SISÄLLYS:

Alkusana ensi painokseen. Mikko Mieheläinen. Ryöstetty kuninkaanpuoliso ja hänen poikansa. Sisarukset Vetehisen vankina. Kadonneet kuninkaanpojat eli hevoseksi muutettu poika. Paha taikamestari ja nokkela oppipoika. Vuorenpeikon hävittäminen. Poika suurella merellä, meren saaressa, vaskisessa linnassa. Poika ja hiidenpeikko. Hiiri morsiamena. Paimenpoika ja hänen sisarensa. Sisar veljeä etsimässä. Yksi-, kaksi- ja kolmesilmäinen. Antti Puuhaara. Taivaan vitjoja hakemassa. Aina soittavaa kannelta etsimässä. Ukon ja akan tytär eli avannolla kehrääjät. Myllärin tytär. Kuninkaanpoika ja hänen pieni palveluspoikansa. Ukon tytär pidoissa käymässä. Maan ja meren kulkija laiva. Kuninkaantytär lasivuorella. Pöllön linna. Silmivoiteen haennassa. Kalastajan vaimo. Hiidessä käynnit ja suolamylly. Hiiden laiva. Kaksi kaupankävijä-veljestä. Kolme sanaa. Haastelevat eläimet. Suulas akka. Vastahakoinen akka. Ukko akan töissä, akka ukon töissä.

Alkusana ensi painokseen.

Tämä uusi kokoelma Suomen kansan satuja lapsille ja nuorisolle kerrottuna sisältää n.s. varsinaiset sadut, niiden oleellisimman osan, lumo- eli tenhosadut (sellaiset, joissa on joku yliluonnollinen seikka). Lisäksi on aivan loppuun otettu kolme aihetta n.s. pilasaduista, joista myöhemmin ehkä tulee eri kokoelma valmistettavaksi.

Muodostelussa on tällä kertaa eräiden aiheiden suhteen käytetty suurempaakin vapautta kuin ennen, kun aihe muuten olisi muistuttanut liian paljon edellisiä tai jälempiä satuja, mutta on sisältänyt siksi arvokkaita ja tyypillisiä yksityiskohtia, ettei ole tehnyt mieli jättää sitä kokonaan käyttämättä. Saduissa yleensä esiintyviä arvokkaita piirteitä on koetettu sijotella eri satuihin, etteivät ne esiintyisi kaikkialla. Eräitä täydentäviä piirteitä on täytynyt kertojan lisäillä.

Toivottavasti tämäkin kokoelma lisää nuorisossamme rakkautta vanhaan satuaarteistoomme, ja ehkäpä siitä löytää jotain mielenkiintoista aikuinenkin lukija.

Pääkohdissaan tulee Suomen kansan satuaiheisto täten loppuunkäsitellyksi.

Helsingissä toukokuun lopulla 1914.

Iivo Härkönen.

Mikko Mieheläinen.

1.

Syntyipä kerran, ukolle ja akalle poika. Tälle pantiin nimeksi Mikko Mieheläinen. Nimensä veroinen mies hänestä tulikin, kun hän kasvoi suuremmaksi.

Hänestä tuli ylen vahva ja väkevä mies. Jo pienenä poikasena hämmästytti hän kaikkia suurella voimallaan ja kiukullaan. Kun hän mihin suuttui, niin tarttui hän heti siihen ja väänsi sen hetkessä kappaleiksi. Kukaan ei uskaltanut vastustella häntä, eikä sanoa häntä vastaan.

Sen vuoksi toivoivat melkein kaikki hänen katoavan ihmisilmoilta, sillä eihän hänestä olisi muuta kuin kiusaa. Yksinpä vanhemmatkin sitä toivoivat. He pelkäsivät, että hän kerran heidät murjoo hengettömiksi.

No, sentähden he kerran lähettivät hänet saloon, suurelle Hiiden kankaalle, siellä asustelevaa suurta Hiiden sikaa pyydystämään. Kun hän tämän näkee, niin tyrmistyy hän ja silloin se suuri metsäsika ruhjoo hänet kuoliaaksi. Niin ajateltiin. Ja niin päästään Mikosta.

Mutta Mikko ei säikähtänyt, vaan lähti urheasti sitä metsäsikaa pyydystämään. Ja kun hän sen näki, niin niinkuin tuuliaispää hän hyökkäsi siihen ja tarttuen sen jalkoihin ja kuonoon, murjoi sen hetkisessä kappaleiksi Ja ehjänä ja voitokkaana hän palasi siltä matkaltaan.

Toisen kerran lähetettiin hänet pahaa vesisikaa pyytämään Hiiden joesta. Sillä tiellä hän varmaan kuolee, tuumittiin. Se Hiidenjoen vesisika on sellainen. Sen kynsistä ei pääse. Nytkään ei Mikko ällistynyt, vaan lähti pelotta matkalle. Hän otti mukaansa pitkän teräväpiikkisen keksin ja pikkuveljensä vanhan mekkopahaisen. Tultuaan Hiidenjoelle täytti hän sen mekon sammalilla ja oksilla ja asetti sen sitten pojannäköisenä istua kököttämään joen rannalle. Itse hän keksineen sen jälkeen asettui suuren puun taakse lähelle rantaa seisomaan ja kävi odottamaan.

Kun vesisika saapui sille kohdalle jokea, jossa pojannäköinen istua kökötti rannalla, hyökkäsi se kiivaasti sitä kohti. Silloin Mikko syöksi piilostaan ja iski vimmatusti sikaa kuonoon, ja hetkessä oli sika rannalla hengettömänä.

No sitten lähetettiin hänet suurta Hiiden haukkaa pyytämään Hiiden aholta. Sille tielle hän varmasti sortuu, toivottiin. Se Hiiden haukka on sellainen otus, ja sen oleskelupaikkakin on semmoinen. — Mitenkä Mikolle sillä matkalla kävi, kertoo siitä sadun jatko.

2.

Kun Mikko lähti kulkemaan Hiiden aholle, tapasi hän matkallaan erään omituisen miehen. Se istui lammin rannalla ja onki ongella, jossa oli kokkohonka vapana ja suuri lehmä syöttinä. Olihan Mikosta oudonlainen tuo näky. Hän ei voinut olla pysähtymättä ja sanomatta miehelle:

— Ohoh, onpa sinulla vehkeet! Mahtaa sinulla olla voimiakin, kun tuollaisia esineitä onkiessa käytät.

— Ka, onhan näitä, vastasi mies. — Vaan mitä nämä ovat minun voimani! Mikko Mieheläisellä sitä vasta kuuluu olevan voimia. Se mies se kuuluu vasta olevan väkevä.

— Vai niin, arveli Mikko. — No, mitä sanoisit, jos hän tulisi vastaasi? Mitä tekisit?

— Lähtisinpä heti hänen mukaansa! Kyllä sitä kelpaisi sellaisen miehen matkassa olla!

— No, lähde sitten. Minä olen se Mikko.

— Ohoh! No, jo minä arvelin. No, minne sinä menet?

— Hiiden haukkaa ampumaan.

— Vuotahan kotvanen. Panen nämä vehkeet korjuuseen ja sitten lähden.

Mies pani onkivehkeet korjuuseen ja lähti Mikon mukaan.

No, astuvat he kahden miehen sen päivän, tulee toisena päivänä heitä vastaan mies, joka mäen kumpuralla seisoo, pitää kahta kalliota käsissään ja niitä vastakkain kalkuttelee. Hämmästyttää se ensin matkalaisia, mutta jo he siihen seisattuvat ja sanovat sille kalkuttelijalle:

— Onpa sinulla voimia!

— Onhan näitä, vaan mitä ne ovat sen rinnalla, mitä Mikko Mieheläisellä kuuluu olevan!

— No, mitä sanoisit, jos hän sattuisi vastaasi tulemaan? kysyy Mikko.

— Paikalla lähtisin mukaan.

— No, tee se; minä olen se Mikko.

— Minnekäs sinä menet?

— Hiiden haukkaa ampumaan.

— Odotahan vähän, paikalla lähden.

Lähdetään siitä kolmen miehen Hiiden aholle päin astumaan.

Tullaan sinne, nähdään se ammuttava otus siellä eräässä puussa istua kököttävän. Käydään sitä miehissä ampumaan. Ammutaan kolme päivää peräkkäin, mutta ei osata. Tuopas kummaa.

Vihdoin tulee heille kova nälkä. Heidän pitäisi jo saada syötävää.

Kuljeskeli siinä lähistöllä suuri karja. Kun se on ilman isäntää, päättävät he siitä kaataa yhden lehmän ja keittää sen syötäväksi. Kaatavatkin he sen, ja kun toiset odotellessaan lähtevät tarkastamaan seutua, jää yksi keittäjäksi, se kokkohongalla-onkija.

Se keittäjä ei saa tehdä työtään rauhassa.

Kun keitto alkaa valmistua, tulee siihen hänen luokseen ylen oudonnäköinen, outo vieras. Ilkeä vuoreneukko se on ja vaatii keittoa syötäväkseen.

Mies ei antaisi, mutta eihän siinä auta. Eukko syö kuin syökin keiton. Sitten painuu takaisin sinne, mistä oli tullut: suureen vuoreen.

Keittäjä tulee tuosta kovaan huoleen. Mitäs nyt syötät tovereille, kun tuo akka riiviö söi kaiken keiton. Mikäs muu keinoksi kuin ruveta luista ja vedestä uutta keittoa keittämään…

Kun toverit tulevat tarkastusmatkaltaan ja rupeavat syömään, on keitto kovin vetistä ja mautonta. Heitä kummastuttaa se, mutta minkäs siinä mahtaa, täytyy syödä vain. Nälkä on kova. Eihän se keitto kummasteluista parane. Keittäjä ei mitenkään anna selvitystä keiton kehnoudesta.

Kun tulee uusi päivä, käydään taas ampumaan haukkaa ja ammutaan pari päivää, ja taashan se tulee nälkä.

Kaadetaan siitä toinen lehmä siitä kuljeskelevasta karjasta ja se kallionkalkuttajamies jää nyt keittämään.

Kun keitto saa valmiiksi, tulee taas se vuorenakka osaansa vaatimaan. Ei se keittäjä tahtoisi antaa, mutta minkäs voi. Se on semmoinen akka.

Ja kun toverit tulevat tarkastusmatkaltaan, on keitto taas vetistä. Onkija-mies se arvaa asian, mutta ei mitään virka. Eikäpä se itse keittäjä sitä selitä. Täytyy kun täytyykin syödä taas keitto sellaisenaan.

Seuraavana päivänä jää itse Mikko Mieheläinen keiton keittäjäksi.

Kun se tulee valmiiksi, tulee taas se vuorenakka vieraisille vaatien keittoa. Mutta Mikko Mieheläinenpä sanoo siihen, että on sillä keitolla parempiakin syöjiä kuin tuommoinen koukkuleuka. Samassa tarttuu hän akkaan ja paiskaa sen kallionjuureen niin että tuskin jälkeä tuntuu.

Kun nyt toverit tulevat tarkastusmatkaltaan, on keitto aivan makeata ja hyvää. Arvelevat he kysyä syytä siihen, mutta eivätpä kuitenkaan virka mitään. Mikko selittää sen kysymättä.

Hän sanoo, ettei se akka ainakaan neljättä kertaa tule keittoa vaatimaan. Se on tuossa kallion juuressa että tuskin tuntuu.

— Mennäänpä sitä katsomaan!

Mutta kun he menevät sitä katsomaan, ei sitä akkaa siinä ollutkaan.

— Ahaa, se on vironnut ja mennyt pesäänsä. Tuosta aukosta se on pujahtanut vuoreen. Mutta eläpäs huoli, mennäänpäs jälestä. Näin puheli Mikko ja haki kaadettujen lehmäin nahat sekä rupesi niistä viileskelemään kaitoja, pitkiä nahkanauhoja. Sitten sitoi hän ne pääksyttäin, jotta niistä tuli pitkä nahkaköysi. Tämän köyden avulla hän pääsee vuoren sisään. Kun hän tarttuu sen toiseen päähän ja toverit sitten sopivasti päästävät sen vuoreen tulemaan, on hän kohta perillä, ja sitten on toverien odoteltava aukon suulla, kunnes hän nykäsee. Silloin on vedettävä hänet pois vuoresta. Näin on tehtävä, ja kyllä se akka ilkimys pian tietää, kenen rokkia se on käynyt syömässä.

Niinhän tehtiinkin kuin Mikko neuvoi.

3.

Kun Mikko laski kylliksi syvälle vuoren sisään, jotta pohja tuli, niin näki hän siellä samanlaisia maailmoja kuin vuoren yläpuolellakin oli. Hän näki siellä maita ja metsiä ja niiden keskellä suuren suunnattoman linnan.

Hän meni tuohon linnaan ja teki tervehdykset.

Siellä oli nuori tyttö vastassa, ja kun tämä näki hänet, sanoi se hänelle kauhistuen:

— Voi, vierahan maan mies, kyllä sinulle nyt huonosti käy.

— Kuinka niin? kysyi Mikko.

— Tämä linna on Syöjättären ja minä, joka olen yläilmoista kotoisin, olen ainoa, jonka hän on säästänyt. Muut kaikki on hän syönyt tai lyönyt mäsäksi seinään.

— Olenpa tainnut minäkin tehdä samanlaisia temppuja. Luultavasti tämä on juuri se sama akka, jonka tuolla yläilmoissa löin kallion juureen, niin että se ainakin sillä hetkellä siihen jäi.

— Mutta täällä vuoressa on hän mahdikkaampi. Täällä et voita häntä. Tai — ehkä voitat, jos seisatut tuon vesisuihkun alle ja hädän tullessa kastat siinä äkkiä pääsi, kääntyi tyttö neuvomaan Mikkoa.

— No, voinhan koettaa, jos ei muu auta, vastasi Mikko.

— Ahaa, täälläkös oletkin, jo olen sinua kaivannutkin, sanoi akka ja hyökkäsi Mikkoa kohden.

— Eläpäs, kivahti Mikko, kastaisi äkkiä päänsä suihkuvedessä ja tarttui eukkoon. Samassa hetkessä oli eukko mäsänä linnanseinässä, eikä se siitä enää ikinä noussut.

Nyt oli päästävä pois vuoresta.

Mutta Mikko oli huomannut, että se vuoressa oleva tyttönen oli kaunis, ja hän päätti ottaa hänet mukaansa. Hän esitti asian tytölle ja kun tyttö suostui, rupesivat he yhdessä valmistelemaan lähtöä.

Keräsivät he kaikki talon rikkaudet suureen myttyyn ja sitten lähdettiin kulkemaan vuorenaukolle päin. Siellä mytty sidottiin nahkaköyden päähän ja sitten kiinnityttiin siihen itse, ensin tyttö, sitten Mikko. Sitten nykäsi Mikko nuorasta.

Miehet rupesivat vetämään nuoraa ylös.

Mutta kun vetäjät aukon suulla näkivät nuorassa olevan ensin suuren mytyn rikkauksia ja sitten kauniin tytön, päättivät he ottaa vain nämä ja jättää Mikon vuoreen. He sieppasivatkin äkkiä mytyn ja tytön käsiinsä ja Mikon edestä leikkasivat nuoran, jolloin hän pudota moksahti takasin syvälle vuoreen.

Kumppanukset rupesivat jakamaan saalistaan. Mikko jäi vuoreen.

4.

Ensimäinen ajatus Mikolla, pudottuaan alas, oli tietysti, miten pääsisi sieltä pois.

Hän lähti kävelemään pitkin Hiidenvuoren maita päinvastaiseen suuntaan kuin missä oli Syöjättären linna.

Eräänä päivänä tulee hän suuren meren rannalle.

Siinä rannikolla itkee nuori tyttö.

— Mitä sinä itket? kysyy Mikko,

— Itken, kun isäni on määrännyt minut lohikäärmeen syötäväksi eikä ketään ilmaannu pelastajaksi.

— No, kenenkä tytär sinä olet?

— Kuninkaan, tämän valtakunnan kuninkaan.

— No, samanlaisiapa näyttävät täällä olevan kuninkaatkin, millaisia alamaiset, tuumi Mikko ja kysyy edelleen:

— Mitä pahaa sinä sitten olet tehnyt?

— En muuta kuin etten tahtonut mennä sille miehelle, jolle isäni määräsi.

— Jos suit pörröttyneen pääni, niin katsotaan, mikä elävä se on, joka sinut syö.

Mielihyvällä suostuu tyttö sukimaan Mikko Mieheläisen pörröttynyttä päätä.

Kun työ on tehty, hakee Mikko metsästä suuren tukin ja sitten asettuu odottamaan lohikäärmeen tuloa.

Kohta tämä ilmestyykin merelle. Kun se lähenee rantaa, huutaa Mikko Mieheläinen sille:

— Kuuleppas, kyrmyniska, avaappas sitä suurta suutasi, että näen, sopiiko tämä tyttö siihen.

Lohikäärme luulee tätä puhetta hyväntahtoisuudeksi ja avaa mielihyvällä suuren suunsa. Silloin Mikko tempaa maasta tukin ja syöksee sen kaikella voimalla pedon kitaan. Peto siihen paikkaan kuolee. Tyttö pelastuu.

Toisena päivänä pelastaa Mikko samalla tapaa kuninkaan toisen pedolle jätetyn tyttären ja kolmantena kolmannen.

Kun kuningas, jonka tyttäret ne olivat, huomasi, etteivät tyttäret kuolleetkaan, vaan löydettiin heidät elävinä rannikolta, äkäili hän ensin kauvan aikaa näille, mutta sitten käänsi vihansa Mikkoa kohtaan, ja käski tuoda hänet puheilleen. No, Mikko etsittiin käsiin ja tuotiin kuninkaan eteen.

Kuningas sanoi hänelle ivallisesti:

— No, sinä olet pelastanut nämä tyttäreni lohikäärmeen kidasta ja sinua tulisi palkita. Teenkin sen. Ota heidät kaikki vaimoiksesi.

— Ohoh, sanoi Mikko hiukan nolostuen, tulipa heitä, mutta jatkoi sitten: — Otetaan pois vain! Mutta kun kerran tyttäret annoit, niin antanet meille vapaan matkankin kotimailleni.

Kuninkaan ei auttanut muu kuin antaa vapaa matka Mikon elinmaille. Mutta hän teki sen omalla tavallaan.

Hän huhusi ilmaan ja kutsui Mikon ja hänen seuralaistensa kulettajaksi sen haukan, jota Mikko ja hänen toverinsa olivat kolme päivää turhaan ampuneet.

— Tuossa sinulle kyytimies!

Mikko hämmästyi ensin, mutta sitten arveli, että kyytimieshän se on sekin, ja tarttui haukan niskaan sekä kehotti sitä lähtemään. Kyllä se vastusteli ja vikuroi ja oli matkalla pudottaa heidät kolmasti suureen mereen, mutta päästiin kuin päästiinkin siitä onnellisesti perille, Mikon maille.

Täällä Mikko ensi töiksi antoi saamansa kuninkaan tyttäret emänniksi hyville ystävilleen ja sitten etsi käsiin ne toverinsa, jotka olivat hänet vuoren sisään moksahuttaneet. Nämä riitelivät yhä saaliistaan. Tämä riita loppui heti, kun Mikko tuli. He tiesivät, ettei Mikon kera ollut leikkimistä ja pötkivät heti pakoon, kun Mikko heitä läheni, jättivät siihen sekä tytön että rikkaudet.

Mikko otti saaliit ja jäi elelemään isänsä maille.

Ja onnellisesti hän eli.

Eivätkä vanhemmat suinkaan enää pelänneet häntä eivätkä vihanneet.

Ryöstetty kuninkaanpuoliso ja hänen poikansa.

1.

Olipa eräällä kuninkaalla nuori, kaunis puoliso, mutta tämä katosi kerran salaperäisesti ollessaan kävelyllä puutarhassa. Eikä häntä mistään löydetty, vaikka kuinka etsittiin. Kuninkaalla oli kolme pientä poikaa.

Kun nämä kasvoivat suuriksi, kysyivät he kerran isältään:

— Isä, missä on meidän äitimme?

— En tiedä, poikaseni; katosi kerran ollessaan kävelyllä puutarhassa.

— Me tahdomme hänet etsiä!

— Jospa löytäisitte!

— Kyllä me löydämme!

Ja niin lähtivät vanhin ja keskimäinen poika etsimään äitiään. Olisi lähtenyt nuorinkin, mutta hän oli veljiensä mielestä niin kovin mitätön, ettei häntä otettu mukaan.

Mutta kun vanhemmat veljet olivat lähteneet, suorisi nuorin veli yksin samoille teille.

Kun vanhemmat veljet olivat kulkeneet kappaleen matkaa, tuli eräs ukko heitä vastaan.

— Minne menette, poikaset? kysyi hän.

— Mitä sinulla on siitä tekemistä?

— Ei mitään, mutta kun ajattelin, että olisitte kuninkaan poikia ja menisitte äitiänne etsimään, niin arvelin antaa teille erään neuvon.

— Minkä neuvon sinä voisit meille antaa? Mene matkoihisi!

Huusi ukko kuitenkin heidän jälkeensä:

— Kuulkaahan kuitenkin, että siinä tiepuolessa on vanha, suuri tammi, ja jos onnistuisitte ampumaan jousillanne sen latvaan, niin kenties löytäisitte äitinne.

— Viis sinun neuvoistasi!

Korskeasti pojat jatkoivat matkaa eivätkä välittäneet vähääkään tiepuolessa olevasta tammesta. Nauroivat vain koko puulle ja ukon neuvolle. Mutta niinpä he sotkeutuivatkin heti jäliltä ja eksyivät suureen metsään.

Nuorin veli otti heti vaarin ukon neuvon. Hän pani mieleensä tammen ja tultuaan sen kohdalle rupesi tähtäämään sen latvaan. Hän osuikin siihen. Se oli hyvä seikka. Heti paikalla saapui siihen se sama ukko, antoi hänelle tarpeelliset matkaneuvot ja antoipa vielä pienen ihmeellisen sauvankin, sanoen: Hädän tultua tätä maahan kopahuta!

Lähdettyään matkaan tuli nuorin veli erään suuren vuoren luo, jonka kyljessä oli omituinen, vuoreen vievä onkalo ja sen perällä rautaportti. Hän rupesi kolkuttamaan portille. Heti paikalla ilmestyi siihen nuori tyttönen, joka kysyi pojan asiaa. Tämä pyysi avaamaan portin. Tyttö ei tahtonut avata. Sanoi, että portin avaaminen on aina kielletty, mutta nyt on vielä isäntä, vuorenpeikko, kotona.

No, kun asia oli niin, ei poika enempää puhunut, kysäsi vaan:

— Onko siellä vuoressa ketään vankeudessa?

— On eräs kuninkaanpuoliso, vastasi tyttö.

— Hyvä on.

Ja hän lähti astuskelemaan pois vuoren luota. Kuljeskeltuaan jonkun aikaa saapui hän siihen metsään, johon hänen veljensä olivat eksyneet ja kysyi näiden kokemuksia. Ne eivät tienneet mitään. Silloin kertoi hän omat kokemuksensa heille ja vei heidät sen vuorenaukon luo, jonka luona oli käynyt.

Hän kolkutti hiljaa rautaportille ja samassa oli se nuori tyttönen siinä portin toisella puolella.

— Onko nyt vuoren isäntä kotona? kysyi nuorin veli tytöltä.

— Ei; lähti juuri kolmipäiväiselle matkalle.

— No, silloinhan voit päästää meidät sisään, — päästä, — emme me tahdo pahaa!

— En voi, sillä johan sanoin, että se on kielletty, ja sitäpaitsi tämä portti on semmoinen, että jos sen aukaisee, niin soipi sen päällä oleva rautakello, ja vuorenpeikko kuulee samassa hetkessä sen kaikkialle ja tulee kotiin.

— Mutta onhan tässä portin pielessä pieni aukko, — tästähän me pääsemme ilman porttiin koskemista. Auta meitä sisään ja isäntäsi linnaan, sillä kuninkaanpuoliso, joka on siellä vankeudessa, on — meidän äitimme.

Kun nuorin veli näin kauniisti puhui, antoi tyttö luvan tulla sisään, ja pojat pujottautuivat siitä portin pielessä olevasta aukosta portin toiselle puolelle. Tytön johdattamina laskeutuivat he sitten kaarteisia portaita myöten alas vuoreen, vuorenisännän valtakuntaan.

Täällä mentiin vuorenpeikon linnaan ja siellä tyttö neuvoi heille, missä heidän äitinsä oli. Linnan viimeisessä, hopealle hohtavassa huoneessa tämä istui mekoissa, kultaisissa vaatteissa, kultakengät jaloissa, kultakruunu päässä. Mutta hän oli aivan kokonaan muuttunut, ei osannut enää edes ihmisen äänellä puhuakaan, vaan koiran äänellä räkytti.

Nuorin pojista, nähtyään tämän, rupesi itkemään.

Siiloin tuli opastyttö hänen luoksensa ja sanoi, että jos vangittu voitaisiin säikähdyttää, niin tulisi se heti ihmisen kaltaiseksi, alkaisi ihmisen äänellä puhua.

Silloin nuorin veli särki äkkiä suuren peilin huoneen seinältä. Se säikähdytti vangitun, ja hän rupesi ihmisen äänellä puhumaan.

— Mitä te tahdotte? kysyi hän pojilta.

— Tahdomme vapauttaa sinut, vastasi nuorin veli.

— Ketä te sitten olette?

— Etkö tunne meitä, — lapsiasi?

Silloin äiti tunsi poikansa ja riisti päältään korut ja pyysi heitä saattamaan hänet heti pois vuoresta.

Pojat saattoivat hänet vuoren onkalon kohdalle sekä siitä kaarreportaita myöten ylös rautaportille. Mutta kun oli tultu tänne ja äiti ja vanhemmat veljet olivat päässeet aukosta ulos, vierittivät vanhemmat veljet äkkiä suuren kiven aukon suulle ja nuorin veli jäi vuoreen, eikä päässyt ulos. Vanhemmat veljet, jotka muutenkin vihasivat nuorinta, tahtoivat, että ansio ja kunnia äidin pelastuksesta lankeisi yksin heille.

2.

Vuoreen jäätyään ei nuorin veli tiennyt alussa, mitä tehdä. Mutta samassa muisti hän sen vanhan ukon antaman sauvan ja kolahutti sitä maahan.

Samassa tuli mies peukalon pituinen hänen luoksensa ja kysyi:

— Mitä armollinen herra tahtoo?

— Avaa tuo portti, että pääsisin ulos.

Peukalon pituinen avasi portin ja poika pääsi siitä ulos.

— Hankippas nyt tähän hyvät syömiset ja juomiset, sillä minulla on nälkä!

Peukalo-ukko hankki pojan eteen syömistä ja juomista, mitä parasta tiesi.

— No, nyt saat mennä, kunnes kopahutan.

Ukko hävisi, poika kävi syömään.

Syötyään kävi hän miettimään, mitä tehdä. Jos lähtisi veljien jälestä, ei heitä ehkä tapaisi enää matkalla, ja jos he olisivat ehtineet ennen häntä kuninkaan linnaan, niin olisivat he tosiaankin panetelleet ja parjanneet hänet pahanpäiväiseksi kuninkaalle, ja niin olisi hänen kiirehtimisensä aivan turha. Niinpä hän ei lähdekään heitä tavottamaan, päätteli hän.

Hän lähti kulkemaan omia teitään ja tuli parin päivän päästä mökkiin kuninkaan linnan lähellä, jossa asui eräs suutari. Poika pyrki tälle oppipojaksi.

Mielellään otti suutari hänet oppipojaksi. Näyttihän hän näppärältä pojalta ja suutari oli apulaisen tarpeessa.

Poika jäi pitemmäksikin aikaa suutarin apulaiseksi.

Eletään, ollaan, niin jonkun ajan perästä rupeaa kuninkaan puoliso halajamaan niitä koruja, joita hänellä oli ollut vuoren vankeudessa ollessaan. Hän sanoo kerran kuninkaalle:

— Kuuleppas, hanki minulle sellaiset kengät jalkoihini, millaiset minulla oli vuoressa ollessa.

Kuningas hätäytyy tuosta, ei tiedä millaiset ne kengät oli, mistä ne saada. Vihdoin menee hän hädissään sen mökissä asuvan suutarin luo ja kysyy siltä, eikö se voisi toimittaa hänelle sellaisia kenkiä.

— Mistä minä se sellaiset, hätäytyy suutari ja rupeaa ajattelemaan, että mitä nyt tehdä tällaisessa pulassa. Pitäisihän ne toki kuninkaalle puolisonsa haluamat kengät hankkia! Mutta mistä ne semmoiset!

Hän miettii koko illan asiaa, vihdoin menee oppipoikansa luo.

— Etkö sinä voisi hankkia kuninkaalle sellaisia kenkiä, jollaiset kuningattarella oli vuoressa ollessaan jaloissa?

— Ka, jospa olisi koettaa. Tulehan aamulla tiedustamaan.

— Todellako voit sellaiset saada!

— Tule aamulla!

Suutari menee aamulla tiedustamaan, ja pojalla ovat ne pyydetyt kengät valmiina. Hän oli vain yöllä kopahuttanut keppiään ja heti saanut kengät peukalo-ukon avulla.

Suutari ihastuu iki-hyväksi ja lähtee tanssiaskelin kenkiä kuninkaalle viemään.

Yhtä iloiseksi tulee kuningas, ja kuningatar saa kengät. Seikasta on selvitty. Mutta jonkun ajan perästä tahtoo kuningatar saada itselleen sellaisen hameen, jollainen hänellä oli ollut vuoressa päällä.

Kuningas tulee taas suutarin luo.

— Voi, voi, mistä minä sellaisen saan, enhän minä ole mikään hamemestari, päivitteli suutari.

Mutta eihän hänen auttanut nytkään ruveta kieltäytymään.

Ja kun ei hameita muualta saanut, meni hän taas oppipoikansa luo ja selitti hänelle pulansa.

— Ole huoleti, ehkä nekin saadaan!

— Koeta veikkonen!

Aamulla oli hame hankittuna. Sen pikku-ukon avulla oli poika taas saanut ihmeitä aikaan yöllä.

Mutta vähän ajan perästä tahtoi kuningatar saada vielä sellaisen kruununkin, jollainen hänellä oli ollut vuoressa päässä.

No, sekin saatiin suutarin oppipojan avulla.

Kaikki oli jonkun aikaa hyvin, mutta nyt rupeaa kuningas epäilemään, että mistä se suutari semmoiset esineet niin äkkiä sai. Hän tahtoo panna tiedustelun toimeen ja kutsuu suutarin luokseen.

— Kuuleppas sinä kenkämestari, mitenkäs ja mistä sinä ne ihme-esineet hankit? Äsken uskon sinun oikealla tavalla ne saaneesi, jos tähän linnani viereen huomenaamuksi kohotat toisen samanlaisen linnan ja olet aamulla siinä kuninkaallisissa vaatteissa minua vastaanottamassa!

— Nyt se viimeisen teki, arveli suutari ja tunsi kauhua. Hätäytyneenä riensi hän kotiinsa ja kertoi asian oppipojalle.

Oppipoika sanoi rauhallisesti:

— Elä ole milläsikään, kyllä tämäkin asia selvitetään. Anna se minun huolekseni.

Mielellään suutari antoi sen hänen huolekseen.

Yöllä oppipoika kopahutti taas sauvaansa, ja aamulla oli se komea linna valmiina kuninkaan linnan vieressä. Sitten kopahutti hän itselleen komeat kuninkaalliset puvut ja kävi niissä suutarin sijasta odottelemaan kuningasta uuden linnan komeimmassa huoneessa.

Kun kuningas aamulla herää, niin ei hän ole uskoa silmiään. Mitä, saiko se ukko linnan siihen! Katsohan kummaa! Sitä kummastuneemmaksi tuli hän, kun näki — uuteen linnaan seurueineen mentyään — siellä oltavan myöskin vastaanottamassa vaatimuksen mukaan.

— No, tuota, si… sinä… oletko sinä todella se suutari, joka tälle minun puolisolleni hankit ne koruesineet ja joka tämän linnankin olet tähän kohottanut? Sinäkö?

— Minä, vastasi poika nousten seisoalleen ja vetäen vieraat korut päältään sekä ilmestyen seurueen eteen siinä asussa, jossa hän oli ollut silloin, kun lähti äitiään etsimään.

Silloin kuningas seurueineen tyrmistyi ja kuninkaanpuoliso lankesi poikansa kaulaan.

— Sinä, sinäkö se olet, joka minut pelastit ja puhumaan saatoit, lausui hän itkien ja iloiten.

— Minä, äitiseni.

— Tuota, jotta, sinäkö se olet se minun nuorin poikani, tapaili kuningas:

— Minä, ukkoraukkaseni!

— Entä nämä toiset pojat — mitä ne ovat tehneet äitinsä pelastukseksi?

— Ne eivät olisi päässeet hänen luokseenkaan, ellen minä olisi opastanut heitä, mutta kylläpä he osasivat jättää minut vuoreen, kun oli päästy vuoren portille, vastasi pelastajapoika.

— Vai niin! suuttui kuningas ja pyysi nuorinta poikaansa määräämään rangaistuksen vanhemmille pojilleen.

— Olkoot he täst'edes tallirenkejämme, hevostemme hoitajia, vastasi kuningaspukuinen poika ja ojensi kätensä kuin kuningas ainakin.

Kuningas hänestä tulikin, ensin puolen valtakunnan ja sitten, isänsä kuoltua, koko valtakunnan.

Ja veljistä tuli tallirenkejä. Mutta siitä suutarista tuli sen uuden linnan hoitaja. Ja siinä se taitaa asua mahtailla vieläkin.

Sisarukset Vetehisen vankeina.

Olipa kerran talo, jonka alla oli pelto ja pellon alla järvi. Isäntä kynti kerran peltoa ja häntä rupesi kovasti janottamaan. Hän meni järven rantaan, kumartui rantakivien ylitse ja rupesi juomaan. Silloin tarttui Vetehinen häntä partaan ja rupesi häntä vetämään järveen päin.

— Annatko vanhimman tyttäresi omakseni, niin päästän partasi irti? sanoi Vetehinen.

— Ka pitänee antaa, kun et muuten päästäne.

— En päästä muuten. Mene käske vanhin tyttäresi tänne järven rantaan!

Mies lähti, kumarapäisenä astui pirttiin, siellä alakuloisesti virkkoi vanhimmalle tyttärelleen:

— Menepäs, vanhin tyttäreni, hakemaan järvirannasta länget, — unohtuivat sinne hevosta riisuessani.

Kun vanhin tytär meni järven rantaan, tempasi Vetehinen hänet ja vei mukanaan.

Hän joutui syvälle vesien alle, suureen, komeaan linnaan. Täällä Vetehinen hänet emännäkseen otti, valtiaaksi tunnusti ja sanoi hänelle matkalle lähtiessään:

— Kun olen poissa, niin kaikissa huoneissa liiku vapaasti, mutta perimmäiseen huoneeseen elä pistäydy, sitä varo. Kaikissa liiku ja haltioi kuni suuren, komean linnan emäntä ainakin, mutta tuota huonetta kierrä.

No, meni Vetehinen matkalle, jäi emäntä yksin. Liikkuessaan Vetehisen komean linnan huoneissa tuumi emäntä erään kerran, että mikäpä se perimmäinen huone lienee semmoinen, ettei siellä saa käydä. Käynpä tuolla, mikäpä tuosta tullee!

Meni sinne perinnäiseen huoneeseen. Se oli synkkä, pimeä kammio ja sen keskellä oli suuri amme, verta täynnä. Sen keskellä, veren päällä, kellui suuri kultainen sormus.

— Ahaa, tuonpa tähden se kielsikin, tuon suuren sormuksen tähden. Koettelenpa sitä sormeeni!

Mutta kun hän kävi ottamaan sitä suurta kelluvaa sormusta ammeesta, tarttui ammeen verestä suuri musta tahra hänen sormeensa ja se ei lähde, vaikka hän sitä kuinka koettaa pois hangata.

Ja kun Vetehinen tuli kotiin, niin hän helposti näkee sen tahran sormesta ja kiinnittää huomiota siihen.

— Mistä sinä sen olet saanut?

— En mistään, kieltää vaimo.

— Kyllä minä arvaan, sanoo Vetehinen ja ottaa hänet heti hengiltä sekä vie ruumiin kielletyn huoneen veriammeeseen.

Isäntä siellä talossa, josta vanhimman tyttären oli Vetehinen vienyt, on kauvan aikaa apeilla mielin. Surullisena hän soutelee kerran järvensä selkää. Yhtäkkiä tarttuu vene keskelle selkää ilman mitään syytä. Tarttuu, ei paikalta liikahda. Mikä tuli venheelle, eihän tässä ole luotoa eikä muuta, arvelee mies. Hän katselee, kurkistelee, ei huomaa mitään syytä. Yhtäkkiä kuulee hän veden alta puhetta:

— Antanet keskimäisen tyttäresi, niin päästän veneesi kulkemaan.

— Ahaa, sama mies kuin viime kerralla. En anna!

— En päästä venettäsi kulkemaan!

— Ka täytyneehän sitten antaa, kun et muuten päästäne.

— Mene käskemään keskimäistä tytärtäsi tänne järven rantaan!

Menee mies taas pirttiin, sanoo alakuloisella äänellä:

— Menepäs, keskimäinen tyttäreni, hakemaan järven rannalta kalakorini, se jäi sinne.

Menee tyttö, mutta sille tielleen jää. Vetehisen linnaan syvälle vetten alle joutuu. Ja siellä käy hänelle samalla tavalla kuin vanhimmalle tyttärelle. Veriammeeseen joutuu.

Vielä on talossa nuorin tyttö, mutta tätä tahtoo isä kaikin mokomin säilyttää. En tahdo antaa sitä Vetehiselle. Mutta kerran ollessaan kaskea polttamassa järven toisella rannalla löytää hän kasken reunaa kävellessään uudet virsut, kuin nimenomaan hänelle varatut. Hän ei malta olla niitä jalkoihin koettelematta.

Mutta kun hän on pannut ne jalkoihin, alkavat ne vetää häntä järveen päin. Aavistaen pahaa koettaa mies kaikin tavoin pitää vastakynttä, mutta kovin vetävät virsut rantaan päin. Vievätpä aina veden rajaan. Mikä ihme iässä on? arvelee mies hätäytyneenä.

Silloin kuuluu ääni veden alta:

— Antanet nuorimman tyttäresi, niin käännän virsut viemään maalle päin.

— En anna ainoata, viimeistä tytärtäni!

— Et antane, niin astu syvemmälle!

Mies joutuu vyötäröä myöten veteen.

— Joko annat tyttäresi?

— En anna, jo kylliksi sait.

— Suistu yhä syvemmälle!

Mies on jo kaulaansa myöten vedessä.

Vieläkään hän ei lupaa tytärtään.

Mutta kun hän joutuu partaansa myöten veteen niin jo hän lupaa tyttärensä, viimeisen, nuorimman tyttärensä.

* * * * *

Kun nuorin tytär joutuu Vetehisen valtakuntaan, Vetehisen linnan emännäksi, niin hän saa samat ohjeet kuin toisetkin tyttäret. Mutta kun hän sisartensa tavoin menee Vetehisen poissaollessa linnan perimäiseen huoneeseen ja näkee siellä verisammion ja siinä kelluvan sormuksen, niin hän ei koskekaan siihen, vaan rupeaa sitä varovaisesti tarkastamaan. Hän huomaa sieltä ammeen pohjalta sisartensa ruumiit. Hän kauhistuu, mutta samassa havaitsee, että huoneessa on toinenkin sammio, ja se on täynnään selvää, kirkasta vettä. Hän vetää silloin veren päällä kelluvista hiuksista sisartensa ruumiit pois verisammiosta ja valelee ne kirkkaalla vedellä ja tuossa paikassa ovat sisaret elävinä.

Sitten ruvetaan yhdessä tuumimaan, mitenkä päästä sieltä Vetehisen luota pois. Nuorin sisar huomaa erään huoneen nurkasta joukon suuria rauta-arkkuja ja silloin juohtuu hänelle juoni mieleen. Hän käskee sisariensa mennä yhden yhteen, toisen toiseen noista arkuista ja olemaan siellä sinnes, kunnes arkut avataan. Hän lupaa, että he pääsevät arkkujen kera pois vankeudesta. Mutta arkuissa on oltava hyvin hiljaa, aivan liikahtamatta.

Sisaret tekevät neuvon mukaan, ja neuvoja-sisar lukitsee arkut sekä käy Vetehistä odottamaan.

Kun tämä tulee kotiin, tarkastaa hän tarkoin emäntänsä sormet, mutta kun ei huomaa niistä mitään merkkejä, asettaa hän tyytyväisin mielin päänsä emäntänsä suittavaksi.

Eletään huomiseen päivään, niin emäntä sanoo Vetehiselle, että kun ei olla sinne kotitaloon koskaan mitään lahjoja lähetetty ja ollaan rikkaat, niin eikö nyt kerran sopisi lähettää sinne jotain lahjaa, vaikka yhtä noista suurista arkuista. Niissähän on rahaa ja ne sopivat hyvin lähetettäviksi. Vetehinen miettii hetken, ja kun on tyytyväinen vaimoonsa, suostuu ehdotukseen. Vieläpä hän lupaa arkun itse kotitaloon kantaakin.

Ja niin hän tekeekin.

Siten pelastuu ensimäinen ryöstetyistä tyttäristä Vetehisen kynsistä.

Jo seuraavana päivänä ehdottaa Vetehisen emäntä, että eikö vietäisi toistakin raha-arkkua lahjaksi kotitaloon. Vetehinen kun on ylen hyvillä mielin, suostuu tähänkin ehdotukseen ja vie toisenkin arkun appelaan. Siten pelastuu toinen tyttäristä.

Mutta nyt on vielä itse pelastaja pelastumatta.

Silloin suunnittelee hän rohkean juonen itsensä pelastamiseksi.

Hän kantaa muutamana päivänä erään raha-arkun huoneista linnan pihalle, laittaa huhmaresta, pellavista y.m. itsensä näköisen ihmisen istumaan linnan katolle, asettaa kuontalon sen alle ja sitten sijottautuu itse tuohon pihamaalle kannettuun raha-arkkuun ja käy siellä odottamaan Vetehisen tuloa.

Kun tämä tulee pihaan, lausuu emäntä arkusta hänelle äänellä kuin se kuuluisi katolta:

— Terve, terve, ukkoseni, kauvanpa viivyitkin matkalla! Vuotellessani sinua nousin tänne katolle kuontaloa kehräämään, sinua täältä odottamaan. Ja kun tänään on kulunut vuosi siitä kun minut tänne toit, puin parhaisiini ja lisäksi päätin pyytää sinua, että veisit tuon kolmannenkin raha-arkun kotiväelle lahjaksi. Jos lähdet sitä viemään, katson koko ajan täältä katolta matkaasi.

No, kun emäntä on näin leppeällä mielellä, ihastuu Vetehinen ikihyväksi ja lähtee hetipaikalla saattamaan pihalle tuotua arkkua emäntänsä kotitaloon.

Mutta arkku on tavattoman raskas. Kantajan täytyy matkan puolivälissä laskea se selästään ja levähtää. Samalla päättää hän katsastaa, mitä se niin raskas arkku oikein sisältää, eikö jotain muutakin kuin rahaa.

Silloin Vetehisen emäntä huudahtaa sellaisella äänellä kuin se kuuluisi kaukaa linnan katolta:

— Joko väsyitkin, ukkoseni; kovinpa pian väsyit. Elä viitsi katsoa arkkua, vie availematta, kauniimmin teet.

— Ka, ka, kun vielä sieltä asti näkee ja puhuttelee, virkkaa Vetehinen sekä hämmästyneenä että tyytyväisenä ja jättää katsomisensa sekä lähtee edelleen kantamaan arkkua.

Mutta taas käy arkku ylen raskaaksi ja Vetehinen päättää katsoa sitä.

Mutta emäntä haastelee taaskin arkusta niin kuin se kuuluisi kaukaa katolta ja kieltelee katsomasta.

— Kah, yhäkin näkee — en katso, sanoo Vetehinen ja lähtee jatkamaan matkaansa.

Kolmannenkin kerran yrittää hän vielä katsoa arkkuansa, mutta kun emäntä puhuttelee häntä vieläkin, niin ei hän tälläkään kertaa toteuta aiettaan, vaan kantaa kuin kantaakin arkun katsomatta perille.

Ja niin pääsee kolmaskin tytär Vetehisen vankeudesta.

Mutta kun Vetehinen kotiinsa palattuaan huomaa katolla istuvan ihmisen valeihmiseksi ja äkkää, mitä arkkuja hän on appelaan vienyt, niin kylläpä hän ällistyy, ja kyllä siitä syntyy vetten alla elämä, meno sellainen, ettei sitä oltu ennen kuultu.

Kadonneet kuninkaan pojat eli hevoseksi muutettu poika.

Katosipa eräältä kuninkaalta poika eikä häntä mistään löydetty. Apeissaan lähti kuningas ajelemaan laivallaan suuria meriä, suruaan haihduttaakseen ja mahdollisesti saadakseen joitakin tietoja pojastaan. Mutta matka vei häneltä toisenkin pojan. Erään kerran, ajaessaan laivallaan erään aavan meren selkää, kohoaa yhtäkkiä vuori merestä, aivan laivan edestä, ja siihen tarttuu laiva. Eikä lähde pois, vaikka mitä keinoa koetettaisiin. Lausuu kuningas vuorelle:

— Mikä lienetkin meren kummitus, lähde pois edestäni!

— En lähde, ellet lupaa minulle sitä, joka kotonasi ensiksi syntyy, vastaa vuori.

— En lupaa.

— Seiso siinä sitten se ilmoinen ikäsi!

— En tahdo seista, lähde pois edestäni!

— Suostu ehtooni!

— No, kun et muuten päästäne, niin eihän auta muu, lausuu kuningas lohduttaen itseään sillä, että kotona kenties syntyy ensiksi varsa tai vasikka tai koiranpentu.

Mutta kotona syntyy ensinnä poika kuninkaalle, ja sehän se joutuukin meren kummitukselle. Ja se meren kummitus ei ollut muu kuin vuorenpeikko.

* * * * *

Luvattu kuninkaan poika kun joutui vuorenpeikon valtoihin — suureen vuorilinnaan kaukana maiden ja merten takana —, niin kasvatettiin häntä aluksi lellitellen, parasta syöttäen ja juottaen, ilman mitään työtä ja tointa, vuorenpeikon linnan paraissa huoneissa, parailla ruuilla. Mutta kun hänestä kasvoi suuri, vanttera poika, pantiin hänet erään vuorenpeikon hevosen hoitajaksi.

Poikanen ei aluksi kääntänyt mitään huomiota hevoseensa, kuten ei juuri muuhunkaan, elelihän vain omia aikojaan, omissa mietteissään. Mutta kerran, eräänä yönä, hänen ollessaan hevosensa luona tallissa, kääntyi tämä hänen puoleensa ja kysyi häneltä:

— Kuule, etkö sinä kaipaa pois täältä?

Silloin poikanen säikähti ja sanoi hevoselleen:

— Mi-mitä sinä tarkotat?

— Sitä vain, mitä kysyin. Tunnetko olevasi täällä oikeassa paikassa?

— E-en, en käsitä sinua!

— Olet liian nuori ja liian nuorena tänne joutunut, et oivalla kohtaloasi, lausui vakavasti hevonen ja jatkoi:

— Kuule, olet vuorenpeikon vankeudessa syntymästä saakka ollut kuninkaanpoika. Et ole täkäläistä väkeä. Siksi kysyin, etkö koskaan ole halunnut pois täältä.

Silloin kuninkaan pojalta putosivat suomukset silmistä, hän ravisti päätään, hieroi silmiään ja rupesi itkemään.

Hevonen rientää lohduttamaan:

— Elä itke; ei sillä pitkälle päästä. Suostu tuumaani, niin pääset pois täältä.

Kuninkaanpoika kysyy ilahtuen:

— Mitä tarkotat?

— Sitä, että pakene pois täältä!

— Mutta kuinka se on mahdollista? Miten sinä sellaista neuvot? Kuka sinä itse olet?

— Sen saat tietää myöhemmin; nyt sanon vain, että jos ehdotukseeni suostut, niin pääset täältä. Minä rupean auttajaksesi!

Kuninkaanpoika ihastuu ikihyväksi ja tahtoo lähteä heti matkaan.

— Ei vielä! Ensin on tehtävä muutamia valmistuksia. — Mene aluksi katsomaan, nukkuuko isäntämme vai onko valveilla.

Kuninkaanpoika rientää vuorenpeikon huoneeseen ja lausuu tultuaan:

— Nukkuu.

— Hyvä. Nyt mene ja koeta hänen huoneestaan saada käsiisi pöydällä oleva havu, kivi ja vesimalja ja sängyn viereltä pitkä miekka. Jos miekka ei rupea kohoamaan paikoiltaan, niin kasta kätesi siinä vierellä olevassa ammeessa, niin se nousee. Riennä!

— Koetan.

Poika rientää uudestaan peikon huoneeseen ja ottaa sieltä pöydältä havun, kiven ja vesimaljan ja vuoteen vierestä koettaa sitä pitkää miekkaa. Saatuaan senkin tulee hän hevosen luuksi talliin.

— Tässä ovat,

— Hyvä; nyt — nouse selkääni!

Poika nousee hevosen selkään, ja samassa ollaan matkalla, huimalla, kiihkeällä pakomatkalla vuorenpeikon linnasta.

* * * * *

Mutta vuorenpeikko ei kauvan nuku, kun miekka ja ne muut mahtiesineet ovat poissa hänen luotaan. Hän herää silmänräpäyksessä ja lähtee pakenijoita takaa-ajamaan.

Pojan hevonen kyllä juoksee niin, että neljällä hyppäyksellä on virsta katkaistu, mutta yhtäkaikki on vuorenpeikko kohta heidän kintereillään. Jo kuuluu humu ja kohina heidän takanaan. Poikanen hätäytyy, mutta hevonen sanoo pojalle:

— Katsoppas, kuinka lähellä se jo on.

— Aivan jo tuossa perässä, vastaa poika.

— Viskaa se havun lehvä tielle!

Poika viskaa havun tielle, ja samassa on siihen heidän jälkeensä kasvanut suuri suunnaton metsä, niin suuri ja sakea, ettei sen läpi mitenkään pääse. Paha lähteä myös sitä ympäri kiertämään. Peikko laskeutuu sen luona hevosensa selästä ja rupeaa kirveellään hakkaamaan sitä. Mutta aikaahan siinäkin kuluu. Sillä välin kerkiävät pakenijat päästä aika pitkälle hänestä.

Mutta pian on peikko selvinnyt metsästä ja taas on hän heidän kintereillään. Jo kuuluu huohotus ja kumu.

Hevonen sanoo pojalle.

— Katso, kuinka lähellä on.

— Aivan kintereillä jo tuossa.

— Viskaa se kivenpala tielle jälkeemme!

Poika viskaa kivenpalan tielle, ja samassa on siihen heidän jälkeensä kasvanut vuori semmoinen, ettei siitä yli voi mitenkään päästä. Paha lähteä myös sitä kiertämään. Vuorenpeikko rupeaa sitä vuorta hakkaamaan kirveellään. Mutta aikaahan siihenkin kuluu. Sillä aikaa kerkiävät karkulaiset taaskin päästä pitkälle hänestä.

Mutta pian on se taas heidän jälessään. Jo kuuluu huohotus ja kumu.

Hevonen sanoo pojalle:

— Katsoppas, miten lähellä se on.

— Tuossa aivan jo kintereillä.

— Viskaapas se vesimalja tielle jälkeemme!

Poika viskaa vesimaljan tielle ja samassa on siihen suuri meri heidän taakseen syntynyt.

Vuorenpeikko kun tulee meren rannalle, niin ei näe muuta keinoa kuin ruveta juomaan sitä merta. Mutta ylen paljon on siinä vettä, ja kun vuorenpeikko juo, juo sitä, niin hän lopulta siihen veden paljouteen halkeaa ja kuolee.

Se on vuorenpeikon loppu, ja poika ja hevonen pääsevät rauhassa jatkamaan matkaansa kuninkaan linnaan.

Mutta kun he tulevat linnan pihaan ja poika pyytää päästä kuninkaan puheille, vastataan hänelle kopeasti, ettei siellä häntä tunneta, eikä sitä kaikkia maankiertäjiä päästetä kuninkaan puheille.

Poika kertoo tämän hevoselle.

Hevonen vastaa:

— Hyvä on, pannaan mieleen! Menkäämme nyt tuonne metsikköön, ja pane sinä minulle heiniä eteeni ja sitten odota määräyksiäni.

Poika tekee niin.

Syötyään sanoo hevonen pojalle:

— Niinkuin itsekin tiennet, on nyt isälläsi suuri sota erästä vihollisvaltakuntaa vastaan. Tämä sota on tähän asti ollut isällesi tappioksi. Nyt alkaa taas uusi taistelu. Kun se alkaa, niin asetu tuohon sotatien varteen jonkun konin selkään ja ole muka kiirehtivinäsi sinäkin sotaan. Hevosesi on huono eikä se pääse mihinkään. Sotaankulkijat pilkkaavat sinua. Anna heidän pilkata. Mutta kun he ovat ohi, jätä se koni siihen ja tule tänne, niin minä lennätän sinut sotatanterelle ennen muita ja tällä miekallasi sinä kaadat yksin kaiken vihollisjoukon.

Poika tekee neuvon mukaan. Sotajoukko kun kulki hänen ohitsensa, pilkkasi se häntä ja huusi, ettei hän tuolla hevosella pääse ikinä sotatanterelle. Mutta kun joukko oli mennyt ohi, jätti hän koninsa siihen ja riensi oikean hevosensa luo ja huristi sillä ennen muita sotatanterelle ja kaatoi siellä ihmeellisellä miekallaan yksin kaiken vihollisjoukon. Kuninkaan väellä ei ollut siellä enää mitään tekemistä. Työnsä tehtyään palasi hän samalla vauhdilla takasin, vei hevosensa metsikköön ja istuutui sitten sen saman konin selkään, ollen yhä pyrkivinään sotaan.

Kuningas ja kuninkaan väki sai ihmettelemällä ihmetellä sellaista sodasta-selviytymistä ja aprikoitsi, kuka se oli sellaisen urotyön tekijä. Mutta eiväthän he voineet arvata eikä aavistaa, että se olisi ollut tuo konin selässä istuva poika. Sitä he pilkkasivat.

Kuninkaalla oli muitakin vihollisia kuin tuo yksi, ja kohta kun ensimäinen sota oli päättynyt, nosti toinen vihollinen sodan kuningasta vastaan. Taas oli riennettävä sotatanterelle.

Hevonen neuvoi poikaa taas lähtemään apuun, ja poika teki neuvon mukaan. Taas istuutui hän sotajoukon lähtiessä konin selkään sotatien varrella ja antoi itseänsä pilkata, ja sitten kun joukko oli mennyt ohitse, riensi hän oikean hevosensa luo ja huristi sillä sotatantereelle ennen muita ja kaatoi siellä ihmeellisellä miekallaan yksin kaiken joukon.

Tällä kerralla sai hän sodassa haavan käteensä, ja kun hän sotatieltä palattuaan istui taas koninsa selässä, oli hänen pakko hoidella siinä haavaansa.

Kun sotaväki saapui hänen kohdalleen, pilkkasi se taas häntä ja lausui:

— No, nyt on jo toinenkin sota voitettu, ja sinä yhä tässä olet!

Mutta kuningas sattui huomaamaan, että poika hoiteli haavaa kädessä ja lausui hänelle:

— Mitä haavaa sinä sidot?

— Haavaa kuin haavaa.

— Taitaa olla tämänkin pojan kera niin kuin ennen, että toiset tappelun tappelee, toiset haavoja saavat, virkkoi pilkallisesti eräs sotapäälliköistä.

— Elähän pilkkaa, sanoi kuningas ja lähestyi poikaa.

— Oletko sinä ollut sodassa? kysyi hän.

— Missäpä minä, vastasi poika. — Mutta paholaiselle luvattu poikasi on siellä ollut ja sen voittanutkin, sanoi poika uljaasti saatuaan haavansa sidotuksi. Tahdotko nähdä hänet?

— Tahdon, tuo hänet nähtäväkseni! lausui kuningas.

Samassa poika kutsui metsikössä olevan hevosensa luokseen, nousi reippaasti sen selkään ja välähytti esiin miekkansa, jolla oli voittonsa saanut.

— Tunnetko nyt, vai vieläkö ajat hänet maankiertäjänä linnasi pihalta? sanoi hän.

— Mitä! oletko sinä se, joka olet nämä voitot saanut? Ja oletko sinä se sama, jonka hoviherrani äskettäin ajoivat pois linnani pihalta?

— Odotahan, sanoi silloin pojan hevonen pojalle, — laskeudu nyt selästäni ja lyö sillä miekallasi pääni poikki. Elä estele, et tee sillä mitään pahaa minulle. Tee se pian!

Poika empi ensin, mutta löi sitten miekallaan pään poikki hevoseltaan. Samassa katosi hevonen ja sijaan tuli kaunis nuorukainen. Se lausui kuninkaalle:

— Ja tässä on sinun toinen kadonnut poikasi, joka on ollut saman isännän valloissa kuin nuorempikin poikasi. Tunnetko nyt sotiesi voittajat ja linnaasi pyrkijät?

— Tunnen, tunnen, lausui kuningas liikutettuna ja syöksi poikainsa kaulaan. Hän ei voinut puhua ilosta ja kyynelistä.

Suurenivatpa sotaväeltäkin silmät, kun he huomasivat tämän, ja he rupesivat kaikin tavoin pyytelemään pojilta tekoaan anteeksi. Pojat antoivatkin anteeksi, ja sitten heidät saatettiin suurella ilolla ja juhlallisuudella kuninkaan linnaan, jossa pantiin toimeen viikkokautiset ilojuhlat heidän saapumisensa johdosta.

Paha taikamestari ja nokkela oppipoika.

Olipa ennen ukolla ja akalla poika, jota paha taikamestari houkutteli oppilaakseen. No, kun vanhemmat olivat köyhiä ja mestari lupasi antaa opin ilmaiseksi, niin suostuivat vanhemmat panemaan pojan mestarin kouluun.

Mutta kun koulu oli päättynyt, niin lupauksestaan huolimatta vaatikin mestari vanhemmilta suuret summat pojan opettamisesta.

Tästä tulivat nämä kovin pahoille mielin ja valittivat siitä pojalle.

Silloin poika, jolla itselläkin oli kaunaa oppimestariaan kohtaan, sillä se oli pidellyt häntä kovin pahoin kouluaikanaan, sanoi isälleen:

— No, jos ryhdyt leikkiini, niin otetaan siltä nuo oppimaksut moninkerroin takaisin.

Isä suostui leikkiin. — Mutta, jatkoi hän, mitenkä sinä siltä ne rahat saat takasin?

— Ole huoleti, kyllä se minulla sellaisen koulun käytti.

No, käytiin sitten pojan oppeja koettamaan.

Hän muutti itsensä komeaksi hevoseksi ja käski isän lähteä kauppaamaan sitä oppimestarille.

— Elä myö vähemmästä kuin tuhannesta ruplasta, ja kaupan kun olet tehnyt, niin elä jätä päitsiä päähäni, vaan ota ne pois!

No, isä teki niin kuin käsketty oli, sai mestarilta tuhat ruplaa ja otti päitset lähtiessä pois hevosen päästä.

Aivan heti kun isä oli palannut kotiin, muuttihe poika takaisin ihmiseksi ja palasi isänsä luo.

— Nyt mene ja myö minut toinen kerta samalle miehelle, sanoi hän — ja vaadi tällä kertaa kaksituhatta ruplaa sekä ota päitset taas päästäni!

Isä teki neuvon mukaan ja sai kaksituhatta ruplaa.

Niin pian kuin isä oli saapunut kotiin, muuttihe poika taas ihmiseksi ja tuli isänsä luo.

— Nyt voit vielä kolmannenkin kerran myydä minut sille ja ottaa tällä kertaa kolmetuhatta ruplaa. Sillä minä muutan nyt itseni kolmea kertaa komeammaksi hevoseksi.

Isä teki neuvon mukaan, sai kolmetuhatta ruplaa, mutta päitsiä hän ei tällä kertaa saanut pois, vaan jäivät ne hevosen päähän. Oppimestari piti tällä kertaa varansa.

Kun päitset jäivät päähän, ei poika voinutkaan enää muuttaa itseään takasin ihmiseksi, vaan jäi hevoseksi oppimestarin luo.

Talvella lähti oppimestari hevostaan markkinoille kaupitsemaan.

Mitenkä hän siellä lieneekin innostunut, että pistäytyi kapakkaan ottamaan jonkun ryypyn. Sillä ajalla hevonen pihalla pyysi läsnäolevia poikasia ottamaan päitset hänen päästään. Nämä tekivätkin sen ja hevonen oli vapaa muuttumaan ihmiseksi. Mutta samassa tuli oppimestari ulos kapakasta ja aie jäi kesken.

Silloin hevonen hyökkäsi karkuun ja hyökkäsi lähellä olevan järven jäälle. Siinä huomasi hän avannon, ja kun ei nähnyt muun auttavan, niin hyppäsi siihen. Siellä vedessä pääsi hän muuttautumaan hauiksi.

Mestari ei ollut neuvoton, vaan tuiskahti samaan avantoon ja muuttihe siellä hänkin hauiksi sekä lähti kiihkeästi takaa-ajamaan pakenija-haukia.

Tämä yritti jo joutua pahaan pulaan, mutta silloin muuttihe hän pieneksi sormukseksi ja painui pohjamutiin, josta ei mestari saanut häntä käsiinsä.

Sormus sattui pohjamudissa viereksiessään joutumaan lähelle kuninkaanlinnan rantaa ja kevään tultua löysivät sen kuninkaanlinnan hovineitoset ja veivät kuninkaan tyttärelle.

Tämä pisti sen sormeensa.

Eräänä yönä muuttui sormus ihmiseksi, nuoreksi, sorjaksi nuorukaiseksi ja rupesi puhelemaan kuninkaantyttärelle:

— Olen sormukseksi muuttunut ihminen ja muutun taas takaisin siksi. Paha oppimestarini ajaa minua takaa. Huomenna se tulee minua perimään kuninkaalta. Se tahtoo ostaa sormuksenne. Elkää suostuko sitä myömään. Jos kuningas tahtoo sen väkisin myödä, heittäkää se lattiaan. Silloin muutun hernekasaksi. Se paha oppimestari muuttuu silloin kukoksi ja rupeaa nokkimaan herneitä, mutta minä muutun samassa revoksi ja syön sen kukon. Siten pelastun minä, ja silloin voitte ottaa minut vaikka puolisoksenne.

Kun kuninkaan tytär kerkesi mieltyä sorjaan sormus-nuorukaiseen, niin hän mielellään suostui tähän ehdotukseen. Lupasi tehdä niinkuin poika neuvoi.

Aamulla tulikin paha oppimestari tiedustelemaan sormusta kuninkaanlinnasta. Kuningas tahtoi myödä sen, kun oppimestari tarjosi siitä hyvää hintaa. Silloin viskasi kuninkaan tytär sormuksen lattiaan. Se muuttui heti hernekasaksi. Mutta yhtä nopeaan oppimestari muuttui kukoksi ja rupesi niitä herneitä nokkimaan. Herneetpä muuttuivat revoksi, ja repo söi kukon. Se oli oppimestarin loppu, mutta oppipoika muuttui revosta siksi nuorukaiseksi, joka oli yöllä kuninkaantytärtä puhutellut.

Kuningas ei olisi ensin tahtonut antaa tytärtään näin oudosti syntyneelle nuorukaiselle, mutta kun tytär kertoi hänelle nuorukaisen seikkailut, muutti hän mieltään, ja — kohta pidettiin kuninkaanlinnassa sen kauniin tyttären ja nokkelan oppipojan häät.

Vuorenpeikon hävittäminen.

Asuipa kerran lahden toisella puolen talonpoika ja toisella puolen vuorenpeikko. Vuorenpeikosta oli suurta haittaa talonpojalle, ja tämä tahtoi kaikin mokomin saada pahan naapurinsa hävitetyksi sieltä lahden takaa.

Hän puhui kerran siitä pojilleen.

Poikia oli kolme, ja kaksi näistä oli vahvaa ja ylvästelevää, mutta kolmas pieni, vähäpätöinen ja heikko Niilo.

Vanhemmat veljet olivat heti valmiit lähtemään peikon talolle, mutta he eivät tahtoneet ottaa tälle matkalle Niiloa. Tämä tahtoi kuitenkin kaikin mokomin mukaan. Lopulta veljet, kun ei mikään auttanut, suostuivat ottamaan hänet matkaan.

No, mentiin yhdessä yli lahden, ja ruvettiin tuumimaan, miten alottaa tehtävä. Ennenkuin he kuitenkaan ehtivät ryhtyä mihinkään, tuli paha naapuri heitä vastaan ja sanoi heille:

— Ahaa, teitä on kolme veljestä, hyvä! — Teistähän minä saankin kaikille tyttärilleni sulhaset. Heitäkin on kolme. Tulkaapa pirttiin ja käykää taloksi!

Kun vuorenpeikko tapasi veljekset näin arvaamatta, ei heidän auttanut muu kuin totella käskyä. Mitäpä muuta he voivat. Mikään juoni ei saattanut enää tulla kysymykseen, — asia oli menetetty! He astuivat siis pirttiin ja illan tultua täytyi heidän ruveta nukkumaan niinkuin talon miesten ainakin.

Heidät pantiin nukkumaan samaan huoneeseen, missä vuorenpeikon tyttäretkin nukkuivat. Ennen nukkumaan käymistä pantiin heille kaikille päähän lakit, pojille punaiset ja tyttärille valkoiset lakit. Vanhemmat veljet eivät siitä välittäneet mitään, mutta Niilo-veli pani sen merkille. Ja hän piti sitä mielessään koko yön ajan. Toiset nukkuivat, mutta hän ei. Häntä epäilytti tuo merkki. Ja niin levoton hän oli, että kun hetken aikaa oli nukuttu, nousi hän ylös ja muutti lakit nukkujain päässä niin, että punaiset lakit tulivat tytöille ja valkoiset lakit pojille. Sitten kävi hän vuoteelle, mutta ei vieläkään nukkunut, vaikka oli nukkuvinaan.

Hetkisen jälkeen avautuukin huoneen ovi ja sisään astuu vuorenpeikko, iso kirves kädessä. Tutkittuaan hetken nukkujia lyö hän kuoliaaksi ne, joilla on punaiset lakit päässä ja hiipii sitten pois tuvasta.

Nyt ei Niilo nukkunut sitäkään vähää. Varovasti herätti hän veljensä ja johti heidät salateitä ulos. Sieltä kierrettiin kiireesti lahden ympäri kotipihaan. Siellä vasta huokaistiin. Ja kylläpä siellä syntyi ilo ja kaikki olivat Niilolle kiitollisia.

Olihan osa vuorenpeikon väestä hävitetty.

* * * * *

Mutta vielä oli paljon pahaa jälellä. Vielä oli tehtävä uusi yritys vuorenpeikon talolle.

Kun Niilo oli ensi kerralla niin suuresti kunnostautunut, lähetettiin hänet toisella kertaa yksin vuorenpeikon puolelle.

Vuorenpeikko huomasi hänen tulonsa. Vahingoniloisesti hän huusi hänelle:

— Ahaa, sieltähän se tuleekin se pikku Niilo, joka viime kerralla teki minulle niin paljon pahaa. Hyväänpä aikaan tuletkin! Tässä on tulossa pidot ja niihin kyllä paistia tarvitaan! Tuleppas tännemmäs!

Niilo tuli lähemmä ja vuorenpeikko tempasi hänet niskasta, vei eukolleen ja käski paistaa hänet illalla pidettäviin pitoihin paistiksi. Itse lähti hän vähän käväsemään metsällä ennen juhlia.

Eukko ryhtyi paistintekopuuhiin. Lämmitti uunin ja rupesi sitten työntämään Niiloa siihen. Mutta hän ei osannut sitä tehdä. Mitenkäs se tehdäänkään, aprikoi hän. Niilo ehti neuvojaksi:

— Käyhän tuohon kyyrysillesi lapion päähän, niin minä näytän, miten ihminen työnnetään uuniin. Minä osaan sen konstin.

Mielellään eukko suostui siihen. Hän istuutui lapiolle. Silloin työnnälsi Niilo rivakasti lapion eukkoineen uuniin, sulki tiukasti uunin suun ja lähti rientämään kotiinsa. Kun vuorenpeikko tuli kotiin illalla, tapasi hän eukkonsa paistuneena uunissa Niilon sijasta.

Nyt oli jo vuorenpeikon eukkokin hävitetty, mutta itse vuorenpeikko oli vielä elosta. Niilo lähti kolmannen kerran hänen talolleen.

Kun hän nyt tuli sinne, oli isäntä poissa, ainoastaan palvelustyttö oli kotona.

Tämä oli ihmisen sukua, ja tältä sai Niilo hyviä neuvoja. Hän sai kuulla tytöltä, että vuorenpeikko oli luvannut Niilon tultua panna toimeen suuret juomingit ja koettaa niiden avulla hävittää Niilon. Hän, vuorenpeikko, juo väkeväisvettä, mutta Niilolle juottaa tulivettä. Näin oli isäntä uhannut.

Palvelustyttö sanoi auttavansa Niiloa. Näiden juominkien avulla saataisi juuri hän itse, vuorenpeikko, hävitetyksi. Niin puheli palvelustyttö.

— Ensinnäkään ei sinun tarvitse juoda tulivettä, sillä minä panen sen sijaan tynnöriin simavettä. Väkeväisvedestä taas peikko juopuu. Koeta silloin aamuyöstä, auringon noustessa, saada hänet katsomaan kohti aurinkoa, ellet muusta, niin tuosta seinänraosta. Hän ei sitä mitenkään tekisi, sillä hän tietää saavansa siten surman. Mutta kun hän on kovasti päihdyksissä, voi hänet helposti johtaa vaikka mihin. Koeta siis saada hänet katsomaan aurinkoa kohti!

Niilo lupasi tehdä parhaansa mukaan.

Kun sitten illalla vuorenpeikko tuli kotiin ja pani toimeen suuret juomingit, täytti Niilo tuuman. Simavesi ei hänelle tehnyt pahaa, mutta väkeväisvedestä peikko pahasti päihtyi. Siinä tilassa sai Niilo hänet helposti houkutelluksi katsomaan aamulla seinänraosta aurinkoa kohti. Ja silloin peikko kuoli.

Niin hävitettiin väkevä peikko perinpohjin pienen Niilon avulla.

Poika suurella merellä, meren saaressa, vaskisessa linnassa.

Olipa kerran eräs poika, joka lähti soutelemaan suurelle merelle. Siellä tapasi hänet kova myrsky. Aallot kaatoivat hänen pienen veneensä nurin ja hän joutui veteen. Siellä ajelehti, ajelehti hän, kunnes hän eräänä päivänä joutui erään saaren rannalle, korkean kallion juureen. Kallion reunalta riippui nuora alas, ollen sen pää käden yletyttävissä veden pinnasta.

Poika tarttui nuoran päähän ja kiipesi sitä myöten ylös, kallion päälle. Sieltä lähti pieni polku viemään eteenpäin. Kun hän seurasi sitä, johtui hän kallionluolalle ja siitä lähtivät kiviset portaat viemään alas vuoren sisään. Hän lähti astumaan niitä portaita alas ja ennenpitkää tuli hänen eteensä suuri vaskinen linna. Hän astui tuohon linnaan. Vanha, ystävällisen näköinen ukko tuli häntä vastaan.

— Mistä matkaat poikaseni? kysyi ukko.

— Meren selkää soutelin, suuri myrsky nousi, vene kaatui, ajelehdin tämän saaren juureen, siitä korkealle vuorelle nousin ja siltä pieni polku toi tähän linnaan. Mikä tämän perästä tullee, sitä en tiedä.

— Ka, voihan tiesi tähän päättyäkin. Etkö talooni apulaisisännäksi jää?

— Miksikä en, jäänhän mielellänikin, jos vain niin sovitaan.

— Hyvä, sinä jäät talooni apulaisisännäksi. Ja tässä jo heti avaimet käteesi annan, ja näitä avaimia on kaksikymmentä neljä. Ja kaikissa muissa huoneissa vapaasti liiku, mutta kahdettakymmenettäneljättä voit karttaakin. Jos käyt siellä, niin itse vastaa. Minä en puutu siihen asiaan. Huomenna lähden matkoilleni.

Huomenna lähti ukko matkoille ja poika jäi sen suuren vaskisen linnan isännäksi. Kun hän jäi yksin siihen, niin hän kävelee, kävelee noissa kahdessakymmenessä kolmessa huoneessa, mutta ei mene viimeiseen. Mutta kerran hän ajattelee:

— Mitähän tuolla mahtaa olla? Mitähän jos menen siihenkin! Eihän tuosta mahtane mitään tulla!

Eihän se siitä niin kovin kieltänytkään. Sanoi vain: itse vastaakin! Tottahan mies aina teoistaan vastaa!

Ja hän väännälsi sen viimeisen huoneen oven auki ja meni siihen.

Korkealla istuimella kauniin seinämän edessä istui siellä nuori kaunis, neitonen. Se hymyili, yksin istui. Poika hämmästyi ensin, mutta sitten jo kysyi:

— Mitäs sinä täällä istut?

— Sitä, kun ei ole kukaan tähän asti tullut tänne ottamaan pois minua, vastasi tyttö.

— Lähtisitkös ja pääsisitkös sitten pois täältä?

— Ken vain tämän huoneen oven avasi, se jo päästikin minut täältä. Sen mukaan lähden. Sen oma olen.

No poika, joka aivan ensi silmäykseltä mieltyi tyttöön, päästi mielellään tytön pois ja otti mukaansa. Ja kun tyttö kerran oli sanonut, että hän on sen oma, joka hänet huoneesta vapauttaa, rupesi hän sen kera asustelemaan linnassa niinkuin omansa kera ainakin.

Kerran päivällisen syötyä johdatti tyttö pojan linnan suureen puutarhaan. Siellä kultalintuset laulelivat, elämänpuut kukkivat ja somat lähteet lorisivat heleän päivän paistaessa. Erään puun juurelle istuttiin. Kultahedelmiä syötiin, lorisevista lähteistä vettä juotiin. Yhtäkkiä poika puunjuurelle nukahti.

Kun hän heräsi, oli tyttö poissa.

Hän hätäytyy ja ryhtyy kiireisesti etsimään tyttöä, mutta tätä ei mistään löydä. Hän on miltei itkuun apeutua kun ei löydä tyttöä.

Samassa se vaskisen linnan varsinainen isäntä, vanha ukko on siinä ja kysyy pojalta hymysuin:

— No, mitäs itket, poikaseni?

— Sitä, kun siihen viimeiseen huoneeseen menin, siellä kauniin tyttösen näin, sen otin sieltä ja rupesin sitten sen kera yhdessä elelemään tässä linnassa kuin omani kera vain… mutta kas, kun sitten menimme tuonne puutarhaan puun alle istumaan, niin siihen nukahdin ja herättyäni oli tyttö poissa.

— Hehehee, hohohoo! Niin käy, kun siellä käy, minkä voisi jättää käymättäkin, nauraa ukko hyväntahtoisesti.

— Mutta olenhan jo aikamies ja ethän tuohon huoneeseen käymästä niin kovin kieltänytkään. Sanoit vain, että jos käyt, niin vastaakin.

— Ka, vastaapa nyt!

— Elä pilkkaa minua, vaan neuvo, miten saisin tytön takaisin!

— No, saadaanhan se.

— Mitenkä?

— Kyllä se saadaan, vaan selviätkö sitten sen jälkeen hänen kanssaan?

— Olen jo vahingosta viisastunut.

— No, kun olet, niin tuossa on tyttö!

Se olikin siinä, punaposkisena, naurusuisena.

— Joko tuli ikävä? kysyi se pojalta.

— Et saa enää koskaan paeta luotani, sanoi poika.

— Voinet sinä paeta minulta, etten sinua mistään löydä, niin en sinulta enää koskaan karkaa!

Poika hämmästyi. Mitä tyttö tarkoitti! Miten se tulisi käymään päinsä?

Saapui siihen se vanha ukko ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Pakene juoksevan jäniksen sydämeen, niin nähdään, löytääkö!

Poika lähti kulkemaan, kulki, kulki, tuli niitty vastaan, kulki taas, tuli kaunis mäenkumpu vastaan, kulki, tuli kaunis aho; sitä juoksi harmaa jänis, ja hän piilottautui sen sydämeen.

Aamulla kun vaskisen linnan tyttö heräsi, katsahti hän kirjoihinsa, näki, että poika on kulkenut, kulkenut, tullut häntä niitty vastaan, kulkenut taas, tullut kaunis mäenkumpu vastaan, kulkenut taas, tullut kaunis aho vastaan; sitä juossut jänönen ja poika piilottautunut sen sydämeen. Aivan heti hän löysi pojan jäniksen sydämestä.

— Etpä voinutkaan paeta löytämättömäksi, sanoi hän sille, kun se saapui vaskiseen linnaan. Koetapas uudelleen!

— Pakene nyt karjuvan karhun sydämeen, neuvoi ukko.

Poika lähti ukon neuvosta kulkemaan, kulki, kulki, tuli metsä vastaan, kulki, kulki, tuli suuri vuori vastaan; vuoren takana oli rikeä korpi ja siellä mörisi karhu. Hän pakeni sen mörisijän sydämeen.

Aamulla kun linnan tyttö katsoi kirjoista, näki hän heti, minne poika oli piilottautunut. On kulkenut, kulkenut, tullut metsä vastaan, kulkenut taas, tullut suuri vuori vastaan, sen vuoren takana ollut rikeä korpi, siellä mörisevä karhu, ja sen mörisijän sydämeen on poika paennut. Aivan heti hän löysi sieltäkin pojan.

— Etpäs taaskaan voinut paeta löytämättömäksi!

— Pakene nyt omaan sydämeesi, neuvoi ukko.

Poika pakeni omaan sydämeensä. Kulki, kulki, tuli meri vastaan, merellä joutui hän veden varaan, ajelehti korkean rantakallion juureen, nousi sen päälle, astui polkua, joutui suuren vuoren sisään, siitä vaskiseen linnaan, siitä omaan nuoreen sydämeensä.

Aamulla kun tyttö katsoi kirjoihin, niin eipä havainnutkaan, minne poika oli paennut. Alkumatkan kyllä havaitsi: on kulkenut, kulkenut, tullut meri vastaan, joutunut meren aaltoihin, ajelehtinut korkean kallion viereen, noussut kalliolle, astunut polkua, tullut vuoreen, vaskilinnaan, mutta minne sitten joutunut, sitä hän ei huomaa.

— Ahaa, etpäs löytänytkään, huudahti poika sydämestään.

— Mitä, sinäkö olet paennut?

— Tänne!

— Kuka sinut sinne johdatti?

— Sinä!

— Mikset minun sydämeeni paennut?

— Siksi, että sieltä olisit minut kaikkein nopeimmin löytänyt.

Ja sen jälkeen poika ja tyttö elelivät saaressa kuin kaksi kultapoikaa, kultakäkien saaren kummuilla kukkuessa.

Poika ja hiidenpeikko.

Kiertelipä kerran pieni poika maailmaa ja hänellä oli vain kolme leipää kontissaan. Häntä vastaan tuli vanha ukko ja pyyti häneltä almua.

— No, eipä tässä itsellänikään ole muuta kuin kolme leipää kontissa, mutta annanpa sinulle sentään yhden niistä, jäähän itselleni vielä kaksi, arveli poika ja antoi ukolle leivän.

— No, kun sinä olet noin hyvä poika, niin annan sinulle vastalahjaksi tämän laukun, tämän vanhan, kuluneen laukun, mutta jolla ehkä voit jotain aikaan saada. Panet siihen vaikka nuo leipäsi, lykkäät kontin tiepuoleen; ja kun leivät loppuu tahi muuten pulaan joudut, niin sanot vain: "jopa tässä nyt, onhan minulla tuo laukku", niin ehkä jotain apua tulee!

Poika otti lahjan, kiitti siitä ja lähti marssimaan eteenpäin.

Kolme päivää kuljettuaan loppuivat häneltä leivät ja hänelle tuli nälkä. Hän istuutui kivelle ja ajatteli, että mitäpä tässä nyt olisi tehdä. Silloin muisti hän ukolta saamansa lahjan ja neuvon sekä sanoi:

— Jopa tässä nyt, onhan minulla tuo laukku!

Samassa lensi päänpäällä lentävästä suuresta hanhikarjasta kaksi suurta hanhea hänen laukkuunsa. Toisen antoi hän olla laukussaan, toisen otti sieltä, paistoi ja söi.

Illalla tuli hän erään talon edustalle. Hän oli kovin väsynyt ja tahtoi päästä sisään. Hän kolkutti portille, mutta sitä ei avattu. Taloon ei tahdottu häntä mitenkään laskea. Silloin muisti hän ylijääneen hanhen laukussaan ja lausui:

— Laskekaa toki, saatte hanhen palkaksenne!

— Kyllä muuten päästäisimme, sanoi isäntä, mutta meillä on vapaana vain tuo vanha pirtti, ja siellä käy öisin hiidenpeikko.

— Kyllä minä sellaisista selviän!

— No, kun selvinnet, niin käy taloon!

Poika astui taloon ja asettui vanhaan pirttiin yöksi.

Keskiyöllä tuli hiidenpeikko pirttiin.

— Ahaa, täällä on vieras, sanoi se.

— On kyllä, sanoi poika reippaasti.

— Kylläpä sinä olet suuriääninen; et näy tietävänkään, kuka minä olen.

— Etkä sinä näy tietävän, kuka minä olen, vastasi poika.

— Tämä on minun pirttini!

— Tämä on minun yösijani!

— Kumpi meistä kontin kantaa?

— Koetetaan!

He rupesivat tappelemaan. Temmelsivät kotvan, ja kas: poikanen rupesi väsymään ja jäämään allekynnen. Silloin muistui hänelle se lahjalaukku ja hän sanoi:

— Jopa nyt tässä, onhan minulla se laukku!

Samassa laukku avautui, laajeni ja kohtapa oli myös hiidenpeikko sen sisässä, laukun suu ummessa. Se oli sellainen laukku. Kaikki puoleensa veti, eikä siitä mikään päässyt pois.

Hiidenpeikko kun näki, ettei hän pääse pois laukusta, muuttui hän nöyräksi ja rupesi pyytämään pojalta armoa.

— Mitäs annat, jos päästän?

— Lähden pois tästä talosta ijäksi.

— En tyydy siihen.

— Annan sinulle sellaisen pyyhkimen, että sillä kun mitä tahansa paikkaa pyyhit, niin se heti tulee terveeksi.

— En tyydy siihen.

— Annan sinulle sellaisen istuimen, että sille kun ken tahansa istuutuu, ei pääse siitä koskaan pois.

— No, kaikki nämä lupaukset kun täytät ja siirryt lopuksi ikääsi pieneen saareen elämään, niin päästän sinut pois laukusta.

— Täytän. Mutta sinun täytyy luvata, ettet koskaan tule tuohon saareen minua häiritsemään, tai jos tulet, niin saan syödä sinut.

— Syö pois!

Niin sovittiin asiat ja poika päästi hiidenpeikon laukustaan.

Lupauksensa mukaan pakeni peikko heti pienelle saarelleen. Poika jäi elelemään muuhun maailmaan. Ihme-esineillään saavutti hän paljon suosiota ja rahaa. Pyyhkimellään paranteli hän tauteja, rahillaan ja laukullaan teki lystikkäitä temppuja.

Kerran sattui hän soutelemaan sillä merellä, jonka saaressa oli hiidenpeikolla pakopaikka. Tuuli ajoi hänet sen saaren rantaan. Hän ei aavistanut sitä ja teki kaikessa rauhassa tulen saaren rannalle ja rupesi siinä lämmittelemään sekä keittämään ruokaa ateriakseen.

Samassa tuli hiidenpeikko siihen.

— Ahaa, etpäs muistanutkaan lupaustasi, tulit saarelleni, sanoi se.

— Niinpähän näyn tehneen.

— Mutta nytpä satuitkin semmoiseen paikkaan, että siitä et lähde elävänä. Syön sinut.

— Elähän vielä syö, anna ensin keitän tämän keiton valmiiksi ja syön sen. Olen silloin parempi pala sinulle. Istu siksi aikaa tuolle rahilleni!

Pahaa aavistamatta istuutui hiidenpeikko sille.

Silloin tarttui hän siihen ijäksi. Se oli sellainen rahi, hänen, peikon itsensä, antama. Siltä ei koskaan päässyt. Omaan loukkuunsa tarttui peikko.

Ja poika souti pois saarelta.

Hiiri morsiamena.

Olipa kerran kuninkaalla kolme poikaa, joista kolmas oli Tuhkimus. Kutsuu isä kerran heidät kaikki eteensä ja sanoo heille:

— Te olette nyt kaikki aikamiehiä ja sentähden pitäisi teidän kaikkien saada itsellenne jo morsiamet. Ajatelkaapas asiaa tämä ilta, ja huomenna kello yhdeksän on teillä kaikilla oltava morsiamet tiedossanne.

Se oli ankara määräys. Veljet kävivät sitä miettimään. No, kahdella heistä oli helppoa saada morsiamet itselleen, he kun olivat komeita ja pitkiä poikia, he saivat ne jo sinä iltana, mutta kolmas kun oli Tuhkimus, niin hänen oli paljoa vaikeampi saada. Hän oli pieni ja ruma. Hän joutuikin sen vuoksi suureen suruun, kun ajatteli tätä morsian-asiaa, ja veljet siitä vielä pilkkasivat häntä.

Suruissaan lähti hän illan suussa astuskelemaan pitkin tietä metsään päin ja arveli, että mitä nyt tehdä.

Tien varrella oli pieni mökki. Ajatuksissaan hän astui siihen.

Mökissä ei ollut ketään kotona, pieni hiiri vain istua nökötti pöydän nenässä, etujalat ristissä, huivi päässä.

— Terve tähänkin taloon!

— Terve, terve, mitäpä kuuluu? Näin hiiri vastasi.

— No, onpa tuokin tervehtijä, arveli poika ja istuutui lavitsalle.

— Taitaa olla suru mieltä painamassa, virkkoi hiiri.

— Ka, mikäpä ei olisi!

— No, mimmoinen se apea on?

— Mimmoinen lienee.

— Kerro pois vain!

— Lähteneekö apua!

— Lähtee siitä, kerro pois vain!

Kertoi hän hiirelle surunsa. Kuultuaan sen tokaisi hiiri terhakasti:

— Ota minut morsiameksesi!

— Ohoh, sinutko! virkkoi hämmästyen poika.

— Minut, — mitäs kummaa siinä! Vaikka olenkin vain hiiri, niin ota vain. Taidan pitää taloa, laittaa oluet, leivät paistaa, — ota vain!

— Mutta kun veljilläni on toisella senaattorin, toisella piispan tytär morsiamena, niin kuinkapa minä silloin —

— Elä huolehdi, ota minut vain!

No, mikäs siinä, Tuhkimus otti hiiren morsiamekseen, sen pienen hiiren.

Aamulla kello yhdeksän ilmotti hän isälleen, että hänelläkin on jo morsian.

— Kukapa se? kysyivät veljet irvistellen.

— Kukapa tuo lienee! — Metsällä illalla kävin, sieltä sain, — metsän anteja!

— Metsän anteja, hahahaa, nauroivat veljet.

Seuraavana päivänä sanoi isä pojilleen:

— No, kun teillä nyt on kaikilla morsiamet, niin tuokaapa huomisaamuna kello yhdeksän kukin morsiamenne laittamaan olutta maisteltavakseni!

Ohoh, ajatteli Tuhkimus. Miten saisi hän hiiren laittamaan olutta ja minkälaista se olisi! Astui hän kuitenkin sinne metsä-mökkiin ja puhui hiirelle asiansa. Tämä lausahti:

— Elä ole milläsikään! Johan kerran sanoin: taidan laittaa oluet, paistaa leivät. Nuku vain yö rauhassa mökissäni ja aamulla on oluet valmiina.

Poika kävi nukkumaan, — hiirellä oli aamulla olut valmis.

Tuhkimus ajatteli, että mitähän tuo lienee, mutta vei sen kuitenkin isälle.

Isästä se oli parhainta poikain morsianten laittamista oluista.

Seuraavaksi aamuksi käski isä tuoda morsianten leipomaa leipää maistettavakseen.

Siitä Tuhkimukselle uusi huoli. Meni hän kuitenkin taas sinne mökkiin ja kertoi hiirelle asiansa. Se leipoi hänelle aamuksi leipää, ja se Tuhkimon morsiamen leipäkin oli isästä paras.

Isä määräsi silloin.

— Nyt on teidän kaikkien tuotava morsiamenne nähtävikseni; tahdon nähdä, kenen morsian on kaikkein kaunein.

Tuhkimus tuosta aivan säikähti. Miten hän voisi viedä hiiren morsiamenaan isän eteen! Mutta eihän siinä auttanut, piti vain viedä — mennä metsämökille hiirtä isän luoksi tuomaan.

Hän ei siellä metsämökillä tahtonut mitenkään ilmaista asiaansa. Vihdoin hän sen lausui:

— Tuota nyt murehdin, kun minun pitäisi nyt viedä sinut isäni luo, morsiamena näytettäväksi! Se minusta on kaikkein vaikeinta! Kuinka minä voin viedä sinut isäni ja veljieni nähtäväksi!

— Elä veikkonen, selvitään siitäkin! Lähdetään vain ajamaan kuninkaan linnaan — sinä edellä, minä omalla valjakollani sinun perässäsi! Sittenpähän nähdään!

No, mikäs auttoi. Piti lähteä. Ja lähdettiin: Tuhkimo edellä, pieni, mitätön hiiri perässä, pienellä omalla pikku valjakollaan.

Ajettiin, tuli joki vastaan. Sen yli ajaessa sattui tulemaan vastaan eräs mies. Nähtyään sellaisen merkillisen ajajan kuin hiirivaljakko oli, räjähti tämä ensin kovalla äänellä nauramaan ja sitten potkasi koko valjakon sillalta jokeen.

Se oli rohkea teko. Mutta vielä hämmästyttävämpää tapahtui. Niinpian kuin valjakko oli joutunut jokeen, kohosi sieltä yhtäkkiä kolme uljasta, kullassa ja hopeassa välkkyvää oritta, niiden perästä kullassa ja hopeissa välkkyvät vaunut, ja niissä istui nuori, kaunis neitonen, punasiin ja sinisiin puettuna, kruunu päässä.

Itse Tuhkimuskin ällistyi. Mutta vaunuissa istuva neito ehti rauhottamaan:

— Elä säikähdä, sulhaseni, olen sinun morsiamesi — se pieni hiiri. Tähän asti olin noiduttu tuoksi pieneksi hiireksi, mutta nyt tuon miehen potkusta tuolla joessa muutuin takasin siksi, mikä ennen olin — kuninkaan tyttäreksi. Tämmöinen minä olen oikeassa muodossani ja kysyn: joko nyt julkeat näyttää morsiantasi isällesi?

— Jo, jo, anna anteeksi, en tätä aavistanut, pyyteli Tuhkimus tuhannesti anteeksi ja siirtyi morsiamensa ajoneuvoihin, joissa lähti ajamaan isänsä linnaa kohti.

Isä ihastui ikihyväksi ja julisti Tuhkimon morsiamen kaikista kauniimmaksi; ja kun veljesten häät olivat ohi, tehtiin hiiren sulhasesta kiireisesti isän valtakunnan perijä.

Paimenpoika ja hänen sisarensa.

Oli ennen ukko ja akka ja heillä oli poika ja tytär; ja ylen kauniita nämä olivat molemmat. Läksipä veli kuninkaaseen, ja siellä pantiin hänet paimeneksi, mutta sisar jäi vanhaan kotiinsa.

Veli ikävöi sisartansa, yhä muistui entinen koti hänen mieleensä. Kerrankin paimenessa ollessaan piirsi hän sisarensa kuvan kepin päähän ja vei kepin kerallansa linnoille. Sattuipa kuninkaan poika näkemään kuvan kepissä, ihastui heti tyttöön ja sanoi pojalle:

— Tuo heti siskosi tänne. Minä otan hänet morsiamekseni, ja sinäkin saat paremman toimen.

Poika lähti kotiin ja sanoi sisarelleen:

— Nyt pitää sinun, siskoni, lähteä linnaan. Kuninkaan poika tahtoo sinut morsiamekseen. Lähde!

Mutta tytär teki vastusta, sanoi:

— En lähde, ennenkun tämän isoni ja emoni antaman jauhinkiven jauhamalla rikon.

Silloin veli särki salaa kiven niin, että se vain vaivoin koossa pysyi.

Kun sisar ryhtyi työtään jatkamaan, hajosi kivi kappaleiksi. Veli kysyi:

— Jokos nyt lähdet, siskoni?

— En, ennenkun tämä emoni antama rukki polennasta särkyy.

Veli särki salaa sen rukinkin niin, että se vain vaivoin koossa pysyi. Kun sisar rupesi kehruutaan jatkamaan, meni rukki kappaleiksi.

— Jokos nyt, siskoni, lähdet?

— En, ennenkun taattoni pirtin kynnyksen helmoillani kulutan.

Veli silloin sisarensa tietämättä hakkasi pirtin kynnyksen kirveellä matalaksi ja kysyi sisareltaan:

— Joko nyt lähdet?

— Jo, nyt lähden. Paraat vaatteet otan aitasta ja kiirehdin veljeni matkaan!

Linnoille oli mentävä meritse. Kun oltiin juuri lähtemässä, tuli tytön nimikkokoira siihen ja pyrki mukaan. Eipä tyttö hennonnut jättää sitä, vaan otti sen matkaan veneeseen. Vasta sitten lähdettiin soutamaan.

Vähän matkaa soudettuaan näkivät he Syöjättären tytön seisovan erään niemen nenässä, ja se huuteli sieltä:

— Ottakaapa, ukon poika ja tytär, minutkin venheeseenne!

— Otammeko, sisko? kysyi veli.

— Emme, se on pahan ihmisen sukua, vastasi sisar.

Ei otettu, soudettiin toisen niemen kohdalle. Siellä se sama Syöjättären tyttö taas seisoi ja huuteli:

— Ottakaa, ukon poika ja tytär, minut veneeseenne!

— Otammeko, sisko?

— Emme ota, paha pahasta tulee.

Soudettiin taas vähän matkaa, tultiin kolmannen niemen kohdalle. Sielläkin se Syöjättären tyttö seisoi niemen nenässä ja huhuili:

Ei olisi sisar vieläkään tahtonut ottaa sitä mukaan, mutta veli jo otti sen veneeseen.

Syöjättären tyttö kun pääsi veneeseen, teki se kohta tekojaan: saattoi sisaren kuuroksi.

Jonkun matkaa mentyä alkoi kuninkaan linna kuumottaa edestä. Sanoi veli veneen perästä sisarellensa:

— Somenna, sisko, soutoasi, kohenna koristuksiasi. Kuninkaan linna jo kuumottaa.

Mutta tyttö kun oli kuuro, ei kuullut veljensä puhetta, sanoi vaan:

— Mitäs, veli veikkoseni, sanot?

Syöjättären tyttö ehätti selittämään:

— Sanoo, että: herkeä soutamasta ja hyppää mereen!

Tyttö ei kuitenkaan hypännyt mereen, herkesi vain vähän soutamasta.

Soudettiin siitä vähän matkaa, taas sanoi veli:

— Somenna, sisko, soutoasi, kohenna koristeitasi. Kuninkaan linna jo kuumottaa.

— Mitä sanot, vieno veikkoseni? kysyi sisar.

— Sitä sanoo veikkosesi, että riisu vaatteesi ja hyppää mereen. Syöjättären tyttö taas ennätti veneen keskeltä.

Tyttö riisuikin jo vaatteensa ja heitti ne veneeseen sekä aikoi hypätä veteen. Mutta ei sentään vielä hypännyt.

Kuljettiin vähän matkaa, hoputteli veli:

— Pane, sisko, vaatteesi takasin päällesi ja laita entistä paremmin. Kuninkaan linna jo aivan lähellä on.

— Mitä sanot, vieno veikkoseni?

— Hyppää mereen, hyppää mereen, yllytti Syöjättären tyttö.

— No, hyppäänpä tuonne, kun kerran oma veljeni käskee, arveli sisar ja syöksyi veteen.

Samassa ehätti syöjättären tyttö airoihin ja tempasi veneen voimakkailla vedoilla loitos paikalta. Kun veli hätäytyneenä yritti sisartaan tavottamaan, oli tämä jo kaukana ja veden alla.

Veli vaipuu suureen suruun. Sisar on mennyt ja kenenkä nyt viet morsiameksi kuninkaan pojalle. Mitä kuninkaanpoika sanoo!

Syöjättären tyttö ennättää häntä lohduttelemaan:

— Vie minut kuninkaanpojalle sisaresi asemesta. Sillähän pulastasi pääset ja surusi sisarestasi kyllä ajan kera katoo.

Poika kun ei tiedä tuskassaan muuta neuvoa, niin suostuu tuumaan. Syöjättären tyttö pukeutuu sisaren vaatteisiin, ja sitte lähdetään linnaan päin.

Kohta päästään perille. Kuninkaan poika tulee jo rantaan heitä vastaan, morsiantaan näet tervehtimään. Mutta kun hän huomaa pojan mukana olevan niin ruman ja riettaan näköisen ihmisen, niin hän kovin hämmästyy, kysyy pojalta:

— Mitä, tämmöinenkö se sinun siskosi on?

— Tämmöinen, vastaa poika.

No, kun se on pojan sisar, niin ottaahan kuninkaan poika tytön morsiamekseen ja saattaa hänet linnaansa. Mutta veljelle hän antaa rangaistuksen ja sanoo henkivartijoilleen:

— Koska tämä mies on pettänyt minut, niin ottakaapa hänet ja viekää hänet kyiden, käärmeiden sekaan!

Miehet ottavat pojan ja vievät hänet kyiden, käärmeiden sekaan pahaan rotkoon.

* * * * *

Pojan sisar mereen jouduttuaan ei kuole, vaan eloon jää, ja hänet ottaa siellä merenkuninkaan poika morsiamekseen. Muuten menettelisi hänen elämisensä siellä jotenkuten, mutta suru on veljeänsä. Hän suree sitä, että veljeä petoksen johdosta kenties miten rangaistaan.

Kerran hän ompeli kullalla ja hopealla koristellun kauniin liinan ja tahtoi viedä sen lepyttimiksi kuninkaanpojalle.

Mutta hän ei pääse mitenkään sitä viemään, hänet on sidottu kahleisiin. Tosin ne ovat kauniit hopeakahleet, mutta kahleet kuitenkin. Sallivat mennä vain meren rantaan asti, ei etemmä.

Eräänä yönä tapaa hän merenrannassa rakkaan nimikkokoiransa ja antaa sen viedä lahjansa kuninkaanpojalle.

Koira viekin lahjan perille, juoksee hiljaa linnaan, pujotteleikse kuninkaanpojan makuuhuoneeseen ja pistää kauniin liinan kuninkaanpojan päänpohjiin. Juoksee sitte takaisin emäntänsä luoksi ja kertoo, että niin kävi.

— Tule vielä, halliseni, kahtena yönä tähän rannalle, tarvitsen vielä silloin sinua!

Sitten vaipuu sisar takasin mereen, aaltojenalaiseen olinpaikkaansa.

On aamu sen jälkeen. Kuninkaanpoika kun nousee makaamasta, niin keksii hän kauniin liinan päänpohjissaan. Hän oudostuu sitä ja kysyy:

— Mistä tämä kaunis liina on tähän joutunut?

Syöjätär-morsian sanoo silloin:

— Minähän sen yöllä sinulle ompelin.

Kuninkaanpoika ei kuitenkaan sitä usko, vaan miettii mielessään:

— Ei tämä ole hänen käsialojaan! Eikä tämmöistä yössä tehdä.

Hän panee toimeen kuulustelun linnan väen keskuudessa. Mutta kukaan ei osaa sanoa mitään.

Toisena yönä saa hän vielä koreamman liinan päänpuoliinsa, kolmantena kolmannen. Merenkuninkaan vankeudessa oleva tyttö ne hänelle koiransa avulla lähettää.

Kuninkaanpoika joutuu yhä enemmän ihmeisiinsä. Hän menee vihdoin tietäjäeukon luo asiasta selvää saamaan.

— Sano minulle, eukko hyvä, mistä minulle tulevat ne koreat kulta- ja hopealankaliinat päänpohjiini öisin, sano, en saa muuten rauhaa!

— Oo, poikaseni, sanoo tietäjäakka, mielelläni sen sanon. — Yöllä nousee merestä nuori kaunis neitonen meren rannalle. Hän kullassa kulajaa, hopeassa heläjää ja on niin kaunis, ettei voi virressä vetää, ei saarnassa sanoa. Hänellä on mukanaan tuollainen kaunis liina ja koiransa avulla lähettää hän sen sinun päänpohjiisi. — Hän on sinun oikea morsiamesi, se entisen paimenpoikasi sisar. Sen paimenen panit kyiden ja käärmeiden sekaan, mutta hän on syytön, samoin hänen sisarensa. Matkalla sinun luoksesi, meren selällä, tapasivat he Syöjättären tytön niemessä, se saattoi paimenpojan sisaren mereen, itse asettui hänen sijaansa. Paimenen sisar, tietäen sinun kostoksi petoksesta heittäneen veljensä kyiden ja käärmeiden sekaan, lähettää sinulle noita koreita kulta- ja hopealiinoja lepyttimiksi. Niin ovat asiat. Syyttä rankaiset paimenta; Syöjättären tyttö on kaiken alku ja juuri. Ja se Syöjättären tyttö on sinun morsiamenasi.

Kuninkaanpoika kuultuaan tämän joutuu aivan raivoihinsa ja tahtoo mennä heti kostamaan Syöjättären tytölle semmoisesta ilkityöstä. Mutta tietäjäakka pidättää häntä ja sanoo:

— Elä vielä mene, vaan jää tänne. Kohta tulee tuo ihmeellinen meren neitonen neljännen kerran tuomaan lahjaansa meren rannalle. Katso, hänen koiransa jo juoksee tänne. Jää sitä katsomaan. Ja jos sinä voisit tähän saada suuret timanttiset sakset, niin niiden avulla voisit saada tytön omaksesikin. Voisit leikata poikki ne hopeaiset kahleet, jotka ovat hänen ympärillään yöllisillä matkoillaan. Hanki ne, saat hänet morsiameksikin!

Kuninkaanpoika noutaa neuvoa ja rientää kohta kotiinsa noita suuria timanttisia saksia hakemaan. Sitten hän tietäjäakan kera menee meren rannalle vuottelemaan sen kuulun neidon tuloa.

Ei aikaakaan kun impi hopeassa heläjävä, kullassa kulajava, tulee, vedestä nousee. Samassa jo rientää kuninkaanpoika hänen luokseen ja ilmaisee hänelle itsensä sekä katkaisee hänen kahleensa saksillaan. Sitten kutsuu hän siihen komeimmat hevosensa ja vaununsa ja lähtee niillä sen meren valloissa olleen neitosen kera ajamaan linnoihinsa. Ja siellä hän julistaa hänet oikeaksi morsiamekseen, vapauttaa veljen vankeudestaan ja sen Syöjättären tyttären sidottaa villin hevosen häntään ja antaa sen sillä kyydillä mennä niin pitkälle kuin tietä riittää.

Sisar veljiä etsimässä.

Katosipa kerran tytöltä yhdeksän veljeä; metsämatkalle lähtivät, sinne jäivät. Etsittiin, etsittiin, ei löydetty.

Tyttö suri veljiään, pyysi äidiltä lupaa lähteä heitä etsimään. Äiti esteli, esteli, mutta vihdoin sanoi:

— No, paista kyynelten kera kakkara, mene etsimään!

Tyttö paistoi kakkaran, otti pienen koiransa mukaansa ja lähti veljiään etsimään.

Koko matkan kulkiessa se kyynelkakkara vieri kulkijan edessä, peni juoksi perässä, ja niin aina eteenpäin päästiin.

Tulipa Syöjättären tyttö kulkijoita vastaan, kysyi matkan syytä.

Kuultuaan sen tahtoi hän välttämättä lähteä mukaan.

— Elä ota, elä ota, varotti koira, mutta tyttö ei aavistanut pahaa ja otti Syöjättären tytön matkaan.

Vähän matkaa kuljettua tuli pieni lampi eteen.

— Lähde uimaan, sanoi Syöjättären tyttö seuralaiselleen.

— Elä lähde, elä lähde, varotti koira.

Ei lähtenytkään tyttö, totteli koiraa.

Syöjättären tyttö huomasi, että koira varottaa tyttöä uimaan lähtemästä ja potkasi sitä takajalkaan, potkasi sen poikki. Koira vinkui, tunsi kovaa kipua, mutta ei kuitenkaan jäänyt jälelle, vaan lähti juoksemaan perästä.

Kuljettiin taas vähän matkaa, tuli toinen lampi eteen. Syöjättären tyttö kärtti taas uimaan. Mutta koira varotti taas ja tyttö ei lähtenyt.

Silloin Syöjättären tyttö potkasi koiralta toisen takajalan poikki. Mutta tämä lähti vain perästä jouduttamaan.

Tultiin kolmannen lammin rannalle ja siinä Syöjättären tyttö taas houkutteli tyttöä lampiin. Mutta koira kerkisi tälläkin kertaa varottaa ja tyttö välttyi vieläkin vaaralta.

Mutta Syöjättären tyttö potkasi silloin koiralta toisen etujaloista poikki ja silloin ei tämä enää päässyt seuraamaan matkalaisia. Ja kun tultiin neljännen lammin rannalle, niin siinä tyttö, kun vielä oli niin kuuma päivä ja matka oli käynyt rasittavaksi, suostui Syöjättären tytön ehdotukseen, meni uimaan.

Siellä Syöjättären tyttö viskasi kolmasti vettä tytön silmille ja samassa hetkessä oli tämä muuttunut rumaksi, kierosilmäksi, Syöjättären tytön näköiseksi, kun taas Syöjättären tyttö tuli kauniiksi, edellisen kaltaiseksi. Vieläpä otti Syöjättären tyttö seuralaiseltaan puhelahjankin, mykäksi muutti hänet.

Osat näin vaihtuneina lähdettiin matkaa jatkamaan vierivän kakkaran jälestä, Syöjättären tyttö edellä, veljien sisar jälestä.

Kakkara vieri, vieri, tuli suuren talon pihaan suuressa salossa, korkealla selänteellä. Talo oli kadonneiden veljien talo.

Tupaan tultua ilmaisi Syöjättären tyttö itsensä veljien sisareksi ja että hän oli lähtenyt heitä etsimään ja pelastamaan. Veljet ihastuivat tästä suuresti, sillä tätenhän he tosiaankin pääsevät siitä synkästä kirouksesta, jonka tähden he olivat tänne kauvas erille omaisistaan joutuneet. Kun sisar tai joku omainen vain tulee heitä hakemaan, niin pääsevät he korven lumoista kotiinsa. Sitäpaitsi ihastuivat he sisarensa näkemisestä. Mutta Syöjättären tyttö ei näin ajatellut, vaan suunnitteli kokonaan toista — vaikka ei hän tätä ajatustaan ilmaissut.

— Mutta kuka on tämä tyttönen, joka on mukanasi? kysyivät veljet hetken päästä, kääntyen rumaan ja puhumattomaan seuralaiseen.

— Löysin sen tieltä ja otin mukaani arvellen teidän tarvitsevan karjanpaimenta tai muuta apulaista, selitti Syöjättären tyttö.

Veljet tulivat yhä kiitollisemmiksi ja iloisemmiksi.

Syöjättären tyttö jäi veljien emännäksi, veljien sisar pantiin karjan paimeneen.

Metsälle lähtiessä aamusin antoi Syöjättären tyttö hänelle puhelahjan takasin, mutta illalla hänen palattuaan pihaan otti sen häneltä pois.

Näin eletään veljien talossa aikoja, päiviä. Veljet eivät huomaa tässä menossa mitään kieroa, ainoastaan sitä väliin ihmettelevät, että miksi he eivät pääse jo pois salosta, kun sisar kerran on tullut heidän luokseen.

* * * * *

Eräänä päivänä, veljien ollessa metsällä, kuulevat he kaunista, surullista laulua jostakin kaukaa vaaroilta. He ovat toisinakin päivinä kuulleet sentapaista, mutta eivät niin selvään kuin nyt. Se on kaunista naisäänen laulua. He lähtevät joukoin siitä selvää ottamaan.

Äänen luo tultuaan tapaavat he oman ruman paimentyttönsä.

— Mitä, sinäkö täällä laulelet! Mutta etkö sinä ole mykkä?

— En ole mykkä, puhuva olen, mutta yönajoiksi ottaa emäntäni minulta puhelahjan pois, vain päiviksi näin satunnaisesti sen antaa. Enkä ole alkuaan ollut näin rumakaan, vaan emäntäni teki minut tällaiseksi teidän luokse tullessamme.

— Mitä, sisaremmeko niin teki? Kuinka hän voisi olla niin julma, — kuinka hänestä uskallat sellaista puhua, närkästyivät veljet.

— Elkää närkästykö, kuulkaa, kun vielä selitän. Hän ei ole teidän sisarenne, vaikka niin sanoo. Ei hän lähtenyt teitä etsimään, vaikka niin ilmottaa. Minä se olen teidän oikea sisarenne. Minä se lähdin kierivän kakkaran perästä pikkukoirani kera tietä etsimään, mutta tämä, Syöjättären tytär, tuli minua vastaan, ja, saatuaan urkituksi asiani ja potkittuaan koiraltani jalat poikki, houkutteli minut lampiin uimaan. Siellä viskasi hän vettä kolmasti silmilleni ja muutti minut tällaiseksi, rumaksi, kierosilmäksi ja puhumattomaksikin. Sen jälkeen lähti hän johtamaan matkaani, ja mitä sitten tapahtui, sen tiedätte ilman selitystäni.

Silloin raivostuivat veljet ja päättivät lähteä heti kostamaan ilkimykselle. Mutta samassa he hillitsivät itsensä, ruveten ajattelemaan, mitenkä he samalla saisivat sisarensa muutetuksi takaisin entiselleen.

— Voisitko sanoa, miten muuttuisit takaisin entiselleen?

— Jos saisitte hänet uudestaan viskaamaan vettä silmilleni, ehätti tyttö neuvomaan, — niin paranisin. Samassa hetkessä kun hän viskaa vettä silmilleni, muutun minä entisennäköiseksi.

— Mutta kuinka viemme sinut näin keskellä päivää kotiin ja kuinka ehdotamme tuota parannuskeinoa ilman, ettei hän huomaisi.

— Minä heityn sairaaksi, viekää minut pahaan metsätautiin sairastuneena kotiin.

— Se on viisas neuvo, huudahtavat veljet ja lähtevät viemään sisartaan kotiinsa.

Kun he tuovat hänet sinne, ärjäsee Syöjättären tytär jo kaukaa heille:

— Mikä teidät pani sen löytämään ja tuomaan keskellä päivää tänne pihaan?

— Sairaana löysimme metsäkunnaalta ja sen vuoksi toimme tänne sinun parannettavaksesi.

— Kyllä minä hänet parannan!

— Ei, elä ole hänelle pahansuopa, onhan hän muutenkin orpo, ja kun me, sinun veljesi, sitä niin pyydämme, niin paranna hänet, paranna!

— Millä minä hänet parantaisin!

— Viskaa vettä hänen silmilleen!

Syöjättären tytär ei huomannut ansaa, ja viskasi vettä paimentytön silmille.

Silloin tämä heti muuttui entisenlaiseksi, somaksi ja kauniiksi tyttöseksi, ja kiepsahti veljiensä kaulaan. Veljet eivät huomanneetkaan, kun samassa hetkessä oli Syöjättären tytär muuttunut entiseksi rumaksi ja riettaaksi ilkimystytöksi. Mutta vielä enemmän tapahtui. Sauna oli lämmitettävä ja Syöjättären tytär meni sitä tekemään. Mutta sillä välillä oli hauta, syvä ja pohjalta täynnään tulisia kiviä — olihan talo alkujaan jonkun pahansuopaisen voiman, joka veljiä piti siellä vankina. Syöjättären tyttö sen haudan tiesi, mutta nyt suutuspäissään syöksähti siihen ja siellä palaen poroksi sai palkkansa ilman veljien rangaistusta.

Yksi-, kaksi, ja kolmesilmäinen.

Olipa kerran kolme sisarusta, yksi-, kaksi- ja kolmesilmäinen. Yksi- ja kolmesilmäinen, kuten arvatakin sopii, olivat kovin rumia ja mitä Syöjättären sukua lienevät olleetkin. Mutta yhtäkaikki he pitivät kaksisilmäistä, joka oli ihmisen sukua ja ihmisennäköinen, kaunis tyttönen, itseään rumempana ja huonompana muutenkin sekä häntä verisesti vihasivat. He saivat äidinkin puolelleen ja teettivät hänellä kaikki työt, pitivät häntä huonoissa vaatteissa, eivätkä antaneet hänelle juuri mitään syötävää. Tavallisimmin pitivät he häntä karjan paimenessa, ja sinne annettiin hänelle usein evääksi vain kivikova leipäkannikka.

Kerrankin oli kaksisilmäinen karjan paimenessa eikä voinut syödä kannikkaansa. Hänelle tuli ylen paha mieli, ja hän hyrähti itkemään.

Silloin ilmestyi hänen eteensä hahmontapainen, valkea nainen ja sanoi hänelle:

— Heitä itkusi, on sinullakin vielä omat puoltajasi ja auttajasi. Olet syötävää vailla. Sanoppa tuolle pienelle valkealle vuohelle, että

vuohi, vuohi pienonen tuoppas tähän pöytänen,

niin kohta on edessäsi kukkurapää pöytä syötävää. Sitten kun olet syönyt, niin sano:

vuohi, vuohi pienonen, vieppäs pois jo pöytänen,

niin katso, pöytä katoaa edestäsi, tullakseen takasin taas kun pyydät. Näin elosi korjautuu. Ja jos vielä minua tarvitset, niin sano vain:

nainen, nainen valkea, tarvitsen taas apua!

Tulen silloin luoksesi ja tulen niin, että sinä vain näet, muut eivät minua huomaa.

Näin puhui valkea nainen ja poistui. Tyttönen kiitti ja jäätyään yksin sanoi kohta pienelle vuohelle neuvotut sanat. Tämän jälkeen kohta ilmestyikin hänen eteensä pieni kukkurapää pöytä kaikenlaista syötävää. Syötyään siitä kyllikseen sanoi tyttönen vuohelleen ne poisvientisanat ja pöytä poistui.

Tyttösen elämä korjautui. Ei hänen enää tarvinnut nähdä nälkää, ei kuivaa kannikkaa kavertaa.

Mutta kun kotona huomattiin, ettei hän syönyt mukaan annettuja eväitä eikä kotonakaan suuresti koskettanut ruokiin, mutta siitä huolimatta lihoi ja kaunistui, niin siellä olijat rupesivat kovin kummastelemaan, että mikä siihen on syynä. Vihdoin äiti ja kolmesilmäinen päättivät lähettää yksisilmäisen hänen mukaansa metsään ottamaan selvää asiasta.

Paimentyttö joutui pahaan pulaan yksisilmäisen tultua hänen mukaansa. Hän ei saanutkaan sanoa vuohelleen säädettyjä sanoja, ja niin hän jäi syömättä sinä päivänä. Mutta kestipä hän sen päivän, vieläpä toisenkin, mutta kolmantena jo tuli kova nälkä. Hänen täytyi jo saada syötävää. Mutta yksisilmäinen oli vielä vahdissa.

Silloin kutsui hän sanoillaan valkeata naista. Se liihotti hänen eteensä ja kysyi, miksi tyttönen oli häntä pyytänyt. Tyttönen kertoi asiansa. Nainen sanoi:

— Nukuta sisaresi! Sano, että

yksisilmä siskoni, eikö sua nukuta, yksisilmä, nukahda, aika pitkä valvoa.

Kun hän on nukkunut, niin voit lausua sanasi vuohelle ja taas saat syötävää.

Tyttö teki neuvon mukaan. Vartija nukahti ja tyttö sai ruokaa.

— No saitko selville asian, kysyivät kotonaolijat kolmannen päivän illalla yksisilmäiseltä.

— En. En nähnyt mitään erikoista.

— Huono vartija! Huomenna menköön kolmesilmäinen vahtiin. Näin määräsi äiti.

Ja huomenna lähti kolmesilmäinen vahtiin.

Nyt tuli paimentytölle uusi pula, hän ei tiennyt miten se sisar nukuttaa. Silloin ilmestyi se valkea nainen itsestään ja neuvoi, miten tässä on meneteltävä. Oli muutettava puhuttelusanat nukutuslaulussa siten, että yksisilmäsanan sijaan tulee kolmesilmä-sana, niin kaikki selviää.

Tyttö totteli, mutta teki laulunsa lopulla pienen erehdyksen. Hän lauloi:

— — — kaksisilmä, nukahda, aika pitkä valvoa!

Sen johdosta siltä kolmesilmältä menikin vain kaksi silmää umpeen, kolmas jäi auki. Tällä silmällään hän näki kaiken, mitä aholla tytön ja vuohen kesken tapahtui. Ja kotiin mentyään kertoi hän tämän äidilleen ja sisarelleen.

Silloin suuttuivat nämä ja se valkea vuohi päätettiin tappaa.

Paimentytölle tuli siitä suuri murhe ja hän riensi vielä samana iltana kysymään neuvoa valkealta naiselta.

Tämä sanoi, ettei vuohen tappamista voida estää, mutta tyttö voi pyytää sen sydänkeriä itselleen ja istuttaa ne sitten kotipihan keskelle.

Tyttönen riensi kotiin ja teki neuvon mukaan: pyysi sydänkeriä.

— No jos et muuta tarvitse, niin saat ne!

Tyttönen istutti ne kotipihansa keskelle.

Samassa kasvoi siihen kaunis hopeaoksainen puu, jonka oksista puhkesi kultaisia omenia.

Vaikka äiti ja yksi- ja kolmesilmäinen tietysti heti omistivat tämän puun, oli siitä kaksisilmällekin iloa. Hän sai katsella sitä.

* * * * *

Kerran sattui nuori ja kaunis kuninkaanpoika kulkemaan talon ohi ja huomasi sen ihmeellisen puun. Hän tahtoi saada siitä omenia.

Hän tuli taloon ja kysyi talonväkeä. Äiti ja yksi- ja kolmisilmäinen komensivat kaksisilmaisen heti tynnörin alle pihassa ja asettuivat sitten kolmisin saapujaa vastaanottamaan.

— Menkää ottamaan minulle omenia puustanne! Ken saa niitä ja tarjoaa minulle, sen otan morsiamekseni!

Yksisilmäinen riensi omenia tavoittelemaan. Mutta hänpä ei saanutkaan niitä käsiinsä. Oksat kyllä painuivat, mutta omenat kimposivat ylös tytön yrittäessä koskea niihin. Mikä ihme! Äiti käski kolmisilmäistä niitä ottamaan, mutta hänelle kävi samoin.

— No, eikö teillä ole muita tyttäriä? kysyi kuninkaanpoika.

— O — onhan meillä vielä yksi, sanoi äiti, mutta se on semmoinen, ettei siitä ole miksikään! Se on niin ruma ja muutenkin kehno!

— Missä se on?

— Tuolla tynnörin alla häpeämässä.

— Ei kenenkään tarvitse hävetä muotoaan. Pois siis tynnörin alta ja omenaa tavottamaan!

Tätä ei uskallettu vastustaa ja tyttönen nousi omenia tavottamaan. Mitäs: kun hän vain kurkotti omeniin, olivat ne jo heti hänen kourissaan. Hän sai niitä miten paljon halusi ja saatuaan antoi ne kaikki kuninkaanpojalle.

Tämä ihastui tuosta kovin ja samalla kiinnitti huomiota tytön kauneuteen ja näppäryyteen. Huomattuaan hänet kaikin puolin sopivaksi, julisti hän hänet morsiamekseen ja vei mukaansa kuninkaan linnaan. Ja siitä seurasi häät, ettei moisia ole kuultu.

Antti Puuhaara.

Sattuipa kerran kaksi tietäjäukkoa yöpymään yhteen mökkiin, siitä yösijaa pyytämään. Mutta mökissä oli jo ennestään yöniekka, eräs rikas kauppias. Ei ollut pienessä tuvassa uusille pyrkijöille tilaa. Sentähden tarjottiin näille uusille matkalaisille navetan ylisiä makuupaikaksi. No, ukot suostuivat mielellään siihen.

Keskiyöllä alkoi tuvasta kuulua itkua ja parkua, — mökin emännälle syntyi siellä lapsi, poika.

Tietäjäukot heräsivät siihen ja rupesivat navetan ylisillä kahdenkesken juttelemaan.

— Mutta tästä lapsesta se vielä kerran rikas mies paisuu, sanoi yksi.

— Niinkö arvelet? kysyi toinen.

— Niin. Siitä tulee sen tuvassa makaavan kauppiaan perijä, vahvisti puheen alottanut.

Tämänpä keskustelun sattui kuulemaan se rikas kauppias. Hänkin oli herännyt siihen itkuun ja lähtenyt hetkiseksi pihamaalle vilvottelemaan. Ennustuksen kuultuaan joutui hän suureen huoleen ja rupesi miettimään keinoa, miten päästä tuosta pojasta.

Hän päätti pyytää pojan ottolapsekseen ja senjälkeen sen sopivalla tavalla hävittää.

Aamulla esitti hän asiansa mökin isännälle ja emännälle:

— Teillä kun on tässä jo ennestäänkin lapsia, niin ettekö antaisi tätä vastasyntynyttä lasta minulle ottolapseksi? Minulla ei ole ennestään yhtään poikaa.

Mielellään suostuttiin siihen.

Saatuaan lapsen lähti rikas kauppias kiireesti pois mökiltä ja tultuaan erääseen metsään nosti hän sen suuren puun haaraan, sitoi sen siihen nuoralla ja lähti sitten jatkamaan matkaansa.

Sattuipa siitä eräänä päivänä kulkemaan muuan metsämies sen puun sivu ja hän kuuli lapsen itkua puun latvasta. Katsahdettuaan sinne näki hän siellä riippuvan lapsen nuorilla sinne kytkettynä. Hän aprikoi hetken ja otti lapsen puusta pois. Sitten vei hän sen kotiinsa. Siellä rupesi hän kasvattamaan siitä ottopoikaa itselleen. Ja kasvatilleen antoi hän nimeksi Antti Puuhaara.

Antti Puuhaara kun tuli jo suureksi nuorukaiseksi sattui se rikas kauppias osumaan kerran siihen metsämiehen mökkiin. Siellä kuuli hän mökin nuorta miestä kutsuttavan Antti Puuhaaraksi. Tästä säpsähti kauppias ja kysyi tuon nimen syytä. Tämä selitettiin hänelle. Silloin kauppias huomasi, että se olikin sama poika, jonka hän oli kerran puunhaaraan jättänyt. Hän tuli taas kovin murheihinsa ja rupesi miettimään, mitenkä nyt päästä tuosta pojasta.

Hän esitti metsämiehelle, että kun hänen nyt olisi kaikinmokomin mentävä toisaanne ja kun hänen samalla olisi lähetettävä tärkeä viesti kotiin, niin eikö tuo nuorimies saisi lähteä tuota viestiä viemään.

— Miksikäs ei saanut, aivan hyvin voi mennä.

Kauppias ilahtui ja kirjotti kotiväelleen kirjeen, että kun tämä kirjeentuoja sinne tulee, niin on hänet heti hirtettävä ja hävitettävä. Sitten antoi hän tämän kirjeen Antin vietäväksi.

Antti lähti matkalleen.

Mutta matka oli pitkä ja Antille tuli välillä väsymys. Eräälle kankaan reunamalle tultua hän istuutui pienen lammin rannalle, joi siitä vettä, mutta kohta nukahtikin siihen.

Sattuipa siitä hänen makuupaikkansa ohi kulkemaan kaksi nuorta oppivaista.

He näkivät nuoren pojan nukkumassa lampareen rannalla ja kirjeen hänen kourassaan. He ottivat kirjeen, avasivat sen ja lukivat. Siinä näkivät he sen kauppiaan määräyksen. Heille tuli kovin sääli nuorta kaunista poikaa ja he ottivat ja hävittivät sen kirjeen ja kirjottivat uuden kirjeen sijaan. Siinä he määräsivät, että poika on perille tultua otettava sulhaseksi talon tyttärelle ja annettava hänelle puoli taloa hallittavaksi. Sen kirjeen pistivät he pojan kouraan ja lähtivät matkaansa.

Poika kun heräsi, lähti jatkamaan kulkuaan.

Kauppiaan talossa suuresti hämmästyttiin, kun saatiin sellainen kirje, jossa oli sellaiset määräykset. Mutta eihän siinä muu auttanut kuin menetellä sen mukaan. Poika otettiin talon tyttären sulhaseksi ja annettiin hänelle puoli taloa hallittavaksi.

Kylläpä kauppias hämmästyi ja säikähti, kun hän tuli kotiin ja näki, miten asiat ovat. Mutta eihän siinä auttanut mitään, — ei sopinut ruveta omaa määräystään vastaan taistelemaan.

Hän päätti muulla keinoin pojan hävittää.

Hän kutsui kerran Antti Puuhaaran luokseen ja sanoi

— No, nyt kun sinä olet tullut minun vävykseni, niin nyt sinä aluksi et tarvitse ryhtyä talon töihin, vaan saat tehdä vierailumatkan sisareni luo. Hän asuu kaukana, mutta tie on sinne hyvä ja ainahan maailman näkemisestä on hyötyä. Kysy samalla sisareltani, milloin hän tulee täällä käymään.

— Voihan tuolla käydä, miksikäs en lähtisi, sanoi Antti.

Hän huomasi kyllä, että kauppias lähettää hänet Syöjättären luo eikä toivo hänen siltä matkaltaan koskaan palaavan, mutta minkäpä tässä oikeastaan voi — kyllähän isäntä keksisi jonkun uuden juonen! Parasta siis lähteä! Ja hän lähti.

Astuttuaan päivän, pari, huomasi hän erään kallion juurella suuren, villin miehen hyppyyttävän tulisilmäistä hevosta kallion päälle. Mutta hevonen ei koskaan päässyt kallion päälle eikä mies näkynyt voivan jättää työtään.

— Ahaa, tuossa on ensimäinen puutospaikka, arveli Antti ja hiljensi askeleitaan.

— Ka, ka, jopa tuli mies luokseni, josta saan sammuketta suureen nälkääni, virkkoi hevosenhyppyyttäjä ja keskeytti työnsä.

— Jokos syön sinut, sanoi hän tullen Antin luo.

— Elä, veikkonen, syö, — teen sinulle jonkin hyvän työn. Olen menossa Syöjättären luo.

— Mitä, menetkö sinä sinne? No, kun sinne menet, niin tuo veikkonen sieltä minulle tieto, miten pääsisin tästä työstäni vapaaksi. Silloin en syö sinua.

— Tuon kyllä, ole varma! Antti pääsi ohi ensi koetuksesta. Pari kolme päivää astuttuaan tapasi hän erään lammin rannalla suuren, julmannäköisen miehen, joka onki lammista suurta vesihirviötä, saamatta sitä koskaan onkeensa.

Nähtyään Antin keskeytti hän työnsä ja sanoi:

— Ka, ka, jopa tulee mies, josta saan sammuketta suureen nälkääni. Tulehan lähemmä!

— Elähän, veikkonen, syö, minä olen menossa semmoiseen paikkaan, että voin tuoda sinulle tiedon, jonka avulla pääset vapaaksi tuosta työstäsi!

— No, jos sen teet, niin en syö, — mene rauhassa!

Kolmen päivän perästä tuli Antti joen rannalle, jossa suuri, ilkeä jättiläinen saattoi ihmisiä joen ylitse. Nähtyään Antin, rähähti se nauramaan ja sanoi:

— Ka, ka, jopa tulee mies, jonka mieluummin syön kuin saatan joen ylitse!

— Elä, veikkonen, syö, olen menossa sellaiseen paikkaan, josta tuon sinulle tiedon, minkä avulla pääset pois tuosta työstäsi!

— Vai niin, no sitten saatan sinut mieluummin ylitse kuin syön.

Antti pääsi viimeisestä pälkähästään.

Tultuaan Syöjättären linnaan, tapasi Antti linnan ensin tyhjänä, mutta sitten tuli siihen nuori kaunis tyttönen. Tämä tyttönen, joka ei ollut Syöjättären sukua eikä siis näyttänyt olevan saapujalle vihamielinen, kysyi häneltä matkan syytä.

Poika vastasi kierrellen, mutta sanoen kuitenkin suoraan, että tämä on Syöjättären linna.

— On, kyllä on, ja siksi sinulta kyselenkin tuloasi. Sillä tässä voi sinulle käydä huonosti. Sano siis suoraan, mitä varten tulit tänne?

— No, jos sanon suoraan, niin lähetti minut ilkeä isäntäni.

Mutta sitäpaitsi pitäisi minun saada selkoa kolmeen seikkaan. Ensinnäkin, miten pääsisi työstään vapaaksi se mies tässä matkan varrella, joka ijät päivät ajaa suurta, hurjaa hepoa jyrkälle kalliolle. Toinen taas onkii hirveätä vesipetoa lammista ja kolmas saattaa kulkevaisia joen yli, eivätkä hekään kuulu työstään koskaan pääsevän. Mitenkä he siitä pääsisivät.

— En yhteenkään näistä kysymyksistä osaa vastata etkä niihin saa vastausta Syöjättäreltäkään suoraan, vaan jos teet niinkuin neuvon, niin ehkä saat selityksen jollakin tavoin. Käy tuonne uuninkoloon yön ajaksi ja jos minä yöllä puolestasi saan nuo kysymykset Syöjättärelle tehdyksi ja jos hän niihin minulle vastaa, niin ehkä sinäkin saat siten kuulla ne vastaukset. Mutta olekin hiljaa kolossa ja livistä sitten tiehesi niin pian ja taitavasti kuin voit, sillä Syöjätär on tosiaan armoton!

Nämä neuvot katsoi poika sangen hyviksi ja kiitettyään niistä meni uuninkoloon.

Syöjätär tulikin kohta kotiin ja huomasi heti, että linnassa oli käynyt ihminen.

— Kävi kyllä, mutta meni poiskin, sanoi tyttö.

— No, mitä hän täällä kävi? ärähti Syöjätär.

— Ka, eräisiin kysymyksiin vastausta hakemassa. Mutta kun et ollut kotona, niin lähti edelleen, etsimään muualta vastausta.

— No, mistä hän luulee sellaiset neuvojat löytävänsä! Kuka on minua viisaampi? — Mitä kysymyksiä hänellä oli — tiedustelitko?

— No, ensiksikin se, että miten pääsisi vapaaksi työstään se jättiläinen, joka tämän tien alkumatkassa hurjaa hevosta ikuisesti vuorelle ajaa. Toiseksi, miten loppuisi työ siltä onnettomalta, joka vesipetoa ikuisesti onkii. Vihdoin kolmanneksi: kuinka pääsisi kohtalostaan se, joka tämän tien loppuosassa ikuisesti saattelee ihmisiä joen yli.

— Kylläpä ihmiset ovat tyhmiä, rähähti Syöjätär nauramaan tämän kuultuaan. — Kaikkea ne kyselevätkin. Ettei sekään jättiläishoukka tiedä, että kun vain jättäisi sen hevosensa hyppyyttämisen, niin kohta pääsisi siitä! Ja toinen sen petonsa onkimisen! Ja kolmas taas kun vain ihmisiä joesta yli saattaessaan asettuisi istumaan veneen keulapuolelle ja kun veneen keula on kolahtanut maahan, hyppäisi siitä äkkiä maalle ja työnnältäisi veneen saatettavineen takasin virtaan, niin pääsisi. Tuon vertaa eivät tiedä! Semmoiset konstit, ei yhtään enempää! — No, eikö hän muuta kysynyt?

— No, kysyihän se vielä. Sanoi tulleensa tänne erään rikkaan kauppiaan käskystä, joka oli sanonut itseänsä sinun sukulaiseksesi ja käskenyt kysyä sinulta, että milloinka hänen rakas sukulaisensa tulee hänen luonaan käymään.

— Sitä käyntiä se rakas sukulainen saa odottaa! Mutta olisinpahan saattanut sille kysyjälle siihen sanoa, että jos tuo kauppias pitää minua sukulaisenaan, niin tulkoon itse täällä käymään. Kyllä hänet täällä vastaanotetaan. — Ja Syöjätär nauroi tämän vastauksensa päälle.

Sitten kävi hän nukkumaan.

Silloin solahti Antti hiljaa pois uunin kolosta ja ulos huoneestakin ja niinpä hän olikin vapaa palausmatkalleen.

Tällä tapasi hän nuo onnettomat jättiläiset ja ne tulivat oikein iloisiksi, kun saivat kuulla ne Syöjättären neuvot. Vieläpä sai Antti heiltä suuria rikkauksia palkakseen. Joen yli saattajalle ilmotti hän kuitenkin neuvonsa vasta sitten, kun oli päässyt toiselle rannalle.

Kauppiaan talossa luultiin hänen aikoja jo kuolleen ja kadonneen ja sentähden hänen paluunsa herätti suurta hämmästystä.

Kauppias itse aivan kauhistui nähtyään Antin ilmielävänä edessään.

— Niin, tässä minä olen ja sisaresi lähetti hyvin paljon terveisiä! Kutsuipa käymäänkin!

Kauppias ei siihen mitään vastannut. Hänestä tuntui kaikki menetetyltä. Hän huomasi, ettei tuosta pojasta eikä siitä tietäjäukkojen ennustuksesta suinkaan päässyt. Ja siitä aivan epätoivoon joutuneena hävisi hän talosta eikä siltä tieltään enää koskaan palannut. Toiset sanoivat, että hän olisi lähtenyt sitä Syöjättären kutsua noudattamaan, mutta toiset väittivät, että hän hukuttautui lampiin.

Mutta Antti jäi rikkaan talon isännäksi ja omaisuuksien haltijaksi. Ja elänee vieläkin.

Taivaan vitjoja hakemassa.

Kävipä kerran yhdeksän joutsenta kylpemässä pojan talon edustalla, kauniissa hiekkarantaisessa lahdelmassa. Poika kauvan aikaa aprikoi, että mitähän kummia joutsenia nuo ovat, jotka aina samassa paikkaa käyvät uimassa, mutta ei sitten kiinnittänyt siihen erityistä huomiota.

Kerran sattui hän kävelemään rannalla ja huomasi noiden outojen kylpijöiden taas lentävän hänen lahdelmalleen.

Hän näki niiden laskeutuvan hietikolle, heittävän siipensä pois ja — mitä kummaa! — muuttuvan nuoriksi, soreiksi neitosiksi. Yksi heistä oli erittäin kaunis ja ihana.

Hän arveli, että hänpä tekee niille kepposen, ja kun ne olivat kaalaneet veteen, hiipi hän siipien luo, varasti ne kaikkein kauneimmalta neitoselta ja vetäytyi pensaan taa piiloon.

Kun kylpy oli kylvetty, tulivat neitoset takasin rantaan, etsivät siipensä ja muuttuivat jälleen joutseniksi. Mutta se kaikkein kaunein ei löytänytkään siipiään eikä päässyt muuttumaan joutseneksi. Toiset lähtivät lentoon, mutta se yksi jäi hietikolle seisomaan.

Hätäytyneenä rupesi hän huutelemaan: — Ken lienetkin vienyt siipeni, tuo pois! Jos olet itseäni vanhempi, otan isäkseni, jos olet itseäni nuorempi, otan veljekseni, jos olet samanikäiseni, otan sulhokseni.

Poika ilmaisi silloin itsensä, ja kun hän oli samanikäinen tytön kera, oli tämän otettava hänet sulhasekseen. Neitonen ei tuosta suinkaan hämmästynyt, suostui kylläkin morsiameksi, mutta yksi ehto oli:

— Nyt olet saanut minut morsiameksesi ja myös takasin ihmiseksi joutsenesta, joksi olen ollut noiduttu; mutta täältä en voi lähteä mukaasi, vaan täytyy minun mennä ensin isäni luo kuninkaan linnaan ja sinun tulla minua sieltä omaksesi pyytämään. Muuten voisin vielä joutua takasin joutseneksi.

No, poika suostui siihen.

He lähtivät yhdessä kuninkaan linnaan. Kuningas pani jyrkästi vastaan, mutta pojan hartaista pyynnöistä jo suostui seuraavalla ehdolla:

— No, jos saanet taivaasta riippuvat kultaviljat käsiisi Tuonenvuoren takaa, niin saat tyttäreni omaksesi. Muuten et!

Poika joutui suureen suruun eikä tiennyt, mitä vastata. Mitenkä hän saisi ne vitjat? Huolissaan meni hän morsiamensa luo kysymään neuvoa.

— Pahanpa ehdon pani, pahan, virkkoi morsian. — Mutta koetahan sentään. Istu sen hevosen selkään, jonka pihaan käsken ja aja sillä hurauta, aja ummessa silmin, aja minne se vienee, ylämaita, alamaita, vesien yli, vuorien yli, suurien metsien halki. Aja sinnes, kunnes hevonen putoaa altasi. Silloin kouraise kaksin käsin ilmaa päältäsi, ja silloin ovat kultavitjat käsissäsi!

Poika teki neuvon mukaan. Ajoi morsiamen antamalla hevosella ummessa silmin sinne, minne tämä vei, alamaat, ylämaat, metsät, vuoret, vedet yli, ajoi, kunnes hänen altaan hevonen putosi. Silloin kourasi hän ilmaa kaksinkäsin päältään ja samassa olivat vitjat hänen käsissään. Mutta samassa putosi hän itsekin, putosi jonnekin hyvin alas, syvään rotkoon, aivan kuin maan alle.

Hän on aluksi aivan tajuttomana sinne pudottuaan, ei tiedä, mitä tehdä, minne lähteä. Näkee ympärillään vain suuren, synkän laakson, puita, kasveja, mutta kaikki ovat aivan kuolleita. Vihdoin lähtee hän eteenpäin kävelemään, minnepäin lähteneekin. Kuuleepa hän silloin omituista tappelunjyminää jostakin, nujakkaa, mistä erottaa vain luiden kalketta vastakkain. Hän lähtee astumaan sitä kohti. Vähän matkaa kuljettuaan huomaa hän kaksi vainajaa tapella kähmivän keskenään. Hän hämmästyy, mutta tekee sitten tervehdyksen ja kysyy:

— Mitä te, veikkoset, tappelette?

— Ahaa, siinähän tulikin riitamme ratkaisija, sanoo toinen tappelijoista ihastuen. — Tämä naapuri tahtoo minulta periä velkaa, jonka minä muka olen ottanut. Mutta minä en ole sitä ottanut. Mitä sinä siihen sanot?

— Minäkö mitä? No, en tiedä. Vaan luulenpa, ettei teillä enää ole mitään velkojen perimisiä keskenänne, kun olette jo kuolleet. Mitä vainajilla on jakamista!

— Mitä, olemmeko jo kuolleet, huudahtavat vainajat, — no, mitäpä silloin tosiaankaan jakamista! Sopikaamme pois! Ei, emme enää tappele. Tässä on sinulle palkka!

Toinen vainajista pistää pojalle taskuun pienen kiven ja vainajat lähtevät kaulakkain poispäin astumaan.

Jonkun ajan perästä kuulee poika taas samanlaista tappelua ja kuunneltuaan hetken ihmetellen lähtee tappeluun päin astumaan. Siellä niinikään kaksi vainajaa tapella nujuuttaa.

— No, kah, taas sama leikki! Mitäs te tappelette?

— Ka sitä, kun tämä naapuri sanon omaksi maakseen sitä, mikä on varmasti minun maatani. Rajariita. Ratkaise veikkonen, sinä se! Mitä sinä arvelet?

— No, arvelen, että ei teillä taida enää olla mitään jakamista keskenänne, kun olette jo kuolleita. Heittäkää pois tuo kiista!

— Ka, ka, tosiaanko! Joko olemme kuolleita? No, mitäpä sitte enää riitelemistä! Jättäkäämme pois vain se!

Ja nekin tappelijat sopivat ja pistävät miehelle palkaksi pienen kiven taskuun ja lähtevät pois halaillen ja kaulaillen toisiaan.

Kolmannenkin kerran kuulee poika samanlaista tappelun ääntä. Sielläkin kaksi vainajaa kähmäilevät keskenään. He riitelevät siitä, kumman vaimo oli taitavampi ja toimellisempi, toisenko vai toisen.

Poika ratkaisee näidenkin riidan ja saa taas pienen kiven palkakseen.

— No, nyt näitä kiviä alkaa olla, arvelee poika, mutta mitä näillä tehdään? Ja mitenkä täältä kalman rotkosta pois päästään?

Yhtäkkiä ottaa hän taskustaan kultaiset vitjat ja käy katselemaan niitä. Pidellessä ne helähtelevät.

Silloin sujahtaa siihen hänen eteensä kaikki veen eläimet, suurista petokaloista lähtien.

— No, mitä te tähän tulitte?

— Ka, etkö tarvitse meitä, kysyi eräs saapuneista. Heläytithän vitjoja!

— Tarvitsen, vaan mitä te voisitte minulle tehdä?

— Mitä tahdot meidän tekevän?

— Viekää minut omille mailleni.

— Voi, sitäkös! Sitä me emme voi tehdä, emme, pudistavat pyrstöjään kalat.

— Siinäpä se. Menkää matkoihinne!

Kalat menevät ja mies jää yksin.

Nyt ottaa hän toisen kerran ne vitjat käsiinsä ja ne taas helähtävät. Silloin syöksähtävät siihen kaikki metsäneläimet pienimmästä suurimpaan.

— Mitäs te tähän keräydyitte?

— Sinua palvelemaan.

— Mitä te voisitte tehdä?

— Mitä tahdot?

— Viekää minut omille mailleni!

— Emme voi sitä tehdä.

— No, menkää sitten matkoihinne!

Poika on taas yksin eikä tiedä mitä tehdä.

Helähdyttää hän huvin vuoksi kolmannenkin kerran vitjojaan.

Silloin suhahtavat kaikki ilman eläimet hänen ympärilleen.

— Mitä te tulitte tähän?

— Sinua palvelemaan.

— No, voitteko viedä minut omille mailleni?

Ei linnuissakaan ensin näytä olevan ketään, joka voisi tuon työn suorittaa, mutta jo astuu siihen esiin kokko joukosta ja katsoo tiukasti pojan silmiin ja kysyy häneltä:

— No, ovatko sinulla ne kultavitjat taskussasi?

— Ovat.

— Ovatko ne kolme kiveäkin tallessa?

— Ovat.

— No, nouse sitten selkääni, pistä vitjat suitsikseni, pidä kivet esillä ja anna mennä!

Poika noudattaa neuvoa ja lähtee.

Lentää, lentää se kokko kohisuttaa, yrittää jo väsyä erään suuren meren kohdalla, mutta silloin käskee pojan pudottamaan ensimmäisen kiven taskustaan. Kun se on pudonnut mereen, kohoaa siihen korkea vuori ja siinä kokko levähtää hiukan itseään. Lentää, lentää sitten, jo tulee toinen suuri meri alle ja taas yrittää väsyä kokko, mutta sitten käskee heittämään toisen kiven taskusta mereen — nousee siihen uusi levähtämispaikka. Ja niin käy kolmannenkin meren kohdalla, ja vihdoin ollaan perillä.

Tullaan kuninkaan linnaan.

Sielläkös ilot ja ihastelut syntyy, ja se kuningas antaa ilomielellä tyttärensä semmoiselle miehelle, joka semmoiset matkat tekee ja taivaan kultavitjat tuo.

Aina soittavaa kannelta etsimässä.

Sattuipa kerran mies olemaan metsällä oravaa ampumassa. Ampui samaa oravaa kolme päivää peräkkäin, ei osannut siihen, ei saanut sitä alas. Arveli vihdoin kolmantena päivänä:

— Mikäpä orava sinä lienet, kun en saa sinua ammutuksi!

Vastasi orava miehen arveluun:

— Mikähän lienenkin, mutta päästähän minut elävänä alas eläkä ammu!

No, mies arveli, että kun en tuota ole saanut kolmeen päivään hengiltä, niin antaapa tulla elävänä alas.

Maahan tultuaan muuttui orava kauniiksi neitoseksi ja pyysi päästä pojan morsiameksi.

— No, enpä tuota tiedä, mitä äitimuori sanonee, arveli poika.

— Mitä sinä muoreista! Itsehän sinä jo olet itsesi isäntä; suostu pois vain ottamaan minut!

— No, olkoon menneeksi!

Mies suostui ottamaan neitosen, meni kotiinsa ja rupesi siellä hänen kanssaan elämään. Ja hyvähän olikin elää. Toimelias, taitava oli emäntä. Ja kaunis kuin päivänpaiste.

Kuulipa sen kuninkaanpoika, jolta juuri oli entinen puoliso kuollut. Hän kutsui kauniin emännän omistajan luokseen ja sanoi hänelle: — Annapa minulle morsiamesi!

— Kuinka antaisin, säikähti mies.

— Anna vain pois, minä tahdon hänet!

Mies rukoilemaan ja pyytämään, ettei kuninkaanpoika ottaisi häneltä hänen hyvää ja niin erikoisella tavalla saatua emäntäänsä.

— Minkä erikoisella tavalla saa, siitä pitää erikoiset lunnaatkin maksaa! Meneppä nyt ja hanki minulle sellainen kannel, joka aina soittaa, mutta ei pidä erityistä iloa eikä erityiseen suruunkaan mieltä paina, vaan aina vain kohtalaisesti soittaa, sillä ilman sitä en minä voi elää ja sinä taas menetät emäntäsi, jos et sellaista saa!

Mies tuli yhä surullisemmalle mielelle ja pyysi kuninkaanpojalta, että tämä asettaisi hänelle helpomman ehdon. Ei kuninkaanpoika hellittänyt. Ja sentähden kauniin emännän omistavan miehen piti, vaikkakin ylen raskaalla mielellä, lähteä tällaista kannelta hakemaan.

Astuttuaan monta päivää, tuli hän erääseen taloon, jossa ei ollut kotona muita kuin pieni tyttönen.

— Oletko sinä talon väkeä? kysyi mies.

— Olen, vastasi tyttönen; — mutta mikä sinä olet ja mitä sinä etsit?

— Olen mies, joka etsin sellaista kannelta, joka aina soittaa; mutta sen pitäisi soittaa vielä aivan erikoisella tavalla.

— Meidän talossa osataan tehdä kanteleita, sanoi iloisesti tyttönen. Olehan iltaan, niin miehet kun tulevat kotiin, niin kysytään, rupeisivatko he tekemään sinulle kanteletta.

No, odotellaan!

Miehet tulivat kotiin illalla ja olivat merkillisen näköisiä. Ken oli suden, ken ilveksen kasvoinen, ken koiran kuonolainen. Mutta he olivat iloisia, hyväluontoisia miehiä ja rupesivat pian ja ilomielellä tekemään sellaista pyydettyä kanteletta. He kantoivat tupaan suuria kokkohonkia, ikipetäjäin ja kuusten tyviä ja mitä puita vain sattui pihalla olemaan. Mutta se ei haitannut mitään, juuri niistä he saivat kohta kokoonkyhätyksi kapineen, joka oli kuin olikin kantele ja heti rupesi soimaan sekä ei näyttänyt siitä lakkaavankaan.