← Table of contents
Suokukka

Front matter (continued 2)

Reading edition

»Veloistasi sinun ei tarvitse huolehtia. Olemme isävainajasi jäämistöstä ja tänne jättämistäsi tavaroista saaduilla tuloilla kuitanneet kaikki. Klubi on suhtautunut asiaan hyvin hienotunteisesti, se täytyy sanoa. Kun asuntosi kalustoa huutokaupattiin, tulivat kaikki vanhat toverit paikalle ja nostivat tarjouksia. Pikku Ilonday maksoi kaksisataa guldenia nahkaisesta sikaarikotelostasi. Kirjoitin sinulle muutoin kaikesta tästä, mutta kirjeeni palautettiin avaamattomana —»

»En halunnut ryhtyä mihinkään kirjevaihtoon», murisi Jurisics.

Tästä Gróthy sai rohkeuden lisätä hieman omasta päästäänkin.

»Aioin kerran tulla sinua katsomaankin.»

»En ottanut vastaan ketään.»

Szentgróthy pudisti päätään.

»Tiedän sen. Kaunis tyttö sanoi sen minulle. Hän yritti useita kertoja päästä tapaamaan sinua. Kerran hän kirjoittikin sinulle —»

Jurisics tuli nyt tulipunaiseksi. Hän tiesi hyvin, kenestä puhe oli, mutta kuitenkin hän kysyi: »Mistä tytöstä sinä puhut?»

»No Jessistä tietysti!»

Pitkän aikaa vaiettuaan Jurisics sai vielä kysytyksi:

»Onko hän Budapestissä?»

»On tietenkin!»

»Ajattelin Hadfalussyn ottaneen hänet mukaansa», sanoi Jurisics hiljaa.

Szentgróthy oli iloissaan löydettyään vihdoinkin puheenaiheen, joka näytti hänen ystävänsä mieltä kiinnittävän.

»Hadfalussyko? Etkö ole kuullut mitään siitä mainiosta jutusta? Niin, sinähän et ollutkaan täällä skandaalin tapahtuessa.»

Ja Gróthy ryhtyi eloisasti selostamaan: »Tiedäthän, että ruhtinas on ylläpitänyt Jessiä häntä lainkaan tuntematta. Mainittu ruhtinas on kyllä usein tehnyt paljon suurempiakin tuhmuuksia. Vuosi sitten hän tuli Budapestiin ja kutsui eräänä päivänä asianajajansa välityksellä Jessin luokseen. Luullakseni hän aikoi käyttää hyväkseen rahalla ostettuja oikeuksiaan. En tiedä mitä heidän välillään tapahtui. — Tosiasia on kuitenkin, että Jessi hänelle muitta mutkitta käänsi selkänsä. Moista ei Hadfalussy liene tähänastisessa elämässään koskaan saanut kokea — mahdollista on myöskin, että hän heti kohta kovasti rakastui tyttöön — oli miten oli, Jessin vastarinta kiihdytti vanhaa itsevaltijasta. Hän vetosi saavutettuihin oikeuksiinsa ja asiasta paisui oikein jättiläisskandaali. Jessi — taivas tietäköön mistä hän oli rahat saanut — lähetti hänelle lopulta takaisin ne viisituhatta guldenia, jotka hän ruhtinaalta viiden vuoden kuluessa oli saanut. Hadfalussy ei tietenkään ottanut niitä vastaan, mihin Jessi vastasi lahjoittamalla mainitun summan ruhtinaan nimessä eräälle armeliaisuusseuralle ja ilmoittamalla siitä lehdissäkin. Moista näpsäystä ei kukaan herrasmies liene vielä nenälleen saanut! Koko kaupunki puhui siitä, ja lehdet tarjosivat sen lukijoilleen ensi luokan makupalana. Asia harmistutti Hadfalussyä niin suuresti, että Budapest kävi hänelle vastenmieliseksi ja hän matkusti takaisin Pariisiin.»

»Ja miten kävi Jessin?»

»Jessi on avannut keskikaupungilla kukkakaupan. Hyvin sievä liike. En voi ymmärtää, mistä hän on saanut rahat siihen. Hänellä täytyy olla jokin salainen tulolähde. Ja kuitenkin hän elää kuin nunna. Aikaisemmin näki hänet ainakin silloin tällöin huvittelupaikoissa, mutta yhteen vuoteen ei hän ole enää näyttäytynyt muualla kuin liikkeessään. Hänestä on tullut oikea poroporvari!»

Hän kertoi Jurisicsille vielä muutamia uutisia, muun muassa että vanha Mihályi puoli vuotta sitten oli kuollut. Sitten tyrehtyi keskustelu tyyten.

Szentgróthy nousi ja tarttui hattuunsa.

»Et siis tarvitse mitään?»

»En mitään! Ja muista ettemme tästä päivästä alkaen enää tunne toisiamme!»

Szentgróthy katsoi hieman liikutettuna ystäväänsä silmiin.

»Miksi täytyikään tuon tyhmyyden tapahtua?»

»Ei mitään vetistelyä!» sanoi Jurisics vanhaan, pilkalliseen tapaansa.

Hän ei ojentanut kättänsä hyvästiksi Gróthylle.

»En halua, että myöhemmin katuisit käyntiäsi.»

Szentgróthy tunsi vielä portailla suurta liikutusta.

»Vahinko miestä!» sanoi hän itsekseen. »Vahinko! — Tahtoisin vain tietää, miksi hän ei ole ampunut kuulaa päähänsä.»

15.

Seuraavana päivänä tehtaasta lähtiessään Jurisicsin tie kääntyi keskikaupungille.

Varhaisesta aamusta saakka oli rankasti satanut. Illaksi kirkastui hieman, mutta märät kadut pysyivät kuitenkin miltei autioina.

Kauan harhaili hän päämäärättä sinne tänne katsellen näyteikkunoita. Erään kirkkaasti valaistun liikkeen peili-ikkunan edessä hän äkkiä pysähtyi. Se oli aistikas kukkakauppa, jossa oli kultareunaisia, kiiltävän valkoisia hyllyjä, atlasuutimia, suippolehtisiä palmuja ja kaikenlaisia muita ulkomaan kasveja.

Sisällä oli kaksi naista, jotka nähtävästi olivat ostajia. Sievä tumma tyttö toi heidän nähtäväkseen suuren joukon kukkia; liikkeen omistajatar keskusteli kirjoituspöytään nojaten naisten kanssa.

Se oli Jessi. Siellä hän seisoi laajahihaisessa mustassa puvussa, kullankeltatukka ylös kammattuna, suloinen hymy huulilla. Hän nojasi tajuttoman viehkeästi pöytään ja näytti nuorekkaammalta, raikkaammalta ja viehättävämmältä kuin koskaan ennen. Näyteikkunasta heijastuva kaasuvalo ympäröi hänen kasvonsa sateenkaaren värisellä loisteella.

Jurisics seisoi kauan liikkumatta ulkona ja nautti tästä näystä. Naiset poistuivat, Jessi saattoi heitä ovelle, meni sitten takaisin ja katosi huoneen toisessa päässä olevan puisen väliseinän taakse.

Jurisics käveli muutamia kertoja ulkona edes takaisin rohkeutta saadakseen. Kun hän laski kätensä ovenripaan astuakseen sisään, ilmestyi Jessi jälleen pöydän ääreen. Hän istuutui nojatuoliin ja syventyi lukemaan lehteä. Pää kumarassa, tasaisesti ja rauhallisesti hengittäen hän luki, ja nyt Jurisics ei uskaltanutkaan mennä sisälle. Jessi saattoi liiaksi pelästyä.

Tämä katsoi hetkisen kuluttua kelloa, meni jälleen välikköön ja palasi sieltä avara turkiskappa yllään. Kaksi myyjätärtä ja palvelustyttö seurasivat häntä.

Kun Jessi tuli ulos liikkeestä, poikkesi Jurisics kadun toiselle puolelle. Liikkeen valot sammutettiin ja ovet suljettiin. Oli juhla-aatto.

Myyjättäret kääntyivät kulkemaan oikealle, Jessi ja palvelustyttö vasemmalle kotiin. Jurisics seurasi heitä kadun toisella puolella käyden.

Kolmen, neljän talon sivu kuljettuaan Jessi katosi erääseen porttikäytävään, ja nuori mies oli yksin autiolla kadulla. Pari kertaa käveli hän hämmentyneenä ja epäröivänä edes takaisin, sitten hän meni sisälle taloon, nousi ulkoportaat ja tuli ensimmäisen kerroksen käytävään. Hän nojautui rautaiseen kaiteeseen ja jätti muun sattuman varaan. Muutamien minuuttien kuluttua tuli pikku palvelustyttö ulos erään huoneuston ovesta, ja juoksi astia kädessä hyräillen portaita alas. Jurisics tunsi Jessin palvelustytön. Nyt hän tiesi, missä Jessi asui. Hän astui eteiseen ja koputti huoneen ovelle.

»Sinäkö, Marie?» kysyi Jessi sisältä.

Jurisics avasi hiljaa oven.

»Minä se olen, Jessi!»

»Kuka?»

»Jurisics!»

Jessi seisoi avatun vaatekaapin edessä ja pani naulaan turkisviittaansa. Nähdessään Jurisicsin edessään hän kalpeni ja hänen täytyi nojautua kaapin oveen, joka kitisten käännähti saranoillaan. Viitta putosi hänen käsistään.

»Jurisics!» kuiskasi hän ja risti kätensä.

»Olenko pelästyttänyt teidät?» kysyi nuori mies hiljaa.

»Suokaa minulle anteeksi!»

He ojensivat toisilleen kätensä ja katsoivat toisiaan pitkään ja tutkivasti. Tyttö oli yhä vielä hyvin kalpea. Hän oli Jurisicsin silmissä näkevinään epäluottamusta, ja se vaikutti häneen ahdistavasti.

»Oi Jurisics, olette siis vihdoinkin tullut! Olen teitä alati odottanut.»

Nuori mies istuutui. Jessi nojautui sohvan selkämystää vasten ja katsoi häneen yhä vielä jäykästi ja tutkivasti. Heillä oli toisilleen niin paljon puhuttavaa, ja nyt, hämmennyksen vallassa, he saivat tuskin sanaa suustaan.

Jessin pikku huone oli yksinkertaisesti mutta sievästi kalustettu. Tyttö piti väreistä ja hänellä oli vaistomainen silmä taiteelliseen järjestelyyn. Tämä soma ympäristö vaikutti Jurisicsiin masentavasti. Suurine korkeine käsineen ja kuluneine vaatteineen hän tunsi itsensä aivan liian halvaksi ja kömpelöksi keskellä näitä korihuonekaluja ja valoisia oviverhoja. Toisin oli hän itsekseen kuvitellut tämän ensi tapaamisen. Nyt hän tunsi eräänlaista pettymystä — ja hän katsoi täytyvänsä selittää, miksi hän oli tänne tullut.

»Tahdoin vielä kerran nähdä teidät ennen lähtöäni.»

»Minne lähdette?»

»Pois, kauas täältä — sinne, minne jo vuosi sitten ajattelin lähteä.»

»Yksinännekö?» kysyi Jessi ja loi suuret silmänsä Jurisicsiin.

»Yksinäni. Kenenpä minä ottaisin mukaani?»

»Niin, kenenpä —»

Jessi nousi ja astui hitaasti huoneen poikki. Pienen kirjoituspöydän luo tultuaan juolahti jotakin äkkiä hänen mieleensä. Hän otti suuren mustan kirjan ja asetti sen sohvapöydälle Jurisicsin eteen. Välinpitämättömästi sanoi hän: »Tilimme!»

»Mikä tili?»

Jessi avasi kirjan ja alkoi käännellä sen lehtiä.

»Täällä on kaikki! 14500 guldenia minä sain. 4500:lla guldenilla perustin liikkeen. 3000 guldenia panin säästöpankkiin; tässä on vastakirja. 2000 guldenia lainasin kukkain hankitsijoilleni; ne on viety kirjoihin. Liike menestyi hyvin. Yhdessä vuodessa tuotti se 3000 guldenia. Siitä käytin 1000 guldenia ja panin 2000 säästöön. Jäljellä on siis vielä 5000 guldenia, joista en voi esittää tiliä. Käytin ne omiin tarkoituksiini maksaessani Hadfalussylle. Jos te nyt matkustatte pois, niin minä en tiedä, milloin voin maksaa teille —»

Hän pani kirjan pois, nousi ja lisäsi hiljaa: »Ja jos te menette pois, niin en myöskään tiedä, mitä minusta tulee.»

Jurisics tarttui Jessin käteen.

»Jessi! Ettehän toki usko, että minä voisin ottaa takaisin nämä rahat? Miten saatoitte sellaista minusta ajatella?»

Tiesikö Jessi itsekään, mitä tunsi, ajatteli? Hän piti rahoja yhteisenä omaisuutena. Niin se oli! — Ja nyt oli hänellä hyvä halu puhjeta itkuun.

Jurisicsin sydän löi tuskallisen kiihkeästi. Hänen katseensa kohtasi Jessin katseen. Magneettinen kipinä kirkasti kummankin silmät ja veti nuoret vastustamattomasti toinen toisensa syliin. Yht’äkkiä oli kaikki vieraus ja epäluulo poissa. He tunsivat toisensa jälleen, syleilivät toisiaan ja puristautuivat kiihkeästi kiinni toinen toisiinsa kuin eivät he voisi koskaan enää erota.

Jessi painoi hehkuvia kasvojaan ääneti Jurisicsin olkaa vasten ja nuori mies siveli itsensä unohtaneena hänen vaaleata tukkaansa.

»Eikö niin, meidän ei tarvitse enää erota toisistamme?»

»Ei koskaan enää!»

»Tiesinhän että rakastitte minua!»

»Mutta te — rangaistusvankia?»

Jessi nojautui taaksepäin nuoren miehen sylissä ja kädet hänen olkapäitänsä vasten katsoi häntä silmiin omituisesti hymyillen ja sanoi: »Näin on hyvä, oikein hyvä. Jos olisitte pysynyt herrasmiehenä, olisi minusta ehkä tullut teidän rakastettunne. Niinkin olisin rakastanut teitä, mutta te olisitte kuukauden tai vuoden perästä saanut minusta tarpeeksenne. Olen siitä varma, sillä niinhän tavallisesti aina käy —»

Sitten hän oman kauneutensa tunnossa lisäsi: »Nyt ette kyllästy minuun, olen siitä varma!»

Hän silitti Jurisicsin karheaa kättä ja sanoi sitten liikutetulla äänellä: »Mitkä karkeat kädet! Olette tehnyt työtä, eikö niin?»

Hän tahtoi suudella Jurisicsin kättä, mutta nuori mies ei sallinut.

He asettuivat nyt sohvaan istumaan ja tyttö kertoi Jurisicsille kellertäväkasvoisesta tädistään, jonka kanssa hän Hadfalussyn johdosta oli riidellyt ja joka sitten oli matkustanut Odessaan »toisen» sisaren luo; sitten huolista, joita hänellä oli ollut, kun häntä vankilassa ei oltu laskettu Jurisicsin puheille.

Jurisics sulki silmänsä kuin olisi häntä pyörryttänyt. Ja kuitenkin hän tunsi itsensä niin onnelliseksi, niin rohkeaksi ja ylpeäksi, elämänilon ja työhalun täyttämäksi. Tulevaisuus oli kuin kirkas aamu hänen edessään, menneisyys oli vain — muisto, koulu, joka hänen oli läpikäytävä, jotta hän oppisi onnelliseksi tulemisen taidon.

Hän oli sen oppinut, nyt tunsi hän sen selvästi.

Hän näki, että kaikki menetetty oli katoavan mitätöntä siihen verrattuna, mitä hän oli voittanut. Hänen yhteiskunnallinen asemansa, kunnia, osa, jota hän maailmassa oli näytellyt, kaikki oli vain kuorma, josta hänen täytyi vapautua saavuttaakseen sen ainoan, joka antoi elämälle elämisen arvon. Tätä ainoata piti hän nyt sylissään. Se ei ollut enää mikään unikuva, vaan rakkautta hehkuva, suloinen, kullankeltainen todellisuus.

16.

Kaksi vuotta myöhemmin.

* * * * *

Szomolnan metsänhoitovirkailijat olivat päättäneet toimeenpanna vuorilaitoksen henkilökunnan kanssa Ärarialmetsässä hauskan kevätjuhlan.

Vieraiden nimiluetteloita laadittaessa harkittiin pitkän aikaa, oliko János Kovács, fargasvölgylainen pajalaitoksen omistaja, kutsuttava juhlaan vai ei. Kutsumisen puolesta puhui se seikka, että Kovácsilla oli viehättävän kaunis vaalea rouva, joka jo kauan oli herättänyt herra johtajan huomiota, vaikka tämä ei tuntenut häntä muuta kuin ulkonäöltä. Kutsumista vastaan esitettiin että Kovács, joka noin vuosi sitten oli muuttanut asumaan pikku kaupungin läheisyyteen, oli vastoin kaikkia hyviä tapoja laiminlyönyt käydä ensivierailulla vuorilaitoksen johtomiesten perheissä. Johtajan rouva ratkaisi asian: Kovácseja ei voitu kutsua.

Ihmeellisiä ihmisiä tämä Kovács ja hänen elämäntoverinsa. Haukkaparin tavoin he olivat laittaneet pesänsä tuonne ylös vasta raivattuun seutuun ja elivät siellä hiljaista, yksinäistä elämää. Heidän pesänsä, pieni schweitsiläishuvila, sijaitsi parin minuutin matkan päässä vasarapajasta.

Paja oli rakennettu paksuista mustista hirsistä ja sen sisällä nousi ja laski puhkuvan höyrykoneen liikuttama jättiläisvasara, ja puolialastomat nokiset miehet käsittelivät hehkuvaa rautaa. Siellä valmistettiin kuokkia ja auranteriä. Kronstadtilaiset ajomiehet kuljettivat niitä tasangolle ja alaunkarilaiset maanviljelijät kyntivät niillä maaemon selkää. Kukaan ei tietänyt, mistä Kovácsit olivat tulleet. He saivat vanhalta omistajalta, jonka suurellinen elämä oli vienyt häviöön, halvalla hinnalla rappiolle joutuneen pajalaitoksen ja Kovács kävi innokkaasti työhön käsiksi. Aikaisesta aamusta myöhään iltaan oli hän pajassa. Metsänvartijat, joille hän joskus tarjosi kulauksen viinaa, todistivat jokaiselle, joka tietää tahtoi, että hän usein omin käsin kilpaa työmiestensä kanssa hoiteli vasaraa. Nokisin kasvoin, paidanhihat käärittyinä seisoo hän tulen ääressä, ja metsän kaiku vastaa rytmilliseen taontaan. Jos rouva sellaisella hetkellä tulee pajaan, lähtee hän sieltä tavallisesti ulos nenä hiukkasen noessa.

Szomolnan utelias yhdyskunta ei pitkiin aikoihin päässyt selville Kovácsista ja hänen puolisostaan.

Rouva poistui ylen harvoin kotoaan ja kuitenkin käytti hän kotonaankin vaatteita, jotka olivat hienointa budapestiläistä muotia. Mies teki työtä kuin talonpoika ja oli kuitenkin käytökseltään kuin ylimys.

Postimestari luuli tietävänsä, ettei Kovácsilla aina liene ollut tämä nimi ja että hänellä oli jokin tahra menneisyydessään, jokin kassavajaus tai likainen perintöjuttu. Ylimetsänhoitaja sitävastoin oli kerran käynyt metsästysasioissa Kovácsin luona ja hän toi Fargasvölgystä mukanaan tiedon, ettei tällaisissa puheissa ollut mitään perää. Kovácsit olivat oikeata herrasväkeä, joka tarjosi vierailleen vanhaa luumuviinaa ja tuoreita leivoksia.

Virkailijat viettivät kevätjuhlansa ilman Kovácseja ja juhla onnistui »Szomolnan Sanomien» mukaan kerrassaan mainiosti. Tanssipaikka oli koristettu värillisillä lyhdyillä ja kansallislipuilla, naiset punoivat tammenlehvistä itselleen seppeleet, vuorilaitoksen soittokunta soitti suosittua »sydänkävyn polkkaa», ja nuoriso palveli mainitun lehden toimittajan sanojen mukaan innokkaasti hypyn jumalatarta.

Mutta »Szomolnan Sanomat» eivät maininneet mitään siitä, että postimestari illan suussa tuli pöhnään ja sinkautti notaarille vasten kasvoja syytteen, että tämä viime valtiopäivämiesvaaleissa oli antanut äänensä vastustuspuolueen hyväksi. Lehti vaikeni siitäkin, että tohtori, ehkäpä tulistuneena tästä alhaisesta herjauksesta, nimitteli postimestaria piikkisiaksi ja että molemmat ihramahaiset herrat stante pede olisivat käyneet toistensa tukkaan kiinni, elleivät heidän sillä hetkellä vielä verrattain selvät poikansa olisi pidättäneet heitä.

Johtajan rouva, hyvin hieno ihminen, piti tätä kohtausta sopimattomana, poistui mielenosoituksellisesti tanssipaikalta ja siirtyi seuralaisineen vuoren rinteelle, josta oli suurenmoinen näköala laaksoon.

Vasemmalla on Szomolnan kattilan muotoinen laakso rautatiesiltoineen, ja oikealla Fargasvölgy, helakanvihreä kapea metsäniitty kahden tumman metsäseinän välissä. Täällä oli Kovácsin pajalaitos. Vuoren rinteellä vasarapaja ja muutamia työmiesten mökkejä, niityllä nuoren puutarhan ympäröimä pikku schweitsiläistalo. Pari satavuotiasta kuusta vartioi sitä kuin kaksi kapusiinimunkkia.

Näin etäältä katsottuna tuntui paikka johtajan rouvasta sangen sievältä, arvonsa saisi se kuitenkin vasta myöhemmin, sitten kun rautatie ulotettaisiin sinne saakka.

Seurue istuutui nurmikkorinteelle. Nuoret alkoivat juuri miettiä mitä laulettaisiin, kun äkkiä kaikki vaikenivat ja katsoivat kapealle metsäpolulle, jota myöten kaksi kookasta olentoa lähestyi.

Vasaraseppä ja hänen vaimonsa.

Hitaasti kävellen astuivat he eteenpäin. Rouvan yllä oli vaalea kesäpuku, päässä miehen vihreä metsästyshattu ja kädessä iso kimppu metsäkukkia. Miehellä riippui metsästyskivääri olalta, hän oli avopäin ja piti kättään vaimonsa käsivarrella.

Heidän täytyi nojautua kiinteästi toinen toisiinsa mahtuakseen käymään rinnakkain kapealla polulla. Kun he menivät seurueen ohi, taivutti mies tervehdykseksi pronssinväristä päätään. Rouva joutui ilmeisesti hämilleen, toipui kuitenkin pian, paljasti päänsä ja näytti hymyillessään häikäisevän valkoisen hammasrivinsä.

Rauhallisesti astuivat he vuorenselännettä pitkin. Heidän edessään etenivät silmänkantamattomiin pitkät, tummat Siebenbürgin vuoristojonot. Vuorten huippujen yläpuolella hehkui taivas tummanpunaisena.

Johtajan rouva ja hänen hovinsa katseli kauan kävelijöiden jälkeen. Heistä näytti kuin olisivat nämä kaksi etääntyvää varjoa ylenneet jättiläissuuriksi ja astuneet suoraan halki rusoittavan taivaankannen.

»Olen sitä mieltä», sanoi vihdoin johtajan rouva, joka elostelevan miehensä kanssa vietti verrattain kireää perhe-elämää, »olen sitä mieltä, että olisi ollut vahinko kutsua nämä molemmat juhlaamme. Heidän on kahdenkesken paljon hauskempaa!»

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings