäinen kevätkäkönen kukahtelee tuolla Lehtovaaran liepeillä ja soinnukkaasti vastaa siihen raittiilta tuoksuvan metsän kaukainen kaiku.

Pirttivaaran mökin akkuna välähtelee niin somasti kotiin saapuvaa isäntää vastaan ja komeina kaareilevat mahtavat Kolinvuoret tuolla etäällä taivaan rannalla. Ruusuisen hohteen luopi ilta-aurinko Pielisen rauhallisille, välkkyville ulapoille, joiden välillä sinisillä vesillä rusoreunaiset pilvenhattarat näyttävät hiljaa edestakaisin häilyvän. — Yli selän Ritoniemestä Salmelan herttaisille rannoille asti kulkee rasvatyyni juova ja sorsa, hiljaa kaislikon rinnassa lillien, narahtelee harvakseen. Muuten on kaikki aivan hiljaa, mutta kuitenkin tuntuu siltä, kuin läpi koko luonnon kävisi vienosti lausuttu ja kaino kuiske, niinkuin nuoren immen vastaus sulhonsa sanoihin. — Aurinkokaan ei tahdo enää malttaa lainkaan maillensa mennä, vaan viipyy viipymistään taivaanrannalla tuolla Kekomäen metsäisellä kiireellä. Viimein se kuitenkin painaksen piiloon etäisten metsien syliin ja ohutta, vaaleata utua alkaa sitte väikkyä niittyrantaisen lahden kaukaisessa perukassa.

Parin hetken kuluttua kumminkin ruskoittaa jo taas kuulakka taivas idän puolelta uuden päivän enteenä — enteenä rauhaisan ja kauniin kesäisen päivän.