Front matter (continued 2)

Kului pitkä aika, ennenkuin pappi oivalsi, kuka tämä bakkantti oikeastaan oli, että hänen eteensä oli saapunut hänen kiduttavan ikävöinänsä kaihoisesti etsitty kohde. Tytön huudot, nauru, pakolliset, rajut liikkeet, valtoimenaan hulmuava tukka, avoin suu, voimakkaasti, nykäyksittäin huohottava rinta, koko vallattoman ratsastuksen samalla kertaa pakollinen ja kuitenkin vapaaehtoinen huimuus olivat ulkoisesti muuttaneet hänet tyyten toisenlaiseksi. Hänen kasvoilleen oli levinnyt rusottava hehku, ja hänen ilmeistään kuvastui hilpeyttä, pelokkuutta ja häveliäisyyttä, joka tuli hullunkurisen viehättävästi näkyviin, kun hänen toinen kätensä salamannopeasti sujahti pukin sarvesta mekon vaarallisen korkealle vetäytyneeseen liepeeseen.

Francesco katseli lumottuna ja viehättyneenä näkyä, ikäänkuin sillä olisi ollut kyky lamauttaa. Se näytti hänestä kauniilta, eikä hänen mieleensä lainkaan johtunut sen likeinen yhtäläisyys noidanratsastuksen kanssa. Sensijaan hänen antiikkiin liittyvät vaikutelmansa elpyivät. Hän muisti marmorista sarkofagia, joka yhä kirkkaan, reunoilta valuvan vuoristoveden täyttämänä seisoi Soanan torilla ja jonka kuviointia hän oli äsken tarkastanut. Tuntui siltä kuin tämä kukkakiehkuraisen viininjumalan tanssivien satyyrien, pantterien vetämien riemuvaunujen, huilunsoittajattarien ja bakkanttien kivinen, mutta kuitenkin niin eloisa maailma olisi piiloutunut Generoson kallioisiin erämaihin ja kuin joku noista jumalan innoittamista naisista olisi äkkiä eronnut menadien riehakkaasta vuorenpalvonnasta ja yllättävästi astunut esille elämään nykyhetkeä.

Jollei Francesco ollutkaan heti tuntenut Agataa, oli pukki sensijaan heti tuntenut papin ja siksi kiskoi turhaan kiljuvan ja vastaan hangottelevan taakkansa suoraan hänen luoksensa, ja sen ihan kursailematta laskettua molemmat halkinaiset etukavionsa papin syliin pääsi sen ratsastaja vihdoin vapautumaan ja lipui hitaasti pois sen selästä.

Kun tyttö oli käsittänyt, että saapuvilla oli vieras, ja jopa tuntenut tämän vieraan Francescoksi, häipyivät hänen naurunsa ja hilpeytensä ihan äkkiä, ja hänen kasvonsa, jotka vielä äsken olivat loistaneet iloa, muuttuivat ihan kuin uhmaisen kalpeiksi.

»Minkätähden et tullut tänään kirkkoon?» Francesco lausui tämän kysymyksen, nousten pystyyn, ja hänen sävyään ja hänen kalpeiden kasvojensa ilmeitä olisi täytynyt pitää vihaisina, vaikka hänellä olikin syynä toisenlainen mielenliikutus. Lieneekö se johtunut siitä, että hän tahtoi salata tätä mielenliikutusta, tai siitä, että hän oli neuvoton, jopa avuton, tai siitä, että sielunhoitaja hänessä oli todellakin kimmastunut, mutta joka tapauksessa hänen suuttumuksensa kasvoi ja ilmeni sellaisena, että paimen katsahti häneen oudoksuen ja neidon kasvoilla vaihtelivat säikähdyksen ja häpeän puna ja kalpeus.

Mutta samalla kun Francesco puhui ja rankaisi sanoillaan, joita hänen suustansa solui helposti hänen sielunsa tarvitsematta olla niiden mukana, oli hänen sisällään hiljaista, ja samalla kun hänen alabasteriotsansa suonet paisuivat, hän tunsi vapahduksen hurmiota. Häntä vielä äsken painanut mitä syvin hätä oli muuttunut rikkaudeksi, kiduttava nälkä kylläisyydeksi, vielä äsken kirottu, hornamainen maailma oli nyt saanut paratiisimaisen hohteen. Ja samalla kun hänen suuttumuksensa hekuma purkautui yhä väkevämmin, kävi se itsekin väkevämmäksi. Hän ei ollut unohtanut sitä epätoivoista tilaa, jossa hän oli juuri äsken ollut, mutta hänet täytti riemu, ja hänen täytyi sitä tilaa siunata siunaamasta päästyäänkin. Olihan se tila ollut siltana autuuteen. Francesco oli jo nyt joutunut niin kauas rakkauden taikapiiriin, että rakastetun pelkkä läsnäolo toi mukanaan sen nautinnon, joka huumaa onnella eikä salli ajatusten kohdistua eroon, vaikka se olisi kuinka läheinen.

Kaiken tämän ohessa nuori pappi tunsi, millainen muutos hänessä oli tapahtunut, eikä enää koettanutkaan salata sitä itseltään. Hänen olemuksensa todellinen tila oli näyttäytynyt ikäänkuin alastomana. Hänen äskeinen mielipuolinen takaa-ajonsa — hän tiesi sen hyvin — ei ollut kirkon määräysten mukainen eikä ollut pysynyt niillä pyhillä poluilla, jotka selvästi ja tiukasti oli osoitettu hänen työskentelyään varten. Ensimmäisen kerran oli nyt käynyt niin, ettei ainoastaan hänen jalkansa, vaan myös hänen sielunsa oli joutunut harhateille, ja hänestä tuntui, ettei hän ollut saapunut siihen, missä hän nyt seisoi, oikeastaan ihmisen, vaan pikemminkin putoavan kiven tai vesipisaran tahi rajumyrskyn ajaman lehden tavoin.

Francescon jokainen vihainen sana osoitti hänelle itselleen, ettei hän enää pystynyt hillitsemään itseään, vaan että hänen olisi pakko millä hinnalla tahansa koettaa saada Agata valtaansa. Hän valtasi tytön sanoillaan. Kuta enemmän hän nöyryytti neitoa, sitä täyteläisemmin soivat hänen sielussaan autuuden harput. Jokainen tuska, jonka hän rangaistessaan Agatalle tuotti, sai hänessä aikaan huumauksen; ei paljon puuttunut, niin, jollei paimen olisi ollut saapuvilla, olisi Francesco sellaisen huumauksen vallassa menettänyt itsehillintänsä viimeisetkin rippeet, heittäytynyt tytön jalkojen juureen ja ilmaissut sydämensä oikean sykinnän.

Vaikka Agata olikin kasvanut pahamaineisessa paikassa, oli hän tähän päivään saakka säilyttänyt kukan viattomuuden. Yhtä vähän kuin vuorikatkeroa oli hänenkään sitä muistuttavia sinisiä, tähtimäisiä silmiään koskaan nähty laaksossa järven rannalla. Hänen kokemuspiirinsä oli mitä suppein. Mutta vaikka pappi ei hänestä oikeastaan ollutkaan ihminen, vaan paljon ennemmin Jumalan ja ihmisen välinen olento, eräänlainen outo tietäjä, arvasi hän kuitenkin sen, mitä Francesco mieli salata, ja osoitti arvaamisensa kummastelevalla katseella.

Lapset olivat vieneet pukin somerikkoa myöten pois. Paimenesta oli alkanut tuntua painostavalta papin läheisyydessä. Hän otti keittoastian tulelta ja lähti, sitä kantaen, hyvin vaivalloisesti kapuamaan nähtävästi kumppaninsa luokse, joka laski risutaakkoja loputtoman pitkän nuoran päässä jyrkänteen reunalta syvyyteen. Kahisten lipui sellainen tumma kimppu tuontuostakin kallioseinämällä, muistuttaen ruskeata karhua tai jättiläislinnun varjoa. Muuten se näytti lentävän, koska nuoraa ei näkynyt. Kun paimen päästettyään tavattoman voimakkaan klikkauksen, jonka kaiku kiiri pitkin Generoson harjanteita ja kumpuja, oli kadonnut näköpiiristä, suuteli Agata kuin synnintunnon masentamana papin kaavun lievettä ja sitten kättä. Francesco oli koneellisesti tehnyt ristinmerkin neidon päälaen kohdalle, ja sen ohessa hänen sormensa olivat hipaisseet tytön tukkaa. Mutta nyt hänen käsivarttaan vapisutti suonenvedontapainen puistatus, ikäänkuin jokin olisi ponnistanut viimeiset voimansa pitääkseen jotakin muuta vallassaan. Mutta jännittynyt, estävä jokin ei kuitenkaan jaksanut estää siunaavaa kättä hitaasti ojentumasta, sen kämmentä painumasta yhä likemmäksi katuvan syntisen päätä ja äkkiä lujasti ja täydelleen laskeutumasta sille.

Pelokkaasti Francesco vilkaisi ympärilleen. Hän ei suinkaan halunnut yrittää ehkä vielä nytkin pettää itseään ja pyhän virkansa velvollisuuksien nojalla selittää oikeutetuksi sitä tilaa, jossa hän oli, mutta kuitenkin koko hänen olemuksensa puhui ripistä ja synninpäästöstä. Ja melkein hillitön, hyökkäykseen valmis intohimo pelkäsi niin kovasti sitä mahdollisuutta, että se ilmi joutuessaan herättäisi kauhua ja inhoa, että sekin vielä kerran arasti pakeni pyhyyden naamarin suojaan.

»Sinä tulet luokseni kouluun Soanaan, Agata», virkkoi pappi. »Siellä opit lukemaan ja kirjoittamaan. Opetan sinulle aamu- ja iltarukouksen sekä Jumalan käskyt ja neuvon sinua tuntemaan seitsemän pääsyntiä ja niitä karttamaan. Joka viikko sitten ripittäydyt minulle.»

Mutta Francesco, joka näiden sanojen jälkeen oli kiskoutunut irti ja taaksensa katsahtamatta laskeutunut vuorenrinnettä alaspäin, päätti seuraavana päivänä vietettyään surkean, valvotun yön mennä itsekin ripille. Kun hän salaillen oli kertonut tunnonvaivoistaan läheisen pienen, Arogno-nimisen vuoristokaupungin nuuskaavalle ylipapille, annettiin hänelle auliisti synninpäästö. Oli itsestään selvää, että perkele koetti vastustaa nuoren papin yrittäessä johtaa harhaantuneita sieluja takaisin kirkon helmaan, erittäinkin kun nainen oli aina miehelle läheisin tilaisuus synnintekoon. Kun Francesco oli sitten syönyt ylipapin seurassa pappilassa aamiaista ja avonaisen ikkunan ääressä, oli vienon tuulen, auringonpaisteen ja lintujen laulun viehättäminä puheltu paljon inhimillisten ja kirkollisten asiain usein ilmenevästä ristiriidasta, antautui Francesco sen pettävän luulon valtaan, että hän poistuisi sieltä sydän keventyneenä.

Tätä muutosta olivat kaiketi osaltaan edistäneet myös muutamat lasit sitä väkevää, tumman punervaa viiniä, jota Arognon talonpojat pusersivat ja jota papilla oli muutamia sammiollisia. Opastipa pappi vielä lopuksi aterian jälkeen papin ja rippilapsensa valtavien, kaunislehväisten kastanjoiden suojassa olevaan kellariholviin, jossa tätä rikkautta säilytettiin lankkujen varassa, koska hänen tapansa oli tähän aikaan täyttää mukaanottamansa, punotussa korissa oleva pullo päivän vastaisia tarpeita varten.

Mutta tuskin oli Francesco sanonut rippi-isälleen jäähyväiset kallioholvin raudoitetun oven edustalla leviävällä kukkaisella, tuulen hivelemällä niityllä, tuskin oli hänen reippaasti astellessaan ja tien kääntyessä kumpuinen, puiden ja pensaiden peittämä maakaistale jäänyt heidän väliinsä, kun hän jo tunsi selittämätöntä vastenmielisyyttä virkaveljensä lohdutusta ja koko hänen seurassaan kulutettua aikaa kohtaan.

Tämä likainen talonpoika, jonka lopen kuluneesta kauhtanasta ja hikisistä alusvaatteista levisi inhottavaa löyhkää, jonka hilseinen pää ja pinttyneen lian peittämät, karkeat kädet todistivat, ettei hän lainkaan tuntenut saippuaa, tuntui hänestä pikemminkin elukalta, pölkkymäiseltä törkiöltä kuin Jumalan palvelijalta. Hengenmiehet olivat pyhitettyjä henkilöitä, hän sanoi itsekseen, kuten kirkko opettaa, ja vihkimyksessään he saavat yliluonnollisen arvon ja vallan, joten enkelitkin heille kumartavat. Tätä ei voinut pitää muuna kuin kaiken sen pilakuvana. Mikä häväistys, että papin kaikkivalta oli pantu moisiin moukankäsiin. Täytyihän Jumalankin taipua sen kaikkivallan mukaan, ja sanat: »Hoc est enim meum corpus» pakottivat vastustamattomasti hänet laskeutumaan messualttarille.

Francesco vihasi, jopa halveksi tuota toista pappia. Sitten hän taas tunsi syvää pahoittelua. Mutta vihdoin hänestä tuntui siltä kuin olisi löyhkäävä, inhottava, saastainen saatana pukeutunut papin hahmoon. Ja hän ajatteli sellaisia synnytyksiä, joita aiheuttamassa oli ollut incubus tai succubus.

Francescoa itseään hämmästyttivät nämä hänen mielenliikkeensä ja hänen ajatustensa juoksu. Ulkoasuaan lukuunottamatta hänen isäntänsä ja rippi-isänsä oli tuskin antanut sellaiseen aihetta, sillä hänen puhelunsa oli pöydässäkin ollut läpikotaisin säädyllisyyden hengen mukaista. Mutta Francesco leijaili taas jo sellaisessa ylevyyden tunnossa, oli hengittävinään sellaista taivaallista puhtautta, että jokapäiväinen tähän pyhyyteen verrattuna näytti hänestä olevan kahleilla kytketty kadotuksen ovenpieleen.

Oli tullut se päivä, jona Francesco odotti alppilaitumen synnintekijätärtä ensimmäistä kertaa Soanan pappilaan. Hän oli käskenyt tytön vetää lähelle kirkonovea kiinnitettyä kellonripaa, jolla hänet voitiin kutsua rippituoliin. Mutta keskipäivän aika alkoi olla käsissä, eikä kello liikahtanut, samalla kun hän kouluhuoneessa opetti joitakuita keskenkasvuisia tyttöjä ja poikia, käyden yhä hajamielisemmäksi. Vesiputouksen kohina kantautui avoimesta ikkunasta sisälle, milloin paisuen, milloin hiljentyen, ja papin kiihtymys kasvoi joka kerta kohinan kiihtyessä. Silloin häntä huoletti se, kuulisiko hän ehkä kellon kilinän. Lapsia oudostutti hänen rauhattomuutensa, hänen hajamielisyytensä. Ainakin tytöt, joiden maalliset sekä taivaalliset ajatukset haaveellisesti pyörivät nuoren papin ympärillä, huomasivat, ettei hän ollut sieluineen asiassa eikä siis heidän luonansa. Kun syvä vaisto liitti heidät hänen nuorekkaan olemuksensa mielenliikkeisiin, tunsivat he jopa sen jännityksenkin, joka sitä sillä hetkellä vallitsi.

Vähäistä ennen kello kahdentoista lyöntiä alkoi kuulua äänten sorinaa torilta, jonka keväisesti versovien, auringonpaisteen valaisemien kastanjanlatvojen alla oli siihen saakka ollut hiljaista. Pappilaa lähestyi ihmisjoukko. Kuului miesten rauhallisempia kurkkuääniä, jotka kuulostivat esteleviltä. Mutta äkkiä ne hukkuivat naisäänisten sanojen, kiljaisujen, sadatusten ja vastalauseiden hillittömään tulvaan ja häipyivät kuulumattomiksi. Sitten syntyi pelokas hiljaisuus. Äkkiä kantautui papin korviin kumeita kolahduksia, joiden syy oli ensi silmänräpäyksessä käsittämätön. Oli toukokuu, mutta kuitenkin kuulosti samanlaiselta kuin olisi kastanjapuu syksyllä tuulenpuuskan pudistamana ravistanut yhdellä kertaa maahan joukoittain hedelmiään. Kovat kastanjat kopsahtavat tipahtaessaan maan pinnalle.

Francesco kumartui katsomaan ikkunasta.

Kauhukseen hän näki, mitä torilla oli tekeillä. Hän säikähti, tyrmistyi niin pahasti, että vasta epätoivoisen itsepintaisesti soitetun rippikellon korviasärkevä, kimeä kilinä palautti hänet tajuihinsa. Ja kiireisesti hän sitten riensi kirkkoon ja sen ovelle sekä tempaisi rippilapsen, joka oli Agata, kellon rivasta kirkkoon. Sitten hän astui oven edustalle.

Asia oli selvä: hyljeksityn saapuminen paikkakunnalle oli huomattu, ja oli käynyt, kuten sellaisessa tapauksessa tavallisesti kävi. Oli koetettu kivittämällä karkottaa hänet ihmisten asuinsijoilta, kuten olisi tehty jokaiselle syyhyiselle koiralle tai sudelle. Pian oli lapsia ja lapsien äitejä liittynyt ahdistamaan seurakunnasta hylättyä, kirousta tuovaa olentoa sallimatta kauniin tytön hahmon millään tavoin sekoittaa sitä varmaa olettamusta, että heidän viskaamansa kivet olivat suunnatut vaaralliseen eläimeen, hirviöön, joka levitti ruttoa ja turmiota. Mutta varmana papin suojeluksesta Agata ei ollut sallinut heidän estää häntä pääsemästä päämääräänsä. Niin oli päättäväinen tyttö ahdistettuna ja vainottuna saapunut kirkon ovelle, johon vielä osui muutamia lapsenkäsien viskaamia kiviä.

Papin ei tarvinnut rangaistussaarnalla palauttaa kiihtyneitä seurakuntalaisia järkiinsä; he katosivat heti hänet nähtyään.

Kirkossa Francesco oli viittauksella kehottanut huohottavaa, äänetöntä vainottua lähtemään sieltä kanssansa pappilaan. Myös hän oli kiihtynyt, ja niinpä he molemmat kuulivat toistensa hengittävän sysäyksittäin.

Pappilan kapeassa porraskäytävässä, valkeiksi kalkittujen seinien välissä, seisoi hätääntynyt, nyt jo kuitenkin vähän rauhoittunut taloudenhoitajatar ottaakseen vastaan vainotun. Hänestä huomasi, että hän oli valmis auttamaan, jos apu olisi jollakin tavoin tarpeen. Vasta tämän vanhan rouvan nähtyään tuntui Agata heräävän tajuamaan silloisen tilansa nöyryyttävän puolen. Vuoroin nauravana, vuoroin kiukkuisena hän purki suustansa voimakkaita sadatuksia ja antoi siten papille tilaisuuden ensi kerran kuulla hänen ääntänsä, joka kuulosti Francescosta täyteläiseltä, sointuvalta ja sankarilliselta. Hän ei tiennyt, minkä tähden häntä vainottiin. Soanan pikkukaupunki tuntui hänestä melkein kuin ampiaispesältä tai muurahaiskeolta. Niin vimmastunut ja suuttunut kuin hän olikin, ei hänen mieleensä kuitenkaan johtunut miettiä tämän niin vaarallisen ilkivallan syitä. Hänhän tunsi tämän asiaintilan jo lapsuudestaan saakka ja piti sitä vain luonnollisena. Mutta puolustaudutaanhan myös ampiaisia ja muurahaisia vastaan. Joskin ahdistajamme saattavat olla eläimiä, kiihdyttävät ne meidät milloin vihaan tai raivoon, milloin epätoivoon, ja sen mukaisesti me puramme mieltämme uhkauksilla, kyynelillä tai mitä syvimmän halveksumisen ilmauksilla. Niin teki myös Agata, samalla kun taloudenhoitajatar nyt nyki hänen surkean repaleista asuaan kuntoon ja samalla kun hän itse laittoi kokoon hämmästyttävän tuuheana aaltoilevaa, ruosteenväristä okrankeltaiseen vivahtelevaa tukkaansa, joka oli hänen kiireesti juostessaan hajonnut valloilleen.

Tällä hetkellä Francesco kärsi pahemmin kuin milloinkaan intohimonsa puristuksessa. Vuoristoerämaassa villin, ihanan hedelmän tavoin kypsyneen naisen läheisyys, hänen tulistuneesta ruumiistaan säteilevä, huumaava hehku, se seikka, että tuo siihen saakka etäinen, saavuttamaton olento oli nyt Francescon oman pienen asunnon seinien sisällä, kaikki se aiheutti sen, että papin täytyi puristaa kätensä nyrkkiin, jännittää lihaksiaan, purra hampaitaan vastakkain, pysyäkseen kunnollisesti edes sellaisessakaan mielentilassa, jossa hänen aivonsa sekuntimääriksi täydelleen sumenivat. Milloin ne kirkastuivat, myllersi hänen mielessään suunnaton, sekava joukko kuvia, ajatuksia ja tunteita: maisemia, ihmisiä, perin kaukaisia muistoja, perhe-elämään ja ammattiin liittyviä, elämän entisiä, eloisia tuokiota yhtyi nykyisyyden kuvitelmiin. Ja ikäänkuin niistä sukeutuen pisti suloisena ja hirvittävänä näkyviin väistämätön tulevaisuus, johon hän tiesi ehdottomasti joutuvansa. Tämän sielussa vilisevän, sekasortoisen kuvarykelmän yläpuolella värähteli ajatuksia, lukemattomia, rauhattomia, mutta voimattomia. Tietoinen tahto, tunnusti Francesco, oli hänen sielussaan syösty valtaistuimeltaan, ja nyt vallitsi toinen tahto, jota ei käynyt vastustaminen. Kauhistuneena nuori mies myönsi joutuneensa sen armoille. Tämä mielentila muistutti riivausta. Mutta kun hänet valtasi kuolemansyntinä pidettävään rikokseen vievän, välttämättömän lankeemuksen aiheuttama sielunhätä, olisi hän samalla saattanut alkaa kiljua mitä hillittömimmästä riemusta. Hänen nälkäinen katseensa näki, tuottaen ennentuntematonta, ihmeellistä kyllyyttä. Vielä enemmän: nälkä oli tässä kylläisyyttä, kylläisyys nälkää. Hänen päähänsä välähti se kirottu ajatus, että yksin tässä oli hänen katoamaton, jumalainen ruokansa, jolla sakramentti taivaallisesti ruokkii uskovaisten kristittyjen sieluja. Hänen tunteensa olivat samanlaiset kuin epäjumalanpalvojan. Hänestä hänen ligornettolainen setänsä oli huono kuvanveistäjä. Minkä tähden hän ei ollut mieluummin maalannut? Kenties hänestä itsestään voisi vielä tulla maalari. Hän ajatteli Bernardino Luinia ja hänen suurta tauluaan läheisen Luganon vanhassa luostarikirkossa ja hänen siveltimensä siellä luomia ihania, vaaleaverisiä, pyhiä naisia. Mutta eiväthän ne olleet mitään verrattuina tähän kuumaan, perin eloisaan todellisuusolentoon.

Francesco ei nyt heti tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt aluksi tehdä. Varoittava tunne sai hänet ensiksi pakenemaan tytön läheisyydestä. Monet syyt, jotka kaikki eivät olleet yhtä puhtaat, kehottivat häntä heti lähtemään sindacon puheille ilmoittamaan hänelle tapahtumasta, ennen kuin muut ennättäisivät sen tehdä. Sindaco kuunteli häntä rauhallisesti — Francesco oli onneksi tavannut hänet kotosalla! — ja omaksui asiassa papin kannan. Oli vain kristityn ja kelpo katolilaisen velvollisuus olla sallimatta vuorenrinteen kunnottoman elämän ilman muuta jatkua ja huolehtia noista syntiin ja häpeään kietoutuneista, pahamaineisista ihmisistä. Kyläläisiin ja heidän käyttäytymiseensä nähden taas hän lupasi ryhtyä ankariin toimenpiteisiin.

Nuoren papin poistuttua lausui sindacon sievä vaimo, jolla oli hiljainen, vähäpuheinen tapa suhtautua asioihin:

»Tämä nuori pappi saattaisi hyvinkin kohota kardinaaliksi, jopa paaviksi asti. Luultavasti hän vaivaa itseään paastolla, rukouksella ja yövalvonnalla. Mutta perkele väijyy juuri pyhimpiä ihmisiä, käyttäen helvetillisiä taitojaan ja mitä viekkaimpia juonia ja houkutuksia. Jospa tämä nuori mies olisi Jumalan avulla aina varuillaan niitä vastaan!»

Useat himokkaat ja myös kiukkuiset naisenkatseet seurasivat Francescoa, kun hän palasi pappilaan, kävellen mahdollisimman hätäilemättömästi. Tiedettiin, missä hän oli ollut, ja oli päätetty, ettei alistuttaisi ottamaan Soanan saastaa samaan joukkoon muutoin kuin väkivallan pakotuksesta. Ryhdikkäästi kävelevät neidot, jotka kantoivat polttopuita päälaellaan ja kohtasivat hänet torilla lähellä sarkofagia, tervehtivät häntä tosin nöyrästi, mutta näyttivät senjälkeen kopeilta. Francesco käveli tietänsä ikäänkuin kuumeessa. Hän kuuli lintujen sirkutuksen, vesiputouksen vuoroin paisuvan, vuoroin vaimenevan kohinan, mutta hänestä tuntui kuin hänen jalkansa eivät olisi olleet maassa, vaan kuin hän olisi ohjaamattomasti ajautunut eteenpäin äänien ja kuvien pyörteessä. Äkkiä hän huomasi olevansa kirkkonsa sakaristossa, sitten pääkuorissa alttarin edessä rukoilemassa neitsyt Marialta apua sisäisissä myrskyissään.

Mutta hänen rukouksensa eivät olleet lausutut siinä mielessä, että neitsyt Marian pitäisi vapauttaa hänet Agatasta. Sellainen toivomus ei olisi saanut tukea hänen sielustaan. Ne olivat pikemminkin armon kerjäämistä. Jumalan äidin piti ymmärtää, antaa anteeksi ja jos mahdollista hyväksyä. Äkkiä Francesco keskeytti rukouksensa ja käännähti pois alttarilta, kun hänen mieleensä sattumalta välähti se ajatus, että Agata oli saattanut lähteä pois. Hän tapasi tytön kuitenkin vielä pappilassa, ja Petronilla oli hänen seuranaan.

»Olen selvittänyt koko asian», virkkoi Francesco. »Tie kirkkoon ja papin luokse on jokaiselle avoin. Luota minuun; äskeinen ei enää uudistu.» Hänet valtasi lujuus ja varmuus, ikään kuin hän olisi nyt jälleen ollut oikealla tiellä ja hyvällä pohjalla. Petronilla lähetettiin viemään tärkeätä kirkollista asiakirjaa naapuripappilaan. Matkaa ei valitettavasti voinut siirtää tuonnemmaksi. Muuten taloudenhoitajattaren sopi selostaa tapaus kirkkoherralle. »Jos kohtaat ihmisiä, niin kerro heille», korosti Francesco vielä kerran, »että alppilaitumen Agata on luonani täällä pappilassa ja että minä opetan hänelle uskontomme, pyhän uskomme oppeja. Jos he tulevat sitä estämään, he saavat päällensä ikuisen kadotuksen rangaistuksen. Tulkoot he vain koolle kirkon edustalle pidelläkseen pahoin uskonsisartaan. Heidän kivensä eivät osu häneen, vaan minuun. Illan hämärtäessä saatan hänet vaikkapa alpille saakka.»

Taloudenhoitajattaren poistuttua alkoi pitkähkö hiljaisuus. Tyttö oli pannut kädet syliinsä ja istui edelleenkin samalla, hauraannäköisellä tuolilla, jonka Petronilla oli häntä varten siirtänyt valkeaksi kalkitun seinän viereen. Agatan silmät säpsähtelivät vielä, ja niistä leimahteli kärsityn loukkauksen tähden suuttumuksen ja salaisen vimman salamoita, mutta hänen täyteläisille madonnankasvoilleen oli yhä selvemmin levinnyt avuttomuuden ilme, kunnes vihdoin hiljainen, vuolas kyynelvirta kostutti hänen poskiaan. Francesco oli tällä välin seisonut selin häneen ja silmäillyt ulos avoimesta ikkunasta. Samalla kun hän salli katseensa lipua Soanan-laakson jättimäisillä kallioseinämillä, kohtalokkaalta alppilaitumelta järven rantaan saakka ja rehevältä viiniköynnöspengermältä kantautui yksinäisen, sulavan pojanäänen laulua, joka sekaantui vesiputouksen alituiseen kohinaan, täytyi hänen uskoa, että hänen ylimaailmallisen toiveensa toteutuminen nyt tosiaankin oli käsillä. Olisiko Agata vielä saapuvilla, kun hän kääntyisi? Ja jos Agata olisi paikalla, niin mitä hänen käännyttyään tapahtuisi? Eikö tämän kääntymisen täytyisi olla ratkaiseva koko hänen maalliseen olemassaoloonsa nähden, jopa vieläkin kauemmaksi?

Nämä kysymykset ja epäilykset saivat papin mahdollisimman kauan pysymään samassa asennossa, jotta hän voisi ennen ratkaisua vielä kerran käydä oikeutta tai ainakin neuvotella itsensä kanssa. Kysymyksessä olivat tällöin sekunnit eivätkä minuutit; mutta niinä sekunteina ei hänen mieleensä selvästi kuvastunut ainoastaan se, miten hän oli sekaantunut tähän juttuun, Luchino Scarabotan ensimmäisestä käynnistä alkaen, vaan myös hänen koko tietoinen elämänsä. Niinä sekunteina levisi koko viimeisen tuomion valtava näky, jossa olivat Isä, Poika ja Pyhä Henki, taivaalle, Generoson harjan yläpuolelle, ja kuului kauhistavaa pasuunantoitotusta. Toinen jalka Generoson laella, toinen järven toisella puolella kohoavalla kukkulalla, vasemmassa kädessä vaaka, oikeassa paljastettu miekka, seisoi arkkienkeli Mikael pelottavan uhkaavana, samalla kun inhottava, sarvipäinen ja kaviojalkainen saatana oli sijoittunut Soanan alpin taakse. Mutta mihin papin katse harhaantuikin, seisoi melkein kaikkialla mustiin puettu, mustahuntuinen nainen, joka ei ollut kukaan muu kuin hänen epätoivoinen äitinsä.

Francesco ummisti silmänsä ja puristi sitten molemmin käsin ohimoitaan. Käännyttyään sitten hitaasti ympäri hän katsoi kasvoillaan kauhuinen ilme pitkään tyttöä, joka kylpi kyynelissä ja jonka purppurainen suu vavahteli tuskaisesti. Agata säikähti. Francescon kasvot olivat vääntyneet, ikään kuin kuoleman sormi olisi niitä hipaissut. Sanaakaan lausumatta hän hoippui tytön luokse. Ja ikään kuin häntä selittämättömästi kietovan voiman nujertamana hän päästi korahduksen, joka samalla oli armonanojan hurja, elämänkiihkoinen ähkäisy, vaipui murtuneena Agatan eteen polvilleen ja väänteli ristissä olevia käsiään, ojentaen niitä häntä kohti.

Francesco ei ehkä olisi vielä pitkään aikaan siinä määrin sortunut intohimonsa valtaan, jollei kyläläisten rikollinen menettely Agataa kohtaan olisi herättänyt hänessä nimetöntä, kuumaa, inhimillistä myötätuntoa. Hän käsitti, mikä tätä olentoa, jolle Jumala oli suonut Afroditen kauneuden, varmasti odottaisi vastaisessa elämässä ja maailman keskuudessa, jollei hänellä olisi suojelijaa. Hänet, Francescon, olivat olosuhteet tänään tehneet hänen suojelijakseen, joka kenties oli pelastanut hänet kuolemasta kivitettynä. Hän oli siten saanut mieskohtaisen oikeuden tyttöön. Se ajatus ei ollut hänen mielessään selvänä, mutta vaikutti kuitenkin hänen toimintaansa; itsetiedottomasti hän raivasi tieltänsä kaikenlaiset esteet, arkailun ja pelokkuuden. Eikä hän hengessään nähnyt minkäänlaista mahdollisuutta lakata enää tukemasta tätä vainottua tyttöä. Hän seisoi Agatan rinnalla, vaikkapa maailma ja Jumala olisivat vastassa. Tällaisia mietteitä, tällaisia virtauksia liittyi, kuten sanottu, odottamattomasti intohimon puroon, ja niinpä se tulvi yli äyräittensä.

Ennen kaikkea ei hänen menettelynsä toistaiseksi kuitenkaan ollut poikkeamista oikealta tieltä eikä johtunut siitä, että hän olisi päättänyt tehdä syntiä; se oli vain voimattomuutta, avuttomuutta. Minkä tähden hän teki niinkuin teki, sitä hän ei olisi osannut sanoa. Tosiasiallisesti hän ei oikeastaan tehnyt mitään. Hänelle vain tapahtui jotakin. Ja Agata, jonka nyt olisi oikeastaan pitänyt säikähtyä, ei säikähtynyt, vaan näytti unohtaneen, että Francesco oli vieras ihminen ja pappi. Francesco tuntui äkkiä tulleen hänen veljekseen. Ja samalla kun hänen itkunsa kiihtyi voihkimiseksi, ei hän ainoastaan sallinut Francescon, jota nyt myös puistatti kyyneletön voihkiminen, ikään kuin lohduttaakseen syleillä häntä, vaan myös taivutti kyyneltyneet kasvonsa alaspäin ja painoi ne papin rintaa vasten.

Nyt hänestä oli tullut lapsi ja Francescosta isä, sikäli että viimeksi mainittu koetti rauhoittaa hänen tuskaansa. Mutta Francesco ei ollut koskaan tuntenut naisen ruumista niin likellä itseään, ja hänen hyväilynsä, hänen hellyydenosoituksensa muuttuivat pian enemmän kuin isällisiksi. Tosin hän selvästi oivalsi, että tytön voihkinassa ja valittelussa piili eräänlainen tunnustus. Tyttö tiesi, sen Francesco käsitti, kuinka inhottavaa rakkautta hän sai kiittää olemassaolostaan, ja kärsi senvuoksi samanlaista tuskaa. Hän kantoi tytön kanssa tämän hätää ja vaivoja. Niin heidän sielunsa olivat liittyneet toisiinsa. Mutta pian hän kohotti Agatan suloiset madonnankasvot puoleensa, tarttuen hänen kaulaansa, vetäen häntä likemmäksi ja taivuttaen oikealla kädellään valkeata otsaa taaksepäin. Silmäiltyään sitten kauan himokkaasti tällä tavoin vangitsemaansa tyttöä, katseessaan mielettömyyden tulta, hän äkkiä kuin haukka sujautti huulensa toisen kuumalle, kyynelistä suolaiselle suulle ja viipyi erottamattomasti sulautuneena hänessä. — Kun maallista aikaa oli kulunut muutamia silmänräpäyksiä ja huumaavaa autuutta oli kestänyt iäisyyden mittaisia ajanjaksoja, vetäytyi Francesco äkkiä irti ja asettui tanakasti seisomaan molempien jalkojensa varaan; hänen huulillaan tuntui veren maku, ja hän sanoi: »Tule! Et voi mennä kotiin yksin ilman suojelijaa, minä saatan sinua.»

Sekava taivas kaartui alppimaiseman yllä Francescon ja Agatan hiipiessä pappilasta. He poikkesivat niittypolulle, jota pitkin he kapusivat alaspäin silkkiäispuiden välitse ja viiniköynnösten alitse pengermältä pengermälle kenenkään näkemättä. Francesco tiesi varsin hyvin, mitä hän oli jättänyt taaksensa, mitkä rajat hän oli sivuuttanut, mutta katumusta hän ei voinut tuntea. Hän oli muuttunut, kohonnut, vapautunut. Yö oli helteinen. Lombardian tasangolla näytti liikkuvan rajusäitä, joiden kaukaiset salamat säihkyivät viuhkamaisina vuorien jättiläishahmojen takaa. Pappilan ikkunoiden alla kasvavan, valtavan ison heisipuupensaikon tuoksuja kantautui sieltä ohitse juoksevan, solisevan lähdepuron veden mukana, ja niihin sekaantui vilpoisia ja lämpimiä tuulahduksia. Huumaantuneet matkakumppanukset eivät puhelleet. Francesco tuki tyttöä joka kerta, kun he hämärässä kapusivat muurin ylitse alemmalle pengermälle, sieppasipa hänet syliinsäkin, jolloin heidän sydämensä sykkivät vastakkain ja hänen janoinen suunsa imeytyi Agatan huuliin. He eivät tienneet, mihin he oikein halusivat, sillä Savaglian syvästä rotkosta ei ollut alpille vievää tietä. Mutta siitä he olivat yksimieliset, että heidän tuli varoa nousemasta sinne kylän lävitse. Mutta kysymys ei ollutkaan siitä, että heidän olisi pitänyt saavuttaa jokin ulkoinen, jokin kaukainen päämäärä, vaan siitä, että heidän tuli nauttia läheisestä, saavutetusta onnesta.

Miten maailma olikin siihen saakka tuntunut niin kuolleelta ja tyhjältä kuin kuona, ja mitä muutoksia siinä oli tapahtunut! Miten se oli muuttunut papin silmissä, ja miten hän oli muuttunut siinä? Poistettuja, arvottomia olivat hänen ajatuksissaan kaikki sellaiset seikat, jotka siihen asti olivat merkinneet kaikkea. Isä, äiti ja opettajat olivat jääneet kuin madot vanhan, hylätyn maailman tomuun, samalla kun kerubi oli taaskin avannut paratiisin portin hänelle, Jumalan pojalle, uudelle Aatamille. Tässä paratiisissa, jossa hän nyt hurmaantuneena käveli ensimmäisiä askeliaan, vallitsi ajattomuus. Hän ei enää tuntenut olevansa minkään ajan tai minkään ikäpolven ihminen. Yhtä ajaton oli häntä ympäröivä öinen maailma. Ja koska nyt syntiinlankeemuksen aika, kirouksen ja perisynnin maailma oli hänen takanaan ja hän oli paratiisin vartioidun portin edustalla, ei hän enää myöskään tuntenut rahtuakaan pelkoa sitä kohtaan. Ei kukaan ulkopuolella oleva päässyt häntä vähääkään vahingoittamaan. Ei ollut hänen esimiestensä eikä edes paavinkaan vallassa estää häntä nauttimasta paratiisin vähäisimmästäkään hedelmästä eikä riistää häneltä hiukkaakaan hänen osakseen nyt kerta kaikkiaan tulleesta korkeimman autuuden armolahjasta. Hänen esimiehensä olivat muuttuneet hänen alaisikseen. Unohdettuina he asuivat itkun ja hammastenkiristyksen tietymättömiin häipyneessä maassa. Francesco ei enää ollut Francesco; hän oli ensimmäinen ihminen, jonka Jumalan henkäys oli juuri äsken herättänyt eloon, ainoa Aatami, Eedenin puutarhan ainoa valtias. Paitsi häntä ei synnittömän luomakunnan runsaudessa elänyt ainoatakaan muuta miestä. Tähtisikermät värähtelivät taivaallisesti soiden autuutta. Pilvet korahtelivat kuin kylläiset lehmät laitumella, purppuraiset hedelmät hehkuivat suloista iloa ja ihanaa virkistystä, puunrungoista kihosi tuoksuavaa pihkaa, kukat sirottelivat ilmaan oivallisia hajusteita; mutta kaikki tämä riippui kuitenkin Eevasta, jonka Jumala oli sijoittanut tänne kaikkien näiden ihmeiden joukkoon hedelmien hedelmäksi, mausteiden mausteeksi, hänestä, joka itse oli Jumalan suurin ihme. Kaikkien yrttien tuoksun, niiden hienoimman ytimen oli Luoja pannut hänen hiuksiinsa, ihoonsa, ja hänen ruumiinsa hedelmämaltoon, mutta hänen muotonsa, hänen sisältönsä vertaista ei ollut missään. Hänen muotonsa, hänen sisältönsä olivat Jumalan salaisuus. Muoto liikkui itsestään ja oli yhtä ihana levossa kuin liikkeessäkin. Se mikä hänessä oli ainetta tuntui olevan samaa sekoitusta kuin liljan- ja ruusunlehdet, mutta se oli puhtaammin viileä ja kuumemmin hehkuva, se oli samalla kertaa hennompi ja vastustuskykyisempi. Tässä hedelmässä oli elävästisykkivä ydin, siinä takoivat ihanat, värähtelevät sydämenlyönnit ja nauttijalleen se lahjoitti yhä enemmän yhä ihanampaa, yhä valikoidumpaa hurmaa sen taivaallisen runsauden silti vähenemättä.

Ja ihanimman piirteen tässä luomakunnassa, tässä jälleen saavutetussa paratiisissa saattoi päätellä Luojan läheisyydestä johtuvaksi. Täällä ei Jumala ollut suorittanut työtänsä loppuun ja jättänyt sitä silleen eikä myöskään asettunut siihen lepäämään. Päinvastoin ei luovaa kättä, luovaa henkeä, luovaa voimaa ollut viety täältä pois, vaan ne jatkoivat luomistyötänsä. Ja paratiisin kaikki osat ja jäsenet loivat edelleen. Francesco-Aatami, joka niin äsken oli tullut valajan työpajasta, tunsi olevansa läpikotaisin luova olento. Tuntien ylimaailmallista ihastusta hän etsi katseellaan Eevaa ja näki hänet, Jumalan tyttären. Hänessä oli vielä rakkaus, joka oli hänet muovannut, ja siinä kaikkien oivallisimmassa aineessa, josta Jumala oli tehnyt hänen ruumiinsa, oli vielä tuo yliluonnollinen kauneus, jota maan tomu ei ollut tahrannut. Mutta myös tämä luotu vapisi, paisui ja loisti toimivan luomisvoiman taivaallisesta hehkusta ja pyrki sulautumaan Aatamiin. Aatami puolestaan ikävöi häntä siirtyäkseen hänen kanssansa uuteen täydellisyyteen.

Agata ja Francesco, Francesco ja Agata, pappi, hyvästä kodista oleva nuorukainen ja tuomittu, halveksittu paimenenlapsi, olivat ensimmäinen ihmispari kavutessaan käsi kädessä laakson öisiä salapolkuja pitkin. He etsivät kätketyintä piilopaikkaa. Äänettöminä, sielu nimettömän ihmettelyn täyttämänä, sellaisen hurman vallassa, joka melkein pakahdutti heidän rintansa, he laskeutuivat yhä syvemmälle tähtihetken ihanaan ihmeeseen.

He olivat liikuttuneita. Se, että he tunsivat olevansa armoitettuja, valittuja, sekoitti heidän äärettömään onneensa vakavaa juhlallisuutta. He olivat kokeneet toistensa ruumiin tuntua, yhtyneet suudelmassa toisiinsa, mutta he tunsivat astelevansa tuntematonta päämäärää kohti. Se oli viimeinen mysteerio. Juuri senvuoksi Jumala loi, juuri senvuoksi hän oli pannut maailmaan kuoleman, ottanut senkin mukaan.

Siten saapui ensimmäinen ihmispari Savaglia-puron kovertamaan, ahtaaseen rotkoon. Se oli hyvin syvä, ja ainoastaan vähän käytetty polku vei puron äyrästä myöten vesialtaalle, johon vuoristovesi syöksyi kalliopengermien ylitse huimaavasta korkeudesta. Vielä melkoisen matkan päässä sieltä puro jakaantui kahteen haaraan, jotka yhtyivät taas, jättäen väliinsä pienen, vihreän saaren, josta Francesco piti ja jossa hän usein kävi, koska se muutamine sinne juurtuneine, nuorine omenapuineen oli sangen viehättävä paikka. Ja Aatami riisui kenkänsä ja kantoi Eevansa sinne. »Tule! Muutoin minä kuolen», hän hoki Agatalle. Ja he polkivat narsisseja ja pääsiäisliljoja rakastavaisten raskailla, miltei juopuneen tavoin horjuvilla jaloillaan.

Myös täällä rotkossa oli kesäisen lämmintä, vaikkakin kohiseva puro toi muassaan viileyttä. Kuinka lyhyt aika olikaan vasta kulunut tämän parin elämän käännekohdasta, ja kuinka etäiseksi oli jäänyt kaikki, mitä oli tapahtunut ennen sitä käännekohtaa! Koska saari oli aika etäällä kylästä, oli sen omistaja rakentanut sinne kivistä, risuista ja maasta majan saadakseen edes hiukan sateelta suojatun lehvävuoteen, jonkinlaisen turvapaikan satunnaisia säänvaihteluja vastaan. Kenties juuri tämä maja oli väikkynyt Aatamin mielessä, kun hän Eevan kanssa lähti laaksoon eikä vuorelle. Maja näytti olevan valmiina ottamaan vastaan rakastavia. Näytti siltä kuin tänne olisi salaperäisille palvelijoille ilmoitettu salaisen ihmiseksitulon lähestyvästä juhlasta, sillä majan ympärillä oli valopilviä, pilvinä kipinöitä, kiiltomatoja, aurinkokuntia, linnunratoja, joita usein kohosi mahtavina valosuihkuina ikään kuin ne olisivat tahtoneet kansoittaa tyhjän avaruuden. Niitä kumpusi leijailemaan niin korkealle rotkossa, ettei taivaan tähtiä enää voinut niistä erottaa.

Vaikka he sen tunsivatkin, oli tämä näytelmä, tämä äänetön lumo Francescosta ja syntisestä Agatasta kuitenkin ihmeellinen, ja heidän ihmettelynsä pidätti heitä hetkisen. »Tätäkö paikkaa», mietti Francesco, »olen niin usein etsinyt ja tätäkö olen mieltyneenä katsellut aavistamatta, mitä se minulle kerran merkitsisi? Se näytti minusta sellaiselta paikalta, johon sopisi vetäytyä erakoksi pois maailman kurjuudesta ja jossa voisi, kaikesta luopuen, syventyä Jumalan sanaan. En olisi milloinkaan pitänyt sitä sinä, mikä se oikeastaan on, saarena Phrat- tai Hiddekel-virrassa, Paratiisin salatuimman ja suurimman autuuden paikkana. Ja salaperäiset, loistavat kipinäpilvet, hääkokot, uhrikokot, tai mitä ne lienevät olleet, irrottivat hänet täydelleen maasta. Jos hän muisti maailmaa, niin hän tiesi, että maailma virui voimattomana Eedenin puutarhan portin edessä kuten merestä noussut seitsenpäinen lohikäärme, seitsenpäinen hirviö? Mitä hän niistä välitti, jotka palvoivat lohikäärmettä? Se sai herjata Jumalan majaa. Sen kuola ei räiskyisi majalle saakka. Francesco, pappi, ei ollut milloinkaan tuntenut sellaista Jumalan läheisyyttä, sellaista turvallisuutta hänessä, sellaista oman persoonallisuuden unohdusta, ja vuoristopuron solistessa tuntuivat siihen vähitellen yhtyvän vuorten sointuva jyminä, kallionhuippujen urkumusiikki, tähtien myriadien kultaisten harppujen helinä. Enkelini kuorot riemuitsivat kautta äärettömyyden, kuin myrsky kohahtivat ylhäältä urut, ja kellot, kellot, kellojen, hääkellojen, pienten ja isojen, kumeiden ja heleiden, raskaitten ja keveitten, soitto levitti tainnuttavan autuasta juhlallisuutta maailmankaikkeuteen. — Ja niin he toisiinsa kietoutuneina vaipuivat lehvävuoteelle.

Ainoakaan silmänräpäys ei pysy paikallaan, ja joskin ihminen tuskaisen hätäisesti tahtoo pidättää ylimmän riemun tuokioita, hän ei saa niistä otetta, vaikka hän kuinka koettaisi. Francescon koko elämä oli ollut, kuten hänestä tuntui, askelmia tämän nyt eletyn mysteerion kukkulalle. Voisiko hän vastaisuudessa hengittää, jollei hän voisi pitää siitä kiinni? Miten hän voisi kestää kirottua olemassaoloa, sitten kun hänet jälleen olisi syösty pois sisimmän taivaansa ihastuttavista nautinnoista? Nautinnon yliluonnollisessa huumassa nuorukainen tunsi vihlovan tuskaisesti kaiken katoavaisuuden, omistamisen nautinnossa menettämisen tuskan. Hänestä tuntui kuin hänen olisi pitänyt juoda pikarillinen suloista viiniä ja sammuttaa yhtä suloinen jano; mutta pikari ei koskaan tyhjentynyt, eikä jano siitä huolimatta sammunut. Eikä juoja halunnutkaan suloisen janonsa sammuvan eikä pikarin tyhjentyvän; kuitenkin hän imi siitä himokkaan vimman vallassa, ja häntä kiusasi se, ettei hän milloinkaan päässyt pohjaan saakka.

Puron kohinan ympäröimänä, siihen vaipuneena, kiiltomatojen tanssin piirittämänä he kaksi lepäsivät kahisevalla lehvävuoteella tähtien pilkistellessä majan katon lävitse. Francesco oli vavisten vallannut kaikki Agatan salaisuudet, joita hän oli ihaillut, pitäen niitä saavuttamattomina. Hän oli sukeltanut tytön valloillaan olevaan tukkaan, hänen huulensa olivat imeytyneet tytön huuliin. Mutta heti oli hänen silmänsä vallannut kateus hänen suutansa kohtaan, joka oli piilottanut tytön suloisen suun näkyvistä. Ja yhä käsittämättömämpinä, yhä hehkuvampina, yhä huumaavampina kumpusivat Agatan nuoren ruumiin salaiset autuuden lähteet. Se, mitä Francesco ei ollut uskaltanut toivoakaan saavansa omakseen sen kuumina öinä väikkyessä hänen mielessään, ei ollut mitään verrattuna siihen, minkä rajaton omistaja hän nyt oli.

Ja hekumoidessaan hän yhä uudelleen alkoi epäillä. Täyttymyksen yletön runsaus sai hänet kyltymättömänä yhä uudelleen varmistautumaan omaisuudestaan. Ensimmäistä kertaa hänen sormensa, hänen vavahtelevat kätensä ja kämmenensä, käsivartensa, rintansa ja lanteensa tunnustelivat naista. Ja Agata oli hänestä enemmän kuin nainen. Hänestä tuntui, kuin hän olisi jälleen löytänyt jotakin, minkä hän oli kadottanut, menettänyt, jota ilman hän oli ollut rampa ja minkä kanssa hän nyt oli liittynyt samaksi kokonaisuudeksi. Oliko hän milloinkaan ollut erossa näistä huulista, näistä hiuksista, näistä rinnoista ja käsivarsista? Siinä oli jumalatar, ei nainen. Eikä se yleensä ollut mitään itsessään; hän kaivautui maailman ytimeen, painoi korvansa neitseellisten rintojen alle ja kuuli, autuaallisesti väristen, maailman sydämen sykkivän.

Heidät valtasi se huuma, se horrostila, jossa luomisen riemut muuttuvat valppaan tuntemisen kiihkoksi ja valppaan tuntemisen kiihko muuttuu unohdushuumauksen riemuksi, jossa milloin Francesco nukahti neidon syleilyyn, milloin Agata hänen syleilyynsä. Kuinka kummallisesti ja kuinka luottavasti tuo arka, metsistynyt tyttö olikaan sopeutunut papin hyväilevään pakotukseen, kuinka alttiina ja onnellisena hän Francescoa palvelikaan! Ja kun Agata nukahti hänen käsivarsilleen, väikkyi tytön kasvoilla sama rauhallinen hymy, joka väikkyy sylilapsen kasvoilla, kun se kylläisenä sulkee silmänsä äidin sylissä painautuneena äidin rintaa vasten. Mutta Francesco katseli, ihaili ja rakasti nukkujaa. Agatan ruumista puistattivat värähdysaallot, jollaisia elämän jännittyneisyyden laukeaminen aiheuttaa. Usein hän huudahti unissaan. Mutta kun hän avasi uneksuvat luomet, näkyi aina sama hullaannuttava hymy ja sitten sama raukeaminen äärimmäisessä antaumuksessa. Joka kerta kun nuorukainen uinahti, tuntui hänestä kuin jokin voima olisi hiljaa, hiljaa irrottanut olennon, jota hän koko ruumiillaan tuntien piti syleilyssään. Mutta joka kerta seurasi tätä kadottamisen tuokiota heräämishetkellä ensiksi korkeimman, kiitollisesti aistitun sulouden tuntu: sanoin kuvaamatonta unta seurasi mitä armaimman todellisuuden autuas, valpas tunteminen.

Se se oli, paratiisinhedelmä, sen puun hedelmä, joka kasvoi keskellä puutarhaa. Francesco oli kietoutunut siihen koko ruumiineen. Se oli elämänpuun hedelmä eikä hyvän ja pahan tiedon puun hedelmä, jolla käärme oli viekoitellut Eevan. Pikemminkin se oli se, jonka nauttiminen teki ihmisen Jumalan kaltaiseksi. Korkeamman, toisenlaisen autuuden saavuttamisen toivokin oli Francescossa kuollut. Ei maassa eikä taivaassa ollut hänen riemuihinsa verrattavia riemuja. Ei ollut ainoatakaan kuningasta, ei ainoatakaan jumalaa, jota tämä hekumallisessa runsaudessa kieriskelevä nuorukainen ei olisi pitänyt surkeana kerjäläisenä. Hänen puheensa oli typistynyt soperrukseksi, katkonaiseksi huohotukseksi. Hän imi Agatan avoimien huulten välistä huokuvia, huumaavia henkäyksiä. Hän suuteli hekuman kuumat kyyneleet pois tytön silmäripsistä ja poskilta. Silmät suljettuina, vain hieman niitä raotellen, he molemmat nauttivat toisistaan, katse sisään päin suunnattuna, tunteet kuumina ja kirkkaina. Mutta se kaikki oli enemmän kuin nautintoa, se oli pikemminkin jotakin sellaista, mitä ilmaisemaan ihmiskieli ei riitä.

* * * * *

Seuraavana päivänä Francesco piti aamumessun täsmällisesti. Hänen poissaoloaan ei ollut kukaan huomannut, hänen kotiintuloaan ei edes Petronillakaan. Kun hänen täytyi kiireisesti puhdistauduttuaan oitis lähteä odottavan apulaisen luokse sakaristoon ja sitten alttarille, pienen, vartoavan seurakunnan eteen, ei hän ehtinyt ajattelemaan asiaa. Ajatteleminen alkoi, sittenkun hän oli jälleen pappilassa, jälleen pienessä huoneessaan, johon taloudenhoitajatar kattoi hänelle tavanmukaisen aamiaisen. Mutta tästä ajattelusta ei heti ollut seurauksena varma selviäminen. Vanha ympäristö ja alkava päivä loivat pikemminkin koettuun elämykseen epätodellisuuden tunnun, joten se kalpeni ikään kuin menneeksi uneksi. Mutta olihan se kuitenkin tositapahtuma. Ja vaikkakin se tuntui haaveellisemmalta ja uskomattomammalta kuin mikään Francescon koskaan näkemä uni, ei hän kuitenkaan voinut väittää sitä tapahtumattomaksi. Hän oli kokenut hirvittävän lankeemuksen; sitä seikkaa ei voinut selittelemällä kiertää. Kysymys oli siitä, oliko enää yleensä mahdollista nousta tämän putoamisen, tämän kauhean syntiinlankeemuksen jälkeen. Hän oli pudonnut niin syvälle ja niin korkealta, että papin täytyi epäillä nousemisen mahdollisuutta. Ei ainoastaan kirkollisessa, vaan myös maailmallisessa mielessä tämä kauhistava lankeemus oli vailla vertaistaan. Francesco muisteli sindacoa ja sitä, miten hän oli sindacon kanssa puhellut alpilla asuvien onnettomien mahdollisesta pelastumisesta. Vasta nyt hän syvässä alennustilassaan salaisesti tunsi, kuinka voimakas papillinen ylpeys, kuinka pöyhkeä itsekylläisyys häntä silloin oli paisuttanut. Hän puri hampaansa yhteen häpeästä, mitättömän, paljastetun petkuttajan tavoin hän ihan kuin käpertyi häpeästä alastomassa avuttomuudessaan. Eikö hän vieläkin ollut pappi? Eivätkö Soanan vaimot ja neidot olleet pitäneet häntä miltei epäjumalanaan?

Entä eikö hänen ollut onnistunut kohottaa paikkakunnan kirkollista henkeä siinä määrin, että messujen kuunteleminen ja kirkossakäynti oli jälleen vakiintunut tavaksi jopa miestenkin keskuudessa? Nyt hänestä oli tullut Jumalan kavaltaja, seurakuntansa pettäjä ja kavaltaja, kirkon pettäjä, sukunsa kunnian pettäjä, oman itsensä pettäjä, jopa noiden halveksittujen, hyljeksittyjen, pahamaineisten ja surkuteltavien Scarabota-poloisten pettäjä, joiden sieluja hän oli ollut pelastavinaan, mutta jotka hän nyt vasta oli oikein kietonut kadotukseen.

Francesco ajatteli äitiään. Äiti oli ylpeä, melkeinpä miesmäinen nainen, joka hänen lapsena ollessaan oli suojellut ja johtanut häntä lujalla kädellä ja jonka taipumaton tahto oli viitoittanut myös hänen vastaisen elämänsä uran. Hän tiesi, ettei äidin kovuus häntä kohtaan ollut mitään muuta kuin hehkuvaa äidinrakkautta ja että pojan kunnian vähäisinkin tahraantuminen loukkaisi hänen ylpeyttään mitä ankarimmin — mutta pojan vakava hairahtuminen iskisi parantumattoman haavan hänen sisimpään elämäänsä. Omituista, kuinka mahdotonta oli edes ajatella tätä todella tapahtunutta, läheistä ja selvästi elettyä kokemusta äidin yhteydessä.

Francesco oli vaipunut mitä inhottavimpaan lokaan, lopullisen turmeluksen suohon. Sinne olivat jääneet hänen pappisvalansa; kristittynä, äitinsä poikana, jopa yleensä ihmisenä hän oli kärsinyt tappion. Äidin ja yleensä ihmisten mielestä, mikäli he olisivat saaneet tiedon hänen rikoksestaan, olisi hänessä jäljellä ainoastaan ihmissusi, löyhkäävä, demoninen eläin. Nuorukainen ponnahti pystyyn tuolilta, pois pöydällä lepäävän messukirjan luota, johon hän oli näön vuoksi syventynyt. Hänestä oli tuntunut kuin olisi taloa pieksänyt kivikuuro, ei sellainen kuin edellisenä päivänä, kivittämisyrityksen aikana, vaan sata, tuhat kertaa voimakkaampi, ikään kuin olisi pappila pitänyt tuhota tai ainakin muuttaa sorakasaksi ja hänet haudata sen raunioiden alle myrkyllisen rupisammakon tavoin. Hän oli kuullut kummallisia ääniä, kauhistavia kiljaisuja, vimmaisia huutoja ja tiesi, että raivoavien, kiviä väsymättömästi sinkoilevien ihmisten joukossa eivät olleet ainoastaan kaikki soanalaiset, sindaco ja sindacon puoliso, vaan myös Scarabota perheineen ja, jopa kaikkein etumaisimpana, hänen äitinsä.

Mutta jo muutamien tuntien kuluttua oli sijalle tullut tyyten toisenlaisia kuvitelmia ja mielenliikkeitä. Kaikki se, mikä oli johtunut oman sielun tarkkailusta, teon herättämästä kammosta ja synnintunnosta, tuntui nyt täysin kaikonneen. Francescoa vaivasi ennen tuntematon hätä, polttava jano. Hänen sisäinen minänsä parkui, kuten hehkuvassa aavikonhietikossa nääntyvänä kieriskelevä ihminen huutaa vettä. Ilmassa ei tuntunut olevan niitä aineksia, joita ihminen tarvitsee hengittääkseen. Pappila muuttui papille häkiksi, jonka seinien sisällä hän asteli kivistelevin polvin rauhattomana kuin petoeläin, päättäen, jollei häntä vapautettaisi, mieluummin puskea päänsä murskaksi seinään kuin jatkaa entistä elämäänsä. Miten on mahdollista elää kuolleena, hän kysyi itseltään silmäillessään ikkunasta kyläläisiä. Miten he jaksoivat ja miten he saattoivat hengittää? Miten he sietivät surkeata olemassaoloaan, kun he eivät tunteneet sitä, mistä hän oli nauttinut ja mitä hän nyt kaipasi? Ja Francesco kasvoi omissa silmissään. Hän katseli väheksyvästi paaveja, keisareita, ruhtinaita ja piispoja, kuten ihmiset katselevat muurahaisia. Jopa janossaankin, kurjuudessaan, puutteessaankin hän teki niin. Epäilemättä hän ei enää ollut elämänsä herra. Ylivoimainen lumous oli tehnyt hänet täysin tahdottomaksi ja, jollei Agataa olisi ollut, täysin elottomaksi Eroksen uhriksi, sen jumalan uhriksi, joka on vanhempi ja mahtavampi kuin Zeus ja kaikki muut jumalat.

Antiikin kirjoituksista hän oli lukenut sellaisesta lumouksesta ja tästä jumalasta ja hymyillen väheksynyt molempia. Nyt hän tunsi selvästi, että täytyi ajatella jopa nuolta ja syvää haavaa, jolla tämä jumala muinaisajan ihmisten arvelun mukaan myrkytti uhrinsa veren. Olihan hänessä sellainen haava, ja se poltti, kalvoi, kirveli, repi ja jäyti häntä. Hän tunsi kauheasti vihlovia tuskia — kunnes hän hämärän tultua lähti, sisimmässään ikäänkuin voihkien onnesta, kohti samaa pientä saarta, sitä maailmaa, jossa hän oli eilen yhtynyt rakastettuunsa ja jossa hän oli uudelleen sopinut kohtaavansa hänet.

* * * * *

Vuoripaimen Ludovico, jonka seudun asukkaat tunsivat »Soanan kerettiläisen» nimellä, vaikeni ehdittyään käsikirjoituksensa siihen kohtaan, jossa kertomus katkeaa. Vieras olisi mielellään kuullut tarinan loppuun saakka. Mutta kun hän oli kyllin avomielinen lausuakseen sen toivomuksen, ilmaisi isäntä, ettei hänen käsikirjoituksensa jatkunut pitemmälle. Hän olikin sitä mieltä, että kertomuksen sopi, jopa piti päättyä siihen. Vieras ei ollut sitä mieltä.

Miten kävi Agatan ja Francescon, Francescon ja Agatan? Pysyikö asia salassa vai saariinko se ilmi? Oliko rakastavien keskinäinen kiintymys pysyväinen vai hetkellinen? Saiko Francescon äiti tietää asiasta? Ja kuulija halusi lopuksi tietää, oliko kertomuksen pohjana tositapaus vai oliko se pelkkää kuvittelua.

»Sanoinhan jo», vastasi Ludovico hieman kalveten, »että tositapaus antoi aiheen kyhäykseeni.» Sen jälkeen hän oli vaiti pitkän tovin. »Noin kuusi vuotta takaperin», jatkoi hän sitten, »on pappi kirjaimellisesti karkoitettu alttarilta ja kirkosta kepiniskuilla ja kivenheitoilla. Kun palasin Argentiinasta Eurooppaan ja tulin tälle seudulle, kertoivat siitä joka tapauksessa minulle niin monet ihmiset, etten itse lainkaan epäile tapahtuman todenperäisyyttä. Myös sukurutsaukseen langenneet Scarabotat ovat, tosin toisennimisinä, eläneet täällä Generosolla. Agatan nimi on keksitty, valitsin sen yksinkertaisesti tuon Sant’ Agatan pikku kappelin mukaan, jonka kohdalla, kuten näette, ruskeat kalasääsket vieläkin leijailevat. Mutta Scarabota-parilla on todellakin muiden synninhedelmien muassa ollut täysikasvuinen tytär, ja papin on syytetty olleen luvattomassa yhteydessä hänen kanssaan. Pappi ei ole, kuten kerrotaan, väittänyt sitä valheeksi eikä myöskään osoittanut vähäisintäkään katumusta, ja paavin väitetään sen vuoksi erottaneen hänet seurakunnan yhteydestä. Scarabota-poloisten täytyi poistua tältä seudulta. He kuuluvat — vanhemmat, eivät lapset — kuolleen Riossa keltakuumeeseen.»

Viini sekä paikan, hetken, seuran ja erityisesti luetun tarinan ynnä kaikenlaisten siihen liittyvien mystillisten seikkojen kuulijassa aiheuttama kiihtymys tekivät hänet edelleenkin tungettelevaksi. Hän tiedusti vieläkin Francescon ja Agatan kohtaloa. Siitä ei paimen osannut sanoa mitään. »He kuuluvat vain pitkän ajan olleen seudun pahennuksena, koska he häpäisivät kaikkialla hajallaan olevia, yksinäisiä pyhäkköjä käyttämällä niitä rikollisen himonsa suojapaikkoina.» Nämä sanat lausuttuaan erakko purskahti perin välittömään, kauan hillittömästi raikuvaan, äänekkääseen ja vapaaseen nauruun.

Miettivänä ja omituisesti liikuttuneena lähti tämän matkaseikkailun kertoja kotimatkalle. Hänen päiväkirjassaan on tästä taivalluksesta kuvauksia, joita hän ei kuitenkaan halua ottaa tähän. Niin sanottu sininen hetki, joka alkaa, kun aurinko painuu taivaanrannan taakse, oli joka tapauksessa silloin erikoisen kaunis. Kuului Soanan putouksen kohina. Ihan samalla tavoin olivat Francesco ja Agata kuulleet sen kohisevan. Vai kuulivatko he sittenkin sen kohinan vielä nytkin ja juuri tällä samalla hetkellä? Eikö Scarabotan kiviröykkiö ollut tuolla? Eikö sieltä kuulunut hilpeiden lapsien ääniä, joihin sekaantui vuohien ja lampaiden määkimistä? Matkamies pyyhkäisi kädellään kasvojaan ikään kuin repäistäkseen häiritsevän hunnun syrjään; oliko hänen kuulemansa pikku kertomus todenperäinen, tämän vuoristomaiseman pohjalla kasvanut, kuten pienen pieni katkero tai jokin sen tapainen, vai oliko tämä ihana, mahtava vuoristo, tämä jähmettynyt jättiläismaailma kohonnut tuon pienen tarinan puitteista? Hänen aprikoidessaan sitä ja muuta samanlaista kantautui hänen korviinsa laulavan naisen sointuva ääni. Olihan erakko muka naimisissa. Ääni soi kuten avarassa, akustisesti hyvässä salissa, kun ihmiset pidättävät hengitystään voidakseen vain kuunnella. Myös luonto pidätti henkeään. Ääni tuntui laulavan kallioseinämässä. Ainakin se usein tuntui tulvivan siitä laajoina, suloisen pehmeinä ja tulisen ylevinä nousuina ja laskuina. Laulajatar vain tuli, kuten kävi ilmi, ihan päinvastaiselta suunnalta, nousten Ludovicon kivimajalle vievää polkua pitkin. Hän kantoi päälaellaan saviastiaa, jota hän hiukan tuki kohotetulla vasemmalla kädellään, samalla kun hän oikealla talutti tyttöstä. Siten sai hänen täyteläinen, mutta kuitenkin solakka vartalonsa suoran, kauniin ryhdin, joka tekee niin juhlallisen, suorastaan ylevän vaikutuksen. Jokin aavistus niin kuin kirkastuksena välähti katsojan sielun lävitse tämän näyn edessä.

Todennäköisesti hänet oli nyt huomattu, sillä äkkiä laulu taukosi. Polkua pitkin nouseva nainen lähestyi läntisen taivaanpuoliskon hohteen täysin valaisemana. Lapsi kuului vastaavan äidille rauhallisella, syvällä äänellä. Sitten kuului, kuinka nainen paljaat jalkapohjat läpsähdellen nousi karkeasti hakattuja portaita. Taakan tähden piti astua tanakasti ja varmasti. Odottajasta tuntuivat tämän kohtauksen edellä kuluvat silmänräpäykset arvaamattoman jännittäviltä ja arvoituksellisilta. Nainen näytti kasvavan. Katsoja näki korkealle kiinnitetyn hameen, näki joka askeleella polven tuokioksi paljastuvan, näki paljaiden olkapäiden ja käsivarsien pistävän esiin, näki pyöreät, naiselliset, ylpeän itsetietoiset, mutta siitä huolimatta lempeät kasvot, joita kuin alkuolennolla ympäröi tuuhea, punaruskean maan värinen tukka. Eikö siinä ollut miesnainen, sankarinainen, syyrialaisten jumalatar, synnintekijätär, joka rikkoi välinsä Jumalan kanssa lahjoittaakseen itsensä täydelleen ihmiselle, miehelle?

Kotiin palaava vieras oli astunut sivulle, ja valoa hohtava ruukunkantajatar, kanefora, meni hänen ohitseen, taakan tähden melkein huomaamattomasti vastattuaan hänen tervehdykseensä. Hän käänsi molemmat silmänsä mieheen päin, samalla kun pää pysyi suunnattuna suoraan eteenpäin. Samassa lehahti kasvoille ylväs, itsetietoinen, tietävä hymy. Sitten hän uudelleen laski katseensa tiehen, samalla kun hänen silmäripsiensä lomitse näytti säihkyvän yliluonnollisia kipunoita. Katsoja oli ehkä liian kiihtyneessä mielentilassa päivän helteestä, viinistä ja kaikesta muusta kokemastaan, mutta varmaa on: hän tunsi muuttuvansa hyvin, hyvin pieneksi tämän naisen edessä. Nuo täyteläiset, kaikessa huumaavassa suloudessaan miltei pilkallisesti kaartuneet huulet tiesivät, ettei niitä käynyt vastustaminen. Ei mistään voinut saada suojaa eikä aseita tuon kaulan, noiden olkapäiden ja tuon elämänhengen autuuttaman ja liikuttaman rinnan vaatimusta vastaan. Hän nousi maailman syvyydestä ja nousi ihmettelevän miehen ohitse — ja hän nousee nousemistaan iäisyyteen saakka sellaisena olentona, jonka armottomiin käsiin taivas ja helvetti ovat luovutetut.