SISÄLTÖ:

Taipumaton. Hannu Krankka. Vaikealla tiellä. Petetty talonpoikaispäällikkö. Nuijan jälkiä. Aapelusta oppimassa. Rauhan vieras. Kuninkaan koulu. Pitäjiä käymässä. Kevätjuhla. Suuren työn päätyttyä. Kirkon rangaistus. Piispan käräjät. Suomen leijonat. Ruotuvääpelin miekka. Kansan suosima ylimys. Riitaisilla vesillä. Viidensadan retki. Nälkävuoden joulu. Sotaisa kuningas. Muuan jouluyö. Kotiinpaluu. Napuan sankarit. Pohjan tuntureilla. Tyhjä luentosali. Piilopirtillä. Kodin raunioilla. Salonkävijä.

Taipumaton.

Erämaan ensimmäinen kirkko oli saatu valmiiksi ja pitäjän kaukaisimmaltakin kulmalta hiihtelivät miehet uutta Herran huonetta ihmettelemään ja kirkon miestä katsomaan, muutamilla mukanaan metsopari hengen miehelle tulijaisiksi.

Laajan pitäjän perimmäisessä pohjukassa oli kuitenkin mies sellainen, joka ei mokomalle matkalle lähtenyt. Kivijärven Kinnulan Hukkainen oli muutamia vuosikymmeniä aikasemmin muuttanut näille asumattomille riistamaille ristin kastetta pakoon etelä-Hämeestä, jossa ei mielestään saanut rauhaa kierteleviltä saarnaajamunkeilta. Nyt oli täällä sama vastus edessä vielä vaativampana ja vähän väliä sai Hukkainen tiukat sanat kirkkoherralta, joka vaati häntä tulemaan ristin kasteelle ja muutenkin seurakunnan yhteyteen.

Hukkainen ei näistä kirkon miehen sanoista välittänyt eikä lähtenyt toisten tavalla uutta ihmettä katsomaan, vielä vähemmin kirkon miehelle metsopareja jousellaan ampumaan. Koko tienoon pelättynä taikojana eleli hän kalajärvillään ja riistamaillaan, joille Hukkaisen taikoja pelkäävät naapurit eivät uskaltaneet käydä riistan jaolle.

Talonsa oli Hukkainen rakentanut korkealle niemekkeelle lahna-apajistaan kuuluisan järven rannalle. Kalapaikka oli ennen kuulunut hämäläisten takamaaosuuksiin, mutta savolaisetkin olivat saaneet osansa tuottoisista apajista, ennenkun Hukkainen valtasi paikan itselleen.

Kun naapurien oli käynyt vaikeaksi liikkua peljätyn erämiehen lähettyvillä, sai Hukkaisen talo jäädä kokonaan omiin oloihinsa ja kirkkoherran sanatkin jäivät usein toimittamatta perille.

Sattuupa kerran kesäisillä pitäjäretkillään erämaaseura, kunnan kirkkoherra Laurentius kulkemaan läheltä tätä paatuneen pakanan olinpaikkaa ja pyytää Tahvanaista, lähimmän talon isäntää, tämän taitavan taikojan pesälle toverikseen.

— Ei tuonne taida uskaltaa lähteä, arvelee Tahvanainen peloissaan. Ei olisi käynyt kirkon miestäkään vastustaminen, mutta paha oli joutua Hukkaisenkin vihoihin. Saattoihan tämä taikoa vaikka karhun karjaa raatelemaan, tahi hävittää kokonaan kala- ja karjaonnen. Milläpäs sitten henkeäsi pidit, jos nämä tärkeimmät tulopuolet joutuisivat naapurin taikomina tuottamattomiksi.

— Miks'ei uskalla? tiukkaa Laurentius.

— Paha on sen miehen vihoihin joutua… on taikoja semmoinen.

— Ei taikuudella ketään vahingoiteta. Vahingoita saattaa joskus tulla, mutta ne tulevat muuten eikä pahan voimasta, selittää Laurentius.

— Eikö sitä käyntiä voisi jättää toiseen kertaan? esittelee Tahvanainen raappien korvallistaan. Kun saisi nyt kirkon miehen jättämään käyntinsä, niin ehkä jäisikin kokonaan.

— Ei ole minulla usein tilaisuutta liikkua laajan pitäjän perukoilla, ja tahdon omin silmin nähdä sen pakanan, sanoo Laurentius ja kiirehtii peloissaan pälyilevää miestä lähtöön.

— Mutta jos minulle vahinko tulee, niin kirkon herran on se korvattava, sanoo Tahvanainen ja saa surullisesti hymähtävän papin menemään tähän lupaukseen.

Hukkainen on rakentanut talonsa joka suunnalta järveen viettävän mäen nyppylälle ja linnoituksen tapaan on pihamaa ympäröity joka puolelta rakennuksilla. Katon rajassa oli ikkuna-aukkoja ja niitä saattoi pitää ampuma-aukkoina tarvittaessa ja sitä varten oli Hukkainen ne laittanutkin. Mahtava portti oli vahvasti raudoitettu ja voitiin tarpeen tullen lukita. Vaikeatapa oli päästä tämän metsäkarhun majaan, jos ei suosiolla tahdottu laskea.

Hukkainen oli kalaverkoillaan, kun vieraat saapuivat taloon ja kun emäntä sai kuulla, ketä vieraat olivat, laittoi hän tyttärensä sanomaan tästä isälleen.

Odotettiin iltaan saakka Hukkaista, mutta turhaan ja emäntä jo ilkahti kirkon miehelle:

— Taidatte turhaan odottaa. On saattanut lähteä vaikka pitemmällekin pyyntimatkalle.

Laurentiuksen kiivas luonto jo kuohahti.

— Älä ilku, vaimo. Vielä me hänet tavotamme ja Turkuun on silloin tie selvä niskottelijalla. Kyllä esivalta yhden miehen taivuttaa.

Tahvanainen oli hyvillään, että Hukkainen näytti jäävän tapaamatta. Eipä nyt naapuri voisi häneenkään kirojaan kohdistaa, varsinkin kun hän vielä lähtiessään kuiskasi Hukkaisen emännälle:

— En olisi mitenkään lähtenyt, mutta kun kirkon mies pakotti ja uhkaili. Sanohan tämä Hukkaiselle, ettei suotta minulle vihottele.

Laurentius ei kuitenkaan aikonut jättää vielä tähän käyntiään. Keskikesän lämpimänä yönähän saattoi nukahtaa vaikka jossain heinäladossa ja mennä sitten aamulla ennen kukon laulua Hukkaisen talolle. Ristin kastetta ja kirkkoa pakoileva mies ei silloin varmaankaan osaisi eikä ehtisi piilottua.

— On saattanut lähteä vaikka etäisimmille järville lahnankutuun tämä Hukkainen, arveli Tahvanainen soutaessaan rivakoin vedoin Lahnajärven selkää.

— Ei ole mennyt minnekään, kivahti pappi ja jatkoi: — Aamulla hänet kyllä tapaamme ja nyt yövymme tähän läheisyyteen jonnekin. Meillä on leipääkin repussamme ja voimme onkia jonkun kalan ja paistaa sen hiilloksella.

Tämä kirkon miehen päätös oli kokonaan aavistamaton Tahvanaiselle ja kaikenmoisia syitä tehden olisi hän tahtonut Laurentiuksen jättämään aikeensa. Jopa uhkaili Tahvanainen jättää kirkkoherran yksinään salolle ja lähteä kotoisiin toimiinsa.

— Silloin sinua viikon jalkapuussa istutan, uhkasi Laurentius ja sai mukisijan vaikenemaan. Jalkapuu, joka oli nähty kirkon eteisessä, oli hirvittävä laitos, varsinkin sen jälkeen, kun oli muuan pitäjäläinen nähty siinä kädet taakse sidottuina istuvan ja hikikarpaloita otsastaan pusertavan.

Järven toiselta rannalta löytyi kaislikkopoukama ja siihen Laurentius ohjasi venheen. Sattuipa olemaan lahnaparvi kudulla kaislikossa ja niin sakeasti oli siinä veden karjaa, että sulin käsin sai niitä venheeseensä lappoa. Ihmeissään oli Tahvanainenkin ja Laurentius sanoi hänelle:

— Katsohan, kun taivahinen Isä toimittaa meille näin runsaan illallisenkin. Tästä tiedät hänen olevan meidän puolellamme.

Osa saaliista perattiin, ja kun hengen miehellä oli repussaan suolaakin näin pitäjällä liikkuessaan, siveltiin sitä kaloihin ja paistettiin nuotiolla, joka oli laitettu vähän etäämmäksi metsään, ettei savut näkyisi Hukkaiselle. Laurentius laittoi itselleen illallisen jälkeen havuista ja tuoreista koivun lehvistä vuoteen, mutta Tahvanainen lähti vielä pyydystämään lahnoja, jotka ihan rantaäyräälle hypähtelivät. Saisihan edes viedä Hukkaiselle lahnoja lepykkeeksi ja osan kotiinkin. Aamulla niitä olikin aikamoinen kasa venheen pohjalla, ja hengen mieskin ihaili saalista, virkkaen Tahvanaiselle:

— Noillahan maksaisitkin kesäsaatavat kirkolle ja minulle, kun kuljettaisit ne pappilaan.

— Mitenkä niitä tällaisen matkan takaa, jurahti Tahvanainen. — Kyllä ne on tahvikelillä sellaiset maksettava.

Harva kuitenkin pitäjän kaukaisimmilta kulmilta muisti saataviaan maksaa talvellakaan ja niinpä Laurentius hymähtikin saattomiehelleen:

— Niinkuin olisitte tämän puolelaiset ennen talvellakaan mitään maksaneet. Täytyykin tässä laittaa ensi talvena veronkantaja tänne kimppuunne.

Sitähän se vielä puuttuisi, mietti Tahvanainen itsekseen, mutta äänettömänä tyytyi soutamaan taas pappia Hukkaisen rantaan.

Nyt olikin Hukkainen kotona ja hämmentyi vieraiden tulosta, joiden luuli jo menneen matkoihinsa.

— Nythän onkin jo isäntä kotona, vaikka kuului pitemmälle eräretkelle menneen, sanoi Laurentius, katsellen kiinteästi miestä, joka siinä penkillään istui kiiluvin silmin vuorostaan hengen miestä tarkastellen.

— Niin on, mikä sitten! lausahti Hukkainen kolkosti ja tapaili teräksistä joustaan seinältä.

— Ei muuta, kuin tahdoin nähdä sinua, joka pakoilet ristin kastetta ja kirkkoa. Sellaisille niskureille on varattu jalkapuu kirkon eteiseen ja ellet nyt anna kastaa itseäsi, olet siihen joutuva hyvinkin pian. Pahimmassa tapauksessa joudut Turkuun vastaamaan piispan eteen niskoittelustasi.

Eipä näyttänyt Hukkainen välittävän Laurentiuksen ankarista sanoista. Naurahtaen vain virkkoi:

— Entäpä kun käy piispallesi ja itsellesi niinkuin Henrikillekin kuuluu käyneen. On minussa sen verran miestä kuin Lallissakin.

— En pelkää uhkauksiasi, sillä minulla on parempi suojelija kuin sinulla, eikä hiustanikaan voi katkaista päästäni ilman Hänen tahtoaan, sanoi Laurentius.

— Noita ei näy monta olevankaan, jurahti Hukkainen silmäten Laurentiuksen kalloa, joka munkkina ollessa oli ollut paljaaksi ajeltuna ja jossa oli vain korvallisilla ja takaraivolla muutamia suortuvia.

— Minun olisi pitänyt tulla useampien miesten kanssa asunnollesi ja lähettää sinut heti köysissä Turkuun saamaan rangaistustasi, jonka nyt jo ansaitset ja olet ennen pitkää saapakin.

— Sepä se. Entäpä en olisi ollut miehiesi köytettävänä, enkä ole vastakaan. Laajat on täälläpäin korvet miehen piilottua, mutta sitähän ei minun tarvitse tehdäkään. Luen semmoiset luvut miehiäsi vastaan, että puolitiestä pyörtävät takaisin, uhkaili Hukkainen pitkää tukkaansa ravistellen ja kääntyen Tahvanaiseen, kivahti tälle:

— Ja sinulle ei tästä hyvää koidu, kun kirkon miehen tänne kuljetit. Eikä ole sinulla oikeutta kuljettaa kotiisi viime yönä pyydystämiäsi lahnoja.

Tahvanainen vavahti ja vapisi Hukkaisen julman katseen alla. Tiesipähän mies, että hänen järvellään oli kalastettu, vaikka silmä ei pyyntipaikalle mitenkään kantanut. Muut tiedot olivat siis sittenkin hänellä.

— E-enhän mi-minä olisi lähtenytkään… mutta kun tämä pa-pakotti… uhaten minutkin jalkapuuhun panna. Ja kalat saat kyllä. Ne ovat tuolla rannalla venheessä.

— Kalat ovat minun, eikä niitä kukaan muu omistele, jyrähti Laurentius. — Ja sinunkin on ensi talvena veroa maksettava kirkolle ja minulle, niinkuin kuningas on säätänyt. Ja nyt kysyn vielä ystävänä ja rauhan miehenä, suostutko pyhään kasteeseen vai et?

— En, jyrähti Hukkainen ja napsutteli jousensa jännettä ollen nuolta katselevinaan seinältä.

— Älä näyttele joustasi, sinun nuolesi eivät kuitenkaan minuun pysty, sanoi Laurentius. — Ennemmin kuin aavistatkaan olet joutuva jalkapuuhun.

— Jos annettaisiin kuitenkin ne kalat tälle Hukkaiselle, hätäili Tahvanainen hengen miehelle. — Saadaanhan niitä uusia menomatkalla.

— Johan kuulit, mitä sanoin. Ei sinun tarvitse peljätä taikojaa ja kirkon kirouksessa olevaa miestä.

Kuullessaan tämän, hätkähti Hukkainen ja istahti penkille, mutta ponnahti taas pian suoraksi.

— Eivät sinun kirosi minuun pysty!

— Sitten nähdään, sanoi Laurentius lähtiessään.

Kirkkoherran poistuttua pihamaalle rauhoittelemaan kuohuvaa mieltään jäi vielä Tahvanainen tupaan ja alkoi ruikuttaa:

— Minä tässä nyt olen kahden tulen välissä, enkä tiedä ketä olisi toteltava. Kyllähän minä sinuakin, mutta kun se sillä jalkapuulla ja…

— Kumarra vaan pappia, nähdäänpä sitten, pystyykö hän lehmääsi suosta auttamaan.

— Elä hyvä mies… annan vaikka mitä, jos et syytöntä tässä ahdista.

— Joudu! sanoi Laurentius ovelta ja Tahvanaisen täytyi lähteä.

Hukkainen lähti hänkin jousineen menijäin jälkeen ja koetti satuttaa nuolensa kirkonmieheen.

Ensimmäinen meni ohitse ja Hukkainen laski uuden samalla onnella.

Laurentius huomasi tämän ja huusi Hukkaiselle:

— Joko nyt uskot, että nuolesi eivät pysty minuun.

Vieläkin singahti Hukkaisen jousesta nuolia ja vaikka hän oli taitavin ampuja näillä erämailla, eikä pieninkään lintu välttänyt hänen nuoltaan, jos hän tahtoi, niin menivät ne nyt kaikki ohitse. Tahvanainen oli hiipinyt rantaan metsää myöten ja luuli jo papin sille tielleen jäävän, kun kuuli Hukkaisen jousen jänteen ehtimiseen helähtävän. Kun pappi ilmestyi venheelle, virkahti Tahvanainen:

— Kah, taidat ollakin taitavampi taikoja kuin Hukkainen, koskapa hänen nuolensakaan eivät osuneet.

— En ole mikään taikoja. Liikun väellä väkevän Jumalan.

Kun Tahvanainen näki, että kirkon mieheen eivät Hukkaisen nuolet osuneet, ei hän enää hoputtanut kalojakaan jättämään rannalle, vaan alkoi soutaa voimainsa takaa. Pelko ahdisti vielä kuitenkin hänen mieltään Hukkaisen uhkailusta, mutta hengen mies sai hänet vähitellen rauhottumaan.

Kesän ja vielä syksynkin säilyi Hukkainen korvessaan lain kouralta, mutta ensimmäisten lumien tultua lähti muutamia asemiehiä noutamaan Hukkaista linnastaan ja pian istuikin mies kirkon jalkapuussa. Kärsittyään tämän rangaistuksen, sai mies lähteä vielä Turkuun kirkon päämiehen määräämää rangaistusta niskoittelustaan kärsimään ja ainakin näennäisesti nöyränä miehenä palasi Hukkainen tältä matkaltaan.

Hannu Krankka.

Vienan karjalaiset tekivät tuontuostakin ryöstöretkiä pohjanmaalle, aina Limingan rannikkolakeudelle asti ja nämä taas väliin vuorostaan vastasivat samalla mitalla näihin karjalaisten retkiin. Halki vuosisatojen jatkuivat vainoretket ja vielä kuudennellatoista vuosisadalla niitä tehtiin silloin tällöin.

Pohjalaiset kuitenkin kyllästyivät ensiksi näihin retkiin ja asettivat rajavartioston, jonka tuli ainoastaan häätää päälle tuleva vihollinen takaisin kotikylilleen. Tällaisen rajavartioston päällikkönä oli Hannu Krankan isä, Erkki Krankka 1560-luvun lopulla, jolloin Krankan Hannu syntyi.

Näinäkin aikoina sattui rajakahakoita ja niinpä sodan tuohukset paloivatkin Hannun kehdon ääressä.

Oulunjärven sydänmailla tehtiin kuitenkin v. 1577 sovinto ja jonkunlainen rauhanliitto karjalaisten kanssa, mutta kun näinä aikoina Ruotsi ja Venäjä olivat melkein ilmisodassa keskenään, hyökkäsivät vienalaiset taas jo seuraavana vuotena Pohjanmaan rannikolle.

Näihin taisteluihin otti Hannu Krankka isänsä kanssa jo osaa, vaikka olikin vielä aivan poikanen ja siitä alkoikin kareta sisu miehelle semmoinen, että se riitti vastaisiinkin mainetöihin.

Vaikka Hannu Krankka ei olekaan mikään suursotien sankari, on hänen työnsä kuitenkin pohjalaisten vapauden hyväksi aina kansan muistissa ja monenmoisia tarinoita hänestä kerrotaan.

Vähitellen mies kasvoi ja karkeni Vesaisen, kiiminkiläisen talonpoikaissankarin kuuluisilla Vienan retkillä ja kun sitten alkoi nuijakapinan melskeet pohjoisella pohjanmaalla, oli Hannu Krankka ensimmäisenä miehenä nostattamassa talonpoikia kapinaan ja heitä johtamassa.

* * * * *

Koitti vuoden ensimmäinen päivä v. 1597. Limingan nimismiestalossa oli vilkasta liikettä ja suksimiehiä sujahteli pihamaalle ja työntyi pirttiin, jossa neuvoteltiin, mitä olisi tehtävä Klaus Flemingin ryttäreille, jotka olivat veriin tukahuttaneet eteläisellä Pohjanmaalla Ilkan johdolla kapinaan nousseet talonpojat ja teloittaneet heidän päällikkönsä.

Tällöin oli jo Hannu Krankka liminkalaisen nostoväen päällikkönä ja tiesi vastuunsa ja velvoituksensa esilläolevaan kysymykseen. Niinpä hän innokkaana selittikin, että jollei lähdettäisi Noki-Klaun joukkoja vastaan, olisivat ne pian täälläkin maakuntaa hävittämässä.

— Ei muuta kuin aseisiin, miehet. Ilkan ja etelä-pohjalaisten kohtalo velvoittaa.

— Niin, mutta heidän kohtalonsa on myöskin varoituksena, sanoivat vanhemmat miehet, jotka lähtöä vastustivat.

— No jääkää sitten ryttärien armoille. Se, mikä täällä vielä miehiä on, ei ainakaan odota huovijoukon tänne asti tuloa, kivahti Hannu.

— Ei muuta kuin ryttäreitä vastaan.

— Mies tielle joka talosta.

— Ja parhaimmista kaksi.

— Heti vain keihäitä varsittamaan ja tahkoamaan.

Nuoret ne näin uhmailivat ja saivat vanhatkin mukaan kiireisiin valmistuksiin. Oulun linnassa majaili jo Kaarle-herttuan miehet, ja nämä olivat luvanneet Hannulle aseita, ruutia ja tykkejäkin ja tästä ilmoitti hän melkein ylpeillen nimismiehen taloon kokoontuneelle väelle.

— Ei siis tarvitse paljain käsin lähteä.

— Eikä nuijia aseikseen haalia.

— Kapula kiertämään ja ylihuomenna on ensimmäisten lähdettävä naapurimaakuntiin miehiä nostattamaan.

Evästä pantiin taas kontteihin ja kellot kumahtelivat jokivarsien kirkoista kutsuen miehiä kokoon, toisia lähtemään, toisia vartijoiksi jäämään.

Johtomiehet ajoivat, Hannu kaikkien eellimäisenä, resloillaan ja syöttöpaikoissa neuvoteltiin ja tehtiin suunnitelmia.

Saatiin sanoma, että pienempi huovijoukko oli tulossa pohjalaisia rankaisemaan ja sitä käytiin nyt sopivassa kohdassa muutamana talvi-iltana vaanimaan.

Oli kova tammikuun pakkanen ja kylmä alkoi ahdistaa tien varressa vaanijoita, mutta Hannu Krankka innosti joukkojaan:

— Kohta saadaan lämpimiksi tapella.

Pian alkoikin kuulua kulkusten kilinä ja huovijoukko ajoi esiin. Kylmästä kangistuneet miehet eivät kyenneet vastarintaan ja melkein tappelematta voitettiin tämä joukko.

Se kiihoitti uusiin saavutuksiin ja tuhatpäiseksi kasvanut talonpoikaisjoukkue halusi tapella itsensä Noki-Klaun joukkojen kanssa. Viestit kertoivatkin Klaus Flemingin olevan tulossa huoveineen, uhaten ainiaaksi lopettaa pohjalaisten kapinoimisen.

— Me ehdimme ennen ja näytämme myöskin heille kerrakseen, riehahteli Hannu ja enempää harkitsematta voiton mahdollisuuksia komensi joukkonsa. Hannun mieli oli liian herkkä ja hän luuli voivansa tuhota yhtä helposti Flemingin harjoitetun joukon kuin kotipaikoillaan vienalaiset.

Niin jouduttiin Ilmajoelle ja suoritettiin onneton Santavuoren tappelu. Sen meno on jo moneen kertaan kuvattu. Krankan Hannu sai siellä kokea ensi kertaa kuvitelmiensa särkyvän ja intomieliset päätelmänsä pettävän. Veriinsä nääntynyt talonpoikaisjoukko sai Hannun ensikertaa pitämään arvossa vanhempien neuvoja.

Vanhat ja kokeneet miehethän olivat kieltäneet ainakin pitemmälle retkelle lähtemästä ja kohottaneet puolustamaan ainoastaan kotiseutua marskin miehiä vastaan. Ehkäpä olisi taitavasti harkiten voittokin ollut mahdollinen, jos varsinkaan ei olisi näin suoraan suden suuhun lähdetty.

Tauonnut on taistelun melske ja Ilmajoen nimismiestalossa seisoo nuori päällikkö ankaran Klaus Flemingin edessä, joka osasi yhtä hyvin haukkua talonpoikia kuin sortaakin heitä.

Ne nuhteet ja manaukset, jotka esivallan taholta nyt Hannulle kapinaan kiihoittajana annettiin olivat kylläkin paikallaan, eikä Hannun mieli enää tuntunut nousevan sankarimainetta halaavaksi, kun näin huonosti oli hänen ensimmäinen taistelunsa päättynyt.

Mutta suorana seisoo Hannu Krankka joukkojensa edessä vielä nytkin, eikä kuulu armon pyyntiä hänen huuliltaan. Veri ehkä kiehahtelee entistä kuumempana, kiukusta ja harmista, kuunnellessa Noki-Klaun ärhentelyä:

— Hajottakaa nyt sulin käsin tuo tuvan uuni, niinkuin olette uhanneet repiä Turun linnan. Hakekaa kuitenkin ensin esiin Ilkkanne luut, nähdäksenne, montako niistä on poikki, tietääksenne kapinanjohtajain kohtalon.

Hannu Krankka jäi kuitenkin henkiin, niin hyvä onni oli tällä pohjalaisten päälliköllä, joka liiassa innossaan oli asiansa tälläkertaa pilannut. Vankina sai hän kuitenkin käydä jalkasin sitä unelmiensa linnaa kohden, jonka hän niinkuin leikillä oli luullut saavansa piankin valloitetuksi. Siinä ilkkuvien asemiesten rinnalla kulkiessa karvasteli kiukku ja lähti liika ylpeys miehestä ja taisipa Hannu tulla moneenkin kertaan ajatelleeksi, että hätiköiden ei pitäisi mihinkään ryhtyä.

Turun linnan kosteimmissa ja kylmimmissä holveissa aukeni nyt Krankan Hannulle asunto ja asemies ilkkui sinne häntä saatellessaan:

— Tämä on Turun linnan parhaimpia vierashuoneita ja tännepä se Pentti Pouttukin äsken elävältä nuutui. Sama kohtalopa se taitaa odottaa sinuakin.

Mutta onni seurasi Hannu Krankkaa täälläkin. Pian oli kevätpuoli käsissä ja ilmat leutonivat ja sisukkaana miehenä Hannu kesti kesään asti linnan komeron kylmyyden ja kosteuden, joka oli Poutun heti sairaaksi tehnyt.

Pian sai Hannu Krankka kuulla komeroonsa, että Klaus Fleming on kuollut.

Ja viimeinkin Suomen talonpoikaisväki sortajastaan vapautunut.

Se oli Hannulle ilosanoma ja kohta hän aavisteli vapautensa koittavan, kunhan Kaarle-herttua ehtisi saapua Turkuun, jonka hän uskoi varmasti pian tapahtuvaksi.

Hannu pääsi nyt jo linnan töissä liikkumaan vapaasti ja huomasi, etteivät huovit ainakaan talonpoikien vihollisia olleet. Flemingin ankara komento heidät oli siksi tehnyt. Niin meni aika syksypuolelle ja eräänä päivänä saapui linnaan viesti, että Kaarle-herttua on laskenut laivastollaan Turun edustalle.

Turun linnakin valmistautui valloittajaa vastustamaan, mutta näissä varustustöissä häärivä Hannu huomasi, että varustelu oli vain näennäistä ja kun piiritys alkoi, karkasi joukko toisensa perästä herttuan puolelle.

Muutamana päivänä tömisi linnan laskusilta tavallista kumeammin ja siitä arvasi Hannu herttuan vihdoinkin linnaan saapuneen.

Pian kutsuttiin Hannu Krankka herttuan luokse ja ystävänä kävi tanakka Kaarle Hannua kädestä puristamaan.

— Sinäkö olet Hannu Krankka, terve mieheen. Pitkäksi taisi käydä täällä aikasi, kun en aikasemmin päässyt sinua täältä pelastamaan. Mutta nyt ei muistella murheella koko juttua. Nyt pääset pohjanmaalle ja talosi toimitan verottomaksi heti, kun tästä Tukholmaan joudun. Sitäpaitsi tarvitsen nyt sinua moniin luottamustoimiinkin.

— Ne koetan suorittaa parhaan taitoni mukaan, virkkoi Hannu saamastaan suosiosta aivan suunniltaan riemastuneena.

Olihan hänen onnenpyöränsä taas kiepsahtanut oikeaan suuntaan ja saisivatpa nähdä taas liminkalaiset, jotka olivat jo häntä syytelleet retken onnistumattomuudesta, että kyllä Krankan Hannua miehenä sentään pidettiin.

Myöhemmin tuli Hannu Krankasta kuninkaallinen lohivouti ja muitakin luottamustehtäviä sai hän alituiseen Kaarle-kuninkaalta.

Eipä vielä hänen sotamiesuransakaan ollut lopussa. Hannu Krankka sai johdettavakseen sen sotaretken, joka onnistumattomana tehtiin v. 1611 Vienan rannoille.

Liiallinen sotainto ja harkitsematon valmistelu vei tämänkin retken piloille ja alakuloisena sieltä palattuaan sai Hannu Krankka taaskin myöntää itselleen, että liian hätäisesti kävi käsiksi suuriin asioihin.

Tästä huolimatta oli Krankan Hannu vielä kauan kuninkaan voutina ja luottamusmiehenä häntä pidettiin. Vanhuudenpäivänsä sai Hannu viettää rauhassa kotonaan Limingan Krankkalassa.

Vaikealla tiellä.

I.

Vuoden 1596 viimeinen kuukausi oli loppuun kulumassa. Vähäisiksi supistuivat ne jouluvalmistukset, jotka vanha Pirkko-muori oli juuri saanut valmiiksi Juvan Seppälässä. Akseli Kurjen lipullisiin kuuluvat huovit olivat äsken majailleet talossa ja puhdistaneet aitat niin tyhjiksi, että vain Tuomas Niilonpojan vähäistä ennen huovien vierailua piilottamat siemenohrat olivat jääneet. Pirkko-muorikin oli tehnyt kätköjä lampaan käpälistä ja muutamasta sian kinkusta, ja näistä oli nyt osa otettu esille juhlaa varten ja muutama karpio siemenohrista jouluolueksi.

Joulua ei kuitenkaan voitu nyt näilläkään harvaan asutuilla saloilla viettää rauhan juhlana, koskapa kapinan liekki pohjanmaalta oli leimahtanut tännekin ja miehet lähteneet suksilleen jokaisesta talosta niin tarkoin, että vain vanhukset ja keskenkasvuiset pojat jäivät naisväen avuksi koteja vartioimaan.

Jo marraskuulla oli kapinaliekki leimahtanut näilläkin mailla ja monet talonpoikia sortavista ja luvattomia veroja kantavista huoveista olivat saaneet ankaran tuomionsa, mutta kapina oli tullut yhtä ankarasti kukistetuksi ja luultiin jo voitavan taas asettua sodan kohluja parantelemaan, kun pohjanmaalta lennätettiin viestiä, että nyt on tultava mukaan, joka suinkin keihästä kykenee kantamaan.

Tuomas Niiionpoika oli edellisessä kapinassa saanut syviä haavoja ja ne olisivat vielä vaatineet miestä pysymään kotitanhuvilla, mutta mieli paloi toisten mukaan lähtemään, maksamaan samana laatuna saadut haavat ja auttamaan yhteistä asiaa, vapautusta rautamarskin ikeestä, joka oli viime aikoina käynyt sietämättömäksi.

Osa Rautalammin miehistä oli jo hiihtänyt edellisenä iltana Seppälän ohi, liittyäkseen Juvan ja muiden naapuripitäjien miehiin ja Tuomaankin naapureista olivat miehet siihen joukkoon lyöttäytyneet. Tuomaskin oli jo ollut lähtötouhuissaan, mutta toiset olivat häntä kieltäneet lähtemästä. Viime yönä ei Tuomas kuitenkaan saanut unta ja nytpä hän aamun koittaessa jo tahkosi uutta keihästään, jonka oli käynyt pajassa taikaluvuin terästämässä ja kengittämässä.

Vanha Pirkko esteli poikaansa sotateille enää lähtemästä:

— Uusia syvempiä haavoja sinne menet vain saamaan, sellaista näin unta viime yönä. Nyt kun vielä ainoa poikasi sinne estelyistäsi huolimatta lähti, ei miestä jää taloon, kun molemmat sille tielle jäätte.

— Voihan se käydä niinkin, mutta vaikeatapa se on olo silloin kotinurkilla, kun toiset ovat maata sortajista vapauttamassa, virkkoi Tuomas.

— Kädetönnä sinä sieltä palaat, saat uskoa minua jos tahdot, jatkaa muori ja kohentaa tulta liedellä ja tarttuu sitten taas värttinäänsä.

Tuomas ei kuitenkaan kuuntele muorin kamalia ennustuksia, vaan liikehtii sillä päättäväisyydellä, mikä hänelle ennenkin on ollut ominaista. Vaikeatapa se hänen tiensä on ollut näihinkin asti, eikä se sen vaikeammaksi tulle, vaikka saisikin lisää kohluja entisten lisäksi. Uutistaloa peratessa on ollut yhtämittaisia vastuksia. Vanhin poika jäi Vienan retkelle, johon sattumalta tuli joutuneeksi ja vaimon vei kulkutauti. Nuorimman poikansa kanssa on tässä raatanut ja koettanut häätää ahnastelevia huoveja aitoistaan, kun suosiolla suoritettujen verojen lisäksi ovat käyneet anastamaan viimeisetkin rippeet vähäisistä vuosituloista.

— Laittakaahan eväs reppuun. Jos hyvä onni sattuu, niin ehkä päästään sieltä jouluksi jo kotiinkin, rauhoittelee Tuomas äitiään. — Kohta tulee muutamia jälkijoukon miehiä, enkä malta olla heidän mukaansa lähtemättä.

Huoaten ottaa Pirkko-muori ilveksennahkaisen laukun seinältä ja säälii siihen osan vähäisistä eväistä. Parhaiksi työntyykin tupaan Tuomaan odottamat miehet huurteisina ja hiihdosta palavissaan ja Tuomas nostaa viivyttelemättä laukun selkäänsä.

— Valmiinapa jo oletkin lähtemään ja hyvä onkin, ettei viivytellä. Ei tässä malta mitenkään kotinurkille jäädä, kun tietää pääsevänsä näkemään, miten knaappeja rökitetään, sanovat miehet ja vanhin lisää Tuomaalle muhoillen:

— Annetaan nyt heille semmoiset voiteet, etteivät aivan heti ole aitoilla kurkkimassa viimeistä jyväkarpiota ja lihamukaretta.

Miehet lähtevät ja Pirkko avaa ikkunaluukun, katsellakseen vielä menijäin jälkeen.

Sinne painuivat miehet lumiseen metsään, joka raudan kovalla pakkasella näytti niinkuin maata vasten painuvan. Erämaan hiljaisuus tuntui tulevan vielä suuremmaksi, kun viimeiset menijät painuivat sinne tuntemattomille teilleen.

Muori sulkee ikkunaluukun ja heittää honkaisen halon takkaan. Käy antamassa niille kahdelle lehmälle, jotka ryösteleviltä huoveilta ovat kuin vahingossa jääneet, ruokaa ja juomaa ja asettuu sitten taas värttinänsä ääreen.

II

Läpi lumisten metsien hiihtää Tuomas Niilonpoika toisten miesten jälessä ja seuraavina päivinä jo tavataan suurempia nuijajoukkoja, jotka taas lähtevät eteenpäin läpi äänettömien, raskaan lumen alla nukkuvien sydänmaiden, yhtyäkseen Pirkkalan seuduilla pohjalaisiin, joita sinne sanantuojat ovat kertoneet laumottain saapuvan. Kaikki voimansa täytyy Tuomaan ponnistaa pysyäkseen nuorempien kintereillä ja mieltä kalvaa epäilys, että tämäkin matka saattaa mennä yhtä huonoilla tuloksilla kuin entisetkin. Eihän tuntunut olevan mitään yksimielisyyttä talonpoikien joukossa, vaan majapaikoissa riideltiin, kenen neuvot olisivat parhaat ja kuka saisi olla johtajana.

Kokonaan toisin oli entisillä partioretkillä, kun vainolaista vastaan käytiin. Yksi määrättiin lähtiessä johtajaksi ja sitä kaikki tottelivat. Nyt käytiin aateliston taloissa ryöstelemässä ja kun kerran Tuomas uskalsi paheksua tällaista sodankäyntiä, sanottiin hänelle:

— Mikä sinä luulet olevasi, kun tulet muita komentamaan. Eikö sinulle muka tavara kelpaa. Verotetaan nyt mekin vuorostamme herroja, jotka ovat meidät nylkeneet puhtaiksi.

— Mutta se on kuitenkin väärin, jatkoi Tuomas.

— Ei tässä nyt katsota, mikä on oikein ja mikä väärin, vastattiin ja siihen sai Tuomas tyytyä.

Mieli tyyten lamaan painuneena aikoi Tuomas jo pyörtää takaisin, mutta isketyt haavat, joita kylmä viima vieläkin viilteli, vaativat jäämään toisten mukaan. Ehkäpä sittenkin nuijajoukko yhteisen päällikkönsä ympärille keräytyy yksimielisenä ja lopettaa ryöstelemisen voidakseen suorittaa tehtävän, jota varten on lähtenyt.

Jouluksi majoittuvat savon seutujen nuijamiehet muutamaan Götrik Fincken huovipäällikön taloon. Parin päivän hiihtomatka on enää pohjalaisten majapaikoille ja kun ei vielä ole mitään kiirettä sinne menolla, päätetään viettää joulu Olavi Simonpojan talossa oikein juhlahumulla. Edellisenä jouluna oli Akseli Kurjen lipullisiin kuuluva huovi, Mauri Skytte, elämöinyt miehineen Rautalammilla ja uudenvuoden pyhinä muissa naapuripitäjissä, särkien talonpoikien joulurauhan. Nytpä saatiin vuorostaan maksaa samalla mitalla, vaikka takaisinmaksu sattuikin tälläkertaa Hollolan voutiin, joka ei ollut milloinkaan mitään rauhattomuuksia talonpoikien keskuudessa harjoittanut.

Karjaa teurastettiin ja oluttynnyrit kiskaistiin suuren väentuvan permannon alta ja tapit lyötiin auki.

Eipä maltettu voitonmahdollisuuden huumaamana olla kerskailematta:

— Tämä on vasta alkua… Kunhan päästään Hämeenlinnaan ja Turkuun, niin juhlitaan sitten eri tavalla.

— Lämmittäkäähän pojat sauna kunnolliseksi, että saamme norjiksi hiihdosta jäykistyneet jäsenet. Ehkäpä jo päivän, parin perästä vetreyttä kysytään, kun Nokinaaman joukkoja mäikytetään.

Eipä kuitenkaan tarvinnut miesten kinttujaan hautoa matkan jatkoa varten. Joulukylpy oli tarpeen kokonaan toista tarkoitusta varten, jota remuava miesjoukko ei osannut edeltäpäin kuvitella. Savonlinnan käskynhaltija, Götrik Fincke, oli saanut koko joulukuun ajan lähettää yhteen ja toiseen paikkaan asemiehiään tukahuttamaan Savon maakunnassa syttyneitä kapinan liekkejä ja niinpä pelmahti ratsuväkijoukko Olavi Simonpojan taloonkin juuri parhaiksi, kun miehet olivat joulusaunasta palanneet oluthaarikoidensa ääreen.

Ei edes ehditty vähäiseenkään vastarintaan nousemaan, kun nuijajoukko oli sidottu ja heitetty pakkasyöhön talon pihamaalle. Siitä tuli talonpojille outo jouluyö ja moni taisi ajatella, että olisi sittenkin ollut joulu kotona pirtin lämpimissä ja puhtoisilla oljilla monin verroin parempi.

Sitä ajatteli ainakin Tuomas Niilonpoika, joka hytisi vilusta portinpylvääseen sidottuna, ja kylmästä, väsymyksestä ja ärtelevien haavojen tuomista kivuista puolipökertyneenä koetti kihnuttaa auki köyden solmuja. Toisetkin koettivat aukoa siteitään ja joku taisi onnistuakin, koskapa joutui tovereitaan auttamaan ja miesjoukko pääsi vähitellen saunan lämpimiin miettimään, mitä olisi tehtävä.

Kidutuksesta mielet olivat vain lisää myrtyneet ja eipä rauhan yökään estänyt taistelua syntymästä, joka taistelu päättyi, niinkuin useimmat nuijamiesten kahakoista, heidän surulliseen häviöönsä. Osa pääsi pakenemaan ja niiden mukana myöskin Tuomas poikansa Laurin kanssa.

Hiihtäessään poikansa tukemana jouluaamun hämärässä asumattomia taipaleita, hoki Tuomas yhtämittaa:

— Ei pitäisi nousta kapinaan esivaltaa vastaan. Näin se taas kävi ja käy aina, kun miekkaan tartutaan.

Matka kävi hitaasti ja yönuotioilla levättiin aina melkein aamunkoittoon. Vähitellen virkosi Tuomas ja kävi reippaammin suunnittelemaan tulevaisuutta.

— Kun päästäisiin taas kesään, niin ehkäpä tästä taas elämä alkaisi mennä vanhaa latuaan. Kaipa se marskin valtakin joskus loppuu ja talonpojat pääsevät hengähtämään linnaleirin ja verotaakan alta. Vielä minä jaksan korpea aukoa siinä missä toinenkin ja kun sinä tuot nuorikon taloon avuksi vanhalle äidille, niin silloinpa alkaakin uusi, ehompi elämä meillekin.

Näin puheli toivovin mielin taas Tuomas ja nytpä uskalsi jo Laurikin jouluyön kahakassa saatuja haavojaan hoitaa salailematta niitä isältään, niinkuin oli tähän asti tehnyt, siten koettaen olla tuottamatta lisää huolta vanhalle miehelle.

— Nehän pitivät ahtaalla sinuakin, etkä ole siitä mitään virkkanut, sanoi Tuomas, nähtyään pitkän miekan haavan poikansa käsivarressa.

— Mitäpä siitä… pian se paranee, kunhan kotiin päästään, sanoi Lauri. — Rauhan töihin tässä taas on tartuttava, kun on sotaakin käyty tarpeeksi. Parasta se kai on antaa heidän vastustelematta ottaa otettavansa. Ehkäpä vielä Kaarle-herttua pääsee valtaan ja silloinhan hän meitä kyllä armahtaa.

III.

Pitkiksi ovat venyneet Pirkitta-muorin päivät yksinäisessä Seppälän uudistalossa. Aamuisin on taivaan kiiluvaisista pitänyt asettaa tuntilasin juoksu ja Otavan pettämätön viisari on näyttänyt kolmea joka aamu, kun muori on sitä käynyt herättyään tarkastamassa. Verkalleen valuu sitten hiekka suppilosta toiseen, kunnes on aika mennä karjalle aamuruokaa antamaan. Siitä on vielä aikaa aamun koittoon ja keskipäiväkin sydäntalvella on niin kovin lyhyt, että puut ja heinät ehtii Pirkitta hädäntuskin noutaa keskipäivän aikana metsästä, nekin kun ovat sotaan lähtijöiltä jääneet hommaamatta.

Joulu on mennyt rauhallisesti. Ei ole kuulunut kylältä eikä vieraista pitäjistä sanomia huovien hurjisteluista. Kolmihaaraisen talikynttilän valossa on muori tutkinut kirjantaitavana Uutta Testamenttiaan ja virsikirjaansa, josta löytyi lohdutusta ja rauhaa rauhattominakin aikoina.

Nyt on jo uuden vuoden aatto ja muori odottelee miehiä palaaviksi. Saunakin on pantu lämpiämään ikään kuin heitä varten ja väliin avaa muori tuvan ikkunaluukun, kuunnellakseen, eikö matkamiesten suksen sauvan kipakkata kirinää alkaisi talvitieltä kuulua.

Huoahtaen sulkee muori luukun ja ottaa taas esille puukantisen virsikirjansa ja lukee siitä mielensä virkistykseksi. Mikäpä hänellä on täällä hiljaisen korven keskellä yksinäänkään ollessa. Eikähän sellaista ole voinut tapahtua, että molemmat miehet sille tielleen jäävät. Hän on kyllä viime yönä nähnyt kamalan unen. Miehet ovat olleet paluumatkalla ja molemmat kääriliinoihin kiedottuna. Lauri on hoippunut isänsä jälessä ja hänen kädestään on jäänyt veriviiru lumihangelle. Kiesus-Maria miehiä armahtakoon, jos haavoissaan siellä avutta hoippuvat.

Sauna on turhaan odottanut kylpijöitä. Pirkittakaan ei ole uskaltanut pimeän tultua mennä saunaan, kun navetassa käydessään on kuullut läheisestä korvesta suden ulvontaa. Huu, huu, hu-uh-huu, on kamalasti kaikunut pakkasen sitä säestäessä räiskähtelyllään ja muori on sulkenut tarkoin navetan ja tuvan ovet ja asettunut taas joulun edellä valmistamansa talikynttilän ääreen sanaa tutkimaan.

Puoliyössä kuitenkin kuuluu hiljainen koputus oveen ja muori arvaa, että miehet sieltä vihdoinkin tulevat.

Avattuaan oven, näkeekin Pirkko siinä Tuomaan ja Laurin tutut kasvot, vaikkakin valkoisempina kuin lähtiessä. Silloin oli niissä vihan tuli loimunnut, nyt ne olivat rauhalliset, joskin veri oli niistä tyystin paennut.

— No vielähän toki tulitte, virkkaa muori ojentaessaan oluthaarikan väsyneille matkamiehille. — Ja kuinka asianne onnistui?

— Huonosti. Ei tarvitse talonpojan lähteä tappelemaan herroja vastaan, virkkaa Tuomas. — Emme tosin tiedä, miten Nokialla on käynyt, mutta luulenpa sielläkin epäsovun ja ryöstöhalun miehiltä tarmon vieneen.

— Ja Lauri on saanut käsivarteensa haavan, sanoo muori. — Sitä tiesi uneni. Annahan kun laitan sen, ettei pääse raudan ja pakkasen vihat tehoamaan.

Muori käärii Laurin haavan loitsujaan hiljaa lukien, ja jouduttaa sitten miehille ruokaa tuvan honkaiselle pöydälle. Käy saunaakin tarkastelemassa ja ilmoittaa miehille vielä kylynkin olevan saatavissa.

Antaa vielä jotain voidetta Laurille, käskien sillä käsivarttaan saunassa sivelemään, huomauttaen:

— Lukisit samalla raudan synnyn, niin se estäisi veren vihoja.

— Pappihan sanoo sellaisia noituudeksi, virkkaa Lauri naurahtaen.

— Sanokoon. Tiedän kuitenkin niiden auttavan, virkkaa muori, joka palveli rinnan omia taikojaan ja kotihaltijoitaan ja Ristinkiesusta.

Kun miehet palasivat saunasta vähän jo virkeämpinä, laulettiin virsi Ristuksen syntymästä. Olihan tämä matkamiehille niinkuin joulu, kun talikynttilä valaisi kotoista pirttiä ja kaskihalmeen ohrainen olut palautteli hiljalleen menetettyjä voimia.

Kun virsi oli laulettu ja muori lukenut vielä virsikirjastaan viimeksi rukouksen keskiyön vaaroja vastaan, virkkoi hän kirjansa sulkien:

— Johan kieltelin lähtemästä ja olen aina kieltänyt. Sota ei tuo muuta kuin sotaa ja vaino uutta vainoa. Voihan sitä muutenkin päästä veronkantajien ja huovien mielivallasta, kun kärsii aikansa hiljaisena.

— Niin, eteenpäinhän sitä on yritettävä, vaikka tie näyttääkin vaikealta, virkkoi siihen Tuomas, asetellen nurkkapenkille hirven taljaa pehmoiseksi nukkumapaikakseen.

Kohta ei kuulunut tuvassa muuta kuin nukkuvien tasainen hengitys ja sirkan laulu uunin solasta.

Petetty talonpoikaispäällikkö.

Vuoden 1596 viimeinen päivä oli kallistunut illoilleen. Viikkokausia kestänyt pakkanen alkoi yhä kiihtyä yöksi ja Tyrkkölän ja Viholan talojen pelloille sytytteli nuijajoukko nuotioita lämmitelläkseen taistelun jälkeen ja kootakseen lyhyen yölevon aikana voimia huomispäivän uuteen taisteluun.

Nuijamiesten ja marskin joukkojen välinen taistelu oli kestänyt koko päivän ja vasta illan hämärtyessä oli marski joukkoineen vetäytynyt kapean Pyhäjärven selän yli Nokian puolelle, josta leiritulet nyt pilkoittivat pakkashuurujen lomitse. Pohjalaiset olivat lähteneet tälle kohtalokkaalle retkelle kotiseuduiltaan kolmena joukkona, jotka nostattivat Savon, Hämeen ja rantapitäjien asukkaat aseisiin marskia vastaan. Ilmajoen kirkolla oli näille joukoille valittu yhteiseksi ylimmäksi päälliköksi Jaakko Ilkka, joka oli jo ennemmin puuhannut talonpoikien vapauden puolesta ja niistä puuhistaan joutunut Turun linnan syvimpään vankityrmään, mutta sieltä neuvokkuudellaan pelastunut.

Pakkanen räiskähteli ja lisää nuotioita rakennettiin. Korjaamatta olivat vielä taistelukentän laidassa tämän päivän taistelun kaatuneet, joita oli siellä sekaisin marskin niinkuin nuija-armeijankin miehiä. Järven toisellakin rannalta alkoi yhä useampi nuotiotuli tuikkaa ja Ilkka katseli näitä tulia miettien, miten mahdollisesti seuraavan päivän taistelussa tulisi käymään. Vastakkain oli tässä herravalta ja talonpoikaisvalta ja jos jälkimmäisten joukossa olisi ollut tarpeeksi yksimielisyyttä, ei olisi ollut Ilkalla vähäistäkään epäilyä talonpoikaisväen voitosta.

Nyt oli kuitenkin niin, että heti retken alusta oli ollut riitaa siitä, kuka saisi tahtonsa kuuluville ja kun hän valittuna johtajana oli ajanut jyrkästi tahtonsa läpitse, alettiin häntä vihata ja kadehtia. Hän kyllä olisi suonut päällikkyyden yhtä hyvin jollekulle toisellekin, jos vain olisi löytynyt mies, joka tätä monimielistä joukkoa olisi pystynyt hallitsemaan ja johtamaan. Sitä ei suurista eleistä ja sanoista huolimatta näyttänyt löytyvän, ja hän kun oli ottanut retken vastuulleen, tahtoi myöskin lujasti pitää johdon käsissään.

Niinpä oli hän saanut pitkin nuijajoukon matkaa hillitä joukkojensa ryöstelyn halua ja juopottelua. Aatelisten kartanoissa käytiin kostoon empimättä ja kaikenlaista ryöstötavaraa karttui, joka oli esteenä sotatoimille ja ripeälle etenemiselle. Oluttynnyrien tapit lyötiin auki ja kuohuvien haarikoiden ääressä unohtui retken todellinen merkitys, raa'at vaistot pääsivät valloilleen. Vielä eilen olivat muutamat tunkeutuneet Nokian kartanon kellariin, kuljettaen sieltä oluttynnyreitä ja jos aiottu juominki olisi saanut jatkua, ei nuijajoukko olisi pysynyt tämänpäivän taistelussa horjumatta asemissaan, niinkuin se nyt oli tehnyt. Ilkka oli katkaissut juominkiyritykset ja tästäkin saanut taas lisää entisiin vihoihin. Olipa hän jo saanut kuulla useilta tahoilta uhkauksiakin ja nytkin vihollisen leiritulia silmäillessään mietti Ilkka, voisiko hän pitää järjestystä yllä loppuun asti ja hillitä niitä voimia, joita hän itse oli herättänyt. Hänen tarkoituksensa ei ollut, että herrat olisivat surmattavat tahi karkotettavat ja kartanot poltettavat ja »ryöstettävät, mutta veronkantajien kourissa kiusaantuneet rahvaan miehet eivät pystyneet käsittämään, että retken tarkoitus ei ollut kostaa, vaan lopettaa rasittava linnaleiritys ja ylenmääräinen verojen kanto ja siirtää vallan ohjat Flemingiltä jollenkin toiselle, kansan oloja ja elämää paremmin käsittävälle miehelle.

Ilkan suunnitelmat tässä suhteessa olivatkin kiintyneet Erik-kuninkaan poikaan, Kustaaseen, joka maanpakolaisena oli kuljeksinut vierailla mailla, mutta jonka nyt huhuiltiin piilottelevan jossain äitinsä, Kaarina-kuningattaren lähettyvillä Liuksialassa.

Niinpä oli hän joulun edellä poikennut Liuksialaan, jossa leskikuningatar otti hänet pelkäämättä ja ystävällisesti vastaan. Kävellessään leirinsä vahtipaikkoja tarkastellen kertasi Ilkka vielä mielessään tämän kohtauksen.

Kaarina-kuningatar seisoo Liuksialan vierassalissa jäntevänä, joskin hieman kalpeana ja kysyy likalta:

— Mitä tahdotte minulta?

— Tahdon vain ilmoittaa, että monikymmen tuhantinen nuijajoukko ei kädelläänkään koske omasuuteenne, eikä häiritse rauhaanne ja sitten haluan kysyä, tiedättekö poikanne, Kustaan olinpaikan?

Kaarinan kasvot käyvät entistä kalpeammiksi ja hiljaa hän vastaa:

— En, sitä en todellakaan tiedä. Ja mitä tahtoisitte pojastani?

— Tekisimme hänestä Suomen kuninkaan, lausuu Ilkka kalskahtavasti, lisäten:

— Kansa rakastaa teitä ja poikaanne ja luottaisi hänen oikeamielisyyteensä.

Leskikuningattaren kasvoille vierähtää kyynel. Väsyneenä hän istahtaa ja pyytää nuijapäällikköäkin istumaan.

— Oh, onneton poikani Kustaa… sitä hän kyllä olisi, mutta eihän hän voi… kateelliset eivät sallisi hänen kauan pysyvän vallassa…

Niin, sepä se oli, kateus, joka nytkin näytti peloittavana hajottavan kansan voimat. Alakuloisena oli nuijapäällikkö poistunut Liuksialasta ja saanut töin tuskin estetyksi ryöstelijät sinne menemästä, samoin kuin Tottien ja Hornien kartanoihin.

* * * * *

Tarkastaessaan nuijajoukon leirin vahtipaikat, vetäytyy Ilkka omalle nuotiolleen lepäämään. Äsken oli hän saanut taas keskeyttää muutamilla nuotioilla reuhaavien miesten juomingit ja kuullut yhä tuimempia uhkauksia. Nokian kartanosta oli taas kuljetettu oluttynnyreitä ja ylimielisinä päivän taistelussa saavutetun voiton johdosta aikoivat miehet kostutella yön kuluessa kaulojaan kuohuvalla nesteellä. Rähisten pantiin olutnassakat syrjään ja Ilkka oli käskenyt renkinsä pitämään silmällä, jos ne otettaisiin jälleen esille, ja tuomaan siitä sanan hänelle.

Kunnolleen ei Ilkka ollut ehtinyt ummistaa silmiään, kun renki tuli kertomaan:

— Muutamat Jalasjärven miehet jatkavat juopottelua ja Tyrkkölän taloon on kokoontunut miehiä samassa tarkoituksessa.

Iikka nousee nopeasti ja hänen silmissään leimahtaa vihan liekki. Näinkö he valmistautuvat huomispäivän ratkaisevaan taisteluun? Muutamalla harppauksella on hän rähisevien miesten nuotiolla ja potkaisee pohjan rikki oluttynnyristä, josta kuohuva neste roiskahtaa hangelle. Muuan mies hypähtää nuotion äärestä kiroten Ilkan rintamuksin:

— Mikä sinä luulet olevasi, joka tässä näin komennat?

— Sen sinä tiedät kysymättäkin, että olen teidän päällikkönne, joksi olette minut valinneet ja sellaisena vastuussa retkemme onnistumisesta. Vai luuletteko, että humalaisina olisitte kestäneet marskin tottuneiden joukkojen hyökkäystä, joka huomispäivänä uudistuu varmasti tuimempana.

— Päällikkö… hymähti toinen ilkeästi. — Kyllä tässä aina sellaisia päälliköitä löytyy.

Ilkka eteni toisille nuotioille, jossa uusiutui sama temppu ilman suurempata sanan vaihtoa. Vihaisista silmäyksistä ja murinasta kumminkin voi huomata, että nuijapäällikön ankara juopottelun esto ei tehnyt hyvää vaikutusta.

Palattuaan nuotiolle, kallistui likka havuvuoteelleen ja katseli kylmässä korkeudessa väräjäviä tähtiä. Nokian kosken pauhu kuului pakkasyössä omituisen moniääniseltä ja sen soinnuissa oli jotain, joka teki Ilkan rauhattomaksi. Miten käy huomisen taistelun, kun joukkojen kuri on noin yhä höltymässä? Jos se epäonnistuu on kaikki menetetty, ja marskin sorto jatkuu entistä julmempana ja talonpoikien toivottu vapaus on pitkiksi ajoiksi menetetty. Nyt oli uuden vuoden yö. Minkälaisena koittaisi tämä uusi vuosi maalle ja sen vaikeissa oloissa elävälle kansalle, minkälaisena nuotioittensa ääressä lepäävälle talonpoikaisarmeijalle?

Ilkan mietteet katkaisee lähestyvien askelten narahtelu pakkaslumessa. Ilkan renki ja muuan toinen mies tulee kiireisin askelin ja edellinen sanoo isännälleen:

— Isäntä, isäntä, lähtekää pian pakoon, teitä tullaan kohta vangitsemaan.

— Mitä sinä horiset? t

— Totta se on, vakuutti toinen vieras, Tuiran Vilppu, Ilkan ystävä, joka oli saanut olla todistajana, kun talonpojat tekivät kauppaa marskin lähettien kanssa omasta päälliköstään. Fleming oli lähettänyt voutinsa Melkiorinpojan ja Laukon herran talonpoikien leiriin, josta joku oli saattanut sanan ensin Flemingille asiain tilasta. Ilkan kadehtijat panivat asian alulle Tyrkkölän talossa reuhatessaan ja marski oli luvannut lähettiensä kautta talonpojille täydellisen anteeksiannon kapinasta ja viideksi vuodeksi vapautuksen linnaleiristä, jos nämä jättäisivät hänelle päällikkönsä vangittuna. Ensin oli hieman aprikoitu, mutta pian oli kateus painanut alleen viimeisetkin kunniantunnon rippeet miesten mielissä ja katalaan hankkeeseen suostuttiin.

— Niin, kyllä nahkasi on myyty, vahvisti vielä Vilppu ja jatkoi; — Sanoinhan jo kerran sinulle, että kiittämättömyydellä ja halpamaisuudella se joukko palkitsee auttajansa vaivat.

— Onko tämä totta? kirahti Ilkka hampaittensa lomasta.

— On, on ja nouskaa pian satulaan ja paetkaa, kiirehti renki. — Me tulemme Vilpun kanssa reellä ajaen jälestä.

— Mutta miksi ei vangittu pettureita ja myöskin marskin lähettejä? kuohahti Ilkka.

— Siinäpä se. Silloin ei olisi tullutkaan päällikön nahka myydyksi, virkkoi Vilppu.

— Minä satuloitsen hevosen, hätäili renki.

— Tee se, Jaakko Ilkan nahkaa he eivät myy!

Ilkka otti reestä miekkansa, sitoi sen kupeelleen ja hypähti satulaan.

Ylitse vuotava viha leimahti Ilkan tuuheiden kulmien alta, kun hän ojensi nyrkkinsä leiriä kohti ja sähähti.

— Ryömikää nyt sortajanne jaloissa, katalat, ja tuntekaa luissanne tuhatta tuimempana huovien ruoskan iskut. Vielä kerran kuitenkin purkaisitte kaupan, jonka tänä yönä teitte, mutta silloin en ole enää teille apuani antamassa.

Ilkka nykäisi ohjista ja ratsu porhalsi täyteen juoksuun ja hävisi pakkashuuruun. Leirin ohi ajaessaan huomasivat jälessä tulevat miehet että nuotiot tuikkivat yksinäisinä ja sammumaisillaan, kun miehet olivat lähteneet niiden äärestä.

* * * * *

Kului loppu yö ja koitti uuden vuoden päivä. Kun vangittavaa nuijapäällikköä ei kuulunut, ärtyi marski ja vangitutti kaupan hierojat, käskien huoviensa kohtelemaan heitä niinkuin halusivat. Ne nuijamiehistä, jotka olivat yöllisestä humalastaan selvinneet, riensivät suin päin pakoon. Ei ollut mitään toiveita linnaleirin vapautuksesta, sen olivat marskin voudit ilmoittaneet ja talonpojat jo rähisivät keskenään, kuka oli Ilkan vangitsemiseen suostunut ja näin oman asiansa ajaneet karille. Se oli kuitenkin nyt menetetty, samoin kuin paljon kuviteltu vapauskin. Aikaa ei ollut liioin kinasteluun, kun jokainen tahtoi päästä mahdollisimman pian pakoon. Syntyi teillä ja metsissä sekasortoinen tungos ja Flemingin huovit olivat pian tämän pakenevan joukon kintereillä, lyöden ja surmaten.

Osa pohjanmaan miehistä välttyi teurastukselta, mutta jokainen tiesi, että kosto oli tuleva heille siitä häpeällisestä kaupasta, jolla he olivat päällikkönsä myyneet.

Nuijan jälkiä.

Kaarle-herttuan tykit olivat jyskähdelleet ja ammukset rapistelleet ankarasti Turun linnan muureja, joiden sisällä koetti puolustautumisesta huolehtia Ebba-rouva vanhan linnanpäällikön kanssa. Tälläkertaa tuntui kuitenkin Turun järeän linnan valloitus ikäänkuin leikiltä siihen nähden, mitä linnan harmajat muurit olivat saaneet kokea. Puolustusväki vähenikin rippeiksi, kun aniharvat tahtoivat taistella herttuata vastaan ja niinpä täytyi eräänä päivänä Ebba-rouvan, marskin lesken, sanoa vanhalle linnanpäällikölle:

— Huomaako Degen, että kohta saamme taistella yksinämme. Holtiton väki karkaa Kaarlen puolelle.

Voutivanhus hykerteli käsiään neuvottomana.

— Minkä minä sille mahdan, armollinen rouva. Kaipa sitten meidän täytynee antautua…

— Ja tekin kehtaatte siitä puhua! kuohahti Ebba-rouva käyden punaiseksi kasvoiltaan.

— Niin, niin. Välttämättömyydelle ei voi mitään. Jos autuaasti nukkunut marski olisi…

— Sepä se! Jos hän eläisi, ei Turun linna koskaan antautuisi herttualle.

* * * * *

Turun linnan täytyi kuitenkin jo samana päivänä avata porttinsa herttualle ja seuraavana päivänä jo saneli herttua kirjureilleen julistuksia Suomen kansalle ja löi tahtia piiskan varrella saapasvarsiinsa, kävellen kiivaasti permannolla, jonka keskellä pöydän ääressä sihteerit ahersivat. Herttua oli juuri palannut kaupungista, jossa hän oli lukenut lakia Turun porvareille, jotka viime päivien tapahtumia olivat seuranneet vain syrjästä liittymättä suoraan ja selvästi herttuan joukkoihin.

Äsken olivat kirjurit kinastelleet huoneessaan ja kertoilleet hiljakkoin Viipurista tulleelle kamarijunkkari Hieronymus Birkholzille herttuan tulosta linnaan, ja niin reheväksi oli juttelu käynyt, ettei yksikään kuullut herttuan kiivaita läheneviä askeleita ennenkun herttua tempasi oven auki ja seisoi kynnyksellä tuimasti ympärilleen silmäillen.

Kirjurit ponnahtivat seisoalleen ja kumarsivat syvään, joka temppu Birkholzilta kävi hieman kankeasti luuvaloisen selkänsä vuoksi.

Saatuaan kirjeen Viipurista ja silmäiltyään sen läpi, heitti herttua sen pöydälle virkkaen:

— Sitä ijänikuista soutamista ja huopaamista! Meidän on kirjoitettava Suomen kansalle julistus.

Ja niin se oli alkanut. Herttua saneli julistuksen sisältöä, teroittaen kaikessa luottamaan häneen ja tekemään tyhjäksi Arvid Stålarmin ja hänen toveriensa mahdolliset hankkeet. Koskapa hän, herttua, oli pitävä huolta siitä, että tästä lähtien saisivat talonpojat, joita tähän asti oli sorrettu, oikeutta ja lainsuojaa.

Kun julistus oli saneltu loppuun, merkitsi sihteeri sen alle: Annettu Suomen Turussa 3 pnä Lokakuuta Anno Domini 1597.

Herttua tarttui jo kynään, aikoen kirjoittaa nimensä alle, mutta huomattuaan julistuksen ruotsinkieliseksi laski kynän takaisin pöydälle.

— Kääntäkää tämä suomeksi. Tahdon panna nimeni suomenkielisen julistuksen alle, sillä se on oikeus ja kohtuus Suomen kansalle, joka näinä vuosina on näyttänyt siinä määrin itsensä, että voi vaatia julistukset omalla kielellään. Paha, etten itse osaa vielä suomea, niinkuin veljeni Juhana.

Nyt oli Birkholzin vuoro suomenkielen taitoisena tarttua kynään ja vahingoniloisesti silmäsi hän toisiin kirjureihin, joilta tämä näihin asti halveksittu taito puuttui. Olipa hyvä, että hän herttuan kamarijunkkarina taisi virheettömästi puheessa ja kirjoituksessa maan kielen.

Kun julistus oli käännetty, piirsi herttua sen alle suurin kirjaimin Carolus. Nimikirjoitus vahvistettiin vielä herttuallisella sinetillä ja siitä toimitettiin riittävä määrä jäljennöksiä maan kaikissa kirkoissa julki luettavaksi.

Kun herttua oli poistunut huoneesta, ihmetteli joku sihteereistä, että herttua tahtoi julistukset maan omalla kielellä. Siihen arveli partaansa punova Birkholz:

— Eiköpä liene suomalaisen talonpojan nuijan jälkiä. Se hyöty siitä ainakin oli, että ensikertaa saa nyt Suomen kansa hallitsijansa julistuksen omalla kielellään.

Aapelusta oppimassa.

Erämaaseurakunnan kirkkoherra istui huoneessaan ja koetti jankata äsken saapunutta piispa Agricolan kirjettä ritisevän talikynttilän ääressä. Ulkona paukahteli keskitalven pakkanen, mutta sisällä oli lämmin ja kirkkoherran otsalle kohosi hikihelmi, niin innostunut hän oli luettavaansa.

Kirjeen mukana oli tullut piispalta toinenkin lähetys, joka oli sisältänyt hänen äsken ilmestyneen aapiskirjansa. Kirjeessä kehoitti piispa kirkkoherraa ahkerasti käyttämään tätä kansan opetukseen ja ilmoittamaan, mihin tuloksiin tässä työssään pääsisi.

* * * * *

Muutamia kuukausia myöhemmin istui papin tuvassa muutamia lähellä asuvia talonpoikia hartaasti tankkaamassa aapiskirjan koukeroisia kirjaimia, jotka eivät tahtoneet mitenkään mahtua enää ikämiesten harmaantuviin päihin. Kesken opetuksensa virkkoi kirkkoherra naapurinsa miehille:

— Visasta tuntuu olevan kallot miehillä. Miksi ette ole ottanut yhtään nuorempata miestä mukaanne?

— Johan tässä nyt vielä nuorempia… kunpahan vanhemmatkin ensin oppisivat, virkkoi Kanoinen, kirkon kuudennusmies, jonka täytyi jo senkin vuoksi koettaa oppia aapelusta, kun oli kirkon omaisuuden huoltaja ja etumies.

— Kyllä nuorempienkin täytyy oppia kirjan taitaviksi, sanoi kirkkoherra ja ojensi lukupuikon vaimolleen Marketalle, jonka oli saanut melkoisen vähällä vaivalla lukutaitoiseksi, ja jonka täytyi vuorostaan opettaa muita ja auttaa kirkkoherraa opetustoimessa.

Pöydällä paloi kaksi talikynttilää, että miehet paremmin näkisivät. Hymyillen hieman vallattoman veikeästi otti nuori papin vaimo aapeluksen ja miehet asettuivat molemmille puolin seuraamaan lukupuikon verkkaista liikuntaa.

— Aa.

— Aaa, aa, kuului partaisista suista.

— Mikäs tämä oli? kysyi Marketta osoittaen B:tä.

— Eiköhän se ollut setta, arvelee lipoinen, vankka erämies ja korvenkävijä.

Marketan iloinen nauru helähti.

— B tämä oli ja tämä C.

— See… setta.

— Miksi Kanoinen sanoo niin että setta? pistää kirkkoherra väliin.

Pöydän toisessa päässä oleva tuntilasi oli valuttanut hiekkansa alimmaiseen suppiloon ja tunti oli siis kulunut, mutta kirjaimistoa ei ollut vielä päästy loppuun.

Marketta oli väsymätön opettaja, mutta nyt hänen täytyi lähteä pistäytymään läävässä suorimassa heiniä lehmilleen ja kirkkoherra istui vuorostaan jatkamaan.

Tuntuipa entinen harmaaveljeskunnan munkki ja myöhemmin Turun triviaalikoulun rehtori puristavan lukupuikkoa hieman tiukemmalla otteella kuin tavallisesti ja äänessäkin vivahti pieni kärsimättömyyden piirre. Vasta alussa oli lukutaidon opetus ja milloin olisikaan monituhantinen erämaapitäjän väki saatettu siitä osalliseksi. Piispa Agricola oli jo tiedustellut, miten lukutaito edistyy ja tuossa jankkaa aikuiset miehet aakkosia jo toista iltapuhdetta, saamatta niitä sittenkään päähänsä.

— Eiköhän vähän huoattaisi välillä, pyytää vanha Ilpoinen ja pyyhkii hikeä otsaltaan. — On tämä lujempaa työtä kuin kantojen vääntäminen.

Vielä mitä, kun vaan pitää opetuksen mielessään, sanoo kirkkoherra kärsimättömästi.

— Kyllä taidan minäkin laittaa nuorempia edestäni, arvelee Kanoinenkin puhkaen palavissaan.

— Vai jo alkaa kyllästellä Kanoinenkin. Eihän tämä vielä mitään, mutta kun pitäisi kirjoittamaankin oppia, sanoo kirkkoherra, sulaen taas kasvoiltaan hieman lempeämmäksi.

Kirjoitustaitoa ei tosin voitu vielä aikoihinkaan ajatella kansalle opetettavaksi. Voisihan lukutaidon oppimisessakin mennä vuosikymmeniä ja miehet saisivat edelleen nimensä kirjoittamisen sijasta piirrellä puumerkkejään niinä harvoina kertoina kuin sitä tarvittiin.

— Ei tule palonkyntäjästä kynämiestä kuuna päivänä, virkkoi Kanoinen. — Luulenpa, etteivät poikamme pojatkaan vielä sitä taitoa opi.

Kirkkoherra oli unohtunut miettimään niitä vaikeuksia, joita oli lukutaidottoman kansan valistamisessa taikauskoisista tavoistaan palvelemaan yhtä ainoata ja oikeata Jumalaa. Kun saisi edes muutamiakaan kansan miehiä oppimaan, niin saisipa heistä taas apua tässä vaivaloisessa työssä. Nämäkin ukon jäärät tässä vain alkoivat kyllästellä jo aivan alussa, jota vastoin vanha pitäjän edelläveisaaja oli kärsivällisesti jankannut aapiskirjan päähänsä ja opetti nyt jo vuorostaan muita kotonaan.

— Aloitetaanpa taas, sanoi kirkkoherra ja alkoi yhdistellä kirjaimia sanoiksi. Se oli kovin ihmeellistä miehistä. »Isä meithen, joca olet taivahissa», tavailtiin kirkkoherran mukana ja kun Herran rukous oli päästy onnellisesti loppuun, sanoi sielunpaimen hikipäisille oppilailleen:

— Sunnuntaiksi on tämä jo opittava ulkoa. Se on toista, kuin teidän loitsunne, jotka eivät auta mitään.

Kirkkoherra nousi mennäkseen kyhäämään kirjettä piispalle ja läävästä palaava Marketta sai taas käydä vuorostaan jatkamaan opetusta miehille, jotka olisivat jo mielellään lähteneet suksilleen, koskapa jo Otava ulkona myöhäistä iltaa näytti. Kirkkoherra kuitenkin määräsi, että kirjaimet oli vielä useampaan kertaan jankattava ja ainakin puolet opittava muistamaan ulkoa, ennen kuin miehet saisivat kotiin lähteä. Hymyilevän Marketan lukupuikko alkoi jälleen liikkua verkalleen aapeluksen lehdellä, ja nöyränä taipuivat vanhat päät seuraamaan sen liikkeitä.

Rauhan vieras.

Nuijasodan melskeet olivat vähitellen vaimenneet ja Pohjanmaallekin vierinyt viesti Klaus Flemingin kuolemasta. Häviöstä turtunut ja päällikkönsä myynyt Pohjanmaan väki ei kuitenkaan osannut iloita niinkuin olisi pitänyt näistä sanomista. Ilkan kohtalon muisto painoi mieliä ja vasta kun kerkeä kesä oli tullut ja päästiin vähitellen arkisiin askareihin käsiksi, alettiin odottaa Kaarle-herttuaa Suomeen.

Hän kyllä saapuikin, ja oli valmis jäntevin kourin järjestämään maan asioita. Useampia retkiä hän teki Suomeen, ja v. 1602 hän palasi täältä Ruotsiin matkustaen Pohjanlahden ympäri. Siltä retkeltä kerrotaan seuraava kohtaus.

— Eräänä kirkkaana helmikuun päivänä oli Kalajoen kirkolla vilkasta väen liikettä. Laajan pitäjän eri kulmilta oli kokoontunut väestöä suorittamaan verojaan ja pitämään markkinoita.

Kirkkoherra Ljungo hääräsi vilja-aittansa luona ottaen vastaan saataviaan ja kysellen eri seutujen miehiltä kuulumisia. Kohta alkoi kuulua aisakellojen helke ja viljaa mittailevat talopojat keskeyttivät työnsä sitä kuunnellakseen, kun oli varmasti joku ylhäisempi matkue kulkemassa.

Kohta porhalsikin papin talon pihaan nelirekinen matkue ja ensimmäisestä reestä ponnahti kookas mies, joka korkeasta otsasta tuimista viikseistä ja salamoivista katseista tunnettiin heti herttua Kaarleksi, Ruotsin ja Suomen itsevaltiaaksi hallitsijaksi, vaikka kuninkaan nimi häneltä vielä puuttuikin. Tulija heitti ympärilleen tutkivia katseita ja kirkkoherrakin oli niin hämmentynyt, että tunsi polvensa tutisevan. Herttua nyökäytti ystävällisesti päätään miehille tervehdykseksi ja ojensi kätensä kirkkoherralle.

— Hyvää päivää, kirkkoherra. Olette niin usein saanut käydä meillä Tukholmassa, että minä nyt vuorostani pistäysin teidänkin vieraaksenne.

Talonpojat olivat kokoontuneet herttuan ympärille, ottaen naapukat päästään, ja katsellessaan heidän innosta palavia poskiaan, tunsi Kaarle-herttua jotain lämmintä läikähtävän povessaan ja tervehti kädestä pitäen jokaista.

Kirkkoherra sopersi sekavin sanoin korkean vieraansa tervetulleeksi ja Kaarle taputti häntä ystävällisesti olalle.

— Tulkaahan nyt tervehtimään perhettänikin ja opastakaa meidät sisään takan ääreen.

Tuvan portailla seisoi prinssi Kustaa Aadolf, Ruotsin vallan tuleva perillinen, joka parin vuosikymmenen kuluttua oli hämmästyttävä maailmaa ruotsalais-suomalaisella sotajoukollaan. Pakkanen oli loihtinut tämän kahdeksanvuotiaan pojan, joka ikäisekseen oli harvinaisen kookas, poskille voimakkaan punan ja herttaisesti tervehti hän vanhaa kirkkoherraa. Seuraavan reen vällyistä oli selvinnyt herttuatar molempien prinsessojen, Katarinan ja Marian kanssa ja ystävällisesti hymyillen ojensi tämäkin kätensä kirkkoherralle, joka kumarrellen lähti saattamaan vieraita sisään peläten vaimonsa, Marketan, hämmästyvän toimettomaksi.

Marketta, tuntien tulijat herttuan perheeksi, läimäyttikin kätensä hämmästyksestä yhteen samalla hiljaa siunaten. Tästä tulivat vieraat vain entistään iloisemmalle tuulelle ja papin tarmokas emäntä oli kohta saattanut herttuattaan lapsineen loimottavan takan ääreen ja samalla kiirehtinyt ottamaan päälleen parhaimman pyhäisen pukunsa.

Kaarle tahtoi puhutella seudun talonpoikia sillä aikaa kun Marketta-emäntä laittoi päivällistä vieraille ja keskusteli herttuattaren kanssa kankaiden kutomisesta ja muista talousasioista.

Tieto herttuan tulosta pappilaan oli levinnyt kulovalkean tavoin lähiseudulle ja pian oli piha mustanaan väkeä, joka tahtoi nähdä heille niin ystävällistä herttuata ja tulevata kuningastaan. Arkitupa, jossa herttua istui pöydän päässä, työntyi väkeä täyteen ja siinä istui nyt itse isoisäntä, herttua Kaarle, vanhan Kyösti-kuninkaan pojista nuorin, mies, joka oli perinyt isältään jalot hallitsijalahjat. Herttua tervehti miehistä useampia, samalla tiedustellen heidän vuodentuloistaan, antaen isällisiä neuvoja maatalousasioissakin.

Hetken kuluttua virkkoi hän kirkkoherraan kääntyen:

— Muistelen teidän kertoneen saaneenne valmiiksi maan lain suomennoksen. Onko se teillä nyt täällä nähtävänä?

Mielihyvin nouti kirkkoherra käsikirjoituksen laskien sen herttuan käteen.

— Tässä on maan laki kokonaisuudessaan kansamme kielelle käännettynä ja suurin iloni on nyt saada laskea se teidän ruhtinaallisen armonne käteen. Hartain haluni olisi saada se pränttiin, mutta varoja siihen minulla ei ole.

— Minä toteutan toivomuksenne, sanoi herttua ja kansaan kääntyen jatkoi:

— Nyt kun teidän kirkkoherranne on tämän maan lain suomentanut ja kun tämä laki luetaan, samoin kuin kaikissa teidän asioissanne otetaan maan kieli käytäntöön, ei teidän tarvitse peljätä vääryyttä harjoitettavan kohtaanne. Tästä hyvästä saatte kiittää kirkkoherraanne.

— Kyllä hän on meidän etujamme aina katsonut, kuului väkijoukosta ja koko kohtaus sai näin ollen juhlallisen luonteen.

Herttua ojensi kätensä kirkkoherralle, jonka silmät olivat kostuneet ja hyvästelyssään virkkoi hän vielä:

— Kiitän kirkkoherraanne ja teitä kaikkia siitä luottamuksesta, mitä olette minulle vaikeina aikoinanne osoittaneet ja toivon, että tästä lähtien kykenen turvaamaan teille ja koko maalle rauhan, jota olette kauan kaivanneet. Uusi aika alkaa nyt teillekin talonpojille.

Avopäisinä saattelivat miehet vielä pihamaalle rakastamaansa herttuaa, joka perheineen sijoittui rekiin, lähteäkseen Pohjanlahden ympäri kotiinsa Tukholmaan.

Kun reet olivat vierineet pihasta, virkkoi kirkkoherra Ljungo miehille:

— Se oli rauhan vieras.

— Niin oli, ja täysin sellainen, joksi olemme hänet kuvitelleet. Emme me häneltä ele turhaan apua odottaneet.

Reippain mielin jatkoivat Pohjanmaan miehet saataviensa maksua ja taisipa useampi jyväkarpio tulla kukkuraisena papin laariin. Olihan hänkin heidän auttajansa ja suosittu sielunpaimenensa, joka hengellisten toimiensa ohella piti huolta myöskin maallisten asiain hoidosta.

Kuninkaan koulu.

Vihainen tammikuun viima puhalteli Turun ahtailla kujilla ja keskipäivällä myymäkojujaan auki pitävät rihkamaporvarit puhaltelivat kynsiinsä naputellen lämpimikseen jalkojaan. Aamulla oli pakkanen ollut vielä kireämpi ja jalkojaan tömisytellen ja äänekästä melua pitäen olivat kouluteinit saapastelleet Anninkaisten mäen syrjässä olevaan taloon, jossa näihin asti oli Turun triviaalikoulu sijainnut, mutta josta sen nyt oli täytynyt muuttaa toiseen taloon, sillä entisessä aloitti uusi gymnaasio kuninkaan määräyksestä toimintansa.

Osa entisen triviaalikoulun oppilaita oli muuttanut tähän uuteen kouluun, johon opettajia oli haalittu yhtäältä ja toisaalta. Rehtoriksi oli saatu Upsalasta muuan jumaluusoppinut Jacobus Georgii Raichaeus. Lehtoreitakin tarvittiin useita, kun tässä koulussa tuli jokaisen opettajan opettaa omaa ainettaan. Niinpä rehtorin opettaessa jumaluusopillisia aineita Thomas Andræ oli latinan ja kreikan kielen lehtorina ja Turun entisten koulujen opettajat olivat vuoron perään lupautuneet muiden aineiden opetuksesta pitämään huolta.

Nämä molemmat varsinaiset koulun opettajat ankarina sääntöjen miehinä joutuivat heti kohtalaisen suurta vapautta nauttineitten teinivekkulien kanssa vastahankaan. Niinpä tänäkin tammikuun aamuna, kun resuiset, vilusta hytisevät teinit törmäsivät avaraan ja kylmään luokkahuoneeseen ja lämpimikseen aloittivat seiniä tärisyttävän painin, syntyi siitä kahnaus, joka päättyi luokkahuoneen seinällä olevan patukkakaapin tarkasteluun. Arvoisa rector magnificus alkoi vallattomia naputella koivunvitsoista punotulla »klopalla» selänpäähän. Asianomainen sääntö vaati, että oppilaitten oli puhuteltava opettajiaan latinan kielellä, mutta kun tämä taito varsinkin nuoremmilla teineillä oli puutteellinen, syntyi aloitettavasta kurinpitotoimenpiteestä vielä suurempi sekasotku kielen sekaannuksen takia, kun muutamat teinit tulivat nimittäneeksi äkäistä Jaakoppi Roihausta, joksi teinit rehtori Raichaeusta nimittivät, vahingossa aasiksi.

Kuninkaan koulun nimessä käskettiin järjestyksessä vanhin laskeutumaan kurituspenkille. Tämä kurituspenkki oli hätähätää kuljetettu triviaalikoulusta, jossa sitä useinkin oli käytetty ja jonka jalat teinit olivat laittaneet siten, että penkki pienellä liikkeellä romahti maahan. Kymnaasiossa oli vanhimpana oppilaana muuan Aukusti Nuutinpoika, jota sanottiin Rooman keisariksi, ja joka nyt sai laskeutua »klopan» käsiteltäväksi. Penkki kuitenkin romahti maaperään ja teinit ulvoivat kuorossa latinaksi:

— Eläköön Augustus!

Kun Aukusti kääntyili paljain kintuin, tuli siinä arvoisa rehtori huomanneeksi, että teiniparalla ei ollut paitaa päällä talven purevasta viimasta huolimatta.

— Eikö Augustuksella ole tarpeellista aluskertaa? kysyi rehtori.

— Mistäpä ne teiniraukan varat paitaan riittäisivät, kun leipäkin on kerjättävänä, sanoo Aukusti.

Kurinpito jäi sillä kertaa ja rehtori punoi mietteissään partaansa harkiten, eikö jalo kuningas Kustaa Adolf voisi antaa Turun kymnaasiolle jotain summaa teiniapuina jaettavaksi.

Vaikka opiskeltiinkin ahkerasti, sattui kuitenkin aina yhteentörmäyksiä teinien ja ruumiillista kuria harrastavien opettajien kesken. Koulun patukkakaappi tuli vihatuksi ja eräänä päivänä löydettiin se Aurajoen jäältä. Asiasta syntyi ankara tutkinto, mutta selville jäi saamatta, kuka kaapin oli sinne kuljettanut. Kahnaukset jatkuivat, kunnes Raichaeus oli pakoitettu eroamaan. Riitaisuudet vähenivät, kun rehtoriksi tuli suomalainen mies, maisteri Henrik Argillander. Hänen taitavalla johdollaan kehittyi Turun kymnasiosta todellinen opinahjo ollen maan korkeimpana oppilaitoksena siihen asti, kun Turkuun perustettiin yliopisto.

Pitäjiä käymässä.

Keskikesän henki veteli viiruja tyvenien vesien pintaan ja leyhytteli hiljalleen heilimöiviä ruispeltoja pysähtyen talojen pihoihin irroittelemaan tuoksuja parhaillaan kukkivista pihlajista. Matkoillaan ehti se pujahtaa vanhaan Turkuunkin, jonka puutalot torkkuivat hellittävässä auringon paahteessa, ja jonka tuulimyllyt olivat unohtuneet ristisiivin odottamaan voimakkaampaa tuulen puuskaa. Keskikesän henki ei viivytellyt kaupungin ahtaissa solissa, vaan riensi takaisin maaseudulle, jossa aina tapasi järvien rannoilla ja vehmaissa lehdoissa virkeämpää elämää. Eihän ollut Turun ahtailla kujilla edes kouluteinien äänekäs puheenporina kaupunkia vilkastuttamassa. Kaikki olivat lähteneet teinimatkoilleen, pitäjänkäynnille, toiset lähipitäjiin, muutamien painuessa kauas sisämaahan uusille, ennen käymättömille seuduille.

Näitä teinimatkoja tehtiin joka kesä, väliin talvellakin joulun aikoina ja näistäpä almunkeräysmatkoista herui köyhille koulunkävijöille ruoka-apua usein moneksi kuukaudeksikin. Muutamina vuosina annettiin Turun ja Viipurin triviaalikouluissa pitäjänkäyntilupaa kaksi viikkoa elonkorjuuaikana, jolloin saalis oli aina tavallisesti suurempi.

Niinpä nytkin saapasteli keskikesän helteisenä päivänä muutamia Turun koulun teinejä Taivassalon pitäjässä, jossa almunanojat olivat ensi kertaa käymässä. Pietari Niilonpoika oli oikeastaan näiltä seuduin kotoisinkin ja kaksi muuta samassa matkueessa olevaa, Eskil Hemminpoika ja Pitkä Mikael turkulaisia, jälkimmäinen turkulaisen Kiukku-Nikun, rikkaan porvarin poika, jota ei isänsä olisi sallinut teiniuralle, vaan mieluummin kauppasaksaksi, ja joka sai kerjäten niinkuin toisetkin köyhät teinit hankkia kouluapunsa.

Nuorukaiset olivat reppuineen ehtineet Kilpisenvaaralle, johon näkyi Taivassalon kylä ja äsken rakennettu puukirkko. Olipa vaeltajain siinä hyvä levähtää ja vetää keuhkoihinsa oikein rinnan täydeltä nuoren lehtipihkan lemua ja kukkien tuoksua. Pitkät koulutunnit Anninkaisten kylmässä kouluhuoneessa ja laihat silakka-ateriat eivät nyt johtuneet mieleenkään. Pitkä Mikael oli äsken aivan sattumalta yhtynyt toisiin ja häneltäpä nyt tiukattiin Turun kuulumisia.

— Mitäpä sinne… kohta vesien auettua sieltä jo lähdinkin. Pietari-maisteri juuri palasi ulkomailta ja toi sieltä vaimonkin tullessaan, kertoili Mikael.

— Vaimon?

— Niin. Onhan Luther kuulema antanut luvan papeille perustaa perheen niinkuin tavallisesti.

— Heh… ja mitä meidän kunnianarvoisa piispa tästä sanoo? kyseli Pietari-teini suu ihmetyksestä avoinna.

— Mitäpäs hän… piispahan on Lutherin opin kannattaja. Mutta suljehan, Pietari-veli toki suusi, kun mehiläinen juuri lentää sinne sisään.

Eskil-teini uteli vielä, miten mahtoi hänen mielitiettynsä, Kaarina Hannun tytär nykyään voida, ja saipa nuori papiksi aikova Hemminpoika musertavia uutisia tämän pellavatukkaisen, sinisilmäisen ja rehevän kaunottaren uskottomuudesta.

— Jätä vain Kaarina pois mielestäsi. Juhana-herttua sitä on lähennellyt Turun porvarien juhlissa ja tyttö ei ole ollut vastahakoinen, olen sen omin silmin nähnyt. Puhuupa jo koko Turun väestö puotiensa edustalla asiasta ja Hannun tyttären on kerran jo huomattu linnassakin käyneen, tosin hunnutettuna, ettei liikoja juoruja syntyisi. Turkulaisten porvarien emännät ovat kuitenkin hyviä tuntemaan hunnunkin läpi…

— Älä jatka! kivahti Eskil punaisena kasvoiltaan.

— No olkoon sitten… ellet usko niin puske, mutta kyllä asia niin vain on.

— Ja jos niin asiat ovat, niin silloinpa en astu enää jalallani koulun kynnyksen ylitse. Lähden vaikka merille, eli jään tänne korpeen eränkävijäksi, kuohahteli Eskil ylenmäärin suuttuneena Kaarinan uskottomuudesta.

— Hoo, ei se vetele, virkahti Pietari-teini.

— Parempi täällä salolla on olla pappina kuin eränkävijänä ja kukapa takaa, eikö mielesi pian kiinny johonkin hämäläiskaunottareen. Pianpa joku sellainen sai isä-Petruksenkin mielen sulamaan ja kuuluu nyt juuri äsken Pietari-maisterin kehoituksesta tämän emännäkseen ottaneen. Ja pianpa se nähdään, miten sulavaliikkeinen ja sirkeäsilmäinen se tyttö on, joka Petrus-isän jörön mielen on saanut sidotuksi maalliseen lempeen.

— Mitä… onko Petrus-isä tuon tähän näkyvän Taivassalon kirkon pappina? kysyi Mikael ihmeissään.

— Onpa niinkin ihan kirkkoherrana ja hänen luonaan me saammekin maarumme täyteen ja ehkäpä hieman reppuummekin. Mitäs muuta kun lähdemme saapastelemaan. Ehkäpä Petrus-papin vaimolla on sirkeä sisar sinuakin varten, jatkoi Pietari hymyillen Eskiliin kääntyen.

— Olkoon! En heistä välitä tuon enempää. Ovat kuin mitähän perhosia, mukisi Eskil ja hujautti reppuaan mättääseen, niin että leivän kannikat kolisivat. Mättäässä oli ampiaispesä ja rauhanhäiritsijälle tuli kiire lähtö pesän seutuvilta. Kaikin jatkettiinkin matkaa ja kyselemällä löytyikin pian Petrus-papin talo ja reippaasti astuivat teinit veräjästä sisään.

Petrus-isä oli nuoren vaimonsa kanssa muokkaamassa kasvimaataan ja hämmästyi aika tavalla turkulaisia nuorukaisia nähdessään.

— Jumalan rauhaa taloon, toivotti Pietari ja teki syvän kumarruksen entiselle opettajalleen.

— Mitä ihmettä… Turun poikia Taivassalossa saapastelemassa. Olipa kauniisti tehty, kun tulitte katsomaan ja suuren maailman uutisia kertomaan, virkkoi Petrus-pappi tervehtiessään ystävällisesti poikia.

Nuori papin vaimo, Pirkko, ei oikein tietänyt, olisiko pitänyt nuorukaisia tervehtiessä kumartaa vai niiata. Ensin oli kuitenkin huitastava multasen käden syrjällä kullankeltainen hiussuortuva siloiselta, punastuvalta poskelta ja sittenpä jo Pirkko ojensikin kätensä naurahtaen nuorukaisille.

Nämä olivat jääneet ihmeissään katsomaan Pirkon soreutta ja Petrus-isä näytti miltei pahastuvan moisesta vaimonsa tarkastelusta.

Mentiin tupaan ja sillä aikaa kun Pirkko valmisti mehevän lahnakeiton, uteli Petrus-pappi tarkkaan Turun kuulumisia. Ruokapöytään ilmestyi vielä kuudeskin henkilö, papin vaimon nuorempi sisar, Lyyli ja niin olivat samannäköiset sisarukset, että vain vähän solakkammasta vartalosta voi Lyyli-tytön eroittaa sisarestaan. Tytön pöytään tultua herahti helakan valkoiselle iholle hereä puna ja jopa nykäisi Pietari-teini toveriaan Eskiliä, kuiskaten tälle:

— Enkö sitä sanonut jo äsken…

— No olehan tuossa, keskeytti Eskil, mutta sopivassa tilassa jatkoi Pietari:

— Onpa melkein somempi vielä tämä kuin Kaarina.

Siihen ei Eskil väittänyt vastaan, vaan unohtui silloin tällöin silmäilemään tyttöä.

Aterian jälkeen pyysi Petrus-isä teinejä kanssaan verkonlaskuun. Alkoi olla ruoholahnan kutuaika parhaillaan ja entistä Turun koulun opettajaa huvitti näyttää kalastustaitoaan entisille oppilailleen. Pyytelipä hän pojista jonkun jäämään toverikseen kalastamaan ja silloinpa oli jo Eskil innokkaimpana tarjoutumaan.

— Jospa jäisinkin minä, virkkoi Pietari. — Oli se tyttö niin kovin sorea…

— Etkä jää. Sinullahan on Turussa kalaporvarin tytär. Mitä sinä tunkeudut toisen tielle, kivahti Eskil toverilleen.

Pietari nauroi, eikä malttanut olla toverilleen sanomatta:

— Onhan se sinullakin…

— Minä hänestä vähät!

— Hoo, sellaisia perhosia ne ovat kouluteinit, hohotti Pietari, sanoen aikovansa lähteä jo illalla eteenpäin ja rauhoitellen piloillaan Eskiliä:

— Kyllä sinä hänet saat. Katsele vain papin paikka valmiiksi.

Eskil jäikin Petrus-papin toveriksi kalastamaan. Puhuipa jo Petrus-isä apulaisenkin ottamisesta ja antoi nuoren teinin ymmärtää, että hyvin koulunsa läpäistyään olisi se Eskilille vapaana. Tämä sopikin hyvin Eskil Hemminpojan suunnitelmiin, sillä syvällepä oli hän jo ehtinyt katsoa Lyyli-tytön sinisiin silmiin ja tämäkin jo luvannut nuorelle teinille varmempaa uskollisuutta kuin turkulaisen porvarintytär.

Kevätjuhla.

Vuoden 1640 talvi oli ollut kylmä ja luminen, mutta kevät tuli aikaiseen ja Turusta suolaa ja rautaa hakevat sisämaalaiset saivat toukokuun puolimaissa tervavenheitään maataipalien yli kiskoessaan hikoilla niinkuin keskikesän lämpimillä. Kevät-touot olivat jo tehdyt, nauriskasket vierretyt ja joutipa siis suolanhakumatkalla hieman viivyttelemäänkin ja katselemaan sitä vireätä touhua, joka ilmeni tällä kertaa niin erikoisen silmään pistävänä Turun kujilla ja kaduilla. Kuulaassa kesäisessä ilmassa kajahteli rakennusmiesten kirveitten iskut ja raskaita rakennustarvekuormia vedättävien hevosmiesten huudot. Turku oli saanut rakennuskuumeen. Olihan maassa ollut rauha taas pitemmän ajan ja kauppaporvarit olivat vaurastuneet. Kun nyt maan ensimmäinen yliopisto avattaisiin pian Turussa, tietäisi se kaupungille aivan uutta nousukautta ja asukaslisäystä ja niinpä kohosikin talo toisensa perästä Aurajoen varrelle ja Anninkaisten mäen rintaan.

Uuden yliopiston rakennuspuuhat lienevät olleet kuitenkin huomattavimmat. Jo vuosia oli ollut asia vireillä. Pietari Brahen toimesta ja kuninkaan avulla oli asia saatu niin pitkälle, että pian voitiin valmistella yliopiston vihkimäjuhlaa.

Turku, ja sen mukana koko maa, oli onnellinen uudesta opinahjosta. Eihän tarvitseisi nyt enää lähettää vieraisiin maihin opinhaluisia nuorukaisia opintojaan jatkamaan, vaan saisivat nämä omassa maassa ja kansan omalla kielelläkin nauttia korkeampaa opetusta.

Joutui sitten heinäkuun viidestoista päivä ja Turku pukeutui juhlapukuun. Yliopistorakennus oli koivuilla ja köynnöksillä koristettu ja jokaisen talon portaat olivat samoin levillä ja koivuilla somistetut. Olipa siinä nuoret koivahaiset raivautuneet lähiseudun metsistä. Kouluteinit olivat niitä juhlapäivän edellisenä yönä huutaen ja hoilaten kuljettaneet isoilla kuormavankkureilla. Turun porvarien nuori neitosakki oli punonut seppeleitä ja köynnöksiä ja ihmetellen katseli yön jälkeen kirkkaana nouseva päivä juhlaan somistautunutta Turkua, joka lehvä- ja kukkaisrunsaudessaan oli kuin nuori morsian.

* * * * *

Jo varhain juhlapäivän aamuna oli piispa Iisakki Rothovius liikkeellä, suunnaten askeleensa Eskillus Petraeuksen asunnolle. Pujoteltuaan ahtaita kujia muutaman Auran rannalla olevan talon pihaan, kopisti piispa Rothovius varovasti kepillään Petraeuksen makuuhuoneen ikkunaan. Kohta heilahti uudin ja rehtori Petraeuksen pörröinen pää ilmestyi ikkunaan.

— Terve, arvon veli, toivottavasti voit tulla kanssani katsomaan, mitä viime yö on saanut aikaan rakkaassa Turussamme, tervehti piispa Rothovius rehtori Petraeusta…

Ikkuna ponnahti rämisten auki ja Petraeus virkkoi hyvätuulisesti:

— Mielelläni, jos vain voit odottaa siksi, kun hyppään housuihini.

Pian joutuikin rehtori Petraeus pihamaalle raskaan kuhmurakeppinsä kanssa, siristellen silmiään huikaisevassa auringon paisteessa. Ystävykset lähtivät aamukävelylle, hengittäen mielihyvällä raikkaita keskikesän aamun tuoksuja.

— Ihana aamu, virkkoi Petraeus. — Tuntuupa siltä kuin luontokin valmistautuisi erikoisen suopeaksi juhlapäiväksemme.

— Niin, kuulehan vain, miten nuo käetkin kilpaa kukkuvat, vaikka kesä on jo puolissa. Mutta enhän muista lainkaan onnitella arvon veljeä rehtorinimityksestä, jonka eilen sain vasta tietää. Suokoon Jumala sinulle voimia paljon kysyvässä työssäsi.

— Niin, en tiedä, onko vaali osunut oikeaan. Koetan kuitenkin tehdä parhaani rakkaan oppilaitoksemme hyväksi, virkkoi Petraeus, joka oli äsken nimitetty uuden yliopiston rehtoriksi, sitä ennen toimittuaan Turussa kymnaasion lehtorina jo puolisenkymmentä vuotta.

— Luulen, että vaali on osunut varsin oikeaan, virkkoi Rothovius.

— Samoinkuin sekin, että kreivi Brahe on yliopistossamme kanslerina.

— Niin, häntähän saammekin etupäässä kiittää yliopiston perustamisesta. Luulen, että hän hoitaa sitä yhtä hellin käsin, kuin muitakin edesottamisiaan, jotka ovat tarkoitetut Suomen maan hyväksi.

— Katsohan, miten Turkumme on pukeutunut juhlapäiväkseen, virkkoi piispa Rothovius viitaten koivutettuja kujia ja portaitten pieliä.

— Niin, tämä onkin kevätjuhla. Kristinuskon maahantuonnista asti ei Suomen kansa ole saanut nauttia tällaista hyvyyttä, sanoi piispa Rothovius ja jatkoi: — Tämä on hengenviljelyksen kevätjuhla ja ensimmäinen hedelmä, minkä se kypsyttää on Pyhä raamattumme, joka nyt toivottavasti jo pian saadaan maan omalla kielellä julkisuuteen.

— Vielä muutamia vuosia ja Suomen kansa saa tämän lahjan omakseen, sanoi Petraeus, joka oli jo useita vuosia ahertanut muiden mukana raamatun käännöstyössä.

Aurinko oli noussut jo korkealle ja eteläinen henkäili lämpimästi kaupungin yllä. Yhtäkkiä helähtivät tuomiokirkon kellot soimaan ja piispa Rothovius paljasti päänsä, hänen toverinsa seuratessa esimerkkiä.

— Kellot soivat nyt maan joka kulmalla ja kansa saa ylistää kirkoissaan Herran hyvyyttä, joka on tämänkin suuren lahjan sille suonut, sanoi piispa Rothovius.

* * * * *

Tuomas Tuomaanpoika Piikkiön Halikossa oli varhain liikkeellä saman päivän aamuna, valmistellen perheineen lähtöä yliopiston vihkimäjuhlaan. Auringon terä pyrki vasta hieman näkyviin metsän reunan takaa, kun Tuomaan emäntä, Pirkko, kävi noutamassa haasta juottovasikan, joka oli päätetty teurastaa tulijaisiksi yliopiston opettajille. Koko maakunnan muissakin taloissa valmisteltiin aamuvarhaisella juhlaan lähtöä ja useimmilla oli varattu tulijaisiksi kalavakka tahi teurasvasikka. Sitoivatpa muutamat rattailleen leipäsäkinkin.

Tuomas Tuomaanpojan emäntäkin oli valinnut parhaan vasikkansa, ja talutettuaan sen pihaan, virkkoi miehelleen:

— Säälittääpä hieman, kun pitää noin hyvä elo-oman alku antaa.

Tähän virkkoi Tuomas naurahtaen:

— Noo, kyllä me näitä aina saamme, eikähän huonompaakaan kehtaisi antaa. Milläpä muullakaan voisimme osoittaa kiitollisuuttamme ja rakkauttamme hengenviljelijöitä kohtaan. Saammehan me heiltä kohtapuoleen, mikäli olen kuullut, vastalahjankin, Pyhän raamatun omakielisenä, jonka käännöstyössä nämä oppineet kuuluvat ahertavan.

— Veisin minäkin kangaspalan tai sukkaparin, jos ilkeäisin, sanoi Pirkko-emäntä.

— Niitähän ehtii sitten talvella… viemme nyt vain tämän.

Pian oli Tuomas Tuomaanpoikakin matkalla ja Turku alkoi täyttyä juhlivasta kansasta. Uteliaana odotettiin juhlakulkueen lähtöä yliopistolta kirkkoon juhlajumalanpalvelukseen. Pian lähtikin moniosainen, komea kulkue liikkeelle ja tuomiokirkko täyttyi ääriään myöten juhlivasta kansasta. Jäipä osa ulkopuolellekin ja kaukaa saapunut salon mies saattoi tuskitella, ettei osannut paremmin huolehtia kirkkoon pääsystään.

Mutta avonaisesta ovesta kaikui kyllä uloskin messun sävelet ja piispa Rothoviuksen voimakas ääni hänen saarnatessaan tekstistä:

»Kiittäkäät Herraa, sillä Hän on hyvä; sillä Hänen armonsa pysyy ijankaikkisesti.»

»Viheriäisellä niityllä Hän antaa minun levätä ja viepi minut virvoittavain vetten tykö.»

Juhlakulkue palasi tuomiokirkosta yliopistolle ja latinankieliset juhlapuheet alkoivat. Niistä ei kansan mies saanut selvää, mutta muutenkin tiesi hän, että kansa oli nyt saanut ensimmäisessä yliopistossaan lahjan, jonka veroisia vain harvoin saataisiin.

Suuren työn päätyttyä.

Oli muuan varhainen sunnuntaiaamu joulun edellä v. 1642. Piikkiön pappilassa oltiin aina muulloinkin varhain liikkeellä, mutta nyt oli kirkkoherra Gregorius Favorinus ollut valveilla jo ensimmäisestä kukon laulusta ja silmäili usein kansliahuoneessaan liikkuessaan pöydällä olevaa suurta kirjaa, jonka vahvat kannet ja messinkihelat hohtelivat uutuuttaan.

Sen kirjan oli eilen illalla kääreissään kantanut reestä kansliahuoneeseen pappilan renki, joka oli käynyt sen Turusta noutamassa. Kuskipukilla oli renki ajanut ja kirja ollut reen perällä yksinään niinkuin kunniavieras ainakin.

Se kirja oli pyhä raamattu, joka juuri oli valmistunut painosta viisimiehisen toimikunnan kääntämänä ja johon toimikuntaan kuului myöskin Piikkiön kirkkoherra Favorinus. Juhlallisin mielin katseli kirkkoherra Favorinus suurikokoista kirjaa, odotellen Turusta kahta muuta toimikunnan jäsentä, pari vuotta sitten perustetun yliopiston rehtoria Eskillus Petraeusta ja professori Martti Stodiusta, joiden saavuttua pyhä kirja ensi kertaa avattaisiin. Kirjan messinkiheloihin ei oltu koskettu sen jälkeen kun ne painossa oli kiinni pantu, eikä kirkkoherra Favorinus mennyt niitä avaamaan, ennen kun odotetut vieraat olisivat paikalla, vaikka mieli kovin teki katselemaan edes kirjan nimilehteä.

Paljon työtä oli sen kirjan suomentamiseen uhrattu. Monta yötä oli Favorinukseltakin mennyt suomennostyön ääressä ensimmäiseen kukon lauluun, josta taas oikeastaan alkoikin jo seuraava päivä. Niin olivat toisetkin kääntäjät ahertaneet ja työn tulos oli nyt tuossa valmiina. Kansan omalla kielellä oli nyt olemassa tämä kauan kaivattu kirja, joka saisi nyt vähitellen levitä kansan käsiin sitä myöten, miten kunkin varat sallivat. Turusta oli sitä saatavissa ja kullakin kääntäjällä oli oma kappaleensa, joista tämä oli päätetty ensimmäiseksi avata pienin juhlallisuuksin.

Tästä juhlatilaisuudesta oli saatettu sana Piikkiöläisille ja varhain olivat he liikkeellä tänä aamuna suunnaten kulkunsa pappilaan. Tupa alkoikin jo täyttyä kuudennella tiimalla ja kohta helähti kulkunen pappilan pihamaalla ja kirkkoherra arvasi professori Stodiuksen ja rehtori Petraeuksen saapuneeksi, mennen heitä portaille vastaan.

Hieroskellen kohmettuneita käsiään, katselivat Favorinuksen vieraat pöydällä olevaa raamattua.

— Nyt siis vihdoinkin on työ päättynyt ja tämä pyhä kirja saadaan avata, sanoi professori Stodius.

— Niin, soisimmepa ehkä jokainen puolestamme olevan läsnä tässä tilaisuudessa autuaasti edesmenneen Agricolan, joka oikeastaan on työmme aloittanut, sille tukevimman perustuksen laskenut, virkkoi kirkkoherra Favorinus.

— Kyllä varmaan, myönsi Eskillus Petraeus. — Nyt saamme vain siunata hänen muistoaan.

Kirkkoherra kantoi raamatun sylissään tupaan ja asetti sen varovasti pöydälle, pitäen sitten lyhyen puheen, samalla kun yliopiston rehtori avasi messinkihaat ja käänsi ensimmäisen luvun näkyville.

— Saako sitä tulla vähän lähempää katsomaan? kysyi joku miehistä ja kun lupa oli annettu, siirtyi väkijoukko pöydän ympärille hartaalla kunnioituksella katselemaan pyhää kirjaa. Kaikki eivät sopineet pöydän ympärille ja toisten täytyi odottaa vuoroaan päästäksensä katselemaan tätä mahdottoman isoa kirjaa ja sen koukeroisia lukujen alkukirjaimia.

— Vai tuollainen se nyt on!

— Onpa se!

— Mahtaa se maksaa kokonaisen lehmän hinnan?

— Jo toki monenkin!

— Saisiko siitä kuulla nyt tässä luettavankin, virkkoi joku ja kirkkoherra asettuikin jo kirjan ääreen, ja hiljaisina odoteltiin hänen aloittavan.

»Alussa loi Jumala taivaan ja maan.»

Kirkkoherra vaikeni hetkeksi ikäänkuin kuunnellakseen sanojen vaikutusta.

»Ja maa oli autio ja tyhjä ja pimeys oli syvyyden päällä», jatkoi kirkkoherra lukuaan.

Hartaana kuunneltiin ja toiset toimituskunnan jäsenet nyökäyttivät aina väliin päätään. Niin, niin se oli. Suomen kansalla oli nyt oma raamattunsa, josta se saisi pitkinä talvipuhteina ammentaa tietoja ja valistusta. Aina vain päästiin vähitellen eteenpäin hengenviljelyksen vainiolla.

Kun kirkkoherra lopetti lukemisen, oli ulkona jo päivä ja mietteissään lähtivät sanankuulijat kotitielleen. Moni heistä taisi laskea päässään kirstun pohjalla olevien plootujen ja äyrityisten summaa, toivoen saavansa lunastaa tämän kirjan itselleen.

Kirkon rangaistus.

Laajan sisämaaseurakunnan vanha sielunpaimen keinahteli hiljalleen kiikkutuolissa huoneessaan syksyisen illan pimetessä. Lohduton, autioita erämaita kiertelevä tuuli riuhtoi irti viimeisiä lehtiä papin talon pihapuistakin ja heitteli niitä pieniruutuista ikkunata vasten. Papin tuvasta kuului rukin hyrinä ja väliin hiljaisia askeleita, kun kirkkoherran vaimo kävi kohentamaan tulta takkaan. Nämäpä hiljaiset askartelun äänet vähin vaimensivat sitä syysillan kolkkoa yksinäisyyden tunnetta, joka niin usein ja varsinkin tällä kertaa painosti sielunpaimenen mieltä.

Tänään oli kirkkoherralla vielä ratkaistavana rangaistus, johon hän oli kirkon vanhimpien kanssa tuominnut muutamia pitäjän miehiä taikuudesta, jota nämä kaikista kielloista huolimatta harjoittivat. Eskil Matinpoika oli taikuustarkoituksiinsa anastanut ehtoollisleipiä ja veistellyt lastuja kirkon seinistä ja Mikko Karppainen harjoitti noituutta aivan julkisesti naapuriensa vahingoksi. Tämän lisäksi Ilpolan emäntä kantoi uhrilahjoja haltijoille karsikkoon ja rukoili pyhimyksiä, vaikka tämä oli ankarasti kielletty.

Nämä kolme oli hänen täytynyt asettaa syytteeseen ja yksin määrätä tuomionkin, kun noituutta ja taikuutta pelkäävät kirkon vanhimmatkaan eivät tahtoneet mitenkään osallistua syytökseen, niinkuin kuninkaallisen asetuksen mukaan olisi pitänyt tehdä.

Eskil Matinpojan ja Mikko Karppaisen oli hän tuominnut pidettäväksi kirkon jalkapuussa kahtena sunnuntaina jumalanpalveluksen ajan ja Ilpolan emännän samoin kahtena sunnuntaina istumaan mustassa penkissä.

Jalkapuussa istuminen oli ankara rangaistus, johon kirkon esimies sai tuomita niskureita. Tällä hengellisellä oikeudella ei ollut mitään lakipykäliä käytettävänään, vaan sai sielunpaimen kussakin tilaisuudessa harkita rikoksen painavuuden ja määrätä sopivan rangaistuksen. Monta oli jo kirkkoherra Hoffrenin täytynyt tähänkin rangaistukseen määrätä. Kammoa herätti seurakuntalaisissakin tämä kirkon eteisessä oleva mahtava jalkapuu jalanreikineen, joihin rangaistavan nilkat asetettiin ja jossa, kädet taakse sidottuina, sai permannolla istuen ja tuskasta koukkuun vääntyen miettiä rangaistukseen johtanutta tekoaan. Yhtä kammottava oli musta penkki, joka nostettiin kuoriin ja jossa syyllinen sai istua kaiken kansan katseltavana. Tämäkin oli ikuinen häpeä, varsinkin naisille ja sitäpä nytkin kirkkoherra Hoffren, entinen Turun trivialikoulun lehtori ja aikansa valistuneimpia hengen miehiä, harkitsi, täytyisikö hänen naapurinsa emäntää armahtaa tästä häpeästä ja koettaa vielä muistutuksilla käännyttää hänen pakanallista mieltään.

Syysilta pimeni ulkona ja myrskyinen tuuli valitti nurkissa. Kirkkoherra oli pysäyttänyt keinunsa mietteissään, mutta sysäsi sen taas liikkeelle. Mitä olisi oikein tehtävä näihin pakanallisiin tapoihinsa kiintyneiden seurakuntalaisten kanssa? Hänen edeltäjänsä, Laurentius-herra oli saanut käydä samaa toivotonta taistelua taikuutta vastaan ja uskoen lukutaidon voivan sitä estää koettanut kaikin tavoin valistaa erämaan asukkaita. Väsynyt oli mies kesken otteensa ja seurakunta oli taas pimeyteen vaipumassa hänen tänne tultuaan. Piispan kanssa yksissä neuvoin oli nyt perustettu muutamia kirkolliskouluja ja määrätty kirjantaitaminen pakolliseksi ja tämä näyttikin taas vähän tätä valistuksen alkutyötä vievän eteenpäin.

Lukutaito ei kuitenkaan näyttänyt estävän taikuutta harjoittamasta. Ilpoinenkin emäntineen oli jo kirjantaitavia, mutta sitä taitoa käytti Ilpotar taikuustarkoituksiinsa. Niinpä keväälläkin oli Ilpolan emäntä ripustanut aapiskirjan ja virsikirjan navettansa oven päälle laskiessaan karjaa ensikertaa laitumelle. Ja moniin muihin samanlaatuisiin synteihin näitä kristillisyyden taidon välikappaleita käytettiin.

Kaikkialla pitäjässä, ja varsinkin kirkkoa kauempana olevissa seuduissa, kun kerran sen lähettyvilläkin.

Niin, rangaistusta täytyi käyttää muutamille, vaikka se olikin vaikeata. Jos kirkko ei käyttänyt valtaansa, tarttui maallinen oikeus asiaan ja silloin tulivat rangaistukset vieläkin ankarammiksi, kun määrättiin raippoja, jopa neljäänkymmeneen pariin asti, joka oli useimmille jo kuolemanrangaistus.

Kirkkoherran raskas huokaus kuului pimeässä huoneessa. Luonnossakin oli taas tämä pimeys tästä puolin valtiaana ja niin oli seurakunnassakin, joka oli hänen hoitoonsa uskottu.

Kirkkoherra nousi tuolistaan ja nouti päretikulla tuvan takasta tulen ja sytytti kynttilän työpöydällään. Sen vipajavassa valossa alkoi hän kirjoittaa piispalle toimenpiteistään ja rangaistuksesta, johon hänen oli täytynyt taas pitäjäläisiään tuomita. Hanhensulka pyrki töksähtelemään paperilla ja lauseita oli vaikea laatia tällä kertaa siihen muotoon kuin olisi tahtonut. Hetken perästä tuli pitempi keskeytys, kun tupaan kuului tulevaa vieras, äänestä päättäen Ilpolan emäntä, siis yksi tuomituista.

Kirkkoherra laski kynän kädestään ja nousi puhutellakseen vielä Ilpotarta, ennenkuin kirjoittaisi hänen nimensä syytöskirjaansa.

Ilpotar oli kuullut kirkonmiehen tuomiosta ja rientänyt lahjoillaan lepyttelemään pappia ja papin vaimoa. Valtava siankinkku ja piirakkavakka oli tuvan pöydällä ja Ilpotar istui alakuloisena yksinään tuvan penkillä, papin vaimo kun oli mennyt ulkoaskareilleen.

— Rauha taloon, toivotteli Ilpotar hiljaisella äänellä luoden arasti silmänsä pappiin.

— Rauha vieraalle. Kuulit varmaankin kirkon tuomiosta ja tahdoit tulla minua puhuttelemaan, sanoi kirkkoherra.

— Niin. Armahtakaa Kiesuksen tähden! On niin kauheata joutua siihen tervapenkkiin, vaikeroi emäntä vapisevin huulin.

— Sen kyllä tiedän, mutta etpä ole jättänyt taikuuttasi, vaikka siitä niin moneen kertaan olen muistuttanut. Kristuksen tähden kyllä armahtaisin, kun tietäisin, että nyt jo alkaisit tästä lähtien palvella ainoata oikeata Jumalaa, etkä pakanallisia kotihaltijoitasi.

— Anon kaikkea anteeksi… jos vain ei sitä häpeää… tahdon rukoilla vain Jumalan äitiä… palvoa oikeassa uskossa ja…

Ilpotar oli polvillaan hengen miehen edessä ja nyyhkyttäen sopersi sekavia sanojaan.

— Ei sinun tule pyhimyksiä rukoilla, vaan yksin Jumalaa, olenhan sen sinulle ja teille kaikille seurakuntalaisilleni sanonut. Minä jätän, vaimo, vielä tällä kertaa rangaistuksesi täytäntöön panematta, mutta muista, että seuraavalla kerralla en anna enää armoa, jos taikuutesi jatkuu.

Ketterästi kiepsahti Ilpolan emäntä niiaamaan ja kiittelemään kirkkoherraa, alkaen vilkkaasti puhella muista maallisista asioista, huomauttaen lomassa siankinkusta ja piirakoistaankin:

— Toin vähän kirkkoherralle tuomisiakin. Piirakat jo tänään aamupimeällä paistoin, mutta en uskaltanut tulla ennemmin, kun ihan sydämeni vapisi siitä tuomiosta.

— Olisi ollut parempi, jos jätit anteesi tuomatta, sanoi kirkkoherra. — Niiden vuoksi en rangaistustasi peruuttanut, enkä tee sitä milloinkaan. Paremminkin voisit pienen lahjan antaa kirkolle, joka on vielä sinua rangaistuksestaan säästänyt.

— Annan sillekin… otin jo mukaan äyrityisen. Tässä se on.

Ilpotar kaivoi kirjokorean esiliinansa taskusta kolikon ja laski sen pöydälle. Oli jo vähällä hökäistä, että voisihan hän Pyhälle Nikolaukselle, kirkon pyhimykselle, uhrata lampaan reidenkin, mutta sai kiinni sukkelasta suustaan, muistaen juuri kuulleensa kiellon pyhimysten palvomisesta.

Ilpotar poistui ja kirkkoherra asettui huoneessaan työpöytänsä ääreen jatkamaan kirjelmätään piispalle, ensin hetkisen harkiten, oliko hän tehnyt oikein armahtaessaan heikkoa naista ja olisiko hänen mestarinsa tehnyt myöskin samoin.

Seuraavana sunnuntaina istuivat Eskil Matinpoika ja Mikko Karppainen jalkapuussa kirkon eteisessä. Heidän ohitseen kirkkoon käyvät pitäjäläiset eivät voineet olla säälillä katselematta miesparkoja, joiden otsilta vierähteli tuskan hiki. Nahkakölteriin puettu nihti seisoi rangaistavien vieressä hajasäärin ja ilkkuvin ilmein ja hänpä lienee ollutkin ainoa, joka ei tuntenut sääliä rangaistustaan kärsiviä kohtaan. Nihti olikin marskin aikuisia huoveja, ja raakiintunut aikoinaan lukemattomissa ryöstöissä ja kahakoissa.

Jumalanpalveluksen loputtua, jossa harvat olivat olleet loppuun asti, tuli itse kirkkoherra laskemaan irti miehet jalkapuusta. Hänen viittauksestaan avasi nihti jalkapuiden salvat ja vaivoin liikkeelle lähteville miehille puhui kirkkoherra lempeitä sanoja.

Rangaistus oli kuitenkin käynyt liiaksi nuoremman miehen, Eskil Matinpojan luihin ja ytimiin, koskapa hän poistuessaan kyyräsi kulmainsa alta hengen miestä ja jupisi jotain muutostaan niin kauaksi, ettei kirkon käsi ylettyisi.

Siihen kuitenkin virkkoi Karppainen, joka rangaistuksen oli ottanut opikseen:

— Älähän uhittele… kyllä ne löytävät käsiinsä, niillä kun on kuitenkin mahtavammat haltijat kuin meillä.

Piispan käräjät.

Salopitäjän kaukaisimmillekin kulmille oli saatettu sana, että jokaisesta talosta on saavuttava kirkonkylään piispankäräjille, jotka nyt ensi kertaa pidettäisiin laajassa Salokulman pitäjässä, josta jo osia oli lohkeillut pienemmiksi kappeliseurakunniksi, mutta jotka hallinnollisesti kuuluivat vielä Pohjois-Savon eräjärvien keskellä sijaitsevaan emäpitäjään.

Lähemmäs vuosisadan oli jo erämaan kirkko hengenmiestensä kautta koettanut levittää lukutaidon ja henkisen elämän valoa erämaan yöhön, mutta siitä huolimatta ei kristinoppi ollut vielä ehtinyt juurtua kovinkaan syvälle kansan mieliin. Yleinen taikuus ja taikauskoiset tavat rehoittivat melkein pakanuuden aikoja pahempana ja niinpä piispa Iisakki Rothovius kirjoittaakin kuninkaalle valituskirjelmässään erämaan asukkaiden tavoista: »Taikausko isiltä perittynä rehoittaa vielä yleisesti ja hiippakuntaani hoitaessani olen huomiolle pannut, että kaikkinainen taikuus ja pahan palveleminen haltijain muodossa on vain enentynyt, vaikka sen olisi pitänyt papiston ahkeran ja uhrautuvan työn kautta vähentyä. Pahansuovat ihmiset heittäytyvät paholaisen kanssa liittoon, tuottaen siten lähimäisilleen suoranaista vahinkoa noituudellaan. Näin ollen on minun täytynyt kihlakunnanoikeuksien avulla saattaa tällaisia ihmisiä rangaistukseen.»

Nämä rangaistukset muodostuivat väliin liiankin ankariksi piispa Rothoviuksen aikana. Tuomittiinpa useita polttoroviollekin ja vasta piispa Juhana Gezelius'en aikana muuttuivat rangaistusmääräyksetkin lievemmiksi ja kirkko otti ne jälleen suurimmalta osalta huostaansa, käyttäen jalkapuuta ja mustaa penkkiä taikuutta ja muuta pahennusta harjoittavan ojentamiseksi. Piispankäräjissä tutkittiin syylliset ja tuomittiin rangaistukseen; käyttivätpä seurakuntien sielunpaimenetkin kirkon oikeutta rankaisutoimenpiteisiin.

Salokulman pitäjässä otettiin tieto piispankäräjistä mutisten vastaan. Olihan kevätlahnan kutu parhaillaan ja kaskien polttokin keskeneräisenä. Pitäjän perimmästä pohjukasta oli kahdeksan peninkulman matka kirkonkylään tietöntä taivalta ja vaikea oli sitä lähteä kesäisin kulkemaan ja venheitä maataipalien yli vetämään…

Mutta piispojen ankaria määräyksiä oli täytynyt totella ennenkin ja niinpä nytkin olisi ollut tie Turkuun selvä, jos määräyksen jätti täyttämättä.

Olihan yksi ja toinen utelias näkemäänkin piispa Gezeliusta, joka oli toimittanut kiertokoulut kaikkiin pitäjiin ja myöskin Salokulmalle ja tämän lisäksi oli hänen toimestaan saatu useita uskonnollisia kirjoja ja ensi kertaa kansalle jaettavaksi katekismus selityksineen.

Mikäpä auttoi muu, kun jättää lahna-apajien hoito vanhoille vaareille ja siirtää kaskien siementäminen muutamiksi päiviksi ja lähteä keskellä viikkoa kirkonkylään patikoimaan. Eväskontit ladottiin pitkien tervavenheiden kokkaan ja käen kukkuessa nuoren lehden lemua tuoksuvilla vaaroilla, työnnettiin venheet vesille.

Niille oli lähtö vaikeampaa, jotka tiesivät saavansa nuhteita tahi joutuvansa tekemisiin peljätyn jalkapuun kanssa. Jos jätti lähtemättä ja pakoili metsässä, ei sekään auttanut. Piispan asemiehet saattoivat ilmestyä kotipihalle silloin, kun vähimmin aavisti.

* * * * *

Juhlallisen jumalanpalveluksen jälkeen alkaa sitten piispankäräjät. Kirkko on ahdinkoon asti täynnä uteliasta väkeä, ja ne jotka tietävät tulevansa syytetyiksi, kyyräilevät nurkissa, miettien, miksi korveneläjän ei anneta olla omassa rauhassaan ja palvella rinnan uutta jumalaa ja kotihaltijoita.

Kirkon kuoriin on asetettu pitkä pöytä, ja sen ääressä istuu kirkkoraati ja seurakunnan papisto. Pöydän keskellä on avattuna suomenkielinen raamattu. Odotetaan vain piispaa pöydän päähän, jonka jälkeen syytetyt käsketään esille. Asepukuiset nihdit ja kaksi piispan huovia seisoo kirkon ovella valmiina, jos syytetyistä joku yrittäisi paeta.

Piispa astuu kuoriin ja pitää jylisevän puheen seurakuntalaisille, joista yksi ja toinen hairahtuu pakanuuteen, vaikka jo monen miespolven ajan on kristinoppia saarnattu ja opetettu kansaa palvelemaan ainoata oikeata jumalaa. Tämän jälkeen istuu vanha Juhana Gezelius pöydän päähän ja saa asiakirjavihkon kirkkoherralta, joka syytökset on nostanut ja syytettävät jo kertaalleen tutkinut.

Syytetyt käsketään pöydän ääreen ja toisiaan tyrkkien lähenee kymmenkunta miestä ja naista pelosta hiestävän punaisena korkean kirkonoikeuden eteen. Viimeisiä tyrkkivät nihdit ja piispan huovit pertuskoillaan selkään ja aseet pystyssä jäävät syytettyjen selän taakse seisomaan.

Ensimmäisenä syytetään Simo Matinpoika Kurkelaista, joka on noituudellaan saattanut naapurinsa lehmät lypsämään verta ja hävittänyt samoin toisen naapurinsa kalaonnen kokonaan. Useat näkijät todistivat Simo Matinpojan liikkuneen metsässä ja järvellä taikoja tehden ja loitsuja lukien ja Kurkelainen tuomitaan piiskattavaksi, koskapa oli näin paljon pahaa saattanut aikaan.

Tuomittu asetetaan mustaan penkkiin istumaan ja odottamaan rangaistustaan ja seuraava syytetty, Heikki Ronkainen, astuu esiin ja asiapapereista näkyy, että hän pitää Väinämöistä suurempana haltijana ja sankarina kuin Ristin Kiesusta. Ronkainen seisoo pystypäisenä neuvospöydän ääressä ja piispa sanoo hänelle:

— Etkö tiedä, mies, että Kristus oli Jumalan poika ja Väinämöinen vain tavallinen ihminen. Miksi palvot häntä?

— Ei ole kenenkään tiedot Väinön tietojen veroisia, eikä laulun lahjaa kenellekään semmoista suotu kuin tietäjälle ijänikuiselle, vastaa Ronkainen, katse niinkuin jonnekin hyvin kauas kiinnitettynä.

Hengenmiehet neuvottelevat ja Gezelius sanoo äijälle:

— Sinun on kuitenkin lakattava pakanuuden aikuisesta uskostasi ja palveltava vain ainoata oikeata Jumalaa.

— Mitä minusta… lähden tästä kohta Väinämön jäljille, lasketan laulun ikuisille maille ja silloinpa ette mahda minulle mitään.

Mies huomataan höperöksi ja pääsee lievällä rangaistuksella. Nihti saa taluttaa hänet istumaan hetkeksi jalkapuuhun ja vastaan mukisematta antaa Ronkainen asettaa jalkansa piinapuuhun.

Kahta vaimoa syytetään noituudesta ja salaisiin pahan pitoihin luudalla ratsastamisesta pääsiäisyönä. Piispa lukee syytöspykälää ja naulaa sitten tiukan katseensa kirkkoherraan:

— Uskotteko, että nämä vaimot ovat voineet todellakin ratsastaa luudalla? kysyy hän.

Kirkkoherra vastaa jotain sellaista uskovansa. Vastaus on epäselvä ja niinpä piispa sanookin:

— Se on mahdotonta. Nämä vaimot ovat voineet harjoittaa taikuutta ja noituutta, ja siitä heidät tuomitsemme, mutta kristillisen kirkon pappien ja opettajien tulee näitä asioita käsitellä selvällä järjellä ja nähtyihin tosiasioihin nojaten, toisin sanoen: paimenien tulee valistaa seurakuntalaisiaan ja valistua myöskin itse.

Kirkkoherran otsalle oli kohonnut synkkä pilvi. Olihan piispan sanoissa selvä syytös papistoa vastaan, joka liiallisuuteen asti uskoi noituuden vaikutukseen ja pahan valtaan. Piispan tarkoitus näytti olevan vain rangaista taikuuden harjoittamisesta, eikä hän nähtävästi uskonut sen saavan aikaan niin paljon pahaa kuin papistokin näytti olevan valmis uskomaan.

Pienempiä seikkoja myöten tutkii piispa kaikki syytökset ja julistaa tuomiot aina lievempiä, kuin papit olivat odottaneet. Niinpä vain Simo Matinpoika joutui kärsimään ruumiillisen rangaistuksen ja muut kaikki pääsivät jalkapuussa ja mustassa penkissä istumisella.

Kun viimeinen syytetty oli saanut tuomionsa, virkkoi piispa hengenmiehille:

— Meidän täytyy rakkaudella rakentaa seurakuntaa ja toimia niin, että tietämättömyys vähitellen poistetaan kansasta ja se tehtävä on uskottu teille, sielunpaimenille, vaikka hyvin monet ovat jättäneet tehtävänsä suorittamatta.

Syytetyt olivat vapisseet piispankäräjille tullessaan. Olihan ruumiillisen rangaistuksen ankaruus ja häpeä kuvastellut jo varmana silmien edessä. Pitäjän vankihuoneen kulmalla seisova rengaspaalu, johon piiskattavat sidottiin -käsistään alastomaksi riisuttuna, oli syytetyille kauhua herättävä. Nyt ainoastaan yksi oli siihen tuomittu ja hänenkin vahvalle pergamentille piirrettyä tuomiotaan näytti Juhana Gezelius mietteissään ja kuin katuen katselevan. Ja kun väkijoukko hajaantui kirkosta katselemaan Simo Matinpojan rangaistusta ja piispakaan pappien mukana poistuessaan ei voinut olla katsettaan kääntämättä raakaan näytelmään, virkkoi hän synkin ilmein sielunpaimenille:

— Simo Matinpojan ruumiillinen rangaistus olkoon viimeinen, jonka kirkkomme määrää tietämättömyydessä harhaileville syyllisille. Jatkakoon maallinen oikeus ruumiinrangaistusta, jos tahtoo, se ei kuulu meihin.

Palatessaan lahnavesilleen ja lopettelemaan kaskenkyntöjään, muistelivat seurakuntalaiset tyytyväisin mielin piispaansa, joka oli saapunut heitä ojentamaan ja rankaisemaan, mutta tehnyt sen lempeällä kädellä. Ja tämän käden jälki tuntui kantavan enemmän siunausta kuin kovan ja ankaran.

Suomen leijonat.

Oli lähestymässä Breitenfeldin tappelu. Ruotsin armeija kulki erään joen yli ja lähestyi harjannetta, jolle Tillyn armeija oli asettunut taisteluvalmiiksi. Ennen joen yli menoa oli kuningas ratsastanut rivien ohitse puhuen innostavasti joukoille. Suomalainen ratsuväki oli jo edellisissä taisteluissa saanut tärkeimmän paikan oikean siiven kärjessä ja samalla paikalla se nytkin oli valmiina uljaan everstinsä Stålhandsken johtamana. Ratsastaessaan tätä kunniakasta joukkoa tarkastamaan, ojensi kuningas Stålhandskelle kätensä ja kun ratsurykmentin eläköön-huudot olivat vaienneet, lausui kuningas:

— Suomalaiset! Teillä on taistelurintamassa se tärkeä sija, jonka edellisissä taisteluissa jo osoititte ansaitsevana verrattomalla uljuudellanne. Kun nyt käymme ratkaisevaan taisteluun, on meidän voittomme ja sen kalliin asian menestys, jota varten olemme tulleet vieraalle maalle, riippuva suurimmaksi osaksi teidän miekkojenne kärjestä. Minä luotan teihin ja uljaaseen everstiinne ja tiedän teidän täyttävän tehtävänne niinkuin ainoastaan suomalaiset ratsumiehet pystyvät sen tekemään. Jumala kanssanne!

Raikas eläköönhuuto kajahti suomalaisten joukosta ja armeija lähti raskaasti liikehtimään eteenpäin. Aamu oli kirkas ja saattoi hyvin nähdä keisarillisten joukkojen päälliköt ja heidän keskellään Tillyn harmaan, pienen ratsunsa selässä. Tämä peljättävä sotapäällikkö oli tottunut aina voittamaan, mutta kerrotaan hänen nyt seuratessaan Ruotsin armeijan joen yli kulkua ja sitä ankarata järjestystä, jolla tämä asettui taisteluasemiin käyneen kalpeaksi ja unohtaneen vastata kenraaleilleen ja mutisten itsekseen: »Olen pitänyt sitä hiirenä, mutta siitä on taitanut paisua härkänen, jolla on vielä sarvetkin», tarkoittaen näillä »sarvilla» suomalaisten joukkoja.

Parin kanuunan-kantomatkan päässä pysähtyi Ruotsin armeija hetkiseksi ja Kustaa Adolf luki paljastetuin päin, miekan kärki alas laskettuna, lyhyen rukouksen. Sitten lähti sotajoukko jälleen liikkeelle ja kohta oli Europan kaksi pelottavinta armeijaa vastatusten ja kaksi sen etevintä sotapäällikköä tarkasteli äänettömällä uhmalla toisiaan. Ruotsalaisten etumaiseksi sijoittunut tykistö odotti merkkiä ja kun keisarillisten kolme kanuunaa lähetti ruotsalaisten riveihin laukauksen saamatta mitään aikaan, antoivat ruotsalaiset vuorostaan putkensa laulahtaa, ja keisarillisten vasemmalla siivellä, suomalaisia vastapäätä, tuiskahti yksi korkeammista upseereista hevosineen maahan.

Ennen kanuunain laukauksia oli Stålhandske sanonut pojilleen, että tarkkaisivat, kenen laukauksista ensinnä mies kaatuisi, joutuisi voittokin näille.

»Hurraa! Voitto on meidän», huusi Stålhandske ja iloisesti vyöryi hurraa-huuto läpi armeijan. Pian oli molemmin puolin tykkituli täydessä käynnissä ja savupilviin peittyivät molemmat sotajoukot. Stålhandske piti varalla, kurkotellen ratsunsa selässä, milloin vihollisen vasen siipi lähtisi hyökkäämään. Kohta hän huusikin miehilleen:

— Olkaa valmiina ja tarkastakaa vielä kerran panokset karpiineissanne!

Stålhandsken joukoissa oli totuttu jonkunverran vapaille tavoille ja riveistä sateli innostuneita huudahduksia:

— Valmiina ollaan ja vastaan sylkäistään! Antaa tulla vain vaikka itse keisarini Ja kaikki jesuuiitat lisäksi… kyllä täällä vastaan otetaan!

Alkoi kuulua tykin jyskeen seasta toisenlaistakin tärinää, joka pani maan pinnan värähtelemään ja keisarillisten sotahuudon »Jeesus Maaria!» saattoi erottaa vähitellen lähenevän.

Keisarillisten joukot tulivat näkyviin ja silloin kajahtivat suomalaisten rivit tunnetun huutonsa:

— Hakkaa päälle!

Vimmatulla voimalla iskivät suomalaiset ja muutaman minuutin kuluttua vetäytyi vihollisen ratsuväki takaisin. Suomalaisten musketöörit, jotka oli sijoitettu ratsuväen lomiin, tähtäsivät tarkasti ja pappenheimiläiset menettivät paljon miehiään jo ensimmäisellä hyökkäyksellä. Stålhandske siveli hyvillään partaansa, antaen ratsunsa laukata rivien edessä.

— Rivit järjestykseen ja valmiina vastaanottamaan uutta hyökkäystä! huusi hän ja hetken perästä alkoi kamppailu uudelleen, mutta nytkin pappeinheimiläiset päällikköjensä karjunnasta huolimatta hajosivat pakoon.

— Sillä tavalla pojat! riehahti Stålhandske.

— Kun näin jatketaan, saa tulla vaikka itse paholaiset vastaamme.

Pappenheimiläisten vaaroja halveksiva päällikkö oli jo itsekin verissään, mutta ajoi uudelleen miehensä rajuja suomalaisia vastaan. Näiden rivit eivät edes notkahtaneet ja Stålhandske lennähteli kuin raketti pienen hevosensa selässä käyttäen omalaatuista komennuskieltään.

— Hoi siellä, antakaa tilaa musketööreille! Sillä tavalla! Niin käy kuin heinänteko! Hei, hei tiukasti eteenpäin vain!

Kokonaista seitsemän kertaa uudistui sama näytelmä. Oli muutettu eri joukkojakin vihollisen vasempaan sivustaan, mutta kaikki peräytyivät peläten hirveitä suomalaisia ja heidän leijonaansa, jota ei miekka eikä musketin kuula tavannut.

Keisarillisten vasen siipi oli joutunut viimeisessä hyökkäyksessä hajalleen ja Tillyn tykistö turvattomaksi. Stålhandske karkuutti kysymään lupaa kuninkaalta sen valloittamiseen ja kohta lennähti taas seitsemänsataa suomalaista säilää kuin vihaista tulikielekettä ulos tupesta ja suomalaisten ratsut painautuivat mataliksi maata vasten ja hurja »Hakkaa päälle» huuto lainehti raskaina rytmeinä. Tykistön suojaksi jätetty joukko suistui hurjaan pakoon ja muuan kuoleva pappenheimiläinen kohosi ryntäilleen huudahtaen:

— Ovatko nämä Hakkapelitat ihmisiä?

— Suomalaisia, suomalaisia! huusi ohi lentävä Stålhandske. Suomalaisten valtaamat kanuunat olivat pian täydessä toimessa Tillyn omia joukkoja vastaan ja näin kahden tulen väliin joutuneena eivät keisarilliset kestäneet, vaan hurjan sekasorron vallassa pakenivat joka suunnalle kuulematta vanhaa päällikköään, joka hermostuneena purskahti itkuun.

Kun taistelun loputtua ojentuivat Ruotsalaisten rivit järjestykseen, ratsasti kuningas Stålhandsken rykmentin eteen, kohotti kätensä ja sai sanotuksi vain yhden, liikutuksesta värähtävän lauseen:

— Minun suomalaiset leijonani!

Ruotuvääpelin miekka.

Helmikuinen päivä oli keskitienoillaan kirkastanut pilvettömäksi ja muutaman pienen tuvan seinustalla koetti talvisesta vakuudestaan hieman lempeämmäksi muuttunut aurinko sulatella äsken taivaalta tipahtaneita lumihiutaleita. Ne värisivät kylmässä, eivätkä vielä ottaneet sulaakseen. Luopuen tästä toivottomasta sulatteluyrityksestään, kurkisti päivä tuvan ikkunasta sisään ja löysi seinältä vanhan miekan ja alkoi sen keskipalkoilta kirkkaaksi hijotulla terällä leikitellä.

Vanha ruotuvääpeli Antti Hakkarainen istui tupansa pöydän ääressä ja huomasi tämän päivänsäteitten leikittelyn miekkansa terällä. Hän oli sitonut sen miekan kupeelleen lähtiessään kolmikymmenvuotiseen sotaan ja Stålhandsken ratsuväki-rykmentissä oli hän sitä kunnialla kantanut. Se oli suomalaisen sepän takoma ja karkaisema, eikä sitä painonsa vuoksi voineetkaan poikaset liikutella. Hänellä olikin ranteissa jäntereet sinä aikana olleet suunnilleen samanvahvuiset kuin nyt koko käsivarret ja Breitenfeldin tappelussa oli kuumimman taistelunaikana sattunut Kustaa Adolf ratsastamaan ohitse ja huomatessaan Hakkaraisen raskaan miekan tekevän hirvittävää tuhoa vihollisjoukossa puhjennut innostuksesta lausahtamaan:

— Sillä tavalla! Noin puhtaan jäljen tekee vain suomalainen miekka suomalaisen miehen kädessä.

Taistelun jälkeen tarkastaessaan armeijaansa huomasi kuningas rivistä Hakkaraisen järeän naaman, jota sankka parta reunusti. Lyhyeen tapaansa kysäisi kuningas:

— Nimesi?

— Hakkarainen, herra kuningas.

— Sinähän ruhjoit pappenheimiläisia eilen tuolla raskaalla miekallasi kuin korsia. Ylennetään korpraaliksi.

Rivien hurratessa teki Hakkarainen kunniaa suomalaisen sepän takomalla miekallaan.

Koko pitkäaikaisen sodan lukemattomissa taisteluissa sai hänen miekkansa tehdä tunnettua jälkeään, eikä sen terään tullut naarmuja, vaikka se usein rämähteli vihollisen rautapaitoihin ja musketin piippuihin. Sen kunniakkaasta käyttämisestä oli hän vähitellen kohonnut vääpelin arvoon.

Nyt riippui miekka kunniasijalla hänen pienen tupansa seinällä. Vähäistä elatusapua nauttien ja siihen lisää verkonkutomisella ja muulla näpertelyllä hankkien kulutti Hakkarainen elämänsä loppuvuosia. Kun auringon säteet kimaltelivat miekan kuluneella terällä, heräsi vanhuksen mieleen monia muistoja menneiltä päiviltä.

Kun Hakkarainen oli palannut kolmikymmenvuotisesta sodasta, kokoontui usein seudun talonpoikia ja muita miehiä vanhan ruotuvääpelin tupaan. Kunnioituksella katseltiin seinällä riippuvaa miekkaa ja saattoipa joku koskettaa sitä kädelläänkin. Sehän on kantanut kunnialla kaukana vierailla mailla pohjoisen maan mainetta ja sillä on taisteltu oikean ja suuren asian puolesta.

— Et taitaisi tuota miekkaasi vaihtaa… johonkin arvoesineeseen tahi omaisuuteen, sanoo joku Hakkaraiselle.

Hakkarainen hymähtää ja miekan arpi hänen otsallaan punoittuu. Sen on vanha sotajunkkari saanut pappenheimiläisiltä muistoksi liiasta rohkeudestaan.

— En siitä luopuisi vaikka talon saisin, virkkaa ruotuvääpeli kohennellen hiillostaan.

Vähitellen juro mies elähtyy sotamuistoistaan ja alkaa niistä kertomaan. Ja näissä tarinoissa tulee esille se suomalaisten kunto ja rohkea karskius, joka jo vuosisatoja on pitänyt yllä pienen kansan mainetta.

Kansan suosima ylimys.

Turun linnassa oli taas pitkien aikojen jälkeen vilkasta elämää. Sitten Juhana herttuan aikojen ei oltu siellä nähty niin paljon loisteliasta hoviväkeä, koreapukuisia palvelijoita ja asemiehiä. Kreivi Pietari Brahe, Suomen uusi käskynhaltija oli antanut näitä vallan ja rikkauden merkkejä kokoontua ympärilleen nähtyään, miten autio ja kolkko Turun avara linna tällä kertaa oli.

Turkulaiset olivat mielellään nähneet linnassa loisteliasta elämää ja innokkaasti ottaneet siihen osaa. Olihan Turun porvaristo ollut aina pidetty kestivieras kaikkien linnan isäntien aikana, paitsi jyrkän ja karskin Flemingin, ja nyt kun linna oli ollut jo pitemmän aikaa melkein autiona, otettiin kreivi Brahen pitokutsut iloisin mielin vastaan. Nuorien poskille syttyi innon ja toivon puna. Olihan niin usein Turun linnan kesteissä syntynyt lemmensuhteita, joita linnan isännät sitten vahvistivat nauttien puhemiehen hauskasta tehtävästä.

Nytkin oli ollut linnassa juhlat ja Pietari Brahe oli saanut kaikkien mielet puolelleen ystävällisyydellään ja rakastettavalla käytöksellään. Oli kevät ja metsät kaupungin ympärillä olivat saaneet viime päivinä vihertävän, tuoksuvan verhonsa. Linnan suuressa salissa oli käynyt ahkeraan karkelo ja kevään iloa oli nuorten katseissa, jotka olivat tulleet ulos vilvoittelemaan ja kevätyön suloudesta nauttimaan.

Yhtäkkiä leviää vieraitten joukkoon tieto, että kreivi Brahe aikoo lähteä useita kuukausia kestävälle tarkastusmatkalle sisämaahan ja Turku jäisi taas kesän tullen hiljaiseksi, kun linnakin olisi suljettuna vieraille.

Linnan suuressa salissa se sanoma saakin vahvistuksen. Lopettaessaan kevätyön kestejä lausuu Pietari Brahe vierailleen:

— Tärkeät toimet vaativat meitä lähtemään maan eri osiin ja matka saattaa kestää kauankin. Täällä tulee taas hiljaista, kun nuorille ei ole tilaisuutta kokoontua virkistävään leikkiin, emmekä vanhemman väen kanssa ole tilaisuudessa keskustelemaan maan asioista. Maan parhaimmat miehet ovat sodassa, niinpä minunkin täytyy entistä enemmän huoltaa maan asioita ja tarpeita, jotka ovat hyvin suuret ja vaativat pikaisia toimenpiteitä. Kuninkaani ja omasta tahdostani haluan tehdä kaikkeni tämän ihanan maan hyväksi ja että saisimme tarkan selvyyden kaikesta, on meidän käytävä kaikkialla maassa, pohjan periä myöten ja niinpä lausunkin teille nyt muutamiksi kuukausiksi jäähyväiset ja kiitokset ystävällisyydestänne, ja kun palaan, olette taas tervetulleita Turun linnaan, jonka suojista ei saa ilo puuttua pitkinä syysiltoina.

Hyväksyvä humina kävi väkijoukossa ja kaupungin pormestari ei malttanut olla korottamatta ääntään:

— Eläköön kreivi Brahe!

Tähän yhtyi vierasjoukko, eikä niin sydämestä lähtenyttä toivomusta ollut Turun linnan vahvat seinät ennen kuulleet.

* * * * *

Saloseuduilla ei oltu ennen kuultu eikä nähty, että maan korkein päämies lähtisi itse omakohtaisesti ottamaan selvää maan asioista. Nyt se nähtiin. Kreivi Brahe liikkui kaikkialla ja vaatimattomalla, ystävällisellä olemuksellaan valloitti heti kaikkien mielet. Saavuttuaan eri paikkakunnilla talonpoikien tupiin, antoi hän kutsua naapurit kokoon ja neuvotteli heidän kanssaan elinkeinojen, maanviljelyksen ja karjanhoidon, parantamisesta. Epäkohdat ja toivomukset saatiin lausua vapaasti maan päämiehelle ja harkittuaan asiaa, oli tämä valmis sanelemaan sihteerilleen määräykset virkamiehille. Ja kun asiat oli järjestetty, alotti korkea vieras leikkipuheet, söi talonpoikien pöydässä ja nukkui keskikesän helteessä heidän aitoissaan, ylistäen maan ihanuutta ja luonnon rikkauksia.

Kelvottomia virkamiehiä hän moitti, pannen joskus pois viraltakin ja lainlukijat ja voudit joutuivat tarkan tutkinnon ja määräysten alaisiksi. Saivatpa huonosti tehtäväänsä hoitavat papitkin kuulla tiukat muistutukset seurakuntain hoidosta ja tehtäviensä laiminlyönnistä ja uhkauksen, että ellei korjaannusta tulisi, saisivat eron viroistaan hänen toimestaan.

Palattuaan matkaltaan teki Brahe esitykset parannuksista hallitukselle, saaden suostumuksen ja niinpä saatiin monta tärkeätä parannusta oloihin kreivin toimesta. Postilaitos sai alkunsa, majatalot ja kyydinpito järjestettiin ja yliopisto ja uusia kaupunkeja perustettiin. Veronkanto muutettiin yksinkertaisemmaksi ja uusia tärkeitä virastoja perustettiin.

Jo muutamien vuosien kuluttua kiertää taas kreivi Brahe ympäri maata tarkastamassa toimintansa tuloksia. Joutuessaan näin kulkemaan vaivaloisia teitä suunnitellee kreivi uusia teitä ja kulkuneuvoja. Kulku käy taaskin kesäiseen aikaan ja Juhannuksen tienoissa ollaan keskimaassa, liukaskielisten savolaisten kalarannoilla.

Sattuupa sitten, että kreivin matkueen venheet ovat vedettävät muutaman hieman pitemmän maataipaleen poikki ja kun hevosia miehineen ilmestyy useita kymmeniä venheitä vedättämään, ihmettelee tätä Pietari Brahe:

— Johan näillä menisi kokonainen laivakin taipaleen ylitse.

Siihen sanoo muuan Juurikorven mies:

— Mitenkäpä muutenkaan osottaisimme teille syvää kiitollisuuttamme ja rakkauttamme.

Kreivi tulee tästä liikutetuksi ja päättää viettää juuri käsillä olevan Juhannusyön Tanu Tasaisen talossa Salokulman kirkonkylässä, vaikka pappilaan on varattu huoneet kreiville ja hänen seurueelleen.

Tanun talossa tulee kiire ja hätäinen hälinä korkean vieraan sijoittamisesta. Tanukin tulee arvelemaan kreiville kumarrellen, minkä huoneen tämä tahtoisi itselleen laitettavan.

— Nukun aitassa. Siellä on ihana hengittää keskikesän tuoksuja.

— Mutta eihän nyt kuitenkaan… estelee Tanu ihmeissään.

— Kyllä vain. Miehilleni saatte laittaa vuoteet tupaan.

— Tuota… kun siellä taitavat tanssia pitää näin Juhannusyönä, hätäilee isäntä ja päättää kieltää pois koko homman.

— Eihän nyt toki saa kieltää nuorten iloa, sanoo kreivi ja lisää:

— Mekin tulemme mukaan ja nyt saatte lähteä näyttämään meille viljelyksiänne.

— Ne… tuota ovat huononpuoleisia… eihän niistä näin korkean vieraan katseltaviksi… estelee taaskin Tanu.

— Pitää laittaa viljelykset hyvään kuntoon ja jalostaa karjaa, sanoo kreivi. — Se on kuitenkin oleva tämän maan pääelinkeino, kunnes kulkuneuvot kehittyvät ja teollisuus elpyy.

Lähiseudulle ehtii vieriä viesti kreivin vierailusta ja Tanun talo on pian pyhäpukineista väkeä täynnä. Pitäjän kirkkoherra on väkineen nyreissään, mutta saapuu kreivin kutsusta ja lauhtuu saatuaan kuulla kreiviltä tämän haluavan tutustua maan talonpoikaisväen elämään ja tapoihin.

Väestön innostuksella ei ole rajoja, kun korkea vieras tahtoo vielä lähteä Juhannussaunaan, joka siellä rantatörmällä on pullautellut savujaan kesäillan tuoksuville ilmoille.

Tanun suureen vierastupaan on katettu ruokapöytä, johon kreivi vaatii käymään papin perheineen ja Tanu-isännän naapureineen. Illallisen jälkeen virittävät pitäjän parhaat viuluniekat poloneesin Juhannusyön tanssien alkajaisiksi ja kreivi väestön ystävyydestä lämmenneenä tahtoo ottaa siihen osaa.

Kirkonkylän vallasväen tyttäret punastuvat ilosta, odottaen, kuka heistä saisi kunnian tulla pyydetyksi poloneesiin. Tanu Tasaisenkin nuori tytär on joukossa ja koettaa vetäytyä kainona toisten taakse, mutta kreivi hakee katseillaan viehkeätä pöytäpalvelijaansa ja kun huomaa tämän, ojentaa hymyillen käsivartensa. Nuori Helinä Tasainen tarttuu punastuen ja alasluoduin katsein Pietari Brahen käsivarteen ja vaikka toisten neitosten silmäkulmassa välähtää pettymys, ehkäpä pieni katkeruuskin, saa hyväksymisen hyminä heidätkin mukaansa.

Ja kun myöhemmin kreivi astuu pihamaan ylitse isännän saattelemana aittaansa nukkumatiloille, remahtaa koko riemuitseva väkijoukko innokkaaseen tervehdykseen rakastetulle kreiville.

— Eläköön, eläköön kauan meidän kreivimme!

Riitaisilla vesillä.

Vaikka entiset Pohjois-Hämeen erämaat olivat hämäläisten ja savolaisten asuttamat parhaimpien viljelysmaiden ja kalavesien seutuvilta, oli vielä kuitenkin jäänyt järviä, joiden rannoilla vain muutama savu kohosi ja joissa yhteisesti käytiin keväisin kutuhaukea ja lahnaa pyytämässä ja syksyisin verkkopyydyksillä kutevia siikaparvia kiertämässä. Suurempiin riitoihin kalastuspaikoista eivät savolaiset hämäläisten kanssa sotkeutuneet kuin ainoastaan aniharvoin, milloin jonkun talon kala-onni houkutteli toista kateellista naapuria liiaksi lähentelemään toisen nimettyjä apajia. Oltiinhan sitä paitsi jo vuosikymmeniä sovussa soudettu entisillä hämäläisten erävesillä siitäkin syystä, että sukulaisuussuhteet olivat solmeutuneet entistä lukuisammiksi ja lujemmiksi ja riistakin sovussa eläen näytti hyvin riittävän jokaiselle.

Mikä lienee sitten eräänä syksynä siiankudun ajoissa sovun särkenyt Konneveden ja sen itäpuolella sijaitsevien pikkuvesien seutuvilla, koskapa käsikähmään käytiin ja entisaikaiset erämiesvihat heräsivät. Salokulman Suopellon taloon oli tullut sukulaisvieraita Hämeestä, vanha Tapani Eräukko ja Konstaan Lauri, hänkin entisten takamaankävijäin poikia ja nämäpä olivatkin syyllisiä uusien kalastuskahnausten syntymiseen. Kun Keyrin seutuvilla valmistuttiin Suopellossa siiankutuun ja venhe oli ladottu täyteen verkkoja, virkkoi perään asettuva Eräukko sisarensa pojalle, Suopellon nykyiselle isännälle:

— Nyt mennäänkin Kirvesluotoon kutukalaa hakemaan. Suotta olette sen parhaan siikapaikan jättäneet näille kiverille savolaisille.

Suopellon Sipi naurahti.

— Taitaa taas riita syntyä, jos sinne mennään. Aikoinaan tehtiin näiden Savon miesten kanssa, sellainen sovinto Kirvesluodon seutujen siikapaikoista, että he saavat sen paikan, johon miehen heittämä kirves osuu. Kaskiahon Simo heitti kirvestä ja varsinko vai vahingossa lienee parhaimmalle siikaluodolle sattunut, mutta sinne se singahti ja siitä sai luotokin nimensä ja savolaiset sitä ovat näihin asti omanaan pitäneet ja ne neljä taloa, jotka järveen kuuluvat, siitä vuoro-öin pyytäneet.

— Kyllä tiedän tarinasi, virkkoi Eräukko ja jatkoi:

— Sepä juuri, että niin hölmöjä olitte, että moisella kirveen heitolla luovutitte luodon, joka vanhastaan kuului Suopellolle ja naapurillesi Kontiomäen Kustaalle. Nyt ainakin lasketaan verkot Kirvesluotoon, ja tulkoonpas Kaskiahon Simo niitä poikineen pois ottamaan.

— No saapihan nähdä… tappelu siitä tulee ja minunkin käteni sattui vielä kipeäksi, muhoili Sipi.

— Tulkoon, on tässä tervekätisiäkin, jos tapella tarvitsee. Kontiomäestä tulee Konstaan Lauri parin miehen kanssa verkonlaskuun ja yöksi jäädään rannalle rakovalkean ääreen niinkuin ennenkin erävesillä ollessa.

Soudettiin selän poikki viistoon Kirvesluodolle ja huomattiin Kaskiahon Simon verkot jo heitetyiksi pitkin luodon vartta. Tiheässä niitä oli ja puikkarien lappeessa hakaristi, Simon puumerkki. Olipa toisellakin merkillä varustettuja verkkoja ja ne lienevät olleet Kaskiahon naapurien.

— Liian matalellapa on äijä verkkonsa laskenut, virkkoi Eräukko. — Lasketaanpa me tuohon selkäpuolelle, niin nähdään, kenen verkoissa aamulla saalis on. Kontsaan Laurikin souteli Kontiomäestä parin miehen kanssa ja alkoivat laskea verkkojaan hekin, piiritellen kokonaan Kaskiaholaisten ja heidän naapuriensa pyydykset.

Yö kului rattoisasti nuotiolla ja aamuhämärässä alotettiin verkonnosto. Runsas oli saalis ja katsellessaan Kaskiaholaisten verkkoja, joissa vain joku siianpoikanen kohoja heilutteli, virkkoi Eräukko:

— Huonon keiton saavat nyt Kirvesluodon valloittajat. Taskussaan saa Simokin viedä saaliinsa kotiinsa.

Verkonnosto oli vasta puolessa, kun Kirvesluodon kutupaikan oikeat omistajat soutivat vihaista vauhtia paikalle. Silmät pyöreinä katseltiin odottamattomia pyydystäjiä ja vanhan Simon leuka tärähti jo pahasti virkkaessaan Sipi-naapuriinsa kääntyen:

— Johan olet tullut vieraille vesille, naapuri, ja näyt tuoneen muitakin mukanasi. Vai lienetkö lähtenyt vieraillesi keittokalaa hakemaan meidän vesiltämme.

— Eipä tämä taida yksin teille kuulua, jurahti Eräukko, käärien puolen leiviskän painoisia siikoja venheeseen verkoista. — Vähän niinkuin petoskaupalla tämän luodon otitte näiltä Suopellon puoleisilta ja nyt on tässä päätetty vähän korvata tappioita ja pyydystää mekin Kirvesluodossa.

— Mikä päättäjä sinä olet, ärähti Simo. — Taitaa taas hämäläisiä kova leipä kuvottaa, kun pitää tulla täältä asti palanpainiketta hakemaan.

Ennenkin oli ollut savolaisilla tapana haukkua hämäläisiä kovan leivän leipomisesta, ja kun tämä oli ennenkin heitä suututtanut, niin nytkin saivat Simon sanat kuohahtamaan Eräukon ja Konstaan Laurin sisun.

— Koetetaanko, kovan vai pehmeän leivän miehen housuissa kaulus kestää, kivahti Lauri.

— Kyllä, jos ette tästä sovinnolla lähde. Olette vielä verkkomme kiertäneet niinkuin anastajat ainakin. Täytyypä varata ensi kerraksi pyssy mukaan, sanoo Simo kiukusta halkeamaisillaan katsellessaan toisrantalaisten runsasta saalista.

— Ota kaksi samantien, jurahtaa Eräukko. — On niitä tussareita meilläkin, mutta aiotaan tässä kyllä miesvoimin selvitä ja parasta se olisi pehmeän leivänkin miehille, kun jättäisitte pyssyt kotiin.

Tämä leipäasioihin viittaaminen sai uudelleen Kirvesluotolaisten sisun kuohumaan. Heitä oli jo tullut toinenkin venhekunta ja tästäpä venheestä singahti Saunarannan Juortanan kipakat sanat:

— Jopa tekee taas Hämeen tallukoiden mieli tappelemaan. Annetaan sitten, että osaavat pysyä omalla puolellaan.

Ja Juortana huopaa venheensä Eräukon venheen viereen ja iskee kirveellään tämän venheen vesirajasta puhki.

Suopellon Sipi koettaa kolhaista Juortanata airolla mutta ei saa sattumaan ja kun venhe täyttyy vedellä, on kiire korjaamaan saalista ja verkkoja Konstaan Laurin venheeseen. Parhaiksi saadaankin kalat ja verkot pois venheestä kun se uppoaa ja Sipi pulikoi hetken vesivarassa, ennen kuin Eräukko ehtii tempaista hänet käsipuolesta venheeseen. »

— Olipa vähällä tulla Eräukolle repolaisen kalakeitto, ilkahtivat Kaskiahon miehet.

— Ei tullut kuitenkaan ja pian koetetaan, eikö kirves pysty yhtä hyvin teidänkin venheenne laitaan. Kun kerran tappelun aloititte, niin vastatkaa siitä myöskin, sanoo Koutsaan Lauri.

— Mitäs tulitte meidän pyyntipaikallemme. Naapurisovun säritte ja sen lisäksi vielä herjasitte meitä, sanoo Simo, joka koettaa saada vielä sovintoa syntymään. — Me kyllä korjaamme venheenne, kun lupaatte pysyä omalla puolellanne.

— Ja siihen lupaukseen ei mennä, sanoo Eräukko. — Siihen voimme tyytyä, että toisen puolen luodosta pidätte ja me toisen, mutta muuhun sovitteluun emme tyydy.

— Luoto on meidän, eikä siitä osia teille luovuteta, sanotaan Kirvesluotolaisten venheestä.

— Niinpä otetaan luovuttamatta.

Suopeltolaiset lähtivät soutamaan ja Kaskiaholaisetkin omalle rannalleen laskien ensin verkkonsa uudelleen ja jättäen vahdin rannalle. Illalla luvattiin tulla miehissä ja tuoda lisää verkkoja ja aseita.

Kun Suopeltolaiset illalla palasivat verkkoineen ja lisämiehineen ja alkoivat laskea verkkojaan, oli luoto jo tihitetty niin täyteen verkkoja, että lisää ei näyttänyt enää sopivan.

— Älkää sotkeko meidän pyydyksiämme, vaan viekää omanne luodon rantapuolelle, karjasi Kaskiahon Simo. — Jos ette tätä usko, niin verkkonne on tuhannen kappaleina! lisäsi myrtynyt äijä parta täristen.

Sipi ei sanonut sitä eikä tätä, vaan tyytyi mahtavamman sukulaisensa soutajana vain naureksimaan kahakan alulla. Kun Kirvesluotolaiset uhkasivat verkot repiä, karahti Sipi vakavaksi ja sanoi Eräukolle: — Nyt ei koidu hyvää, jollei lakata verkkoja laskemasta. Repivät ne pyydykset, ei siinä auta…

— Repivät jos annetaan.

Kaskiahon venheet lähtivät kuitenkin heti vesille ja alkoivat nostaa Suopeltolaisten verkkoja syytäen ne sekaisin, myttyyn pyöritellen venheisiinsä.

Kahakka oli valmis. Suopellon venekunta keräsi tuokiossa laskematta olevat verkot Sipin venheeseen, joka lähti naureksien soutamaan vähän ulommaksi päätellen pysyäkin koko nujakasta erossa. Tyhjillä venheillä iskettiin nyt Kaskiahon venekuntaan ja laita räsähti heti rikki Simon venheestä. Läntinen laineen käynti kuljetti tappelevat venekunnat rannalle ja kun useita oli jo kahakassa veteen suistunut, iskettiin vyötäisiä myöten vedessä seisten vastakkain. Aseina oli toki vain airoja, kun kumpainenkin riitapuoli oli kahakassa riistänyt kirveet toisiltaan ja heittänyt ne veteen. Kaskiaholaistenkin verkkoja oli kiskottu matalikolta ja niitä kappaleiksi repivä Koutsaan Lauri sähisi:

— Maksetaan vain samalla mitalla.

Ja verkon kappaleilla Kirvesluodon miehiä päihin mätkivä Eräukko samoin lisäsi:

— Tästä minä annan kateellisille naapureille.

Vähitellen loppui kahakka ja molemmat riitapuolet kopeloivat saamiaan kuhmuja ja valelivat vedellä naarmujaan. Ei toki ollut yhtään syvempää haavaa sattunut.

Savolaisilla oli hyvä onni, kun maavouti sattui olemaan parhaillaan tarkastusmatkoilla näilläkin vesillä ja muutama kaskiaholaisten mies hyvillään riidan ratkaisijan saapumisesta souti voimiensa takaa vartioluodolle. Vouti tiukkasi riidan syytä ja kun sai tarpeellisen selvityksen, kivahti suopeltolaisille:

— Menkää siitä joutuun omille vesillenne, tahi muuten saatte raudat sorkkiinne. Vai vielä harjotetaan näitä kahakoita vanhaan malliin. Itsekukin pyytäköön omilta rantueiltaan ja koskiapajat ovat vain, kuten tiedätte, yhteisiä.

— Ähä kutit! siinä sen kuulitte, ilkahtaa Saunarannan Juortana sitoen kättään johon Eräukon airon lapa oli naarmun vetänyt. — Ja nyt lähtekääkin hyvin joutuun, tahi annamme vielä purjeet päällisiksi.

Vihasta kiehuen hyppäsi Eräukko venheeseensä, komentaen toisetkin lähtemään.. Vähän noloina lähtivät toiset veneilleen, mutta etäämpänä kotirantaansa kohti souteleva Sipi naurahteli vain rauhallisesti. Hän tiesi, että kun kiivasluontoiset sukulaisensa lähtevät ja aikoja vähin kuluu, on taas naapurisopu ainakin näennäisesti ennallaan, vaikka jotain saattaa hampaan koloon jäädäkin turhasta kahinasta.