LUKIJALLE. (continued 2)

Mutta kun tuo mahtava höyrylaiva ulkousi sillasta ja hiljalleen liukui ulapalle, tunki se ajatus taas mieleen kahta voimakkaammin. Ja kun hetken kuluttua New-Yorkin huonerivit alkoivat sulaa toisiinsa ja vapauden jumalattaren jättiläispatsas muuttui muuttumistaan utukuvaksi syksyisessä autereessa, silloin kohosi katkeruus tuosta suuressa pettymyksestä häntä kurkkuun. Ja se mieliala sekä kuvastui hänen kasvoissaan että kuului hänen äänessään, kun hän vakuutuksen varmuudella virkkoi Vehkalaiselle:

— Olkootpa he kuinka rikkaita hyvänsä tässä maailmassa, niin se ei toki merkitse mitään, kun niillä on niin kelvottomat lait ja asetukset, ett'ei köyhä saa oikeutta.

Vanha matruusi oli hyvin miettiväisen näköinen pyöritellessään tupakka-puruaan, joka pullotti poskessaan kuin mikä kasvainnystyrä.

— Ei se ole lakien syy, sanoi hän sitten, kun oli saanut mällin oikein paikalleen. Ei se ole lakien eikä asetusten syy. Ne kyllä menevät mukiin. Mutta ihmiset ovat kelvottomia, näetkös, ja silloin eivät laitkaan kykene auttamaan.

"Valkoinen valo."

I.

Iisakki Peltosella ei nyt oikeastaan ollut mitään niin erittäin painavia syitä Ameriikkaan lähteäkseen. Hän oli nuori, terve, voimakkaampi kuin monet muut ja kaikin puolin kunnon työmies, niin että hän kyllä olisi voinut tulla toimeen kotonaankin.

Mutta toisekseen oli hän nyt kuitenkin vaan tavallinen työmies ilman mitään erikoista ammattia, vaikka olikin niin kätevä, että kykeni tekemään vähän itsekutakin. Eikä hänen mielestään päiväpalkkalaisen oikeastaan kannattanut mennä naimisiin, vaikka Heikkilän Anni, torpan tyttö, kyllä olisi uskaltanut kauppoihin käydä.

Iisakki oli itse kasvanut mäkitupalaisen töllissä ja tiesi siis omasta kokemuksestaan, miten vaikeaa satunnaisesta ansiosta elävän miehen on hankkia vaatetta ja ruokaa itselleen, vaimolleen ja suurelle lapsilaumalle. Ja ettei lapsista tulisi puutetta olemaan, sen hän tiesi, sillä kuta köyhempi, sitä enemmän lapsia.

Hän keskusteli Annin kanssa asiasta, ja kyllähän Anni myönsi, että Iisakki oli pääasiassa oikeassa. Olihan se kovaa elämää, kun ei aina tiennyt, mistä huomispäivän leipä oli saatava — varsinkin kun lapsilauma nälissään huusi. Mutta Ameriikka oli Annin mielestä kuitenkin vähän liika kaukana.

— Emmekö voisi alkaa uudisasukkaina täällä kotona? Joutilasta maata on täällä Alastarossakin ja ajan ollen ehkä voisimme laittaa mökin itsellemme?

— Se on vielä tukalampaa kuin päiväpalkkalaisena oleminen, väitti Iisakki. Kun tekee työtä toisille, niin ei ainakaan tarvitse pelätä hallaa ja katoa, jotka aina tulevat uudistorppiin ensimmäisiksi vieraiksi.

Ameriikassa oli paljon parempaa, — siellä voi kunnon mies paljoa pikemmin ansaita, mitä tarvitsi päästäkseen omaksi miehekseen. Kaikki, jotka olivat olleet siellä, sanoivat, että kunhan ei vaan ryyppää, niin rahaa kyllä keräytyy kirstun pohjalle. Eikä Iisakki ryypännyt. He tunsivat omia pitäjäläisiäkin, jotka muutamissa vuosissa olivat koonneet niin paljon rahaa, että tultuaan olivat maita ostaneet. Se olisi toista se kuin ruveta uudisviljelijäksi toisen maalla. Sen, minkä toiset olivat tehneet, sen kai hänkin voisi ja he voisivat kyllä odottaa muutamia vuosia elääkseen sitten hyvästi loppuikänsä.

Kyllähän Annilta pääsi aika haikea huokaus, kun hän ymmärsi, että Iisakki oli jo tehnyt päätöksensä ja että hän oli vaan näön vuoksi kysynyt Annin mieltä. Mutta ei ollut Annilla mitään päteviä syitä vastaväitteihinsäkään ja sentähden sanoi hän vaan, että odottaisi — vaikka viisi vuotta.

— Enhän silloin ole viittäkolmatta vuotta vanhempi, lisäsi hän, niin että kyllä kelvannen jollekin toisellekin, jos et sinä tule.

Sen lupauksen saatuaan lähti Iisakki Ameriikkaan.

New-Yorkiin saapui hän hyvin sopivaan aikaan. Oli vähää ennen syntynyt työlakko eräällä rautatiellä Chikagossa ja kun eivät lähiseudun työmiehet uskaltaneet täyttää lakkolaisten paikkoja, olivat asianomaiset lähettäneet asiamiehensä värväämään miehiä New-Yorkista. He eivät aikoneet mitenkään taipua työväen vaatimuksiin ja vasta tulleet siirtolaiset, jotka eivät olleet selvillä Ameriikan oloista, olivat mielissään kun saivat työtä, sama se mitä. Heidän joukossaan oli aina niitä, jotka olivat ennenkin olleet rautatietöissä ja joita siis voi käyttää.

Iisakki Peltonen ei kyllä ollut milloinkaan ennen ollut semmoisessa työssä, mutta hän oli niin reippaan ja voimakkaan näköinen, että värvääjä antoi hänen tulla mukaan. Värvääjän kannalta katsoen oli tärkeintä saada pari vaunulastillista miehiä niin pian kuin suinkin, sillä hän sai maksunsa pääluvun mukaan niin pian kuin oli toimittanut heidät perille. Joskin joku tai jotkut myöhemmin huomattiin kelpaamattomiksi, ei se häneen kuulunut.

Siinä oli nyt syy siihen, että Iisakki heti luvattuun maahan tultuaan sai työtä ja palkkaa puolitoista dollaria päivältä sekä ruuan ja asunnon niin kauvan kuin lakkoa kesti. Matka Chikagoon oli tietysti sekin vapaa. Se oli hänestä jo koko rikkaus — seitsemän ja puoli markkaa päivässä! Ei ollut hän uskoa omia korviaan.

Alussa ei häntä tosin voitu käyttää muuhun kuin kaikkein karkeimpaan työhön asemalla, mutta onneksi oli siellä sellaista työtä yli tarpeenkin. Kaikki, joita suinkin vaan voitiin panna vetureja kuljettamaan, tarvittiin niitä junia varten, joita vielä voitiin pitää liikkeessä ja sentähden olivat ne pienet asemaveturit, jotka tavallisesti kulettelivat tyhjiä ja lastatuita vaunuja edestakaisin lukemattomilla sivuraiteilla, nyt veturitallissa. Kaikkien näiden pikkuveturien työ oli sentähden tehtävä käsi- tai hevosvoimalla ja semmoisessa työssä olivat Iisakin voimakkaat käsivarret ja selkä verrattomat. Ei kestänyt kauvan, ennenkun esimiehet alkoivat kiinnittää huomiotansa hänen työtapaansa, joka suuresti erosi siitä, mihin muut tulokkaat kykenivät.

Pian oppi Iisakki vähän muutakin kuin työntämään vaunuja edestakaisin niillä raiteilla, joita hänelle osoitettiin. Ja parin viikon kuluttua näkyi selvästi, että hän oli alkanut päästä selville asioista, joiden kanssa oli tekemisissä, ja siitä oli seurauksena, että hän pääsi sen työhyeen johtajaksi, johon kuului. Esimiehet voivat olla varmat siitä, että siellä, missä hän oli mukana, suoritettiin työ säntilleen ja hyvässä järjestyksessä.

Sen vuoksi oli hän niitä harvoja, jotka pidettiin työssä sittenkin, kun tuo ennenaikainen ja huonosti valmistettu lakko muutamien viikkojen kuluttua oli päättynyt ilman pienintäkään myönnytystä yhtiön puolelta. Useat lakkolaisista olivat pakoitetut hakemaan työtä muualta, kun viimein olivat kyllästyneet taisteluunsa yhtiön kanssa, mutta Iisakki Peltonen pääsi veturitalliin. Siellä pantiin hänet olemaan avullisena veturien puhdistamisessa ja voitelemisessa.

Alussa katselivat häntä karsain silmin sekä kulettajat että konduktöörit, lämmittäjät ynnä muut, jotka olivat ottaneet osaa työlakkoon. Heidän silmissään oli hän "scab" — semmoinen, joka on ruvennut lakkolaisten sijaiseksi, ja scabia katsoo jokainen työmies, jolla on vähänkään käsitystä työlakosta, halveksittavimmaksi ihmiseksi maailmassa.

Mutta kun ei Iisakki osannut englanninkieltä tarpeeksi ymmärtääkseen, että tuo sana oli edes haukkumasana ja vielä vähemmin käsitti sen syvästi häpäisevän merkityksen, hoiti hän tointaan yhtä hiljaisesti ja säntillisesti kuin ennenkin. Alussa ei hän käsittänyt edes sitä, että toverit usein lausumallaan sanalla häntä tarkoittivat, mutta vaikka hän sittemmin pääsikin sen perille, niin vastasi hän "scabiin" yhtä nöyrästi kuin "Eisakkiinkin", joksi ne olivat hänen nimensä vääntäneet. Tosin houkutteli hänen tyyneytensä eräänä päivänä, kun hän voiteli erästä veturia, muutamata lämmittäjää ohi kulkiessa koskettamaan häntä jalallaan ja sanomaan: "Pois tieltä, sen kirottu scab!" Mutta kun Iisakki empimättä tarttui lämmittäjää kaulukseen, käänsi hänet kaksinkerroin polvelleen ja antoi hänelle kämmeneen tuntuvaa opetusta, niin että seinät kaikuivat, sai hän ehdottomasti naurajat puolelleen.

Ja kun veturin kulettajille vähitellen alkoi selvitä, että se, jonka koneen Iisakki oli voidellut ja puhdistanut, voi olla täysin varma siitä, että kaikki oli parhaassa kunnossa, lakkasivat he vähitellen puhuttelemasta häntä muuten kuin nimeltään. Jopa muuan heistä jonkun ajan kuluttua kysyi, eikö hän tahtoisi ruveta lämmittäjäksi oppiakseen sitten kerran juniakin kulettamaan. Ja kun ei Iisakilla ollut mitään sitä vastaan, siirrettiin hänet pian tallista radalle.

Eihän se tosin ollut muuta kuin tavaraveturi, jossa hän alkoi lämmittäjätoimensa, mutta vähätpä siitä. Hänestä oli hauskempi olla tavarajunissa, ne kun pysähtyivät useammin ja niin kauvan, että voi vähän katsella ympärilleenkin. Matkustajavetureilla oli aina niin kiire, ett'ei lämmittäjä joutanut muuta kuin lämmittämään.

Jo silloin kuin hän astui uuteen virkaansa, ajatteli Iisakki kirjoittaa Annille, että tulisi Ameriikkaan, niin mentäisiin naimisiin, ja ensi päivinä oli hän kovassa kiusauksessa. Hän oli jo säästänyt aika sievän summan ja hänen palkkansa oli niin suuri, että se hyvinkin riittäisi kahdelle, jos vaan oltaisiin säästäväisiä. Jos nyt ei vielä aivan heti paikalla voitaisikaan päästä ostamaan taloa Alastarossa, niin vähätpä siitä, kun kerran jo nyt voitaisiin mennä yhteen.

Vaan mietittyään asiata viikon, toista, päätti hän toisin. Eihän tiennyt, kuinka kauvan hän saisi olla lämmittäjänä, koska usein tapahtui, että miehiä erotettiin aivan mitättömistä erehdyksistä, joille eivät olleet voineet mitään. Kun ei voinut olla sen varmempi tulevaisuudestaan, oli kai parasta olla vielä yksin.

Sen sijaan lähetti hän kokoamansa rahat Annille Heikkilään. Ja samalla ehdotti hän, että panettaisivat itsensä kuulutuksiin, niin että Anni milloin tahansa voisi tulla vihille, jos niikseen sopisi. Eihän täällä Ameriikassa tosin kyllä olisi kuulutuksia tarvittu, mutta parempi oli kuitenkin kuuluttaa. Oli siihen kuulutuksen ottoon Iisakilla toisetkin syynsä, josta ei kuitenkaan Annille mitään kirjoittanut; oli hän näet tullut tuumanneeksi Annin jäähyväissanoja noista viidestä vuodesta. Kun oikein ajatteli, niin eihän hän oikeastaan voinut vaatia, että Anni odottaisi niinkään kauvan, jos joku toinen sopiva kosija ilmaantuisi… naiset olivat aina naisia… mutta kun oltiin kuulutuksissa, niin oltiin melkein kuin naimisissa…

Hän kirjoitti vaan, ett'ei hän vielä aivan varmaan tiennyt, milloin kutsuisi häntä tulemaan, mutta jos tätä tienestiä jatkuisi vielä muutamia kuukausia, niin ei kai se kauvankaan kestäisi. Mutta rahat piti Annin panna pankkiin omalle nimelleen.

II.

Ansio ei ainoastaan pysynyt entisellään, mutta paranikin vielä. Kuta enemmän alettiin maailmannäyttelyä valmistaa, sitä enemmän suureni liike, sitä useampia matkoja täytyi kulettajain ja lämmittäjäin tehdä ja sitä enemmän he ansaitsivat. Ja sitä paremmin oppi Iisakki Peltonenkin vetureita kulettamaan.

Ja veturitallissa oli hän huolellisesti tarkastellut noiden monimutkaisten koneiden eri osia ja niin paljon kuin voi ottanut selkoa niiden merkityksestä ja eri tarkoituksista. Lämmittäjänä oli hän sitten koneenkulettajan avulla oppinut kaikki mitä tarvitsi tietää voidakseen milloin tahansa astua hänen sijalleen. Sentähden olikin hän ensimmäisiä, jotka korotettiin veturin kulettajaksi, kun näyttelyyn matkustavain luku viimein kasvoi niin suureksi, että matkustajajunain lukua täytyi lisätä kahden- jopa kolmenkertaisesti.

Niin hyvää onnea ja niin nopeaa edistymistä ei Iisakki Peltonen koskaan ollut voinut uneksiakaan. Enintään oli hän osannut toivoa saavansa pysyvää työtä lämmittäjänä muutamia vuosia eteenpäin. Jo sillä palkallaan olisi hän voinut säästää niin paljon kuin tarvitsi oman maan ostoon — ja nyt tulisivat hänen tulonsa nousemaan toisen puolen!

Vaan nyt ei hän vitkastellutkaan monta päivää, ennenkun lähetti Heikkilän Annille vapaapiletin Vaasasta Chikagoon, samalla ilmoittaen, että nyt oli aika tullut. Hänen pitäisi hetikohta laittautua valmiiksi ja tulla Ameriikkaan niin pian kuin suinkin. Sillä nyt oli hänellä — kirjoitti hän — semmoinen palkka, että he huoletta voisivat säästää rahaa talon ostoon — vaikka satuttaisiin lapsiakin saamaan! lisäsi hän tyytyväisenä. Kahden kuukauden kuluttua voisi Anni olla Chikagossa. Jos hän täällä siihen mennessä tekisi niin monta matkaa kuin voi, niin saisi hän ehkä sitten muutamain päiväin loman häiden viettoon ja talouden järjestämiseen, arveli Iisakki vielä.

Mutta siinä asiassa päätti renki isännän mieltä kysymättä. Liike muuttui kaikilla radoilla yhä suuremmaksi syksykesän kuluessa. Jo silloin kuin näyttelyssä kävijäin lukumäärä oli sata tuhatta henkeä päivässä, kulkivat matkustajajunat useinkin "kahdessa osastossa" s.o. kaksi junaa seurasi toisiaan parin minuutin väliajalla. Ja joskus kulki niitä kolmekin peräkkäin. Vaan kun kävijäin luku nousi sataan viiteenkymmeneen — seitsemäänkymmeneen — kahteensataan tuhanteen päivässä, kulkivat junat säännöllisesti ainakin kolmessa osastossa, ja sunnuntaisin kuudessa, jopa kahdeksassakin osastossa. Kahdeksan täpötäyttä junaa peräkkäin ainoastaan parin minuutin väliajalla! Semmoisen liikkeen hoitamiseen tarvittiin rautatien kaikki voimat, jonka vuoksi oli sula mahdottomuus, että yksi ainoakaan rautatien henkilökunnasta olisi saanut vapautta yhdeksi ainoaksikaan päiväksi.

Ainoastaan suurella vaivalla sai Iisakki sentähden asetetuksi niin, että pääsi vastaan ottamaan morsiantaan, kun tämä vihdoinkin saapui ummelleen kaksi viikkoa myöhemmin kuin hän oli laskenut. Ja kun hän oli hädin tuskin saanut hänet viedyksi siihen ravintolaan, jossa itsekin asui, täytyi hänen kiirehtiä pois ennättämättä ilmoittaa morsiamelleen muuta kuin ett'ei heidän tällä haavaa ollut mahdollista ajatellakaan talouden perustamista. Hänellä ei ollut yhtä ainoata joutilasta hetkeä yli niiden muutamain tuntien, jotka hän silloin tällöin sai nukkuakseen. — Huomenna kun tulen takaisin, saamme puhua tarkemmin siitä asiasta, sanoi hän. — Mutta rahaa täällä tulee niin tuhottomasti, ett'emme saa valittaa.

Eikä Anni valittanutkaan kuultuaan, miten paljon Iisakki taas oli pannut säästöön sen jälkeen kuin viimeksi lähetti Annille. Olihan suorastaan käsittämätöntä, kuinka hän oli voinut ansaita semmoisen rahan vähän enemmässä kuin kahdessa kuukaudessa!

— Niin, — ja yhtä paljon tulee sitä seuraavana kahtena, arveli Iisakki. Näyttely kestää vielä kuusi viikkoa ja sitten alkavat ne lähettää täältä pois tavaroitaan, niin että nämä hyvät ansiot voivat kestää ainakin uuteen vuoteen. Silloin lienee meillä jo niin paljon, että voimme matkustaa kotiin, jos tahdomme — talon ostoon se kyllä riittää! Mutta silloin meidän mielemme ehkä tekee lisää!

— Tuskinpa! sanoi Anni. Tässä maassa saattaa kyllä tehdä työtä ja ansaita rahaa, mutta ei täällä voi elää. Ihanhan täällä jo päätä viipottaa, kun katsoo ulos ikkunasta!

— No, siihen kyllä tottuu pian, vakuutti Iisakki. Sentähden juuri täällä niin paljon ansaitsee, kun täällä on niin paljon ihmisiä, jotka matkustavat ja puuhaavat niin kauheasti. — Vaan ei meidän taida maksaa vaivaa ruveta näitä miettimään ennen kuin tuonnempana. Mitäs siitä semmoisesta naimisissa olosta, kun minun täytyy olla poissa yötä päivää.

Niin arveli Annikin. Kun ei edes voinut muuttaa omaan asuntoon, niin oli parasta odottaa, varsinkin kun tämä kortteeri näytti olevan kuin mikä kievari! Häntä jo pelotti lähteä pois huoneestaankin, sanoi hän. Ja sentähden sanoi Anni ajatelleensa, että rupeisi palvelukseen, kunnes voisivat saada kuntoon taloutensa, — tai palata kotiin.

Se tuuma ei nyt ensi hetkellä ollenkaan miellyttänyt Iisakkia. Mutta kun Anni pysyi mielipiteessään ja puhui hänelle siitä, kuinka järjetöntä olisi, että hän istuisi joutilaana ja kuluttaisi Iisakin säästöjä, sen sijaan että auttaisi niitä voimainsa mukaan kartuttamaan, niin taipui Iisakkikin tuumaan ja lupasi kuulustella tovereiltaan, miten Annille olisi hankittava paikka siivojen ihmisten luona. Ensi sunnuntaina luuli Iisakki saavansa kolme tuntia lomaa kahden junan välillä ja silloin tulisi hän noutamaan Annia asemalle sitäkin elämää näkemään.

Siihen jätti hän taas Annin, ajaa höyrysi hetken kuluttua tiehensä vetureineen ja toi sen takaisin vasta sunnuntai-aamuna. Hän oli taas ollut aisoissa kolmekymmentä kuusi tuntia yhteen menoon ja levännyt vaan kuusi tuntia radan päässä. Se oli vielä pahempaa kuin kotona kiireimpänä heinäaikana, mutta sittenpä se kannattikin paljoa paremmin, — myhäili hän pistäessään viime viikkojen palkan taskuunsa.

Anni oli valmis Iisakin tullessa ja katseli ihmetellen maailmaa sekä matkalla asemalle että asemalle tultua. Koko ajan oli hänellä sydän kintaan peukalossa, kun Iisakki kuletteli häntä ympäri ja kiipeili ratakiskojen yli, vaikka vetureja tusinoittain vihelteli ja kulkea pauhasi edes takaisin kaikilla tahoilla, ja viimein vei hänet oman veturinsa luo, jota parhaallaan puhdistettiin.

Annin täytyi nousta siihen ja istuutua hytissä olevalle pienelle tuolillekin, samalla kun Iisakki koko ajan selitti hänelle, miten semmoista konetta hoidetaan ja mitä oikeastaan on junan kulettaminen päivän valossa ja pimeässä ja kaikellaisissa säissä ja ilmoissa. Ja kuta enemmän hän selitti, sitä enemmän ihmeihinsä meni Anni kaikesta siitä, mitä Iisakki oli oppinut niin lyhyessä ajassa. Olihan siitä tullut aivan toinen mies, joka tiesi niin paljon enemmän kuin kukaan siellä kotona. Ei siltavouti, — eikä edes vallesmannikaan! — mitäpäs ne, kun eivät olleet ikänä tämmöistä veturia kulettaneet! — Eikö se ole hirveän vaikeata ja vaarallista pimeän aikana? kysyi hän kuin kaikkien mietteidensä lopuksi.

— Vaarallista se kyllä on, jos ei pidä silmiään auki, varsinkin suurille asemille tullessa. Tai kun sataa ja pyryttää ja myrskyää, tai kun on niin kirkas kuutamo, että on vaikea nähdä, mitä tulia ne näyttävät.

Anni vaan katseli häntä ihmetellen ja Iisakki selitteli:

— Kun näkee valkeaa valoa, niin merkitsee se, että saa antaa mennä täyttä vauhtia, mutta kun sinistä, niin on jotain epäkunnossa radalla tahi vaunuissa — silloin pitää pysähyttää hiljalleen. Vaan kun ne näyttävät viheriäistä valoa, niin pitää ajaa hiljaa, vaan jos on punaista, niin pysähyttää heti paikalla, vaikka olisi millainen vauhti — silloin on vaara edessä, jos ajaa. Vaan kaikkein suurin vaara on silloin, kun ne ovat panneet patruuneja kiskojen päälle, niin että alkaa paukkua pyörien alla. Silloin seisautetaan niin äkkiä, että kone rutisee.

— Herra Jumala! en kai minä uskaltaisi kulettaa veturia!

— Niin minäkin ennen ajattelin — ja nyt ajan sillä yöllä ja päivällä. Ei voi koskaan tietää, onko kaikki kunnossa, ennenkun näkee merkkitulet… ja vielä silloinkin saattaa välistä tapahtua, että kaikki käy hullusti ja koko juna menee murskaksi.

Annia puistatti ja hän olisi heti paikalla lähtenyt Alastaroon, — vaikka kuinka pienelle tilalle.

— Halloo, Eisak! — oletko saanut uuden lämmittäjän? tervehti häntä suuren isopyöräisen matkustajaveturin kulettaja, joka juuri ajoi koneineen viereiselle raiteelle. — Kuka on hän tyttösesi?

— Hän on kotimaastani ja on vasta tullut Ameriikkaan. — Me aiomme mennä naimisiin, jahka saamme vähän aikaa, täydensi Iisakki esittelyään, kun toinen hyppäsi alas veturistaan ja tuli heidän luokseen.

— Aikaa, niin! Saatte odottaa, ennenkun täällä tulee aikaa muuhun kuin rahan ansaitsemiseen yhtiön herroille. Me kyllä saamme kitua ja kiusautua niin kauvan kuin henki keuhkoissa pihisee! Mutta onnea tykö! Olettehan saaneet korean tytön!

Iisakki myhäili hyvillä mielin toisen kiitoksesta. Olihan Johnston ensimmäisiä miehiä radalla, kuletti lentävää pikajunaa eikä ollut juuri erittäin kohtelias niille, jotka kulettivat vaan tavarajunia. Nyt kätteli hän heitä molempia ja sanoi, että hän Iisakin sijassa ottaisi viikon tai parin loman.

— Ne ottavat teidät kyllä mielellään, kun tulette takaisin, vakuutti hän. Tämmöisinä aikoina eivät he tiedä, mitä miehestä maksaisivat.

Iisakki pudisti päätään. Ei olisi oikein hyvin tehty, arveli hän, jättää tointansa juuri nyt, kun häntä enin tarvittiin.

— Jopa tässä nyt yhtiötä säälimään! Eivät he suinkaan siekaile teitä erottamasta, niin pian kuin eivät enää tarvitse.

— Saattaapa olla niinkin, myönsi Iisakki, mutta kyllä minä nyt pysyn työssä, kunnes pahin aika on ohi, niin voimme laittautua oikein asumaan. Kun tämä tyttö nyt vaan pääsisi palvelukseen hyvään taloon siksi aikaa, niin ei olisi mitään hätää.

— Tahtooko hän ruveta palvelukseen? keskeytti Johnston. No, sehän sopii mainiosti. Vaimoni lähetti juuri sanan, kun minun junani tuli, että meidän palvelustyttömme oli mennyt tiehensä. Minun piti kotiin mennessä pistäytyä eräässä konttorissa tietämässä uutta. Mutta ei ole helppo nyt saada palvelijoita Chikagossa — ehkä me voisimme sopia asiasta? kysyi hän Annilta.

Anni oli heti valmis, kun kysymys suomennettiin hänelle. Ja kun Iisakilla vielä oli vähän aikaa, menivät he kaikki ravintolaan noutamaan hänen tavaroitaan. Mutta sieltä täytyi Iisakin palata asemalle voimatta enää seurata heitä länsipuolelle kaupunkia, missä Johnston asui.

III.

Sen jälkeen oli niinkuin eivät he enää olisi asuneet samassa kaupungissakaan. Liike radalla kävi yhä vilkkaammaksi, kuta enemmän näyttely läheni loppuaan. Ja samassa määrässä lisääntyi tietysti työkin — samalla kuin ansiokin — sekä radan palvelusväelle yleensä että etenkin veturin kulettajille.

Anni oli pian selvillä siitä, ett'ei hän viihtynyt Chikagossa. Se varsinkin tuntui tukalalta, kun ei voinut oikeata sanaa vaihtaa kenenkään muun kuin Iisakin kanssa, joka sekin tuli harvoin ja viipyi vaan vähän aikaa. Kerran oli hänen emäntänsä tosin ottanut hänet mukaansa näyttelyyn ja kyllähän siellä näkyi olevan kaunista, kun vaan ei olisi ollut niin suunnattomasti ihmisiä. Tuskin voi nähdä muuta kuin ihmisiä. Kun Anni tuli kotiin, kivisti ja paukutti hänen päätään niin, että hän luuli tulevansa sairaaksi. Sen jälkeen ei hän enää lähtenyt minnekään talostaan. Mutta Iisakille ei hän sanonut mitään ikävästään. Sillähän oli vieläkin vaikeampi olla — työssä sekä yöllä että päivällä. Jo uudelta vuodelta pääsisivät he lähtemään kotiin, vakuutti Iisakki aina. Jos kerran yksi kesti sen ajan, niin kesti kai toinenkin.

Niin kuluivat päivät ja viikot semmoiset, joita ei Chikagossa ennen oltu eletty eikä luultavasti vastakaan tulla elämään. Kaikissa Yhdysvaltain valtioissa oli kansa viimein tullut siihen vakuutukseen, että tuo mahtava näyttely sentään kannatti katsomista, huolimatta kaikesta siitä, mitä kateelliset sanomalehdet idässä ja lännessä olivat sitä vastaan kirjoittaneet. Ja sentähden tulvaili yhä lukuisampia joukkoja maailmankaupunkiin Michigan järven rannalla, sitä lukuisampia kuta lähemmä tultiin lokakuun 1 p:ää, jolloin näyttely oli sulettava.

Kaupungin lukemattomat hotellit olivat täynnä kylpyhuoneita, vaatesäiliöitä ja kaikkia muita kolkkiaan myöten, missä vaan vähänkin voitiin saada vuoteille tilaa. Eteläpuolella kaupunkia, lähellä näyttelykenttää, oli kokonaisia leirejä, joissa voi vuokrata yösijoja teltoissa — ja jokainoa paikka oli vuokrattu. Yksityiset perheet, kahvilat, ravintolat, — jopa poliisiasematkin ottivat vastaan näyttelyvieraita, joiden muutoin olisi täytynyt viettää yönsä kadulla.

Väen liike kaupungissa oli uskomaton viime viikoilla ja rahan liike sitä mukaa. Kapakkain pitäjät ja pelihuoneiden isännät kokosivat rahaa kahmaloittain. Pitkin kaikkia katuja, jotka menivät näyttelyyn, parveili laumottain väkeä aamusta varhaisesta yöhön myöhään. Näyttelyn ala, vaikka olikin niin suunnattoman suuri ja laaja, oli kuin yksi ainoa muurahaispesä kuohuen levotonta, ahertavaa, myllertävää elämää — niinkuin itsekukin olisi koettanut ponnistaa viimeiset voimansa niinä muutamina päivinä, jotka vielä olivat jälellä. Ja rautatiejunat jyskyivät lakkaamatta Chikagoon ja sieltä pois, aina täpö täynnä matkustajia.

Liike kasvoi kasvamistaan aina marraskuun 1 p:ään saakka. Silloin loppui yhtäkkiä väentulva kaupunkiin tulevista junista. Parin päivän kestäessä ei tarvinnut pitää liikkeessä kuin puolet lähtevistäkään junista. Sitten seurasi lyhyt lepoaika, jolloin saatiin vähän hengähtää — ja silloin syntyi tuo suuri työlakko.

Chikago, Barlington & Quincy'n radalla — G.B. & Q. joksi sitä tavallisesti kutsuttiin — jossa Iisakki Peltonen palveli, oli Johnston, Annin isäntä, ottanut houkutellakseen miehistöä ottamaan osaa lakkoon.

— Ilman meitä eivät rautatieyhtiöt olisi viime vuosipuoliskolla voineet ansaita penniäkään enemmän kuin tavallisesti, lopetti hän puheensa, jonka oli pitänyt veturitallissa työmiehille, joiden joukossa Iisakkikin oli. — Me tässä olemme hikoilleet ja ahertaneet yötä päivää täyttääksemme heidän rahakukkarojaan ja sentähden on meidän oikeutemme myöskin vaatia osaa heidän voitostaan. Vaan jos ei saa oikeuksiaan hyvällä, niin ottaa väkisin!

— Emmeköhän mekin jo ole saaneet osaamme? huomautti Iisakki hiljaisesti. — Minä luulen, että muut, samoin kuin minäkin, ovat ansainneet enemmän viime aikoina.

— Olemmehan kyllä, myönsi Johnston — mutta se ei ole muuta kuin palkkamme ylimääräisestä työstä. Voiton ovat he vieneet kokonaan ja sitä eivät he koskaan olisi saaneet ilman meitä.

— Ja ilman heitä emme me olisi saaneet palkkaa ylimääräisestä yhtä vähän kuin muustakaan työstä.

— Puhuttu niinkuin scabin suusta! — Teidän pitäisi kaikista vähimmin vetäytyä pois, Iisak! Mutta ei meillä nyt ole aikaa turhia puhumaan. Meitä on siksi monta, ett'ei meidän ole tarvis välittää siitä, mitä muutamat tekevät, mutta parastahan olisi, jos kaikki olisivat mukana. Kuka on meidän puolellamme ja kuka meitä vastaan?

— Minä en rupea riitelemään leipäni kanssa, sanoi Iisakki lyhyesti. Siitä pitäen kuin tulin yhtiön palvelukseen, olen saanut rehellisen makson rehellisestä työstä ja niin kauvan kuin sen saan, pysyn paikoillani.

— Niin teen minäkin! — ja minä myös! — ja minä! — ja minä kanssa!

Useat niistä, jotka liittyivät Peltoseen, eivät olisi koskaan uskaltaneet ruveta vastarintaan, vaikka kyllä olikin vastenmielistä jättää työpaikat. Mutta kun jää kerran oli murrettu, seurasivat he mielellään esimerkkiä.

Johnston sekä hämmästyi että suuttui. Hän oli jo edeltäpäin vakuuttanut muille johtajille, että kaikki miehet G.B. & Q.-radalla olivat varmoja, — niin suuri oli muka hänen vaikutusvaltansa siellä. Ja nyt ei hän taas uskaltanut sanoa loppuun sitä, mitä ajatteli, muistaessaan lämmittäjää, joka oli mennyt liika lähelle Iisakkia.

Seuraavana aamuna oli työlakko täydessä voimassa. Ja ennen iltaa olivat eri rautatieyhtiöt liittyneet yhteen ja sopineet siitä, ett'eivät millään ehdolla taipuisi, vaan pitäisivät puoliaan yhteisin voimin.

Se osa miehistä, joka oli pysynyt työssä, sai taas asunnon ja ruuan asemilla, joita sitä varten vuokratut, aseilla hyvin varustetut miehet vartioivat. Kunkin junan mukana seurasi niinikään revolvereilla ja repeterikivääreillä varustettuja vartijoita, joista osa oli sijoitettu veturiin, osa konduktöörivaunuun. Työtä oli yli tarpeen ja tulot suuremmat kuin koskaan ennen. Mutta kuitenkin oli se kamalata aikaa.

Iisakki Peltonen ajatteli kuitenkin hyvin harvoin sitä, että hänen henkensä oli vaarassa joka kerta kuin hän vei veturinsa asemalta tai toi sen sinne takaisin. Mutta sitä useammin ajatteli hän junan ja matkustajain kohtaloa, jos lakkolaiset panisivat uhkauksensa toimeen ja ryhtyisivät väkivaltaan. Aseman alue oli kyllä jotenkin hyvin vartioitu, mutta sen enempää ei yhtiö voinut tehdä, vaan täytyi sen pääasiassa luottaa kulettajain huolellisuuteen. Ja kulettajain puolestaan täytyi luottaa ainakin yhtä paljon omiin silmiinsä kuin merkkeihin — jotka voivat olla väärät.

Iisakinkin kylmäverisyys tahtoi välistä loppua. Edellisten kuukausien epätoivoiset ponnistukset olivat olleet huonoa valmistusaikaa siihen, joka nyt seurasi, ja vaatineet joustavimpienkin hermojen ja jänteiden kaiken voiman.

Hermoista ei Iisakki tosin isosti tiennyt, mutta sen hän tiesi, että häntä alkoi pelottaa joka kerta kuin hän nousi veturiinsa. Ja joutohetkinään oli hän niinikään alakuloinen ja levoton, vaikkakin säästöt yhä kasvoivat.

Ei edes Annikaan voinut toivoa hartaammin kuin hän sitä päivää, jolloin hän voisi kääntää Chikagolle ja Ameriikalle selkänsä. Omasta puolestaan olisi hän tehnyt sen heti paikalla, jos ei olisi ollut vastenmielistä lähteä palveluksesta juuri nyt — niinkuin hän muka olisi pelännyt Johnstonia ja noita muita.

Annia ei hän ollut nähnyt muuta kuin kerran sen jälkeen kuin lakko oli alkanut, eräänä iltana, kun hän toverien varoituksista huolimatta oli poistunut vartioidulta asema-alueelta ja mennyt länsipuolelle kaupunkia. Hänelle ei ollut mitään tapahtunut, mutta kun Anni seuraavana päivänä vastasi kysymykseen, kuka oli ollut hänen luonaan, kielsi Johnston vastedes sellaisia vieraita vastaan ottamasta. Hänen ovestaan ei mokoma scab saanut astua sisään!

Iisakki vaan hymyili, kun luki Annin kirjeen siitä asiasta. Eipä sillä väliä — voihan Anni lähteä tuosta talosta, jos niikseen tulisi. Mutta juuri nyt oli vaikea hankkia hänelle oikeata asuntoa — Iisakin vanha ravintola oli täynnä lakkolaisia.

No niin, kauvan ei tätä kurjuutta tulisi kestämään — ja olihan tytöllä toistaiseksi hyvä olla siellä, missä oli.

IV.

Lakkoon osaa ottavien kiukku kasvoi kasvamistaan sitä mukaan kuin toivo myönnytyksistä yhtiön puolelta yhä väheni ja vaikeudet lakon jatkamiseen sitä mukaa suurenivat. Kun useimmat jo ensi viikkojen kuluessa olivat syöneet ja juoneet hyvinä kuukausina kokoamansa säästöt, alkoi kysymys jokapäiväisestä leivästä yhä kiihkeämmin vaatia vastausta — ja kuta vaikeammaksi vastauksen antaminen kävi, sitä useammat liittyivät niihin, jotka vaativat väkivaltaan ryhtymistä.

He saivat vihdoin tahtonsa läpi. Johtajat päättivät väkivallalla pakottaa jonkun pääradoista lakkauttamaan myöskin posti- ja matkustajajunat, ainoat, jotka vielä olivat käynnissä. Jos se onnistuisi, täytyisi asianomaisten antautua armoille.

Mutta Johnston esiintyi väliehdotuksella

Ennenkun he ryhtyisivät keinoihin, jotka antaisivat sortajille oikeuden saada sotaväkeä omaisuutensa suojelemiseksi, tahtoi hän ehdottaa, että he koettaisivat pelottaa scab-miehistöä jollain radalla luopumaan työstään. Jos ei se onnistuisi, niin olivathan väkivaltaiset keinot vielä jälellä. Ja tätä koetta varten ehdotti hän G.B. & Q:n. Siellä on muuan oikein itsepintainen scabi, jota muut seuraavat — kurja siirtolainen, joka oli tullut maahan vasta pari vuotta sitten omistamatta centiäkään — ja joka nyt oli heidän päämiehensä. Jos he voisivat karkoittaa hänet, niin lupasi Johnston vastata muista.

Johtajat suostuivat. Eihän missään tapauksessa haittaisi ensin kääntyä jotain yksityistä henkilöä vastaan.

Aikaisemmin keväällä olivat pikajunat saapuneet vähää ennen auringon laskua, niin että voi erottaa kaikki esineet radalla ja sen läheisyydessä. Mutta kuta syksympi tuli, sitä hämärämmäksi kävivät illat pikajunan saapuessa, kunnes ne lopulta joulukuussa tulla tohkasivat pilkkosessa pimeässä.

Vähää ennen kuin rata tuli etukaupungin äärimmäisten huoneiden kohdalle, oli siinä vekseli, johon kulettajat kiinnittivät tavallista suurempaa huomiota. G.B. & Q. yhtyi siinä kolmeen muuhun rataan, jotka käyttivät samoja raiteita asemalle tullakseen. Ennenkun lakko syntyi, näytettiin siinä aina viheriätä, joka muuttui valkeaksi ainoastaan viime hetkellä — tai punaista, jos jotain odottamatonta tapahtui. Mutta kun liike muilla radoilla oli melkein kokonaan lakannut, näytettiin pikajunille tavallisesti aina valkoista, niin että ne voivat ajaa vekselin yli vauhtiaan vähentämättä.

Iisakki Peltonen on matkalla kotiin pikajunansa kanssa, ainoan pikajunan, joka vielä on säännöllisessä liikkeessä. Muut junat kulkevat enemmän tai vähemmän epäsäännöllisesti, mutta tämä pikajuna ei vielä koskaan ole pettänyt. On huikasevan kirkas kuutamo ja sentähden tähystelee Iisakki tavallista tuimemmin eteensä rataa pitkin ja sen kummallekin kupeelle sinne päin, jossa hän odottaa suuren vekselin merkkiä pian ilmaantuvaksi.

Kun hän viimeinkin keksii lyhdyn, pääsee syvä helpotuksen huokaus hänen rinnastaan. Lyhty näytti valkoista valoa.

— Kaikki selvä! sanoo hän vartijalle, joka seuraa mukana veturissa. Hän tuntee jo radan siksi hyvin, että tietää, kuinka helppoa lakkolaisten olisi tehdä tyhmyyksiä juuri tällä paikalla.

Muutamia silmänräpäyksiä jatkaa juna kulkuaan niinkuin ennenkin, jolloin Iisakki yhä pitää tarkkaa vaaria tuosta valkosesta valosta, joka lähenee lähenemistään. Silloin katoo se yhtäkkiä — ja punanen valo tulvahtaa samassa häntä vastaan rataa pitkin.

— Punaista! Jotain on tekeillä! huutaa vartija. Ja Iisakki tarttuu vaistomaisesti oikealla kädellä hätäjarruun, samalla kun hän vasemmalla tekee liikkeen pysähdyttääkseen junan.

Mutta samassa silmänräpäyksessä laskee hän täyden höyryn koneesen ja päästää hätäjarrun avaimen. Kirkkaassa kuutamossa on hän nähnyt varjon jostain hämärästä esineestä, joka on piiloutunut vekselimiehen majan taa.

— Seis! — Seisota juna! Mitä helvettiä sinä ajattelet, mies? huutaa vartija ja aikoo syöstä hänet syrjään pysäyttääkseen veturin. Mutta sanaakaan sanomatta tarttuu Iisakki toisella kädellään häntä kurkkuun, samalla kun toisella päästää lisää höyryä, niin että juna hurjaa vauhtia karkaa vaarallisen paikan ohi asemaa kohti.

Kuuluu moniääninen "damm the scab!" ja pari revolverin laukausta pamahtaa heidän takanaan saamatta mitään aikaan. Mutta vasta sitten, kun viimeinen vaunu on ehtinyt vekselin yli, päästää Iisakki vartijan, joka on melkein tukehduksissa.

— Minä näin miesten varjoja lumella ja arvasin, että merkki oli väärä, mutta en joutanut selittämään, sanoi hän melkein kuin anteeksi pyytäen. Ja kohta sen jälkeen ajoi pikajuna asemalle, eikä matkustajat olleet aavistaneetkaan, että jotain tavatonta oli ollut tekeillä.

Mutta niin pian kuin Iisakki voi jättää veturinsa lähti hän vekselille ja siellä tapasi hän ratavartijan sidottuna, suu täynnä likaisia pumpulia.

Mies kertoi, että neljä naamioitua miestä oli karannut hänen kimppuunsa niin odottamatta, ett'ei ehtinyt ajatellakaan, ennenkun oli sidottu.

Mutta hän luuli melkein voivansa vannoa, että oli tuntenut Johnstonin äänen.

Iisakki meni takaisin asemalle ja ilmoitti asian konttooriin.

— Vihdoinkin! sanoi asemapäällikkö. — Jos ne vaan tekisivät vielä hiukan enemmän samanlaista, niin saisimme aivan varmaan sotaväkeä, mutta pyytää voimme jo tämänkin johdosta.

Siitä ei nyt Iisakilla ollut mitään sanomista, mutta hän ilmoitti, ett'ei hän tästä lähtien tahdo kulettaa matkustajajunia. Edesvastaus on liika suuri. — Tavarajunia kyllä, lisäsi hän.

— Eihän teidän tarvitse välittää siitä, mitä junia kuletatte, väitti päällikkö vastaan. Kuletittehan elävää tai kuollutta tavaraa, teidän vaaranne on kuitenkin aina sama.

— En minä itseäni pelkää, sanoi Iisakki. Mutta kun ajattelen niitä monia ihmisiä vaunuissa, niin tekee mieleni pysähyttämään joka kannon kohdalla, joka heittää varjonsa radalle. Ja tämän jälkeen ei tiedä, mitä ne keksivät.

Päällikkö ymmärsi, että Iisakki oli tulemaisillaan sille asteelle, jossa veturinkulettaja lakkaa olemasta täysin luotettava — hän oli nähnyt esimerkkiä siitä ennenkin. Harvat olivat kestäneet näinkään kauvan.

— All right! sanoi hän hetken kuluttua, — te pääsette kulettamasta junia, kunnes olette vähän levähtäneet. Saatte viikon vapautta kulkeaksenne täällä Jacksonin, ratamestarin apulaisen seurassa oppimassa, mitä tarvitsette voidaksenne sitten vuorotella hänen kanssaan. Tulette sitten olemaan puolet viikosta radalla ja puolet täällä. Mutta huomenna täytyy teidän vielä viedä pikajunaa, ett'ei minun tarvitse ruveta puuhaamaan toista kulettajaa näin myöhään illalla.

Siihen suostui Iisakki kernaasti. — Melkein koko viikko vapautta! — ja sitten vaan puoli viikkoa radalla! — Nyt oli aika Annin sanoa itsensä irti palveluksestaan. Olihan Jacksonin vaimo, joka keitti heidän ruokansa, usein puhunut siitä, että tarvitseisi apua. Voisihan Anni muuttaa sinne, niin saisi asua asemalla ja ehkä maksaisivat vielä vähän palkkaakin!

Mrs Jackson suostui riemulla ehdotukseen, mutta sanoi täytyvänsä puhutella päälliköitä, ennenkun voi sanoa mitään varmaa palkasta.

Iisakki kirjoitti heti kirjeen Annille. Annin pitäisi heti sanoutua irti palveluksestaan. Iisakin juna saapui takaisin lauantai-iltana ja sunnuntaiaamuna mentäisiin vihille.

Työ tulisi olemaan paljoa helpompaa tästä puoleen ja niinkauvan kuin lakkoa kesti, saivat he asua asemalla. Tulkoon Anni vaan tänne lauantai-iltana ja tuokoon tavaransa tullessaan. — Aamulla pisti Iisakki itse kirjeensä postilaatikkoon, ennenkun lähti junaa viemään.

Annilla oli iloinen hetki, kun lauantai-aamuna sai kirjeen ja luki sen. Viipymättä meni hän isäntäväkensä puheille ja selitti niin hyvin kuin taisi, että hän tahtoi erota palveluksestaan.

— Miksi juuri nyt?

Niin, se nyt oli vaikeampi selittää Annin vähäisen sanavaraston avulla. Mutta ristiin rastiin kyseltyään käsittivät he vihdoinkin, että Iisakki nyt menisi naimisiin ja että hän oli viimeisen kerran pikajunaa viemässä. Ja silloin vannoi Johnston hammasta purren, että se todellakin tulisi olemaan tuon kirotun scabin viimeinen retki!

Anni oli koko päivän tehnyt niin paljon työtä kaikkea järjestäessään, että hän vasta iltapuolella voi lähteä talostaan. Mutta asemalla tapasi hän heti yhden Iisakin ystävistä, joka vei sekä hänet itsensä että hänen kirstunsa Mrs Jacksonin asuntoon.

V.

Ruohoaavikolla, noin puolikymmentä peninkulmaa Chikagosta, siinä, missä C.B. & Q. rata pengertä myöten kulkee pienen puron poikki, oli muuan mies ahkerassa puuhassa heti illan pimittyä. Vieressään oli hänellä avonaisessa pussissa muutamia työkaluja, joita hän koetti milloin mitäkin irtauttaakseen nauloja, jotka pitivät kiinni erästä ratakiskoa juuri penkereelle päästessä. Hän oli nähtävästi tottunut käyttämään työkaluja, mutta kesti kuitenkin kotvasen, ennenkun kisko irtautui.

Viimein onnistui se. Mies nakkasi viimeisen naulan puroon ja pisti työkalut takaisin pussiin, ripustaen sen sitten olalleen. Sitten sysäsi hän vähän kiskoa koettaakseen, oliko se irti, mutta ei muuttanut sitä paikoiltaan. Astuttuaan alas radan vieressä olevaan ojaan, otti hän sieltä kangin ja työnsi nopealla sysäyksellä irtonaisen kiskon radalle päin. Se kävi mainiosti. Hän pani kiskon paikoilleen ja laskeutui takaisin ojaan kumartuen pienen pajupensaan suojaan.

Valpas ja tarkkasilmäinen kulettaja olisi melkein varmaan huomannut poisotetun kiskon niin ajoissa, että olisi ehtinyt pysähyttää junan. Mutta jos kisko työnnettiin pois vasta sitten, kun veturi jo oli aivan lähellä, täytyi sen joutua pois radalta. Ensi sekasorrossa tuskin kukaan joutaisi ajattelemaan syyllistä, joka sitäpaitse voisi heti paikalla pelastua yön pimeyteen.

Puolen tunnin verran odotti mies ojassa, ennenkun pikajuna tuli näkyviin — sähisten ja jymisten ja mahtavan veturilampun valaistessa rataa hyvän matkaa edelleen.

Iisakki Peltonen seisoo paikallaan, alinomaa tähystellen veturin edessä olevia kiskoparia. Yhä lähemmä tuota pientä pajupensasta hän tulee osaamatta aavistaa vähintäkään vaaraa täällä kaukana tasasella ruohoaavikolla.

Nyt näkee hän penkereen — niin kauvas kuin silmänsä kantaa, kulkevat kiskot tasaisina kuluneet selät kiiluen kuin hopea kellahtavassa lampun valossa — neljännestunnin kuluttua on hän perillä — ja huomenna — tänä iltana on hän vapaa — ja Ann…

Silloin näkee hän jotain mustaa — mies nousee ojasta — se työntää kankia edellään kiskoja kohti — yksi niistä vierähtää syrjään…

Kulettajan käsi tarttuu nuolen nopeudella hätäjarruun — musta olento ottaa askeleen kuin paetakseen — ja pitkällä harppauksella lentää Iisakki suoraan häntä kohti, samassa silmänräpäyksessä kun veturin etumaiset pyörät karahtavat ratapölkkyyn.

Veturi repii rikki radan penkereen päällä ja vyöryy puroon vetäen tenderin mukanaan. Pakaasivaunu kaatuu samassa sekin syrjälleen maahan, mutta ensimmäinen matkustajavaunu jää seisomaan pystyyn, vaikka toinen pää ajautuukin ojaan. Muut vaunut jäävät radalle hätäjarrun pysähyttäminä, vaikka iskevätkin toisiinsa niin, että luulisi niiden viimeisen hetken tulleen.

Konduktööri ja pari jarrumiestä juoksee lyhdyt käsissä toisesta päästä junaa. Vartija makaa maassa vähän matkaa veturista repeterikivääri kädessä.

— Luulen hänen olevan hengissä, sanoo lämmittäjä, joka on pelastautunut hyppäämällä maahan tenderistä — hän vaan hyppäsi hiukan liika myöhään. Mutta kulettajaa ei näy — vaikka hän hyppäsi ensiksi…

He löysivät hänet pakaasivaunun luota, joka oli pudonnut hänen alaruumiinsa päälle. Hänen allaan oli toinen ruumis, kasvot maata vasten painettuina, Iisakin molemmat kourat kurkun ympärillä….

Konduktööri lähetti heti miehen lähimmälle asemalle sähköittämään apua.

* * * * *

Iisakin ystävä koetti pitää Annille seuraa niin hyvin kuin taisi, sill'aikaa kuin Anni odotti asemasillalla, mutta kävi yhä hajamielisemmäksi sitä mukaa kuin aika kului eikä pikajunaa kuulunut tulevaksi.

— Ei nyt oltu oikeassa — ja tuolla tuli päällikkö itse juosten konttoorista!

— Juna n:o 708 ja korjausvaunut ja kolme matkustajavaunua ulos radalle! käski hän. — Pikajuna on joutunut pois radalta kuusi peninkulmaa täältä — ja sanokaa rautatielääkärille, että seuraa mukana — pian!

— Tulkaa mukaan, sanoi Annin seuralainen.

Kun he tulivat perille, oli kaikki samassa kunnossa kuin ennen, paitse että yhä useampia matkustajia oli keräytynyt pakaasivaunun ympärille. Konduktööri ilmoitti tohtorille, ett'ei yksikään matkustajista ollut pahasti vahingoittunut.

— Mutta minä luulen, että kulettaja ja vielä eräs toinenkin ovat saaneet lähtöpassinsa, lisäsi hän viitaten pään liikkeellä pakaasivaunuun päin.

Tohtori pisti kätensä Iisakin rinnan alle.

— Ei vielä, sanoi hän, — vaikk'ei taida paljonkaan enää puuttua.

Pelastusvaunun nostokoneiden avulla saatiin pakaasivaunu pian kohoamaan niin paljon, että molemmat ruumiit voitiin vetää esiin.

Iisakki vavahti, kun hänen suuhunsa kaadettiin vähän whiskyä. Mutta vasta sitten, kun he väkivallalla irrottivat hänen kätensä toisen miehen kurkusta, heräsi hän. Toinen mies oli Johnston ja hän oli kuollut — kurkku oli kuin ruuvipenkein puristettu.

Toinnuttuaan tunsi Iisakki ensiksi Annin, joka kasvot kauhusta jäykkinä oli kumartunut hänen ylitsensä. Sitten katsahti hän tohtoriin, joka parhaallaan tutki häntä.

Tohtori nousi ylös ja pudisti päätään.

— Olisiko… onko täällä… pappia junassa? kuiskasi Iisakki, kun konduktööri tarjosi hänelle enemmän whiskyä.

— Eihän meidän vielä tarvitse ajatella pappia… kyllä kai tohtori…

— En minä, keskeytti Iisakki epäselvästi… vaan vihkimään…

Konduktööri luuli hänen hourailevan ja käski pikajunan neekeripalvelijan tuomaan matrassin sairaalle.

— Ei… minulla on rahoja, koki Iisakki selittää. — Hän saapi ne… jos on leski… kysykää pappia…

Hän loi silmänsä matkustajiin, jotka seisoivat ympärillä. Ja konduktööri, joka vihdoinkin ymmärsi tarkoituksen ja selitti heille, mitä mies tahtoi, kysyi sitten, oliko heistä kukaan pappi ja tahtoisiko hän vihkiä tänään miehen ja tuon tytön tuossa.

Muuan keski-ikäinen mies astui esiin.

— Pappi en ole, mutta piirituomari ja oikeutettu vihkimään — jos hän ei muuta tahdo.

Iisakki nyökäytti hyväksyvästi päätään, mutta Anni purskahti itkuun, kun käsitti, mistä oli puhe. Ja niiden muutamien minuuttien kuluessa, jotka lyhyt toimitus kesti, nyyhkytti hän niin, että hänen vastauksensa tuskin kuului, vaikka ympärillä vallitsi haudan hiljaisuus.

— Ja virkani nojalla julistan minä siis näiden todistajain läsnäollessa teidät Iisak Peltonen ja Anni Heikkilä mieheksi ja vaimoksi, lopetti tuomari juhlallisesti.

Iisakki oli melkein tainnoksissa taas, kun toimitus oli lopussa. Mutta kun he varovasti olivat nostaneet hänet matrassin päälle, kantoivat he hänet lähimpään vaunuun ja virkistivät taas hänen voimiaan whiskyllä.

Anni istui hänen viereensä lattialle.

— Nyt… saat sinä… ostaa talon, virkkoi Iisakki hiljaa — sitten — ota paras Alastarosta… et vielä edes viiden kolmatta…

— Voi, Herra Jeesus! nyyhkytti Anni — ennätänhän minä vielä tuota… ehk'et sinä vielä kuolekaan…

Iisakki koetti hymyillä vastaukseksi. Ja kun juna sitten kohta lähti liikkeelle, tuntui hän alkavan hourailla.

Hän mutisi joitain epäselviä sanoja kauniista veturistaan, merkeistä, Johnstonista…

— Seisota! Seisota! Punanen paistaa! huusi hän kerran, mutta vaipui samassa puoli horroksiin ja makasi silmät kiinni.

Vasta kun hänet kannettiin ulos vaunusta ja pantiin sairaspaarille, avasi hän taas silmänsä ja katseli ympärilleen, vaikk'ei enää näyttänyt tuntevan ketään. Mutta kun paari lähti liikkeelle, sattui asemalla olevan suuren sähkölampun valo hänen silmiinsä ja silloin ne tuokioksi kirkastuivat.

— Valkeata valoa! sanoi hän selvästi — nyt saamme antaa mennä!

Käsi haparoi jotain, — sitten painuivat huulet kiinni. Hänen viimeinen matkansa oli alkanut.

Ja luultavaa on, että merkkitulet olivat valkoiset koko matkan loppuasemalle saakka.

Juho Penttinen.

Olimme juuri lähtemäisillämme konsulin konttorista, jossa minä olin käynyt häntä tervehtimässä ja josta minua oli pyydetty seuraamaan häntä ja hänen kahta yhtiömiestänsä "lunchille", kun muuan poliisi astui sisään, toi terveisiä esimieheltänsä ja pyysi konsulia kiireimmän kautta tulemaan poliisiasemalle.

— Olemme saaneet verkkoomme hyvin merkillisen kalan, lisäsi hän selitykseksi, — joka ei ymmärrä luotua sanaa, ei englannin, ei saksan eikä espanjan kieltä, eikä liioin ole kiinalainen, niin kapteeni lähetti minut kysymään, tahtoisiko herra konsuli vähän silmäillä sitä otusta ja auttaa meitä määrittelemään mikä se on.

— Taas tuo siunattu kielitaito! — ärähti mr Bolse, vanhin osamies konsulin liikkeessä. Jok'ikinen kerta kun Friscossa sattuu joku rähäkkä ihmisten kanssa, jotka eivät ymmärrä mitään kristittyä kieltä, pitää konsulin auttaa. Ja ihmeellistä kylläkin, ett'ei hän näytä koskaan väsyvän olemasta tulkkina. Ettekö voi odottaa jälkeen lunchin? — kysyi hän kääntyen poliisimieheen.

— Oh! Se on tehty parissa minuutissa, keskeytti konsuli. — Menkää te kolme edellä ja tilatkaa lunchi. Minä tulen heti perässä.

— Kiitoksia! sanoi mr Boise kuivasti, — sitä juonta sopii koettaa jonkun muun kanssa. Minä ainakin tulen mukaan, niin olen varma, ett'et jää sinne koko iltapäiväksi niinkuin viime kerralla, kun satuit löytämään kovin miellyttävän tulkin tarvitsijan.

Konsuli nauroi mielissään, ja niin läksimme kaikki neljä poliisiasemalle, joka oli siitä ainoastaan muutaman askeleen päässä. Siellä tapasimme kiinniotetun, joka oli suuri, rotevaraajainen ja pahoin pidelty mies, ympärillään joukko poliiseja, joista muutamilla oli vereksiä jälkiä hiljan kestetystä, kiivaasta kahakasta. Mies oli pantu käsirautoihin, ja hänen kasvonsa olivat niin paksussa liassa ja veressä, ett'ei niissä voinut erottaa ainoatakaan selvää piirrettä.

— Mitä kuuluu, konsuli? — tervehti poliisikapteeni. — Kiitos, että tulitte apuun. En todella tiedä, mitä meidän on tekeminen tämän kummallisen olennon kanssa, joka minusta näyttää tarvitsevan paremmin hullujenhuonetta kuin mitään muuta laitosta.

— Mitä on hän tehnyt? ja missä hänet vangittiin?

— Nooh! tehnyt hän nyt ei ole juuri mitään, käyttäytynyt vaan niin hullusti, että me päätimme ottaa hänet talteen. Hän on oleillut kolmatta vuorokautta satamassa, istunut siellä päivät pääksytysten ja maannut yöt, syömättä mitään muuta kuin hiukkasen kuivaa leipää, jota hän on ostanut muutamasta kaupasta. Kun hänestä minulle ilmoitettiin, käskin minä tuomaan hänet asemalle, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Hän teki sellaista vastarintaa, ettei viisi minun miehistäni saanut tolkkua hänestä, ennenkun olivat kolhineet hänet melkein tunnottomaksi ja pistäneet käsirautoihin. Ja täällä häneltä ei ole saatu sanaakaan, vaikka minä olen koettanut puhua hänelle englannit, espanjat ja saksat. Joko hän ei ymmärrä niitä kieliä, tahi on hän sellainen härkäpää, ettei vastaa.

Poliisikapteenin pitkän, vaikka vähän epäselvän selityksen kestäessä tarkastelin minä vähän lähemmin vangittua miestä. Hän tuijotti väsyneen ja välinpitämättömän näköisenä eteensä, kiinnittämättä huomiotansa erittäin mihinkään, aivan kuin hän jo kauvan sitten olisi saanut kyllänsä koko jutusta eikä enää välittäisi vähääkään siitä, mitenkä se päättyisi.

Niinkuin sanoin, ei hänen kasvoistaan voinut saada selkoa hänen syntyperästänsä. Mutta hänen ruskeat vaatteensa, jotka olivat tuttua pohjalaista sarkaa, ja vielä tutummat lapikkaat ilmaisivat sen sijaan sitä selvemmästi, mistä hän oli kotoisin.

— Mistä te tulette? — kysyin häneltä sentähden suomeksi, heti kun kapteeni oli puheensa lopettanut.

Hän loi silmänsä minuun, katseli minua hetkisen tarkasti, melkein epäluuloisesti ja vastasi viimein:

— Lappajärveltä.

— Halloo! huudahti kapteeni. Johan se ääntelee!

— Mitä nämä kujeet merkitsevät? — kysyin minä. — Miksi olette tapellut poliisin kanssa?

— Mitäkö merkitsee! — toisti hän äreästi. Sen tahtoisin itsekin tietää. Mitään pahaa en ole tehnyt, mutta kun ne hyökkäsivät päälleni, tappelin tietysti, niinkauvan kuin jaksoin. Ja nyt ne ovat panneet minut rautoihin niinkuin murhamiehen ja rosvon.

Konsuli pyysi heti, että häneltä riisuttaisiin käsiraudat, ja kapteeni suostui pyyntöön, ensin kumminkin varoitettuaan meitä seurauksista.

— Mies on väkevä kuin karhu — sanoi hän — ja pahempi tappelemaan kuin itse p—le.

Miehellä ei kumminkaan ollut enään halua jatkaa käsikähmää, vaan pyysi hän aivan rauhallisesti, että saisi peseytyä. Ja kun hän sen oli tehnyt, näytti hän jo aika siistiltä, vaikka kyllä muutamat mustelmat ja naarmut vielä selvästi osoittivat, ett'ei hän ollut ehjin nahoin päässyt kahakasta järjestysvaltaa vastaan.

Mutta meidän senjälkeen tekemiimme kysymyksiin vastasi hän niin vastahakoisesti, että meille vasta pitkän tutkinnon pidettyä selvisi se nähtävästi hänen mielestään hyvinkin yksinkertainen asiain meno, joka kumminkin meistä kaikista oli vallan mutkallinen.

Hänen nimensä oli Juho Penttinen ja oli hän kolmen toverinsa ja pitäjäläisensä kanssa tullut tavallista tietä New-Yorkiin, kaikki neljä matkalla Astoriaan Oregonissa, jossa heillä oli ystäviä ja tuttuja ja jossa he senvuoksi toivoivat saavansa työtä kalastuspaikoilla.

New-Yorkissa oli eräs "runnari" vietellyt heidät ostamaan piletit San Fransiskon tietä, koska ne runnarin puheen mukaan sillä kertaa olivat koko joukon huokeammat kuin suorat piletit. Mutta San Fransiskosta eivät he niillä halvoilla pileteillään päässeetkään eteenpäin höyrylaivalla.

Siitä he kyllä olivat selvästi huomanneet syyn, miksi runnari voi myydä heille piletit halvemmalla, mutta ei ollut hän antanut heille pienintäkään viittausta, mitä heidän olisi tehtävä päästäksensä eteenpäin, kun heidän kaikki rahansa yhteenpantuina eivät riittäneet enempään kuin kolmeen kansipaikkaan höyrylaivalla Astoriaan.

Pitkän ja perinpohjaisen harkinnan jälkeen olivat he sitten päättäneet, että kolme seurueesta matkustaa eteenpäin. Vaan Penttinen, vanhimpana ja enin kokeneena joukosta, odottaa San Fransiskossa, kunnes toiset voivat lähettää hänelle rahoja palaavalla höyrylaivalla.

Astoriassa voisivat he helposti lainata niin paljon rahaa kuin Penttinen matkaan tarvitseisi, ja joku heidän ystävistänsä siellä voisi kyllä puhua jonkun laivamiehen kanssa, niin että tämä ottaisi tuodakseen rahat. Ainakin kolmen päivän päästä — luulivat he — voisi Penttinen jo jatkaa matkaansa. Hänen tulisi vaan pitää vaari siitä, milloin laiva palaa.

Semmoinen oli koko juttu. Toiset olivat lähteneet, ja hän oli odottanut San Fransiskossa. Hän oli saanut kaksikymmentä centiä eli kaiken, mikä heille jäi selvää rahaa tähteeksi pilettien hinnasta, mutta siitä ei riittänyt muuhun kuin kuivaan leipään, eikä luonnollisesti yösijan maksoksi, jonkatähden hän oli maannut laiturilla. Ja voisipa vielä helposti sattua, että laiva saapuisi yön aikaan.

Kukaan ei ollut hätyyttänyt häntä, paitsi poliisit, jotka olivat pari kertaa häntä puhutelleet, vaan menneet menojaan, kun hän ei heitä ymmärtänyt. Tänä aamuna oli yksi niistä käynyt häntä käsivarteen kiinni ja koettanut vetää mukaansa, ja kun hän luonnollisesti oli tehnyt vastarintaa, oli poliisi viheltänyt toisia apuun, ja niin oli tappelu alkanut.

Hän oli tapellut heidän kanssaan niin kauvan kuin jaksoi, mutta kun yksi oli saanut isketyksi häntä nuijallaan päähän, oli hän mennyt tainnoksiin, niin että ne olivat voineet raastaa hänet "kammariin", jossa hän toinnuttuaan oli huomannut olevansa käsiraudoissa. Eikä hän tiennyt sitäkään, mihin ne olivat panneet hänen säkkinsä, jonka päällä hän oli istunut tappelun alkaessa.

— Mieshän on hullu — päätti poliisikapteeni, kun juttu kokonaisuudessaan oli hänelle käännetty. Ei kenenkään järjellisen ihmisen päähän pistäisi odottaa yötä päivää avonaisella laiturilla. Kyllä on parasta, että hän pysyy täällä niin kauvan kuin joku hänen Astorialaisista ystävistään — jos hänellä niitä on — tulee Friskoon ja ottaa hänet hoitoonsa.

— Mitä se sanoo? — kysyi Penttinen.

Käännettiin hänelle kapteenin ehdotus, mikäli se koski hänen asuntoansa poliisiasemalla, mutta loppu hänen lausunnostaan jätettiin omaan arvoonsa.

— Jos ne voivat sanoa, että minä olen tehnyt mitään pahaa, niin pitäkööt minut täällä, virkkoi Penttinen tyynesti, vaikkakin vihaisesti, — mutta muuten en, piru vieköön, rupeakaan makaamaan poliisikammarissa niinkuin mikä karkulainen. Siinä on jo häpeätä kylliksi, että on ollenkaan joutunut poliisin käsiin. Ja kuka sitten sillä aikaa pitäisi vaaria laivan tulosta?

Me koetimme selittää hänelle, ett'ei hänen ollenkaan tarvitsisi luulla olevansa poliisin tallennettavana, jos kohta hän suostuisikin olemaan yötä asemalla, ja toisekseen, että siellä kyllä annettaisiin hänelle tieto, milloin höyrylaiva Astoriasta saapuu. Mutta koko se puhe sattui kuuroihin korviin.

Hänellä oli kerta kaikkiaan oma mielipiteensä poliisista, emmekä sitä voineet kumota millään tavalla. Ja yhtä vähän voitiin hänen päähänsä saada sitäkään, että hän ajoissa saisi tiedon höyrylaivan tulosta. Hän kyllä hoitaa itse itsensä, selitti hän, kunhan vaan saa olla rauhassa, ja kernaammin odottaa hän laiturilla. Hän oli varma siitä, että rahat tulevat ensi laivassa, ja silloin hän voi heti lähteä.

Useimmat joukosta eivät voineet muuta kuin nauraa hänen itsepäisyyttään, kun hänen viimeinen päätöksensä oli tulkittu, mutta poliisikapteeni kohautti olkapäitään.

— Herran nimessä! — sanoi hän hiukan kärtyisesti — antaa tuon hullun mennä, mihin tahtoo.

— Mutta missä minun säkkini on? — kysyi Penttinen kuin vastaukseksi siihen lupaukseen, että hän saisi lähteä.

Se tuotiin esille ja huomattiin huolellisen tarkastuksen jälkeen kaikin puolin hyvin säilyneeksi.

— Saako täällä pistää piippuun? kysyi hän sitten.

Ja nyt otti hän taskustaan piipun ja säkistään pussin, josta hän täytti tupakkakukkaronsa, pantuaan ensin piippuun ja pistettyään sen hampaihinsa.

— Kotikasvuja! sanoi hän minulle, pistäessään kukkaroa taskuunsa ja vetäessään suurimmalla huolella pussin suuta kiinni — huomautus, jonka ensimmäinen nysästä pullahtava savupilvi teki aivan tarpeettomaksi.

Sitten nousi hän seisoalleen, heitti säkin selkäänsä, kiitti lyhyesti "herroja, jotka olivat auttaneet häntä poliisin käsistä", ja teki tyytyväisenä lähtöä palatakseen odotuspaikkaansa.

— Odottakaa vähän, — sanoi vanha mr Bolse, joka suurella osanotolla, vaikka vaieten, oli seurannut asiain menoa. Emme voi laskea miestä menemään sillä tavalla!

— Eihän hän ole tehnyt mitään pahaa, — sanoi hän meihin toisiin kääntyen, — ja yhtäkaikki on hänet vangittu niinkuin rikoksesta tavattu roisto. Ja kun hän piti puoliaan — miehekkäästi, niinkuin muutamat herroista ovat vakuuttaneet — iskettiin hänet pitemmittä mutkitta tainnoksiin. Minä en moiti herrojen poliisien kykenemättömyyttä käsittämään sitä, että joku muukin kuin hullu voi siihen määrin luottaa ystäviinsä, että kernaammin makaa kadulla kuivaa kannikkaa järsien kuin pyytää apua. Sellaista ei joka mies meidän päivinämme kykene käsittämään. Mutta joku tuntuva hyvitys pitää hänen saaman. Minä pidän hattua.

Hän otti hattunsa vasempaan käteensä ja pudotti oikeasta kädestään siihen kymmenen dollarin setelin.

— Se on oikein! vahvisti kapteeni, veti lompakkonsa esiin ja antoi setelinsä hänkin, — se oli erehdys, vaikka tosin anteeksi annettava. — Toiset seurasivat heti esimerkkiä, kukin varainsa mukaan, niin että hatussa tuota pikaa oli yli kolmenkymmenen dollarin, jotka mr Boise — hattu vielä kädessään ja juhlallisesti kumartaen — tarjosi Penttiselle.

— Mitä tämä on? kysyi hän ottamatta rahoja. Ja kun asia hänelle selitettiin, kumarsi hän vastaan, ei niin muhkeasti tosin, mutta yhtä arvokkaasti, ja sanoi kohteliaasti, mutta varmasti:

— Paljon kiitoksia, hyvät herrat, mutta minä en voi ottaa rahoja kerjäläisen tavoin. Mitä tarvitsen, se tulee höyrylaivalla, ja siihen saakka tulen kyllä toimeen. Kiitoksia vaan hyvästä tahdostanne.

En tiedä, kuinka paljon sitä näytin, mutta sen tiedän, että Penttisen maanmiehenä tunsin itseni suorastaan ylpeäksi, kääntäessäni heille hänen vastaustaan.

— Yksi läksy lisää! — sanoi mr Bolse. Oppia ikä kaikki. Minun olisi pitänyt ymmärtää, että mies oli liiaksi gentlemanni ottaakseen vastaan rahaa hyvitykseksi. Tässä on rahanne, hyvät herrat!

Sitten kääntyi hän minuun pyynnöllä, että kysyisin "mister" Penttiseltä, tahtoisiko tämä tehdä hänelle sen kunnian, että ottaisi osaa lunchiin hänen ja kaikkien muiden läsnäolevien kanssa, jotka olisivat tilaisuudessa häntä seuraamaan. Tämän hän lausui kumarruksella toisille.

— Miksikä ei? — sanoi Penttinen. Kun vaan tietäisin, ett'ei laiva sillä aikaa sattuisi tulemaan.

Hänen pelkonsa haihtui, kun poliisikapteeni antoi käskyn päivystäjäkonstaapelille satamassa että hän ilmoittaisi heti, kun laiva tuli näkyviin, ja sitten menimme me, poliisikapteeni etunenässä, lähimpään parhaasen ravintolaan, Penttinen kantaen kallisarvoista säkkiään olallaan.

— Mitä luulette hänen mieluimmin syövän? — kysyi mr Bolse, sittenkun hän oli omaan haltuunsa ottanut yhden pöydän ravintolasalissa, jossa meidän seurueemme näytti herättäneen jonkunlaista kummastusta muissa vieraissa.

Minä lausuin mielipiteenäni, että Penttinen varmaan pitäisi kaikkein parhaimpina herkkuina sianlihaa potattien ja ruisleivän kanssa, sekä pannukakkuja jälkiruuaksi. Ja mr Bolse oli säikäyttää silmät päästä ranskalaiselta ylikyypparilta tilaamalla käristettyä sianlihaa rikottujen munien ja potattihaudikkaiden kanssa, kolme pulloa olutta ja saman määrän samppanjaa.

Rukiista leipää ei ollut ja yhtä vähän löydettiin pannukakkuja hienolta ruokalistalta, mutta mr Boise pani hakemaan edellistä eräästä saksalaisesta leipomosta, ja jälkimäistä sanoi kyyppari, hetken epäiltyään, voivansa toimittaa.

Tilaus koski meitä kaikkia. — "Jos se kelpaa hänelle, kelpaa se meillekin", selitti mr Bolse, vaikka Penttinen luultavasti ei olisi pitänyt lukua siitä, mitä me söimme, kunhan vaan hänellä itsellään oli tarpeeksi.

Kinkku oli kuitenkin niin herkullista, että me emme ollenkaan kaivanneet hienompia laitoksia. Ja kun meille yhtä makeiden pannukakkujen kanssa tuotiin mansikoita, jommoisia ainoastaan Kaliforniassa voidaan saada, veti jo Penttinenkin suutaan tyytyväiseen myhäilyyn.

Mutta samppanjaa häntä ei saatu juomaan, kerta sitä maistettuaan, meidän juodessamme hänen terveydekseen. — "Se pisti nenään", sanoi hän ja sentähden joi hän mieluummin olutta myöskin mansikkain kanssa, jotka syötyään hän nousi ylös hankkien lähtöä.

— Höyrylaiva voi tulla millä hetkellä tahansa, sanoi hän — ja minä lupasin olla rannassa. Jos minä olen poissa, niin rahan tuoja ei tiedä, mitä hän niillä tekee. Hyvästi nyt ja paljon kiitoksia.

Me puristimme kaikki hänen kättään. Sitten otti hän säkkinsä, joka oli ollut tuolin vieressä, ja läksi takaisin odotuspaikkaansa.

— Se on miesten mies, sanoi mr Bolse, kun Penttisen leveä selkä oli kadonnut ovesta, — ehjä mies. Maailma olisi parempi, jos täällä olisi enemmän semmoisia.

Aatami Urola, isä ja poika ja the Unknown.

Eräänä iltana, kun minä pahaisen päivällisen syötyäni olin vetäytynyt halpaan huoneeseni muutamassa Chikagon "perhehotellissa", jossa silloin asuin, koputti joku lujasti ovelleni. Minä vastasin "sisään", ovi aukeni ja huoneesen astui översti Beckridge, jota en ollut moneen kuukauteen nähnyt.

— Mitenkä te voitte kavuta mokomia portaita myöten tällaiseen tyrmään, se käy ylitse minun ymmärrykseni, — sanoi översti tervehdykseksi, ja näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut saattaa minut edesvastuusen sekä portaista että niistä asianhaaroista, jotka pakottivat minut tyytymään siihen "tyrmään", johon ne johtivat.

— Istukaa, översti — sanoin minä, tarjosin hänelle ainoan tuolini ja istuin itse vuoteeni laidalle — ja polttakaa, jos teillä on halua ja sikaareja. Vai poltatteko mieluummin minun piipputupakkaani?

Raha-asiat tekivät silloin tällöin piipun polttamisen välttämättömäksi Chicagossa ollessani.

Översti nauroi.

— Ette te ainakaan valita vaivojanne, sanoi hän. — Mutta minä toivon, että te vaihteen vuoksi poltatte sikarin. Nämä eivät ole hulluimpia.

Hän otti taskustaan kourallisen pitkiä, paksuja ja muhkeita pähkinänruskeita sikareja, valikoi niistä huolellisesti kaksi, ja tarjoten toisen minulle, sytytti hän toisen itse.

— Haluttaako teitä lähteä Independenceen yöjunalla? — kysyi hän heti, kun oli saanut savut suuhunsa.

Independence on pieni kaupunki Iowassa ja siellä oli vuosi sitten avattu kilpa-ajorata, joka oli tehty kolmikulman muotoiseksi siten, että aseman siinä muodosti pitkä kaari ja molemmat sivut kulkivat viimeiset parisataa kyynärää yhdensuuntaisesti. Kaikki entiset ennätykset oli voitettu tällä uudella radalla, joka senvuoksi veti puoleensa miestä ja hevosta kaikista Unionin ääristä, ja seuraavana päivänä piti vuosikilpailujen alkaman.

Minä tiesin kaiken sen ja vastasinkin empimättä, että halu kyllä on hyvä, kunhan olisi rahaa.

— Siitä ei huolta, — vakuutti översti. — Minä tarjoon.

Ja kun minä estelin, lisäsi hän selitykseksi, ett'ei hän suinkaan ainoastaan seuran vuoksi aikonut maksaa matkaani, vaan että hän tarvitsi minun apuani eräässä kaupassa, jonka hän aikoi tehdä.

Seikka oli se, että hän joku päivä sitten "sattumalta" oli joutunut erääsen maanviljelyskokoukseen jossain Michiganin puolella, ja siellä tavannut hevosen, joka kokouksen loppiaisiksi pidetyissä kilpa-ajoissa oli erinomaisen keveästi jättänyt jälkeensä kaikki muut.

Överstin urheilu-into vei hänet aina sattumalta sellaisiin paikkoihin, missä voi siepata lupaavan näköisiä nuoria hevosia polkuhinnasta. Mutta hänen urheilu-intonsa ei ollut koskaan niin suuri, ett'ei hän olisi myönyt hevosta heti paikalla, kun siitä vaan kannattava hinta tarjottiin.

Tuotakin michinganilaista hevosta oli hän heti koettanut ostaa, mutta ei ollut sopinut omistajan kanssa hinnasta. Ja silloin oli översti houkutellut tämän viemään oriinsa Independenceen, jossa hän oli ilmoittanut sen muutamiin alkavista kilpailuista.

— Minä maksan matkakulut — sanoi hän. Ja kun hän luultavasti huomasi ihmettelyn ilmauksen minun kasvoillani, lisäsi hän voittaneensa viisisataa dollaria lyömällä hevosesta vetoa kilpa-ajoissa.

— Siellä oli eräällä raharikkaalla teurastajalla ruuna, joka heitti hiukan hölkkäravia, jatkoi översti. — Mutta hän luuli voivansa höyhentää kaikki muut, ja tarjosi viisi yhtä vastaan. Ja sataa vähempää en ole ikinä saanut "säkenestäni", kun olen pannut sen ruokolle. Hyvä kauppa! — lopetti hän, katsellen melkein hellästi suurta timanttia, joka hänellä oli paidannappina.

— Mukiin menee — myönsin minä, ihmetellen itsekseni, oliko Yhdysvalloissa yhtään ainoata panttilainaajaa, joka ei olisi tehnyt tuttavuutta överstin viimeisen ystävän kanssa, joksi minä ensi kerran miehen nähdessäni olin kuullut hänen nimittävän säkenöivää sormustaan.

— Mutta eihän siitä kumminkaan selviä, — lisäsin minä, — miksi te lähetitte hevosen Independenceen, jossa jokainen hevosmies on valmis maksamaan täyden hinnan lupaavasta oriista.

Översti hymähti.

— Epäilemättä — sanoi hän. — Mutta jos minä tarjoan omistajalle korkean hinnan maksettavaksi sitten kuin hänen hevosensa on täyttänyt määrätyn ennätyksen, niin hän ei ryhdy kauppoihin kenenkään muun kanssa, ennenkun kilpailut ovat ohitse. Ja olisipa ihme, joll'en minä sillä summalla, mikä minulla nyt on puhdasta rahaa, voisi ansaita enemmänkin kuin mitä tarvitsen konia ostaakseni. Minä olen ilmoittanut sen ehdollisesti neljään luokkaan.

Asia alkoi vähitellen selvitä. Översti oli suunnitellut tavallista rohkeamman vedonlyöntituuman, luottaen michiganilaisen oriin juoksijakykyyn, josta ei kukaan muu tiennyt mitään. Mutta vieläkään en käsittänyt, millä tavalla minä voisin auttaa häntä.

— Kyllä te voitte — vakuutti hän. — Omistaja on teidän maanmiehenne, puhuu sangen huonosti englantia, ja luulee, että kaikki, jotka eivät ymmärrä hänen omaa siansaksaansa, ovat lurjuksia ja roistoja. Mutta jos te tulette mukaan Independenceen ja autatte minua kaupan hieromisessa miehen kanssa, niin luulenpa siitä sovittavan ilman sen suurempia vaikeuksia.

En miettinyt asiaa sen kauvemmin. Överstiin en suinkaan rajattomasti luottanut, vaan eihän asiakaan ollut sitä laatua, että minun olisi tarvinnut siihen takertua pitemmältä kuin minkä katsoin soveliaaksi ja tarpeelliseksi.

Överstejä in partibus infidelium tapaa Yhdysvalloissa niin runsaasti, että se nimitys pikemmin antaa aihetta epäluuloon kuin mihinkään muuhun. Ja översti Beckridgeen olin tutustunut Chikagon kilparadalla, jossa hän oli tarjoutunut puolta voittoa vastaan osoittamaan minulle palkinnon saajan eräässä kilpailussa, minkä yleisö luuli ehdottomasti päättyvän yleisen suosikkihevosen hyväksi.

Meidän hevosemme voitti kuin voittikin — vetokurssi: kaksikymmentä yhtä vastaan — niin että ne kaksi dollaria, jotka minä överstin vainun mukaan olin rohjennut panna vetoon, toivat meille kummallekin kaksikymmentä dollaria, joita överstin päivän kuluessa onnistui vielä lisätä siihen määrin, että hän tarjosi minulle päivällisen. Sitä syödessämme esitti hän minulle juuri vähää ennen takaisin lunastamansa "säkeneen", jota hän ei koskaan jättänyt tuntiakaan kauvemmaksi panttiin kuin mikä oli välttämätöntä, ja esiintyi muuten sen verran edukseen, ett'ei minulla ollut mitään tuon omituisen tuttavuuden jatkamista vastaan.

Tiesin hyvin kyllä, että översti eli hevoskaupoilla ja vedonlyönnillä, mutta luulin myöskin tietäväni, ett'ei hän muulloin kuin poikkeustapauksissa ollut astunut sen hienon rajan yli, joka on hevoskauppaa käyvän urheilijan ja hevoshuijarin kilpa-ajo-pelaajan välillä. Ja sentähden minä myöskin nyt pitemmittä mutkitta suostuin seuraamaan häntä Independenceen.

— Mutta ainoastaan sillä ehdolla, että te ainakin minulle ostatte paluupiletin.

— All right! — nauroi översti. — Varovaisuus ei ole koskaan vahingoksi. Minä tapaan teidät asemalla kello yksitoista. Täytyy taas jättää säkene täysihoitoon — jokainen centi, minkä voin kokoon haalia, on nyt tarpeen.

* * * * *

Independence oli yli äyräittensä täynnä, kun me saavuimme sinne. Mutta översti, joka ei milloinkaan kitsastellut, kun hänellä oli yksikään sentti taskussaan, oli tilannut huoneen sähköteitse, niin että olimme varmassa korjuussa. Suuri ei huone suinkaan ollut, eikä siinä liioin ollut kuin yksi kahdenmaattava vuode, mutta siinä ahdingossa, joka kaupungissa vallitsi, voi olla iloinen, että oli päässyt edes katon alle. Ja mitä vuoteesen tuli, ei siitä ollut mitään sanottavaa. Ameriikassa tapahtuu helposti, että täytyy panna vuode kahtia kenen kanssa tahansa, kenellä vaan on tarpeeksi varaa lunastaa siitä toinen puoli itsellensä — ja överstin siisteyttä vastaan ei ollut juuri mitään muistuttamista.

Hän lähti ulos heti, kun olimme matkan jälkeen vähän puhdistauneet, vaan minä koetin ottaa takaisin jonkun osan yön kuluessa hukkaan mennyttä unta. Mutta tunnin kuluttua tuli hän jo takaisin ilmoittaen, että ori oli saapunut ja että se oli mitä parhaimmassa kunnossa.

— Tässä on omistajan nimi — lisäsi hän ja antoi minulle paperilapun. Hän odottaa meitä ja tässä pitää takoa niin kauvan kuin rauta on kuuma, niin että kiirehtikää vaatetta päällenne ja seuratkaa minua.

"Aatami Urola", kulmikkailla ja vinoilla kirjaimilla paperille kirjoitettuna osoitti selvää selvemmin, että oriin omistaja oli suomalainen, mutta kun siitä ei käynyt mitään muuta esiin, riensin minä laittamaan itseäni lähtökuntoon.

Erään tallin edustalla radan laidassa tapasimme me ystävämme Urolan polttamassa piippuaan ja tyynesti katselemassa liikettä ja hyörinää ympärillään. Kaikki tallit olivat täynnä ja ainakin kolme hoitajaa puuhaili jokaisen hevosen kanssa, tavallisesti yksi täysikasvuinen mies ja pari neekeripoikaa, mutta muutamilla loistavimmista juoksijatähdistä oli yli puolen tusinankin touhuavia palvelijoita ympärillään.

Osa koulaajia ja ajajia oli hevosiaan jaloittelemassa radalla, toiset taluttelivat kallisarvoisia elukoitansa edestakaisin, samalla kun vielä toiset, jotka jo olivat lopettaneet aamuajelunsa, antoivat hoitajien siivota ja sukia juoksijoitansa tallien edustalla. Kaikki olivat innokkaassa toimessa, paitsi Urola, jolla ei näyttänyt olevan muuta tärkeämpää tehtävää kuin imeä piippuaan.

Hänen näennäinen välinpitämättömyytensä muuttui tuskin siitäkään, että översti esitti minut hänelle hänen maanmiehenänsä ja minä häntä suomeksi tervehdin. Piipun hän kyllä otti suustaan vastatessaan tervehdykseeni, mutta pisti sen heti takaisin ja löyhytteli savuja.

— Teillä kuuluu olevan täällä hyvä juoksija? — alotin minä keskustelun.

— Tuossahan tuo menee.

— Ja ehkä tahdotte myödä sen?

— Miksikä en, jos tarjotaan hyvä hinta.

— Millainen hinta teistä on hyvä?

— Eihän tuota tiedä, — vastasi Urola vältellen. — Tässä maassahan maksetaan suuriakin summia hyvistä juoksijoista, niin ett'ei maksa vaivaa puhua kaupasta mitään, ennenkun nähdään, kuinka hyvin oriini juoksee.

Pitemmältä en kysellyt, vaan ilmaisin mielipiteeni överstille, joka tavallista kiivaammin pureskeli viiksiään, että mies oli varsin varovainen ja tietäisi kyllä panna hevoselleen korkeimman mahdollisen hinnan.

— Sitä parempi! Vaara on vaan vähempi, että joku muu sen minulta sieppaa. Mutta nyt sen on annettava juosta kierros radalla, ett'ei se iltapäivällä esiintyessään tee mitään tyhmyyksiä. Sitten voimme tuumia asiasta omistajan kanssa.

Urolalla ei ollut mitään vastaan näyttää hevostaan, vaan meni hän talliin, josta parin minuutin kuluttua tavattoman hartiakas ja lyhyt, valkotukkainen poika talutti ulos kauniin punasenruunin hevosen.

— Tämä on pikku Aatami tämä, esitteli isä.

Mutta minulla ei sillä kertaa ollut aikaa tarkastaa poikaa. Huomioni, oli kiintynyt hevoseen, joka oli harvinaisen pitkä ruumiiltaan; lavat olivat kauniisti kaarevat, jalat lyhyet ja matalat, ja kaula ja pää sellaiset, että ne todistivat parasta rotua. Ja ihme kyllä, se ei ollut laisinkaan liiaksi ruokittu, vaikka hiukkaista vähemmän siinä sentään ehkä olisi voinut olla lihaa.

— Well! — sanoi översti. — Mitä pidätte löydöstäni?

— Onneksi olkoon! Jos se radalla pitää sen, mitä tallissa lupaa, niin te olette tehneet hyvän kaupan. Mutta se on vähän liiaksi lihava.

— Ei merkitse mitään — vakuutti översti. — Kaikki Wilken hevoset juoksevat parhaiten silloin, kun niillä on koko joukon enemmän lihaa kuin mitä muut jaksaisivat kantaa. Ja että tämä koni on Wilken rotua, sen voin vannoa, vaikk'ei omistaja tiedä siitä muuta kuin että hän osti tamman, joka seuraavana kevännä kantoi orivarsan. Jotensakin selvää on, että hän osti varastetun tamman, mutta se ei liikuta meitä.

Sillä välin olivat molemmat Aatamit saaneet oriin sangen kummannäköisten ajopelien eteen, jotka olivat jonkunlainen kaksi-istuiminen välimuoto ameriikkalaisen sulkyn ja suomalaisten kärryjen välillä. Niiden hullunkurinen muoto oli tuota pikaa koonnut ympärillemme joukon virnisteleviä neekeripoikia toisista talleista.

— Tuolla samalla kalulla ajaen se tuo poika voitti kaikki kilpailijansa maanviljelyskokouksessa, — selitti översti. Siitä voitte päättää, millainen meno konilla on.

Hevonen oli valjaissa, ja nuorempi Aatami nousi rattaille ja tarttui ohjiin.

— Poika on kasvanut tallissa — huomautti isä — ja ajaa oritta paremmin kuin minä. Se tottelee poikaa kuin koira.

Pikku Aatami määrättiin ajamaan ainoastaan yhden kierroksen hiljaista ravia. Saamaansa määräykseen ei hän vastannut mitään. Mutta heti kun hän, neekeripoikain singahutellessa ilkkumasanoja hänen jälkeensä ja siitä tulipunaiseksi vihastuneena oli ajanut radalle, antoi hän oriin porhaltaa eteenpäin sellaisella voimalla, että se paikalla tukki ilkkujilta suun ja saattoi överstin kiroilemaan.

— Se p—leen poika pilaa koko pelin — torui hän. Jos vaan joku merkitsee ajan neljännespenikulmankaan matkalla, niin meidän toiveemme hyvästä kurssista iltapäivällä ovat hukassa.

Aatami nuoremman kiukku mahtoi sillävälin lauhtua, sillä ennenkun hän vielä oli ehtinyt puolipeninkulma-patsaan luo, hiljensi hän huomattavasti vauhtia, ja antoi vasta viimeisen parinsadan askeleen matkalla oriin taas juosta lujemmin.

Komeasti hevonen käyttihe. Mataloin, pitkin askelin ja kaula ojona pyyhälsi se tavattomalla nopeudella eteenpäin; sen voi jokainen huomata tarvitsematta ottaa sen aikaakaan lukuun.

Seuraus olikin se, että kun poika palasi talliin, tuli heti luoksemme eräs jotenkin epäiltävän näköinen olento ja kysyi, kenenkä hevonen oli.

— Minun — vastasi Urola, kun en minä eikä översti puhunut mitään.

— Mikä sillä on hintana?

— Minä olen kaupoissa siitä, — ilmoitti översti kuivasti.

— Kuka? Tekö? — kysyi mies, heittäen överstiin katseen, joka ei suinkaan ilmaissut mitään ylenmääräistä kunnioitusta häntä itseään tai hänen varallisuuttaan kohtaan. Sitten kääntyi hän uudestaan Urolaan.

— Jos hevosenne ennättää 2:30, maksan minä siitä kolmetuhatta käteistä rahaa — sanoi hän — ja se on aina enemmän kuin kaksi sen vertaa luvattuna.

Mutta översti ei ollut mies kärsimään sellaista menettelyä. Hän kävi miestä kaulukseen ja pyöräytti hänet ympäri, niin että he tulivat silmä vasten silmää.

— Korjatkaa luunne täältä! — karjasi hän ja rytyytti miestä armottomasti. Vielä saadaan tämän hevosen kauppa tehdyksi kunnon miestenkin kesken. Vasta sitten, jos me luovumme siitä, voitte te koettaa.

Pahoin pidelty hevosen tavoittelija livisti tiehensä heti, kun översti oli hellittänyt hänet, mutta lausui mennessään sen uhkauksen, että översti hyvinkin pian saisi katua käyneensä käsiksi häneen.

— Jos te vaan voitte tehdä jonkun konnankoukun, ette suinkaan jätä sitä tekemättä, siitä olen varma — vastasi översti ja ilmaisi minulle, että mies, Jackson nimeltään, oli yksi konnamaisimpia veto-asioitsijoita. Sentähden pyysi hän minua viemään Urolan kanssani hotelliin ja tarjoomaan hänelle yhden eli pari cocktailia, koettaakseni saada oriin kauppaa päätetyksi niin hyvin kuin mahdollista.

— Puhdas peli on paras — lopetti hän ohjeensa. — Tarjotkaa hänelle kuusituhatta, jos koni juoksee 2:25, jonka se varmaan tekee, ja selittäkää, mitenkä asiat ovat. Meidän ei sovi kitsastella, jos mielimme saada asiasta valmista, ja minun täytyy mennä sijoittamaan viisisataseni iltapäivän kilpailuja varten, ennenkun tuo mies ennättää nostaa kurssin. Paljoko te panette?

Minä annoin hänelle viidendollarin setelin, selittäen, että siinä oli kaikki, mitä minulta liikeni, ja kutsuin hänen mentyään Urolan ravintolaan, johon hän paikalla oli suostuvainen.

Hänellä ei ollutkaan mitään vastaan paria cocktailia, ja kun minä arvelin parhaaksi käydä pitemmittä mutkitta asiaan, tarjosin hänelle heti oriista kuusituhatta dollaria, jotka olivat maksettavat kilpailujen jälkeen, jos hevosen ennätys olisi 2:25 eli siitä alle. Rahapalkinnot yhdestä tai useammasta kilpailusta tulisivat myöjälle, joka saisi pitää hevosen siihen saakka, kunnes kauppasumma olisi maksettu.

— Se on hyvä tarjous — sanoi Urola hetken mietittyään — parempi kuin mitä ennen tänne tuloani voin aavistaakaan. Tiedän kyllä, että tässä maassa maksetaan vieläkin enemmän parhaista juoksijoista, mutta suuret palat repäsevät suun, vaan pienistä vatsa täyttyy. Överstihän minut lähetti tänne, ennenkun vielä tiesinkään, miten hyvä oriini oli.

Se oli iloinen uutinen överstille, joka hetken kuluttua saapui paikalle. Mutta itsellään hänellä ei ollut erittäin hyviä uutisia ilmoitettava. Kurssi "the Unknownia" vastaan, niinkuin hän oli oritta ilmoituksessa nimittänyt, oli kohonnut kolmeen yhtä vastaan, vaikka kaikki muut osanottajat, joilla ei ollut entistä ennätystä, merkittiin iltapäivän kilpailuissa viiteen yhtä vastaan.

— Se on Jacksonin elkiä — sanoi hän. Se roisto ymmärsi kyllä yskän kuultuaan, että minä halusin ostaa oritta. Se ei ole mikään salaisuus, ett'ei minulla pitkiin aikoihin ole ollut varaa maksaa tuhansia markkoja hevosesta.

Hän oli joka tapauksessa hyvin tyytyväinen kauppaansa Urolan kanssa. Ja samalla hän ilmoitti tehneensä sopimuksen ajamisesta Ben Carriganin kanssa, joka oli tunnettu taitavaksi, mutta epärehelliseksi kilpa-ajajaksi, ja jonka tähti kaikenmoisten epäiltävien kujeiden vuoksi oli jo jonkun ajan ollut laskemaan päin.

— En voinut enään saada ketään muuta — sanoi hän — ja ajaa se mies osaa siinä, missä toinenkin.

Urola pudisti päätään ja arveli, ett'ei kukaan voisi ohjata oritta paremmin kuin pikku Aatami, joka tunsi sen maitovarsasta pitäen. Mutta översti ei ollut ollenkaan samaa mieltä siinä asiassa.

— Sillä pikku pöllöllä ei ole mitään muuta ajatusta kulmikkaassa kallossaan kuin että saisi näyttää oriin vinhaa menoa, — sanoi hän minulle. — Ilman hänen tyhmyyttänsä tänään olisin minä saanut rahoistani vähintään viisi yhdestä.

Iltapäivän kilpailusta ei ollut suurta huvia muille kuin meille. The Unknown saavutti koko joukon huomiota, kun se Aatami nuoremman ohjaamana tuli tepastellen valjastuspaikalle, ja vielä enemmän, kun Carrigan nousi sulkyyn ja ajoi sen radalle lämmittääkseen sitä vähän laskemalla penikulman verran hölkkäjuoksua. Mutta muuten sisälsi kilpailuohjelma vaan tuon laihan ilmoituksen: "The Unknown — pedigree Unknown — omistaja: översti Beckridge, Kentuckystä — ajaja: Benj. C. Carrigan."

Tämä pysyttelihe jokaisen kolmen ajon aikana, jotka vaadittiin kilpailun ratkaisemiseen, kainosti ensimmäisten hevosten takana aina radan viimeiseen kolmannekseen saakka, vaan siinä antoi hän oriin parantaa vauhtiaan hiukan ja tuli ensimmäisenä perille, vaikka ainoastaan parin hevosenmitan voitolla. Näkyi selvästi, että the Unknown saattoi voittaa niinkuin vaan halusi. Paras aika oli kaksi minuttia kaksikymmentä yhdeksän sekuntia ja kolmensadan dollarin palkinto, jonka Urola tyytyväisenä pisti taskuunsa.

Översti voitti vedossa tuhat viisisataa dollaria ja minä viisitoista, jotka minä pyysin hänen paikalla asettamaan uudestaan peliin, pantuani kumminkin ensiksi varovaisuuden vuoksi laihanpuoleiseen kukkarooni takaisin sen viitosen, jonka olin sieltä ottanut.

Satamalla satoi överstille kysymyksiä oriista ja hän katsoi parhaaksi vastata todenmukaisesti sen vähän, minkä tiesi.

— Ei ne sitä kumminkaan usko — sanoi hän. Mutta kun ne ei puheillaan voi mitään vahinkoakaan tehdä, niin uskokoot, mitä tahtovat.

Sen verran vaikuttivat kuitenkin puheet, ett'ei seuraavan päivän kilpailussa 2:30 luokassa voitu the Unknownia vastaan saada parempaa kurssia kuin raha rahasta, niin että översti sai ainoastaan kaksinkertaisena omansa — ja minä myös. Viidensadan dollarin palkinto lisäsi Urolan tyytyväisyyttä tähän Iowan matkaan.

Ainoa, joka ei tuntenut itseään tyytyväiseksi, oli pikku Aatami. Hän oli alusta pitäen sanonut, että ori oli "liian hyvä myytäväksi", ja oli heti näyttänyt nurjaa mieltä Carrigania kohtaan, joka hänkään puolestaan ei näyttänyt katselevan poikaa suopein silmin. Ei hän ainakaan kohdellut häntä vähääkään paremmin kuin neekeri-tallipoikiakaan.

Mutta 2:30:n kilpailussa oli ori vähällä tärvellä meidän aikeemme. Hän teki näet ensimmäisellä kierroksella itsensä syypääksi niin pahaan sotkokseen, että kadotti sen. Ja seuraavalla kierroksella pakotti sama kova onni, joka oli saattanut hänet rikkomaan, the Unknownin sellaiseen vauhtiin, että aika ja siinä samassa hänen oma ennätyksensä laskeutui 2:21:een. Yksi sekunti lisää olisi estänyt hänet kilpailemasta luokassa 2:24, johon hänet oli ilmoitettukin, sillä 2:20:ssä oli raja seuraavaan luokkaan.

Mutta kun luokassa 2:24 esiintyi muuan ruuna, jonka jokainen tiesi juosseen koepenikulman 2:16:ssa — aika oli otettu yksityisesti, eikä ollut siis ennätys — laskeutui kurssi taas the Unknownia vastaan, niin että översti voi asettaa 2,500 dollaria kurssin mukaan neljä yhtä vastaan. Tämä koski kilpailua kokonaisuudessaan, sillä oriin kestävyyteen luotti översti rajattomasti, mutta kun hän piti mahdollisena, että ruuna voisi voittaa yhdessä tai parissa kierroksessa, ei hän pannutkaan peliin enempää kuin sata ensimmäiseen koetukseen. Minun rahani seurasivat överstin pääomaa.

Pelättyä ruunaa oli sentään pidetty liian etevänä, sillä sen paras teko oli se, että pakoitti oriin viemään voiton ensi kierroksessa tasan 2:20:ssä, yhdellä kaulanmitalla.

— Luokassa 2:20, niin totta kuin minä olen syntinen ihminen! huudahti översti ihastuksissaan, kun numerot pantiin näkyviin. Hänen oli onnistunut saamaan ensi kierroksesta viisi yhdestä ja voi siis olla tyytyväinen.

Mutta kun mielipide äkkiä kääntyi ja teki the Unknownin suosikiksi sekä ensi kierroksella että yleensä koko kilpailussa, niin että kurssi huippasi yhteen kahdeksaa vastaan, vannoi översti karmean valan, ett'ei hän sinä ilmoisna ikänä panisi kahdeksaa dollaria voittaakseen yhden. Ja minä myönsin empimättä hänen olevan oikeassa.

Se olisi kumminkin kannattanut, sillä seuraavalla kierroksella voitti ori helposti 2:25:n matkalla, niin ett'eivät vedonvälittäjät tarjonneet siitä mitään kurssia.

Carrigan veti suunsa irvistävään hymyyn, kun översti lupasi hänelle aimo lisäpalkinnon, jos hän voittaisi seuraavankin kierroksen ja sillä koko kilpailun.

— Perhana, ett'ei pitänyt olla rahoja vetoon — sanoi hän vaan. — Tässähän olisi voinut ansaita pienen omaisuuden!

Huolimatta miehen erinomaisesta taitavuudesta, en minä ollut mitenkään voinut päästä siitä vastenmielisyydestä, jota hän heti ensi näkemällä oli minussa herättänyt. Ja hänen huomautuksensa rahojen puutteesta vaikutti minuun niin tympäisevästi, että minä purin epäilykseni hänen rehellisyyteensä sanoiksi, kun överstin kanssa menin takaisin valjastuspaikalle.

— Kyllä se on roisto — myönsi tämä. — Mutta hän tietää, että on jo kerran ollut kysymys hänen pois sulkemisestaan kaikilta yleisiltä radoilta maassa. Yksi kepponen lisää veisi hänet perikatoon, kun taas rehellinen peli the Unknownin kanssa antaa hänelle erinomaisia toiveita. Sellaisia hevosia ei tavatakaan joka päivä, niin että me luullaksemme voimme luottaa häneen.

En sentään voinut olla mietiskelemättä Carriganin rehellisyyttä sekä myötä että vastaan, odotellessamme kolmatta kierrosta. Ainoastaan neljä kilpailijaa tuli huutoon. Toiset olivat heittäneet kaiken toivon.

Johdon otti heti se nopea ruuna hurjalla vauhdillaan, mutta Carrigan pysyttäysi sentään sen kintereillä, vaikk'ei ori näyttänyt suurestikaan voimiaan ponnistavan.

— Mainiota! — mutisi översti, joka kiikarilla seurasi hevosia. Musta (ruuna) ei voi millään tavalla kestää loppuun saakka tuota menoa, ja silloin on meidän vuoromme.

Niin kävikin — osittain. Puolen penikulman päästä hiljeni vauhti huomattavasti, niin että Carrigan pääsi kilpailijansa rinnalle. Mutta ohitse hän ei näyttänyt pääsevän. Ja kun ruuna sadan askeleen loppumatkalla teki viimeisen, suurenmoisen ponnistuksensa, pääsi hän sen verran oriista edelle, että hyökkäsi voittajana perille, tuskin päälle puolen päänmitan voitolla. Aika 2:18 1/2!

Översti ei puhunut aluksi mitään, pureskeli vaan pitkiä viiksiään, toista ja toista, aivan kuin olisi tahtonut juurineen nyhtää ne irti. Vasta kun olimme tulleet alas katselijalavalta, rohkaisihe hän ennalleen.

— Sehän on vaan yksi ajo — sanoi hän lohduttaen, — ja me olemme voittaneet kaksi. Enpä luule ruunan voivan toista kertaa tehdä sitä kepposta.

Sama mielipide tuntui olevan muillakin, sillä vedonvälittäjät eivät vielä näyttäneet aikovan heittää the Unknownia suosiostaan, vaikka he tarjosivatkin sitä vastaan vaan kolme yhdestä ja siten viettelivät överstin uudestaan panemaan kuusisataa hevosensa puolesta. Carrigankin näytti vielä yhtä rohkealta kuin ennen.

— Yksi kierros ei merkitse mitään — sanoi hän huolettomasti. — Ori ei ole vielä likimainkaan väsynyt, vaikka siltä kovin juoksuhalu on mennyt. Mutta nyt minä aion koettaa ruoskaa, jos se ei viitsisi juosta.

Pikku Aatami, joka parhaillaan hankasi hevosen jalkoja, samalla kun hänen isänsä pyyhkieli sen kylkiä ja selkää, puri hammasta kuullessaan ajajan uhkauksen, aivan kuin olisi väkisin koettanut niellä sanottavansa. Mutta se oli hänelle nähtävästi mahdotonta, ja senvuoksi oikasi hän itsensä, katsoi jäykästi Carriganiin ja virkkoi:

— Se on vale, että tämä hevonen tarvitsee ruoskaa. Silloin kun isä kerran koetti lyödä sitä, potkasi se rattaat pirstaleiksi, niin että on parasta antaa olla lyömättä.

Carrigania hämmästytti ja suututti moinen odottamaton neuvo.

— Hoo, opeta sinä muoriasi munimaan — sanoi hän halveksien. — Se on helpompaa kuin opettaa minua ajamaan.

Aatami nuorempi punastui kiukusta, eikä vastannut. Sen sijaan selitti hän minulle suomeksi, että hänestä oli yhdentekevää, kuinka juoksu kävisi. — Jos ori ei voita, niin pitää isä sen, ja minusta on niin päin parempi.

Ennenkun luokka 2:24 soitettiin uudestaan esiin, juoksivat erään toisen luokan hevoset yhden kierroksen, mutta silloisten asianhaarain vallitessa emme me kiinnittäneet niihin mitään huomiota. Vasta kun the Unknown ja sen kolme kilpailijaa taas ajettiin radalle, nousimme me ylös lavalle.

Ori näytti yhtä vilkkaalta ja voimakkaalta kuin ennenkin, huolimatta siitä, että se jo oli tehnyt kolme kiivasta koetusta vajaassa kahdessa tunnissa. Mutta ei tuntunut musta ruunakaan vielä saneen tarpeekseen, niinkuin översti oli arvellut, vaan osoitti yhä suurta juoksunhalua.

Carrigan ajoi tällä kertaa edellä, jota vastoin ruunan ajaja näytti pysyvän odottavassa asemassa. Penikulmapuolisko meni 1:12:ssa, eli koko joukon vähemmällä nopeudella kuin edellinen koetus. Ja nopeus pysyi samana vielä seuraavan neljänneksen, mutta silloin pyyhälsi ruuna yhtäkkiä edelle niin odottamatta, että se pääsi koko mittansa Carriganin ohitse, ennenkun ori alkoi parantaa.

Kymmenkunta sekuntia pysyi musta edellä, oriin voimatta päästä ohitse, niin hurja kuin sen vauhti olikin. Silloin kohotti Carrigan ruoskansa ja antoi navakan iskun the Unknownille, joka samassa silmänräpäyksessä nosti päänsä pystyyn ja rikkoi.

— Saatana! — kirosi översti hammasta purren. Ja katseltuaan hetkisen, mitenkä ori, sen sijaan että olisi asettunut, yhä pisti lyhyttä neliä, jääden sillä menolla joka sekunti yhä enemmän jälkeen, laski översti kiikarinsa alas ja sanoi sävyisästi: mennään pois. Tämäkin kilpailu on mennyttä kalua, mutta meillä on vielä yksi toivo.

— Odottakaahan!

Ori laukkasi yhä vielä, eikä tuntunut pääsevän paikaltaan. Pari sekuntia vielä ja ruuna tuli perille, monta mittaansa edellä n:o 2:ta, ja the Unknown jäi viimeiseksi kaikista neljästä, eikä ollut vielä päässyt määräpylvääsen, kun musta jo juoksi ohitse palkintotuomarien lavan. Ori sulettiin pois kilpailusta.

Översti ähki ja voihki. Hänen kaksituhatta viisisataansa (samalla kuin minun kolmekymmentäni) oli mennyt ja samassa kaikki toivo päästä the Unknownin omistajaksi.

Me menimme talliin, mihin Carrigan oli ajanut hevosen, tulematta ollenkaan lavan eteen. Hän näytti merkillisen tyyneltä, päinvastoin kuin pikku Aatami, joka kiukusta tulipunaisena ja itkuun puhkeamaisillaan koetti tyynnyttää oritta, joka vielä oli niin hermostunut, että jok'ikinen jäsen vapisi.

— Tällä kerralla hän tappasi tahallaan — sanoi poika osottaen ajajaa. — Minä näin, kuinka se kävi ja minä tunnen hevosen.

— Mitä sinä rohkenet puhua, räähkä? — karjasi Carrigan ja kohotti kätensä lyödäkseen poikaa. Mutta vanhempi Aatami, joka oli seurannut hänen liikkeitään, kävi hänen käteensä kiinni ja väänsi sitä niin, että toinen kiemurteli kuin mato.

— Jos tahdot tapella, niin käänny tänne päin, — sanoi hän sävyisesti suomeksi, mutta kumminkin niin helposti ymmärrettävällä äänenpainolla, että Carrigan heti irti päästyään vetäytyi syrjään.

Mutta hän koetti korvata tappionsa syytämällä suustaan semmoisen tulvan haukkumasanoja, että överstin piti rientää väliin.

— Mitään muuta en voinut tehdä, kun se ei tahtonut koettaa viimeistään — piti ajaja äkäisesti puoliaan. — Olkoon minun puolestani koskematta tästä lähtien.

— Niin saa ollakin — vakuutti Aatami nuorempi, joka ei voinut rauhoittua. — Pidä vaan ohjakset tiukalla, niin se juoksee vaikka henkimenoonsa ja juoksee milloin tahansa mustan ohitse.

Carrigan ei suvainnut vastata hänelle mitään, vaan mutisi tahtovansa katsella seuraavaa kilpailua ja läksi radalle. Mutta överstiä ja minua ei ollenkaan huvittanut nähdä ruunan varmaa voittoa, vaan jäimme me talliin katselemaan, kuinka poika nopeasti ja taitavasti sai oriin tyyntymään.

— Pojalla on sentään erinomainen vaikutusvoima hevoseen — sanoi översti puolittain minulle ja puolittain pikku Aatamille, joka täydelleen ymmärsi hänen kiitoksensa.

— Se tottelee minua aina — vakuutti hän — niin että minä voisin ajaa sitä melkein ohjaksitta.

Hetken päästä lähdimme pois, vaan översti sanoi tulevansa illalla takaisin.

— Se on tänään ponnistellut aimo lailla — sanoi hän minulle palatessamme kaupunkiin. Minun pitää katsoa, miltä se näyttää illalla, ennenkun päätän mitään huomisesta kilpailusta.

— Mitä arvelette tämän päivän tuloksista?

— En mitään vielä — vastasi hän äänellä, joka ilmaisi päinvastaisen ajatuksen. Mutta minä tiedän, että se oli Carriganin viimeinen elki muutamiin vuosiin, jos se oli tahalla tehty, eikä tapaturmasta. Ja tiedänpä vielä, että kurssi the Unknownia vastaan on edullinen huomenna, joll'ei olekaan juuri sellainen, että voisin voittaa kuusituhatta muutamalla sadalla.

— Minun alkuperäinen viitoseni on myöskin käytettävänänne — sanoin leikilläni ja onnistuin saamaan överstin alakuloiset kasvot hymyilemään.

— Se on oikein, me emme hätäile ensi tingassa! — sanoi hän.

Sen pitemmältä ei puhuttu tappiosta, ja kun pari muuta hevosmiestä ravintolan kahvilassa ilmaisi epäilynsä, ett'ei kaikki ollut käynyt rehellisesti, nauroi översti vaan, eikä sanonut uskovansa sitä miksikään muuksi kuin huonoksi onneksi.

— Tulkaa, herrat, juomaan lasi huomispäivän paremmaksi onneksi! — lopetti hän. — Hoi, Carrigan! Käy esiin ja ota ryyppy. Elä istu huuli torpallaan pikku asiain vuoksi!

Ajaja, joka kahden vaiheilla oli istunut syrjemmässä, tuli esiin ilkeästi hymyillen.

— Oikein, översti! — sanoi hän. — Me emme lannistukaan ensi iskusta, me kaksi.

Illalla menimme me takaisin talliin ja tapasimme the Unknownin syömässä kaurojaan parhaimmalla ruokahalulla. Siteet otettiin pois sen jaloista, jotka eivät olleet ajetuksissa, eivätkä kuumatkaan, ja kun me lopulta valjastimme sen matkarattaitten eteen lähteäksemme pienelle ilta-ajelulle, puri se kuolaimiaan, hyppi ja tepasteli, juuri kuin ei olisi muuta toivonut kuin päästäkseen juoksemaan yhden penikulman lisää.

— Kyllä se huomenna tekee parastaan, — sanoi översti. — Jos vaan Carrigan tekee tehtävänsä, voimme me sillä vielä vähän hämmästyttää katsojia. Ja minä luotan vielä siihen, että hän tekee sen.

Mutta vielä kerran tuli översti tehneeksi väärän laskun. Kun me seuraavana iltapäivänä runsaasti puolta tuntia ennen kilpailun alkamista tulimme talliin, näimme Jacksonin, vedonvälittäjän, keskustelevan Urolan kanssa. Hän poistui heti meidät nähtyään.

— Mitä hän tahtoi? — kysyin minä.

— Tarjosi minulle kahdeksan tuhatta oriista — vastasi Urola.

Översti vihelsi, kun minä käänsin vastauksen.

— Soo, vai sieltä päin tuuli nyt puhaltaakin — sanoi hän. Nyt ymmärrän Carriganin juonet. Se on mukana tässä kaupassa. — Hänen äänensä ei ennustanut hyvää ajajata kohtaan.

Minä selitin lyhyesti asian Urolalle, joka varmalla vakuutuksella lausui ainoastaan sanan: "rakkarit!"

— Tähän se kaiketi nyt meidän kauppamme katkeaa — sanoi översti hammasta purren. — Minä olen menettänyt niin paljon, ett'en voi ostaa mitään hevosta nyt, niin että paras on teidän ottaa Jacksonilta rahat.

Urola katseli häntä silmänräpäyksen kummastuneena, ja vastasi sitte suurimmalla tyyneydellä:

— Jos tahdotte koettaa jossain muualla, niin pysyköön meidän kauppamme. Poika voi lähteä sinne oriilla. Minä en myy sitä roistoille.

Joutuen nähtävästi hiukan hämilleen näistä nopeista käänteistä, joihin asia parin minuutin kuluessa oli joutunut, yskähti översti pari kertaa.

— Onko se tosi tarkoituksenne? sanoi hän lopulta. Jos te uskotte hevosen minulle, jota tuskin tunnette, niin enpä, jumal'avita, heitä, ennenkun olen haalinut teille kokoon kahdeksan tuhatta minäkin, ja vielä jonkun summan palkinnoita kaupan päälle. Mutta nyt meidän täytyy pyyhkiä the Unknown papereista. Carrigan ei saa enää kajota siihen, ja toista ajajaa en tällä kertaa voi saada.

— Minä voin ajaa — sanoi Aatami nuorempi.

— Poika voi ajaa — vakuutti isä. Översti katseli ensin isää, sitten poikaa, jonka harmaat silmät tarkastelivat häntä rävähtämättä.

— Luulenpa, saakeli soikoon, että sinä voit — sanoi hän viimein. — Valjasta ori, sill'aikaa kun minä riennän ilmoittamaan ajajan vaihtoa. Minä tulen paikalla takaisin.

— Tästä saisitte antaa Carriganin kärsiä — sanoi palkintolautakunnan sihteeri, heti kun me — minä seurasin muassa — tulimme palkintotuomarien lavalle.

— Kuinka niin? — kysyi översti hämmästyneenä.

— Ettekö tiedä? Carrigan oli juuri täällä ilmoittamassa, ett'ei hän ajakaan the Unknownia, vaan Sandersonin tammaa, teidän ainoaa vaarallista kilpailijaanne, jonka pitäisi oleman jonkun vedonvälittäjän oma. Ettekö kuule rähinää vedonlyöntipaikalla? Tamma on tuota pikaa tullut suosikiksi yli kaiken kurssin, eikä yleisö tahdo panna ainoata centiä teidän hevostanne vastaan, jonka luullaan tulevan pois pyyhityksi.

— Vai niin! — sanoi översti tyynesti. — Olkaa hyvä ja huomatkaa minun muistutukseni ajajan vaihdosta. The Unknownia ajaa Aa — Aa — mikä lempo sen pojan nimi taas olikaan? — Sen kysymyksen hän teki minulle.

Minä kirjoitin kiireesti pojan nimen paperille ja me riensimme sieltä pois, kulkien vedonlyöntipaikan kautta, jossa oriista tarjottiin monenmoista kurssia, vaikka ilman menestystä.

— Viisikymmentä yhtä vastaan, the Unknown! — huusi Jackson suoraan överstin suuhun, kun me menimme hänen pöytänsä ohitse.

Översti pysähtyi paikalla ja pisti kätensä povitaskuun.

— Tässä on, kolmesataa viisikymmentä — sanoi hän kylmäverisesti.

Vedonvälittäjä nauroi.

— Ei olla arkoja täällä! — kerskui hän ja kirjoitti kuitin vedosta. — Enemmän samaan kurssiin? Viisikymmentä yhtä vastaan! the Unknown!

— Tässä on viitonen lisää — sanoin minä ja sain kuitin niinkuin överstikin.

— Helposti ansaittuja rahoja! — ilkkui vedonvälittäjä.

— Saattaapa olla — mutisi översti, rientäessämme eteenpäin. — Mutta vieköön minut h—vetti, jos joku voi sanoa, että översti Beckridge on pelkuri! Olisin pannut viimeisen centini, joll'en olisi tarvinnut niitä laskujeni suorittamiseen.

Ori oli valmiina, kun me tulimme takaisin ja nähtävästi uljaimmalla tuulellaan, kaapien maata sirojen sulky-ratasten aisoissa vuoron toisella, vuoron toisella etukaviollaan, ja silloin tällöin hangaten hienoa päätään pikku Aatamin olkaan.

— Aja minkä voit — sanoi översti — ja aja parasta menoasi alusta loppuun. Ei kellään toisista ole lähestulkoonkaan samaa kestävyyttä, jos kohta Sandersonin Kentucky-tamma onkin nopeampi. Jos me voimme väsyttää sen, niin ei kukaan vielä tiedä, kuinka käy. Elä siis hätäile ollenkaan, jos se voittaakin pari ensimmäistä kierrosta.

— Ja sen se tekeekin — sanoi hän minulle, kun me lähdimme valjastuspaikalta nähdäksemme pojan ajavan radalle. — Minä en ollenkaan hämmästyisi, vaikka tamma voittaisikin kolme kierrosta yhteen kyytiin ja samalla koko kilpailun.

Aatami nuorempi ajoi radalle niin tyynenä kuin ei olisi koskaan muuta tehnytkään kuin ajanut tuhansien dollarien hevosia. Mutta yleisö nauroi ja vihelsi pienelle, hullunkuriselle olennolle, jonka lyhyet jalat olivat enemmän kuin suoran kulman levällään, ulottuakseen sulkyn aisoille.

Yhdeksän hevosta otti osaa kilpailuun, jonka tähden lähdön järjestäjälläkin oli loppumaton vaiva saadakseen ne kaikki liikkeelle jotakuinkin samaan aikaan. Kahdeksan kertaa peräkkäin soitti hän ne takaisin väärän lähdön vuoksi, ja joka kerta oli Carriganilla kuuma tuska Kentucky-tamman kanssa, jota ei tahtonut saada hillityksi, eikä käännetyksi takaisin lähtöpaikkaan. Mutta niinpä olikin se hyppinyt itsensä hikeen, kun the Unknown sen sijaan totteli joka kerralla heti ja oli sen vuoksi yhtä pirteä kuin radalle tullessaankin. Yhdeksäs lähtö oli tyydyttävä ja hevoset syöksähtivät eteenpäin kaikki yhdessä rykelmässä.

Huimaa vauhtia pölähtivät ne katsojaparvien ohitse, Aatami nuorempi selkä vauhdin suunnassa, näyttäen enemmän jättiläis-sammakolta kuin kilpa-ajajalta, ja ori niin täydessä menossa, että se jo neljännes-patsaan kohdalla oli pari mittaansa toisten edellä. Ja kun puoli penikulmaa oli tultu, oli se jo niin paljon edellä, että poika voi vetäytyä sisäpuolisen aituuksen viereen. Silloin syöksyi Kentucky-tamma, jota alussa tahallaan oli pidätetty jälessä, joukosta ulos ja pääsi aina Aatamin sulkyn pyörän kohdalle, missä se itsepintaisesti pysyttelihe tuskin mittaansa jälempänä. Vauhti oli huima ja tuli toisella penikulman puoliskolla vielä sitäkin kovemmaksi, vaan kumpikaan ei saanut toisestaan voittoa.

Kolmannen neljännes-patsaan kohdalla räpäytti Carrigan tammaa ja silmänräpäyksessä ponnahti se eteenpäin, kilpailijansa rinnalle. Mutta poika hellitti ohjaksia tuuman tai pari ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä taas kaulanmitan edellä.

"Ori voittaa! ori voittaa!" kuului huutoja katsojien joukosta, jotka olivat hurjina innostuksesta, kun molemmat hevoset pyrynä menivät määräpylvään ohitse. Carrigan kohotti vielä kerran ruoskaa kädessään, ja tamma paransi, mutta rikkoi samassa. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä ajoi jo pikku Aatami voittajana palkintolavan ohitse, jylisevien hurraahuutojen kaikuessa. Aika 2:18.

— Hyvin tehty, niin totta kuin elän! — sanoi översti käheällä äänellä. Ja samassa menimme me alas radan portille tapaamaan Aatami nuorempaa, joka pian oli punnittu ja itse johdatti oriin pois.

— Olisi pitänyt yrittää jo ensimmäisestä kierroksesta! — suututteli översti. — Olisi saanut minkä kurssin tahansa, mutta eihän kukaan voinut aavistaa, että tamma rikkoisi ja se pelasti the Unknownin.

Me emme kumpikaan pitäneet vähintäkään lukua seuraavasta kilpailusta, vaan käytimme ajan 2:20:n luokan seuraavaan koetukseen saakka hoitamalla oritta parhaamme mukaan. Översti itse pesi sen kokonaan suurella sienellä, ennenkun silat taas pantiin sen selkään.

— En rohkene toivoakaan — sanoi hän, kun ilmoittaja nosti lippunsa, — mutta hullummasti on sen lurjuksen laita, joka eilen lahjoi Carriganin ja luuli voittavansa viisikymmentä yhdestä, kun minulla ei ollut ajajaa.

Lähtö onnistui jo toisella kerralla, ja tällä kertaa ajoi pikku Aatami, joka voittonsa johdosta oli saanut paikan sisäpuolisen aitauksen vieressä, heti muista edelle, Carrigan kintereillä.

Tämä näytti selvästi päättäneen ajaa täydellä voimalla kierroksen alusta loppuun.

Mutta taas hän erehtyi laskuissaan. Ei kertaakaan onnistunut hänen päästä tuuman vertaa oriin edelle, vaikka hän viimeisellä neljänneksellä yhtenään ripautteli hevosta pitkällä ruoskallaan. Se ei rikkonut, mutta ei voinut muutakaan tehdä kuin pitää paikkansa, niin että nuo komeat juoksijat mennä jymistivät tuomarilavan ohitse toisissaan kiinni, ori tuskin puolta kaulanmittaansa edellä.

— Koetuksen voittanut the Unknown. Aika 2:15 1/2 — julistettiin lavalta.

Översti siristi vasenta silmäänsä. — Tämä alkaa näyttää joltakin — sanoi hän. — Joll'en erehdy, on tamma saanut tarpeensa tästä lystistä.

Vetopankissa vallitsi sanomaton melu, kun suuri joukko, ensimmäisen koetuksen päätyttyä, oli pannut vetoa the Unknownista ja ne nyt tulvivat kantamaan vetorahojansa.

Jackson tuli meitä vastaan. — Tahdotteko ottaa viisikymmentä prosenttia ja peräytyä? — sanoi hän hermostuneesti.

— Eilen ehkä olisin sen tehnyt, ennenkun olin saanut vihiä Carriganin elkeistä, mutta en tänään — vastasi översti päättävästi. — Tavataan ensi koetuksen jälkeen!

— Hän tarjosi enemmän kuin oriin hinnan — sanoin minä vähän säälitellen.

— Se maksaa vielä enemmän, kun saa kiusata sitä lurjusta vielä puoli tuntia. Ja toisekseen ei meillä ole koskaan ollut parempia toiveita kuin juuri nyt.

The Unknown oli yhä vielä sangen reipas, mutta hieman näkyi sentään ponnistus alkavan vaikuttaa siihenkin, niin ett'en minä voinut päästä jonkunlaisesta levottomuudesta.

— Se kyllä kohennakse ennalleen taas — lohdutti översti. Ja Aatami nuorempi arveli varmaksi, ett'ei se missään tapauksessa ollut läheskään niin uupunut kuin tamma.

— Joll'ei vaan Carrigan tee mitään konnankoukkua, niin minä kyllä voitan — sanoi hän. — Mutta mies on vaarallinen.

Översti pureskeli hetken aikaa mietiskellen viiksiänsä.

— Poika on oikeassa — päätti hän lopulta. — Luuletko, että ori tekisi eilisen temppunsa, jos Carrigan antaisi sille ruoskan iskun?

— Ei voi tietää — vastasi Aatami epäillen. — Se tottelee tavallisesti laukan ottaissaan, kun minä vaan viehättelen sitä, mutta en tiedä, mitä se tekee, jos Carrigan lyö sitä.

— Hm! — ymähti översti. — Meidän pitää asettua siten, että näemme, mitä hän tekee. Hoida nyt hevosta parhaasi mukaan, eläkä anna kenenkään vieraan lähestyä sitä. Ja aja sitten niinkuin suinkin kavioista lähtee. Me kaksi piiloudumme sill'aikaa häntä pitämään silmällä — joll'ei teillä ole mitään sitä vastaan.

Minä suostuin ja seurasin häntä radan ulkopuolitse vievää syrjätietä sen vastapäiselle puolelle.

— Jos Carriganilla on mielessä jotain semmoista, kuin minä epäilen olevan — selitti översti tuumansa — niin ei hän ole niin tyhmä, että tekee mitään, ennenkun on tullut pois radan käänteestä. Silloin hän on kauvimpana katsojista ja viimeisellä suoralla kohdalla, jossa jo muutama hevosenmitta merkitsee paljon.

Saavuttuamme sopivaan paikkaan, asetuimme niin mukavasti kuin mahdollista muutamien pensasten suojaan aituuksen sisäpuolelle ja tupakoimme vähän aikaa vaijeten.

— Nyt ne tulevat! — sanoi översti lopulta ja viskasi pois puoleksi poltetun sikarin.

Aluksi näytti kuin kaikki kilpailijat olisivat olleet yhdessä rykelmässä, mutta kun ne tulivat lähemmäksi, näimme me, että kaksi jo oli ratkaisevasti edellä.

Ne lähenivät yhä, the Unknown etumaisena, tamma kintereillään, mutta ei läheskään samalla vauhdilla kuin edellisessä kilpailussa.

— Yksi ja kaksitoista! — sanoi översti pitäen sekuntikelloa kädessään, kun ne sivuuttivat puolipenikulman pylvään. — Carrigan ei kiirehdi tällä kertaa, niin että katsokaa tarkoin, mitä muuta hän tekee.

Noin viisikymmentä askelta ennen kuin ne ajoivat meidän ohitsemme, näin minä Carriganin antavan tuiman lyönnin tammalleen. Se paransi silmänräpäyksessä sellaisella voimalla, että se samassa oli puoli mittaansa oriin edellä, mutta tämäkin paransi heti menoaan. Sekunnin tai pari juoksivat ne rinnan, kun Carrigan taas heilautti piiskaansa, löi hevostaan ja iskeä läimäytti samalla the Unknownia lanteille.

Ori potkasi uskomattoman notkeasti ylös rattaiden tasalle ja alkoi nelistää, vaan tamma juoksi ohitse ja oli seuraavassa sekunnissa jo pari mittaansa edellä. — "Sooh, poika! Sooh, poika!" kuului samassa pikku Aatamin ääni, joka vaikutti kerrassaan ihmeellisesti oriisen. Se otti enää vaan yhden laukka-askeleen, ravisti päätään ja mennä kääpäsi eteenpäin tuiminta ravia.

— Näittekö? — kysyi översti, kun me juoksimme alas radalle päin. — Tätä kierrosta ei lueta hänen hyväksensä, siitä olen varma — lisäsi hän hengästyneenä, kun me juoksimme radalta kilpatuomarien lavalle päin, heti paikalla panemaan vastalausettamme.

Mutta sitä ei tarvittukaan, sillä emme olleet kauvas ehtineet, kun jo katselijaparvelta kuului myrskyisä huuto:. — "The Unknown! the Unknown! the Unknown voittaa!"

Viimeinen vimmattu ponnistus oli kokonaan lamauttanut tamman. The Unknown tuli joka sekunti sitä lähemmäksi, pääsi viimeisten sadan askeleen matkalla sen rinnalle, ja tuli perille niinkuin vihuri, voittaen kokonaisen mittansa.

Me riensimme suoraan valjastuspaikalle, johon ehdimme yhtaikaa Aatami nuoremman kanssa. Hän oli valkea kuin palttina ja näytti ainoastaan vaivoin pysyvän sulkyssään.

— Nostakaa minut alas — sanoi hän vaivaloisesti. — Ori potkasi sääreeni. Minä luulen, että se on poikki.

Översti nosti hänet vaakaan ja tuki häntä, niin että hän punnitessa voi seista toisella jalallaan.

— Minä voitin sittenkin — sanoi pikku Aatami, överstin kantaessa häntä eräälle penkille ja kääriessä takkinsa palloon hänen päänsä alle. Ja sitten hän pyörtyi.

Översti ei vastannut mitään, ehkä sen vuoksi, että juuri samassa pari suurta kyyneltä valahti hänen viiksiinsä. Mutta kun minä saavuin takaisin lääkärin seurassa, joka oli katsojain joukossa, sanoi hän jurosti:

— Minä kutsuin tuota poikaa kerran pöllöksi, mutta pöllö minä olen ollut itse, antaessani koskaan kenenkään muun ajaa the Unknownia.

Sääri oli poikki ja pantiin viipymättä lastoihin, jonka jälkeen Aatami nuorempi muutettiin hotelliin, jossa översti antoi hänelle oman huoneensa ja maksoi etukäteen runsaan summan niistä viikoista, jotka tapaturmaan joutuneen pienokais-ajajan täytyi viipyä siellä. — "Kaikkein paraskaan ei ole liiaksi hyvää hänelle", oli överstin määräys ravintolan isännälle.

Isä Aatami rauhoittui jotensakin pian ja helposti, kun kuuli, että poika jo jonkun viikon kuluttua kykenisi jaloilleen. Onhan sekin mahdollista, että ne kaksituhatta dollaria, jotka hän samalla sai kilpailusta 2:20 luokassa, jossain määrin tyynnyttivät häntä pikku Aatamin onnettomuudesta.

Ja kun me tulimme takaisin Chicagoon, tarjosi översti voittonsa kunniaksi komeat päivälliset, joissa juotiin yksin Jacksoninkin malja — vaikka sitten vasta, kun ensin oli juotu kymmenkunnan kertaa Aatami Urolain, isän ja pojan, sekä the Unknownin onneksi.