Front matter (continued 2)

Serlendis. #/

Kun yleinen syyttäjä oli lukenut tämän kirjeen, jätti hän sen sekä siihen liitetyn kirjeen Gregorikselta ja virkkoi: "Minä vaadin Melirytoksen vapauttamista."

Tuomarit vetäytyivät neuvottelemaan, mutta palasivat melkein heti takaisin. He selittivät yksimielisesti Melirytoksen olevan viattoman murhaan.

Serlendiksen huvilassa heti senjälkeen pidetyssä tarkastuksessa löydettiin ruokasalin pöydältä illallisen jäännökset ja pöydän vieressä lattialla Gregoriksen verinen ruumis tuskasta muodottomiksi vääntyneinä piirteineen — ja toisella puolen salia sohvalla — Smaragda morsiuspuvussaan, kädet ristissä rinnalla ja kukkakruunu päässä.

Gregoriksen ruumis vietiin pahantekijäin hautauspaikalle.

Smaragda parka sitävastoin haudattiin kaikilla juhlamenoilla. Koko kaupunki seurasi häntä haudalle.

Niiden monien joukossa, jotka seurasivat häntä hänen viimeiseen lepopaikkaansa, oli myöskin Marigo Pangalos. Hän oli kokonaan puettu mustaan pukuun, jota hän ei enää koskaan jättänyt, kun hän sulkeutui koko ijäkseen luostarin muurien sisälle.

Taasen vapaana riensi Melirytos ikävöivän kiirehtivillä askeleilla rakastettunsa kotiin, missä tämä, vaikka vielä kärsivänä, ikävöiden odotti häntä.

Viisikymmenluvun lopussa eli Kolkiksessa Euboiasaaren pääkaupungissa muuan, kerjäläinen, jonka linnunsulilla, ketunhännillä ja muilla esineillä koristetut lumput antoivat lapsille aihetta moniin kiusantekoihin. Tämä onneton oli Serlendis.

Hänellä ei ollut tarpeeksi rohkeutta antautuakseen oikeudenmukaisen rangaistuksen alaiseksi, vaan oli hän paennut ja pakomatkallaan saapunut Euboiaan.

Eräänä päivänä kuljeskeli hän meren rannalla kaupungin ulkopuolella. Hänen askeleensa olivat horjuvammat ja hänen sielunsa pimeämpi kuin koskaan ennen. Aurinko laski paraillaan ja meri loisti ja kiilsi laskevan auringon säteiden kultaamana. Ukon heikot silmät seurasivat samein silmäyksin pilvien kulkua, jotka taivaalla vetäytyivät yhteen kummallisiksi kuvioiksi ja haamuiksi taasen pian hävitäkseen. Äkkiä kiinnitti hän katseensa yhteen tällaiseen utukuvaan, joka sukeltautui esiin kaukaisuudessa ja joka hyvin eksyttävällä tavalla oli naishaamun kaltainen.

"Smaragda, rakas lapseni", huudahti hän, ihastuneena levittäen kätensä. "Puoli maailmaa minä olen samonnut, vaeltanut yli vuorien ja laaksojen sinua etsien, ja täällä minä sinut vihdoinkin löydän. Sinä odotat minua! Elä väisty syrjään! Minä tulen, minä tulen!"

Hän otti askeleen mielikuvituksensa luomaa kuvaa kohti, hänen jalkansa kompastui ja jyrkältä kallioita suistui hän mereen, joka ainiaaksi peitti hänet.