ITSEÄÄN ETSIVÄ VANHUS.

Oli oikea lokakuun iltapäivä vuonna 1450. Harmaana rykelmänä ja sateen tummentamin lautakatoin kohosivat Tuulensuunlahden rannalla noin viitisen vuotta sitten valmistuneet Naantalin luostarin rakennukset. Munkkien puutarhaa ympäröivä muuri ei ollut vielä täysin valmis ja sen takaa näkyi rakennusten välistä muutamia kellastuneita lehtipuita. Muurinrakentajat olivat vetäytyneet sateensuojaan eikä luostarin lähistöllä näkynyt yhtään elävätä olentoa.

Jo lähes tunnin ajan oli piispa-vanhus kävellyt huoneessaan edestakaisin ja joka kerta kun hän pysähtyi luostarin puoleisen ikkunan eteen, näki hän tuon saman, syksyisen ja lohduttoman taulun edessään.

Kun hän väliin teki poikkeuksen kävelylinjaltaan ja seisahtui hetkeksi toisen, Lemunselälle antavan ikkunan ääreen, aukeni hänen eteensä vieläkin apeampi näköala. Vesihöyryjen täyttämä taivas ja samanvärinen meri olivat kuin samaksi sumuharmaaksi kaaokseksi yhtyneet. Vettyneinä ja turvattomina uiskentelivat sen keskellä pienet luodot. Äsken oli lahden suulla näkynyt kalastaja verkkoaan nostamassa, mutta nyt oli sekin vetääntynyt matalaan tölliinsä Kailon saarella.

Vanhuksen pehmeät kartuaanikengät eivät synnyttäneet kävellessä mitään ääntä. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan sateen ropina ja se vähäinen sihinä, jonka seinään pöydän kohdalle kiinnitetty tiimalasi sai aikaan.

Palattuaan keväällä Ruotsista, jossa hän yhdeksästäkymmenestä kolmesta ikävuodestaan huolimatta oli vielä ottanut osaa valtaneuvoston kokouksiin sekä rauhanneuvotteluihin Tanskan kanssa, oli Maunu Tavast juhlallisesti eronnut piispanvirastaan. Kolme kuukautta oli hän nyt melkein täydessä yksinäisyydessä viettänyt täällä pienessä talossaan, jonka hän oli rakennuttanut niemekkeelle vastapäätä luostaria. Hänen ainoana toverinaan oli iäkäs, puolikuuro palvelijatar, joka äänetönnä askaroitsi keittiössä.

Huone hämärtyi yhä enemmän ja vanhus jatkoi kävelyään. Hänen kookas ja muinoin niin voimakas vartalonsa oli rapistunut ja ikäänkuin kokoon painunut. Kasvot olivat syvien ryppyjen uurtamat, parta ja mustan kalotin alta näkyvä tukka lumivalkoiset. Mutta viisaat ja lempeät silmät olivat vielä kirkkaat ja todistivat, etteivät hänen hengenvoimansa olleet kuihtuneet yhtä rintaa ruumiin kanssa.

Pöydällä oli raskas, hopeasilainen Vulgata avattuna Salomonin Saarnaajan kohdalta. Vanhus oli ennen kävelemään ryhtymistään lukenut siitä pienen palasen ja toisti nyt hiljaa mielessään: "Minä saarnaaja olin Israelin kuningas Jerusalemissa. Ja minun sydämeni pyysi etsiä ja viisaasti tutkia kaikkea, mitä taivaan alla tapahtuu. Senkaltaisen viheliäisen vaivan on Jumala antanut ihmisten lapsille, että he siinä itseänsä vaivaisivat. Minä katsoin kaikkia töitä kuin auringon alla tehdään, ja katso, se oli kaikki turhuus ja hengen vaiva."

"Turhuus ja hengen vaiva", toisti hän hetken kuluttua huoaten ja pysähtyi taas ikkunan eteen. Sieltä häämötti pienen lahden takaa hämärän ja sateen keskeltä luostari, yksi hänen monien puuhiensa näkyvä tulos. Mutta niin omituisesti oli hän siitäkin jo ehtinyt loitontua. Näinä kolmena kuukautena oli hän ikäänkuin vuorenrinnettä yhtämittaa kohonnut ylös. Kuta ylemmäs hän nousi, sitä pienemmiltä ja vähäpätöisemmiltä näyttivät hänen monet ja loistavat elämäntyönsä. Mutta samalla alkoi niiden takaa, hyvin kaukaa, yhä selkeämpänä näkyä hänen varhaisin nuoruutensa.

Ja sitä hän ikävöitsi jälleen, ei suinkaan saadakseen uudelleen elämänsä elää, vaan voittaakseen takaisin puhtaan nuorukaissydämensä, tavatakseen jälleen oman itsensä. Sillä sikäli kuin hän maailman turulla liikkuessaan oli vieraantunut nuoruutensa herkästä puhtaudesta, sikäli oli hän tuntenut eksymistään eksyvänsä omasta itsestään. Mitä muuta olivat hänen väsymättömät toimensa kirkon ja valtion asioissa olleet kuin yhtämittaista kaupanhierontaa, tinkimistä, punnitsemista ja tuulensuuntain levotonta vakoilemista. Pala palalta se oli hajottanut hänen persoonallisuuttaan ja hänen ympärilleen oli vähitellen kasvanut kuin kuonakerros. Hän oli kyllä pitkin matkaa tuntenut tämän ja kaivannut yksinäisyyden puhdistavaa voimaa, ja kerran hän kesken kiihkeintä toimintaansa oli lähtenyt pitkälle ja vaivaloiselle matkalle pyhään maahan, vain saadakseen olla yksin oman itsensä kanssa. Mutta sitten oli taas alkanut sama levoton hyörintä ja itsestään vieraantuminen.

Muut eivät olleet koskaan nähneet tätä hivutusta hänen sisällään. He tunsivat hänet vain "et re et nomine magnus" — töiltään ja nimeltään suurena. Mutta hänelle itselleen olivat yhä syvemmässä merkityksessä selvinneet pyhän kirjan sanat: "Mitä se ihmistä auttaa, jos hän kaiken maailman voittaisi ja saisi sielullensa vahingon."

Olivatko hänen tekonsa sitten olleet itsekkäitä? Kaukana siitä! Sillä olihan hän suuret rikkautensa jakanut köyhille ja apua tarvitseville ja olivathan kaikki hänen toimensa tähdänneet isänmaan, kansan ja kirkon parasta. Eikä hän sittekään ollut voinut olla sovinnossa itsensä kanssa. Sillä hän oli suorittanut nuo työnsä valtiomiehenä eikä profeettana. Ja tätä jälkimmäistä hän kuitenkin oli nuoruudessaan uneksinut. Mutta valtiomiehen liukkailla poluilla oli hän eksynyt nuoruudestaan ja sen mukana omasta itsestään.

* * * * *

Ping-pang-ping-pang! alkoi äkkiä kuulua lahden takaa sateen ja hämärän keskeltä. Se oli ehtoo-soitto luostarista.

Piispa meni makuuhuoneeseensa ja polvistui pieneen rukoustuoliin. "Herra, ennenkuin kutsut minut pois, anna minulle nuoruuteni puhdas sydän ja luo minuun uusi, vahva henki!" rukoili hän hiljaa.

Hänen palatessaan arkihuoneeseen oli vanha palvelijatar sytyttänyt kynttilän ja viritti juuri tulta suureen, avosuiseen uuniin. Kun hän sen tehtyään poistui ikkunaluukkuja sulkemaan, istui piispa pesän edessä olevaan suureen, nahalla vuorattuun nojatuoliin, jonka jaloissa oli karhuntalja. Hän tunsi jäsenissään suurta raukeutta pitkän kävelyn jälkeen ja kauan istui hän mitään ajattelematta.

Puut räiskyivät pesässä, kynttilä ritisi pöydällä ja sade ropisi ikkunaluukkuihin. Ja ajan järkähtämätöntä kulkua osottaen sihisi hiekka hiljalleen tiimalasissa.

"Jumalan rauha, isä!" kuului ovensuusta.

"Ah, sinäkö se olet, poikani?" sanoi piispa havahtuen ja ojensi kätensä tulijan suudeltavaksi.

Se oli nuori, kirkassilmäinen mies, puettuna birgittalaismunkin harmaaseen mantteliin. Vasemmassa rintapielessä näkyvä punainen risti osotti hänen olevan pappisveljen. Luostaritoimiensa ohella palveli hän piispalla kirjurina. Tämä hänen viimemainittu virkansa rajottui kuitenkin pääasiallisesti siihen, että hän iltasin kävi lukemassa vanhukselle. Sillä viime vuosina oli piispaa alkanut haitata pitkänäköisyys, joten hänen oli vaikea varsinkin tulenvalolla lukea.

Kun nuori munkki oli kertonut luostarin niukat kuulumiset siltä päivältä, otti hän esiin kirjan, josta hän edellisinä iltoina oli lukenut. Se oli "Sermones Jacobi de Lausanno". Mutta piispa ei nyt kuunnellut Jakob Lausannelaisen oppineita raamatunselityksiä, sillä hänen ajatuksensa liikkuivat kokonaan toisaalla.

Hän muisteli, kuinka hän viime huhtikuulla eräänä iltana istui näin pesän edessä majatalossaan Halmstadissa, jossa hän toisten valtaneuvosten mukana oli neuvottelemassa Tanskan edustajien kanssa Kaarlo Knuutinpojan ja Kristian Oldenburgilaisen välisistä riitakysymyksistä. Silloin ilmestyi odottamatta huoneeseen — aivan kuten nuori munkki äsken — yksi neuvotteluihin osaa ottavista Ruotsin herroista, kuninkaan sukulainen Maunu Green. Hänellä oli ilmotettavanaan eräs sangen tärkeä ja arkaluontoinen asia, mutta ennenkuin hän saattoi piispan tehdä siitä osalliseksi, tuli tämän pyhästi luvata ehdotonta vaitioloa. Hän lupasi kunniansa kautta ja herra Maunu Green ilmaisi asian, joka sai piispa-vanhuksen hämmästyksestä kalpenemaan. Muutamat kokouksessa olevat Ruotsin herrat olivat yhdessä tanskalaisten kanssa tehneet salaliiton, jonka tarkotuksena oli kukistaa Kaarlo Knuutinpoika ja toimittaa hänen kruununsa Kristianille. Luottaen hänen antamaansa juhlalliseen vaitiololupaukseen esitti Maunu Green valtiokeikaussuunnitelman yksityiskohdat sekä jätti hänet sitten miettimään, tahtoiko hän tulla osalliseksi liittoon. Koko yön vietti piispa sitten ankarassa sisällisessä taistelussa ja meni aamun tullen kuninkaansa luo sekä ilmaisi häntä uhkaavan vaaran.

Tämä oli viimeinen niitä ikäviä ristiriitoja, joiden puristukseen julkinen elämä oli niin usein hänen omantuntonsa asettanut. Kohta sen jälkeen oli hän palannut kotimaahan, jättänyt piispanvirkansa sekä vetäytynyt tänne yksinäisyyteen. Mutta viimeisenä ja pahimpana jäyti hänen mieltään tuo Halmstadin tapaus eikä hän ollut sitä vielä saanut itselleen selväksi.

Hermostuneesti sormieli hän kauhtanaansa kiinnittävän nauhan päitä, keskeytti äkkiä lukemisen ja lausui:

"Kuulehan, poikani! Mieleeni johtui eräs arvotus, joka minulle kerran annettiin vastattavaksi. Se oli tämmöinen: oli kerran kaksi ystävystä, nuorempi ja vanhempi. Mutta nuoremmalla oli salaisia vihamiehiä ja he tulivat vanhemman luo sekä vaativat tältä vaitiolon lupauksen, ilmaistakseen hänelle tärkeän asian. Hän lupasi kunniansa kautta olla vaiti ja nyt hän sai kuulla salaliitosta, jonka tarkotuksena oli vahingoittaa hänen ystäväänsä. — Sanopas nyt, poikani, kuinka sinä olisit menetellyt tuon vanhemman ystävän sijassa."

"Minä en, isä, olisi ensinkään antanut vaitiolon lupausta, ennenkuin olisin ollut selvillä asian laadusta", vastasi nuori luostariveli hetken mietittyään.

Itse asiassa tiesi vanhus, että munkki vastaisi juuri siten, ja itsekseen ajatteli hän: "Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan."

Kun munkki oli lähtenyt, istui vanhus vielä kauan riutuvan pesävalkean ääressä.

Syyttikö hän itseään siitä, että oli kuninkaalle ilmaissut sen, mitä oli vaitiolon lupauksella kuullut? Ei, sillä olihan se hänen velvollisuutensa laillista hallitsijaansa kohtaan, johon häntä sitoi aikaisempi vala Mutta ah! jos hän noilla valtiomiehen liukkailla poluilla olisi voinut säilyttää nuoruutensa puhtauden ja kirkkaan Salomoni-vaiston, niin hän olisi tämänkin asian ratkaissut niinkuin tuo nuori munkki.

Kun piispa-vanhus yksinkertaisen illallisen syötyään asettui levolle ja uni kauan pakeni hänen silmiään, johtui hänen mieleensä äkkiä kiirastuli. Kuinka hän olikin aina käsittänyt sen puustavillisesti ja kaavamaisesti! Mutta tämähän oli juuri kiirastulta, jossa pala palalta kulutettiin hänestä se elämän tartuttama kuona, joka peitti häneltä oman puhtaan ja alkuperäisen itsensä — ja samalla Jumalan. Ja nyt saattoi hän siunata näitä yksinäisyytensä raskaita hetkiä, jotka hiljalleen puhdistivat häntä ja askel askeleelta palauttivat häntä alkuperäänsä: Jumalaan.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli laannut satamasta ja kun luostarin kellokastarista kuuluivat tertian sävelet, pilkisti aurinko piispan huoneeseen. Tuntien itsensä tavallista virkeämmäksi kietoi hän kaapun päälleen ja lähti poukaman ympäri kiertävää polkua astelemaan luostarin kirkkoon, missä hän nöyrästi munkkien joukossa suoritti aamuhartautensa.

* * * * *

Mutta sateisia iltoja ja myrskyisiä päiviä seurasi vielä monta, jolloin piispa-vanhus käyskeli yksinäisessä huoneessaan ja teki tiliä elämästään. Vasta puolentoista vuoden päästä sai hän tilinsä päätökseen. Eräänä kirkkaana maaliskuun aamuna, juuri kun luostarin kellot soivat matutinaan, päätti hän viittä vaille satavuotisen vaelluksensa. Ja kun vanha palvelijatar primasoiton aikana astui hänen makuuhuoneeseensa, näki hän hänen kasvonsa onnellisen hymyn kirkastamina kuin olisi hän viimeksi kuiskannut: "Minä olen löytänyt itseni ja palaan Jumalaan."

Jöns Maununpojan urotyö.

"Heh, heh, hee!" kaikui leveä naurun remakka Viipurin linnan vanhassa ritarisalissa, jossa eräänä maaliskuisena iltana v. 1555 oli joukko herroja ryhmittynyt juomapöydän ympärille pesävalkean ääreen.

Kaikista leveimmin hohotti muuan täyteläinen, parrakas ja iloisen näköinen mies, joka äänekkyytensä ja sukkeluuksiensa takia oli heti alussa päässyt seuran keskukseksi, vaikka joukossa olikin useita häntä arvossa ylempiä. Hän oli vallan nuorta rälssiä, nimeltään Jöns Maununpoika, Kelkkalan tilan haltia Viipurin pitäjästä. Tämän lisäksi oli hän äsken saanut kuninkaalta valtuuden Kivennavan ja Äyräpään voudinvirkaan.

"Syököön minut seitsemän ryssää, ellei se äijä vielä vanhoillaankin ole ovelampi kuin me kaikki yhteensä — niin, itse herra Klauskin mukaan laskettuna", huudahti hän naurunpuuskan tauottua.

Hymyillen katsahtivat kaikki Klaus Kristerinpoikaan, jonka tarmokkaat, mutta samalla kettumaiset kasvonpiirteet selvästi ilmaisivat älyä ja viekkautta. Mutta asianomainen ei ollut tietävinään tästä likimenevästä leikinlaskusta, vaan kääntääkseen keskustelun takaisin kuninkaan kirjeeseen kysyi rauhallisesti: "Ihanko tosissaan hän kirjottaa sellaista ja lupaa oikein reininviiniä meille lähettää?"

"No, saatte itse nähdä ja kuulla", lausui Ahtisten herra, Maunu Niilonpoika, joka nykyään hoiti linnan päällikkyyttä, ja pöydästä nousten poistui huoneesta.

Kun hän hetken kuluttua palasi, oli hänellä kädessään Kustaa-kuninkaalta saapunut kirje. Näytettyään kaikille tuttua allekirjotusta "Göstavus", joka vankoin ja täsmällisin goottilaiskirjaimin oli piirretty hiukan vinoon tekstin alle, levitti hän paperin eteensä pöydälle ja alkoi hymyään hilliten lukea:

"Ja muutoin meistä tuntuu viisaimmalta, että meidän väkemme saapi joitakin väkeviä juotavia, joko paloviinaa, reininviiniä, simaa tahi pryssinkiä niin paljon että kukin saa hyvän humalan, jotta he sitten, kun joudutaan taisteluun vihollisen kanssa, olisivat sitä kärkkäämmät ja rohkeammat käymään kimppuun."

"He he he… hah hah haa!" vyöryi naurun jyrinä ympäri pöydän.

"Ukko näkyy tietävän, mikä voima viinassa asuu", lausui Kivennavan vouti. "Mutta hänen olisi myöskin pitänyt toimittaa sitä ainetta riittämiin asti — aivan yhtä riittävästi kuin tuolla itäkulmilla piisaa koirankuonolaislaumoja, joita vastaan meidät on tänne vartioiksi asetettu."

"Elähän nurise, veli Kivennapa", vastasi linnanpäällikkö, "sillä näiden sarkkojen sisällys on juuri Kyösti-ukon toimittamaa tavaraa. Toissa päivänä saapui näet Turusta kuninkaan laskuun kokonaista neljätoista aamia reininviiniä."

"No ei sitten muuta kuin: eläköön vanha Kyösti-kuningas!" huudahti herra Jöns. "Mutta entäs paloviina ja pryssinki?"

"Niitä meillä on ennestään jonkun verran tallella — ainakin parin kolmen tappelun varalle."

"Entäs onko ruutia, kuulia ja pyssyjä yhtä riittävästi varastossa?" kysyi Niilo Boije.

"Luulenpa niitäkin olevan meillä tarpeellisen määrän", ilmotti Maunu Niilonpoika, "vallankin mitä ruutiin tulee, sillä viime tammikuussahan me pääsimme vihollisista parin ruutitynnyrin hinnalla."

"Niiden kävi kuin faaraon sotajoukon ennen, upposivat mereen koko kymmentuhantinen joukko", arveli Kelkkalan herra. "Kyllä maar ensi kesänä saadaan silakat ja turskat lihavina."

"Oliko siinä jotakin sotajuonta teidän puoleltanne vai itsestäänkö meri heidät nieli?" uteli Niilo Boije, joka vasta äsken oli Länsi-Suomesta tänne saapunut.

"Omasta itsestään meille Viipurinlahti sen palveluksen teki", virkkoi linnanpäällikkö, "jää yksinkertaisesti murtui heidän allaan, kun he yhteen läjään ahtautuneina kokoontuivat Revonhännän selälle. Ja olipa todentotta sitä molskahusta nautinto katsella täältä linnan muureilta, kun tiesi niiden pakanain taas tulella ja miekalla maakunnassa riehuneen, ryöstäen, kiduttaen, naisia raiskaten ja lapsia surmaten, kuten heidän tapansa on aina ollut."

"Kymmenentuhatta partaa yhdellä iskulla — kiitos sinulle, Viipurinlahti!" lausui herra Jöns ja tyhjensi sarkkansa. "Mutta olikos siellä kuninkaan kirjeessä muita yhtä otollisia ja maistuvia keinoja vihollisen vastustamiseksi?"

"Kyllä, vaikk'ei niin makua hiveleviä", vastasi herra Maunu, jonka edessä kuninkaan kirje oli vielä levällään.

Hetken sitä selailtuaan luki hän:

"Levittäkää myöskin väestön keskuuteen sellaisia tietoja, että ne suomalaiset ratsumiehet, jotka ovat olleet vankeudessa Venäjällä, ovat tulleet niin julmasti ja armottomasti kohdelluiksi, että kunniallinen mies haluaa mieluummin kuolla kuin joutua sellaisen piinan uhriksi. Tämänkaltaisten tietojen kautta käyvät sotilaamme tarpeen tullessa sen kiukkuisemmin ryssien kimppuun ja kaatuvat mieluummin kuin haluavat vangeiksi antautua."

"Kas, kas, äijää, kun osaa olla ovela", naurahti Klaus Kristerinpoika. "Mutta aivan liian varovaiseksi, etten sanoisi araksi, hän on vanhoillaan käynyt."

"Ja itaraksi, joll'emme nyt tahdo noita neljäätoista reininviini-aamia ottaa lukuun", lisäsi Jöns Maununpoika.

"Hän vastustaa kynsin hampain meidän suomalaisten pyrkimyksiä päästä antamaan ratkaiseva isku", jatkoi Klaus-herra vakavasti. "Hän kuvittelee vaaran suuremmaksi kuin se onkaan ja antaa soveliaan hetken luisua käsistä. Ja kun yli koko maamme nykyään oltaisiin alttiita suureen sotaretkeen moskovalaisia vastaan! Emmekä me ilman sellaista saa taas pitkiin aikoihin täällä rauhassa elää."

"Niin, oikein perinpohjin ruhjova ja maan tasalle masentava sotaretki!" lisäsi Niilo Boije intohimoisesti. "En epäile ollenkaan, ettemmekö siinä onnistuisi."

"Varmasti, sillä meillä on tätä nykyä siksi hyvät varustukset ja kansan mieli viimeisistä vihollisen hävityksistä siksi kiihdyksissä", vakuutti Klaus-herra. "Ja me, jotka ryssän kanssa olemme saaneet olla paljon lähemmissä tekemisissä kuin kuningas, tiedämme, ettei hänen mieslukunsa niinkään suuria merkitse."

"Omituista, että ne siellä Ruotsissa yleensä pelkäävät moskovalaisia paljon enemmän kuin me, jotka täällä heitä lähinnä elämme ja olemme aina vaaralle alttiina", arveli Maunu Niilonpoika.

"Niinhän se aina on", vastasi Klaus-herra, "että vaara kaukaa katsoen näyttää pelottavammalta, mutta pienenee sikäli, kuta lähemmäs tullaan. Ja me olemme jo kyllä ehtineet havaita, että tuolla Neva-joen takaisella jättiläisellä on jalat savesta kuten muinoin siinä Nebukadnesarin unennäössä."

"Niin ettei muuta kuin voimakas potku koiville ja koko kuvatus lysähtää läjään kuin lumiukko keväällä", tarttui Jöns Maununpoika ja teki jalallaan vahvistavan eleen.

"Niin, pudottaa se läjään, ihan vakavasti puhuen, silloin vasta me saamme rauhassa elää. Jos me olisimme tavallisten ihmisten kanssa tekemisissä, kuten lännen puolella, niin silloinhan kyllä tavalliset rauhansopimuksetkin jotakin merkitsisivät. Mutta moskovalaisen kanssa — ei niist' mitään! He voivat tänään ristin suutelemisella vakuuttaa ikuista rauhaa ja jo huomenna murhaten ja polttaen karata rauhaan luottavan naapurinsa rajojen sisälle. Sanottu sana ja tehdyt lupaukset ovat heille kuin tyhjää ilmaa. Merkillisen niljakasta ja epäluotettavaa kansaa! Niin, koko Moskovan valtakunta on kuin pohjaton suo, josta myrkylliset usvat ja alituiset hallat uhkaavat meidän viljelyksiämme."

"Ja ilmaa pimittävät heinäsirkkaparvet", lisäsi Jöns Maununpoika, "pajarien ja knääsien johdolla liikkuvat heinäsirkkaparvet. Milloin hyvänsä voimme sieltä taas saada kuuron niskaamme. Mutta vanhan Knuutti Possen ja hänen kruutitynnyriensä nimessä minä laitan asiat niin, että moskovalainen lyö nenänsä Iittiin sitä kivistä napaa vasten, mikä minun voutikuntani on."

Toisten nauraessa vahvisti Jöns-herra sanojaan kuvaavalla eleellä, kohotti sitten kannunsa ja vaati pöytäseuruetta juomaan Suomen kaakkoisimman voutikunnan maljan.

Leikillisten ja vakavien keskustelujen vuorotellessa jatkui sitten juominkia pitkälle yön selkään.

* * * * *

"Ylös, herra Jöns! Herätkää ja nouskaa ylös, herra Jöns!"

Se oli nuorenpuoleinen mies kevätahavan tummentamin kasvoin, joka seuraavana aamuna ani varhain koetti kiskoa Jöns Maununpoikaa unettaren helmoista, jonne tämä viinin raskauttamana oli ehtinyt juuri parahiksi ja mukavimmilleen vaipua. Hyvän aikaa sai hän riuhtoa punottavaa voutia, ennenkuin sai hänen raskaan kuorsauksensa katkeamaan ja muuttumaan jonkunlaiseksi puheenärinäksi, josta saattoi erottaa sanat: Kivennapa, moskovalaiset, reininviini ja pryssinki.

Nuori mies korotti ääntään ja melkein huusi hänen korvansa juuressa:

"Nouskaa, herra Jöns, sillä vihollinen on tullut rajan yli!"

"Häh, vihollinenko?" ärähti vouti, kavahti istualleen ja avasi verestävät silmänsä selko selälleen. Nyt vasta tunsi hän oman kirjurinsa. "Kautta kaikkien reininviinitynnyrien, kuinka sinä täällä olet ja mitä varten olet jättänyt virka-asemasi Kivennavalla?" huudahti hän.

"Ettekö kuullut, että vihollinen on ilmestynyt taas rajalle kolmenkymmenen tuhannen miehen voimalla", kertoi kirjuri. "Lennossa kiidätin minä kahden kivennapalaisen talonpojan kanssa läpi yön tänne, tuomaan sanaa teille, kuten lähtiessänne määräsitte. Tontteriin ja Mustapohjaan oli eilen iltapäivällä saapunut pakolaisia ja lähtiessämme loimotti eteläisellä taivaanrannalla useita tulipaloja."

"Kyllä minä ne sen tulen vietävät korvennan!" huusi Jöns Maununpoika. "Mutta toimita minulle kaikista ensimäiseksi ja ilman siekailuja kannullinen pryssinkiä, sillä täällä pääkopassani takoo ja surisee kuin kimalaispesässä. Vai kolmenkymmenen tuhannen miehen voimalla, senkin vietävät! Mutta vartokoot, kyllä minä niille Kivennavalla nostan tien pystyyn."

Tyhjennettyään sarkallisen vaahtoavaa ja raikasta pryssinkiä, kohentausi hän jalkeilleen ja oli tuota pikaa täydessä toimessa. Tällä välin oli myöskin linnanpäällikkö sekä toiset herrat saatu hereille ja Jöns Maununpojan kirjurin tuoma uutinen oli nopeasti saattanut heidät jalkeille.

"No nyt me taas saimme parven niskaamme ja kokonaista kolmekymmentä tuhatta pitkäkauhtanaista Iivanaa", huusi herra Jöns, kun kaikki olivat kokoontuneet neuvottelemaan. "Kuinka paljon teillä on varaa luovuttaa minulle sotilaita, sillä lähden oitis lennossa Kivennavalle?"

"Linnan varusväestä me tuskin uskallamme luovuttaa enempää kuin korkeintaan kolmisen ruotua ratsuväkeä ja viisi jalkaväkeä", vastasi Maunu Niilonpoika.

"Hm, siis sataviisikymmentä miestä. Tosin se ei ole järin paljo kolmeakymmentä tuhatta vastaan, mutta yrittänyttä ei laiteta. Kuulehan sinä, Joensuun herra, joka olet parempaa oppia saanut ja kirjoja viljellyt, etkös sinä illalla puhunut jostakin kreekiläisten kuninkaasta…"

"Niin, Leonidaasta", hymähti Klaus Kristerinpoika.

"Aivan niin, ja hän seisoi…"

"Seitsemän sadan kreikkalaisen kanssa toista miljoonaa persialaista vastaan."

"Niin juuri, ja voitti."

"Olisi kenties voittanut, ellei olisi ilmestynyt kavaltajaa."

"No, jos siis tämä kreekiläiskuningas — mikä sen nimi nyt taas olikaan — voitti seitsemällä sadalla miehellä toista miljoonaa persialaista, niin totta totisesti Jöns Maununpojan silloin täytyy sadalla viidelläkymmenellä suomalaisella hajottaa tuuleen kolmekymmentä tuhatta moskovalaista."

"Mutta Leonidaspa seisoi miehineen ahtaassa vuorensolassa."

"Yks kaikki, sillä seisonhan minä sen sijaan kiven navalla. Mutta puoli tusinaa nikhakoja teidän on minulle lainattava sekä yhtä monta taitavinta tykkimestarianne. Ja jalkamiehistä pitää ainakin puolet olla pyssyniekkoja. Viidelläkymmenellä tuliluikulla minä jo poltankin heiltä parrat hyvänpäiväisiksi. Ja ryssä ilman partaa — eihän se ole enää mistään kotoisin."

* * * * *

Tuota pikaa hankkiusi Jöns Maununpoika taipaleelle. Linnanpihalla sijotettiin rekiin kiiltäviä nikhakoja ja kaupungista hankittiin lisää hevosia, sillä matkan jouduttamiseksi sovitettiin kaikki jalkamiehet rekiin. Hevosen selkään noustuaan ja viiskymmenmiehisen ratsujoukkonsa etupäähän asettuessaan lausui Jöns Maununpoika linnanpihalle kerääntyneille herroille:

"Muutaman päivän kuluttua minä palaan tänne pitoja jatkamaan ja silloin te näette minun vyössäni voitonmerkkinä puolikymmentä pajarin partaa."

Hän kannusti hevostaan ja onnentoivotushuutojen kaikuessa lähti pieni joukkue pyrynä liikkeelle.

"Saapas nähdä, kuinka se huimapää selviää", virkkoi Maunu Niilonpoika huolestuneena partaansa sivellen.

"Tuollainen mies selviää mistä hyvänsä", arveli siihen Niilo Boije, tähystellen menevien jälkeen.

* * * * *

Levottomuudella ja jännityksellä odoteltiin Viipurissa tietoja vihollisesta, samalla kun kuumeisesti varustauduttiin häntä vastaan ottamaan. Porvarit kaupungissa ja sotilaat linnassa olivat yötä päivää toimessa. Ampuma-aseita laitettiin kuntoon ja muonavaroja kerättiin muurien sisälle ja edellistä pelastusta muistaen sahautti linnanpäällikkö laajalti kaupungin ja linnan ulottuvissa olevia jäätiköitä. Jöns Maununpojan odotettiin vihollisen edellä peräytyvän takaisin linnan suojaan ja toivottiin ainoastaan, ettei hän menettäisi kaikkia miehiään ja kallisarvoisia ampuma-aseita.

Parin päivän kuluttua hän iltahämärissä palasikin. Linnanpäällikkö sekä toiset herrat olivat päivätyönsä päätettyään kokoontuneet jälleen pesävalkean ääreen. Silloin kajahti muureilta vahtisotilasten torventoitotukset ja kohta sen jälkeen tömisyttivät linnansiltaa lukuisat hevoskaviot.

"Jöns Maununpoika varmaan?" virkkoi linnanpäällikkö ja aikoi lähteä ulos. "Hänellä on varmaankin vihollinen kintereillään."

Toiset kavahtivat myöskin seisaalleen aikeissa seurata häntä. Portaita pitemmälle eivät he kuitenkaan ehtineet, sillä siellä tunkihe Jöns Maununpoika jo heitä vastaan huutaen:

"Takaisin, takaisin, hyvät veljet! Ei mitään hätää, sillä häntä suorana pakenee vihollinen takaisin Moskovaa kohti!"

Kun oli palattu takaisin sisälle, heitti Jöns Maununpoika matkaturkkinsa nurkkaan lavitsalle ja pyylevän asennon ottaen osotti vyötään, jossa roikkui puolikymmentä eriväristä karvatukkoa.

"Viiden pajarin parrat, kuten lähtiessäni lupasinkin", virkkoi hän ja alkoi viskellä partoja vyöstään pöydälle.

"Tämä ruskea ja kaikista tuuhein koristi vielä toissapäivänä heidän ylimmän päällikkönsä, pajari tai ruhtinas Iivana Bibikoffin leukapieliä. Ja noiden toisten entiset omistajat — mene ja tiedä heidän nimensä, jotakin -koffeja, -jeffejä ja -noffeja ne olivat, mutta täysiä pajareita joka tapauksessa, sen voivat vankimme todistaa."

"Mutta… oletko sinä todellakin ollut taistelussa moskovalaisten kanssa…?" sai Maunu-herra vihdoin lausutuksi.

"Ja ajanut ne hiiteen, tietysti!" täydensi Jöns Maununpoika.

"Mutta kuinka se on tapahtunut? Kerrohan lähemmin."

"Kuivin suinko?" vastasi Jöns-herra, silmäillen kysyvästi ympäri pöydän. "Luulenpa että nyt olisi parempi syy pitää kemuja kuin pari päivää sitten. Vai oletteko sen kuninkaan lähettämän reiniläisen lipittäneet loppuun sill'aikaa kun minä olin noita partoja pyydystämässä?"

"Missä ja kuinka suuri voimaisena sinä kohtasit vihollisen?" kysyi herra Maunu Niilonpoika, kun viiniä oli tuotu ja Jöns Maununpoika saanut alotteeksi hyvän kulauksen.

"Kivennavan Joutselässä. Niitä oli kolmetoista tuhatta partaa tai ainakin niille paikoin. Alkuaan se oli ollut kolmenkymmenen tuhannen joukko, kuten sanantuojat kertoivat, mutta rajalla se oli jakaantunut kolmeksi joukkueeksi. Tämä, jonka minä Joutselässä hajotin tuuleen, oli niistä suurin ja sitä johti juuri tuon halliparran entinen omistaja. Toinen joukkokunta oli liikkeessä Uudellekirkolle ja kolmas Muolaaseen päin. Niiden oli tietysti tarkotuksena ryöstäen ja polttaen samota tänne Viipuriin, mutta pääjoukon häviöstä säikähtyneinä pötkivät nuo toisetkin kiiruunkaupalla takaisin ja nyt ne ovat tipotiessään. Niin että Kivennavan malja, hyvät herrat!"

"Jöns Maununpojan malja!" huudahti Klaus-herra sarkkaansa kohottaen. "Mutta kerrohan nyt lähemmin taistelusta. Kai sinä ensinnäkin sait Kivennavalla vahvistusta pienelle joukollesi?"

"Sain kyllä. Nelisensataa talonpoikaa oli Kivennavalle saapuessani kokoontunut kirkolle ja minä jaoin heille voudinkartanosta aseita. Lähes kuudensadan miehen voimalla lähdimme sitten lentomarssissa etelää kohti. Joutselässä tapasin tiedusteluretkelle lähettämäni suksimiehet, jotka ilmottivat vihollisen olevan jo aivan lähellä. Asetin kiiruusti väkeni rintamaan pienelle harjanteelle, jonka kahden puolen on ennen kaadetut laajat murroshakkiot. Ratsumiehet sijotin oikealle, suksimiehet vasemmalle ja keskelle pyssyniekat sekä nikha'at. Näiden viimemainittujen eteen levitin pari riviä keihäillä ja jousilla varustettuja talonpoikia, niin että tuliaseemme olivat aluksi kokonaan piilossa.

"Tuskin oli kaikki saatu järjestykseen, kun vihollinen tuli näkyviin. Meidän pienen joukkomme nähdessään päästivät he sellaisen naurunrähäkän, että kymmenentuhatta harakkaa ei olisi heille vertoja vetänyt. Antaapa heidän nyt nauraa, sanoin minä miehilleni, tuolla lailla se Goljatkin varmaan röhötteli kun Daavidia läheni, mutta Daavid-poikapa se sittenkin oli joka viimeksi nauroi.

"No niin, sitä peliään pitäen he tulla tollakoitsivat ihan nenämme eteen ja minä olin jo antamaisillani käskyn talonpojille avata rivinsä, että nikhakamme saisivat sylkäistä tervetuliaisensa, mutta samassa heidän päällikkönsä antoi pysähtymismerkin. He olivat jo niin lähellä, että huoleti saattoi kuulla tavallisen puheen. Bibikoff, heidän ylipäällikkönsä, joka oli puettu kalliisiin turkiksiin ja ratsasti hopeahelyihin hankitulla hevosella, ajoi joukkonsa etupäähän ja alkoi puhua posmittaa. Kirjurini, joka taitaa jonkun verran heidän kieltään ja joka oli siellä mukanani, tulkitsi minulle hänen sanansa. Hän teki kaikenlaisia ivallisia kysymyksiä, että onko tässä koko Suomen sotajoukko ja mitä varten me olemme siihen tien tukkeeksi asettuneet. Hän oli ehdottavinaan välirauhaa, ettei verenvuodatus muka kovin ylenpalttiseksi kävisi ja pyysi sen jälkeen saada juoda minun maljani. Hänelle tuotiin viinaa pienellä tinakannulla, jonka hän tyhjensi minun terveydekseni ja heitti sitten astian maahan koko joukkokunnan nauraa rähistessä.

"'Vastamaljasi Iivana Bibikoff!' huusin minä ja hyppäsin samalla hevosen selästä alas, komensin talonpojat sivulle ja siepaten palavan luntun laukasin yhden nikha'an häntä kohti No, siinä ei käynyt sen hullummin kuin että äijä meni keskeltä miltei poikki ja mötkähti alas satulasta. Samalla hetkellä antoivat tulta toisetkin nikha'at sekä pyssymme, niin että kaikki muutkin päälliköt sekä kolme-, neljäkymmentä alempiarvoista kieri hangessa. Vilauksessa olin minä jälleen hevosen selässä ja huikean sotahuudon päästäen karahutimme me viisikymmentä ratsumiestä kuin hurtat päälle. Odottamattomasta kuulatuiskusta ja päällikköjensä kaatumisesta menetti vihollisjoukko kaiken ällinsä ja tuossa tuokiossa olivat he sekaisin kuin pyöräpäiset lampaat. Puolelle päivin ajoimme heitä takaa ja ainakin puolitoista tuhatta hakkasimme heistä maahan sekä otimme kolmesataa vankia. Mutta ainakin yhtä paljon he itse surmasivat toisiaan, sillä takimmaiset meidän ahdistaminamme kävivät kuin hullut etummaisten kimppuun, jotka eivät kyllin nopeasti antaneet heille tietä. Pari kertaa he tosin yrittivät vastarintaa, mutta ratsumiesteni käydessä sen tiukemmin päälle ja suksimiesteni ahdistellessa heitä kupeilta, hajaantuivat he lopulta pieninä joukkokuntina joka ilmansuunnalle. Ennen iltaa heistä oli joka sorkka hävinnyt rajan taakse. Muutamia vangeistani lähetin sen jälkeen niiden toisten joukkokuntien luo kertomaan, miten pääjoukon oli käynyt, ja siitä oli seurauksena se, että huomenissa nekin olivat kääntäneet nenänsä takaisin itää kohti. Siinä koko lorun loppu!"

"Loistavin voitto, mitä tässä maassa lienee koskaan voitettu!" huudahti Niilo Boije, joka silmät kiiluen oli seurannut Jöns Maununpojan kertomusta. "Ajatelkaas, kuusisataa miestä lyö pakoon kolmetoista tuhatta! Maljasi, veli Jöns! Tästä pitää kuninkaan saada nopeasti tieto."

"Mutta kuinka suuret olivat omat tappiosi?" kysyi Maunu Niilonpoika.

"He, neljä kaatunutta, minkä lisäksi kymmenkunnalla ratsumiehellä lienee nahka sieltä täältä rikki. Mutta niiden korvaukseksi — niin, lähdetäänkö tässä ryypyn välissä katsomaan sotasaalistani, jotta näkisitte, etten minä tässä istu päättömiä leksottelemassa."

He tulivat alas linnanpihalle, jossa rekien ympärillä kuhisi iloisesti meluavia sotamiehiä. Jöns Maununpoika ryhtyi näyttelemään voittosaalistaan ja selville kävi, että hän oli viholliselta anastanut yhdeksänkolmatta lippua, viisisataa hevosta, parintuhannen miehen asestuksen sekä parisataa kuormallista muonaa ja kaikenlaista muuta tavaraa.

"Sinä olet totinen sankari, Jöns Maununpoika!" puhkesi Niilo Boije sanomaan, kun he palasivat takaisin sisälle.

"Istuhan tuohon kuningastuoliin, niin kannamme sinua aluksi juhlakulussa ympäri huoneen", jatkoi hän huoneeseen tultua.

Iloisesti remuten kantoivat he Jöns Maununpoikaa useita kertoja ympäri huoneita. Ja sitten jatkettiin kemuja aamuun saakka. Koko linnan väestö ja kaupungin porvarit viettivät sen yönseudun iloisessa humussa ja kaikkien huulilla oli Jöns Maununpojan nimi.

Mutta ylen varovaiseksi ja epäluuloiseksi käynyt Kustaa-kuningas, jolle voitosta toimitettiin pikainen viesti, ei ottanut sitä uskoakseen, vaan kirjotti Maunu Niilonpojalle narisevan kirjeen, jossa hän väitti Jöns Maununpojan voittoa kokonaan liiotelluksi sekä varotti vasta päästämästä häntä omin päinsä vihollisten kanssa mekastamaan. Suomessa sen sijaan osattiin Jöns Maununpojalle ja hänen urotyölleen antaa täysi arvo ja tunnustus. Ja häntä usein kutsuttiinkin sen jälkeen Kivennavan Leonidaaksi, joksi Klaus Kristerinpoika oli hänet ristinyt noissa voiton kunniaksi vietetyissä kemuissa.

Päivätyön päättyessä.

Kun Kustaa Vaasan lähettämät rauhanhierojat, paluumatkallaan Moskovasta, olivat lähteneet liikkeelle Gorankylästä, nukahti piispa Agricola reessään ja näki seuraavanlaisen unen:

Hän oli olevinaan hento poikanen ja souti yksinään isänsä suurta venettä, joka oli puolillaan kaloja. Joka suunnalta nousi synkkiä pilviä, myrsky tohisi ja meri kävi korkeana. Veneeseen alkoi virrata vettä ja soutaminen kävi yhä työläämmäksi. Kalat rupesivat sätkyttelemään ja puikkelehtivat vedessä hänen jalkojensa ympärillä. Vene vajosi yhä syvempään, kuoleman tuska ahdisti hänen rintaansa ja voimiensa takaa kiskoi hän airoista. Ilma kävi yhä synkemmäksi hänen ympärillään ja sitten tuli pitkin kuohuvia aaltoja ulvoen ja meuruten tuulenpyörre, joka tempasi uppoavan veneen ja heitti sen pauhinalla rantakalliolle.

Huudahtaen heräsi piispa unestaan ja silmiään räpytellen katseli kummeksien ympärilleen. Pitkä matkareki keinahteli kevättalven nietoksissa ja hänen rinnallaan istui matkaturkkeihinsa kääriytyneenä arkkipiispa Laurentius. Heidän edellään ajoi valtaneuvos Steen Lejonhufvud ja perässä seurasi kolmas reki, jonka parihevoset huokuivat heidän päittensä yli väkevätä kaura-appeen tuoksua.

Agricola tunsi ruumiinsa hikiseksi ja raukeaksi sekä päätään omituisesti pyörryttävän.

"Jumala yksin tietää, pääsenkö minä tältä taipaleelta enää elävänä kotiin", virkkoi hän arkkipiispalle, joka hänen huudahduksensa johdosta oli kääntynet puolittain häntä kohti. "Mutta mistä juuri tällä hetkellä sellaiset aavistukset?" kysyi jälkimmäinen huolestuneena.

"Tunnen itseni sairaaksi ja tiedän, ettei minun ole suotu siitä parantua", vastasi Agricola. "Mutta tapahtukoon Jumalan tahto." Sitten kertoi hän arkkipiispalle unensa ja kuinka hän elämänsä varrella oli kahdesti ennen nähnyt saman unen ja kummallakin kertaa vaarallisesti sairastunut. Ensi kerran se oli tapahtunut Wittenbergissä ja sen jälkeen Turussa, hänen ollessaan koulurehtorina ja lopettaessaan raamatunsuomennosta.

Agricola vetäytyi jälleen turkinkauluksensa suojaan ja vaipui omiin ajatuksiinsa.

Tämä oli ainoa kerta, jolloin hänen oli täytynyt ottaa osaa valtiollisiin toimiin, ja se oli avannut hänelle tärkeitä näköaloja. Itäinen naapurimaa oli hänen mielessään tähän saakka kuvastunut hämäränä raakalaisalueena, josta ei kannattanut suuria välittää. Sieltä oli kyllä tuon tuostakin vuosisatojen kuluessa tehty hävitysretkiä. hänen isänmaahansa, mutta ne oli aina verrattain helposti lyöty takaisin ja saatu sitten elää rauhassa. Ne olivat loiskahtaneet kuin hyökyaallot kalliota vasten ja sitten särkyneenä hajonneet takaisin äärettömille ulapoilleen eikä niistä oltu sen enempää piitattu. Mutta tällä matkallaan hän oli tullut huomaamaan, että täällä oli syntymässä ja lujittumassa mahtava valtakunta. Se oli vasta päässyt tatarien ikeestä ja kokoontui nyt oman ruhtinaansa valtikan alle.

Kuinka suuresti tämä lukuisa kansa erosikaan hänen omastaan ja yleensä kaikista lännen kansoissa. Eikä ainoastaan kielen puolesta. Sillä olihan ruotsalaisillakin kokonaan eri kieli, mutta silti he olivat suomalaisille täysiä hengenheimolaisia ja veljiä. Mutta täällä oli vieraan kielen lisäksi toinen uskonto, toiset tavat — niin, kansan sielu kokonaisuudessaan oli toinen.

Näiden vastakohtien valossa hän niin selvästi tajusi, mikä vaara täältä idästä päin tuli alati hänen isänmaataan uhkaamaan. Ja tästä puolin paljon pelottavampana kuin ennen. Tulisiko halla kokonaan turmelemaan sen työn, jota hän Wittenbergistä palattuaan oli kansansa valistamiseksi ja kohottamiseksi uupumatta tehnyt? kysyi hän itseltään. Tuntien tarvetta antautua jälleen sananvaihtoon esimiehensä kanssa virkkoi hän tähän kääntyen:

"Minä pelkään, että meitä, ja ennen kaikkea Suomea, tulee täältäpäin uhkaamaan entistä suurempi vaara."

Arkkipiispa käänsi häntä kohti avuttomat ja pelästyneet vanhan miehen kasvonsa ja lausui:

"Niin, niin, Jumala varjelkoon meitä näistä moskovalaisista! Me ruotsalaiset kuitenkin kaikeksi onneksi asumme heistä tarpeeksi etäällä ja lisäksi on meri välillämme."

Hän vetäytyi takaisin matkaturkkinsa sisään kuin piiloutuakseen kaikilta idän vaaroilta.

Agricola tunsi tällä hetkellä entistä selvemmin, kuinka yksinään hän ja koko hänen kansansa lopultakin seisoi kohtalonsa edessä. Vasta päätetyssä sodassa oli kuningas jättänyt suomalaiset omin neuvoinsa selviämään vihollisesta, ja sen he olivat tehneetkin. Ja ilman hänen, Agricolan, ponnistuksia olisi rauhansopimuskin saanut Suomelle paljon epäedullisemman muodon.

Ilta pimeni hiljalleen ja he yöpyivät muutamaan pieneen kyläpahaseen. Kun he olivat astuneet sisälle kylänvanhimman taloon, tunsi Agricola sairauden herkistämine aistimineen tänään entistä voimakkaammin sen tjoktista, öljystä, likaisuudesta ja monesta muusta seikasta aiheutuneen hajun, joka on niin ominaista kaikelle venäläiselle. Tällä kertaa vaikutti se häneen erikoisen ärsyttävästi ja koti-ikävää kiihdyttävästi.

Ja nuo ristinmerkkejä tekevät ja pyhäinkuvia kumartelevat ihmiset sitten? Kuinka hän ikävöikään jo niiden keskeltä omien kansalaistensa pariin! Ne olivat kyllä vierasvaraisia ja nuolevan kohteliaita, mutta luottaa heihin ei voinut ollenkaan. Matkansa alussa he olivat tulleet sen kalliisti kokemaan. Heitä oli petetty monella tavoin ja varastettu missä ikinä siihen tilaisuutta tarjoutui. Varasteleminen, pettäminen ja valehteleminen näytti täällä olevan niin yleistä, ettei niitä tunnuttu pitävän edes minään paheinakaan. Ne miltei kuuluivat heidän uskontoonsa.

Entä heidän hallitsijansa? Talis rex, qualis grex! oli Agricola heidän Moskovassa ollessaan erään kerran tuskastuneena lausunut Lejonhufvudille, kun he palasivat suuriruhtinaan luota rauhanneuvotteluista. Kuinka tavattoman tukalaa hänen kanssaan olikaan ollut neuvotella! Milloin oli hän ollut mitä mukautuvin ja suopein, pelkkää hunajaa ja päiväpaistetta koko mies, milloin taas oikullinen ja juonitteleva kuin hemmoteltu naikkonen. Toisin vuoroin hän oli taas yhtäkkiä ja odottamatta joutunut silmittömän raivon valtaan. Heidän oli täytynyt oppia kokonaan uusi menettely asiansa ajamiseksi, sillä rauhanneuvotteluissa ei täsmällisillä keskusteluilla päästy mihinkään. Se oli ollut yhtä piilosilla-oloa, tosiasiain sotkemista ja mahdotonta tinkimistä. He olivat tulleet tarpeeksi asti huomaamaan, että totuus ja sanassaan pysyminen olivat täällä ylhäisimmillekin yhtä köykäisiä asioita kuin liassa ja pimeydessä eläville maakylien mushikoille. Täällä oli kaikki omituisen venyvää ja niljakasta.

Alussa tuo venäläisen elämän leveys, pehmeä mukautuvaisuus ja huoleton antaa-mennä-vain -ominaisuus oli heitä uutuudellaan viehättänyt. Mutta pian heidän silmänsä olivat auenneet ja he olivat alkaneet katsella sitä kokonaan toiselta kannalta. Ja silloin kotimaa ja kotimaan olot olivat ikäänkuin kirkastuneet heidän silmissään.

"Eikö rehellisyys sekä lujuus sanoissa ja lupauksissa ole valtiotaidon ensimäisiä ehtoja?" kysyi Agricola heidän illastaessaan.

"On, epäilemättä", vastasi Lejonhufvud.

"Kuinka tärkeinä pitivät esimerkiksi roomalaiset näitä hyveitä ja siksipä heidän valtiorakennuksestaan syntyikin niin luja", jatkoi Agricola.

Tähän virkkoi arkkipiispa:

"Hm, näissä moskovalaisissa ei juuri voi ajatella olevan sellaisia miehiä kuin esimerkiksi konsuli Regulus, jonka karthagolaiset lähettivät Roomaan taivuttamaan kansalaisiaan rauhaan, kun hän ensin kunniasanallaan oli luvannut palata takaisin vankeuteensa. Hän tuli Roomaan ja yllytti siellä päinvastoin jatkamaan sotaa ja vaikka hän tämän johdosta tiesikin Karthagossa saavansa kärsiä kamalan kidutuskuoleman, palasi hän sinne kuitenkin uskollisena sanalleen."

"Niin, sellaista esiintymistä moskovalaisten puolelta meidän on todellakin vaikea kuvitella, mikäli heitä tällä matkalla olemme oppineet tuntemaan", virkkoi Lejonhufvud. "Kun meillä ja muissa läntisissä maissa kaikki on rakennettu roomalaiselle pohjalle, ovat he kokonaan sen ulkopuolella. Siitä kai, lukuun ottamatta heidän omituista luonnettaan, johtuu se suuri juopa, mikä on meidän ja heidän välillä."

"Jos siis rehellisyys on se pohja, jolle valtio voidaan pysyvästi rakentaa", jatkoi Agricola äskeistä ajatustaan, "niin eikö silloin valtakunta, joka rakennetaan valheille ja petoksille, ole tuomittu ennen pitkää luhistumaan kokoon?"

Kaikki käsittivät, mitä hän sanoillaan tarkotti ja hetken kuluttua lausui Lejonhufvud varoen:

"Mutta joka tapauksessa meillä on syy olla varuillamme moskovalaisia vastaan. Tämä on kovin laaja ja hedelmällinen maa… ja väkirikas. He lisääntyvät kuin sienet."

"Sienet tosiaankin!" virkahti lähetyskunnan sihteeri, Olavi Laurinpoika. "Minä puolestani vertaisin heitä myöskin sammaleen, joka tiheänä ja matalana hiipii viljelyksen äärillä, tahtoen vallottaa koko maailman ja muuttaa viljelykset jälleen metsäksi."

* * * * *

Oltiin jälleen matkalla ja matkapeitteihinsä huolellisesti kääriytyneenä istui Agricola arkkipiispan rinnalla reen perässä. Hän oli tuskin ollenkaan saanut yöllä unta ja tunsi itsensä sairaammaksi kuin eilen. Tuntematta mitään halua keskusteluun vastaili hän yksikantaan kieltäen tai myöntäen arkkipiispan jutteluihin, kunnes tämä jätti hänet kokonaan rauhaan.

Saiko hänen isänmaansa sekä sen alulle pantu viljelys rauhassa tältä idän raakalaisuudelta kehittyä edelleen, se oli se kysymys, jonka ympärillä hänen kuumeiset ajatuksensa yhä pyörivät. Hän oli täysin vakuutettu siitä, mitä hän illalla oli sanonut, että tämä suuri valtakunta tulisi kerran romahtamaan omaan siveelliseen mahdottomuuteensa. Mutta vuosisadat eivät ole pitkiä historiallisessa kehityksessä ja useinhan sai pahakin Jumalan erityisiä tarkotuksia varten viivähtää maailmassa pitempään kuin mitä ihmissilmälle nähden oli suotavaa. Joka tapauksessa saattoi täältä päin uhkaava vaara häälyä vielä vuosisatoja Suomen yllä. Kun hän ajatteli, että ne tokeet, jotka hänen ja toisten lähettilästen ponnistuksilla oli vasta saatu pystytetyksi Venäjää vastaan, jälleen murtuisivat — minkä venäläisten ominaisuuksia muistaen saattoi odottaa milloin hyvänsä tapahtuvan — ja kaikki se raakuus, juoppous, vääryys, lika ja pimeys, jota täällä kaikkialla kohtasi, alkaisi sakeana virtana painua Suomeen, niin häntä puistatti kuin horkassa. Miten kävisi silloin Suomen kansan ja hänen oman elämäntyönsä, joka vasta oli ehtinyt hennolle oraalle? Ne tallattaisiin maahan ja häviäisivät siihen pimeyteen, joka leviäisi yli maan!

"Herra, auta minua epäuskon suosta!" vaikeroi hän hiljaa, tuntiessaan taas joutuneensa sellaiseen mielentilaan, jolloin elämä kaikkine puuhineen ja ponnistuksineen näytti turhalta ja järjettömältä, vain sokeiden sattumain sekamelskalta. Itsensä ja oman kansansa tunsi hän niin vähäiseksi ja yksinäiseksi tämän kaaoksen keskellä. Yhtä vähän kuin tuo arkkipiispa, joka puoli nukuksissa istui hänen rinnallaan, kykeni häntä auttamaan sairaudessa ja sielunhädässä, yhtä vähän saattoi tai tahtoi arkkipiispan kansa hädässä auttaa hänen kansaansa. "Auttakoot suomalaiset itseään!" oli kuningas viimeisen sodan aikana lausunut — sama kuningas, joka vähää ennen oli Ruotsin tarpeihin anastanut kirkkojen kalleudet Suomesta. Yksin oli suomalaisten seisottava tai kaaduttava — yksin, Jumala vain turvanaan. Mutta mihin oli Jumala kätkenyt kasvonsa, kun hän ei saanut vastausta avunhuutoonsa? Oliko hän ainiaaksi kääntänyt kasvonsa hänestä ja hänen kansastaan?

* * * * *

Ilta alkoi jälleen hämärtää ja sen mukana rupesi satamaan märkää lumiräntää. Agricolaa puistattivat vuoroin kylmän, vuoroin kuuman väreet ja aika-ajoin vaipui hän houretilaan, jolloin kaikenlaiset kirjavat kuvat eletystä elämästä häilyivät silmien edessä. Milloin hän nuorena teininä kamppaili Donatuksen latinan kieliopin kanssa, milloin väitteli vanhojen, katolilaisuuteen juurtuneiden pappien kanssa. Nyt hän on taas Wittenbergissä ja istuu itse Lutherin pöydässä päivällistä syömässä. Hänen rinnallaan istuu Melanchton ja vastapäätä on muuan pitkäkaulainen böhmiläinen ylioppilas. Itse suuri reformaattori istuu pöydän päässä ja Katharina-rouva ankarine piirteineen ja hiukan vinoine silmineen tarjoilee perheenäidin huolekkuudella ruokiaan. Luther puhuu tällä kertaa yksilöiden ja kansojen kasvatuksesta, pöytävierasten tarkkaavasti kuunnellessa. "Aivan samoin kansoja, joilla on suuri tulevaisuus edessään, valmistetaan siihen tuskallisen kasvatuksen ja kurin kautta", puhuu hän. "Sellaisen on aina aikanansa elettävä suuressa ahdingossa ja taisteltava onnettomuuksia ja vaaroja vastaan."

Kuinka nuo sanat löytävätkään vastakaikua hänessä, Agricolassa. Ne ovat juuri kuin hänelle ja hänen kansalleen puhutut. Hän lämpenee ja innostuu… ja havahtuu samassa todellisuuteen.

Räntää tippui vasten hänen kasvojaan, hän hieroi kuumaa otsaansa ja koetti ponnistaa ajatuksiaan, tajutakseen missä hän oli ja mitä hän vasta oli kuullut. Niin, niin, sehän oli Wittenbergissä Lutherin pöydässä eräänä sunnuntaina… ja nyt sai hän kiinni niistä sanoistakin, joita reformaattori oli puhunut. Ja omituista, kuinka ne nytkin kykenivät vaikuttamaan häneen virkistävästi ja lohduttavasti, aivankuin ne olisi juuri ikään todellisuudessa hänelle lausuttu. Vaikka pahoinvointi olikin yltymässä, tunsi hän kuitenkin mielialansa keveämmäksi.

"Kansaa, jolla on suuri tulevaisuus edessään, valmistetaan siihen ankaran kasvatuksen ja kurin kautta", toisti hän itsekseen suuren opettajansa sanoja, "se on sanottu juuri minun kansalleni."

"Mitä lausuit, veljeni?" kysyi arkkipiispa, joka puheen hyminää kuullessaan havahtui omista ajatuksistaan ja kääntyi matkatoverinsa puoleen.

Agricola toisti hänelle Lutherin sanat ilman mitään selityksiä.

"Niin, niin, epäilemättä se niin on", hymähteli arkkipiispa, ihmetellen itsekseen, mitä varten Agricola juuri tällä hetkellä noita sanoja muisteli.

Pimeässä saapuivat he majapaikkaan. Agricolaa täytyi kahden hengen taluttaa sisälle, sillä hän tunsi itsensä jo siksi heikoksi. Riisuttuaan ja makuutilalle päästyään pyysi hän arkkipiispaa antamaan herranehtoollista, sanoen tuntevansa lopun olevan lähellä.

Suurimman osan yötä pysyi hän täydellä tajullaan, mutta unta hän ei saanut. Toisten matkatoverien nukkuessa lepäsi hän himmeässä kynttilän valossa avoimin silmin ja ajatteli haikein mielin, että hänen nyt jo täytyi poistua työmaaltaan ja jättää kaikki niin keskeneräiseksi. Mutta omaksi ja kansani parhaaksi se on, vaikka minä en sitä tällä haavaa kykenekään käsittämään, myönsi hän itselleen nöyrästi.

Sitten alkoi hän muistella, kuinka hän kerran Wittenbergissä tovereineen oli elatuksen puutteesta ollut syvän epätoivon vallassa, mutta kuinka hän oli siitä vapautunut niin pian kun hänen sisäiselle katseelleen oli selvinnyt oma kutsumuksensa sekä jumalallinen johto hänen siihenastisessa elämässään. Niin saattoi hän taas tällä hetkellä nähdä jumalallisen johdon viisautta ja tarkotuksenmukaisuutta myöskin kansansa vaiheissa. Aivankuin Israelin kansan muinoin oli Jumala johdattanut suomalaiset kaukaa Aasian pimennoista ja osottanut heille oman erikoisen maan, jossa he olivat päässeet lännestä tulevan kristinopin ja valistuksen yhteyteen. Ja kuinka viisaasti asiat siinäkin suhteessa olivat järjestyneet, että noista kahdesta veljesheimosta karjalaiset olivat asettuneet juuri idän puolelle ja hämäläiset taas lännen puolelle. Jos järjestys olisi ollut päinvastainen, niin heitä erikoisena kansana tuskin olisi enää olemassakaan. Herkät ja mukautuvat karjalaiset olisivat lännessä helposti ruotsalaistuneet ja jäykkien hämäläisten ollessa rajakkain venäläisten kanssa olisi kitka näiden välillä käynyt niin suureksi, että verinen sota ei olisi lakannut, ennenkuin hämäläiset paljon vähälukuisempina olisivat hävinneet maan pinnalta. Mutta nyt olikin ruotsalaista lujuutta vastaan asettunut hämäläinen jäykkyys, samalla kun karjalainen luonne idän puolella esti rotukitkaa kovin tulen araksi käymästä.

Omituista, ettei hän tuota seikkaa ollut ennen tullut juuri tässä valossa huomanneeksi tai ajatelleeksi. Siinäkin näkyi niin selvästi Jumalan viisas ja suomalaisten parasta tähtäävä johdatus. Kaikessa näki hän taas niin selvän tarkotuksen, että suomalaiset, asetettuina asumaan kahden itseään lukuisamman ja tuiki erilaisen kansan väliin sekä maahan, joka oli juuri kuin heitä varten muodostettu, oli määrätty säilymään, kasvamaan ja kehittymään omaa erikoista tarkotusperäänsä varten. Sitä edistämään hänetkin oli työhön kutsuttu ja tyytyväisenä saattoi hän nyt poistua työmaaltaan, kun hänellä kerran oli vakaumus, ettei hän ollut hukkaan työtä tehnyt.

* * * * *

Aamun lähetessä yltyi sairaus ja hetkittäisin vaipui Agricola jälleen hourioon. Hän ei itse tiennyt mitään siitä, kun hänet puetettiin ja autettiin rekeen. Vasta matkan alussa heräsi hän hetkeksi täyteen tajuntaan sekä tiedusteli, joko pian ehditään Suomen rajojen sisälle. Kun arkkipiispa ilmotti heidän kerkiävän jo puolenpäivän tienoissa rajalle, lausui hän tyytyväisyytensä siitä, ettei hänen vieraalla maalla tarvinnut elämästä erota. Kohta sen jälkeen vaipui hän horrosmaiseen uneen, josta hän vasta illan suussa havahtui.

Menomatkalla oli hän kerran Suomen ja Venäjän naapuruutta ajatellessaan verrannut itseään puutarhuriin, jonka tuli kasvipenkkejään hoitaa äärettömän, hallaisen metsän reunassa. Nyt palautui se unikuvana jälleen hänen mieleensä. Rikkaruohoja kitkien, harvennellen, kastellen ja vakoja puhdistellen hääri hän pienessä kasvitarhassa, joka oli ihan suuren ja pimeän erämaan reunassa. Sieltä kuului lakkaamatta hiipimistä ja tassuttelemista sekä väliin murinata ja kiljuntaa. Pensasten välistä kiilui verenhimoisia silmiä ja välähteli teräviä hammasrivejä. Yhä pahemmin ahdisti pelko ja epätoivo hänen mieltään ja lopuksi istuutui hän kivelle kasvitarhan laitaan sekä alkoi ääneensä napista taivaan herraa vastaan, joka ei ollut edes pientä virtaa asettanut hänen kasvitarhansa ja erämaan välille. Silloin risahtelivat oksat ja joukko petoja karkasi hänen saralleen. Tuskan vallassa painoi hän kasvonsa käsiin ja kuuli, kuinka hauraat kaalinpäät rusentuivat petojen jaloissa. Mutta silloin kuului pelottava jyräys taivaalta ja kun hän säikähtyneenä nosti silmänsä, oli keskelle taivasta auennut kuin akkuna, jossa näkyi suuret ja kirkkaudesta paistavat kasvot vihasta salamoivin silmin, samalla kun metallin kirkas, luita ja ytimiä vavisuttava ääni huusi: "Älkää tallatko minun kasvimaatani!" Nurinniskoin loikkasivat silloin pedot takaisin metsään, joka kävi äänettömäksi kuin hauta. Mutta uudestaan jyrähtäen sulkeusi akkuna taivaalla ja vavisten ajatellessaan, että se oli totisesti isä, jota eivät ole nähneet muut kuin poika, havahtui Agricola unestaan.

Ilta oli alkanut jälleen hämärtää ja sää oli kuivan sees. Silmiään räpytellen veti Agricola keuhkonsa ilmaa täyteen ja unen vaikutelmista täysin toinnuttuaan virkkoi arkkipiispalle:

"Tunnen ilmasta, että olemme jo Suomessa."

"Niin olemme", vastasi arkkipiispa ilostuneena, kuullessaan sairaan matkatoverinsa äänen. "Mutta onpas sinulla, veljeni, tarkka vainu, kun tunnet isänmaasi ilmankin."

"Kuinkas minä en tuntisi sitä, jota olen syntymästäni saakka hengittänyt. Jumalan kiitos, että olemme kotona! Ja tuolla on merikin, rakas Suomenlahteni!"

Vasemmalla laajeni luminen ulappa silmän kantamattomiin, yhtyen etäisyydessä teräksen värisen iltataivaan kanssa. Rajajoen suulta aikain he olivat ajaneet pitkin merenrannikkoa kulkevaa talvitietä, jonka Viipurissa liikkuvat novgorodilaiset kauppiaat olivat muodostaneet.

"Jumalan kiitos!" lausui Agricola vielä kerran ja vaipui jälleen pitkälleen reen perään, sillä raikas ilma ja tuo lyhyt keskustelu uuvuttivat häntä kovin. Hän ummisti silmänsä ja muisteli omituista untaan.

Niin, se oli ainoastaan unta, mutta sittekin terveellinen muistutus hänelle, joka oli hetkisen uskaltanut epäillä Jumalan johdatusta. Nyt hän ei sitä enää tehnyt, vaan oli vakuutettu kansansa tulevaisuudesta.

* * * * *

Meren ulapalla näkyi vielä pakenevan päivän kajastus, kun matkue saapui Kyrönniemelle ja pysähtyi ensimäisen talon pihalle. Kun muut olivat nousseet reestä, lausui Agricola Olavi Laurinpojalle, joka oli tullut hänen vointiaan tiedustamaan:

"Auttakaahan minua sisälle, että saan nähdä vielä kansalaisiani ja kuulla suomenkieltä."

Hän teki liikkeen kohotakseen reestä, mutta silloin hänen sisällään jotakin ikäänkuin ratkesi ja hervotonna vaipui hän entiseen asentoonsa. Nähdessään hänen liikuttavan huuliaan kumartui Olavi Laurinpoika aivan lähelle ja kuuli hänen kuiskaavan:

"Jumala siunatkoon ja varjelkoon kansaani!"

"Herra piispa, minä autan teidät ylös reestä", virkkoi Olavi Laurinpoika hätääntyneenä ja työntäen toisen kätensä hartiain taakse koetti nostaa häntä ylös. Mutta piispa jäi aivan hervotonna hänen käsivarrelleen ja pää painui varattomasti taaksepäin. Olavi Laurinpojan piirteet häipyivät hänen silmistään, mutta sijalle ilmestyi samalla toinen henkilö. Se oli puoleksi niinkuin Kristus ja puoleksi se vanha lempeäkatseinen munkki, joka sauva kädessä ja virsut jalassa eräänä kesäpäivänä kauan sitten oli ilmestynyt hänen syntymäkotinsa pihalle ja saanut hänen isänsä taivutetuksi lähettämään hänet kouluun. Se tarttui häntä hellästi kädestä ja lausuen: "katso!" viittasi sauvallaan etäisyyteen. Ja leimauksena aukenivat silloin vuosisadat ja hän sai silmätä kauas siihen aikaan, jolloin hänen kansansa suuresti lisääntyneenä, yksimielisenä, vapaana ja valistuneena asui isiensä maata sillä henkisellä perustalla, minkä hän oli sille luonut. Näky hävisi samassa, mutta hän tunsi Kristus-munkin ohjaavan itseään kädestä ja sydämessään suloinen tyytymys sekä omituisten sävelten soidessa korvissaan keinui hän pois äärettömyyksien ulapalle…

Toiset matkueen jäsenet olivat tällä välin kerääntyneet reen ympärille ja tallin luota läheni lyhty kädessä talon isäntä.

"Hän on varmaankin jo jättänyt tämän elämän", lausui Olavi Laurinpoika.

Kun isäntä valaisi lyhdyllään rekeä, kumartuivat kaikki piispan puoleen, joka silmät ummistettuina lepäsi sijallaan, pää kallistuneena toisen olkapään varaan. Hänen kasvoilleen oli jäänyt se onnellinen hymy, jonka hänen viimeinen näkynsä elämästä erotessa oli niille loihtinut.

Vallanpitäjä.

Turun syysmarkkinat, jotka vanhastaan pidettiin Maarian syntymäpäivänä eli syyskuun kahdeksantena, muodostuivat vuonna 1596 tavallista vilkkaammiksi ja väkirikkaammiksi. Pitempään kestäneet kauniit ilmat olivat houkutelleet kaupunkiin väkeä läheltä ja kaukaa. Joki oli sulloutunut niin täyteen aluksia, että Katinhännän poikaviikarit juosta vilistivät niitä myöten Samppalinnan alta Aningaisten puolelle. Kauempana linnan alla liehuivat niiden uusien sota-alusten viirit, jotka marski muutama päivä sitten oli tuonut Pikkalasta tänne. Siellä peilailivat Auran veteen vasta tervattuja kylkiään amiraalilaivat "Suomen Jalopeura" ja "Suomen Joutsen", kaleerit "Lohikäärme", "Merenneito" ja "Karhu", "Flemingin parkki", "Innamaan haaksi" y.m., ja rannalla linnan ulkovarustusten edessä tungeskeli niitä ihailemassa parvi joutilaampaa markkinarahvasta.

Vilkkain oli liike ja hyörinä kuitenkin ahtaalla kauppatorilla sekä rannassa sillan kummallakin puolen. Harmaakuosisen talonpoikameren keskellä vilahteli siellä mustapukuisia pappeja, töyhtöpäähineisiä vapaakartanoiden isäntiä sekä nahkahousuisia, ylimielisesti teiskuvia sotilaita. Viimemainittuja olikin nykyään kaupungissa tavallista enemmän, sillä marski oli koonnut heitä tänne kokonaista kolme joukkokuntaa, jotka oli leiritetty kaupungin lähimpään ympäristöön.

Torin kulmassa, lähellä sillankorvaa, oli Sihveri Porsaanjalan lesken avara krouvitupa, jonka ovensaranat kitisivät yhtä menoa, alemman markkinarahvaan suoltuessa sisään ja ulos. Siellä tyhjennettiin pienistä tinakulhoista viime vuosikymmeninä käytäntöön tullutta paloviinaa, samalla kun kymmenissä katajahaarikoissa läikähteli vanha Turun olut. Huoneen täytti korvia huumaava äänten sorina. Tuolla juteltiin markkinakaupoista ja täällä kiisteltiin valtakunnan asioista: toiset, etupäässä vakaisemmat talonpojat, pitivät ääntä Kaarlo-herttuan puolesta, samalla kun huovit ja löysäläisväki esiintyivät tulipunaisina kuninkaan miehinä.

Mutta yhtäkkiä vaimentui rähinä ja kaikki kääntyivät kuulemaan erästä huovinpukuun puettua nuorta miestä, joka oli hypännyt lavitsalle seisomaan ja kilistäen kookasta rahakukkaroa huusi:

"Hei miehet, täss' on poika, joka kykenee tarjoamaan jokaiselle puoli tusinaa viinaryyppyjä ja pari haarikallista olutta päälle! Ei muuta kuin ojentakaa astianne muorille täytettäviksi!"

Toiset tuijottivat häneen epäillen, toisten huutaessa:

"No tuo joltakin kuuluu!" — "Onpas siinä reilu poika!" — "Se mies ei olekaan Kitulasta kotoisin!"

Huovi hyppäsi lavitsalta alas ja maksoi kukkarostaan krouvarimuorille sikäli kuin astiat täyttyivät. Silloin lähenivät myymäpöytää epäilevimmätkin.

Mutta huovi oli jälleen noussut lavitsalle, josta hän täysi oluthaarikka kädessään puhui:

"Ja nyt me juomme kuningas Sigismundin ja vanhan katolisuskon maljan. Eläköön Sigismund ja katolinusko!"

"Eläköön! eläköön!" hoilasi joukko hänen perässään.

"Ja nyt marskin malja!" huusi huovi ja rahakukkaroaan helistäen riensi hän jälleen maksamaan täyttyviä tuoppeja.

Kun kaikki olivat osansa saaneet, juotiin marskin malja huutaen ja hoilaten.

"Eikö teidän, miehet, täydy tunnustaa, että vanha usko, jota Herrassa kuollut kuningasvainaja sekä nyt hänen poikansa, jalo Sigismund, ovat koettaneet jälleen voimaansa saattaa, on paljon parempi kuin tämä uusi kerettiläissotku? Laulakaapas suunne puhtaaksi, miehet! Mutta sitä ennen ryyppy viinaa ja uudet oluthaarikat."

Kunkin saatua osansa huudettiin jälleen entistä innokkaammin vanhan katolisuskon hyväksi. Kun pahin remakka oli vaiennut, kuului torilta kapakan edustalta torventoitotusta. "Kuuluttaja! Avatkaahan, miehet, ovi, että mekin saamme kuulla, mitä siellä julistetaan", huusi huovi.

Kun ovi oli työnnetty auki, kuului karkea miehen ääni, joka puhui kuin ulkoa opittua läksyä:

"Klaus Fleming, Viikin vapaaherra ja Ruotsin valtakunnan neuvos, valtakunnan marski ja yliamiraali sekä kenraali-sotaeversti ynnä käskynhaltia yli kaiken Suomenmaan kutsuu täten kaikkia läsnäolevia, niin ylhäisiä kuin alhaisia, niin vapaamiehiä ja hengellisen säädyn jäseniä kuin porvareita ja talonpoikiakin nyt heti saapumaan kapitulihuoneelle, lukeakseen ja selittääkseen siellä kaikille hyville miehille erinäisiä kuninkaalta saapuneita kirjeitä."

Jälleen kuului torventoitaus ja kuuluttaja etääntyi torilta.

"Vielä kerran haarikat täyteen ja sitten miehissä kapitulihuoneelle kuulemaan, mitä kuningas meille kirjottaa", huusi huovi.

Itse asiassa oli hän saapunut kapakkaan vartavasten värväämään väkeä tuohon marskin kuuluttamaan kokoukseen sekä valmistamaan viinalla ja oluella markkinarahvaan mieltä. Hän oli vasta Pohjanmaan voudiksi nimitetyn Abraham Melkiorinpojan miehiä ja oli isäntänsä toimesta tullut markkinarahvasta yllyttämään. Nyt saattoi hän olla varma herransa kiitoksesta, sillä muutamia varakkaamman näköisiä isäntiä lukuunottamatta lähtivät kaikki kapakassa olleet meluten hoippumaan hänen jälessään kapitulitaloa kohti.

* * * * *

Marski oli vasta saapunut kapitulihuoneeseen parin seuralaisen kanssa, joista toinen oli Abraham Melkiorinpoika. Hän oli näiden kanssa juuri tehnyt ratsastusretken kaupungin ulkopuolelle sijotettujen sotaväkiosastojen luoksi ja sen vuoksi hänellä oli jalassaan raskaat ja pölyiset ratsusaappaat. Ruoskansa hän oli viskannut pöydälle sekä sen viereen mustan nahkalippaan, jossa oli kuninkaalta saapuneita kirjeitä.

"Hö', hö'!" — naurahti hän yht'äkkiä lyhyeen ja karkeaan tapaansa, lyöden samalla kämmenensä pöytään, "saapas nähdä, minkä karvaista kansaa sieltä sinun huovisi tänne raahaa!"

"Käskin hänen kerätä mahdollisimman oikeita talonpoikia", vastasi Abraham-herra hiukan pelästyneenä, "ja uskon, että hän siinä suhteessa täyttää toiveemme, sillä ei hän ole ensi kertaa…"

Hän keskeytti lauseensa ja kurottausi ahtaaseen ikkunakomeroon ja alkoi tirkistellä ulos.

"Sieltä tulee, luulen minä, hengellisten herrain pää ynnä joukko muita pienempiä hengellisiä", jatkoi hän hetken päästä.

"Hyvä on, kyllä minä heidän käpälänsä kuumennan", murahti marski ja kourasi pari kertaa mustaa leukapartaansa.

Tuokion kuluttua astui sisään iäkäs Turun hiipan haltia, Ericus Erici Sorolainen. Hänen laiha ja kumaraan painunut vartalonsa peittyi mustan kauhtanan poimuihin ja hänen parrattomat kasvonsa näyttivät valkoista röyhelökaulusta vasten kalpeilta ja riutuneilta, kirkkaat, harmaat silmänsä kiinnitti hän hitaalla varovaisuudella ensin marskiin ja sitten hänen seuralaisiinsa, minkä jälkeen hän tervehti:

"Jumalan rauha, jalot herrat!"

"Jumalan rauha!" kuului marskin parrasta murahdus.

Piispan mukana saapui huoneeseen kolme tuomiokapitulin jäsentä sekä puolikymmentä maalaispappia. He sijottuivat istumaan esimiehensä ympärille päinvastaiselle puolelle pöytää kuin missä marski istui.

Syntyi kiusallinen äänettömyys, jonka kestäessä marski, saappaan kärkeensä tuijottaen, naputti oikean käden pikkusormella pöydän reunaan ja Abraham Melkiorinpoika hiiviskeli kuin kissa varpaillaan akkunan luota toisen luo.

Asentoaan muuttamatta ja päätään kääntämättä katsoa mulautti marski piispaa. Heidän katseensa yhtyivät pikimmältään, piispa vilkasi pöydällä olevaa ruoskaa ja nosti jälleen katseensa marskiin, jolloin hänen silmänsä pohjalla vilahti kaukainen hymy. Marski tuhahti sieramiinsa ja alkoi jälleen tuijottaa saappaansa kärkeen.

Ulko-oven takaa rupesi tällöin kuulumaan sekavia ääniä, askelten töminää ja häijynkurista rykimistä. Hetken päästä nykäistiin ovi epävarmasti auki ja näkyviin tulivat markkinarennosti puetun rengin juopuneet kasvot. Kun hänen sinne tänne harreilevat silmänsä pysähtyivät huoneen perällä olevaan seurueeseen, yritti hän vetäytymään takaisin. Mutta nähtävästikin häntä työnnettiin takaapäin sisälle, sillä vastaanpanostaan huolimatta retvalehti hän kynnyksen yli, samalla kun hänen takaansa tulivat näkyviin yhdet juopuneet kasvot toisensa jälkeen. Koko joukko, jonka keskellä Abraham Melkiorinpojan huovi puikkelehti, sijottui rykien, lakkireuhkojaan käännellen ja oluen katkua huokuen yhteen ryhmään lähelle ovea.

Ilmettään muuttamatta silmäili heitä marski eikä Abraham-herra kyennyt hänen katseestaan lukemaan, mitä hän pohjaltaan ajatteli noista hänen esiin loihtimistaan "kansan miehistä".

"Hyvät ystävät, piispa, papit ja te rahvaan miehet!" katkaisi marskin karkea basso äkkiä hiljaisuuden, "kun viime aikoina on esiin tullut kaikenlaisia häiriöitä ja kinasteluja uskonasioissa ja kun minun luonani juoksee lakkaamatta valittajia niin puolelta kuin toiseltakin, niin olen minä kutsunut teidät koolle, tulkitakseni teille kuninkaalta äsken saapuneen kirjeen, joka sisältää ohjeita juuri näihin riitakysymyksiin nähden. Ja kun meillä kenelläkään, olimme sitten piispoja tai vaikka suorastaan herttuoita (tässä kohti heitti marski nopean syrjäkatseen pappeihin päin), ei ole mitään oikeutta juonitella hänen majesteettinsa kuninkaan selviä käskyjä vastaan, niin toivon minä, että kaikki kinat ja valitukset tämän jälkeen lakkaavat."

Hän silmäsi ympäri huonetta, otti sitten lippaasta kuninkaan kirjeen ja levitti sen auki, niin että nauhasta riippuva vahasinetti kalahteli pöydän laitaan.

"Ensinnäkin ilmottaa täällä kuninkaallinen majesteetti", jatkoi hän kirjettä silmäillen, "että hän ei ole käskenyt vähentää niitä kirkonmenotapoja ja käytöksiä, jotka vanhastaan ovat tässä maassa olleet käytännössä, ja että mitä siinä suhteessa on päätetty Upsalan kokouksessa, se on tapahtunut vastoin hänen tahtoaan."

"Mutta Upsalan kokouksen päätöstä tekemässähän ovat olleet kaikki valtakunnan säädyt ja itse kuninkaallinen majesteetti on vahvistanut saman päätöksen", keskeytti piispa yhtäkkiä marskin.

Marski kääntyi häntä kohti äkkiä ja vihaisesti, niin että tuoli risahti, mutta samassa aukeni ulko-ovi jälleen ja sisään astui kolme aatelismiestä. Etummainen heistä, huolella puettu, viittäkymmentä alotteleva mies, jonka ryhdissä ja käytöksessä ilmeni sekä oppineen arvokkuutta että hovimiehen siroutta, oli marskin sukulainen ja kaima, Klaus Fleming nuorempi, Kaskisten herra. Häntä seurasivat hänen veljensä, Louhisaaren herra Lauri sekä lankonsa, Kankaisten herra Kaarlo Horn.

Kaimansa nähdessään synkkeni marskin katse huomattavasti. Oli yleisesti tiettyä, ettei hän voinut sietää tätä sukulaistaan ja siihen vaikutti osaltaan se, että Kaskisten herra veljineen oli, samoinkuin Kankaisten Hornitkin, lähempänä Kaarlo-herttuan leiriä, osaksi taas se, että tuon hänen kaimansa ulkomainen oppineisuus ja hieno käytöstapa omituisella tavalla ärsyttivät marskia. Sen vuoksi hän aina, milloin he sattuivat samaan seuraan, tahallaan käyttäysi tavallistakin töykeämmin ja raaemmin, ikäänkuin osottaakseen, että hänen ei tarvitse ketään kursastella.

Fleming-veljesten ja Hornin sisään astuessa nielasi marski alas piispalle aikomansa sapekkaan vastauksen. Sen sijaan rykäsi hän tuolla yli valtakunnan kuululla tavallaan, niin että seinät kajahtivat ja arkahermoisimmat läsnäolijoista hätkähtivät, minkä jälkeen hän sormin niisti nenänsä, viskasi hyppystensä sisällön viereensä lattialle ja huitasi samettisen mekkonsa hihalla nenänsä alustaa. Vasta tämän jälkeen ärähti hän piispalle:

"Mutta kun kuninkaallinen majesteetti kerran tässä kirjeessään sanoo niin ja niin, niin sen pitää oleman niin, olkoot sitten säädyt ja Upsalan kokoukset päättäneet mitä tahansa. Vai mitä yhteisen kansan miehet tähän sanovat?"

Tässä kääntyi marski silmäilemään ovinurkkaan ryhmittynyttä miesjoukkoa.

"Niin on!" — "Kyllä me ollaan kuninkaan ja marskin puolella!" — "Vanhan Ruotsin uskon me tahdomme pitää!" — kuului joukosta rähiseviä ääniä.

Marski silmäili jälleen kirjettä ja puhui:

"Edelleen ilmottaa täällä kuninkaallinen majesteetti, että jos täällä Suomessa on muutettu vanhoja uskonnon menoja, niin hän suvaitsee, että sellaiset muutokset peruutetaan."

"Koska kuninkaallisen majesteetin kirje sisältää niin tärkeitä ja seurakuntamme elinkysymyksiä koskevia asioita, niin rohkenen minä pyytää kopiota siitä", lausui piispa, joka nähtävästi alkoi epäillä, että marski lasketteli omiaan kirjettä vapaasti tulkitessaan.

"Joka ei usko minun tulkintaani, hän saa milloin hyvänsä itse lukea kuninkaan kirjeen", mörähti marski, mutta ei kuitenkaan tehnyt pienintäkään liikettä, jättääkseen kirjettä käsistään.

"Kyllä se uskotaan sillä, mitä marski sanoo!" — "Papit ilman vain juonittelevat!" — kuului rahvaan joukosta rähinää.

Piispa ja Kaskisten herra katsahtivat toisiinsa ja tästä katseesta rohkaistuneena lausui edellinen:

"Kun nyt kerran on kysymys kirkkoa ja papistoa koskevista seikoista, niin katson minä soveliaaksi saattaa maamme ylimmän käskynhaltian tietoon sen raa'an häväistyksen, joka viime sunnuntaina on kohdannut Rantamäen kirkkoherraa, jonka joukko kirkkopihassa juopuneina reuhaavia huoveja oli viskannut muurin yli, kun hän saapui heidän jumalatonta menoansa asettamaan. Harras ja oikeutettu toivomukseni on, että herra marski saattaa syylliset rangaistukseen, jotta sellaiset väkivallanteot eivät vasta uusiinnu."

Piispan puhuessa kuului rahvasjoukosta naurun rähinää ja huudahduksia: "Olipa ne poikia!" — "Ei muuta kuin yli muurin vain!"

Kaskisten herra kavahti vihaisesti seisoalleen ja lausui tulisella kiivaudella:

"En voi kauemmin olla minäkin puolestani tähän seikkaan sekaantumatta ja lausumatta julki, kuinka tuiki sopimatonta on, että huuditonta roskaväkeä ja juopuneita tyhmyreitä haalitaan kokoon häväisemään sielunpaimeniamme ja oppi-isiämme ja väittelemään muka uskonnon asioista. Tällaiselle kokoukselle minä en tunnusta minkäänlaista arvoa!"

"Olen täydellisesti yhtä mieltä veljeni kanssa!" huudahti Louhisaaren herra heti perään.

"Ja minä!" lisäsi Kankaisten herra.

Syntyi hetken kestävä äänettömyys. Sitten naurahti marski väkinäisesti ja aivankuin ei olisi lainkaan kuullut sukulaisensa paheksumislausuntoa, vastasi hän piispan kanteluun:

"Siihen asiaan minä en totisesti tiedä parempaa keinoa kuin että asianomainen pappi viskataan muurin yli takaisin kirkkopihaan ja entistä lujemmin." Aivan kuin merkin saatuaan rähähti rahvasjoukko nauramaan.

"No se oli paikalleen sanottu! Niin sitä, pojat, pitää tehdä!" — kuului huutoja.

"On itsensä alentamista viipyä hetkeäkään kauemmin tällaisessa kokouksessa!" huudahti Kaskisten herra.

Hän nousi ja lähti vihaisesti huoneesta. Hänen veljensä ja Kankaisten herra seurasivat hänen kintereillään.

Kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, nousi piispakin paikoiltaan ja lausuen: "Pidän turhana pitemmät keskustelut tällä kertaa", — lähti marskille kumarrettuaan huoneesta. Kaikki papit seurasivat hänen esimerkkiään.

Heidän mentyään tuhahteli marski hetken aikaa sieramiinsa ja tuijotti saappaansa kärkeen. Sitten kääri hän kuninkaan kirjeen kokoon, pisti sen takaisin lippaaseen ja sen tehtyään ärähti vihaisesti ovinurkan joukolle:

"Ei teitä täällä enää tarvita!"

Pelästyneinä alkoivat silloin "kansan miehet" sulloutua ovesta ulos.

"Vietävän risajaakot!" murahti marski itsekseen, työnsi kirjelippaan vyönsä alle ja ruoskaansa tarttuen lähti astua tömistelemään ulos.

Kirkkotorilla piteli ratsurenki suitsista marskin kuuluisaa mustaa oritta, joka levotonna pärskähteli sieramiinsa ja kuopi etukavioillaan maata. Ähkäisten nousi marski rengin avulla satulaan ja lähti Kirkkokatua pitkin ratsastamaan kauppatorille.

"Tehkää tietä, marski tulee!" kuului markkinaväen keskeltä häädettyjä huudahduksia.

Kansanjoukon keskelle aukeni laaja kuja sikäli kuin Musta notkuvin seljin kuletti herraansa eteenpäin. Mutta marski ei katsonut sivuilleen eikä ollut tietävinään, kun lakit molemmin puolin kujaa lensivät miesten päästä. Tömisten ajoi hän sillan yli Aningaisten puolelle, räpsäytti piiskalla oritta ja alkoi hattutöyhdön liehuessa hölkkäjuoksua ratsastaa alas linnaa kohti.

Sukuhaaransa viimeinen.

Kun keskiviikkona, 7 p. marraskuuta 1599 oli Turun raastuvassa luettu kuolemantuomio Arvid Stålarmille ja muille Turun linnan toistamiseen antautuessa vangiksi joutuneille Suomen herroille, kirjotti Juhana Fleming perjantaina vankihuoneessaan sisarelleen seuraavan kirjeen:

"Rakkaalle sisarelleni, jalosyntyiselle neitsyelle Katariina Flemingille.

Rauhaa ja terveyttä Jumalalta kaikkivaltiaalta! Rakas sisko! Kun tiedän sinua rakkaan äitimme ja Hebla-siskomme kanssa pidettävän vartioituina siellä Tukholmassa, niin epäilen suuresti, ettet ole vielä saanut kuulla meidän lailliselle kuninkaalle uskollisten suomalaisten lopullisesta kohtalosta. Mutta luulen kuitenkin, että te kerkeätte siitä jonkunlaisen tiedon saada ennenkun Olavi-vanhus, joka kaikissa näissä vaiheissani on uskollisesti minua palvellut, ehtii tämän kirjeen perille saattaa. Sen vuoksi rohkenen kertoa asiat peittelemättä, tarvitsematta pelätä niiden äkkiyllätyksenä teitä saavuttavan.

Tiedä siis, että alun toista kuukautta sitten täytyi meidän jättää Turun linna herttualle sekä itse heittäytyä hänen armoilleen. Siitä saakka olemme olleet suljettuina linnaan, jonka porteilla ja käytävissä herttuan nihdit vartioivat. Ainoastaan kerran olemme olleet muurien ulkopuolella, nimittäin toissapäivänä, jolloin meidät vietiin kaupungin raastupaan, missä meidän kanssamme käytiin oikeutta. Vaikka eihän se ollut mitään laillista oikeudenkäyntiä, jota meitä kohtaan harjotettiin; ainakaan me itse emme sitä siksi tunnustaneet, sillä eihän meidän hyvin perusteltuja puolustuksiamme otettu ollenkaan huomioon ja kaikesta näki, että herttua oli jo ennalta päättänyt meidän kuolemamme ja oikeutta istuttiin vain näön vuoksi. Ainakin näkyy herttua päättäneen maanpinnalta hävittää isämme suvun. Tosin hän kaksi viikkoa sitten, jolloin minut täällä linnassa saatettiin hänen puheilleen, tarjosi minulle armoa, jos luopuisin kuninkaasta ja rupeaisin hänen palvelukseensa. Mutta kun minä en siihen suostunut ja lisäksi notkistin hänen edessään vain toisen polveni, sanoen täyden polvistumisen säästäväni Jumalalle ja kuninkaalle, julmistui hän uudelleen ja sanoi näkevänsä, että minussa elää isäni henki. No niin, siitä hänen todistuksestaan olen ylpeä ja käyn tyynenä kuolemaan, kun tiedän sen tekeväni isäni poikana. Kuolemaan — sillä samana päivänä julistettiin meille kuolemantuomio ja tänä aamuna kävi herttuan tallimestari vankihuoneissamme ilmottamassa, että tuomio pannaan huomenna täytäntöön.

Kuinka monet muistot täyttävätkään päivittäin mieleni, sillä onhan vankihuoneenani äitimme entinen arkihuone, lounaiskulman holvikammio — lapsuutemme leikkisija pitkinä talvipuhteina; viereisessä tornikammiossa vartioidaan Arvid Stålarmia ja Akseli Kurkea ja sen takana, Juhana-herttuan entisissä huoneissa, ovat velipuoleni Olavi sekä muut osatoverini. Kuinka alastomaksi tämä ennen niin kotoisa huone onkaan linnan monissa viime vaiheissa riisuttu. Verhoton makuutila, pari jakkaraa ilman patjoja ja pieni pöytä, jonka ääressä tätä kirjotan — siinä kaikki! Mutta uuniseinällä näkyvät vielä ne koukeroiset nimet ja vaakunat, joita me kerran väriliidulla muovailimme. Näkyypä siellä vielä se kruunukin, jonka sinä piirsit minun nimikirjainteni päälle. Kruunu, hm! Mutta se tuo niin elävänä mieleeni lapsuutemme ajoilta erään tapauksen, jota aamulla herättyäni niinikään muistelin. Mutta tahdonpa kertoa asiat järjestyksessään ja juurtajaksain, sillä onhan tämä viimeinen kerta, jolloin edes hanhensulan välityksellä saan sinulle jutella.

Kuten tiedät, vietin viime talven osaksi Kuitiassa, osaksi Suitiassa ynnä muilla tiloillamme sekä väliin vierailuilla Turussa. Kesäkuun alkupuolella alkoivat asiani olla jo siksi kunnossa, että saatoin ajatella matkaa takaisin Puolaan sekä sitten edelleen lännen maihin näkemään ja oppimaan. Niin laskeusin eräänä iltana juhannuksen alla levolle siinä mielessä, että vietän sillä kertaa viimeisen yöni rakkaassa, nyt miltei autioksi jääneessä Kuitian linnassa. Kauan sain kuitenkin vartoa unta, sillä oudot aavistukset ja omituinen surkumieli täyttivät sydämeni ja kun viimeinkin nukahdin, vaivasivat minua levottomat unet. Ainakin pariin kertaan luulen nähneeni isä-vainajamme, joka kulmat uhkaavasti rypistettyinä kohotti minua kohti varottaen sormeansa.

Kun aamulla Malina-muori laittoi viimeisiä matkakapineitani kuntoon, istuin minä kuninkaan kammion ikkunakomerossa ja katselin ulos salmelle, samalla kun moninaiset lapsuuden muistot tulvivat mielessäni. Silloin näin erään purjealuksen, Turun suunnalta tullen, laskevan Kuitian laituriin. Siitä nousi maalle pari vallasmiestä, joista toisen kohta tunsin Arvid Stålarmiksi. Hän tuli minua tapaamaan ja hänen asianaan oli saada minut jäämään tänne siksi kuin Suomen kohtalo saadaan ratkaistuksi. Aluksi olin kerrassaan taipumaton hänen tuumiinsa, mutta kun hän vetosi siihen, että minun läsnäoloni on ehdottomasti hyödyksi kuninkaan asialle, sillä Fleming-nimellä on Suomen aateliston kesken siksi mahtava ja kokoava vaikutus, myönnyin minä vihdoin. Siten tuli minun kohtaloni ratkaistuksi ja elämäni polku kääntyi tuona aamuna kulkemaan mestauslavaa kohti.

Lähdin kohta Arvid Eerikinpojan seurassa Turkuun, missä sittemmin olen ollut tähän saakka. Alussa, kuten koko viime talvenkin, tunsin minä täällä itseni orvoksi ja vieraantuneeksi karkeapintaisten ja jäykkien Suomen herrain parissa, sillä olinhan jo ehtinyt perehtyä kokonaan toisenlaisiin tapoihin iloisessa Puolan hovissa. Mutta ennen pitkää minä kuitenkin pääsin heitä lähemmäs ja aloin samalla tuntea suurta mieltymystä heihin sekä lämmintä turvallisuutta heidän seurassaan. Minusta ikäänkuin pala palalta lohkeili pois muukalainen verho, samalla kun alkuperäinen suomalaisuuteni otti oikeutensa takaisin. Kun nyt muistelen puolalaisia ja muita, joiden seurassa elin kuninkaan hovissa, tuntuvat he minusta kovin vierailta, ja jos asiamme täällä olisivat päättyneet toisin, niin tuskinpa olisin sinne enää palannutkaan. Täällä olisin elänyt isäni perillisenä ja ajan pitkään kenties muuttunut yhä enemmän hänen kaltaisekseen. Sillä tässä Suomen luonnossa ja kansan luonteessa on jotakin, joka tekee ihmiset karkeiksi ja koviksi, mutta säilyttää ne sydämeltään lämpiminä ja rehellisinä. Niin että kuka vain jaksaa kaivautua meidän paksun kuoremme läpi, tulee aina viihtymään meidän parissamme.

Minä jäin siis tänne Suomeen, vaikuttaakseni vointini mukaan kuninkaan asian hyväksi, ja se tuli merkitsemään nuoren elämäni pikaista päättymistä. Kuinka raskaalta tuntuikaan alussa tietoisuus, että minun on yhtäkkiä jätettävä kaikki ne elämän riemut ja ihanuudet, joista yhdessä olimme uneksineet! Pari ensimäistä päivää minä elin mitä synkimmän epätoivon ja ihmisvihan vallassa. Mutta kuinka pian sitä ihminen tottuukaan mihin hyvänsä! Nyt olen jo täydellisesti alistunut Jumalan tahtoon sekä siinä määrin perehtynyt kuoleman ajatukseen, että tieto eloon jäämisestäni tuntuisi oudolta, melkein vastenmieliseltä. Eilen minua vielä elämä kangastuksillaan houkutteli ja silloin minä pyysin sukulaistamme, kreivi Maurits Leijonhufvudia, joka on yksi herttuan lähimpiä miehiä, rukoilemaan herttualta minun henkeäni. Hän täyttikin pyyntöni, mutta ilman mitään tuloksia; herttua oli pysynyt järkähtämätönnä. No niin, nyt en siinä suhteessa enää mitään odota, vaan koetan valmistautua autuaalliseen kuolemaan.

Viime yönä näin unissani teidät kaikki ynnä isä-vainajamme. Olimme Kuitiassa ja siellä vietettiin ikäänkuin hääjuhlaa. Kun sitten aamulla herättyäni muistelin tätä unta, palautui äkkiä mieleeni eräs hetki, jolloin me kaikki, paitsi Hebla-siskoamme, olimme koolla tässä samassa huoneessa. Isämme oli jo silloin Suomen ylimmäinen käskynhaltia ja hänen sekä herttuan välit olivat niihin aikoihin alkaneet kiristyä. Hän oli juuri palannut Pikkalasta uutta laivastoansa tarkastamasta ja päivällisen jälkeen tuli meidän pariimme hetkeksi juttelemaan, sillä jostakin syystä hän oli tavallista paremmalla tuulella. Elävänä palautui mieleeni hänen ja äitimme välinen keskustelu, vaikka minä en sitä erikoisesti kuunnellutkaan, vaan istuen jakkaralla äitimme jalkojen juuressa autoin sinua nukkesi pukemisessa.

"Mitä sinä lopultakin arvelet nuoresta kuninkaastamme?" kysyi äitimme ja hetken kuluttua vastasi siihen isä aivankuin itsekseen puhellen: "Hm, totta puhuakseni minä en anna hänelle kovinkaan suurta arvoa; hän on saamaton ja nahjus. Toista on miehekseen hänen setänsä, herttua". — "Ja kuitenkin sinä olet jyrkästi asettunut häntä vastaan", huomautti äitimme. Kireämmällä äänellä vastasi tähän isä: "Miksi hän tahtoo sekaantua meidän suomalaisten asioihin! Me tahdomme hoitaa täällä itse omat asiamme ja tehdä niistä tilin ainoastaan kuningas Sigismundille, kunnes —". Isä vaikeni siinä äkkiä ja äitimme käänsi nopeasti kuin säikähtyneenä katseensa häneen. Tällöin kohotin minäkin pääni ja katsoin ylös heidän puoleensa. Isän silmissä paloi omituinen tuli, joka yhtäkkiä tarttui äidinkin silmiin, samalla kun hän minun tukkaani silittäen lausui: "Niin, Klaus, miksi se ei voisi istua tässäkin!"

Silloin en käsittänyt heidän silmäyksiään enkä äitini sanoja, kunnes nyt aamulla tuota kohtausta muistellessani minulle yhtäkkiä selvisi, että he tarkottivat kuningaskruunua, itsenäisen Suomen kuningaskruunua. Oli kuin se hehkuva innostus, mikä tuona hetkenä varmaankin oli syttynyt vanhempaimme sielussa, olisi yhtäkkiä tällä myöhäisellä hetkellä tarttunut minuunkin, sillä rintaa avartavina alkoivat omituiset tunteet myllertää mielessäni ja voimakas elämänhalu leimahti vielä kerran liekkiin. Mutta — juuri silloin astui herttuan tallimestari huoneeseen ja ilmotti, että kuolemantuomio pannaan huomenna täytäntöön!

Mutta minun täytyy rientää lopettamaan, sillä luokseni saapui juuri mestari Gregorius ja minun on valmistautuminen ripitykseen. Viimeinen hyvästijättöni äidillemme sisältyy testamenttiini, jonka Olavi-vanhus on Jumalan avulla toimittava perille samoinkuin tämän kirjeen ynnä sormukseni. — Niin totta kuin tiedän sinun rukoilevan minun sieluni autuuden puolesta, niin totta pyydän nyt sinua olemaan liioin murehtimatta, vaan muistamaan että minä kuolen isämme poikana ja että me saamme kerran vielä tavata. Siinä toivossa ja Vapahtajaansa turvaten lausuu sinulle hyvää yötä

veljesi Juhana."

* * * * *

Siltä ajalta säilyneiden kertomusten mukaan oli tapausten kulku tuomion täytäntöönpanopäivänä seuraava:

Lauantaina, marraskuun 10 p:nä v. 1599 oli tyyni ja kirkas ilma. Yöllä oli ollut joltinenkin pakkanen, niin että Aurajoki ja linnan selkä kimaltelivat ohuessa jäässä. Puihin ja nurmikoille oli asettunut kuuraa, mikä auringon yletessä kuitenkin suli pois. Kullattu pallo tuomiokirkon tornin huipussa loisti ja välkehti kuin sula metalli, Kakolanvuoren ja Luostarimäen tuulimyllyt ojentelivat siipiään kuin jotakin odottaen ja Korpolaisvuorella, edellisen piirityksen jäleltä jääneen patterin harjalla näkyivät seivästen neniin pistettyinä Kastelholman päällikön Salomon Illen ja hänen kuuden onnettomuustoverinsa kelmentyneet päät; ne oli jo toista kuukautta sitten asetettu sinne kamotteeksi Arvid Stålarmille ja hänen miehilleen, jotka urheasti puolustivat linnaa. Kaikki arkitoimet näyttivät kaupungissa pysähtyneen ja odottelevia väkijoukkoja liikehti linnan ja kaupungin välisellä tiellä.

Kun auringon asema ilmotti päivän yhdennentoista hetken alkaneen, aukeni linnanportti rämisten ja narahdellen ja ulos marssi lippukunnallinen sotilaita herttuan tallimestarin, Anders Niilonpojan johdolla. Sotilasten keskellä astelivat kuolemaan tuomitut Suomen herrat, jotka olivat matkalla surmapaikalleen kaupungin torilla. Etummaisena kulki marskivainajan ainoa aviopoika, vapaaherra Juhana Fleming. Hänen jälessään seurasivat Hämeenlinnan isäntä Steen Fincke, Juhana-herran velipuoli Olavi, Vuolteen herra Hartikka Henrikinpoika y.m., kaikkiaan lähes parikymmentä miestä. Maan ylimpiä päälliköitä, Arvid Stålarmia ja Akseli Kurkea ei näkynyt heidän joukossaan; heidät oli määrätty lisätutkimuksia varten vietäviksi Ruotsiin.

Väkijoukkojen huomio kiintyi melkein yksinomaan Juhana Flemingiin. Tuo yksikolmatta vuotias, hoikka ja siro nuorukainen oli puettu kiinteään samettijakkuun, jonka päällä oli polviin ulottuva flanderin-verkainen kappa, mikä leuan alta oli kiinnitetty hopeasoljella. Päässään hänellä oli tumma töyhtöbaretti. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta muutoin hän oli aivan tyyni ja astui varmasti, tervehtien tuon tuostakin hattuaan kohottaen tien varrelle kerääntyneitä turkulaisia.

Hänen toisella sivullaan kulki Turun kirkkoherra, mestari Gregorius Teitti ja toisella hänen iäkäs palvelijansa Olavi. Kumpikin saattajista oli syvän liikutuksen vallassa, puhjeten tuon tuostakin itkuun, jolloin Juhana-herra puhui heille lohdutuksen sanoja. Heidän liikutuksensa tarttui väkijoukkoihinkin, joista alkoi kuulua itkunnyyhkytyksiä ja äänekkäitä säälinosotuksia. Niin kulki saattue eteenpäin ja sotilasten pertuskat ja leveäteräiset hilporit välkehtivät auringossa.

Kun saattue läheni Aningaisten siltaa, veti Juhana-herra sormestaan kultaisen kantasormuksen ja ojensi sen Olaville, lausuen:

"Olin kokonaan unhottaa tämän. Anna se äidilleni ja sano hänelle minun viimeisten terveisteni ohella, että koska minä en voi hänelle mitään kalliimpaa muistolahjaa lähettää, niin pyydän minä häntä kantamaan tätä sormusta minun muistonani. Ja kertoessasi tästä minun viimeisestä matkastani rouva äidilleni ja siskoilleni, sano minun viimeisen pyyntöni olleen, etteivät he antautuisi ylenmääräisen surun valtaan. Sillä minä kuolen mielelläni ja iloisena ja astun tätä taivalta kuin se, joka työstä väsyneenä kiiruhtaa lepoonsa, ja minä uskon vakaasti, ettei tämä ole minulle mikään kuolema, vaan ainoastaan kaikkien maallisten vaivojen loppu sekä pääsy iäiseen iloon, jossa minä toivon rakkaan äitinikin sekä siskoni vielä kerran tapaavani."

Aningaisten silta kumisi raskaiden askelten alla, kun saattue kulki joen yli. Tori oli täpösen täynnä kaiken kirjavaa kansaa ja lisää ahtautui saattueen jälestä. Kauppakojujen ja talojen katoille oli kiivennyt parvittain teinejä ja muita kaupungin poikasia. Torin kummallakin sivulla olevien talojen ikkunoissa näkyi kalpeita ja itkettyneitä naiskasvoja; ne olivat etupäässä kuolemaan tuomittujen omaisia ja sukulaisia. Raatihuoneen avonaisella ovella, portaalla ja ikkunoissa näkyi raadin jäseniä, jotka herttuan käskystä olivat olleet mukana istumassa oikeutta näitä kuoloon kulkevia vastaan.

Kulkue eteni tungoksessa hitaasti ja saapui viimein raatihuoneen edessä olevan lavan luo, jolla suureen lyömämiekkaan nojaten seisoi punamekkoinen, luiseva ja mustapintainen pyöveli. Sotilaat tunkivat kansaa ulommas ja ympäröivät tiheänä ketjuna lavan. Juhana-herra riisui päältään kapan ja ojensi sen ynnä barettinsa Olaville sekä puristi jäähyväisiksi hänen, mestari Gregoriuksen ja toisten kohtalotoveriensa kättä, minkä jälkeen hän varmoin askelin kulki piirin keskelle ja nousi ylös lavalle. Silmättyään ympärilleen väkijoukkoon alkoi hän puhua seuraavasti:

"Te jalosukuiset herrat aatelismiehet, samoin te urheat sotilaat, hengellisen säädyn jäsenet, porvarit ja rahvaan miehet! Tahdon teille lausua, että siihen kuolemaan, jonka olen kohta kärsivä, tiedän minä hengellisessä suhteessa olevani vikapää ja Jumalan edessä tunnustan minä olevani suuri syntinen sekä hyvin ansainneeni tämän kuoleman; mutta maallisessa suhteessa tiedän minä itseni niin Jumalan kuin ihmistenkin edessä syyttömäksi. Eikä tähän minun kuolemaani ole mitään muuta syytä kuin herttuan viha ja kostonhalu isääni kohtaan, ja niinpä hän onkin nyt onnistuva pyrkimyksessään hävittää maanpäältä isäni suvun."

Tässä keskeytti hänen puheensa tallimestari Anders Niilonpoika, joka juoksi esille ja huusi:

"Ette te, Juhana Fleming, ole syytön, vaan olette te juonitellut minun ruhtinaallista armoani vastaan, minkä Jumala kuitenkin on kääntänyt teidän omaksi turmioksenne."

"Milloin minua on kuulusteltu ja onko minusta todistettu sitä, mitä te väitätte?" kysyi Juhana herra. "Ja onko minut laillisesti tuomittu? En minä ainakaan ole kuullut sellaista, vaan raastuvassa luettiin ainoastaan julki syytöspykälä, että minä olisin kantanut nurjaa kilpeä isänmaatani vastaan, mutta mitään laillista tutkimusta ja oikeudenkäyntiä ei pantu toimeen."

Enempää hän ei saanut puhutuksi, kun sotamiehet alkoivat meluta ja jotkut heistä huusivat, että hänet olisi vietävä ulos piirin keskeltä sekä sitten jälleen sisälle niiden sanojen johdosta, joita hän juuri oli käyttänyt herttuasta. Tähän vastasi Juhana-herra:

"Minä olen käynyt tänne omin jaloin, mutta niiden avulla minä en täältä takaisin palaa. Sillä kun minut kerran on aiottu ja määrätty kuolemaan, niin tahdon minä kuolla tyynin mielin, jättäen asiani Jumalan haltuun. Hän tuomitkoon minun ja niiden välillä, jotka minut ovat kuolemaan määränneet."

Tämän jälkeen teki hän kohteliaita kumarruksia ikkunoissa näkyville naisille ja torilla seisoville tuttavilleen, viitaten toisille kädellään sekä toivottaen kaikille hyvää yötä. Sen jälkeen kääntyi hän hieman ja riisui päältään samettiröijynsä. Ojentaen pyövelille pienen kukkaron, jossa oli yksitoista unkarilaista kultarahaa, lausui hän:

"Tee mitä virkaasi kuuluu, mutta älä anasta vaatteitani, vaan jätä ne palvelijani huostaan."

Tämän jälkeen laskeutui hän polvilleen pienelle neliskulmaiselle matolle, joka oli häntä varten lavalle asetettu. Kääntäessään päätään hiukan taaksepäin näki hän pyövelin kohottaneen raskaan miekkansa lyömäasentoon, jolloin hän nopeasti ojensi päänsä suoraan ja ummisti silmänsä. Seurasi parin silmänräpäyksen kestävä, mutta sitä kaameampi äänettömyys, minkä jälkeen miekka suhahtaen halkasi ilmaa — ja Fleming-suvun vanhin haara oli miehiseltä kannaltaan sammunut.

Seuraavana iltana hämärän langetessa lähti Aningaisten sillan alapuolelta pieni alus liukumaan jokea alas. Olavi-ukon ohjaamana kuletti se mustaa ruumiskirstua, jossa viimeisen Viikin vapaaherran maalliset jäännökset olivat matkalla Paraisiin, haudattavaksi isänsä rautamarskin rinnalle. Mutta toisten telotettujen ruumiit oli asetettu teilirattaisiin Kerttulinmäelle ja heidän päänsä olivat rautaporien nenässä rivissä raatihuoneen harjalla.

Hakkapeliitat.

Elettiin tulossa olevan suuren taistelun aattopäivissä, mutta siitä huolimatta vallitsi Stålhandsken ratsuväkirykmentissä nurpea, äkämystynyt mieliala. Itse Hanski pysytteli enimmäkseen teltassaan kuin Akilles Troijan edustalla ja miehistö vetelehti halutonna ja kyräilevänä pieniin joukkueisiin hajaantuneena. Kukaan ei pelannut täärninkiä ja iloisimmatkin velikullat antoivat tänään laulujensa vaieta. Yksinpä hevosiinkin näytti yleinen mieliala tarttuneen, eikä ihmekään, sillä ovathan ratsuväessä mies ja hevonen siksi läheisiä kohtalotovereita.

Syy tähän eversti Stålhandsken ja hänen suomalaistensa myrtyneisyyteen selviää seuraavasta.

Kustaa Adolfin sotajoukot olivat jo pari päivää oleskelleet Dübenissä, kolmen penikulman päässä Breitenfeldin lakeuksilta, jonne Tilly oli keisarillisen armeijan kanssa leiriytynyt. Eilen oli Saksin vaaliruhtinas, Juhana Yrjö, tuonut sotajoukkonsa Dübeniin, sillä muutama päivä sitten oli Wittenbergissä vihdoinkin tehty liitto hänen ja Kustaa Adolfin välillä. Saksilaisen sotaväen tarkastukseen oli kutsuttu kuningas, joka sitten vuorostaan kutsui Juhana Yrjön ynnä muut saapuvilla olevat saksalaiset ruhtinaat ja ulkomaisten valtojen asiamiehet näkemään oman armeijansa tarkastusta. Sen jälkeen pidettiin sotaneuvottelu, jossa päätettiin marssia Tillyä vastaan, ja sitten pantiin toimeen loistavat pidot. Iloista seurustelua viinimaljain ääressä jatkui myöhään ja kuningas joi veljenmaljan Juhana Yrjön kanssa, joka tästä kunniasta joutui aivan haltioihinsa.

Stålhandske oli tietysti mukana pidoissa. Everstit, majurit ja ratsumestarit olivat ryhmittyneet omaan huoneeseensa ja vanhan kotoisen tavan mukaan joi Stålhandske itsensä ennen pitkää täyteen humalaan. Ja sitten hän tuli äänekkääksi ja meluisaksi. Vasta käytäntöön tullut piippynysä hampaissaan hän rehenteli miehillään ja hevosillaan, joille hänen vakuutustensa mukaan ei mikään maailmassa kyennyt vertoja vetämään. Ja jos toisten joukko-osastojen upseerit yrittivät miehistöjään korottaa hänen ratsujoukkonsa verroille, vaiensi hän heidät heti äänekkäästi muistuttamalla, että kuningas oli Werbenissä julkisesti luvannut suomalaisille ratsumiehille kunniasijan Ruotsin armeijassa.

"Sanokaapas", huusi hän, "sanokaapas, mikä merkitys on sillä ratsujoukolla, joka taistelussa seisoo oikean siiven äärimmäisellä nokalla? Sillä on juuri prikusta prikkuun sama merkitys kuin teräksellä kirveen terässä tai miekan käressä. Se se on, joka ensimäisenä puree vihollisen rintamaa ja avaan tien muille. Ja tämän meidän protestanttisen armeijamme kärkiteräksen muodostavat juuri minun suomalaiseni."

Nämä hänen ylvästelynsä alkoivat harmittaa ylpeätä Hepburnia, skottilaisten palkkasoturien päällikköä, ja he vaihtoivat jo muutamia kiivaita sanoja, mutta sitten Stålhandske jätti hänet yhtäkkiä rauhaan ja alkoi herjata saksilaisia.

"Olitteko tänään tarkastuksessa näkemässä niitä mamselleja?" puhui hän ivallisella äänellä. "Sellaisia koreasti puettuja ja rusoposkisia teikkareita, aivankuin heitä olisi kuukauden päivät lihotettu ja putsattu sotaan vietäviksi, heh heh hee! Ja entä huomasitteko heidän käännöksiään ja marssiaan? Aivan kuin hanhet, näin."

Hän nousi pöydästä ja teki muutamia liiotellun hullunkurisia liikkeitä, niin että tuima Hepburnkin räjähti nauramaan.

"Kyllä totisesti niistä miehistä on meille sangen pieni apu ja samalla yhtä pieni vastus Tillylle", jatkoi hän. "Jo pelkkä kroatien kiljunta heidät ajaa käpälämäkeen."

Juomaseurassa oli muutamia saksilaisiakin upseereita, joita Stålhandske ei ollut huomaavinaan, ja luonnollisesti nämä perinpohjin sydämistyivät hänen ivastaan. He saivat kannattajia muutamista Stålhandskea kadehtivista ruotsalaisista ja skotlantilaisista ja kiivas sananvaihto syntyi, minkä kestäessä Stålhandske löi pari kertaa nyrkkinsä pöytään, niin että juomamaljat sinkoilivat ympäri.

Silloin ehätti viereisestä salista paikalle muuan kuninkaan kamariherroista, joka valtiaansa käskystä alkoi hillitä melua. Kuningas oli upseeriensa ja sotilastensa käytöksestä hyvin arka. Olivathan nuo "pohjan barbaarit", kuten heitä oli pilkallisesti nimitetty, ensi kertaa astuneet suuremmalle näyttämölle koko Europan tarkasteltaviksi. Ja paljon oli katsojain joukossa pahansuopia ja kademieliä, jotka olivat valmiit iloitsemaan jokaisesta näiden voitollisten tulokasten heikkoudesta tai vastoinkäymisestä. Heidän sivistystään mielellään vähäksyttiin ja itse kuningasta nimittivät hänen vihamiehensä halveksien ruotsalaiseksi talonpojaksi.

Kamariherra sai melun hetkeksi asettumaan, mutta hänen mentyään alkoi uudelleen sinkoilla ilmassa myrkyllisiä sanoja. Riita kiihtyi kiihtymistään ja kun eräs saksilaisista käytti nimeä Stallhans — Tallijussi —, joksi saksalaiset häijysti olivat vääntäneet Stålhandsken nimen, sai hän yhtäkkiä vasten kasvojaan Stålhandsken puhvelinnahkaisen hansikkaan. Miekat lensivät tupestaan ja alkoivat samassa tuokiossa kalskua toisiaan vastaan, mutta silloin astui huoneeseen itse kuningas. Hänen vihansa oli kuohahtanut yli äyräittensä — mikä muutoin saattoi usein ja helposti tapahtua — ja koko kipenöivän suuttumuksensa vuodatti hän Stålhandsken yli, komentaen hänet lopuksi lähtemään paikalla pidoista ja menemään leiriin rykmenttinsä luo. Ja harminsa niellen täytyi Stålhandsken lähteä, saksilaisten ja skottilaisten vahingoniloisesti irvistellessä hänen jälkeensä.

Pidoista palaavien ratsumestarien välityksellä tuli tapaus pian koko rykmentin tietoon. Se nostatti kaikissa pahaa verta. Ajatella nyt, että heidän omaa Hanskiaan, armeijan mainehikkaimman joukko-osaston mainehikasta päällikköä, oli sillä tavoin häväisty! Ja päälle päätteeksi muutamain jonnijoutavain saksilaisteikkarien tähden, joille Hanski oli sanonut vain muutamia totisia sanoja! Että kuningas olikin saattanut menetellä siten sen sijaan että hänen olisi tullut ajaa saksilaiset pellolle! Mokomatkin saksilais-jänikset, joilla oli ruhtinaanakin saamaton ja pelkuri oluttratti!

Koko rykmentti otti hartaasti ja näkyvästi osaa päällikköään kohdanneeseen loukkaukseen.

* * * * *

Puolen päivän jälkeen saivat sotajoukot käskyn lähteä liikkeelle Leipzigiä kohti, missä huomenna oli käytävä taisteluun keisarillisten kanssa. Iloisesti hälisten marssivat joukot eteenpäin ja missä kuningas seuralaisineen ratsasti jonkun joukkokunnan ohi, siellä kajahtivat ilmoille valtavat eläköön- ja hurraahuudot. Mutta suomalaiset rakuunat ratsastivat äänettöminä ja nurpeina ja heidän tervehdyshuutonsa oli tällä kertaa vaisu ja hillitty.

Illan suussa saapuivat joukot Wolken kylän luo, lähelle Breitenfeldiä. Armeijan oli sijotuttava yötä viettämään siinä järjestyksessä, jonka kuningas oli laatinut huomista taistelua varten.

Kun järjestäytyminen oli tapahtunut, ratsasti kuningas pitkin rivejä, puhuen ystävällisiä ja kehottavia sanoja eri joukoille. Niin saapui hän lopulta oikean siiven päähän, jossa suomalainen ratsuväki nyt ensi kertaa oli asettunut sille kunniasijalle, minkä se Demminissä, Werbenissä ja Burgstallissa oli itselleen ansainnut.

Kuningas muisti vallan hyvin illallisen kohtauksen Stålhandsken kanssa ja päivällä oli hän pannut merkille suomalaisten vaisun eläköönhuudon. Nyt päätti hän hyvittää ennalleen uljaan ratsueverstin ja hänen yhtä uljaat miehensä sekä saada tuon taistelussa niin ylen tärkeän rykmentin mielialan kohoamaan. Hän ratsasti ihan Stålhandsken viereen ja ojensi hänelle kätensä.

Enempää ei tarvittu ja huudot: eläköön kuningas! kaikuivat jälleen entisellä ponnella.

"Suomalaiset!" puhui kuningas, "teillä on nyt ensi kertaa taistelurintamassa se tärkeä ja kunniakas sija, jonka te tähänastisissa taisteluissa osottamallanne verrattomalla uljuudella olette ansainneet. Kun me huomenna käymme taistelemaan vihollisen kanssa, joka tähän saakka on tottunut aina voittamaan, niin muistakaa, että te miekkojenne käressä kannatte vihollisemme tähän asti saavuttamia voittoja. Meidän voittomme ja koko sen kalliin asian menestys, jota varten me olemme tänne vieraalle maalle saapuneet, riippuu suureksi osaksi juuri teistä. Minä luotan täydellisesti teidän ja teidän uljaan everstinne miehuuteen ja tiedän teidän ilman minun kehotuksiani tekevän huomenna tehtävänne niinkuin ainoastaan suomalaiset ratsumiehet sen pystyvät tekemään. Jumala kanssanne!"

Uudet, äskeistä raikkaammat eläköön-huudot kajahtivat kuninkaan ratsastaessa takaisin keskustaa kohti.

Hämärä oli jo langennut maille ja sen keskeltä kaikuivat pitkin rintamaa virren sävelet, kun sotajoukko ryhtyi iltahartautta pitämään. Sotapapit lukivat, kukin rykmenttinsä keskellä, ehtoorukouksen ja sen jälkeen tuikahtivat leirinuotiot palamaan. Täydessä taistelujärjestyksessä asettuivat sotilaat yötä viettämään.

* * * * *

Ruotsin armeijan kulkiessa Lober-puron yli, oli keisarillinen sotajoukko sijottunut jo taisteluasentoon idästä länteen kulkevalle matalalle harjanteelle, noin kolmen kanuunankantaman päähän purosta. Aamu oli kirkas ja ylikulkupaikalle saattoi selvästi erottaa keisarillisten eri joukot ja tunnetuimmat päälliköt. Keskustassa näkyi pienen harmaan kimonsa selässä seitsenkymmenvuotias Tilly, joka kerran oli itsestään lausunut, ettei hän ole koskaan maistanut viiniä, ei hyväillyt naista eikä kärsinyt yhtään tappiota. Mutta tällä hetkellä täyttivät hänen sielunsa pimeät aavistukset, sillä kerrotaan hänen, nähdessään sen ankaran järjestyksen, jolla Ruotsin armeija suoritti ylimenonsa sekä asettui rintamaan, käyneen kalpeaksi ja unhottaneen vastata ympärillään olevien kenraalien kysymyksiin.

Etelästä kävi navakka tuuli, joka sai keisarillisten sadat liput ja standaarit virkeästi hulmuamaan. Nuo Tillyn armeijassa vielä käytännössä olevat lähes parinkymmenen jalan pituiset piikit ojentuivat sankkana metsänä taivasta kohti ja niiden terät kimaltelivat nousevan auringon säteissä. Musketöörit olivat lyöneet tukihaarukat eteensä maahan ja harjanteella rintaman takana ojenti ruotsalaisia kohti neljäkymmentä kanuunaa ammottavat kitansa.

Kun Kustaa Adolf oli keskirintaman edessä, miekan kärki alas laskettuna ja pää paljastettuna, kuuluvalla äänellä lukenut lyhyen rukouksen, seurasi muutaman hetken kestävä, paljon merkitsevä hiljaisuus. Europan kaksi pelottavinta armeijaa ja etevintä sotapäällikköä seisoi vastatusten ja äänettömällä uhkalla tarkasti toisiansa, ikäänkuin tahtoen kauas kantavan ratkaisun lykätä vielä moniaan hetken tuonnemmaksi. Kuului vain satojen eriväristen viirien hulmuaminen sekä liekkien humina palavasta Podelwitzin kylästä, jonka Tilly oli sytyttänyt ruotsalaisten ylikulkua häiritäkseen. Taistelukentän laiteilla olevien tuulimyllyjen ikkunaluukuissa ja turvekattoisten vajojen katoilla näkyi pää pään vieressä uteliaita seudun talonpoikia, jotka olivat hiipineet näkemään tulossa olevaa mahtavata näytelmää.

Kun kuninkaan lähettämä airut oli palannut, tuoden Kustaa Adolfin taisteluhaasteeseen Tillyn vastauksen, antoi kuningas miekallaan merkin ja koko rintama alkoi raskaasti liikehtiä eteenpäin. Etummaisena kulki Torstensonin johtama tykistö. Se pysähtyi kanuunan kantomatkan päähän keisarillisista ja sen taakse sijottui muu armeija.

"Tarkatkaahan, pojat, mitä tervehdyslaukaukset kummallakin puolen saavat aikaan", lausui Stålhandske lähimmille miehilleen. "Kummalta puolen ensinnä mies kaatuu, sen perii häviö."

Samalla jyrähti keisarillisten tykistöstä kolme perättäistä laukausta ja kolme terässinistä viivaa kulki kohti ruotsalaisten keskustaa. Mutta kuulat mennä pyyhälsivät vahinkoa tekemättä rivien välitse ja kappaleen matkaa rintaman takana pelmuuttivat ne ilmaan turpeita ja multaa.

Nyt antoi Torstenson merkin ja kolme ruotsalaista kanuunaa lähetti samassa vastatervehdyksen. Vasemmalla siivellä, vastapäätä suomalaisia, ojensi muuan korkea-arvoisempi upseeri suonenvetoisesti kätensä ylös ja tuiskahti sitten suinpäin satulasta alas. Se oli eversti Baumgarten, joka ensimäisestä ruotsalaisten ampumasta kanuunankuulasta siten sai surmansa.

"Hurraa! voitto on meidän!" huusi Stålhandske.

Hänen perässään alkoi koko rykmentti hurrata, toiset joukko-osastot noudattivat esimerkkiä ja yks kaks vieri iloinen hurraaminen aaltoina pitkin rintamaa aina vasemman siiven nokalle, vaikka läheskään kaikki eivät olleet nähneet tuon ensimäisen laukauksen vaikutusta eivätkä siis tienneet syytä hurraamiseen.

Pian olivat kummallakin puolen kaikki tykit äänessä. Seudun täytti yhtämittainen valtava jyrinä ja yhä sankempaan savupilveen peittyivät sotajoukot. Kanunoimista kesti yhtä menoa kaksi tuntia, jolla aikaa kumpikaan rintama ei liikahtanut alaltaan.

Vaikka tykkituli oli suomalaistenkin keskuudesta korjannut saaliikseen mistä miehen, mistä hevosen, seisoi rykmentti alallaan järkähtämättä ja täydessä järjestyksessä. Nuo lujahartiaiset ja kulmikkaat miehet istuivat näköjään rauhallisina ja tyyninä kotoisten Ruunikkojensa, Punnojensa ja Pokujensa selässä. Ne olivat keisarillisten ratsuihin nähden huomattavan pieniä, mutta omistajainsa tavalla sitä kestävämpiä, uskollisia ja viisassilmäisiä eläimiä.

Satulassaan kurkottaen tähysti Stålhandske mikäli ruudinsavulta kykeni, vihollisen vasemmalle siivelle ja huusi sitten miehilleen:

"Pojat, valmiina iskemään, sillä kohta saamme pappenheimarit niskaamme. Tarkastakaa vielä kerran panokset karpiineissanne ja pitäkää sitten kieli suorana suussa!"

Stålhandsken joukossa oli totuttu vapaille tavoille ja riveistä kuului tuttavallisia huutoja: "Valmiita ollaan, antaa tulla vain!" — "Vastaan minä sylkäsen, niin että tuntuu!" — "Tulkoon nyt vaikka itse keisari ja kaikki jesuviitat lisäksi!"

"Elkää kerskuko, pojat, kyllä kohta saatte työtä tosissannekin!" varotteli Stålhandske.

"Ei kai Hanskia ala jänistää?" kuului rivistä ja sitten tuttavallista naurun hörötystä.

Kuningas, joka koko ajan oli ollut oikealla siivellä, oli myöskin huomannut, että vihollisen vasemmalla siivellä varustettiin hyökkäystä. Hän ratsasti suomalaisten luo ja huusi:

"Pojat, elkää suotta kalsotko miekkojanne vihollisten rautapaitoihin, vaan surmatkaa ensin hevonen, niin sitten te kyllä selviätte ratsastajastakin."

Ja ratsuväen väliin sijotetuille musketööreille huusi hän:

"Pysykää tyyninä elkääkä laukaisko, ennenkun vihollinen on niin lähellä, että te näette hänen silmävalkuaisensa."

Stålhandske kuuli takaansa seuraavan sananvaihdon:

"Olisi se sentään luontevampaa upottaa tuo lyömärautansa mieheen kuin hevoseen. Vaikka onhan se toisekseen niinkin kuin kuningas sanoi, että suotta niitä toisen rautapaitaa vastaan kalsoaa."

"Mutta kun tähtää iskunsa rautapaidan liitoksiin, kaulan tai nivusten kohdalle, niin kyllä tuupertuu mies. Niin kai minä aina olen tehnyt."

"Ollapa meilläkin rautapaidat! Vaikka kyllähän sitä oikeastaan on tappelussa paljon kevelämpi liikkua näin sarkatamineissa."

"On. Mutta mitähän varten se tuo Hanski yhä käyttää rautapaitaa, vaikka kuningaskin on siitä jo luopunut?"

"Muistona Puolan sodasta", lausui Stålhandske kääntyen juttelijoita kohti ja osottaen sormellaan rintahaarniskassa näkyvää musketinkuulan jättämää lovea.

Tykinjyskeestä syntyneen tärinän keskeltä erottui samalla kokonaan toisen luontoinen maapohjan täriseminen, joka hetki hetkeltä kävi tuntuvammaksi, samalla kun ruudinsavun seasta kajahti keisarillisten taisteluhuuto: "Jeesus-Maaria!"

"Valmiit!" hihkasi Stålhandske niin että se kuului yli rykmentin ja seitsemänsataa säilää lennähti samalla tupesta, välähtäen savupilven keskeltä kuin terävät salamakielekkeet.

"Jeesus-Maaria!" kajahti yhä lähempää ja savun keskeltä tuiskahtivat esille Pappenheimin valloonilaisten ratsumiesten tiheät rivit.

"Hakkaa päälle!" karjahti ensimäisen rivin miehistö ja samassa tuokiossa miekkain kalske, päällikköjen kehotushuudot ja rautapukujen rämähtely sekaantui muskettien ja karpiinien paukkeeseen, hevosten korskunaan ja kuolevien voihkauksiin.

Mutta tuota vimmattua sekamelskaa kesti ainoastaan parisen minuuttia, minkä jälkeen vihollinen hävisi takaisin savupilveen samalla nopeudella kuin oli tullutkin.

"Rivit järjestykseen ja valmiina ottamaan vastaan uutta rynnäkköä!" huusi Stålhandske, "sillä sen verran kuin minä Pappenheimia tunnen, ei hän niin vähällä meitä jätä."

Ja tuskin oli haavottuneet keretty auttaa rintaman taakse ja rivit uudelleen ojentuneet, kun sama hurja kamppaus uudistui yhtäläisenä. Mutta suomalaisten rivit eivät horjuneet ja heidän keskelleen asetettujen musketöörien tuli oli siksi tuhoisa, että pappenheimarit päällikköjensä vihaisesta karjunnasta huolimatta hajosivat uudelleen pakoon. Heidän kaikkia vaaroja halveksiva päällikkönsä, vaikka itsekin jo yltäpäältä verissään, järjesti yhä uudelleen joukkonsa ja vei ne noita järkkymättömiä suomalaisia vastaan. Kokonaista seitsemän kertaa uudistui sama verinen näytös, mutta seitsemännen rynnäkön jälkeen eivät ylpeät valloonit enää palanneet. Kintereillään pelko ja kauhistus hajaantuivat he ympäri kentän eikä epätoivoinen Pappenheim kyennyt heitä rukouksilla paremmin kuin uhkauksillakaan saamaan järjestykseen.

Tällä välin olivat kummankin armeijan keskustat sekä idänpuoliset siivet käyneet myöskin taisteluun mies miestä vastaan. Saksilaiset, jotka uloinna vasemmalla muodostivat erikoisen armeijan, joutuivat kohta villien kroatien ensi hyökkäyksistä epäjärjestykseen, lähtien sitte suinpäin pakoon. Vasta Eulenburgissa, parin penikulman päässä taistelukentältä, uskalsi heidän ruhtinaansa pysähtyä ja virkistää itseänsä kannullisella olutta.

Tämän jälkeen sai ruotsalaisten vasen siipi, jota johti suomalainen Kustaa Horn, ottaa vastaan koko keisarillisen armeijan keskustan ja oikean siiven yhteisen painon. Se oli joka hetki vaarassa joutua saarroksiin, mutta järkähtämättömällä tyyneydellä johti Horn joukkojaan, antaen heidän hiljalleen ja täydessä järjestyksessä peräytyä taaksepäin, kunnes kuningas ehti keskustasta ja oikealta siiveltä lähettää apujoukkoja. Miekoin, piikein ja musketinperin taisteltiin siellä mies miestä vastaan elämästä ja kuolemasta. Ratsu- ja jalkaväkirykmentit sekaantuivat toisiinsa villissä sekasorrossa. Tuuli ajoi kaiken ruudinsavun sekä taistelukentästä irtautuneen pölyn tänne, joten taistelevia ympäröi miltei läpinäkymätön pimeys. Hepburn lyötätti rumpaleillaan Skotlannin marssia, etteivät hänen miehensä pimeydessä eksyisi toisistaan ja hajaantuisi. Ruotsalaiset ja suomalaiset taasen yhtä mittaa toistivat taisteluhuutoaan "Jumala kanssamme!" välttyäkseen siten käymästä toistensa kimppuun.

Koko laaja taistelurintama oli kääntynyt ikäänkuin navan ympäri, sillä Ruotsin armeijan oikea siipi oli työntynyt eteenpäin ja vasen sitävastoin taaksepäin. Tämän muutoksen kautta oli Stålhandsken joukko tullut sen hiekkaharjanteen kupeelle, jossa Tillyn rintama alkuaan oli seisonut.

Keisarillisten vasen siipi oli nyt täydellisesti hajallaan ja kunnaan laella oleva Tillyn tykistö oli joutunut verrattain suojattomaksi. Sen huomatessaan karkuutti Stålhandske vasemmalle siivelle etsimään kuningasta ja pyytämään häneltä lupaa tykistön vallottamiseen.

"Jumalan nimessä, käykää kimppuun vaan!" vastasi kuningas Stålhandsken ehdotukseen.

Kuin leimaus oli Stålhandske takaisin joukkonsa etunenässä. Miekkaansa heiluttaen huusi hän:

"Hei, pojat, nyt on meidän vuoromme rynnätä ja vihollisen vartoa. Nuo kanuunat tuolla kunnaalla saavat kohta vaihtaa omistajia. Ja nyt kannukset hevosten nivusiin ja mies se, joka ensimäisen kanuunavartian alas hakkaa!"

Raskaasti maata tömisyttäen lähti rivi riviltä liikkeelle Stålhandsken kuuluisa ratsurykmentti, samalla kun taistelukentän yli alkoi kaikua heidän pelottava hyökkäyshuutonsa: "Hakkaa päälle! hakkaa päälle!"

Tällöin suomalaiset ratsumiehet saivat kuuluisan hakkapeliitta-nimensä, joka vielä tänäkin päivänä elää saksalaisten muistossa. Tuo heidän raskaina rytmeinä lainehtiva sotahuutonsa havahutti nimittäin tainnoksista muutaman kuolevan pappenheimarin, joka kauhistuneena kohosi ryntäilleen ja huudahti:

"Was für Menschen sind diese schrecklichen Hackapeliten?"

Stålhandske, joka itse oli asettunut ensi rivin ensimäiseksi mieheksi oikealta lukien, nelisti juuri haavottuneen ohi ja kuuli hänen huutonsa. Ohjakset löysinä eteenpäin karkuuttaessaan huusi hän vastaan poikamaisella intomielellä:

"Wir sind Finnen! Wir sind Finnen!"

Ja ikäänkuin itsetiedottomasti ensi kertaa erikoisena kansakuntana esittäytyen Europalle, huusi koko rykmentti tuulispään voimalla eteenpäin pyyhkästessään:

"Me olemme suomalaisia! Hakkaa päälle! hakkaa päälle!"

Tykistön suojaksi jätetty joukkokunta ei kestänyt tuota ruhjovaa hyökkäystä, vaan hajosi kuin akanat tuuleen. Hetkistä myöhemmin olivat kanuunat täydessä toimessa huokuen tulta ja kuolemaa Tillyn omia joukkoja vastaan.

Tämä ratkaisi pian taistelun, sillä kahden tulen väliin joutuneena eivät keisarillisten rivit voineet kestää. Hurjan sekasorron vallassa alkoivat ne paeta joka suunnalle, kuuntelematta enää vanhaa päällikköään, joka uhaten ja rukoillen koetti saada heitä pysähtymään ja lopuksi, nähdessään voiton auttamattomasti vääntyvän käsistään, purskahti hermostuneeseen itkuun.

Nopeasti asetti kuningas joukot uudelleen rintamaan siltä varalta, että vihollinen kokoaisi voimansa uuteen yritykseen. Kun koko Ruotsin armeija siten täydessä järjestyksessä huoahti raskaan päivätyön jäleltä, nähtiin keisarillisten ydinjoukon, Cronbergin rakuunain, jotka äärimmäisenä vasemmalla olivat taistelleet viimeiseen saakka, täydessä järjestyksessä ja liehuvin lipuin ratsastavan ruotsalaisen rintaman ohi ikäänkuin osottaakseen, että he eivät suinkaan olleet voittamattomuuden mainettaan menettäneet. Skotlantilaisten palkkajoukkojen ohi kulkiessaan tervehtivät he näitä yhteislaukauksella, minkä jälkeen he hätäilemättä ratsastivat edelleen. Heillä oli keisarillisten armeijassa sama sija kuin suomalaisilla ratsumiehillä Kustaa Adolfin sotajoukossa ja kun he olivat ehtineet oikean siiven kärjelle näiden viimemainittujen kohdalle, tähystivät kummankin vihollispuolen mainehikkaimmat joukot toisiaan jännittyneellä uteliaisuudella. Ylväinä istuivat kokonaan rautaan puetut cronbergarit kookasten ratsujensa selässä, ajaen hiljalleen Leipzigiä kohti.

"Noiden kanssa meidän kannattaa vielä mitellä miekkojamme", lausui Stålhandske muutamille lähellään oleville upseereille.

Melkein tasalleen vuotta myöhemmin toteutui tämä Stålhandsken toivomus. Silloin oli Kustaa Adolfin voitokas armeija siirtynyt jo Etelä-Saksaan, ja Nürnbergin luona oli hänen ja Wallensteinin joukkojen välillä käynnissä vimmattu taistelu. Ylväinä ja voitokkaina, kuten aina, ajoivat Cronbergin rautapukuiset ratsurit edellään saksalaisia. Hessenin maakreivi alkoi sitä nähdessään nurista kuninkaalle, että hän säästää ruotsalaisiaan ja lähettää saksalaiset etummaisina surman kitaan.

"Hyvä", vastasi kuningas, "minä lähetän suomalaiset tuleen ja saammepas nähdä, eikö miesten muutos tuo mukanaan myöskin onnen muutoksen."

Stålhandske sai käskyn rynnätä Cronbergin kimppuun ja kohta olivat hakkapeliitat täydessä lennossa kohti vihollista. Ja lakealla niityllä, kummankin sotajoukon jännittyneenä päältä seuratessa, iskivät molempain puolten kärkijoukot hurjalla pauhinalla toisiaan vastaan. Kun se pyörryttävä kaaos, johon kumpikin joukko oli hävinnyt, alkoi vihdoinkin hiukan selvitä, nähtiin Cronbergin "voittamattomat" päällikkönsä menettäneinä ensi kertaa hurjassa paossa, suomalaisten jäädessä voittajina tantereelle.

Kaupunkitulijainen.

Oli ani varhainen lauantai-aamu joulun edellä v. 1642, Kukon aamuvirsi oli vasta kajahtanut tyyneen pakkasilmaan ja itäisellä taivaan rannalla vilkutteli vielä kointähti.

Teppolan talon pihamaalta kuului kuitenkin jo liikettä. Renki siellä kopisteli rekiä eilen pyrynneestä lumesta ja ryhtyi niihin aitasta nostelemaan valmiiksi mitattuja kaurasäkkejä, jotka hänen tuli tänään viedä isännän kanssa Turkuun. Äskettäin oli nimittäin kirkossa kuulutettu, että Turussa tarvittiin heiniä ja kauroja ratsuväkeä varten, jota oli koottu kaupunkiin vietäväksi Saksan sotaan.

Isäntä istui pirtissä pesän edessä ja veti jalkaansa illalla voideltuja ja yön vetäneitä saappaitaan. Hän oli niin varallisuuden kuin valistuksensakin puolesta ensimäinen talonpoika Piikkiössä, samalla kertaa sekä lautamies että kirkonisäntä. Hän oli taitava kirjamies ja vielä siitä merkillinen, että hän tarvittaessa kykeni itse kirjottamaan nimensä asiakirjain alle. Eikä hän tämän maailman hyvyyttä kätkenyt vaskiplootuina ja hopeataalereina yksistään aitan ylisille kuten niin monet rikkaat talolliset tekivät, sillä vierastuvan nurkkahyllyllä nähtiin yhdessä ukkovaarilta perityn hopeakannun kanssa muutamia kirjoja. Siellä oli lähes satavuotias Agricolan Uusi Testamentti ja Rukouskirja sekä Sorolaisen postillan ensimäinen nide ynnä Sorolaisen pikku katkismus. Nuorena miehenä oli isäntä kerran kyydinnyt piispa-vainajaa Piikkiöstä Turkuun ja sillä retkellä hän oli innostunut ostamaan nuo kaksi viimemainittua kirjaa. Toiset hän oli myöhemmin hankkinut.

Kun renki palasi kuormia laittamasta, kysyi isäntä, oliko tappovasikka jo saanut sijansa reessä. Oli kyllä. Se oli nimittäin vietävä Martinus Stodiukselle, joka oli raamatun kielten professorina äsken perustetussa yliopistossa.

Aamiaisen haukattua lähti renki hevosia valjastamaan ja sillaikaa antoi isäntä, turkkia päälleen vetäen, viimeisiä ohjeita päivän varalle.

"Muistakaa katsoa tulen perään eikä avainta saa unohuttaa aitan suulle. Sauna pankaa tavalliseen aikaan lämmitä, että heti tultua pääsee kylpyyn. Ja kuulehan…"

Isäntä mietti hetkisen ennenkun jatkoi:

"… lähetä sana naapureille ja kummankin torpparin väelle, että tulevat kylvyn jälkeen meille."

"No mitä varten?" ällistyi emäntä.

"Kylläpähän kerkeät sinäkin sitten nähdä", vastasi isäntä ja läheni ovea.

Hän ei kuitenkaan mennyt pihalle, vaan poikkesi toisella puolen porstuaa olevaan vierastupaan. Kun hän sieltä palasi, sattui hän porstuassa yhteen emännän kanssa, joka palava päre kädessään oli viemässä sianruokaa navettaan. Isännän kainalossa oli hurstikääreinen litteä mytty, jonka muodosta sekä sisältä kuuluvasta kilahtelusta emäntä kohta päätti, että siellä oli plootun rahoja.

"Mutta mitä sinä niillä teet, kun vasikasta ja kauroista muutenkin tulee rahaa?" ei hän voinut olla kysymättä.

Mutta isäntä antoi yhtä vähän selittävän vastauksen kuin äsken tuvassa:

"Kylläpähän sitten kerkeät nähdä."

Sen enempää selittelemättä työntäysi hän pihalle, sijotti myttynsä omaan rekeensä, tarttui suitsiin ja kuormalle nousten komensi hevosen liikkeelle.

Mitähän sillä nyt oikeastaan on mielessä, mietti emäntä navettaa kohti kävellessään. Se onkin ollut niin miettiväinen koko yön ajan, ettei siltä ole kunnollista vastaustakaan saanut. Ja mitähän se niistä naapureistakin nyt, eihän meillä tähän aikaan ole mitään pitoja pantu toimeen… eikähän tässä ole sellaisia varten varustuksiakaan tehty. Mutta jotakin sillä vain on mielessä, mitä sitten lieneekin eilen pappilassa käydessään saanut päähänsä.

Vainion perältä kuului vielä kaupunkiin menijäin tiuvunhelinä ja reen narina ja saamatta asiaa mielessään selväksi sammutti emäntä päresoihdun lumihankeen ja pistäysi navettaan, jossa piiat juuri lopettelivat aamulypsyä.

* * * * *

Päivää ei tähän aikaan vuodesta ollut enää jälellä muuta kuin kapea kaistale kahden laajan pimeän välissä. Toinen pimeä oli jo hyvän aikaa sitten levittänyt huntunsa tienoon yli, kun reen narina Teppolan pihalla ilmaisi, että kaupunkimiehet ovat palanneet.

Emännän jännitys nousi nousemistaan, mutta isännän tarkotuksista ei hän vieläkään saanut selkoa. Jälkimäinen vei kyllä jonkun raskaalta näyttävän kantamuksen vierastupaan, mutta kun emäntä hetkistä myöhemmin pistäysi sinne, ei kantamusta näkynyt siellä missään. Isäntä oli siis selvästikin kätkenyt sen suureen kirstuunsa. Mikähän se viho viimeinkin oli? Emäntä tiedusteli sitä jo salavihkaa rengiltäkin, mutta tällä ei ollut asiasta yhtään parempaa selkoa, oli vain nähnyt isännän kaupungilta kantavan sitä kortteeritaloon ja peittävän rekeensä.

No, tottapa kai sitten kylvyn jälkeen nähtänee, lohduttelihe emäntä.

Saunasta päästyä kokoontui todellakin naapurien ja lähitorppain väkeä Teppolan pirttiin, joka oli siivottu pyhäasuun ja jota valaisi liedessä loimuava pystyvalkea. Isäntä istui lavitsalla pöydän edessä ja suki kylvyn jäleltä vielä kosteita hiuksiaan. Hänen käskystään jakoi tytär vieraille ryyppyjä ja sitten keskusteltiin harvakseen kaupunkikuulumisista. Ne eivät olleet tavallista merkillisempiä: kauroista oli maksettu kohtalainen hinta, sodan päättymisestä ei ollut mitään tietoa, kreivi oli juuri palannut Viipurista j.n.e.

Mutta kaupunkikuulumisista juteltiinkin vain sivumennen kuin jotakin tärkeämpää odotellessa. Tuon tuostakin syntyi pitempi äänettömyys ja kaikki silmäilivät salakähmää isäntää. Kun tämä oli vihdoinkin saanut pitkän tukkansa kammatuksi, jota hän oli tehnyt hitaalla perusteellisuudella, lausui hän leveätä sarvikampaa pyyhkien emännälleen:

"Haepas kolmihaarainen kynttilä ja pane se palamaan tuohon pöydän nokalle."

"Joulukynttiläkö?" kysyi emäntä ihmeissään.

"No, sopiihan tässä jo alotella joulujuhlaakin", vastasi isäntä tyynesti ja kaikki hymähtivät ihmeissään.

Emäntä riensi täyttämään käskyä ja isäntä itse poistui vierastupaan.

"Jotakin erinomaisempaa sillä on mielessä", supisivat pirttiin jääneet.

Kun kolmihaarainen joulukynttilä sorvatussa puujalassaan paloi honkapöydän nokalla, palasi isäntä pirttiin, kainalossaan hurstiin kääritty esine, joka muistutti suuren puoleista lipasta. Isäntä laski kantamuksensa pöydälle. Itse asettui hän pöydän taakse, ryhtyen hitaasti ja ääneti päästelemään kääreistään tuota salaperäistä esinettä. Kukaan ei hiiskunut sanaakaan ja kaikkien silmät seurasivat isännän käden liikkeitä.

Kun viimeinen solmu kääreestä aukesi, tuli näkyviin tavatonta kokoa oleva kirja. Poikittain pöydällä maaten ulottui se toisesta reunasta toiseen. Sen tukevat vaskihelahaat kimmelsivät kynttilän valossa ja lähes puolen tuuman vahvuisten puukansien päärmäpeite loisteli uutuuttaan.

"No kirjako tuo nyt on vai…?" katkasi emäntä ensimäisenä äänettömyyden.

"Kirja. Siinä on nyt koko pyhä raamattu suomenkielellä", lausui isäntä arvokkaasti ryhtyen hakasia avaamaan.

Nipp! Napp! äänsivät ne auetessaan raikkaasti ja isäntä käänsi nimilehden näkyviin. Kaikki lähenivät henkeään pidättäen pöytää aivankuin käsillä olisi ollut tilaisuus saada kurkistaa johonkin ihmeellisiä asioita sisältävään lippaaseen.

"Vai tuommoinen se nyt on!" — "No onpa se!" — "On totisesti siinä kirjaa!" — kuului katkonaisia lauseita ja kaikki sulloivat päänsä yhteen nähdäkseen paremmin nimilehden koukeroisia kuvioita.

Kaikilla heillä oli kyllä tieto, että suomenkielinen raamattu oli tulossa, sillä olihan heidän oma kirkkoherransa, Gregorius Favorinus, yksi sen suomentajista. Mutta kukaan ei ollut osannut sitä vielä odottaa. Vasta eilen oli Teppolan isäntäkin pappilassa käydessään kuullut, että se on ihan juuri präntistä päässyt. Itse kirkkoherrakaan ei ollut ehtinyt sitä vielä saada ja sitä oli Teppolainen koko eilisillan miettinyt, että jokohan hän hankkiikin kaikista ensimäisenä raamatun Piikkiöön. Ja sitä varten oli hän aamulla ottanut mukaansa ne vaskiplootut siltä varalta, ettei kaurojen ja juottovasikan hinta sattuisi sen lunnaiksi riittämään.

"Olisipa sitä soma kuulla luettavankin, kun se nyt kerran on omalle kielelle saatu", virkkoi vanhin naapurin isännistä, kun enin uteliaisuus oli tyydytetty ja kaikki vetäytyneet takaisin istumaan.

"No niin, luetaanpas sitten ja aletaan aivan alusta", sanoi isäntä.

Hän käänsi esille ensimäisen Mooseksen kirjan ensimäisen luvun. Hetkisen tirkisteli hän tuuheiden kulmainsa alta ääneti kirjaan ikäänkuin perehtyäkseen tuohon uuteen pränttiin, karasi kurkkuaan ja luki sitten harvakseen ensimäiset sanat:

"Alussa loi Jumala taivaan ja maan."

Nuo sanat kajahtivat niin ihmeellisesti äänettömässä pirtissä. Ikäänkuin niiden kaikua kuullakseen keskeytti isäntäkin hetkeksi lukemisen ja noista vasta saunassa puhdistetuista kuulijoista tuntui väkisinkin, että taivas ja maa ovat juuri vasta luodut, että kaikki on siis ihan alussaan ja että he ovat juuri-ikään saaneet omituisen kielen ymmärtääkseen ihmeellisiä asioita.

"Ja maa oli autio ja tyhjä ja pimeys oli syvyyden päällä", jatkoi isäntä lukemista, mutta aina muutaman lauseen perästä hän pysähtyi ja ikäänkuin kuunteli. Eikä kukaan kuulijoista häirinnyt kysymyksillään tai huomautuksillaan näitä vaitiolon hetkiä. Sillä tavoin jatkoi hän ensimäisen luvun loppuun sekä vielä toisen ja kolmannenkin ja kun hän vihdoinkin lopetti, viittasi Otavan pyrstö jo etelää kohti.

"Huomennapa tuota sopii jatkaa", lausui isäntä, kääntäen kirjan kiinni ja napsauttaen hakaset paikoilleen.

"Ihmeellisiä asioita siellä on", sanoi äskeinen naapuri ja siihen arveli toinen:

"Aina se tuo maailma vain menee eteenpäin, kun me piikkiöläisetkin nyt saamme omalla kielellämme raamatuita tutkia. Kyllä kaiketi se ei hukkaan mennyt, että sinne Turkuun laitettiin se viisauskoulu. Ei minua nyt ollenkaan kaduta, että minäkin annoin roponi sen hyväksi."

Kiitellen hyvästelivät naapurit ja tyytyväisenä kantoi isäntä aarteensa vierastuvan hyllylle.

* * * * *

Seuraavana päivänä levisi kulovalkeana ympäri Piikkiötä tieto, että Teppolaisella on koko pyhä raamattu suomenkielellä, niin että kuka hyvänsä piikkiöläinenkin kykenee sitä ymmärtämään. Ja kirjan valtavasta koosta saivat kaikki havainnollisen käsityksen, kun uutisen mukana seurasi erään eilenillalla Teppolassa olleen arvelu, että "se on niin suuri ja vahvakantinen, että sillä huoleti nuijaisi vaikka minkälaisen härän kuoliaaksi".

Jälkeen puolisten oli Teppolan pirtti sulloutunut väkeä täyteen ja hartaasti paljastivat kaikki päänsä, kun isäntä, kantoi raamatun pöydälle ja alkoi lukea kertomusta ensimäisestä veljesmurhasta.

Karoliinin korvapuusti.

Marraskuun auringon ensimäiset säteet valaisivat jäätyneitä kenttiä, kun sotajoukot alkoivat tarkastusta varten kokoontua loivasti viettävän laakson rinteelle, vastapäätä Heilsbergin piispanlinnaa. Simuna Antinpoika, kersantti Turunläänin ratsuväessä, oli ehtinyt jo järjestää ruotunsa ja istui raudikkonsa selässä jäykkänä ja liikkumatonna, sininen univormu tiukasti napitettuna ja raskas miekka riippuen alas hevosen vasenta kylkeä. Hänen oikean poskensa poikki kulki punertava miekanarpi ja vasemman silmäkulman päällä näkyi karteshisirpaleen jälki. Huulet oli tiukasti yhteen näpistetty ja harmaat silmät tähystivät piispanlinnaa kohti, jonka tiilikatot punersivat aamuauringon valossa. Hänen koko olennossaan ilmeni jotakin salattua voimaa, kulmikasta ja raskaasti ruhjovaa.

Pitkin rintamaa kuului rummunpärrytystä, komentohuutoja ja kaviontöminää, kun myöhästyneemmät osastot asettuivat paikoilleen. Teillä ja peltojen välisillä poluilla näkyi preussilaista maalaisväkeä, jota ympäröivistä kylistä kerääntyi katsomaan sotaväen tarkastusta, saadakseen samalla tilaisuuden nähdä Ruotsin Kaarle-kuninkaan, jonka nimi eli kaikkien huulilla ympäri Europan, hänet, joka kolmen vuoden kestäessä kuuluisan Narvan tappelun jälkeen oli kulkenut voitosta voittoon, saaden itse keisarinkin pelosta vapisemaan. Nyt oli hän armeijoineen asettunut talvileiriin tänne puolalaiseen Preussiin, majaillen itse Heilsbergin piispanlinnassa. Uudet voittoretket kangastelivat hänen mielessään ja eilen, tuomiosunnuntaina, oli hän sotapappien antanut saarnata tekstistä: "Ja niin Herra ajaa teidän edestänne suuren ja väkevän kansan ulos, niinkuin yksikään ei ole kestänyt teidän edessänne tähän päivään asti. Yksi teistä ajaa tuhatta takaa: sillä Herra teidän Jumalanne itse sotii teidän edestänne, niinkuin hän teille sanonut oli."

Linnan portti aukeni naristen ja koko sotajoukon katseet kääntyivät siihen hoikkaan nuorukaiseen, joka korkean ratsun selässä jäykkänä istuen ajoi porttiholvista ulos. Elostuneesti nytkäytti kersantti Simuna Antinpojan raudikko päätänsä ylemmäs ja liikautti kuin tervehdykseksi korviaan, samalla kun kersantti itse, vetäen tulossa olevan eläköön huudon varalta keuhkonsa ilmaa täyteen, jännitti leveät hartiansa pystyiksi ja ryhdikkäiksi. Seurassaan kreivi Piper, Pikku Prinssi ja muutamia kenraaleja läheni kuningas vasenta rintamaa ja hartaalla ihailulla seurasivat tuhannet silmät tuota miestä, joka oli puettu yhtä yksinkertaiseen siniseen takkiin, leveään taljavyöhön ja suuriin saappaisiin kuin kaikki muutkin armeijan jäsenet.

"Eläköön kuningas!" kajahti rintaman vasemmasta päästä ja aaltomaisesti vierivät tervehdyshuudot pitkin riviä sikäli kuin kuningas hitaasti ratsastaen ja huomautuksiaan tehden eteni vasemmalta oikealle.

Kersantti Simuna Antinpoika piti itseään kuninkaan erikoisena tuttavana, oli siitä ylpeä ja hänen mukanaan koko hänen ruotunsa. Hän oli nimittäin Narvan tappelussa parin rakuunatoverinsa kera osunut parahiksi paikalle, kun kuningas eteenpäin lennättäessään oli kaulaa myöten uponnut suohon, sekä yhdessä kamariherra Aksel Hårdin kanssa auttanut hänet jälleen kuivalle maalle. Sen johdosta oli hän saanut korpraalin arvon. Ja Klissovin taistelussa oli kuningas osunut näkemään, kuinka hän puolenkymmenen rakuunansa kanssa oli puhdistanut vihollisista muutaman tykkipatterin. Se oli tuottanut hänelle kersantin arvon. Siksipä kajahuttikin Simuna Antinpojan ruotu eläköönhuutonsa innolla ja täysin keuhkoin, kun kuningas oli ehtinyt kohdalle.

Myhähtäen nyökäytti kuningas sotilaille päätään ja kun hänen katseensa sattui kersanttiin, joka varmana ja voimakkaana istui satulassaan, rehelliset harmaat silmänsä pelottomasti häneen kiinnitettyinä ja miekallaan kunniaa tehden, muistui hänen mieleensä äkkiä Parisissa olevan lähettiläänsä, vapaaherra Sparren viimeinen kirje. Siinä oli ollut seuraava jälkikirjotus: "Täkäläisissä hovipiireissä ovat Teidän Majesteettinne loistavat voitot yhtenään puheenaineena. Eräs korkeammista hovinaisista pyysi minulta viimeisten hovitanssiaisten aikana, että koska heillä ei ollut toivoa koskaan saada nähdä Teidän Majesteettianne itseä, minä toimittaisin heidän nähtäväkseen yhden niistä urhoista, joiden kanssa Teidän Majesteettinne niittää voitonseppeleitä. Kun useat muutkin hovissa ovat lausuneet saman tapaisia toivomuksia, niin rohkenen tässä nöyrimmästi ehdottaa, että Teidän Majesteettinne joskus kuriirina lähettäisi luokseni mahdollisimman tyypillisen sotilaan voitokkaasta armeijastanne. Sellaisen näkeminen tuottaisi varmaan suurta tyydytystä sekä Hänen Majesteetilleen Ranskan Kuninkaalle että hänen iloiselle hoviseuralleen."

Kirjeen luettuaan oli kuningas hiukan suutuksissaan lausunut Piperille: "Eivät minun siniset poikani ole mitään näytetavaraa!"

Mutta nyt, kersantti Simuna Antinpoikaa silmäillessään, tuli hän ajatelleeksi: "Miks'ei, kyllä näitä kehtaa ranskalais-teikareille näyttää." Ja kreivi Piperiin kääntyen kysyi hän, olivatko vapaaherra Sparrelle menevät paperit jo kunnossa. Saatuaan myöntävän vastauksen lausui hän kersantille lyhyellä ja tylyllä tavallansa:

"Iltapäivällä kello kolme minun luokseni!"

"Ymmärrän, Teidän Majesteettinne", vastasi Simuna Antinpoika pahasti murtavalla ruotsillaan, jota hän vasta täällä sotaretkeltä oli jonkunverran oppinut.

* * * * *

Kun kersantti Simuna Antinpoika iltapäivällä poistui Heilsbergin piispanlinnasta, oli hänellä povessaan Ruotsin Parisissa olevalle lähettiläälle osotettu kirjesalkku ja taskussaan passi sekä tarpeelliset matkarahat. Annettuaan miehilleen määräykset vähäisen omaisuutensa huolehtimisesta sekä ilmaistuaan heille muutamalla sanalla lähtevänsä Ranskan maalle kuninkaan asioille, nousi hän viivyttelemättä raudikkonsa selkään ja ohjasi suuntansa lounaaseen, Thornin kaupunkiin vievälle tielle.

Hänen matkansa määränä oli siis Parisi, jonne Heilsbergistä linnuntietä laskien oli puolitoista sataa penikulmaa. Mitä vastuksia kohdaten ja mitä seikkailuja kokien hän tuon vierasten maiden halki vievän matkansa suoritti, siitä ei jälkimaailmalle ole tietoja säilynyt. Mutta kun kolmisen viikkoa oli kulunut hänen lähdöstään, ratsasti hän eräänä kauniina joulukuun päivänä sisälle Parisin kaupunkiin ja ryhtyi aitosuomalaisella itsepintaisuudellaan etsimään hotellia, jossa Ruotsin lähetystö majaili. Muutaman tunnin kuluttua hän sen löysikin, ajaa tömisti portista sisälle ja laskeusi satulasta. Saatuaan raudikkonsa hiukan korjuuseen työntäysi hän matkapölyineen suoraan pääkäytävästä sisälle. Kun ranskalainen lakeija ei ottanut häntä ymmärtääkseen, vaan tahtoi tukkia häneltä tien, tarttui hän tätä kursailematta kaulukseen ja heitti sivulle. Virastohuoneisiin tultuaan ei hän suostunut papereitaan jättämään sihteerille, vaan tahtoi antaa ne itse ministerille, jolle ne oli osotettu. Eikä hän tyytynyt, ennenkun seisoi itse hänen excellensinsä, vapaaherra Sparren edessä. Nyt otti hän kolmikolkkahattunsa päästä ja pisti sen vasempaan kainaloonsa, kuten oli nähnyt itse kuninkaankin juhlallisemmissa tilaisuuksissa tekevän, otti kirjesalkun poveltaan ja lähettiläälle ojentaen virkkoi: