SISÄLLYS: (continued 2)

— Ei se noin isoille pojille enää mitään saa. Tottapa pahalle piisaavat, koskapa jo karhunkin kaatavat.

Miehet suoriutuivat suksilleen, keihäät ja jouset mukanaan. Oli aikomus matkan varrella otus korvesta kolkata silloin kun se tielle sattui. Matka kävi suoraan erämaitten halki Kivijärven kylään, josta Viitasaaren ja Keiteleen isojen selkien poikki Rautalammille.

— Emme hiihtele rajusti. Levätään, katsellaan uusia erämaita ja tehdään nuotio kun ilta hämärtyy. Kunhan viikon hiihtelemme, niin eiköhän jo silloin kirkko näkyne, puheli Lempainen pojilleen ja siirteli verkkaan latuskaisia suksiaan.

Yöksi ehtivät he koskemattomaan korpeen, joka eli paikoin niin tiheää, että vaivoin kulkemaan pääsi. Huimaavan korkeat monisatavuotiset hongat ojensivat latvuksiaan pakkaskuulakalle taivaalle. Muutamat niistä olivat jo vanhuuttaan kallistuneet ja toiset jo maahan rysähtäneet kaataen pienempiä puita alleen. Yhden sellaisen maahan kaatuneen hongan kupeeseen viritteli Lempainen nuotiota, veistellen vyökirveellään lastuja hongan kyljessä.

— Tähän jäämme yöksi. Kun seitsentähti aamupuolta näyttää, lähdemme jälleen hiihtämään.

Nuotio roihusi, sulatellen lunta puiden oksilta. Rietu oli laittanut havuvuoteen ja Pertti kärventeli tulessa metsoa, jonka oli äsken jousellaan kelohongan oksalta pudottanut. Vähän matkaa nuotiosta oli valtava nietos — muurahaispesältä näyttävä, mutta liiaksi laaja muurahaispesäksi. Yläpäässä näytti olevan, pieni aukko, jossa oli lunta vähemmän kuin muualla. Lempainen katseli mätästä havu vuoteella loikoen ja naurahteli itsekseen silmäillen poikiaan, josko nämä mitään huomaisivat. Vihdoin hän virkahti kääntyen istumaan:

— Taisimmepa sattua mesikämmenen kanssa samaan majapaikkaan.

— Miten niin?

— Siltä minusta tuo mätäs tuossa näyttää, että kontio siinä vetelee makeinta untaan. On se ennen tuommoisesta paikasta löytynyt…

— Elähän…

Pojat katselivat hämmästyneinä mätästä ja vuoroin isäänsä, laskiko hän leikkiä, vai tottako puhui. Rietu otti keihään ja hämmensi sillä aukkoa. Kohta kuuluikin ankara murina mättään sisästä. Katajapehko heilahti aukon suulla ja lumi pölähti. Näkyviin tuli kontion pörröinen pää ja etukäpälät. Kuului voimakas karjahdus ja otus painui takaisin pesäänsä, hetkisen silmättyään rauhansa häiritsijöitä.

Pojat olivat tarttuneet keihäisiinsä valmiina vastaanottamaan otson hyökkäystä. Lempoinen naureskeli eikä viitsinyt edes istualtaan nousta. Antoihan poikien koettaa…

Rietu ei näyttänyt hätäilevän. Kävi uudelleen penkomaan keihäällään pesän suuta.

— Tulehan, ukko, sieltä lämmittelemään. Vai menit piiloon, kehveli.

Pesästä kuului ensin murinaa ja kohta levähti pesän suu ja katajapensas kimposi kaarena ilmaan. Lumi pölähteli ja siinä seisoi korven ruhtinas vihaisesti silmäillen rauhansa häiritsijöitä. Korpi kajahteli sen karjahduksista, kun kolme keihästä tunkeutui sen turkkiin. Hetken temmellettyään painui kontio uupuneena lumelle, mutta Pentin se oli keihäineen heittänyt hangelle. Lumisena vääntyi mies hangesta ja iski vielä keihäänsä kontion kylkeen, kostoksi kuperkeikasta.

— No, miehiä teistä tulee, pojat; ei teitä häveten tarvitse kasteelle kuljettaa, ihasteli Lempainen.

Pojat kävivät nylkemään saalistaan ennenkuin se ehti jäätyä. Lihat kuopattiin hankeen ja talja levitettiin vuoteeksi, ja miehet kävivät ihastelemaan niinkuin ei olisi mitään erikoisempaa tapahtunutkaan.

Viikkokauden ovat miehet hiihdelleet vuoroin lumisia metsiä, vuoroin laajoja järvenselkiä ja päässeet vihdoin kirkonkylään, mukanaan kantamus metsoja ja teiriä tuliaisiksi sielunpaimenelle. Talviaamun hämärässä käyvät he pappilan pirttiin, jossa Laurentius-herra on parhaillaan einehtimässä.

— Terve taloon!

— Terve tulijoille!

Hetken perästä virkkaa Lempainen hattuaan pyöritellen:

— Lienemmehän oikeaan osanneet. Onhan tämä pappila?

— On. Mistäpäin miehet hiihtää?

— Kivijärven Tialasta tulimme. Olisi vähän asiaa… Sinäkö lienet kirkonherra, virkkaa Lempainen einehtivän papin puoleen kääntyen — olisi tässä kastettavia, jos…

Laurentius silmää ovensuussa seisovia miehiä ja hänen suunsa vetäytyy hyväntahtoiseen hymyyn.

— Nuoko kastettavia… johan ovat partasuita miehiä. Ovatko ne poikiasi?

— Minunhan nuo ovat. Ei niiden hartioita ikä paina, vaikka ovatkin jo miehen mittaisia. Johan nuo kontionkin kaatoivat tänne tullessaan. Tuo Rietu on jo kaatanut montakin.

— Kukas sinä olet Kivijärveltä? kysyi Laurentius naureskellen pojille, jotka noloina hattuaan pyöritellen seisoivat ovensuussa.

— Matti Lempaiseksi nuo ovat sanoneet.

— Vai sanoneet… etpäs ole ennemmin tuonut poikiasi kasteelle. Häpeisit toki, vanha mies.

— Mihinkä minä heitä olisin raahannut, kun ei ole ennemmin sattunut tilaisuutta, eikähän ole pappiakaan ollut. Olisi nuo kelvanneet minulle kastamattakin, mutta muori vain höpötti.

— Vai olisi sinulle kelvanneet — murahteli Laurentius. Ja mitä sanoit… kontionko tullessaan kaataneet… taidat valehdella.

— Tuos' on vielä veriset korvat, ell'et muuten usko, kivahti Lempainen ja heitti papin eteen permannolle kontion korvat.

— No jo on miehiä, kun kasteelle tullessaan kontion kaatavat.

Ovensuussa seisovien miesten mieli oli alkanut kuohua papin soimauksista ja hymähtelyistä. Paavo puristeli jo nyrkkiään ja mulkoili vihaisesti.

— Olisi tässä metsänantia, jos kirkon herralle kelvannee. Ja Lempainen nosti lintutaakan ovensuusta keskilattialle.

Laurentius myhähti mielihyvästä ja virkkoi jo leppyneenä:

— Nuo pojatko ne näitäkin…

— Nehän ne…

— No mennään sitten miehet kirkkoon, virkkoi Laurentius reippaasti.

— Otamme kummit tuolta naapurin talosta.

Juhlallisin mielin astuivat kaukaisen salon asukkaat kirkkoon, jonka he ensi kertaa näkivät, ja toimitus alkoi.

Neuvottomina katselivat pojat toimitusta. Paavo kyyräili vielä äskeisen kiukkunsa vallassa, joka vain näytti nousevan papin pitäessä manauksiaan. Ja kun pappi kysyi kastettaviltaan:

— Luovuttekos pois perkeleestä? — puristui poikain kädet nyrkeiksi ja huulilta ei lähtenyt yhtään sanaa.

— Vastatkaa: Luovumme, virkahti pappi, mutta Paavo kumartui veljiensä puoleen ja kysyi heiltä hiljaa: Jokohan sille pitäisi antaa selkään? — Tahdomme, tahdomme, virkkoivat veljet, luullen Paavon käyvän käsiksi pappiin.

Kynttilät pantiin kastettavien käteen ja toimitus jatkui edelleen. Hiki tippui poikien otsalta ja heidän naamansa oli vetäytynyt ankaraan irvistykseen.

Kaksi kuljeksivaa teiniä oli hiipinyt kirkkoon toimitusta katsomaan, ja kun veljekset palasivat pappilaan suksiaan noutamaan, alkoivat teinit heille naureskellen sopottaa kastelukuja. Paavon myrtynyt mieli ei sietänyt enempää. Hän kävi teinejä takin kauluksesta kiinni, löi heitä ensin vastakkain ja sitten heitti menemään.

Veljekset nousivat suksilleen aikoen lähteä kotimatkalle, mutta vanha Lempainen kävi heitä estelemään:

— Mihin teillä nyt semmoinen kiire on? Minunhan on käytävä käräjillä saamassa palkinto karhun korvista. Voi mennä päivä, jopa kaksikin käräjillä.

Mutta pojat eivät halunneet enää jäädä kirkonkylään käräjärahvaan naurettaviksi.

— Tulet kun joudut Menemme jo edeltä. Korvessa tavataan.

Ja pojat työnsivät pappilan pihatörmältä suksensa vihaiseen vauhtiin ja vasta hiljaisessa korvessa heidän mielensä tyyntyi.

Erämaan yössä.

Erämaaseurakunnan kirkkoherra Laurentius istui huoneessaan muutamana keskitalven iltana ja katseli uutta Aapis-kirjaa, jonka piispa Mikael Agricola oli hänelle lähettänyt. Talikynttilä ritisi ja sen hämärä liekki lepatti levottomasti. Papin täytyi pyytää toinen kynttilä, voidakseen paremmin tutkia tätä ensimmäistä kansankielistä oppikirjaa.

Pirkko, Pietarilan tytär, Laurentiuksen nuori vaimo, toi kynttilän ja sytytti sen toisen kynttilän liekistä, virkkoen:

— No nyt on oikein juhlavalaistus.

— Tämän uuden kirjan kunniaksi. Nyt sinäkin, Pirkkoseni, saat opetella lukemaan.

Rehevä Pirkko helähytti iloisen naurun.

— Saa nähdä, tuleeko siitä mitään. Papithan ne vain semmoista…

— Ei, kyllä kaiken kansan täytyy oppia lukemaan, sanoi Laurentius ja jatkoi: — Sitähän tämä uusi aapiskirja juuri tarkoittaa.

Pirkko istahti jakkaralle, papin jalkojen juureen ja nojasi kyynärpäällään hänen polveensa. Kovin viehättävä oli tämä Isä Laurentiuksen ensimmäinen oppilas.

»Oppe nyt vanha ja noori joilla ombi Sydhen toori Jumalan keskyt ja mielen iotca taidhat Somen kielen»,

tavaili Laurentius ja Pirkko koetti kohta tavailla mukana.

Mutta kun jatkettiin säkeitä

»Laki se Sielun hirmutta mutt Cristus sen tas lodhutta»

helähti jo tämä vallaton papin vaimo nauramaan, sanoen:

— Ei tule vanhasta konkaria.

— Täytyy tulla, lausui pappi totisena. — Ja ne, jotka ensin oppivat, saavat vuorostaan opettaa muita. Siten saadaan tämä kansa nopeammin kirjantaitavaksi.

Pirkko meni tupaan ja Laurentius jäi mietteisiinsä.

Tämä ensimmäinen aapiskirja oli oleva pieni valon tuike erämaan yöhön. Vielä muutamia vuosia ja piispa Agricola lähettäisi Uuden Testamentin, jonka suomennoksen hän oli kertonut olevan tekeillä. Silloin ilmestyisi toinen tähti tähän tiedottomuuden talviyöhön. Hän ehkä oli äsken innostunut liikaa, kuvitellut lukutaidon oppimisen sujuvan sukkelammin, kuin mitä se todellisesti tulisi tekemään. Mutta uutterilla ponnistuksilla toki saataisiin jotain aikaan.

Pahinta oli kansan haluttomuus ristinopin asioihin. Taikuutta harjoitettiin vielä yleisesti ja kotihaltijoita palveltiin. Pietarilan isäntä oli suostunut viime suvena kaatamaan muutaman uhrilehdon, mutta kun sen jälkeen lehmä sairastui, arveli hän jo onnettomuuden mahdollisesti johtuvan haltijainpuiden kaatamisesta. Kastamattomiakin oli vielä erämaan laajan seurakunnan laitamilla, eikä heitä saanut tulemaan ristin kasteelle.

Laurentius oli jo vähällä laueta alakuloiseksi, mutta Pirkon iloinen hyräily tuvassa kevensi mieltä. Nuorista oli aina parempi apu kirkon asiallekin. Heidät sai uskomaan ja taipumaan ja toivottavasti nyt tämän uuden kirjan avulla myöskin oppimaan.

Pihalla helisi tiuku ja reen jalas natisi lumessa. Joku pitempi matkainen lienee ajanut pappilan pihaan.

Sisään tulikin kohta Kanoinen, muutaman penikulmien päässä asuva isäntämies, tuomaan kymmenyksiä kirkolle ja papille.

Kun oli oluthaarikka tyhjennetty ja kuulumiset kysytty, ojensi Laurentius aapiskirjan Kanoiselle katseltavaksi.

— Piispa sen juuri lähetti ja siitä pitäisi jokaisen oppia lukemaan, virkkoi pappi.

— Mitä varten? kysäisi korveneläjä ja se kysymys oli hengenmiehelle niin tylsä, ettei oikein tietänyt, miten siihen vastata. Siinä oli nyt Suomen kansa, jonka hän kuvitteli muutamassa vuodessa tulevan lukutaitoiseksi.

— Mitäkö varten…» kertasi Laurentius partaansa sipoen — niin… jokaisenhan täytyy oppia kristillisyyden taitoa… se on pohja kaikelle muulle tiedolle ja taidolle ja oppiminen käy parhaiten kirjojen avulla.

— Lieneekö tuo niin tarpeellista. Osamme me möyriä kaskimailla ja riistakorvessa ilmankin. Kyllähän pappi puolestamme lukee manaukset ja rukoukset.

— Ei, Kanoinen… kyllä lukutaito on tarpeellinen, ja jokaisen siihen täytyy oppia.

— Eipä taida se taito tarttua ainakaan vanhojen päihin, hymähti salon mies.

Laurentius huokasi ja jäi miettimään. Niinhän äsken Pirkkokin oli sanonut, että vanhasta ei tule enää kirjantaitajaa. Miten lienee. Yritys on kuitenkin tehtävä. Suntio saa ensin itse opiskella ja lähteä sitten pitäjälle pitämään lukukoulua. Vähitellen on saatava siihen toimeen muitakin. Ei auta masentua, vaikka tuossa Kanoinen hymähteleekin.

— Onko sinulla noita kirjoja useampiakin? kysyi Kanoinen papilta.

— Yksi näitä vain on, mutta eiköhän piispa pian lähettäne lisää, kun pyydämme.

— Olisin tuon saanut viedä nähtäväksi. Saattaisi olla vaikka hyväkin siellä tauteja vastustellessa.

— Ettäkö taikakapineeksi…?

— Vaikka semmoiseksikin.

— Ehei, miesparka, ei tällä taikoja tehdä muuta kuin henkistä pimeyttä vastaan. Tämä kun opitaan, niin sitten jo pystytään ottamaan pyhä raamattu käsille. Piispa Agricola suomentaa sitä parhaillaan.

— Mikä se semmoinen kirja on? kysyi Kanoinen.

Laurentius raapaisi jo korvallistaan. Tällaisia pakanoita taisi olla hänen seurakuntansa suurin osa.

— Olenhan siitä kirjasta teille seurakuntalaisilleni kirkossa puhunut. Etkö ole ollut siellä kuulemassa.

— Enpä hänessä… olin minä sitä tekemässä.

— Miksi et käy kirkossa?

— No mitenkä sitä pitkien matkojen päästä… ja kun on muitakin puuhia.

Kanoinen nousi lähteäkseen, nähtävästi närkästyneenä.

— Siellä on tuvan penkillä kymmenykset… pitänet sitten itse tahi antanet kirkolle. Enämpää ei tule ennenkuin vuoden perästä.

— Ne olisi pitänyt mitata, sanoi pappi.

— Eivät ne siitä enene.

Mies painui kylmästi hyvästellen ulos.

Laurentius avasi jyväsäkkien suut. Pelkkiä akanaisia ohria vain, eikä ruista karpiotakaan!

Siinä oli papin anteet, eikä ensimmäistä kertaa tällaiset.

Ja aapiskirjaa he tarvitseisivat vain taikakapineekseen.

Laurentiuksen sisässä alkoi kuohahdella. Totisesti tämän kansan parissa koeteltiin kärsivällisyyttä.

Pirkko, papin vaimo, oli ollut läävässä lypsyllä ja palasi sieltä iloisesti hyräillen. Nähdessään papin pahan tuulisena, kävi hänkin pian totiseksi.

— Mistä isä on suuttunut? kysyi Pirkko.

Kiukkuiset piirteet Isä Laurentiuksen kasvoilla alkoivat silitä, katsellessaan uutteran Pirkon puuhailua.

— Salon mies tässä reistaili… kantoi akanoita kymmenyksistään. Katsohan tätä!

Pappi kourasi säkistä jyviä ja näytti niitä Pirkolle. Simasuisen papin emännän sovittava nauru helähti tuvassa.

— Ynnikin eloja!

— Mitäs me itse syömme?

Hengen miehen harmi alkoi kuitenkin vähitellen hälvetä. Eihän auttanut vaikeuksista väsähtää, kun kirkon työmaa oli vasta muutenkin alkuasteellaan. Valoa oli vain koetettava saada erämaan yöhön ja lisää työntekijöitä karulle vainiolle.

Mietittyään taas pitkän hetken kamarissaan, aloitti Laurentius pitkän kirjeen piispa Agricolalle, pyytäen häneltä apulaista erämaaseurakuntaansa. Eihän hän voinut lähteä salolle saarnaamaan ja pakanoita kastamaan, kun lähin ympäristökin tarvitsi miestään joka hetki.

Rautamarski.

(Pikapiirto).

Turun linnan vaakunasalissa asteli Klaus Fleming jymähtävin askelin ja syyti parrastaan kiivaita sanoja Kurjelle, sotaväkensä päällikölle, joka takan ääressä istuen koetti kuunnella rauhallisena.

— Minä pääsin niinkuin suunnitteitakin, koko Suomen haltijaksi ja olisin osannut hallita ja hoitaa tätä maata aivan omin päin, ilman kuninkaita ja heidän neuvonantajiaan, mutta nyt sanot sinä, että Pohjanmaan väestö aikoo nousta kapinaan sen kirotun Ilkan johdolla. Mutta koettakoothan, niin lakaisen kuin ukontuli heidän sarka-armeijansa ja toista kertaa ei Ilkka karkaa Turun linnan hiidenkirnusta, sen vannon. Ne kirotut pölkkypäät eivät käsitä, että aion tätä maata itsenäiseksi, yhtä mahtavaksi kuin Ruotsikin ja tässä he saisivat antaa minulle apuaan. Olisinkin jo pian ollut unelmieni perillä, jos ei tätä kirottua kapinoimista sattunut. Juhanan sain pois tieltäni ja Kaarle ei uskalla pistää tänne nokkaansa, vaikka koettaa isännöidä Ruotsissa. Sigismundin olisin karistanut pois käsipuolestani sopivassa tilaisuudessa, vieläpä vapauttanut Ruotsinkin hänestä, mutta ei käsitetä siellä eikä täällä, mitä minun järeät aivoni ovat vuosikymmeniä hautoneet.

Marski kulautti hopeaisen sarkon sisällöstä kurkkunsa kosteaksi ja löi sarkon takaisin pöytään niin, että sisältö räiskähti korkealle. Alkoi taas iskeä rautakorkojaan permantoon, niinkuin olisi joka iskulla tahtonut nitistää jonkun aseisiin nousevan Pohjanmaan talonpojan.

— Eivätkö he käsitä, että juuri tätä varten minä tarvitsen suuren sotajoukon, enkä voi sitä täällä Turussa elättää. Mutta jokaisesta ruiskourasta heidän täytyy äristä ja nousta muka kapinaan leirityksen vuoksi.

— Taitavathan huovit joskus heitä turhanpäiten härnäilläkin, murahti Kurki.

— Häh? Puollatko sinäkin heitä? Mitä? Kapinoitko sinäkin minua vastaani

— Enhän tee sitä niinkauan kuin käteni miekassa pysyy, mutta talonpojat eivät liene itsekään selvillä, ketä heidän olisi kuultava.

— Niin, senhän tekee Kaarle-herttua koettaessaan päästä siellä ja täällä valtaan, mutta hänetkin minä vielä ajan hiirenloukkuun. Sopisi minun kanssani, niin välipä sillä vaikka saisikin Ruotsin kruunun. Meille suomalaisille se on sama kuka sitä kantaa. Ja oikeastaan…

Marski alensi ääntään ja istahtaen hänkin takan ääreen, jatkoi:

— Oikeastaan se Sigismundilla onkin, niinkuin jollakin markkinailveilijällä.

— Et siis kannata häntä periaatteessa?

— En häntä, enkä muita suomalaisten isäntänä. Kaiketi me tulemme toimeen omillamme.

Karskin ja rehdin suomalaisen puheelta tämä kuului Akseli Kurjenkin korvaan, vaikka hän ei olisikaan kaikissa valmis hyväksymään Rautamarskin hallitustapoja. Liian kova ja julma hän oli silloinkin, kun lempeydellä olisi voitu asia järjestää. Suomalaisilla olisi ollut muitakin hallitsijaksi sopivia, kuten Klaus Horn ja monta muuta. Sinnepä täytyi Klaus Horninkin, loistavain voittojen sankarin, joutua Kustaa Vaasan viereen, vieraalle maalle, ja nykyiset, sopivammat… niin, mitäpä turhista unelmista. Unelmiksi kai ne jäävät Klaus Flemingillekin.

Muuan asemiehistä oli pariin kertaan avannut vaakunasalin oven, aikeissa lähestyä herraansa, mutta tämän tuiman katseen ja liikkeiden pelästyttämällä vetäytynyt takaisin. Nyt hän kuitenkin kävi sisään ja jätti kirjeen marskille.

Se oli Pohjanmaan voudilta Abraham Melkiorin pojalta, joka ilmoitti, että Ilkka oli koonnut ympärilleen talonpoikaisarmeijan ja läheni sen kanssa pian Turkua, ellei sieltä pian ehdittäisi apuun.

Klaus tomahti jaloilleen ja kirosi. Siis se huhuiltu kapina oli niillä valmiina. Lähetti, joka kirjeen oli tuonut, kutsuttiin sisään ja hän tiesi kertoa tämän talonpoikaisjoukon olevan vasta Hämeessä, ehkä piankin Nokialla, jossa heidän oli määrä saada lisäväkeä Savosta päin.

— Me joudumme kyllä apuun, rämähti marski. — Huomenna olemme jo siellä ja nyt ei Ilkka livahda kynsistämme.

Keskellä yösydäntä lähti marskin väki liikkeelle ja seuraavan päivän perästä suoritettiin onneton Nokian taistelu. Kun osa talonpoikaisjoukosta lupasi päällikkönsä marskin vangiksi, saatuaan sillä ehdolla lupauksen linnaleirin poistamisesta, hymyili marski pilkallisesti ja sanoi päällikölleen:

— Näetkö, mitä he ovat. Päällikköjäkin he myyvät vapautensa lunnaiksi. Ei heitä koskaan pysty omat talonpoikaismiehensä hallitsemaan.

Armoa anomassa.

Pakkanen paukahtelee lumisessa korvessa. Oksat painuvat luokiksi lumen alla, ja kiteet kimaltelevat. Päivän alkua ennustaa kapea valojuova eteläisellä taivaanrannalla. Pohjoisella taivaalla kuumottaa vielä kuun sirppi ja joku väräjävä tähti. Revontulet ovat sammuneet ja hangeltahävinnyt niiden keltainen heijastus.

Henrikki Pietarinpoika hiihtää kapeata, puoleksi pyryn peittämää latua korven kohdussa. Parta on vahvassa huurteessa ja suupielissä pienet jääpuikot. Sauva painuu hankeen, nousee jälleen ja tasaisessa tahdissa siirtyvät sukset eteenpäin. Oksista putoilee lunta hiihtäjän hatulle ja olkapäille. Vain pujottelemalla pääsee raskaitten lumimöhkäleitten ohitse, jotka pienimmästäkin kosketuksesta putoavat hankeen.

Pitkä on matka hiihtäjällä, ja se on vasta alulla. Jo puoliyön aikana Henrikki Pietarinpoika sovitti sukset jalkoihinsa, ja nyt on vasta muutama neljännes matkasta katkennut. Turkuun, marskin puheille, hän on päättänyt lähteä valittamaan liiallisista veronkannoista ja linnaleiristä armoa anomaan.

Henrikillä oli talo Savon takamailla, ja hyvin olisi siinä eletty, jollei veronkantaja olisi niin usein vieraillut ja vienyt aina parhaimman osan pellon ja metsän antimista. Nyt olivat taas huovit käyneet viljat viemässä ja niin tarkoin, että piilotettu vilja riitti hädin tuskin joulueväiksi. Pyhien jälestä saisi elää metsän antimilla ja naurishutulla. Ja kohta veronkantajain käytyä oli Henrikki päättänyt lähteä Flemingin puheille. Naapureilleen ei hän asiasta puhunut. Omalle vaimolleen toki puhui tehdessään matkavalmistuksia, ja vaimo häntä ankarasti varoitti retkelle lähtemästä:

— Varmasti mahtimies sinut tyrmään pistää tahi kaulasi katkaisee.

— Katkaiskoon… heimon yhteisen asian takiapa katkeaa… lausui mies.

— Jätät minut tänne turvattomaksi, huovien raastettavaksi, valitti vaimo.

— Onpa tuossa juureva Tuomas, poikasi, kyllä hänen kädessään jo keihäs pysyy. Ja takaisinhan sieltä varmasti tulen.

— Mihin sanot matkalla olevasi, kun kylään yövyt? uteli häneltä vielä vaimo.

— Sanonpahan olevani vaikka pyhiinvaeltaja, menossa pyhän kaimaksen luita katselemaan, naureksi Henrikki sovitellen eväsreppua ja nahkakiihtelyksiä selkäänsä.

Ja niin painui Henrikki suksilleen ja nyt jo hiihteli ohi kirkonkylän aamun sarasteessa.

Kylmään korpeen oli Henrikki talonsa rakentanut. Monta kovaa oli kestettävä, ennenkuin sai peltoa tilkun raivatuksi ja kaskimaista leivän riittämään perheelleen. Mutta hyvin olisi Henrikki talossaan vaurastunut, jos sai kaikki mieheksi paisuneet poikansa pitää, mutta kaksi vanhinta poikaa oli jäänyt kesäiselle kalaretkelle takamaille, jossa useampi kesä sattui verisiä kahakoita Savon ja Hämeen miesten välillä. Näissä ainaisissa heimokahakoissa olivat pojat surmansa saaneet. Tuomas, nuorin heistä, oli jälellä ja hänpä jäi nyt taloa hoivaamaan isän retkelle lähtiessä.

Suksen latu painui korvesta kovaksi tallatulle aukealle valtatielle, missä sauvan kärki kipakasti kirahti ja latuskaiset sukset pyrkivät pyörähtelemään kovalla tiellä.

Henrikki mietti hiihdellessänsä, mitä sanoisi marskille, miten puhuisi ja heimon yhteiset vaivat valittaisi. Puhua pitäisi niin, että siitä kerrankin apu tulisi. Ja hän uskoikin varmasti, että apu tulee, kunhan marski saa tietää, miten pienet heillä on tulot, miten vilja on vaivanalaista ja kovassa raatajan leipä, ja miten voudit ja heidän huovinsa julmasti kantavat liikoja veroja. Hän ei koskaan sitä uskonut, että marskin tahdosta huovit sillä tavoin elämöivät ja että niin raskaita veroja olisi määrätty köyhän kansan maksettavaksi. Mutta kukaan ei käynyt valittamassa ja jos kävikin, eivät osanneet puhua niin että siitä olisi apua lähtenyt. Mutta hänpä puhuukin niin, että se varmasti vaikuttaa. Menköön vaikka koko talvi tällä matkalla, mutta selvyys on kerrankin saatava.

Henrikki kuvaili jo mielessänsä, mitä hänelle kotoinen heimo sanoo hänen kotiin palattuaan, jos yhteinen asia onnistuu. Ihmettelevät ja iloitsevat, voivatpa yhteistä korvaustakin antaa. Kun hän paluumatkalla ensimmäiseen taloon tulee ja häneltä kysytään kuulumiset ja mistä matka, ja hän virkkaa: Pistäysinpähän Turussa, marskin puheilla, niin eivätköhän vähän ihmettele. Ja kun hän sitte uteliaille selvittää matkansa tulokset, niin riemastuvatpa varmasti miesten mielet. Ja kuvitteluistaan innostuneena Henrikki työnnälti eteenpäin niin rajusti, että porkat luokiksi notkahtelivat ja kuiva lumi pilvenä pölisi.

Ilta jo alkoi hämärtyä, kun Henrikki saapui Pieksämäelle. Allapäin, mietteissään oli hän hiihtänyt väärään ja päätti yöpyä naavakuusisen korven keskelle, hongikkoryteikön kupeeseen, missä oli mainio tulenpitopaikka.

Henrikki päästi vyöstään kirveen, pienensi sillä honkapölkkyjä, veisteli lastuja ja viritti tulusraudallaan valkean hongan kupeeseen. Ja kun oli vielä havuista majan itselleen laittanut, niin jouti mies paistamaan tulella äsken nuolella lävistämänsä teeren.

* * * * *

Viikkokausia on Henrikki hiihdellyt väliin erämaita ja väliin asutuita seutuja, vihdoin väsyneenä ja masentuneena laskeutunut latuskaisilla suksillaan Aurajoen suuhun. Tiukalle otti ennen kuin marski hänet linnaan päästi, ja siellä sai hän odottaa monta päivää marskin puheille pääsyä. Toisena päivänä se hänelle luvattiin, toisena jo taas evättiin. Linnan päällikkö koetti häneltä tiukkaan saada selville, mikä oli hänen matkansa tarkoitus. Vihdoin kutsutti marski hänet puheilleen.

* * * * *

Rohkeasti ja vakuuttavasti oli Henrikki Pietarinpoika asiansa puhunut, ja marski oli naurahdellen kuunnellut, sattuen tavallista suopeammalle tuulelle. Muutoin olisi hän heti käskenyt heittämään miehen vankien kosteaan kammioon.

Kun Henrikki oli puheensa päättänyt, kysyi marski:

— Savolaisetko sinut lähettivät, vai tuletko omasta alotteestasi tänne valittamaan?

Henrikki hämmentyi. Kukaan ei ollut häntä lähettänyt eikä pyytänyt valitusmatkalle. Hetken hän mietti mitä sanoa, mutta rohkaistuneena hän vastasi:

— Koko kansan puolesta puhun.

— Vai tahtoisit sinä linnaleirini sieltä poistamaan ja veroja vähentämään, mutta ne asiat tiedän minä määrätä. Liiaksi olette siellä jo voutieni ja veronkantajieni kanssa rähisseet. Siitä on kerran tehtävä loppu ja valituksista myös.

Ja marski huusi aivan Henrikin korvaan:

— Ettekö tiedä, että minun on maata puolustettava, ja siksi minä tarvitsen veroja, ja ne on suoritettava, tietäkää se.

— Mutta millä me suoritamme, kun huovit ottavat aina enempi, kuin määrä on, ja mittaavat liika suurella mitalla.

— Mitäs vastustelette veronkantajia.

— Emmehän vastustaisi, emmekä valittaisi, mutta…

— Ei mitään valituksia — keskeytti hänet marski. — Ja etteivät tänne liioin pyrkisi valituksille, saat sinäkin istua toisten valittajien joukkoon.

Marski viittasi asemiehelle, joka tarttui Henrikin käsivarteen ja vei hänet pimeään ja kolkkoon kammioon. Sitä ennen oli vankilaan heitetty samalle asialle matkanneet Hämeen miehet, jotka nyt kaikin saivat miettiä keinoja pelastuakseen.

Useiden kuukausien perästä saivat vangit ihmeekseen vapautensa. Marskin poika, Olavi oli isältään pyytänyt heidän vapauttamistaan, ja omin käsin hän tuli heidän kahleensa aukomaan.

Erottuaan Hämeen miehistä, jotka lähtivät kotiseutuaan kohti hiihtämään, painui Henrikki Pietarinpoika omille asumattomille taipaleilleen, sadatellen mielettömyyttään, joka sai hänet lähtemään vaivalloiselle matkalle. Ja näännyksissä päästyään kotitanhuvilleen päätti hän, ettei koskaan enää lähtisi herroilta armoa anomaan.

Kosto.

Vuosi 1597 oli alkamassa.

Takkavalkea roihusi iloisesti Pietari Kanoisen pirtissä muutamana keskitalven pakkas-iltana. Lumisia miehiä työntyi uksesta sisään, ja kopisteltuaan lumet turkeistaan ja hatuistaan kävivät he takan ääreen lämmittelemään. Miehet olivat palannet pitemmältä eräretkellä Lapin korvesta ja tarinoivat nyt iloisesti matkan vaiheista, sulatellen takkavalkean ääressä kohmettuneita jäseniään. Eräretkellä muiden muassa oli ollut Kanoisen kaksi poikaa, Pentti ja nuorempi Vilppu, joka oli ensi kertaa pitemmällä eräretkellä ja jolta raudan kova pakkanen oli tulomatkalla jalat jäädyttänyt.

Runsaan saaliin toivat tällä kertaa erämiehet takamailta, ja hyvillä mielin vanha Pietarikin, joka ei pitempiä erämatkoja suosinut, kävi nyt tulen ääressä istuvia miehiä puhuttelemaan.

— Runsaan saaliin sanoitte saaneenne miehet ja tarpeen se tänä talvena onkin. Paljon ei viime syksynä veronkantaja talvenvaroja jättänyt. Kaikki vei, mitä en piilottaa ehtinyt, ja uhkasi kohta takaisin tulla, ja nyt jo kuuluu tulossa olevan, milloin tänne asti ehtinee.

Näin puheli vanha Kanoinen ja istui kumaraisena, pää käsien varassa tuleen tuijotellen.

Erämiestenkin iloisuus hävisi ja vakavina hekin kävivät miettimään, mitä olisi tehtävä, jos veronkantaja sattuisi tulemaan.

— Tänään puin viimeiset ohrat, joita norohalmeesta saatiin, mutta ei niitäkään monta karpiota tullut — puheli Kanoinen ja silmäsi oven suuhun, missä äsken riihestä kantamansa ohrasäkit vielä olivat. — Saisi edes nuo siemeneksi säilymään.

— Vai jo taas on vouti miehineen liikkumassa, virkahti takan äärestä Vaitinen, Kanoisen naapuri, harteikas, keski-ikäinen mies. — Vai ei riittänyt vielä viimesyksyinen ryöstö, kun piti uusimaan tulla. Kovin käy raskaaksi marskin rautakoura.

— Ei ylety herttuan käsi sitä masentamaan, vaikka aina lupaa. Turhaan saamme häneltäkin apua odottaa, huokasi Kanoinen.

Alakuloiseksi painui miesten mieli. Alta kulmainsa tuleen katsellen mietti Vaitinen, mitä pitäisi tehdä, kun sulkaniekka veronkantaja saapuu. Mutta nuorempien miesten otsasuonet pullistuivat ja silmistä singahteli vihan salamat, muistellessa veronkantajien ja huovien ilkitöitä. Jos olisi jaksanut kestää veronkantajien omavaltaisuudet, mutta linnaleirin miehet ryöstivät kotirauhan, kaikista kalleimman.

Kanoisen nuorin poika Vilppu nousi takan äärestä ja otti seinältä kirveensä, jolla oli äsken päättyneellä eräretkellä karhun kaatanut, hyväili sen välkkyvää terää, heilautteli sitä päänsä yli ja puhkesi innoissaan puhumaan:

— Olisi tuossa nyt Kuitian herra, niin kallonsa halkaseisin. Yhtä nopeaan se kai kävisi kuin eräkorvessa mesikämmenen kaato. Kerran vain noin huiskautin, ja silloin tupertui otus hankeen voimatonna.

— Turhia puhut, poika. Ei yksi mies saa kostoon käydä, puheli Kanoinen. — Koko kansa sen vielä kerran tekee, jos lie enää miehuutta sen vertaa. Käydään miehet illalliselle. Ja sitte korjaamaan talteen nahkat ja viljanloput siltä varalta, että jo aamulla veronkantaja tulee.

Kohta ei kuulunut pirtissä, jota himmeästi takkatulen loimu valaisi, muuta kuin puutuoppien kalahtelu honkaiseen pöytään ja petäjäisen leivän rasahtelu salolla nälkiintyneitten miesten käsissä.

Ateria oli lopetettu ja miehet valmistelivat saunaan lähtöä, kun ovesta työntyi sisään lumisena ja kovasta hiihdosta hengästyneenä Vaitisen nuorin poika Pentti ja kävi hätäisesti kertomaan, että kylälle olivat voudin veronkantajat tulleet entistä suuremmalla voimalla ja elämöivät parhaillaan joka talossa.

Miehet tyrmistyivät ja saunaan lähtö jäi sikseen.

— Joko meille ehtivät? kysyi Vaitinen hätäisesti pojaltaan.

— Siellä ovat parhaillaan tuhoa tekemässä. Vilja-aitan tyhjensivät ja hevosen ottivat tallista. Nahkat ehdin piilottaa, olisin piilottanut viljatkin, vaan en ehtinyt, ennenkuin tulivat. Kohta kai tänne saapuvat.

Vaitinen nousi, kirosi kumeasti ja vaatehdittuaan tempasi seinältä Kanoisen sotakirveen ja karjasi:

Nyt ne kerrankin kaatuvat omalle pihalleni.

Mutta Kanoinen riensi ulos karanneen Vaitisen jälkeen ja varoitti raivostunutta miestä:

— Oletko hullu… yksi mies kymmentä vastaan… ja niitä voi olla enempikin. Sinut heti mäsäksi lyövät, usko minua. Parasta, kun jäät tänne ja kostamme miehissä, jos näyttää sopivalta.

Kohta näkyi pihaan johtavalla rantatiellä parvi ratsumiehiä aseineen, ja heidän jälessään kuormarekiä, joihin oli kerätyt verot sullotut ja joiden eteen talojen hevoset valjastettu. Joukon johtaja pyörähti pirttiin ja ärjäisi keskilattialla seisovalle Kanoiselle:

— Missä on viljasi ja nahkasi, mies? Maksanet lisäverosi tinkimättä, jollet aio päästä Turkuun marskin vieraaksi. Viime syksyinen vastusteleminen olisi jo sen sietänyt. Tuolla näet — vouti osoitti avatusta ikkunasta pihalle — Rautalammin häijyimmän miehen Turkuun matkalla. Tekeekö mielesi hänen seuraansa?

Kanoinen silmäsi pihalle, jossa huovien hevoset teutaroivat, ja näki Tenhuisen, naapurinsa, siellä käsistään satulaan sidottuna, rääkättynä, kasvot kiukusta vääntyneinä.

— Ei ole minulla mitään antamista. Syksyllähän veitte melkein kaikki, mitä oli ottamista. Mikä jäi jälelle, se on pitäjäisen pitimenä syöty. Tässä on viimeiset leivät. Ja Kanoinen osoitti pöydälle, jossa oli vielä äskeisen ilta-aterian jätteet.

Huovi pyörähti pihalle ja komensi joukkonsa särkemään aittojen ovet ja tutkimaan kaikki paikat, jos olisi mitä piilotettu. Kanoinen oli jo ennemmin ehtinyt kätkeä ohrasäkkinsä pirtin permannon alle ja kiirehti nyt nostamaan vesikorvon luukun päälle, ettei sitä huomattaisi. Mutta joku huoveista oli huomannut riihen luona läjän olkia, jotka tuoksuivat vasta riihitetyiltä, ja kävi nyt uudestaan vaatimaan Kanoiselta viljaa. Tallista olivat toiset taluttaneet talon ainoan hevosen pihamaalle. Heidän kanssaan kiisteli Vilppu tapaillen ohjaksia, vaan saikin niistä niin ankaran iskun vasten kasvojaan, että katsoi parhaaksi väistyä ylivoiman tieltä. Toimetonna hänen täytyi katsella, miten sälkö valjastettiin reen eteen ja ajomies tarttui ilkkuen ohjaksiin.

Kuu valaisi pihamaan, jossa näkyi veronkantajien hävityksen jälkiä: aitoista sinne tänne heitettyjä taloustavaroita, pirtistä kannettuja vaatteita ja heinää. Kanoinen oli käynyt käsistään sidotun Tenhuisen luokse saadakseen sopivassa tilaisuudessa vaihtaa jonkun sanan hänen kanssaan. Ja se tulikin huovien mennessä navettaan nuorimaan lehmää kostoksi niskoittelevalle isännälle, joka ei viljaansa antanut, ja olipa vielä sen niin hyvästi kätkenyt, että sitä ei etsimälläkään löydetty.

— Etkö voisi katkaista siteitäni? kysyi Tenhuinen, ääni kiukusta vapisten — … ja antaa minulle aseeni, joka on tuolla reessä, ja samalla tarttua omiisi poikaisi kanssa.

— En uskalla nyt… mutta vielä tänä yönä sinut vapautamme ja kostamme verohurtille.

— Missä?

— Siellä, mihin yöpyvät. Ehdimme siksi saada lisää miehiä.

— Kuulin, että aikovat Nokisenvirralle yöksi…

— Sieltäpä heidät sitte tapaamme. Lähetän Vilpun, hyvän hiihtäjän, salaa heidän jälkiään seuraamaan, jos muuanne aikoisivat.

— Tuletko varmasti?

— Tulen.

Veronkantajat olivat menneet. Vilppu oli lähtenyt metsiä myöten heidän matkaansa salaa vaanimaan. Vaitinen oli mennyt kotiinsa ja luvannut kohta palata miehiä mukanaan. Kanoinen läksi muihin taloihin, joissa veronkantajat olivat jo vierailleet, nostattamaan miehiä sotajalalle.

Hiihtäessään tähtikiiluvana yönä tuttuja talojen taipaleita, mietti Kanoinen, pitäisikö kostaa vai jättää kostamatta voudin miesten tihutyöt. Mutta hänessä raivosi kostonhalu siksi voimakkaana, ettei hän tahtonut ajatellakaan, mitä seurauksia mahtaisi olla kostoretkestä, jonka hän nyt pani alkuun. Valkaseisiko marski heidän, kostajien, luut Turun linnan kammioissa, tai nostaisi heidän päänsä seipäisiin, se oli samantekevää, kunhan hurtat saisivat palkkansa ja Tenhunen vapautensa.

* * * * *

Palattuaan kylältä miehiä mukanaan, näki Kanoinen Vilpun jo palanneeksi tiedusteluretkeltään. Vaitinenkin oli jo ehtinyt tulla poikansa ja muutamien miesten seuraamana.

— Nokisenvirralleko hurtat yöpyivät? kysyi Kanoinen pojaltaan.

— Sinne. Kaksi miestä oli lähtenyt viemään viljakuormaa siitä eteenpäin Vaitisen hevosella.

— Liinulla? kysäsi Vaitinen seisoalleen nousten.

— Niin.

— Mistä sait tietää?

— Tasalan Lauri, mistä lienee hiihtänyt, se tiesi kertoa.

— Sinne meni Liinu, huokasi Vaitinen ja painui penkille entistä kumarampana.

— Me otamme huoveilta hevosen sijaan, kaksikin, kuohahti Pentti ja välkytteli takkatulen valossa äsken pajassa terästämäänsä ja tahkoamaansa kirvestä.

Miehet tahkosivat kirveitä ja tuuria sekä varsittivat keihäitä, ja ennen puolta yötä oli miesjoukko valmis sovittamaan sukset jalkoihinsa ja hiihtämään tähtien valossa Nokiselle.

Huutaen ja hoilaten olivat veronkantajat saapuneet Nokiselle. Nimismiehen talosta olivat he vierittäneet rekeensä täyden oluttynnyrin kiitokseksi kestityksestä, ja sitä maistellen matkan varrella olivat miehet entistä hurjempina käyneet taloon komentelemaan pelästynyttä väkeä. Kaksi asemiestä jäi pihalle kuormastoa ja hevosia vartioimaan. Tenhuinen oli jätetty käsistään sidottuna pihapuuhun. Raudan kova pakkanen puistatti häntä, ja ranteissa, joihin veri oli hyytynyt, tuntui menehdyttävää kipua. Joutuisiko Kanoisen lupaama apu, ennen kun hän tähän jähmettyy, oli ainoa ajatus, jota hän kykeni vireillä pitämään.

Se joutui.

Rantatiellä jo saapui kostajajoukko Kanoisen johtamana. Tähtien valjussa loisteessa välähtelivät kirveet ja keihäät miesten olalla. Kun joukko ehti pihaan ja Kanoinen vapautti Tenhuisen kahleistaan, riensivät vahdissa olleet asemiehet saunasta tovereitaan hakemaan, mutta eivätpä he sinne molemmat päässeet toinen heistä horjahti saunatielle Vaitisen raskaan kirveen iskusta.

Kohta riehui rantaan viettävällä törmällä taistelu kuumana ja verisenä. Asemiesten haarniskat olivat jääneet pirttiin ja saunaan, joten talonpoikien oli nyt hyvä taistella. Huovien vastarinta heikkeni ja taistelu siirtyi virran jäälle, joka oli joen keskellä haurasta. Kostajat ajoivat edellään huoveja kohti virran keskustaa. Jää rasahteli ja murtui heidän allansa ja syvyyteen vaipui huovi toisensa jälestä, huutaen tovereiltaan apua. Mutta sitä ei tullut. Heikko jää lohkesi ylöspyrkijäin alla ja virta vei heitä koskea kohti, jonka kohina kuului hiljaisessa talviyössä. — Muutamat huoveista olivat, huomattuaan jäävänsä taistelussa tappiolle, rientäneet pihaan valjastamaan hevosiaan, päästäkseen pakoon. Mutta Kanoisen poika, Pentti oli piilottanut valjaat, ja neuvottomina huovit nyt katselivat kuormiaan ja hevosiaan, jotka näyttivät jäävän voittajien saaliiksi. Useita huoveista oli kostajien kirves kaatanut, toisia oli saatu vangiksi, osa oli jo virtaan jäänyt ja koski nieluunsa vetänyt, ja loput katselivat neuvottomina pihalla osaamatta pakoonkaan lähteä. Iva- ja haukkumasanoja sateli heille miesparvesta.

— Miksi ette valjasta hevosianne?

— Käykää taisteluun!

— Ensin on niiden selkä pehmitettävä.

— Ja sitte miehet sysättävä virtaan.

— Täällä on jo ase siltä varalta. Ja Kanoisen Vilppu veti taskustaan tervatun köydenpätkän.

— Maksetaan nyt verot kerrankin kukkuramitalla. Tarttukaa miehet kiinni huoveihin.

Loput irrallaan olevista huoveista sidottiin pienen vastarinnan jälkeen ja nyt saivat miehet mielin määrin kostonjanoaan tyydyttää. Jo vuosikausien kuluessa kasvanut kostonhimo yltyi nyt raivoksi, jota kukaan ei pystynyt hillitsemään. Huoveilta riisuttiin yläruumis paljaaksi ja pamppu alkoi vimmatusti heilua.

— Vielä teidän luunne Fleming murskaa Turussa, kunhan sinne joudutte, uhkasivat huovit. Mutta siitä huolimatta tervapamppu teki tehtävänsä, ja kun miehet olivat aikansa huoveja peitonneet, siirtyivät he pirttiin maistelemaan huovien kulettamaa olutta.

Mutta muutaman vangin siteet aukesivat. Nopeasti hän vapautti toisetkin, ja saatuaan vaatteensa ja aseensa kuntoon päättivät huovit hyökätä pirttiin, missä kostajat laulelivat oluthaarikoiden ääressä. Talon isäntä huomasi huovit irrallaan täysissä varustuksissaan, ja hätäisesti kävi hän sanomaan tästä pirttiin talonpojille.

Nyt syntyi uusi, entistä tulisempi taistelu pihamaalla aamun hämärässä. Nyt olivat taistelijat jo tasaväkisiä ja useimmilla huoveista haarniskansa, joihin ei keihäs pystynyt, joten kostajain täytyi turvautua raskaisiin kirveisiinsä.

— Älkää päästäkö pakoon huoveja, huusi avopäin riehuva Vaitinen ja lennähti tielle pakoon aikovien huovien eteen. Hänen raskaan kirveensä iskuista murtuivat haarniskat, ja pian hänelle joutui avuksi Kanoinen poikineen. Lumi pölisi pilvenä taistelevien jaloissa ja huovien täytyi taas peräytyä. Vilppu iski samaiseen huoviin, joka oli hänen sälkönsä valjastanut ja sen vaahtoon Nokiselle tullessa ajanut.

— Tuossa on hevosen varkaalle.

Huovi horjahti ja ruhjotuin kasvoin jäi hän makaamaan hangelle.

Loput huoveista sidottiin uudelleen ja vietiin virran jäälle, johon Kanoinen kävi tuurallaan survomaan avannoita.

— Nyt niistä päästiin, huokasi Vaitinen haavojaan huuhdellen kylmällä vedellä.

— Päästiin vähäksi aikaa. Kunhan ei olisi jo ensi talvena sama leikki edessä, virkkoi Kanoinen, hänkin haavojaan tarkastellen.

Väsyneitä olivat miehet ja muutamat pahasti haavoittuneitakin. Pentiltä oli käsi lyöty poikki ja Vilppukin oli saanut hartioihinsa pitkän haavan. Mutta kevein mielin kävivät miehet pirttiin. Olihan rauha nyt vihdoinkin taattu, taistelu voitettu ja huovien tihutyöt kostettu täydellisesti, mutta mitä teoista seuraisi ei voitu tietää.

* * * * *

Kun miehet olivat saaneet haavansa sidotuiksi ja oluthaarikka kierteli taas janoisessa miesjoukossa, virkkoi kuitenkin Tenhuinen:

— Hyvin teitte, kun hurtille kostitte ja minut pelastitte. Nythän saadaan takaisin viljamme ja mitä muuta on viety. Ja mitä seurannee tekosestamme, niin yhdessähän kärsimme. Eihän ole nyt mieltä painamassa se, että huovit saavat aina kostamatta reuhata.

Äänettöminä kävivät miehet lepäämään aamun koitteessa, joka valaisi öisen taistelun jäljet.

Särkynyt joulurauha.

Leppäveden Seppälässä valmistuttiin joulujuhlaa viettämään vuoden 1596 lopulla. Talon naisväki oli jo aattopäivänä puoliyöstä lähtien, puuhaillut, Ylötär emäntä ensimmäisenä ja muita virkumpana uunin ääressä paistellen piirakoitaan ja ohraohukaisiaan. Apuna hänellä oli nuori tyttärensä Anna, jonka kihlajaisia oli määrä viettää joulunpyhinä.

Olutta oli valmistettu runsaasti ja voimakkaampaa kuin ennen. Osa oluttynnyreistä oli jo vieritetty pirtin permannon alle ja toisia viimeisteli Ylötär emäntä puhellen tyttärelleen:

— On siinä nyt juoma semmoinen, että kykenee miesten mielet vireillä pitämään, eikä kesken loppune. Menehän sinä vain vaatteitasi valmistelemaan. Olavi Martinpoika saattaa tulla kohta kun päivä vaikenee.

Karsinanurkassa jauhoivat talon palkkanaiset talkkunoita, ja Ylötär emäntä kävi nyt heitä kiirehtimään.

— Kiertäkää vain kiivaammin. Ennen päivän tuloa on saatava kaikki jauhetuksi.

Paistettuaan piirakat ja ohukaiset, kävi Ylötär valmistamaan olkihimmeleitä, jotka kiinnitettiin laipio-orteen honkaisen pöydän kohdalle. Kotona valmistettu kolmihaarainen kynttilä asetettiin jalustaansa pöydän päähän. Olkia ja kuusenhavuja kannettiin permannolle ja tupa oli valmis vastaanottamaan juhlavieraita.

* * * * *

Ilta on hämärtynyt ja takassa roihuaa vankka pystyvalkea. Ylönen ohjaa kihlajaisvieraat ensimmäisenä saunaan, josta palattua vieraat istuvat yhdessä talonväen kanssa ruokapöytään, joka notkuu ruokien painosta. Ylötär on kantanut vierailleen lämpimät lihakönkäreet, ohraleivät, ohukaiset ja piirakat. Olut kuohuu haarikoissa ja kolmihaarainen kynttilä valaisee pöytää ja juhlavieraita.

Syönti alkoi ja jatkui leikkipuheiden säestämänä. Oluthaarikat kiersivät ja juhlamieli nousi. Aterian loputtua otti Ylönen nurkkalaudalta uuden suomalaisen virsikirjansa ja alotti jouluvirren, johon muutamat vieraistakin yhtyivät…

»Ratk' riemuita me mahdam' nyt täll' joulu-juhlall' sill' Kriste syntyä tahtoi Neitseest'ja tän' tulla. Hän meidän ainoa, autuum' on jost' iloita aina tahdom', nyt täll' joulu-juhlall'.»

Kun virsi oli loppuun veisattu, kuului pihalta reen ratinaa ja kavion kopsetta. Ylönen avasi ikkunaluukun ja katsoi pihalle. Suljettuaan luukun mutisi hän synkästi:

— Taisi tulla kutsumattomia vieraita.

Historiallisia kertomuksia I.

— Keitä? kysyivät toiset uteliaina.

— Huoveja näkyvät olevan.

— Kiesus Maaria! siunaili Ylötär. — Joulurauha tässä nyt taas särkyi.

Huovit astuivat tupaan, ensimmäisenä Kustaa Henrikinpoika, joka miehineen oli eronnut Mauri Skytten joukoista. Skytte oli mennyt pienen ratsumiesparven kanssa Tavisalmelle jouluaan viettämään, ja Kustaa Henrikinpoika, raaka huovi, jäi miehineen Rautalammille.

Tultuaan tupaan kävivät miehet heti seisoaltaan muonitusta ja joulusaunaa vaatimaan. Ylötär kumminkin arveli saunan kiukaan jäähtyneen ja muutenkin näytti haluttomalle kutsumattomia vieraita hoivaamaan.

— Niinpä pankaa sauna lämpiämään ja oluttynnyri saunaan, käski rehentelevästi Kustaa Henrikinpoika.

Vieraat istuivat hiljaa säikähtyneenä pelättyjen ja odottamattomien vieraiden tulosta. Ylönen istui synkkänä pöydän päässä. Hän oli ainoa lukutaitoinen henkilö seudun talonpojista ja hänen edessään oli nytkin avattuna uusi testamentti, josta hän oli aikonut lukea vierailleen ja talon väelleen joulu-yön tapahtumista. Hartaushetken kumminkin katkaisi tällä kertaa huovien tulo.

— Eipä näy isäntä käskevän meitä ruokapöytään. Pitänee siis käskemättä käydä, virkkoi äreänä Kustaa Henrikinpoika ja kävi miehineen pöydän ääreen. Joulurauhan vuoksi ei kukaan käynyt huoveja liioin vastustelemaan, vaikka siihen olisi nyt hyvä tilaisuus ollutkin, kun vieraiden ja talonmiesten luku oli puolta suurempi kuin huovien.

— Olutta pöytään — komensivat huovit — osamme on meidänkin saatava jouluoluvista.

Ylötär oli käynyt laittamassa saunan lämpiämään, ja kävi nyt täyttämään oluthaarikoita.

— Ei ole meillä varattu olutta kutsumattomille vieraille, murahti Ylönen pöydän päässä, jossa hän vielä istui katsellen huovien syöntiä synkkänä, silmät verestävinä.

Haarikat tyhjenivät ja huovit vaativat Ylötärtä niitä uudelleen täyttämään, mutta tämä ei käynyt heti heidän käskyään tottelemaan.

— Pitänee ottaa omin luvin, koskapa ei suosiolla anneta, virkkoi Henrikinpoika ja kävi miehineen avaamaan permantoluukkua, jonka alla tiesi oluttynnyrejä säilytettävän. Ylönen kimmahti pöydän päästä keskilattialle, voimatta enää pidättää kiukkuaan.

— Millä oikeudella te täällä rehentelette? Muonituksenne olette saaneet ja jollette hyvällä mene matkoihinne, juhlarauhan häiritsijät, niin paha teidät perii!

Huovit naureksivat isännän kiukulle.

— Koskapa kihlajaiset kuuluu olevan, niin juomme mekin morsiamen maljan. Pitänet, Ylönen, meidät vain suosiolla vierainasi tahi muuten halkaisemme tuon hauraan pääsi juhlan kunniaksi.

Huovit täyttivät uudelleen haarikat. Voimakas juoma oli jo kihonnut miesten päihin ja Henrikinpoika kävi kihlajaisväen eteen teutaroimaan.

— Missä morsian on? Lienee nurkassa itkemässä kosk'ei näy.

Anna istui karsinapenkillä sulhasensa, Olavi Martinpojan vieressä katsellen pelokkaana huovien elämöimistä. Henrikinpoika kävi hänen eteensä ja tytön juhlavaatteet ja kihlakaunistukset nähtyään arvasi morsiamen löytäneensä.

— Täällähän se ilolintu on. Ja tuoko on sulhanen, joka allapäin röhjöttää kuin variksenpelätin. Ja noin komean tytön on saanut ansaan, hyväkäs. Mutta morsianta on nostettava.

Henrikinpoika kävi käsiksi tyttöön, joka pelästyneenä rimpuili vastaan, nosti syliinsä ja kantoi ympäri tupaa. Toiset huovit tekivät samoin.

Sulhanen oli noussut seisomaan ja kuohuvin mielin katseli, miten huovit raastoivat tyttöä. Hän tarttui jo seinällä olevaan kirveeseen, mutta kädet herposivat. Nythän oli rauhan juhla eikä sopinut aseisiin tarttua.

Ja nyt saunaan miehet, komensi Henrikinpoika. Ja oluttynnyri mukaan. Juhlailo tänä yönä vielä nousee, saat uskoa Ylönen, lisäsi hän purevasti isännälle, joka murjottaen istui peräpenkillä.

Huovit menivät saunaan, riisumatta pirttiin aseitaan ja költereitään. Oluttynnyri raahattiin mukana huutaen ja meluten.

Miehet istuivat vaieten, mutta heidän vääristyneet kasvonsa osoittivat rajua mieltenkuohua.

— Joulurauha tässä nyt särkyi, virkkoi Ylönen. Luulimme tässä, saavamme rauhassa juhlaa jatkaa, mutta jo piti hurttain joutua.

— Miksemme aja heitä ulos, kuohahti Olavi Martinpoika. Onhan meitä enemmän kuin huoveja ja näkyypä tuolla seinillä aseitakin olevan.

— Tarttuisitko rauhan juhlana aseisiin, virkkoi paheksuvasti Ylönen tulevalle vävypojalleen. Se ei saa tapahtua. Rauhallisina meidän on nyt kestettävä, tulkoon mitä tahansa.. Olisinhan jo kirveeseeni tarttunut, jollei olisi juhlailta.

— Ovi meidän on kumminkin pantava salpaan, etteivät tänne enää pääse reuhaamaan.

Ja Ylötär painoi salvan oveen.

Raskas mieliala jatkui yhä pirtissä. Pakkanen paukahteli ulkona, ja huovien melu kuului törmän alta saunasta. Pöydältä oli jo ruuan tähteet korjattu pois ja kynttilä paloi keskellä pöytää.

— Pitikin sen nyt sattua sinun taloosi, johon huovit tulivat elämöimään, virkkoi joku vieraista isännälle.

— Olenhan noista jo saanut minäkin osaltani kärsiä, puhui Ylönen alakuloisesti. Kahdenkertaiset verot olen saanut maksaa tänä vuonna niinkuin muutkin, ja linnaleirin miehet käyvät tiheään vierailemassa.

Vieraille oli jo vuoteet laitettu olkipahnoille ja miehet vaipuivat jo pitkäkseen, naisten vielä karsinanurkassa supatellessa. Ylönen avasi uuden testamenttinsa ja alotti äsken keskeytyneen lukunsa. Hän oli jo rauhoittunut ja hänen kasvonsa kirkastuivat sitä mukaa kun hän lukuansa jatkoi.

Kun Ylönen lopetti lukunsa, oli kynttilä palanut jo karrelle ja takkatulikin hiiltynyt. Väki nukkui jo raskaasti, kun hän kynttilän sammutti ja painui vuoteelleen aamuyöstä noustakseen herättelemään kirkkoonlähtijöitä.

* * * * *

Huovit mellastelivat saunassa ja maistelivat voimakasta olutta, joka pian teki tehtävänsä. Syntyi kiista, kuka heistä saisi tupaan mentyä ensimmäiseksi kaapata morsiamen syliinsä. Käytiin käsikähmään ja seinän raossa palava päre putosi olkiin ja sauna syttyi palamaan. Kiireesti keräsivät huovit vaatteensa ja varustuksensa ja juoksivat alastomina tupaan.

Ovi, joka oli salvattu, pysyi kumminkin tiukasti kiinni. Henrikinpoika potki ovea uhkaillen, mutta pirtistä kuului jyrkkänä Ylösen ääni.

— Ovea ei avata. Menkää saunaan.

Pakkanen puraisi huovien ruumiita, kiukku nousi ja römähtäen aukeni tuvan ovi, josta salvan oli murtanut raskaat iskut. Huovit kävivät räyhäten tanssimaan lattiapahnoille, ja joku heistä lienee horjahtanut nukkujien päälle, koskapa vuoteilta alkoi kuulua synkeitä kirouksia. Henrikinpoika avasi ikkunaluukun ja tupa valastui palavan saunan hehkusta.

— Katsohan saunaasi, Ylönen. Siitä tuli komea kokko. Se vain oli pahinta, kun oluttynnyri jäi palavaan saunaan, vaan nostakaa miehet permannon alta uusi.

Ylönen oli puhaltanut liedestä tulen päreeseen ja kiinnitti sen pihtiin. Hänen kasvolihaksensa värähtelivät, mutta hän pidätti vielä kiukkunsa. Miehet seisoivat ikkunan ääressä ja katselivat liekkien raukenemista. Naiset olivat pelästyneinä nousseet vuoteiltaan ja pukeutuneet, peläten pian kahakan syntyvän.

Muutamat miehistä jo katselivatkin aseita seinältä, vaan Ylönen kävi estelemään heitä, samalla varoittaen huoveja.

— Näette, että kohta syntyy verinen leikki, jota minä en kykene hillitsemään, jos reuhaamisenne vielä jatkuu.

Huovit olivat vaatehtineet ja kiinnittäneet miekat vyölleen ja kävivät nyt nostamaan uutta oluttynnyriä permannon alta. Ylönen aikoi vastustaa, mutta painui penkille pää käsien varaan. He saivat jatkaa reuhaamistaan, miesten heitä synkästi silmäillessä.

Kohta kävi Henrikinpoika tahtomaan ruokaa itselleen ja miehilleen. Nyt loppui jo Ylösen kärsivällisyys ja hän kivahti:

— Ei tule murenaakaan! Vai pitäisikö minun juhlapäivänä lähteä perheineni kerjäämään. Suoriutukaa heti toisiin taloihin tahi muuten tartumme aseisiin ja silloin painutte tuohon paikoillenne, ettekä siitä ikinä nouse.

Huovit eivät käyneet vastarintaan, nähtyään, että se olisi käynyt heille vaaralliseksi. Tyytyivät ilman ruokaa, vaikkakin muristen, avaamaan äsken nostamaansa oluttynnyriä.

Ulkona, seesteisellä taivaalla näytti otava jo aamua, ja osa talonväestä ja vieraista valmisteli joulukirkkoon lähtöä. Olavi Martinpoika oli jo hevosensa valjastanut ja kiirehti pirtissä lähtöön morsiantaan, joka oli huoveja peläten piileksinyt läävässä.

— Pian, huovit kohta sinut huomaavat.

Mutta Henrikinpoika oli jo huomannut lähtijät.

— Kas, siinähän se morsian on, enkä ole tuota ennemmin huomannut. Kyllä, pahus vie — ja Henrikinpoika kävi Olavi Martinpojan eteen — tuollainen rähjä olisi saanut tyytyä huonompaan. Parempi olisi tuo tyttö minulla kainaloisena kanana.

Martinpoika silmäili seinälle, jossa oli aseita, mutta halliten yli reunojen kuohuvan kiukkunsa kääntyi ovelle mennäkseen.

— Ei niin saa mennä, ja Henrikinpoika tarttui tyttöön ja nosti syliinsä — yksi suukko ensin…

Isku Martinpojan nyrkistä putosi raskaasti huovin naamaan, josta pirskahti veri lattiapahnoille. Tyttö pääsi pakoon. Huovit paljastivat miekkansa aikoen hyökätä miesten päälle, mutta samassa oli miehilläkin aseet käsissä ja huovit saarrettiin joka puolelta. Aseet kohosivat, lyöntiin valmiina molemmin puolin. Silmänräpäyksen harkitsivat huovit aseet kohotettuina voimiaan, mutta huomasivat ne vähäisiksi vastustajiinsa verraten. Aseet painuivat ja humalaiset huovit horjuivat ulos, lähtien pian talosta.

— Veri jäi tällä kertaa vuotamatta, mutta jääneekö kauaksi aikaa. Aseisiin tarttumatta ei heitä jaksane kauan kärsiä, virkkoi Ylönen, hänkin valmistellen kirkkoonlähtöä.