II.

Seuraavana aamuna kirkkaan syyspäivän kuulas ilma säteili vuorten yllä.

Heti aamun sarastaessa vaivainen vanhus ryömi onkalostaan.

Vilunväreet karsivat hänen ruumistaan.

Koettaessaan saada lämpöä ruumiiseensa heiluttelemalla käsiään ja koputtelemalla tervettä jalkaansa maata vasten hän ajatteli:

— Vieläkin kerran on kuolema halveksinut elämääni.

Mutta heti sen jälkeen hän mutisi, aivan kuin katuen:

— Herra, tapahtukoon sinun tahtosi. Kiitos yöstä ja kiitos kaikista koettelemuksistasi. — Mutta et varmaankaan ihmettele, että ikävöin kuoleman rauhaa.

Hänen siinä seistessään nousi aurinko, ja hän istuutui kivelle, otti hatun päästään, asetti kätensä niin, että aurinko saattoi niille paistaa, ja hymyili kohti auringon aamunkoleata loimua.

Hieman lämmittyään hän söi viimeiset leiväntähteensä ja valmistautui lähtemään.

Ennen lähtöään hän tuli ajatelleeksi eilisiltaisia mielialojaan ja yksinpuhelujaan. Hänen täytyi silloin ehdottomasti hymyillä ajatellessaan illan ja aamun välistä eroa.

— Ei koskaan ole mielemme samanlainen, mutisi hän. — Missä on totuus? Voivatko tunteet ja mielialat, joilla ei ole mitään kestävyyttä, olla tosia ja oikeita? Missä on sopusointu, johon voimme sulautua?

Hän oli jo kääntynyt mennäkseen, kun jokin pakoitti hänet pysähtymään. Ja huulilla sääliväinen hymy, joka tarkoitti häntä itseään, hän ryhtyi kiskomaan pois kiviä ja sammalta, joilla oli tukkinut onkalon toisen aukon.

Sitten hän taputti kiviä ja poistui tyyntyneenä. Ehkäpä niillä oli yksinäistä, ja jos aukko oli tukittu, eivät ne voineet yhtä hyvin kuulla mitä tuulet niille kertoivat tullessaan kiitäen ja laulaessaan terävien kivensärmien ympärillä.

Vaivalloisesti hän poistui ontuen. Hänen kaikki jäsenensä olivat vieläkin jäykät.

Hän löysi polun, jonka oli jättänyt etsiäkseen suojaa edellisenä iltana. Ja sitten hän jatkoi matkaansa Hofsfjørðuria kohti.

Aurinko nousi taivaalle, kuivasi kasteen kiviltä ja lämmitti niiden pintoja. Vain siltä puolen, joka oli pohjoiseen päin, ne olivat vielä kylmiä ja mustia kosteudesta. Ja sammalessa niiden välillä loistivat kirkkaat kastehelmet. Niin kauas kuin silmä kantoi, ei hän nähnyt muuta kasvullisuutta kuin vihreää ja ruskeaa sammalta. Mutta hänen mielensä täytti omituinen, tyyni ilo. Häneltä ei puuttunut mitään, ja hän tunsi kodikasta hyvinvointia näiden kivien keskellä, jotka olivat niin rikkaita omituisista muodoista ja mahtavista ryhmävaikutuksista. Ja hän tunsi olevansa aivan kuin ystävien parissa, kun ohi mennessään hetkiseksi asetti niille kämmenensä ja joi vereensä lämpöä, jota niihin oli säteillyt auringosta.

Hän saapui Langerygille, kapealle polulle, jota ei käynyt kiertäminen. Se oli kuin pitkä, suora kivinen makuulava kahden syvän, äkkijyrkän kuilun välissä — »Hiljaisen kuilun» ja »Kuoleman kuilun». Hän pysähtyi ja katseli eteensä tietä pitkin. Langerygin vastakkaisessa päässä oli kapea tunturilaakso syksynkellertävine nurmikkoineen. Ei ainoaakaan elävää olentoa ollut näkyvissä.

Hän lähti vaeltamaan pitkin kivipolkua pysytellen vaistomaisesti aivan keskellä. Hän unohti hetkiseksi itsensä ja kärsimyksensä näiden kahden kuilun vuoksi — näiden kahden nielun, jotka väijyivät häntä. Hän tiesi, että tämä käytävä oli kuuluisa vaarallisuudestaan — pimeässä, lumimyrskyssä ja sumussa. Mutta tänäänhän ilma oli kirkas. Hän tiesi kerrottavan, että monet niistä, jotka tulivat tänne ylös, suistuivat Kuoleman kuiluun. Siellä lauloi ja vihelsi alituisesti, jos vain kävi pieninkään tuulenhenkäys — niin, melkeinpä kuuli sen suhisevan ja murisevan tyynelläkin. Mutta Hiljaisesta kuilusta ei koskaan kuulunut ääntäkään, vaikka myrsky miten hurjasti olisi ulvonut kivien ympärillä: Hiljainen kuilu pysyi hiljaa. Ihmiset kertoivat, että ne olivat kaksi noiduttua kuninkaantytärtä; toinen oli ollut hyvä, toinen paha; toinen tumma, toinen vaalea. Hiljainen kuilu oli hyvä kuninkaantytär, joka vain istui ja kuunteli epätoivoisena tumman sisarensa pahoja tekoja. Ihmiset kertoivat, että jos joku joskus vapaaehtoisesti heittäytyisi Hiljaiseen kuiluun, ei hän ainoastaan pääsisi ehein nahoin sieltä, vaan vieläpä saisi kuninkaantyttären puolisokseen, ja kuilut täyttyisivät soralla maan sisästä päin. Ei kuitenkaan tiedetty, oliko sitä kukaan yrittänyt.

Päästyään Langerygin keskivälille vanhus pysähtyi — sillä hänet valtasi äkkiä halu tirkistää alas Kuoleman kuiluun. Hän voitti pelonsekaisen kammonsa ja läheni varovaisesti reunaa. Mutta hän ei voinut nähdä mitään — vain pimeyttä kuilun pohjalla. Äkkiä tuli musta lintu liidellen pimeydestä, ja vanhus peräytyi nopeasti kuilun reunalta. Mutta samassa lintu rääkäisi käheästi, ja hänen täytyi hymyillä itsekseen — sehän oli vain korppi, joka oli ollut vierailulla pahan kuninkaantyttären luona — tai vainajien luona.

Kun hänen jalkansa pääsi harjanteen kalliopohjalta, niin hän huoahti helpotuksesta. Ja hän kiiruhti eräälle rinteelle, missä kasvoi hieman ruohoa, levähtääkseen hiukan. Teki hyvää, kun sai nähdä hieman vihantaa vaellettuaan pitkiä kalliopolkuja. Hän iloitsi jok'ainoasta korresta, olipa se kuinka näivettynyt ja kuihtunut tahansa. Ja ehdottomasti hän katseli niitä tarkoin, aivan kuin painaakseen ne mieleensä.

Äkkiä herahti kyyneliä vanhan miehen silmiin, ja hänen huulensa värähtelivät, kun hän virkkoi itsekseen:

— Elämässä on niin paljon iloja.

Hän silmäili polkua, jota hänen oli vaellettava — poikki hieman alavan nurmikon ja ylöspäin pitkin vähitellen kohoavaa soraharjua, aivan huipulle. Siellä seisoi kiviröykkiö. Hän tiesi, että sieltä hän näki yli — Hofsfjørðurin.

Hänellä oli eniten halua jäädä istumaan menemättä koskaan sitä tietä. Mutta levoton kaipuu ja odotus saattoivat hänet päinvastoin kiiruhtamaan. Hänen sydämensä jyskytti kuin pojan, jonka ensi kerran on tehtävä jotain miehekästä ja vastuunalaista.

Saavuttuaan mäen huipulle hän nojautui kiviröykkiötä vasten ja jäi seisomaan. Siinä se nyt oli, hänen lapsuutensa rannikko. Sininen vuono, meren uurtamat niemekkeet, vaalenneet laitumet, hopeanhohtoiset joet ja purot — kuinka usein hän olikaan ajatellut niitä rakkaudella. Kuinka hän olikaan oppinut niitä rakastamaan — sen jälkeen kuin oli ne jättänyt.

Tavantakaa sumensivat kyynelet hänen katseensa.

Ja kuitenkin hänen mielialansa oli hilpeä. Hän oli astunut rajan yli, oli tulossa kotia jälleen.