Front matter

language: Finnish

SININEN PÄIVÄKIRJA

Kirj.

Leo Tolstoi (Nuorempi) [Lev Lvovitš Tolstoy]

Suomentanut "Tampereen Sanomille"

A. L.

Tampereella, Majlund & Lyytisen kirjapainossa, 1898.

Wasilij Nikolajevitsh oli jo kaksi vuotta sitten käynyt läpi filosoofisen tiedekunnan luonnontieteellisen osaston. Hän jäi kuitenkin yliopistoon ja näytti antautuneen tieteelle kokonaan. Minun mielestäni ja siitä päättäen, mitä minä häntä tunsin, ei hänen kuitenkaan olisi pitänyt tehdä niin, sillä hän oli luonteeltaan liian vilkas, ja olisi voinut innostua mihin tekoon hyvänsä. Voidakseen menestyksellä harjoittaa tieteellisiä tutkimuksia, täytyy sen, jolla on vaan tavalliset, keskinkertaiset lahjat, antautua niille sokeasti ja unhoittaa kaikki muut puuhat. Mutta siihen Vasilij Nikolajevitsh'illa ei ollut voimia. Hän rakasti elämää ja taidetta, ja näitten hän helposti antoi hurmata itsensä. Hän soitti selloa, ja tämä lempityö saattoi hänet usein pitemmäksi aikaa unhoittamaan madot ja merieläimet, niin ettei hän niinkään pian palannut näihin takaisin. Siihen aikaan hän asui palvelijansa Aljoshkan kanssa nuorenmiehen-asunnossaan Moskovassa.

Me kokoonnuimme hyvin usein hänen luoksensa, mikä viimein aiheutti hänet määräämään meitä varten lauvantain saadakseen käyttää viikon muut päivät itse mielensä mukaan.

Varsinkin ylioppilaita, joita hän tunsi jokseenkin monta, kävi hänen luonansa.

Heidän joukossaan minäkin olin. Muutoin olin jo ennen muinoin usein tavannut Vasilij Nikolajevitshin erään tilanomistajan, meidän yhteisen naapurimme luona, ja olinhan sentähden ystävällisemmällä kannalla hänen kanssaan, kuin muut.

Eniten pidimme hänen totisesta ja totuudenmukaisesta katsantokannastaan kaikissa elämän ja omantunnon tärkeimissä kysymyksissä; me luotimme häneen ja seurasimme häntä. Varsinkin tämä hänen luonteensa ominaisuus, jota aniharvoin meissä tavataan, saattoi minut ihailemaan häntä. Hän ei pelännyt kosketella kysymyksiä, joita muutoin vaieten on tapa seurata, hän ajatteli paljon, ja seurasi tarkkuudella meidän yhteiskunnallisia tapahtumia, sekä muodosti itselleen oman jyrkän ja aina selvän mielipiteen asioista. Jotkut henkilöt pilkalla nimittivät häntä filosoofiksi ja saarnaajaksi, mutta nämät nimitykset eivät saaneet kannatusta eikä niitä käytetty meidän kesken; jos niitä taas käytettiin, kuului niissä enemän kunnioitusta ja myötätuntoisuutta kuin pilkkaa ja purevaa ivaa häntä kohtaan.

Vasilij puuttui usein lausuntoihin joita ei olisi sallittu toisen langettaa, mutta hän ei ollut ylipään toisten kaltainen, ja sehän seikka oli ehkä syynä, minkätähden hän sai puhua toisin kuin muut.

Eräänä lauantaina oli meitä kokoontunut hänen luokseen lähes kaksikymmentä henkeä; seuraan kuului ylioppilaita ja sellaisia, jotka jo olivat päättäneet opintonsa. Näitä viimemainittuja oli muutamia nuoria lääkärejä ja muuan nuori kirjallisuuden professori.

Me joimme teetä sitroonan ja korppujen kanssa, juttelimme ja poltimme sekä pohdimme tietysti monta eri asiaa. Tuntui kuumalta ja tukehduttavalta tupakansavussa hänen suuressa huoneessaan. Aljoshka, punainen paita yllä ja esiliina edessä, hiki pyöreillä kasvoillaan, tarjosi ahkerasti ja väsymättä teetä suurella tarjottimellansa.

Kaikki tunsivat täällä olevansa hyvällä mielellä ja vapaina, hilpeä mieliala antoi myös täällä kertaa seuralle erityisen lämpönsä ja kummallisen viehätyksensä.

Minä istuin nurkassa sohvalla, aukasin ylioppilastakkini napit ja kuuntelin keskustelua, siihen sekaantumatta; väittely näkyi vilkastumistaan vilkastuvan. Professorin ja toveriensa, lääkärien, kiihoittamana, joitten kanssa Vasilij Nikolajevitsh oli käynyt kymnaasiota, innostui hän, ja niin muodoin tuli keskustelun aineeksi kysymys, jota kaikki harrastivat.

— "Kuinka, eikö ole totta?" huudahti Vasilij Nikolajevitsh korottaen ääntänsä, nousten tuoliltaan ja kääntyen ystäväänsä, nuorta lääkäriä Forbunoffia kohden. "Eikö ole totta? Mikä tauti on nyt meidän yhteiskunnassamme yleisimpänä ja vaarallisimpana, ell'ei juuri aistillisuus?"

Sitten hän hillitsi ääntänsä ja jatkoi, samalla lämmöllä lausuen joka sanansa. Minä tiesin, että hän nyt ei taukoaisi puhumasta, ennenkuin hän tässä esitetyistä kysymyksistä olisi sanonut kaikki, mitä hän niistä ajatteli.

— "Aistillisuus", jatkoi hän, "on kauhea pahe meidän sukupolvessamme, mutta tämä seikka ei ole meille vielä tullut tarpeen selväksi. Minä käsitän tätä sanaa sen laveimmassa merkityksessä. Kaikkia meitä, ilman poikkeuksetta vaivaa tämä tauti, niin naimattomia kuin naineita, nuoria ja vanhoja. Emmekö me alinomaa kärsi siitä ja vieläpä kiusaamme itseämme sillä? Minä, te, jokainen meistä? Emmekö me kaikki tiedä, mitä hirveän kauheita hetkiä meidän täytyy kokea tämän sisällisen, usein voittamattonaan taistelun takia ja tämän meitä vallitsevan herruuden tähden. Vaan toiset eivät huomaa näitä synkkiä puolia, jotka aina pysyvät piilossa, mutta jos ne tulisivat valoon ja ihmisten silmät vihdoinkin avautuisivat näkemään tuota likaa omissa ja toisten sydämissä, niin he kauhistuisivat. Minä luulen, että he eivät tuntisi itseänsä eikä toisia. Mutta me kätkemme huolellisesti itseltämme ja kanssaihmisiltämme tautimme, paheemme ja himomme niinkuin pelkäisimme kajota niihin, kahlata tuossa loassa, ett'emme vaan siihen hukkuisi ja tukehtuisi siinä. Ja aistillisuus on meidän kaikesta kauhein tautimme, ei ainoastaan siitä syystä, että se vetää mukanaan toisia hirveitä tautia ja kuolettaa ruumiin, vaan myöskin sentähden, että se vaikuttaa meidän sieluumme. Se tahrii meidän huomaamattamme, sielumme ja tekee tehtävänsä varmasti ja hirmuisesti. Me olemme niin pilatut ja aina lapsuudestamme saakka niin turmeltuneet, että me heikkoutemme tähden emme tahdo ottaa niitä huomioon, me annamme vallan taudillemme ja olemme siihen niin tottuneet, että muutamissa tapauksissa emme voi ajatella voivamme olla rauhallisina; selvinä ja ilman tuota aistillisuutta, niinkuin juomari ei voi ajatella voivansa olla ilman viinaa. Ei kauan sitten, tunnusti eräs toverini minulle, ett'ei hän voinut katsella naista, tuntematta halua häneen. Kadulla hän ei anna yhdenkään naisen mennä ohitse tarkkaan katsomatta häneen. Mitä te sanotte siitä, hyvät herrat, eikö se ole kauheata?"

Vasilij Nikolajevitsh vaikeni. Hän häpesi usein, ja monesti tuntui siltä kuin hänestä se, mitä oli puhunut, olisi ollut liian pitkää; myöskin nyt huomasin hänen katseissaan samallaisen kainouden.

— "Minä luulen todellakin niin", lisäsi hän kainona, "mutta minä vähän kiivastuin, ja se ei käy päinsä. Suokaa anteeksi!"

Hän siveli valkoisella, hiukan talleroisella kädellään korkeata, hiestynyttä otsaansa ja antoi sitten sormensa solua tiheään, valkoiseen tukkaansa! Sitten hän hymyili meille rakastettuun tapaansa.

— "Kaikki tämä on selvää totuutta", huudahti vakaumuksella muudan nuori ylioppilas, joka istui minun vieressäni.

— "Mikä niin?" kysyi Vasilij Nikolajevitsh'

— "Kaikki, mitä te olette sanonut".

— "Niin juuri", vakuutti toinen.

— "Minä myönnän, että niin on", selitti nuori professori, joka vasta hiljan oli alkanut käydä seurassamme ja joka oli hyvin kuiva, ahdasmielinen henkilö. "Kuitenkaan ei siihen määrään, kuin Vasilij Nikolajevitsh sanoo, totta kyllä, että suhteettomasti kehittyvä aistillisuus vaikuttaa tosiaankin monessa tapauksessa… turmiollisesti, mutta minun mielestäni ei se ole pidettävä meidän kaikkien onnettomuuksiemme syynä; vaan syntyvät nämä päinvastoin meidän kasvatuksestamme, yhteiskunnan…"

"Oh niin". keskeytti Vasilij Nikolajevitsh rauhallisena, "sitä ei saa jättää huomioon ottamatta, tämä aistillisuus syntyy todellakin osaksi meidän kasvatuksestamme ja meidän olosuhteistamme, mutta jos kerran tämä pahe saa jalansijaa esimerkiksi minussa tahi teissä, niin meidän täytyy taistella sitä vastaan, eikä heikkoudessa alistua sen alle, ei tunnustaa sen valtaa ylitsemme, niinkuin minun toverini tekee, joka ei sano voivansa katsoa naiseen tuntematta samalla likaisia ajatuksia. Siinäpä juuri tuo kuilu, lika, hengellinen kuolema, että itsessämme tunnustamme paheen oikeudellisuuden. Jumalani, kuinka selvästi näen mielessäni erään onnettoman toverini; minä tunsin hänet ainoastaan kaksi kuukautta; hän kuoli minun silmäin! edessä. Hänen elämäkertansa on paras kuvaus sanoilleni. Hänen elämänsä on opettavainen ja samalla liikuttava esimerkki ".

Vasilij Nikolajevitsh vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa. Surumielisyyden ilme kuvastui hänen ruskeissa silmissään, hänen ajatuksensa näkyi liitelevän surullisessa menneisyydessä.

"Mikä tapaus tuo on?" kysyi eräs ylioppilaista. "Ettekö tahtoisi kertoa sitä meille?"

"Minä ajattelin ylioppilasta", sanoi Vasilij Nikolajevitsh, "joka kuoli keuhkotautiin. Ei, hän ei kuollut oikeastaan keuhkotautiin, vaan luullakseni juuri tuohon aistillisuuteen, josta minä äsken puhuin. Sellaista tautia, terapiian oppikirjan mukaan, ei löydy monien muiden tautien rinnalla, semmoista kuin keuhkotauti, hökä, diabetes ja hermotaudit, ja kuitenkin moni näistä saavat alkunsa aistillisuudesta. Anna anteeksi, Gorbunoff", sanoi hän kääntyen ystävänsä, mustankiharaisen lääkärin puoleen, joka istui hänen vieressään, nojaten käteensä kaunista päätänsä, "minä saarnaan tässä niin itsetietoisena teille kaikille, sinulle ja Vasiljeff'ille ja Behmille, mutta minä toivon kuitenkin, että te suotte minulle anteeksi."

"Niin, niin, kyllä me suomme", huudahti hymyillen Vasiljeff, joka istui pöydän toisessa päässä.

Lääkäri ei sanonut mitään, veti taskustaan esiin kotelon ja otti siitä pienen sikaarin.

"No, kerrohan sitten meille tuon ylioppilaan elämäkerta", sanoi hän heti senjälkeen ja astui vitkalleen lähelle lamppua sytyttääksensä sikaarinsa. "Sinä olet jo kerran tätä ennen puhunut minun kanssani hänestä — se on hauska kertomus."

"Minä tapasin hänet toverini luona, jonka kanssa he olivat asuintoverit", alkoi Vasilij Nikolajevitsh. "Hän seisoi jo silloin toinen jalka haudassa. Hän oli laiha, kalpea, hänellä oli keuhkotautisen sisäänpainunut rinta ja suuret siniset silmät, ja hän teki heti tuttavuutemme ensi päivinä minuun hyvin voimallisen, jos kohta sekavan vaikutuksen, — minä tunsin vastustamatonta myötätuntoisuutta häneen ja samalla minun tuli häntä kovin sääli — ja tätä vaikutusta minä en unhoita koskaan".

"Nopeasti riutui hän jo silloin. Ei ollut enään toivoa pelastaa häntä. Synkkänä hän kulki mietteissään, äänetönnä edes ja takaisin huoneessa ja odotteli rauhallisena kuolemaa. Mutta minä muistan vieläkin, kuinka hän viime päivät, ennen kuolemaansa, iltapuhteessa aina ollen erittäin hermostunut, puhui lakkaamatta. Hän oli kiihkoinen ja lämmin ja minä vaan surkuttelin häntä… niin, sen minä teen vieläkin."

"Minä rakastin häntä kuin omaa veljeäni, me juttelimme usein monta tuntia ja olimme useimmiten samaa mieltä kaikista kysymyksistä. Hän kertoi minulle koko elämäkertansa; hän kuvasi tarkoin minulle ne kärsimykset, joita hän oli kärsinyt, elämänsuhteensa ja omantuntonsa taistelussa; myöskin minä uskoin hänelle rehellisesti salaisimmat ajatukseni. Hän jätti jälkeensä minulle päiväkirjan; jonka hän ensin luki minulle julki. Siinä oli lyhyt, hänen oma kirjoittamansa kertomus, ja tämä kuvaa paraiten hänen luonnettansa".

"Luenko teille tuon kertomuksen? Mahtaako teidän tulla ikävä?" kysyi Vasilij Nikolajevitsh, kääntyen meidän puoleemme.

"Ei, ei," vastasimme me yhteen ääneen. "Lukekaa se meille, me pyydämme teitä".

Vasilij Nikolajevitsh meni kirjoituspöytänsä luo ja veti laatikosta vanhan kuluneen, sinisen kirjoitusvihon; istui pöytänsä ääreen ja valmistautui lukemaan.

"Näettekö?" alkoi hän jälleen, avaten kirjasen ja vetäen sen lähemmäksi likinäköisiä silmiään, "tämän on huonosti kirjoittanut henkilö, jolla ei ollut mitään harjoitusta, mutta se on kuitenkin vilpitön, ja sentähden minä annan 'siniselle päiväkirjalle' arvonsa. Vilpittömyys kiihoittaa miettimään, tulkoon se sitten mistä hyvänsä, ja herättää sielun voimat. Minä toivon, ettei se ikävystytä teitä", lisäsi Vasilij Nikolajevitsh ja rupesi lukemaan.