Front matter

Kirj.

Leo Tolstoi

WSOY, Porvoo, 1912.

Sevastopoli joulukuulla 1854.

Aamurusko alkaa juuri kullata taivaanrantaa Sapun-vuoren yläpuolella. Tummansininen merenpinta on jo heittänyt yltään yön hämärän ja odottaa vain auringon ensimmäistä sädettä alottaakseen iloisen värileikkinsä. Merenpoukamasta huokuu kylmää ja sumua; lunta ei ole missään — kaikki on mustana, mutta pureva aamupakkanen käy kasvoihin ja narskahtelee jalan alla, ja vain meren etäinen, taukoamaton kohina, jonka silloin tällöin keskeyttää Sevastopolista kuuluva laukausten jyminä, häiritsee aamun hiljaisuutta. Laivoilla on kaikki vaiti; tiimalasi näyttää kahdeksaa.

Severnajan puolella alkaa yön hiljaisuus vähitellen vaihtua päivän häärinään: tuolla kulkee vahtisotamiehiä kiväärejään kalisuttaen, tuossa tohtori jo kiiruhtaa sairashuoneelle, tuossa kömpii sotamies maaluolasta, pesee jäisellä vedellä ahavoittuneet kasvonsa ja kääntyen rusottavaa itää kohti ristii nopeasti silmänsä rukoillen Jumalaa. Tuossa taas mennä kitkuttavat natisten korkeat, raskaat kamelien vetämät madzhara-vankkurit, kuljettaen hautuumaalle vainajain verisiä ruumiita, joita ne ovat miltei täpötäyteen kuormatut… Kun lähestytte satamaa, tuoksahtaa omituinen kivihiilen, lannan, märän ja naudanlihan haju vastaanne; sataa laatua tavaraa: halkoja, lihaa, vallikoppia, jauhoja, rautaa y.m. — on kasottain maallenousupaikan läheisyydessä. Eri rykmentteihin kuuluvia sotamiehiä, toiset reppuineen ja kivääreineen, toiset reputta ja kiväärittä, tunkeilee täällä joukolla, tupakoiden, riidellen, raahaten kuormia höyryalukseen, joka savua tuprutellen kelluu sillan kohdalla; pikkuveneitä täynnä kaikenlaista kansaa — sotilaita, merimiehiä, kauppiaita, naisia — laskee rantaan ja vesille.

— Grafskajaanko teidän jalosukuisuutenne? Suvaitkaahan, — tarjoo teille palvelustaan kaksi tai kolme eronsaanutta matruusia nousten veneistään.

Valitsette sen, joka on lähinnä, harppaatte ruskean, puolimädänneen hevosenraadon yli, joka viruu liejussa veneen vieressä, ja käytte peräsimeen. Lähdette rannasta. Yltympärillänne on aamuauringossa välkkyvä meri, edessänne vanha matruusi kamelinnahkaisessa päällystakissaan ja nuori valkotukkainen poika, jotka molemmat vaitiollen hartaasti vetävät airoillaan. Katselette monijuovaisia laivajättiläisiä, joita sekä lähellä että kaukana keinuu lahdella — pieniä purjeveneitä, jotka mustina pisteinä liikkuvat taivaansinisellä merenpinnalla — kauniita, kirkasvärisiä kaupungin rakennuksia, joita aamuauringon ruusunhohtoiset säteet kultaavat tuolla puolen — aallonmurtajan valkoista vaahtoviirua ja upotettujen laivojen mustia mastonhuippuja, jotka siellä täällä surullisesti törröttävät vedestä — kaukaista vihollislaivastoa, joka häämöttää meren kuulakassa etäisyydessä — vaahtopäisiä laineita, joissa airojen nostamat suolarakkulat hyppelevät, — kuuntelette tasaista äänenhuminaa, joka vettä pitkin kiitää luoksenne, ja Sevastopolin mahtavaa ampumisen jymyä, joka teistä tuntuu yhä kasvavan.

Voineekohan ajatus, että tekin olette nyt Sevastopolissa, olla herättämättä sielussanne jonkinlaista miehuuden ja ylpeyden tunnetta ja voineekohan veri olla nopeammin virtaamatta suonissanne!

— Laskette suoraan Kistentinille (Konstantinille), teidän jalosukuisuutenne — sanoo teille vanha matruusi ja kääntyy tarkastamaan suuntaa, jonka annatte veneelle ohjaten oikealle.

— Onpas siinä vielä kaikki kanuunat, — huomauttaa vaaleatukkainen nuorukainen, tarkastellen laivaa, kun soudatte ohitse.

— Kuinkas sitten: se on uusi, siinä se Kornilov oli — virkkaa ukko, hänkin laivaa silmäillen.

— Katsohan, missä räjähti! — sanoo poika pitkän vaitiolon jälkeen, katsellen hajoavaa valkeaa savupilveä, joka äkkiä on ilmestynyt korkealle ilmaan lahden eteläisellä puolella ja jota seuraa räjähtäneen pommin räikeä pamaus.

— Se se nyt uudesta patteristaan ampuu, — lisää ukko ja sylkäisee välinpitämättömästi kouriinsa. — No, ala kiskoa, Mishka! parkaasin ohi painamme. — Ja venosenne soluu sukkelaan lahden leveillä mainingeilla, painuu tosiaankin sivu raskaan parkaasin, jota monine päälletysten sullottuine jauhomattoineen kömpelöt sotamiehet epätasaisesti soutavat, ja laskee kaikenlaisten rantaan kytkettyjen veneiden joukkoon Grafskajan laiturille.

Rantakadulla liikkuu meluten harmaita sotamiesjoukkoja, mustanuttuisia matruuseja ja kirjavia naisia. Akat myyvät vehnäleipiä, venäläiset talonpojat samovaareineen kaupitsevat huutaen varimakeaansa, ja heti ensimmäisillä porrasaskelmilla ajelehtii kaikenkokoisia ruostuneita tykinkuulia, pommeja, kartesseja ja valurautaisia kanuunia. Vähän kauempana on suuri tori, jossa huiskin haiskin viruu suunnattoman suuria hirsiä, kanuunanlavetteja, makaavia sotamiehiä; seisoo hevosia, kuormarattaita, vihreitä tykkejä ja kuulavaunuja, kytkettyjä kiväärejä; kulkee sotamiehiä, matruuseja, upseereja, naisia, lapsia ja kauppiaita — kuljetetaan vankkureilla heiniä, jauhomattoja ja tynnyreitä; siellä täällä ajaa kasakka ja upseeri ohi ratsain, kenraali roskissa. Oikealla puolen on katu suljettu vallituksella, ja ampuma-aukoissa seisoo pieniä kanuunia, joiden lähellä istuu matruusi piippuaan polttaen. Vasemmalla on kaunis talo, jonka roomalaisnumeroisen otsaman alla seisoo sotamiehiä ja veriset paarit, — kaikkialla näette sotilasleirin vastenmielisiä jälkiä. Ensimmäinen vaikutelmanne on ehdottomasti perin vastenmielinen; leiri- ja kaupunkilaiselämän kummallinen sekotus, kauniin kaupungin ja nokisten vartiotulien, ei suinkaan ole kaunista, vaan tuntuu inhottavalta sekamelskalta; tuntuu melkein kuin kaikki olisivat pelon, vallassa, hyörisivät tietämättä mitä tekevät. Mutta katsokaahan tarkemmin noiden ihmisten kasvoihin, jotka liikkuvat ympärillänne, niin ajattelette kokonaan toista. Tarkastakaahan vain tuota kuormastosotamiestä, joka vie juomaan ruskeaa kolmivaljakkoa ja niin rauhallisesti hyräilee jotain itsekseen, että heti näkee, ettei hän suinkaan joudu ymmälle tuossa kirjavassa joukossa, jota ei hänelle ole olemassakaan, vaan tekee tehtävänsä, olkoonpa se millainen hyvänsä — juottaa hevosen tai raahaa tykkiä — yhtä rauhallisesti, varmasti ja huolettomasti kuin kaikki tuo tapahtuisi jossain Tulassa tai Saranskissa. Saman ilmeen luette sekä upseerin kasvoilla, joka moitteettoman valkeat hansikkaat kädessä astuu ohitsenne, että matruusin, joka istuu tupakoiden vallituksella, sekä työsotamiesten, jotka paareineen odottavat entisen seurahuoneen portailla että neitosen, joka peläten likaavansa ruusunpunaisen hameensa hyppelee kiveltä kivelle kadun poikki.

Niin! Teidät kohtaa varmasti pettymys, jos saavutte Sevastopoliin ensi kertaa. Turhaan etsitte yhdenkään kasvoilla hätäilemisen, hämmingin tai edes innostuksen, kuolemaan valmiuden, päättäväisyyden merkkiä; sellaista ette löydä missään: näette arki-ihmisiä rauhallisesti tekemässä arkitehtäviään, niin että kenties syytätte itseänne tyhjästä intoilusta, rupeatte vähän epäilemään Sevastopolin puolustajain sankarillisuutta, josta teissä ovat herättäneet ajatuksen kertomukset, kuvaukset ja oma kuulemanne ja näkemänne Severnajan puolella. Mutta ennenkuin rupeatte epäilemään, menkää vallinsarville, katselkaa Sevastopolin puolustajia itse puolustuspaikalla tai pikemmin menkää suoraan vastapäätä olevaan taloon, Sevastopolin entiseen seurahuoneeseen, jonka portailla seisoo sotamiehiä paareineen, — siellä näette Sevastopolin puolustajat, näette kauhistuttavia ja surullisia, suurenmoisia ja naurettavia, mutta ihmeellisiä, mieltäylentäviä näkyjä.

Astutte seurahuoneen suureen saliin. Tuskin olette avannut oven, kun näette telttasängyissä ja parhaastaan lattialla neljä- tai viisikymmentä raajapuoleksi leikattua ja mitä vaikeimmin haavottunutta sairasta, joiden sekä näkö että haju pöyristyttää teitä. Elkää uskoko tunnetta, joka pidättää teitä salin kynnyksellä — se on huono tunne; astukaa vain eteenpäin, elkää hävetkö, että tulitte ikäänkuin katselemaan kärsiviä, elkää hävetkö mennä vuoteen viereen ja jutella heidän kanssaan: onnettomat näkevät mielellään inhimillisiä, myötätuntoisia kasvoja, kertovat mielellään kärsimyksistään ja mielellään kuuntelevat rakkauden ja osanoton sanoja. Käytte vuoteiden välissä ja etsitte vähimmin ankaria ja kärsiviä kasvoja, joita rohkenisitte lähestyä puhellaksenne.

— Mihin sinä olet haavottunut? — kysytte epäröiden ja arasti vanhalta perin laihtuneelta sotilaalta, joka vuoteellaan istuen seuraa teitä hyväntahtoisin katsein ja ikäänkuin kutsuu luokseen. Sanon: "kysytte arasti", sillä paitsi syvää myötätuntoa, herättävät kärsimykset jostain syystä myöskin loukkaamisen pelon ja suurta kunnioitusta sitä kohtaan, joka niitä kantaa.

— Jalkaan, — vastaa sotamies; mutta samalla huomaatte peiton poimuista, ettei hänellä jalkaa olekaan. — Jumalan kiitos nyt, — lisää hän: — pois rupean jo pyrkimään.

— Kauanko olet ollut haavottuneena?

— Johan se on seitsemäs viikko menossa, teidän jalosukuisuutenne!

— Onkos nyt kovia kipuja?

— Ei, ei nyt enää ole kipuja; vain pahoiksi ilmoiksi aivan kuin pohkeessa repisi, muuten ei yhtään.

— Kuinka oikein tulit haavotetuksi?

— Viidennellä sarvella, teidän jalosukuisuutenne, kun ensimmäinen pommitus oli: tähtäsin tykkiä ja rupesin menemään, niinkuin ainakin, toiselle ampumareiälle, kun se iskee minua jalkaan, että ihankuin kuoppaan putosin. Ei muuta kuin jalka poissa.

— Eikös kovasti koskenut ensi hetkellä?

— Eipä liioin; vain niinkuin jollain tulisella olisi tyrkätty jalkaan.

— No, entäs sitten?

— Sitten ei enää mitään; vasta kun nahkaa vetivät tiukemmalle, rupesi niinkuin kirvelemään. Pääasia on, teidän jalosukuisuutenne, ettei ajattele mitään: kun et ajattele, niin ei se olekaan mitään. Paha tulee enimmäkseen siitä, että ihminen ajattelee.

Tällöin lähestyy teitä nainen puettuna harmahtavaan juovikkaaseen hameeseen ja mustaan huiviin kiedottuna; hän sekaantuu keskusteluunne ja rupeaa kertomaan matruusista, hänen kärsimyksistään, epätoivoisesta tilasta, jossa hän oli ollut neljä viikkoa, siitä kuinka hän haavottuneena oli pysähyttänyt paarit nähdäkseen meikäläisten patterin yhteislaukauksen, kuinka suuriruhtinaat olivat puhelleet hänen kanssaan ja lahjottaneet hänelle 25 ruplaa ja kuinka hän oli sanonut heille, että hän tahtoo taas vallinsarvelle opettamaan nuoria, vaikkei itse enää kykenekään työhön. Kertoen kaiken tuon yhdessä henkäyksessä nainen katsoo milloin teihin, milloin matruusiin, joka poispäin kääntyneenä ja ikäänkuin kuuntelematta nyppii päänalusellaan liinannukkaa, ja hänen silmistään loistaa aivan kuin hurmaus.

— Se on emäntäni, teidän jalosukuisuutenne! — huomauttaa teille matruusi, aivankuin sanoisi: "elkää panko pahaksenne. Tietäähän akkaväen — tyhmiä lavertelevat."

Te alatte ymmärtää Sevastopolin puolustajia; teitä rupeaa jostain syystä hävettämään tuon miehen edessä. Teitä haluttaisi sanoa hänelle kovin paljon ilmaistaksenne myötätuntonne ja ihmettelynne; mutta te ette löydä sanoja tai olette tyytymätön niihin, jotka johtuvat mieleenne, — ja niin te vaieten kumarrutte tuon vaiteliaan, itsetiedottoman suuruuden ja mielenlujuuden, tuon oman arvonsa kainostelun edessä.

— No niin, Jumala suokoon sinun pian parantua, — sanotte hänelle ja pysähdytte toisen sairaan viereen, joka makaa lattialla ja näyttää sietämättömissä tuskissa odottavan kuolemaa.

Se on vaalea verinen mies, jolla on pöhöttyneet kalpeat kasvot. Hän makaa selällään, vasen käsi heitettynä taaksepäin, asennossa, joka ilmaisee hirveätä tuskaa. Kuivasta avoimesta suusta pääsee vaivoin koriseva hengitys; vaaleansiniset tinamaiset silmät ovat kääntyneet nurin ja poispudonneen peiton alta pistää näkyviin oikean käden tynkä, joka on kääritty siteisiin. Väkevä kalmanhaju pöyristyttää teitä, ja kuluttava sisäinen kuume, joka tunkee läpi kärsivän kaikkien elimien, aivankuin tunkee läpi teidänkin ruumiinne.

— Onkos hän tajuttomana? — kysytte naiselta, joka käy perässänne ja katselee teitä ystävällisesti kuin omaa sukulaistaan.

— Ei, kuulee vielä, mutta kovin on huono, — virkkaa hän kuiskaten. — Annoin sille äsken vähän teetä — vaikk'on vieras, täytyy toki sääliä, — niin tuskin maistoi.

— Miltäs nyt tuntuu? — kysytte te häneltä. Haavottunut kääntää silmäteränsä sinne päin, mistä äänenne kuuluu, mutta ei näe eikä ymmärrä teitä.

Sydäntä kouristaa.

Vähän tuonnempana näette vanhan sotamiehen, joka muuttaa paitaa. Hänen kasvonsa ja ruumiinsa ovat kalmankellertävät ja aivan kuin luurangolla. Kättä ei hänellä ole: se on olkapäätä myöten leikattu pois. Hän istuu pää pystyssä, hän on parantunut; mutta elottomasta, himmeästä katseesta, kasvojen kammottavasta laihuudesta ja kurtuista näette, että tuo ihmisolento on jo elänyt parhaimman osan elämästään.

Toisella puolella näette telttasängyssä kärsivät, kalpeat ja hennot naiskasvot, joiden poskipäillä hehkuva punerrus leikkii.

— Tuota meidän matruusinvaimoa sipaisi viidentenä päivänä pommi jalkaan, — kertoo teille oppaanne: — vei päivällistä miehelleen vallinsarvelle.

— No, poisko leikattiin?

— Yläpuolelta polven leikattiin.

Nyt, jos teillä on vahvat hermot, menette ovesta vasemmalle: siinä huoneessa toimitetaan sitomiset ja leikkaukset. Näette siellä tohtorit kyynäspäitä myöten verisine käsineen ja kalpeine, synkkine muotoineen työssä telttasängyn ympärillä, jossa avoimin silmin ja kuin houreessa puhuen tolkuttomia, väliin yksinkertaisia ja liikuttavia sanoja makaa haavottunut kloroformin vaikutuksen alaisena. Tohtorit tekevät inhottavaa, mutta terveellistä leikkaustyötään. Te näette kuinka terävä käyrä veitsi tunkee valkeaan terveeseen lihaan, näette kuinka haavottunut yhtäkkiä kammottavasti, vihlovasti kirkaisten ja sadatellen herää tuntoihinsa, kuinka välskäri viskaa nurkkaan poisleikatun käden, näette kuinka paareilla samassa huoneessa lepää toinen haavottunut, joka katsellen toverinsa leikkausta lyyhistyy kasaan ja voihkii, ei niin paljon ruumiillisesta kivusta kuin henkisistä odotuksen tuskista, — näette kauhistavia, mieltäjärkyttäviä näkyjä, näette sodan — ei säännöllisessä, kauniissa ja loistavassa rintamassa musiikin soidessa ja rumpujen päristessä, lippujen liehuessa ja kenraalien pyörähdellessä ratsuillaan, vaan näette sodan todellisessa ilmauksessaan, — veressä, kärsimyksissä, kuolemassa…

Astuessanne ulos tästä kärsimysten talosta tunnette ehdottomasti elpymisen tunnetta, hengitätte täysin rinnoin raikasta ilmaa, nautitte oman terveytenne tunnosta, mutta samalla ammennatte näiden kärsimysten tarkastamisesta oman mitättömyytenne tunnon ja tyynesti, epäröimättä menette vallin sarville…

"Mitä merkitsee minunlaiseni maan madon kärsimykset ja kuolema tuollaisten kärsimysten ja tuollaisten kuolojen rinnalla!" Mutta pilvettömän taivaan, helottavan auringon, kauniin kaupungin, avoimen kirkon ja eri tahoille liikkuvan sotilasväen katseleminen saa pian taas mielenne tavallisen huolettomuuden, pikku huolien ja nykyhetkeen viehtymisen tilaan.

Vastaanne tulee kenties kirkosta jonkun upseerin hautajaissaatto ruusunpunaisine ruumisarkkuineen, musiikkeineen ja liehuvine kirkkolippuineen; korviinne kuuluu kenties ampumisen ääntä vallinsarvilta, mutta se ei saata teitä äskeisiin ajatuksiinne, hautajaissaatto näyttää teistä vain kauniilta sotaiselta näytelmältä, laukausten äänet — kauniilta sotaisilta ääniltä, ettekä te yhdistä tuohon näytelmään ettekä noihin ääniin selvää, omaan itseenne kohdistuvaa ajatusta kärsimyksistä ja kuolemasta, niinkuin teitte sitomispaikassa.

Kun olette sivuuttanut kirkon ja vallituksen, tulette kaupungin vilkkainta sisäistä elämää sykkivään osaan. Molemmin puolin on puotien ja ravintolain kylttejä. Kauppiaat, hattu- ja huivipäiset naiset, keikailevat upseerit — kaikki puhuu asukkaiden mielenlujuudesta, itseluottamuksesta, varmuudesta.

Poiketkaa ravintolaan oikealle, jos tahdotte kuunnella merimiesten ja upseerien juttuja: siellä varmaankin jo tarinoidaan viime yöstä, Fenjkasta, 24:n päivän taistelusta, siitä kuinka kalliilla hinnalla ja rumalla tavalla tarjotaan kyljyksiä ja mitenkä mikin toveri sai surmansa.

— Hitto vie, kuinka meillä nyt on asiat huonosti! — sanoo bassoäänellä valkoverinen, viiksetön meriupseeri, jonka olan yli riippuu kudottu vihreä vyöhikkö.

— Missä meillä? — kysyy toinen.

— Neljännellä vallinsarvella — vastaa nuori upseeri, ja te katsahdatte ehdottomasti mitä suurimmalla huomaavaisuudella jopa kunnioituksella valkoveriseen upseeriin hänen sanoessaan: "neljännellä vallinsarvella". Hänen suuri ujostelemattomuutensa, huitomisensa käsillään, kova naurunsa ja äänensä, mikä kaikki teistä on tuntunut julkeudelta, näyttää teistä nyt olevan vain merkkinä siitä perin pöyhistelevästä mielentilasta, johon nuo hyvin nuoret miehet joutuvat vaaran jälkeen; niinpä luulette hänen kertovan kuinka huonosti neljännellä vallinsarvella on asiat pommien ja kuulien vuoksi: vielä mitä! huonosti on sen vuoksi, että on niin paljo likaa. "Mahdotonta mennä patterille", — virkkaa hän, osottaen saappaitaan, jotka yläpuolelle pohkeiden ovat lian peitossa. — "Ja minulta taas parhaimman tykkipäällysmiehen ampuivat, suoraan otsaan pamahuttivat", virkkaa toinen. "Kenen sitten? Mitjuhinin? Eihän… no, tuodaankos sieltä vasikanpaistia, senkin kanaljat!" lisää hän ravintolan palvelijalle… Ei Mitjuhinin, vaan Abramovin. Se poika oli kuudessa hyökkäyksessä mukana.

Pöydän toisessa kulmassa, kyljys- ja hernelautasten sekä pullon takana, jossa on hapanta, "bordeaux'ksi" nimitettyä Kriminviiniä, istuu kaksi jalkaväenupseeria: toinen, nuori, jolla on punainen kaulus ja kaksi tähteä sinellissä, kertoo toiselle, jolla on musta kaulus eikä yhtään tähteä, Alman taistelusta. Edellinen on jo hieman hutikassa ja siitä, että hän tuon tuostakin pysähtelee kertoessaan, epävarmasta katseesta, joka ilmaisee epäilyä, ettei häntä uskota, ja ennen kaikkea siitä liika suurenmoisesta osasta, jota hän kaikessa tuossa näyttelee ja että kaikki on liika kauheaa, huomaa, että hän poikkeaa koko joukon vääristelemättömästä totuudesta. Mutta eihän teitä liikuta nuo kertomukset, joita kauan vielä tulette kuulemaan Venäjän joka kolkassa: te tahdotte mieluummin mennä vallinsarville, nimenomaan neljännelle, josta teille on niin paljon ja niin monella eri tavalla kerrottu. Kun joku sanoo olleensa neljännellä vallinsarvella, niin hän sanoo sen erityisellä mielihyvällä ja ylpeydellä; kun joku sanoo: menen neljännelle vallinsarvelle, niin hänessä pakostakin huomaa pientä mielenkuohua tai kovin suurta kylmäverisyyttä; kun tahdotaan tehdä pilaa jostakusta, niin sanotaan: sinutpa pitäisi panna neljännelle vallinsarvelle; kun kohdataan paarit ja kysytään: mistä? niin useimmiten vastataan: neljänneltä vallinsarvelta. Yleensä on kaksi aivan erilaista mielipidettä tuosta kauheasta vallinsarvesta: niiden, jotka eivät koskaan ole siellä olleet ja jotka ovat vakuutetut siitä, että neljäs vallinsarvi on varma hauta jokaiselle, joka vain sinne menee, sekä sitten niiden, jotka elävät siellä, kuten valkoverinen laivavänrikki, ja jotka, kun puhuvat siitä, kertovat teille onko siellä kuiva vai likaa, lämmin vai kylmä maaluolassa j.n.e.

Sen puolentunnin kuluessa, jonka vietitte ravintolassa, on sää kerinnyt muuttua: yli meren levinnyt sumu on kokoontunut harmaiksi, ikäviksi, kosteiksi pilviksi ja peittänyt auringon; surullista usvaa vihmoo alas, kastellen katot, katukäytävät ja sotilasviitat…

Kun olette sivuuttanut vielä yhden vallituksen, käännytte portista oikealle ja astutte ylös suurta katua pitkin. Tämän vallituksen takana ovat talot kadun molemmilla puolilla asumattomina, kylttejä ei ole, ovet ovat laudoilla teljetyt, ikkunat säpäleinä, missä on seinännurkka luhistunut, missä katto puhki. Rakennukset näyttävät iäkkäiltä, kaikenlaista surua ja puutetta kokeneilta sotavanhuksilta, jotka ylpeästi ja vähän halveksien katselevat teitä. Kulkiessanne kompastelette tiellä ajelehtiviin tykinkuuliin ja vesikuoppiin, joita pommit ovat kaivaneet kiviseen maaperään. Kadulla kohtaatte ja ehätätte sotamiesosastoja, jalkakasakoita, upseereja; silloin tällöin tulee vastaanne nainen tai lapsi, mutta ei enää hattupäinen nainen, vaan matruusin eukko vanhassa turkissa ja sotilassaappaissa. Kuljettuanne kauemmas katua pitkin ja laskeuduttuanne matalan mäen rinteen alle, ette ympärillänne enää näe taloja, vaan raunioita, kiviröykkiöitä, lautakasoja, pölkkyjä, saviläjiä, edessänne jyrkällä mäellä huomaatte mustan likaisen alan, jonka kaivannot ristiinrastiin uurtavat, ja tuo se juuri on nyt neljäs vallinsarvi… Täällä tapaa ihmisiä vielä harvemmassa, naisia ei näe ollenkaan, sotamiehet rientävät, tiellä punottaa veritippoja ja välttämättä kohtaatte täällä neljä sotamiestä paareineen, paareilla kalpean kellertävät kasvot ja verinen sinelli. Jos kysytte: mihin hän on haavottunut? niin paarinkantajat vihaisesti päätään kääntämättä vastaavat: jalkaan tai käteen, jos kysymys on lievästi haavottuneesta; tai ovat jurosti vaiti, jos paareilta ei näy päätä ja niillä lepää kuollut tai vaikeasti haavottunut.

Juuri kun alatte astua mäkeä ylös, viiltää läheltä kuuluva tykinkuulan tai pommin vinkuna vastenmielisesti korviinne. Yhtäkkiä käsitätte, aivan toisella tavalla kuin sitä ennen, niiden äänten merkityksen, joita kuulitte kaupungissa. Jokin vienon lohdullinen muisto välähtää yhtäkkiä mielikuvituksessanne, oma persoonanne alkaa enemmän kiinnittää mieltänne kuin havainnot: teiltä riittää vähemmin huomiota kaikkeen ympärillä olevaan, ja vastenmielinen epäröimisen tunne valtaa teidät äkkiä. Mutta huolimatta tuosta kehnosta äänestä, joka yhtäkkiä vaaran uhatessa on alkanut teissä puhua, te, varsinkin kun katsahdatte sotamieheen, joka käsillään huitoen ja luisuen alasmäkeä vetelässä liassa juoksee täyttä karkua, nauraen ohitsenne, — te pakotatte vaikenemaan tuon äänen, ehdottomasti oikaisette vartalonne, nostatte päänne pystympään ja kiipeätte ylös niljakkaa, savista mäkeä. Tuskin olette taas ponnistellut vähän matkaa ylöspäin, kun oikealla ja vasemmalla puolellanne alkaa suhista tussarin kuulia, ja te jäätte kenties tuumimaan, menisittekö ehkä saartokaivantoa myöten, joka kulkee yhtäsuuntaisesti tien kanssa; mutta saartokaivanto on aina yläpuolelle polven täynnä niin vetelää, keltaista, haisevaa likaa, että ehdottomasti päätätte mennä mäen yli, semminkin kun näette, että kaikki kulkevat sitä tietä. Kun olette astunut parisensataa askelta, tulette ristiin rastiin uurretulle likaiselle alueelle, jota ympäröivät joka puolelta vallikopat, multavallit, kellarit, maaluolat, tykkisillat, joiden päällä suuret valurautaiset kanuunat seisovat ja tykinkuulat säännöllisissä läjissä viruvat. Kaikki tuo näyttää teistä olevan mätkitty siihen ilman mitään tarkotusta, yhteyttä ja järjestystä. Missä istuu patterilla joukko matruuseja, missä seisoo kentän keskellä rikkiammuttu kanuuna puoleksi likaan uponneena, missä taas jalkasotamies kivääreineen menee patterin läpi ja raahaa suurella vaivalla jalkojaan sitkeässä liassa. Mutta kaikkialla, joka puolella ja joka paikassa näette pirstaleita, räjähtäneitä pommeja, tykinkuulia, leirin jälkiä, kaikki tuo uponneena vetelään, sitkeään likaan. Aivan lähellänne olette kuulevinanne tykinkuulan iskun, joka taholta tuntuu kuuluvan erilaisia kuulan ääniä — surisevia kuin mehiläinen, vinhaan viuhuvia tai vinkuvia kuin soittimen kieli, — kuulette hirmuisen jymähdyksen, joka tärisyttää teitä kaikkia ja tuntuu teistä aivan hirvittävältä.

"Tuossa se nyt siis on, se neljäs vallinsarvi, siinä se on, se kamala, todella hirmuinen paikka!" ajattelette itseksenne, tuntien pientä ylpeyden ja valtavaa tukahutetun pelon tunnetta. Mutta herätkäähän haltioistanne: se ei vielä ole neljäs vallinsarvi. Se on Jasonin redutti — verrattain hyvinkin vaaraton paikka eikä ollenkaan kauhea. Tullaksenne neljännelle vallinsarvelle suunnatkaa kulkunne oikealle, samaa kapeaa saartokaivantoa pitkin, jota jalkasotamies selkä kyyryssä kulki. Saartokaivannolla ehkä kohtaatte taas paarit, matruusin, sotamiehen lapioineen, näette miinajohtoja, maaluolia liassa, joihin mahtuu kyyryssä ryömimään vain pari henkeä, siellä näette myöskin Mustanmeren pataljoonain jalkakasakoita, jotka siellä muuttavat jalkaansa, syövät, polttavat piippua ja elävät, näette taas kaikkialla samaa haisevaa likaa, leirin jälkiä ja poisheitettyä malmirautaa kaikissa mahdollisissa muodoissa. Kuljettuanne vielä kolmisensataa askelta tulette uudestaan patterille — tasaiselle kummulle, joka on täynnä kuoppia ja jota mullalla täytetyt vallikopat, tykkisilloilla seisovat kanuunat ja maavallit ympäröivät. Täällä näette kenties nelisen matruusia pelaamassa korttia rintavarustuksen suojassa ja meriupseerin, joka huomattuaan uuden tulokkaan, hyvillä mielin näyttää teille talouttaan ja kaikkea mikä teitä vain voi huvittaa. Tykillä istuen upseeri kiertää niin tyynesti keltaisesta paperista paperossin, niin tyynesti kävelee ampuma-aukolta toiselle, niin tyynesti ja aivan luonnollisesti puhelee kanssanne, että tekin kuulista piittaamatta, joita nyt tiheämpään kuin ennen suhahtelee päänne yli, tekin muututte kylmäveriseksi ja tarkkaavaisesti kyselette ja kuuntelette upseerin kertomuksia. Upseeri kertoo teille — mutta ainoastaan jos kyselette — viidennen päivän pommituksesta, kertoo kuinka hänen patterissaan vain yksi tykki saattoi toimia ja koko tykkimiehistöstä vain kahdeksan miestä jäi jäljelle ja kuinka hän yhtäkaikki seuraavana kuudennen päivän aamuna ammutti kaikilla tykeillä; kertoo teille kuinka viidentenä pommi osui matruusien maaluolaan ja surmasi yksitoista miestä; näyttää teille ampuma-aukoista vihollisen pattereita ja saartokaivantoja, jotka eivät täältä ole kuin 30-40 sylen päässä. Pelkään vain, että kun kurkistatte ampuma-aukosta vihollista, ette kuulien suhinalta näe yhtään mitään, mutta jos näette, niin hyvin näette, että tuo valkoinen kivivalli, joka on niin lähellä teitä ja jonka yllä valkoiset savupilvet hulmahtelevat, juuri tuo valkoinen valli onkin vihollinen — se, niin kuin sotamiehet ja matruusit sanovat.

Saattaapa hyvinkin sattua, että meriupseeri, turhamaisuudesta tahi yksinkertaisesti vain omaksi huvikseen, tahtoo teidän aikananne hieman paukutella. "Komendori ja miehet tykille", ja nelisentoista matruusia, mikä tyrkäten piippua taskuunsa, mikä tukkien korppua suuhunsa, rientää reippaasti ja iloisesti, niin että korkorautaiset saappaat tykkisiltaa tömisyttävät, lataamaan tykkiä. Tarkastakaahan noiden miesten kasvoja, ryhtiä ja liikkeitä: noiden ahavoittuneiden, kulmikkaiden kasvojen jokaisessa rypyssä, jokaisessa lihaksessa, noiden hartiain leveydessä, noiden jalkojen paksuudessa, jotka ovat suunnattomiin saappaisiin pistetyt, jokaisessa liikkeessä — tyynessä, varmassa, maltillisessa — ovat nähtävinä ne pääpiirteet, jotka muodostavat Venäläisen voiman, — yksinkertaisuus ja itsepintainen sitkeys; mutta täällä näkyy vielä jokaisen kasvoilla, että paitsi näitä tärkeimpiä tunnusmerkkejä, sodan vaarat, vihat ja kärsimykset ovat lisänneet niihin vielä oman arvon tunnon ja sekä mielen että tunteen ylevyyden.

Yhtäkkiä hirmuinen, ei ainoastaan kuuloelimiä, vaan koko olemustanne tärisyttävä jymähdys saa teidät vavahtamaan kiireestä kantapäähän. Heti sen jälkeen kuulette etääntyvää kuulan vinkunaa, ja sakea ruudinsavu peittää teidät, tykkisillan ja sillalla liikkuvain matruusien mustat hahmot. Tuon laukauksen johdosta saatte kuulla matruusien monenmoisia puheita ja näette heidän ihastuksensa ja tunteen ilmauksen, jota ette odottanut näkevänne, kenties — se on vihollisvihan, koston tunne, joka piilee jokaisen sielussa. "Ihan ampuma-aukkoon osui; taisi tappaa kaksi… pois kantavat", kuulette iloisia huudahduksia. "Vaan nytkös se kiukustui: tuossa paikassa pamahuttaa tänne", virkkaa joku ja tosiaankin heti kohta sen jälkeen näette leimauksen, savupilven; rintavarustuksella seisova vahtisotamies huutaa: "ty-ykki!" Ja heti sen jälkeen vingahtaa ohitsenne tykinkuula, maiskahtaa maahan ja ruiskuttaa ympärilleen vesivihmaa ja kiviä. Patterin päällikkö tulistuu tykinkuulasta, käskee ladata toisen ja kolmannen tykin, vihollinenkin rupeaa puolestaan vastailemaan, ja te saatte kokea mieltäkiehtovia tunteita, saatte kuulla ja nähdä mieltäkiehtovia asioita. Vahtisotamies taas huutaa: "tykki!" ja te kuulette saman äänen ja iskun, saatte samat vesiroiskeet, tai huutaa: "mörssäri", ja te kuulette tasaista pommin vihellystä, sangen miellyttävää ja sellaista, johon on vaikea yhdistää ajatusta jostain kauheasta, kuulette vihellyksen lähenevän, kiirehtivän, näette mustan pallon, tuntuvan iskun maahan ja pommin kajahtavan räjähdyksen. Viheltäen ja vinkuen lentävät sitten joka suunnalle pirstaleet, suhisevat ilmassa kivet ja räiskyy päällenne lika. Kuunnellessanne noita ääniä te tunnette omituista nautinnon ja samalla pelon tunnetta. Sillä hetkellä kun pommi kiitää teitä kohti, johtuu ehdottomasti mieleenne, että se tappaa teidät; mutta itserakkauden tunne pitää teitä pystyssä, eikä kukaan huomaa veistä, joka vihloo sydäntänne. Mutta samassa kun pommi on lentänyt ohi teihin sattumatta, te taas toinnutte, ja sanomattoman mieluinen elpymisen tunne valtaa, tosin vain hetkeksi, teidät, niin että löydätte jotain erikoisen hurmaavaa vaarassa, tuossa elämän ja kuoleman leikissä; teitä haluttaisi, että kanuunankuulia tai pommeja putoisi yhä ja yhä lähemmä teitä. Mutta vielä huutaa vahtisotamies kuuluvalla, syvällä äänellään: "mörssäri!" vielä pommin vihellys, isku ja räjähdys, ja näiden äänien keralla teitä säpsähdyttää ihmisen voihkina. Tulette haavottuneen luo, joka veressä ja liassa on kauhistavan, epäinhimillisen näköinen, yhtaikaa paarien kanssa. Matruusilta on repeytynyt irti kappale rinnasta. Ensimmäisinä silmänräpäyksinä hänen lian ryvettämillä kasvoillaan kuvastuu vain peljästys ja ikäänkuin teennäinen, ennenaikainen kärsimyksen ilme, joka on ihmiselle sellaisessa asemassa ominainen; mutta samassa kun hänelle tuodaan paarit ja hän lepää paareilla terveellä kyljellään, huomaatte sen muuttuvan aivankuin hurmauksen ja ylevän, sanomattoman ajatuksen ilmeeksi: silmät palavat, hampaat puristuvat yhteen, pää kohoaa suurella ponnistuksella ylemmäs ja samassa kun hänet nostetaan ylös, hän pysähyttää paarit ja suurella vaivalla, vavahtelevalla äänellä sanoo tovereilleen: "hyvästi jääkää, veikot!" vielä tahtoo sanoa jotain, ja näkyy, että tahtoo sanoa jotain liikuttavaa, mutta toistaa vain vielä kerran: "hyvästi jääkää, veikot!" Tällöin matruusitoveri astuu hänen luokseen, panee sotilaslakin päähän, jota haavottunut hänelle kurottaa, ja tyynesti, välinpitämättömästi käsiään heiluttaen palaa tykilleen. "Noin niitä menee joka päivä seitsemän kahdeksan miestä", virkkaa teille meriupseeri, vastaten kauhun ilmeeseen, joka kuvastuu kasvoillanne, haukottelee ja kiertää keltaisesta paperista paperossin…

* * * * *

Niinpä olette siis nähnyt Sevastopolin puolustajat itse puolustuspaikalla ja astelette takaisin, jostain syystä luomatta mitään huomiota tykin ja kiväärinkuuliin, jotka vinkuvat pitkin tietä aina hävitetylle teatterille asti, — astelette tyynin, ylennetyin mielin. Pääasia, lohdullinen vakaumus, jonka tuotte mukananne — se on vakaumus siitä, ettei Venäjän kansan voima milloinkaan murru, — ja tuota voimaa te ette nähnyt noissa monilukuisissa poikkivallituksissa, rintavarustuksissa, ovelasti suunnitelluissa saartokaivannoissa, miinoissa ettekä tykeissä, joista yhdestä enempää kuin toisestakaan ette mitään ymmärtänyt, vaan te näitte sen silmissä, puheissa, ryhdissä, siinä, mitä kutsutaan Sevastopolin puolustajain hengeksi. Sen, minkä he tekevät, sen he tekevät niin yksinkertaisesti, että uskotte heidän vielä voivan tehdä sata kertaa enemmän… voivan tehdä kaikki. Ymmärrätte, että tunne, joka saattaa heidät tekemään työnsä, ei ole se pikkumaisuuden, turhamaisuuden, unohduksen tunne, jota te tunsitte, vaan jokin toinen, mahtavampi ja että se tunne on tehnyt heistä miehiä, jotka yhtä rauhallisesti elävät kuulasateessa, sadan kuoleman uhatessa sen yhden asemesta, jonka alaisia ovat kaikki ihmiset, — eläen näissä oloissa lakkaamattoman työn, valvomisen ja lian keskellä. Kunniamerkin, arvonimen, uhkausten tähden eivät ihmiset voi antautua noihin kauheisiin oloihin: täytyy olla toinen ylevämpi vaikutin. Ja se vaikutin on tunne, joka harvoin ilmenee, on ujo venäläisessä, mutta piilee jokaisen sielun sisimmässä — rakkaus synnyinmaahan. Vasta nyt ovat kertomukset Sevastopolin piirityksen ensimmäisistä ajoista, jolloin kaupungilla ei ollut linnotuksia, ei sotajoukkoja, ei fyysillistä mahdollisuutta pitää puoliaan, eikä kuitenkaan kukaan epäillyt, että se antautuisi viholliselle, — noista ajoista, jolloin tuo vanhojen kreikkalaisten vertainen sankari Kornilov ratsasti pitkin rivejä sanoen: "kuolkaamme, pojat, ennenkuin luovutamme Sevastopolin", ja meidän venäläiset, korupuheista tietämättä, vastasivat: "kuolkaamme! hurraa" — vasta nyt ovat kertomukset noista ajoista lakanneet olemasta teille kauniina historiallisena traditsionina ja muuttuneet varmuudeksi, todellisuudeksi. Selvään ymmärrätte, mielessänne kuvailette ne miehet, joita juuri näitte, niiksi sankareiksi, jotka noina raskaina aikoina eivät sortuneet, vaan ylenivät hengessä ja nautinnolla valmistuivat kuolemaan — ei kaupungin, vaan synnyinmaan puolesta. Aikakausiksi on Venäjänmaahan painanut mahtavat jäljet tuo Sevastopolin sankarirunoelma, jonka sankarina oli Venäjän kansa…

Jo joutuu ilta. Aivan laskunsa edellä on aurinko tullut näkyviin harmaiden pilvien takaa, jotka peittävät taivaan, ja yhtäkkiä valaissut purppuranhohtavalla valolla sinipunervat pilvet ja vihertävän meren, jota peittävät laivat ja veneet ja jota tasaiset, leveät mainingit tuudittavat, sekä kaupungin vaaleat rakennukset ja kaduilla liikkuvan kansan. Vedellä leijailevat vanhanaikaisen valssin säveleet, jota rykmentin soittokunta soittaa bulevardilla, sekä vallin sarvilta kuuluvat laukausten äänet, jotka niitä omituisesti säestävät.

Sevastopoli 25 p. huhtikuuta 1855.

Sevastopoli toukokuulla 1855.

I.

On kulunut jo kuusi kuukautta siitä hetkestä kun ensimmäinen tykinkuula lentää suhahti Sevastopolin vallinsarvilta ja penkoi maata vihollisen varustuksista, ja siitä lähtien on tuhansia pommeja, tykin- ja kiväärinkuulia lakkaamatta lennellyt vallinsarvilta saartokaivantoihin ja saartokaivannoista vallinsarville, ja kuolonenkeli lakkaamatta liidellyt niiden yllä.

Tuhansien kunnianhimo on kerinnyt saada siipeensä, tuhansien kerinnyt tulla tyydytetyksi, paisua, tuhansien tyyntyä kuoleman helmassa. Kuinka monta ruusunpunaista ruumisarkkua ja liinaista peitettä! Mutta yhä kajahtelevat vallinsarvilta samat äänet, yhä samalla ehdottomalla pelolla ja vavistuksella katselevat ranskalaiset leiristään Sevastopolin vallinsarvien kellertävää, myllerrettyä maata kirkkaina iltoina, meidän matruusien valleilla liikkuvia mustia haahmoja, sekä laskevat yhteen ampuma-aukkoja, joista valurautaiset tykit vihaisesti ammottavat; yhä tähystelee perämies-aliupseeri merkinantotornista kiikarilla ranskalaisten monivärisiä haahmoja, heidän pattereitaan, telttojaan, kolonnejaan, jotka liikkuvat vihreällä vuorella, ja saartokaivannoissa hulmahtelevia savupilviä — ja yhä tulvii samalla kuumeisella innolla maailman eri ääriltä kirjavia ihmislaumoja vielä kirjavimpine toiveineen tuolle kohtalokkaalle paikalle. Ja kysymys, jota valtioviisaat eivät ole ratkaisseet, on yhä vielä ratkaisematta ruudilla ja verellä.

II.

Sevastopolin piiritetyssä kaupungissa, bulevardilla huvimajan läheisyydessä soitti rykmentin soittokunta, ja sotilasväkeä sekä naisia käyskenteli käytävillä pyhäpäivän joutilaisuudessa. Kirkas kevätaurinko oli aamulla kohonnut englantilaisten varustusten yläpuolelle, siirtynyt vallinsarville, sitten kaupungin ja Nikolajevskin kasarmin kohdalle ja loistaen yhtä iloisesti kaikille laski nyt kaukaiseen siniseen mereen, joka tasaisesti keinuen hohti hopeankirkkaana.

Pitkä, hieman kyyryselkäinen jalkaväen-upseeri astui puhdasta, mutta ei aivan valkeaa hansikasta käteensä vetäen pienestä sotamiestalosta, jommoisia on rakennettu Morskaja-kadun vasemmalle puolelle, ja miettivästi silmäillen jalkoihinsa lähti astumaan ylös mäkeä bulevardille päin. Upseerin jokapäiväisten kasvojen ilme ei puhunut suurista älynkyvyistä, vaan kyllä vilpittömyydestä, neuvokkuudesta, kunnosta ja taipumuksesta säännöllisyyteen. Hänen vartalonsa oli huonosti kehittynyt, hieman kömpelö ja hänen liikkeensä olivat ujot. Päässä oli hänellä vielä melkein uusi sotilaslakki, ohut, vähän omituisen värinen sinipunerva sinelli, jonka reunuksen alta pilkisti näkyviin kultaiset kellonperät, housut jalkahihnoineen ja puhtaat, välkkyvät vasikannahkaiset saappaat. Häntä olisi saattanut pitää ulkomaalaisena, elleivät hänen kasvonpiirteensä olisi ilmaisseet puhdasta venäläistä syntyperää, tahi adjutanttina taikka rykmentin majotusmestarina (mutta silloinhan hänellä olisi ollut kannukset) tahi sitten upseerina, joka sodan ajaksi oli siirtynyt tänne ratsuväestä tai ehkä kaartista. Hän olikin todella ratsuväestä siirtynyt upseeri ja ajatteli bulevardille noustessaan kirjettä, jonka juuri oli saanut entiseltä toveriltaan, sotapalveluksesta eronneelta tilanomistajalta T:n kuvernementistä ja hänen vaimoltaan, vaalean-sinisilmäiseltä Natashalta, hyvältä ystävättäreltään. Hän muisteli erästä kohtaa, jossa toveri kirjotti:

"Kun meille tuodaan Invalid-lehti, niin Pupka (näin kutsui eronsaanut ulaani vaimoaan) syöksyy suinpäin eteiseen, sieppaa sanomalehden, juoksee sohvalle lehtimajaan, (jossa, muistathan, niin verrattomasti vietimme kanssasi talvi-iltoja, kun rykmentti majaili täällä kaupungissa), ja lukee sellaisella innolla teidän sankaritöistänne, ettet voi sitä kuvitellakaan. Usein sanoo hän sinusta: 'Kas se Mihailov, se vasta on kultainen mies. Minä olen valmis syömään sen suudelmillani, kun tapaan. Hän taistelee vallinsarvilla ja saa ehdottomasti Yrjönristin, ja hänestä kirjotetaan sanomalehtiin… j.n.e., j.n.e… niin että alan jo olla hirveän mustasukkainen sinulle'." Toisessa paikassa hän kirjotti: "meille saapuvat sanomalehdet kauhean myöhään, ja vaikka uutisia muutenkin kuulee paljon, ei niihin kaikkiin ole luottamista. Eilen esimerkiksi kertoivat sinullekin tutut soitannon ihailijattaret, että meidän kasakat muka jo ovat ottaneet vangiksi Napoleonin ja että hän on lähetetty Pietariin; mutta ymmärräthän minkä verran minä sitä uskon. Kertoipa meille vielä eräs Pietarista tullut (hän on ministeristössä erityisiä toimia varten, perin rakastettava ihminen, ja nyt, kun kaupungissa ei ole ketään, niin suurena rattona meille, ettet voi arvatakaan…) niin, hän puhuu varmana asiana, että meikäläiset ovat vallanneet Eupatorian, niin ettei ranskalaisilla enää ole yhteyttä Balaklavan kanssa, ja että meiltä siinä kaatui 200 miestä, vaan ranskalaisilta 15 tuhanteen. Vaimoni oli niin haltioissaan tästä uutisesta, että mellasti koko yön ja sanoo, että sinä hänen aavistuksensa mukaan varmasti olit tässä taistelussa ja kunnostit itseäsi."

Huolimatta niistä sanoista ja lauseista, jotka tahallani olen alleviivannut, ja kirjeen koko sävystä, muisteli alikapteeni Mihailov sanomattoman surullisella nautinnolla kalpeaa ystävätärtään ja kuinka he istuivat iltaisin lehtimajassa ja puhelivat tunteesta, muisteli kunnon ulaanitoveriaan, kuinka hän suuttui ja joutui pietiksi, kun he kabinetissa pelasivat kopekan panoksesta, kuinka vaimo nauroi hänelle, — muisteli näiden ihmisten ystävyyttä häntä kohtaan (ehkäpä hänestä tuntui siinä olevan jotain enempääkin kalpean ystävättärensä puolelta): kaikki nuo henkilöt ympäristöineen vilahtivat hänen mielikuvituksessaan ihmeellisen suloisessa ruusunhohteessa, ja hymyillen muistoilleen hän kosketti kädellään taskua, jossa tuo hänelle niin armas kirje oli.

Muistoistaan johtui alikapteeni Mihailov tahtomattaan unelmiin ja toiveisiin. "Ja kuinka Natasha ihastuukaan ja hämmästyykään", ajatteli hän astellen kapeata poikkikatua pitkin, — "kun hän yht'äkkiä saa Invalidista lukea kuvauksen, kuinka minä ensimmäisenä kapusin tykille ja sain Yrjönristin! Kapteeniksi pääsen varmasti entisen suosituksen perusteella. Sitten ylenen helposti vielä tänä vuonna kenttämajuriksi, koska niin monta meikäläisistä on kaatunut, ja varmaan vielä kaatuu tässä sodassa. Ja sitten tulee taas kahakka, ja minulle, tunnetulle miehelle, annetaan rykmentti… everstiluutnantti… Annannauha kaulaan… eversti…" — ja hän oli jo kenraali, joka suvaitsee käydä tervehtimässä Natashaa, toverinsa leskeä, toverinsa kuoltua näihin aikoihin, kun bulevardimusiikin säveleet rupesivat selvempinä vyörymään hänen kuuluviinsa, kansanjoukko tulvahti häntä vastaan, ja hän näki olevansa bulevardilla entisenä jalkaväen alikapteenina.

III.

Hän lähestyi ensin paviljonkia ja sen vieressä seisovia soittajia, joille nuottitelineiden virkaa toimittavat kumppaninsa pitelivät ja kääntelivät nuotteja ja joiden ympärille enemmän katselemaan kuin kuuntelemaan oli kokoontunut piiri kirjureja, junkkareja ja lapsenhoitajia lapsineen. Paviljongin ympärillä seisoi, istui ja käveli enimmäkseen merimiehiä, ajutantteja ja upseereja valkeat hansikkaat kädessä. Bulevardin suurella lehtokujalla käyskenteli kaikenlaisia upseereja ja kaikenlaisia naisia, harva hatussa, useimmat huivi päässä (tai ilman sekä huivia että hattua), mutta yksikään ei ollut vanha, vaan silmään pisti, että kaikki olivat nuoria. Alhaalla varjoisilla tuoksuavilla valkoakaasia-kujilla käyskenteli ja istuskeli yksinäisiä ryhmiä.

Kukaan ei ollut erittäin iloinen tavatessaan bulevardilla alikapteeni Mihailovin, lukuunottamatta kenties kapteeni Obzhogovia ja Suslikovia, hänen rykmenttitoverejaan, jotka lämpimästi puristivat hänen kättänsä, mutta edellisellä oli kamelinnahkaiset housut eikä hansikkaita, kulunut sinelli, kasvot perin punottavat ja hikiset, toinen taas kiljui niin kovalla äänellä ja ujostelematta, että hävetti kävellä heidän kanssaan, varsinkin valkeihin hansikkaisiin puettujen upseerien edellä, joista erästä ajutanttia alikapteeni Mihailov tervehti, ja toistakin, esikuntaupseeria, olisi voinut tervehtiä, koska oli tavannut hänet kaksi kertaa yhteisen tuttavan luona. Sitäpaitsi mitä huvia hänellä oli kävellä noiden herrojen Obzhogovin ja Suslikovin kanssa, kun he muutenkin paiskasivat kättä kuusi kertaa päivässä. Hänhän oli tullut musiikkia kuuntelemaan.

Häntä olisi haluttanut astua ajutantin luo, jota hän oli tervehtinyt, puhelemaan noiden herrojen kanssa — ei sen vuoksi, että muka kapteenit Obzhogov ja Suslikov sekä luutnantti Pashtetskij ja muut saisivat nähdä hänet puhumassa heidän kanssaan, vaan yksinkertaisesti siksi, että he olivat miellyttäviä ihmisiä, tiesivät kaikki uutiset — ehkä kertoisivatkin jotain.

Vaan miksikäs alikapteeni Mihailov pelkää eikä rohkene mennä heidän luokseen? Entäs jos heidän päähänsä ei pistäkään tervehtiä minua — miettii hän, — tai tervehtivät, mutta puhelevat vain keskenään aivan kuin minua ei olisikaan niillä mailla, tahi menevät matkoihinsa ja minä jään sinne yksin aristokraattien joukkoon. Sana "aristokraatti" (korkeimman missä säädyssä hyvänsä olevan valiopiirin merkityksessä) on meillä Venäjällä, missä sitä kenties ei yleensä pitäisi ollakaan, jo jonkun aikaa ollut suuresti suosittu ja tunkenut yhteiskunnan kaikkiin kerroksiin ja ääriin, minne vain turhamaisuus on päässyt tunkemaan (ja mihin aikoihin ja oloihin tuo surkea viettymys ei tunge?), kauppiaiden, virkamiesten, kirjurien upseerien piiriin, Saratoviin, Mamadyschiin, Visnitaan, kaikkialle missä ihmisiä on. Ja koska Sevastopolin piiritetyssä kaupungissa on ihmisiä paljon, niin on siellä paljon turhamaisuuttakin, s.o. aristokraatteja, vaikka kuolema joka hetki vaanii jokaisen sekä aristokraatin että ei aristokraatin kintereillä.

Kapteeni Obzhogovin mielestä on alikapteeni Mihailov aristokraatti, alikapteeni Mihailovin mielestä on ajutantti Kalugin aristokraatti, koska hän on ajutantti ja "sinuttelee" toista ajutanttia. Ajutantti Kaluginin mielestä taas on kreivi Nordov aristokraatti, koska hän on sivusajutantti.

Turhamaisuutta, turhamaisuutta ja aina vain turhamaisuutta kaikkialla, vieläpä haudan partaalla ja ihmisissä, jotka ovat valmiit kuolemaan ylevän vakaumuksen puolesta. Turhamaisuus! Varmaankin se on meidän aikamme kuvaava piirre, meidän ajallemme omituinen sairaus. Miksikäs entisajan ihmiset eivät tienneet tästä intohimosta, kuten rokosta ja kolerasta? Miksikäs meidän aikanamme on vain kolmea lajia ihmisiä: niitä, jotka omaksuvat turhamaisuuden välttämättömästi olemassa olevana ja siis oikeutettuna tosiasiana ja vastustelematta alistuvat siihen; — niitä, jotka omaksuvat sen onnettomana, mutta voittamattomana olosuhteena ja vihdoin niitä, jotka itsetiedottoman orjamaisesti toimivat sen vaikutuksen alaisina? Miksikäs Homeros ja Shakespeare puhuivat rakkaudesta, maineesta, kärsimyksistä, vaan meidän aikamme kirjallisuus on loppumaton keikailun ja turhamaisuuden romaani?

Alikapteeni kulki pari kertaa epäröiden ohi tuon oman ylimyspiirinsä, vaan kolmannella kerralla teki ponnistuksen ja astui sen luo. Tämän piirin muodosti neljä upseeria: ajutantti Kalugin, Mihailovin tuttava, ajutantti, ruhtinas Galjtsin, joka vieläpä Kalugininkin mielestä oli hieman aristokraatti, eversti Neferdov, eräs niin kutsutuista sadastakahdestakymmenestäkahdesta hienon maailman miehestä (jotka virkaeron saaneina olivat uudelleen ruvenneet palvelukseen ottaakseen osaa tähän sotaan) ja ratsumestari Praskuhin, myöskin yksi noista sadastakahdestakymmenestäkahdesta. Mihailoville onneksi Kalugin oli loistavalla tuulella (kenraali oli juuri puhellut hänen kanssaan hyvin tuttavallisesti ja ruhtinas Galjtsin, joka oli tullut Pietarista, oli asettunut hänen luokseen asumaan): ja katsoi sopivaksi ojentaa kätensä alikapteeni Mihailoville, jota ei kuitenkaan Praskuhin tehnyt, vaikka hyvin usein oli tavannut Mihailovin vallinsarvella, monta monituista kertaa juonut hänen viiniänsä ja viinaansa, vieläpä oli hänelle kaksikymmentä ja puoli ruplaa preferanssivelkaa. Tuntematta vielä sen paremmin ruhtinas Galjtsinia, häntä ei haluttanut näyttää olevansa tavallisen jalkaväen alikapteenin tuttavia. Hän vain tervehti ohimennen.

— No kapteeni, — sanoi Kalugin, — koskas taas vallinsarvelle? Muistattehan kun tavattiin Schwartzin redutilla — eikö ollut kuuma? vai?

— Kuuma oli, — sanoi Mihailov, muistaen kuinka hän sinä yönä hiipiessään saartokaivantoa pitkin vallinsarvelle kohtasi Kaluginin, joka marssi hänen ohitseen terhakkana miehenä reippaasti kalistellen miekkaansa.

— Minun olisi oikeastaan mentävä sinne huomenna, mutta meillä on eräs upseeri sairaana, — jatkoi Mihailov — niin että…

Hän aikoi kertoa, ettei ollut hänen vuoronsa, vaan kun 8:n komppanian päällikkö oli sairaana ja komppaniaan jäisi ainoastaan vänrikki, niin hän piti velvollisuutenaan tarjoutua luutnantti Nepshisetskin sijaan ja senvuoksi menisi jo tänään vallinsarvelle. Kalugin ei häntä kuunnellut.

— Minusta tuntuu, että piakkoin tapahtuu jotakin — sanoi hän ruhtinas Galjtsinille.

— Mitä niin, ei kai tänään mitään? — kysyi arasti Mihailov, katsoen vuoroin Kaluginiin vuoroin Galjtsiniin.

Ei kukaan vastannut. Ruhtinas Galjtsin vain rypisteli kummalla tavalla silmäkulmiaan, katsahti sivu hänen lakkinsa ja, oltuaan vähän aikaa ääneti, virkkoi: — Uhkea tyttö tuo tuossa punainen huivi päässä. Ettekö tunne, kapteeni?

— Se on asuntoni läheltä, erään matruusin tytär — vastasi alikapteeni.

— Mennään ja katsellaan oikein kunnollisesti.

Ja ruhtinas Galjtsin otti kainaloonsa toiselle puolelle Kaluginin, toiselle alikapteenin, edeltäpäin vakuutettuna siitä, ettei tämä voinut olla tuottamatta jälkimmäiselle suurta tyydytystä, mikä todella olikin aivan oikein.

Alikapteeni oli taikauskoinen ja piti suurena syntinä olla näin ennen taistelua tekemisissä naisten kanssa; mutta tällä kertaa hän tekeytyi aika elostelijaksi, jota ruhtinas Galjtsin ja Kalugin eivät nähtävästi kumminkaan uskoneet, mikä tavattomasti hämmästytti punahuivista tyttöä, joka monta kertaa oli huomannut kuinka alikapteeni punastui kulkiessaan hänen ikkunansa ohitse. Praskuhin kulki takana ja tuuppi ehtimiseen ruhtinas Galjtsinia tehden kaikenlaisia huomautuksia ranskankielellä; mutta kun käytävällä ei sopinut kulkemaan neljää rinnakkain niin täytyi hänen kävellä yksin, ja vasta toisessa käänteessä voi ottaa kainaloonsa kuuluisan, urhoollisen meriupseeri Servjaginin, joka oli lähestynyt takaapäin ja ruvennut puheisiin hänen kanssaan, tahtoen hänkin yhtyä aristokraattien piiriin. Kuuluisa urho työnsi iloisesti jäntevän kelpo kätensä Praskuhinin kainaloon, samaisen Praskuhinin, jonka kaikki ja Servjaginkin hyvin tiesivät jotenkin mitättömäksi mieheksi. Kun Praskuhin tehdessään ruhtinas Galjtsinille selkoa tuttavuudestaan tämän merimiehen kanssa kuiskasi hänelle, että se oli kuuluisa urho, niin ruhtinas Galjtsin, joka eilen oli ollut neljännellä vallinsarvella ja nähnyt pommin räjähtävän parinkymmenen askeleen päässä itsestään ja joka niinmuodoin piti itseään ainakin yhtä suurena uroona ja arveli, että hyvin paljon mainetta saavutetaan ihan turhasta — hän ei kiinnittänyt Servjaginiin mitään huomiota! Alikapteeni Mihailoville oli niin mieluista kävellä tuossa seurassa, että hän unohti T:stä saapuneen suloisen kirjeen ja synkät mietteensä, jotka olivat ahdistelleet häntä nyt ennen vallinsarvelle lähtöä. Eikä hän lähtenyt heidän seurastaan ennenkuin he rupesivat puhumaan vain keskenään ja karttamaan hänen katsettaan, näin huomauttaen, että hän saattoi mennä matkaansa, ja vihdoin jättivät hänet siihen. Alikapteeni oli kuitenkin tyytyväinen, ja mennessään junkkari parooni Pesthin ohitse, joka oli viettänyt toissa yön ensi kertaa viidennen vallinsarven salalinnotuksessa ja piti itseään nyt tämän vuoksi sankarina, hän ei ollenkaan loukkaantunut, kun junkkari huomattavan röyhkeällä tavalla rupesi asentoon ja otti lakin päästään.

IV.

Vaan tuskin oli alikapteeni astunut yli asuntonsa kynnyksen, kun kokonaan toiset ajatukset johtuivat hänen mieleensä. Hän näki pienen kamarinsa epätasaisine maalattioineen ja vinoine, paperilla paikattuine ikkunoineen, vanhan sänkynsä ja sen yläpuolelle naulatun maton amatsonin kuvineen ja matolla pari tuulalaista pistoolia, likaisen karttuunipeittoisen vuoteen, jossa hänen asuintoverinsa junkkari makasi, näki Nikitansa, joka pörröistä, rasvaista tukkaansa kynsien nousi lattialta; näki vanhan sinellinsä, juhtinahkaiset saappaansa ja vallinsarvelle menoa varten laitetun eväsmytyn, josta törrötti juustonkannikka ja viinalla täytetyn portteripullon kaula ja muisti yhtäkkiä, että hänen nyt oli mentävä koko yöksi komppaniansa kanssa tykkikaivantoihin.

"Varmasti kaadun tällä kertaa", — ajatteli alikapteeni, — "tunnen sen. Ja lisäksi vielä se, ettei minun olisi tarvinnut mennä, vaan itse tarjouduin. Ja ainahan se tapetaan, joka menee henkeään kaupalle. Ja mikä tuota kirottua Nepshisetskiä sitten vaivaa? Kukaties hän ei olekaan kipeä: ja sellaisen vuoksi sitten tapetaan mies, tapetaan armotta. Vaan jos taas en kaadu, niin varmasti saan ylennyksen. Huomasin kuinka rykmentin päällikköä miellytti kun sanoin: sallikaa minun mennä, jos luutnantti Nepshisetskij on sairas. Ellei lähde majurin valtakirjaa, niin Vladimirin risti ainakin. Menenhän jo kolmattatoista kertaa vallinsarvelle. Voih, 13:han on paha luku. Auttamatta kaadun, tunnen että kaadun; vaan jonkunhan täytyy mennä, eihän vänrikille uskota komppaniaa. Entäs jos tapahtuisi jotakin, — onhan kysymyksessä koko rykmentin, armeijan kunnia. Minun velvollisuuteni on mennä,… niin pyhä velvollisuuteni. Mutta minulla on aavistus." Alikapteeni unohti ettei sellainen milloin voimakkaampana milloin heikompana heräävä aavistus tullut hänelle ensi kertaa silloin kun oli mentävä vallinsarvelle, eikä tiennyt että samanlainen aavistus on voimakkaampana tai heikompana jokaisella taisteluun mennessä. Saatuaan viihdykettä velvollisuuden tunnosta, joka alikapteenilla oli erittäin kehittynyt ja voimakas, hän istui tuolille ja rupesi kirjottamaan jäähyväiskirjettä isälleen. Saatuaan kirjeensä kymmenessä minuutissa kirjotetuksi, hän nousi tuolilta silmät kosteina kyynelistä ja lukien ajatuksissaan kaikki rukouksensa rupesi pukeutumaan. Puolihumalainen ja töykeä palvelija ojensi hänelle laiskasti uuden takin (vanha, jonka alikapteeni tavallisesti puki ylleen vallinsarvelle mennessään ei ollut paikattu).

— Miksikäs takkia ei ole paikattu? Sinä et tee muuta kuin makaat, senkin vetelys! — sanoi vihaisesti Mihailov.

— Makaat? — murahti Nikita: — saat päivät päästään juosta kuin koira; kun väsyt, niin eläppäs: ei muka saisi edes nukahtaa!

— Olet taas juovuksissa, näen minä.

— En ole teidän rahoillanne juonut, mitäs suotta soimaatte.

— Vaiti, tolvana! — karjasi alikapteeni, valmiina lyömään miestä. Jo ennestään kiihtyneenä hän menetti nyt kokonaan malttinsa ja oli loukkaantunut Nikitan töykeydestä, vaikka muuten häntä rakasti jopa hemmottelikin, ja asui hänen kanssaan jo kolmattatoista vuotta.

— Tolvana, tolvana? — matki palvelija: — miksi tolvanaksi haukutte, armollinen herra? onko nyt aika sellaiseen? synti on haukkua.

Mihailov muisti minne oli menossa ja häntä rupesi hävettämään.

— Sinäpäs vasta koettelet miehen kärsivällisyyttä, Nikita! — sanoi hän lempeällä äänellä. — Tämän isäukolleni menevän kirjeen anna olla pöydällä eläkä siihen koske, — lisäsi hän punehtuen.

— Kuulen, herra — sanoi Nikita käyden hellätunteiseksi viinan vaikutuksesta, jota oli juonut, kuten sanoi omilla rahoillaan, ja räpytteli huomattavan itkunhaluisesti silmiään.

Vaan kun alikapteeni sanoi portailla: "hyvästi, Nikita!" niin Nikita purskahti yhtäkkiä pakotettuun itkuntyrskeeseen ja syöksähti suutelemaan herransa kättä. "Hyvästi, herra!" sanoi hän nyyhkyttäen. Vanha matruusin eukko, joka seisoi portailla ei naisena voinut olla hänkään sekaantumatta tähän tuntehikkaaseen kohtaukseen, vaan rupesi likaisella hihallaan pyyhkimään silmiään ja puhua pauhaamaan että kyllä on nyt herroillakin päivät ja millaisia vaivoja ne ottavat päälleen ja että hän, ihmisparka, oli jäänyt leskeksi ja kertoi jo sadannetta kertaa juopuneelle Nikitalle surustaan, kuinka miehensä oli jo ensimmäisessä pommituksessa kaatunut ja kuinka hänen mökkinsä oli raunioiksi ammuttu (se missä hän nyt asui, ei ollut hänen) j.n.e. Herransa mentyä Nikita sytytti piippunsa, pyysi isännän tytärtä hakemaan viinaa ja herkesi pian itkemästä, rupesipa vielä riitelemäänkin akan kanssa sangosta, jonka tämä muka oli särkenyt.

"Ehkäpä tulenkin vain haavotetuksi" — mietiskeli itsekseen alikapteeni, kun hän illan jo hämärtäessä lähestyi komppaniansa kanssa vallinsarvea. — "Mutta mihin? ja kuinka? tuohonko vai tuohon?" — puhui hän itsekseen koskettaen ajatuksissaan vatsaansa ja rintaansa, — "Jos tuohon (hän ajatteli reisiään), ja tekisi kierroksen. Vaan jos tuohon pommin pirstale, niin on loppu!"

Alikapteeni saapui saartokaivantoa pitkin onnellisesti tykkikaivannoille, asetti yhdessä upseerin kanssa miehet pilkkosen pimeässä työhön ja istui pieneen kuoppaan rintavarustuksen suojaan. Ammunta oli laimeaa, vain silloin tällöin välähti milloin meikäläisten milloin sen puolella leimaus ja loistava pomminputki piirsi tulikaaren tummalle tähtitaivaalle. Mutta kaikki pommit putoilivat tykkikaivannon taakse ja oikealle puolelle kauas sieltä, missä alikapteeni istui pienessä kuopassaan. Hän ryyppäsi viinaa, haukkasi juustoa, sytytti paperossin, rukoili Jumalaa, ja kävi hieman nukkumaan.

V.

Ruhtinas Galjtsin, everstiluutnantti Neferdov ja Praskuhin, jota ei kukaan ollut kutsunut, jonka kanssa ei kukaan puhunut, vaan joka yhtäkaikki seurasi uskollisesti heidän kintereillään, kaikki läksivät nyt bulevardilta Kaluginin luo teetä juomaan.

— No niin, sinun juttusi Vasjka Mendelistä, jäi kesken, — virkkoi Kalugin riisuttuaan sinellinsä ja istuutuen ikkunan viereiseen pehmeään mukavaan nojatuoliin, päästellen auki puhtaan hollannin palttinaisen tärkkipaitansa kaulusta: — kuinkas hän sitten joutui naimisiin?

— Sepä oli hassua veliseni! je vous dis, il y avait un temps, on ne parlait que de ca à Petersbourg[1] — sanoi nauraen ruhtinas Galjtsin, hypäten pianotuolilta ja istuen toiselle puolelle ikkunaa lähelle Kaluginia— kerrassaan hullua. Tiedän kaikki yksityisseikkoja myöten. Ja hän rupesi hupaisesti, älykkäästi ja reippaasti kertomaan jotain rakkausjuttua, jonka tässä sivuutamme, koska se ei meitä huvita. Mutta silmiinpistävää oli, ettei ainoastaan ruhtinas Galjtsin, vaan myöskin kaikki muutkin noista herroista, jotka olivat asettuneet mikä ikkunalle mikä pianon ääreen mikä loikomaan jalat ilmassa, näyttivät nyt täällä aivan toisilta ihmisiltä kuin äsken bulevardilla: poissa oli tuo naurettava pöyhkeily ja röyhkeys, jolla he kohtelivat jalkaväenupseereja; täällä omassa piirissään he olivat luonnollisia, varsinkin Kalugin ja ruhtinas Galjtsin, herttaisia, iloisia ja hyviä veljiä. Keskustelu koski pietarilaisia virkatovereita ja tuttavia.

— Mitä Maslovskista?

— Kummastako? henkivartijaulaanista vai hevoskaartilaisesta?

— Minä tunsin ne molemmat. Hevoskaartilainen oli silloin vasta koulusta päässyt poikanulikka. Entäs vanhempi — ratsumestariko?

— Oo, jo aikoja sitten.

— Vieläkös hän reuhkaa mustalaistyttönsä kanssa?

— Ei, hyljännyt on… j.n.e. samaan tapaan.

Sitten istui ruhtinas Galjtsin pianon ääreen ja lauloi mainiosti erään mustalaislaulun. Praskuhin rupesi kenenkään pyytämättä laulamaan toista ääntä, ja teki sen niin hyvin, että häntä pyydettiin jatkamaan, josta hän oli hyvin mielissään.

Palvelija tuli tuoden teetä ynnä kermaa ja rinkeliä hopeisella tarjottimella.

— Tarjoa ruhtinaalle, — sanoi Kalugin.

— Onpa kummallista ajatella, — virkkoi Galjtsin, ottaen teelasin ja mennen ikkunalle: että meillä täällä piiritetyssä kaupungissa on pianomusiikit, teetä kerman kanssa ja sellainen asunto, että totta vie toivoisin toisen samanlaisen Pietarissa.

Jos tällaistakaan näin ei vielä olisi, — virkkoi kaikkeen tyytymätön vanha everstiluutnantti: — niin kerrassaan sietämätöntä olisikin tämä alituinen odotus että jotain tapahtuu… nähdä joka päivä tapettavan ja tapettavan — loppumattomiin — jos sitten vielä täytyisi elää liassa eikä olisi mitään mukavuuksia. —

— Entäs meidän jalkaväen upseerimme, — sanoi Kalugin, — jotka elävät miesten kanssa vallinsarvilla salalinnotuksessa ja syövät sotamiehen ruokaa, — entäs he sitten.

Hekö? Totta on, etteivät he kymmeneen päivään muuta paitaa, vaan he ovatkin sankareita, ihmeellisiä miehiä.

Samassa astui sisään jalkaväenupseeri.

— Minä… minulla on käsky… voisinkohan puhutella ken… hänen ylhäisyyttään kenraali N:n lähettinä? — kysyi hän ujosti, kumartaen.

Kalugin nousi, mutta vastaamatta upseerin tervehdykseen kysyi loukkaavan kohteliaasti ja väkinäinen virallinen hymy huulillaan, eikö hänen sopisi hieman odottaa ja pyytämättä häntä istumaan ja luomatta häneen sen enempää huomiota kääntyi Galjtsinin puoleen ja rupesi puhumaan ranskaa, niin ettei upseeri poloisella, joka oli jäänyt yksin seisomaan keskelle huonetta, ollut aavistustakaan, miten pienuudessaan olla, mitä tehdä.

— Asia olisi erittäin tärkeä — sanoi upseeri hetkisen vaitiolon jälkeen.

— Ahaa! no sitten tehkää hyvin, — sanoi Kalugin, pani sinellin päälleen ja saattoi häntä ovelle.

— Eh bien, messieurs, je crois, que cela chauffera cette nuit,[2] — sanoi Kalugin, tultuaan kenraalin luota.

— No? mitä? uloshyökkäyskö? rupesivat kaikki kyselemään.

— En vielä tiedä — saatte itse nähdä, vastasi Kalugin salaperäisesti hymyillen.

— Minun päällikköni on vallinsarvella, täytynee siis minunkin tästä lähteä, — sanoi Praskuhin, sitoen miekan vyölleen.

Kukaan ei vastannut; hänen kai piti itse tietää, mennäkö vai olla menemättä.

Praskuhin ja Neferdov nousivat lähteäkseen kukin määräpaikalleen: "Jääkää hyvästi, hyvät herrat! Näkemiin, hyvät herrat! Vielä tänä yönä tavataan!" huusi Kalugin ikkunasta, kun Praskuhin ja Neferdov kumartuneina kasakansatulassaan nelistivät ohitse. Kasakkahevosten kavionkapse hiljeni pian pimeällä kadulla.

— Non, dites moi, est-ce qu'il y aura veritablement quelque chose cette nuit,[3] sanoi Galjtsin, venyen Kaluginin kanssa ikkunalla ja katsellen pommeja, jotka kohosivat ilmaan vallinsarvien yläpuolella.

— Sinulle voin sen kertoa, näetkös… olethan ollut vallinsarvilla? (Galjtsin nyökkäsi myöntävästi, vaikka oli ollut vain yhden kerran neljännellä vallinsarvella.) — Vastapäätä meidän lunettiamme oli saartokaivanto, — ja Kalugin, joka mielestään oli sota-asioihin hyvin perehtynyt, vaikkei ollutkaan mikään erikoistuntija, rupesi hieman sekavasti ja linnotustieteellisiä termejä sotkien kertomaan meikäläisten ja vihollisten varustustöistä ja aiotun taistelun suunnitelmasta.

— Vaan nyt ruvetaan ampua paukuttelemaan tykkikaivantojen seutuvilla. Ohoo, onkohan se meidän vai sen? nyt räjähti, — huudahtivat he venyen ikkunalla, ja katsellen tulijuovia, joita ilmassa risteilevät pommit piirtelivät, laukausten leimauksia, jotka tuokioksi valaisivat tummansinisen taivaan, ja valkeita savutupruja, sekä kuunnellen kiihtymistään kiihtyvää ammuntaa.

— Quel charmant coup d'oeil![4] eikö totta? — virkkoi Kalugin, kohdistaen vieraansa huomion tähän todellakin kauniiseen näytelmään. — Näetkös välistä ei erota tähtiä pommeista.

— Niin, minä luulinkin tuota tuolla tähdeksi, vaan nyt se putosi… kas! ja räjähti. Entäs tuo suuri tähti — mikä sen nimi onkaan? sekin on ihan kuin pommi.

— Näetkös, minä olen jo niin tottunut noihin pommeihin, että varmaan näen tästälähin Venäjän tähtikirkkaina öinä vain paljaita pommeja taivaalla; niin siihen tottuu.

— Vaan eiköhän minun sentään pitäisi mennä tähän hyökkäykseen? — virkkoi ruhtinas Galjtsin hetkisen vaitiolon jälkeen.

— Elä toki, veliseni, sellaista ajattele; enkä minä sinua vielä päästäkään, — vastasi Kalugin. — Kylläpähän kerkiät, veliseni!

— Oikein tottako? Sinä ajattelet siis, ettei minun tarvitse mennä, niinkö…

Samassa rupesi siltä suunnalta, mihin nämä herrat katselivat, tykin jyminän ohella kuulumaan hirmuista kiväärin pauketta, ja tuhansia pikku tulia leimahteli yhtä mittaa pitkin koko linjaa.

Kas vain, nyt se vasta tosi tulee…! sanoi Kalugin.

— Tuota kiväärin rätinää minä en voi kuunnella kylmäverisesti: se ihan tunkee sieluun. Nyt hurraavat! — lisäsi hän, kuunnellen kaukaista jatkuvaa tuhanten äänten pauhinaa: "a—a—aa", joka vyöryi hänen kuuluviinsa vallinsarvelta.

— Ketkä hurraavat? hekö vai meikäläiset?

— En tiedä; mutta käsikahakkaan on jo ruvettu, koska ammunta on tauonnut.

Samassa ajaa karahutti eräs upseeri kasakka mukanaan pihalle ja hyppäsi ikkunan alla hevosen selästä.

— Mistä?

— Vallinsarvelta. Kenraalia tarvitaan.

— Tulkaa. No mitä?

— Ryntäsivät tykkikaivantoihin… valtasivat… Ranskalaiset toivat suunnattomia varajoukkoja… hyökkäsivät meidän kimppuumme… meitä oli vain kaksi pataljoonaa, — puhui hengästyneenä sama upseeri, joka oli käynyt illalla, ja vaikka töin tuskin sai hengitetyksi astui kuitenkin aivan tyynesti ovelle.

— Mitä, peräydyittekö? — kysyi Galjtsin.

— Emme, — vastasi upseeri vihaisesti: — Parahiksi saapui pataljoona lisää — hyökkäys torjuttiin; mutta rykmentin päällikkö ja monta upseeria kaatui, olen saanut käskyn pyytää lisäväkeä…

Näin sanoen hän meni Kaluginin kanssa kenraalin luo, jonne me emme häntä kumminkaan seuraa.

Viiden minuutin kuluttua istui Kalugin jo kasakkahevosensa selässä taaskin tuolla erityisellä puolikasakkamaisella tavalla, jota kuten olen huomauttanut, kaikki ajutantit pitävät jostain syystä erityisen miellyttävänä, ja ratsasti hiljaista ravia vallinsarvelle, viemään perille muutamia käskyjä ja odottamaan tietoja taistelun lopullisesta tuloksesta; mutta ruhtinas Galjtsin, ollen tuollaisessa painostavassa mielenkuohussa, jonka lähellä riehuva taistelu tavallisesti synnyttää sivultakatsojassa, lähti kadulle ja rupesi ilman mitään päämäärää astumaan edestakaisin.

VI.

Sotamiehet kantoivat paareilla ja taluttivat kainalosta haavottuneita. Kadulla oli pilkko pimeä, vain siellä täällä näkyi valoa sairaalan ikkunoista tai yötä istuvien upseerien huoneesta. Vallinsarvilla vyöryi sama tykinjyske ja kiväärinpauke, ja samat tulet leimahtelivat tummalla taivaalla. Tuontuostakin kuului kavionkapsetta, kun lähetit ratsain karahuttivat ohitse, haavottuneen voihkaus, paarin kantajien askeleita ja puhetta ja pelästyneiden naisten puheensorinaa, jotka olivat tulleet portaille katselemaan ammuntaa.

Viime mainittujen joukossa oli myöskin tuttavamme Nikita ja vanha matruusin eukko, jotka jo olivat sopineet keskenään, sekä akan kymmenvuotias tytär. "Herra Jumala, Pyhä Jumalan Äiti!" puhui itsekseen huokaillen akka katsellen pommeja, jotka kuin tulipallot lentelivät puolelta toiselle: "— noita hirmuja, voi noita hirmuja! Y—hy—hyy! Ei ollut tällaista ensimmäisessäkään pommituksessa. Kas missä halkesi kirottu, ihan meidän talomme päällä esikaupungissa."

— Ei, kauempana se oli, Arinka-tädin puutarhaan ne kaikki putoilevat, — sanoi tyttö.

— Ja missä, missä on nyt minun isäntäni? — puhua leperteli Nikita, vielä hieman humalassa. — Kuinka ma rakastan sitä mun herraani, en mä itsekään tiedä, — niin rakastan; että jos jumalattomat hänet nyt tappavat, josta Herra varjele, niin uskotteko muori kulta, sitten en tiedä, mitä mä itselleni teen, Jumal'avita. Sellainen on herra, että kyllä täytyy mun sanoa! Vaihtaisko häntä noihin, jotka tuolla pelaavat korttia? Nekös sitten, pthyi! Niinpä niin, kyllä täytyy mun sanoa! lopetti Nikita osottaen herransa valaistua kamaria, missä alikapteenin poissaollessa junkkari Zhvadtshevskij piti kekkerejä saamansa kunniamerkin johdosta vierailleen: aliluutnantti Ugrovitshille ja aliluutnantti Nepshisetskille, jolla oli nuhaa ja kasvot turvoksissa…

— Kas tähtiä, tähtiä, kuinka ne putoilevat! — keskeytti Nikitan sanoja seuranneen vaitiolon tyttö, katsellen taivaalle: — tuolla, tuolla taas putosi yksi. Mitä varten ne noin, äiti?

Ihan mökkini raunioiksi ampuvat, — sanoi akka huoaten ja vastaamatta tytön kysymykseen.

— Ja kun me sedän kanssa kävimme siellä tänään, äiti, — jatkoi laulavalla äänellä puheliaaksi käynyt tyttö — niin suu-uuri lojui ihan kaapinvieressä; näkyi kuinka se oli puhkaissut eteisen seinän ja lentänyt sitten kamariin… suuri sellainen, ettei jaksanut nostaakaan.

— Kellä oli mies ja rahaa, muutti — sanoi akka — tuon viimeisenkin tuparähjän raunioiksi hajottivat. Kas kas kuinka ampuu murhamies, Herra Jumala, Herra Jumala!

— Ja juuri kun meidän piti lähteä, niin yksi pommi le—entää ja ha—alkee ja viskaa maata y—ympäri ja siltä siltä oli ettei yksi sirpale osunut minuun ja setään.

VII.

Yhä enemmän haavottuneita sekä paareilla että kävellen toinen toistaan tukien ja puhellen kovalla äänellä keskenään, kulki ruhtinas Galjtsinin ohitse.

— Kun ne loikkasivat vallille, veliveikkoset, — puhui bassoäänellä eräs pitkä sotamies, jolla oli kaksi kivääriä olalla: — kun loikkasivat ja kirkuivat: "Allah, Allah",[5] niin ihan toinen toistensa niskaan kapusivat. Kun tapat yhden, niin toinen sijaan kiipeää — minkäs teet. Oli kuin muurahaisia… Vaan kun hän oli kerinnyt näin pitkälle, niin Galjtsin keskeytti:

— Tuletko vallinsarvelta?

— Tulen, teidän jalosukuisuutenne!

— No kuinkas kävi? Kerro.

— Kuinkako kävi? Tulivat, teidän jalosukuisuutenne, voimalla, kiipesivät vallille, ja siinä se sitten oli. Kerrassaan voittivat meidät, teidän jalosukuisuutenne.

— Kuinka, voittivat? Vaan torjuittehan ne toki takaisin?

— Mitenkäs siinä torjui, kun se koko voimallaan tuli: tappoivat kaikki meikäläiset, eikä apua anneta.

Sotamies erehtyi, sillä saartokaivanto jäi meille, mutta kummallinen seikka on ja sen saattaa jokainen panna merkille: haavottunut sotamies pitää aina taistelua menetettynä ja kauhean verisenä.

Kuinkas minulle sitten on kerrottu, että ne torjuttiin? — sanoi Galjtsin ärtyisesti — ehkä ne torjuttiin senjälkeen kun olit lähtenyt pois? Kauvanko on siitä kun läksit?

— Tuokion aikaa, teidän jalosukuisuutenne! — vastasi sotamies: — tuskinpa vain niin kävi, saartokaivanto jäi sille, kerrassaan voitti.

— No eikös teitä hävetä, kun heititte saartokaivannon? Sehän on hirmuista! — sanoi Galjtsin, kiukustuneena sellaisesta välinpitämättömyydestä.

— Minkäs teit, kun se voimalla! — murahti sotamies.

— Niin teidän jalosukuisuutenne, — puuttui tällöin puheeseen eräs sotamies paareilta, jotka juuri saapuivat heidän rinnalleen: — täytyihän pakosta heittää kun tappoivat melkein kaikki. Olisipa meillä ollut väkeä, niin emme vainkaan olisi heittäneet mistään hinnasta. Mutta minkäs teit? Pistin juuri yhtä hengiltä, niin samassa kun iskee minua… o-ooh, keveämmin, pojat, tasaisemmin, tasaisemmin kävelkää… o-o-oo — voihki haavottunut.

— Näyttääpä tosiaankin siltä kuin liian paljon palaisi väkeä — virkkoi Galjtsin, pysäyttäen taas saman pitkän sotamiehen, joka kantoi kahta kivääriä. — Mitä varten sinä tulet? Hei, pysähdy!

Sotamies pysähtyi ja otti vasemmalla kädellä lakin päästään.

— Mihin menet ja mitä varten? — huusi Galjtsin ankarasti. — Lur…

Vaan tällöin tultuaan aivan sotamiehen viereen hän huomasi, ettei kättä näkynyt oikeanpuolisen rinnusliepeen alta ja että hiha oli veressä kyynäspäätä myöten.

— Haavottunut, teidän jalosukuisuutenne!

— Miten haavottunut?

— Tuohon noin, kiväärinkuula se lie ollut, — virkkoi sotamies, näyttäen kättään: — vaan tätä täällä en tiedä mikä se pään löi puhki — ja taivuttaen päätään hän näytti verentakelluttamaa tukkaansa niskassa.

— Ja kenen on tuo toinen kivääri?

— Ranskalaisten tussari, teidän jalosukuisuutenne! Otin sen. Enkä olisi sieltä lähtenytkään, ellei tätä sotamiestä olisi täytynyt lähteä taluttamaan, muuten olisi kaatunut, kukaties, — lisäsi hän, osottaen sotamiestä, joka kulki vähän matkaa edellä nojautuen kivääriin ja vaivaloisesti laahaten ja nostaen vasenta jalkaansa.

Ruhtinas Galjtsinia rupesi aiheeton epäluulonsa äkkiä kauheasti hävettämään. Hän tunsi punastuvansa, kääntyi poispäin ja kyselemättä sen enempää haavottuneilta ja luomatta heihin enää silmäystäkään lähti sitomispaikalle.

Töin tuskin päästen portailla tunkeutumaan jalan kulkevien, haavottuneiden sekä paarinkantajain välitse, jotka toivat haavottuneita ja veivät pois kuolleita, Galjtsin astui ensimmäiseen huoneeseen, katsahti ympärilleen ja samassa ehdottomasti kääntyi takaisin ja juoksi kadulle: se oli liian hirmuista.

VIII.

Suuri korkea sali, jossa lääkärit kulkivat hämärästi valaisevat kynttilät kädessä tarkastaen haavottuneita oli ääriään myöten täynnä. Kantajat toivat lakkamatta uusia haavottuneita, laskivat ne toinen toisensa viereen lattialle, jossa jo ennestään oli niin ahdasta että onnettomat tuuppivat ja verellään tahrivat toisiaan, ja menivät hakemaan yhä uusia. Verilätäköt, joita näkyi tyhjillä paikoilla lattialla, satojen ihmisten kuuma hengitys ja kantajien hiestys synnyttivät tukahuttavan paasun, ilkeän löyhkän, jossa kynttilät himmeästi tuikkivat salin eri kulmilla. Voihkinaa, huokauksia, korinaa, jonka tuon tuostakin keskeytti läpitunkeva huuto, kuului monenmoisena sorinana kautta koko huoneen. Sisaret rauhallisin kasvoin ja ilmein, vailla tuota tyhjänpäiväistä naisellista, sairaaloisen surkeata sääliä häärivät käytännöllisen toimekkaina milloin siellä milloin täällä ja harpaten haavottuneiden yli vilahtelivat veristen sinellien ja paitojen välissä jaellen lääkkeitä, vettä, siteitä ja liinannukkaa. Lääkärit käärityin hihoin olivat polvillaan haavottuneiden ääressä välskärien pidellessä vieressä kynttilää, ja tarkastivat, tunnustelivat ja puikoillaan pistelivät haavoja, huolimatta kärsivien hirveistä voivotuksista ja rukouksista. Eräs lääkäreistä istui ovella, pienen pöydän ääressä ja kirjotti Galjtsinin astuessa sisään luetteloonsa jo 532.

— Ivan Bogajev, sotamies S:n rykmentin 3:sta komppaniasta, fractura femuris complicata! — huusi toinen salin päästä, koetellen ruhjoutunutta jalkaa. Kääntäkääpäs hänet.

— Oo-i, isäni, te olette meidän isämme! — huusi sotamies, rukoillen ettei häneen kajottaisi.

— Perforatio capitis.

— Semen Neferdov, everstiluutnantti N:n jalkaväkirykmentistä. Hieman kärsivällisyyttä, eversti; ei käy muuten laatuun: heitän sikseen — sanoi kolmas, kaivellen jonkinlaisella koukulla onnettoman everstiluutnantin päätä.

— Ai, ei saa! Voi Jumalan tähden, pian, pian, Jum-a-a-aaa!

— Perforatio pectoris… Sebastian Sereda, sotamies… mistä rykmentistä? vaan elkää kirjottako: moritur. Kantakaa hänet pois, — sanoi lääkäri, poistuen sotamiehen luota, joka tajuttomana jo korisi.

Nelisenkymmentä paarinkantaja-sotamiestä, valmiina kantamaan sidottuja sairashuoneeseen ja kuolleita kappeliin, seisoi ovella ja katseli äänetönnä, silloin tällöin raskaasti huoaten tätä näytelmää…

IX.

Matkalla vallinsarvelle Kalugin kohtasi paljon haavottuneita, mutta kun hän kokemuksesta tiesi, kuinka masentavasti tällainen näky vaikuttaa taisteluun menijään, niin hän ei pysähtynyt kyselemään heiltä mitään, vaan päinvastoin koetti olla heitä ensinkään huomaamatta. Vuoren juurella tuli häntä vastaan ordonanssi, joka täyttä laukkaa ratsasti vallinsarvelta.

— Zobkin! Zobkin! pysähtykäähän silmänräpäykseksi.

— No, mitä?

— Mistä tulette?

— Tykkikaivannoilta.

— No, kuinkas siellä on? kuumako?

— Uh, hirmuista!

Ja ordonanssi nelisti edelleen.

Todellakin, vaikka kiväärin pauke oli laimeaa jatkui tykkituli yhä enenevällä kiihkolla ja raivolla.

"Uh, ilkeätä!" ajatteli Kalugin, vastenmielisyyttä tuntien, ja hänessä heräsi samalla aavistus, hyvin tavallinen tällaisessa tilaisuudessa, — kuoleman ajatus. Mutta Kalugin oli kunnianhimoinen ja lujahermoinen, sanalla sanoen urhoollinen mies. Hän ei antautunut edellisen tunteen valtaan, vaan rupesi rohkaisemaan itseään muistellen erästä arvatenkin Napoleonin ajutanttia, joka toimitettuaan käskyt, ratsasti täyttä karkua verisin päin Napoleonin luo.

"Vous êtes blessé?"[6] sanoi hänelle Napoleon. — "Je vous demande pardon, sire, je suis mort",[7] ja ajutantti putosi hevosen selästä kuolleena.

Tuo näytti hänestä varsin kauniilta, jopa hän mielessään hieman kuvitteli olevansakin tuo ajutantti, sitten hän iski ruoskalla hevostaan, otti entistä reippaamman kasakanryhdin, katsahti taaksensa kasakkaan, joka seisoen jalustimilla ajoi hänen perässään, ja ratsasti uljaasti sille paikalle, missä oli astuttava hevosen selästä. Täällä hän tapasi neljä sotamiestä, jotka kivellä istuen polttelivat piippua.

— Mitä te täällä teette? — huusi hän heille.

— Haavottunutta veimme pois, teidän jalosukuisuutenne, ja istahdimme vähän huokaamaan, — vastasi heistä muuan, piilottaen piipun selkänsä taakse ja ottaen lakin päästään.

— Vai vielä huokaamaan! — mars paikoillenne. Ja hän lähti heidän kanssaan saartokaivantoa pitkin vuorelle kohdaten joka askeleella haavottuneita. Noustuaan vuorelle, hän kääntyi vasemmalle ja kuljettuaan vielä muutamia askeleita, huomasi olevansa ihan yksin. Aivan hänen lähellään suhahti pommin pirstale iskien saartokaivantoon. Toinen pommi kohosi ilmaan edessäpäin ja näytti lentävän suoraan häntä kohti. Äkkiä valtasi hänet kauhu, hän juoksi minkä jaksoi nelisen askelta ja heittäytyi pitkälleen maahan. Vaan kun pommi räjähtikin kaukana, suuttui hän hirmuisesti itseensä, nousi ylös ja katseli ympärilleen oliko kukaan nähnyt hänen keikahdustaan, vaan ketään ei näkynyt.

Kun kauhu kerran on vallannut mielen, ei se pian anna sijaa toisille tunteille. Hän, joka aina oli kerskannut, ettei milloinkaan edes kumarru, kiiruhti, nyt nopein askelin ja miltei ryömien pitkin saartokaivantoa: "Uh! ei tämä ole hauskaa!" ajatteli hän samassa kompastuen — "auttamatta kaadun", — ja tuntien kuinka hengitys kävi raskaaksi ja hiki valui pitkin koko ruumista hän ihmetteli omaa itseään, mutta ei enää yrittänytkään voittaa kauhuntunnettaan.

Äkkiä kuului askeleita hänen edessään. Hän oikaisi itsensä nopeasti suoraksi, nosti päänsä pystyyn, ja reippaasti kalistellen miekkaansa, lähti menemään, mutta hitaammin kuin äsken. Hän ei enää tuntenut itseään samaksi mieheksi. Kun hän kohtasi vastaantulijat, erään sapööriupseerin ja matruusin, ja edellinen huusi hänelle: "Heittäytykää maahan!" osottaen loistavaa pistettä, joka yhä loistavampana, yhä nopeammin lähestyen jymähti maahan lähellä saartokaivantoa, niin hän vain hiukan ja pelästyttävän huudon vaikutuksesta tahtomattaan taivutti päätään ja kulki edelleen.

— Kas, tuopas vasta rohkea! — sanoi matruusi, joka aivan levollisena oli katsellut putoavaa pommia, ja kokeneen silmällä samassa laskenut, etteivät sen sirpaleet voi kantaa saartokaivantoon asti: — kun ei tahdo heittäytyä maahan.

Vain muutamia askeleita oli Kaluginin enää kuljettava pienen aukeaman yli, tullakseen vallinsarven komentajan salalinnotukseen, kun hänen mielensä taas sumentui ja hänet yllätti tuo tyhmä kammo; sydän alkoi tykyttää rajummin, veri syöksähti päähän ja hänen täytyi tehdä ponnistus voittaakseen itsensä ja juostakseen salalinnotukseen.

— Kuinka olette niin hengästynyt? — sanoi kenraali, kun Kalugin oli ilmottanut käskyt.

— Kävelin hyvin nopeasti, teidän ylhäisyytenne!

— Haluatteko lasin viiniä?

Kalugin tyhjensi lasillisen viiniä ja sytytti paperossin. Taistelu oli jo lakannut; vain voimakas tykkituli jatkui molemmin puolin. Salalinnotuksessa istui vallinsarven komentaja, kenraali N. ja vielä noin kuusi muuta upseeria, niiden joukossa myös Praskuhin, puhellen taistelun yksityiskohdista. Istuessaan tässä mukavassa, vaaleansinisillä tapeteilla paperoidussa huoneessa, jossa oli sohva, sänky, pöytä papereineen, seinäkello ja pyhimyksen kuva, jonka edessä paloi lamppu, — silmäillessään näitä asumuksen merkkejä ja kyynärän paksuisia parruja, jotka muodostivat välikaton ja kuunnellessaan ammuntaa, joka salalinnotuksessa tuntui varsin heikolta, Kalugin ei ollenkaan voinut käsittää, kuinka hän kaksi kertaa oli antanut tuollaisen anteeksiantamattoman heikkouden vallata itsensä. Hän suuttui itseensä ja häntä halutti antautua vaaroihin uudelleen koetellakseen itseään.

— Kuinka iloissani olen siitä, että olette täällä, kapteeni, virkkoi hän eräälle esikuntaupseerin sinelliin puetulle meriupseerille, jolla oli pitkät viikset ja Yrjönristi ja joka tuli tähän aikaan salalinnotukseen pyytämään kenraalilta työmiehiä korjauttaakseen patterillaan kaksi sortunutta ampuma-aukkoa. — Kenraali käski minun tiedustella, — jatkoi Kalugin, kun patterin komentaja oli lakannut puhumasta kenraalin kanssa: — voitteko tykeillänne ampua raehauleja saartokaivantoon?

— Vain yhdellä tykillä, — vastasi kapteeni jurosti.

— Lähdetäänhän kuitenkin katsomaan. Kapteeni rypisti kulmiaan ja mörähti vihaisesti.

— Olen seisonut siellä koko yön ja tulin edes vähän huokaamaan, — sanoi hän: — ettekö voi lähteä yksin? Siellä kyllä apulaiseni, luutnantti Kartz, näyttää teille kaikki.

Kapteeni oli jo kuusi kuukautta komentanut tätä mitä vaarallisinta patteria, ja oli piirityksen alusta alkaen, kun ei salalinnotuksia vielä ollut, elänyt vallinsarvella ja oli urhoollisuudestaan kuuluisa merimiesten kesken. Siksipä hänen kieltäytymisensä erityisesti ällistytti ja ihmetytti Kaluginia. "Sellainen se on maine!" ajatteli hän.

— No, sitten lähden yksin, jos sallitte, — sanoi hän hieman ivallisesti kapteenille, joka ei kuitenkaan näyttänyt hänen sanojansa huomaavankaan.

Mutta Kalugin ei ottanut lukuun, että hän kaiken kaikkiaan oli useampina eri kertoina viettänyt noin viisikymmentä tuntia vallinsarvilla, kun taas kapteeni oli elänyt siellä kuusi kuukautta.

Kaluginia kiihotti vielä turhamaisuus, halu loistaa, palkinnon ja maineen toivo ja vaaran hurmaus; kapteenikin oli kokenut samaa: ensin ylvästellyt, näytellyt urhoollista ja uhkarohkeaa, toivonut, jopa saanutkin palkintoja ja mainetta, vaan nyt olivat jo kaikki nämä kiihottimet menettäneet häneen nähden tehonsa ja hän katseli asioita toisella tavalla, täytti täsmällisesti velvollisuutensa, ja hyvin ymmärtäen, kuinka helposti hän voi menettää henkensä, ei enää, oltuaan kuusi kuukautta vallinsarvilla, antautunut vaaraan ilman pakottavaa välttämättömyyttä; niin että nuori luutnantti, joka viikko sitten oli astunut toimeen patterilla ja nyt näytteli sitä Kaluginille, ihan turhanpäiten kurottautuen tämän kanssa kilpaa ampuma-aukosta, ja kiiveten ampumapenkereelle, näytti Kaluginin mielestä kymmenen kertaa kapteenia urhoollisemmalta.

Tarkastettuaan patterin ja lähdettyään takaisin salalinnotukselle, Kalugin törmäsi pimeässä yhteen kenraalin kanssa, joka ordonansseineen oli menossa tähystystorniin.

— Ratsumestari Praskuhin! — sanoi kenraali: — tehkää hyvin ja menkää oikeanpuoleiseen tykkikaivantoon ja sanokaa M:n rykmentin toiselle pataljoonalle, joka on siellä työssä, että jättää työnsä ja hiljaa ja melutta lähtee sieltä ja yhtyy rykmenttiinsä, joka on varaväkenä vuoren juurella… Ymmärrättekö? itse johdattakaa ne rykmenttiinsä.

— Ymmärrän, herra kenraali.

Ja Praskuhin lähti juoksemaan minkä kerkisi tykkikaivannolle päin.

Ammunta alkoi harveta.

X.

— Onko tämä M:n rykmentin toinen pataljoona? — kysyi Praskuhin, saapuen juosten paikalle ja törmäten yhteen sotamiesten kanssa, jotka kantoivat maata säkeissä.

— On kyllä.

— Missä on päällikkö?

Mihailov otaksui, että kysyttiin komppanian päällikköä, ryömi kuopastaan ja, luullen Praskuhinia päälliköksi, lähestyi häntä käsi lakinlipulla.

— Kenraali käski teitä… suvaitkaa lähteä… mitä pikimmin… mutta ennen kaikkea hyvin hiljaa… takaisin… ei takaisin, vaan varaväen luo, — sanoi Praskuhin, katsellen vinoon vihollisen tulien suuntaan.

Tunnettuaan Praskuhinin laski Mihailov kätensä alas ja päästyään perille mistä oli kysymys, antoi käskyn ja pataljoonassa syntyi elämää. Kiväärit koottiin, sinellit vedettiin ylle ja lähdettiin liikkeelle.

Ken ei ole kokenut, se ei voi kuvitella mielessään nautintoa, jota ihminen tuntee lähtiessään kolme tuntisen pommituksen jälkeen sellaisesta vaarallisesta paikasta kuin tykkikaivanto on. Mihailov, joka näinä kolmena tuntina oli jo monta kertaa ja syystä kyllä pitänyt loppuaan varmana, oli kerinnyt tottua siihen vakaumukseen, että hän auttamatta kaatuu, ja ettei hän enää kuulu tähän maailmaan. Siitä huolimatta saattoi hän vain suurella vaivalla hillitä jalkansa juoksemasta, kun hän komppanian etunenässä rinnan Praskuhinin kanssa lähti tykkikaivannoista.

— Näkemiin, — sanoi hänelle majuri, joka jäi sinne komentamaan toista pataljoonaa ja jonka kanssa he olivat yhdessä syöneet juustoa istuen kuopassa rintavarustuksen suojassa, — ja onnellista matkaa.

— Teillekin toivotan onnea pitämään puolianne. Nyt näyttää hiljenevän.

Vaan tuskin oli hän kerinnyt sen sanoa, kun vihollinen, huomattuaan varmaankin liikettä tykkikaivannoissa, alkoi ampua yhä taajemmin. Meikäläiset rupesivat vastaamaan, ja voimakas tykkituli alkoi uudelleen. Tähdet tuikkivat korkealla, vaan himmeinä taivaalla. Yö oli pilkkosen pimeä; vain laukausten leimaukset ja pommien räjähdykset valaisivat silmänräpäykseksi esineet. Sotamiehet marssivat nopeasti ja äänettöminä, ehättäen tahtomattaan ohi toinen toisensa. Kuului vain heidän tahdikas astuntansa kuivalla tiellä läpi ammunnan taukoamattoman jyminän, pistimien kilahdukset toisiinsa ja jonkun sotamiespoloisen huokaus ja rukous: "Herra Jumala, Herra Jumala, mitähän tuo on." Toisinaan kuului haavottuneen voihkaus ja huuto: "Paarit tänne!" (Komppaniasta, jota Mihailov komensi, tappoi yksin tykkituli 26 miestä sinä yönä.) Salama välähti kaukana pimeällä taivaanrannalla, vahtisotamies huusi vallinsarvelta: "ty-ykki!" ja kanuunankuula suhahti yli komppanian, upposi maahan ja viskeli ylt'ympäri kiviä.

"Hitto vie! kuinka hitaasti ne kulkevat", ajatteli Praskuhin, katsellen yhtä mittaa taakseen harpatessaan Mihailovin rinnalla. "Onpa todentotta parempi, että juoksen edellä: johan käskyn toimitin… Vaan enpähän: voivat sitten kertoa, että olen pelkuri. Tuli mitä tuli: rivissä kuljen."

"Vaan miksikähän se minua seuraa", — ajatteli puolestaan Mihailov, — "niin usein kuin vain olen pannut merkille, tuo hän aina mukanaan onnettomuutta. Kas, tuo taitaa lentää suoraan tänne."

Kuljettuaan muutaman sata askelta he kohtasivat Kaluginin, joka reippaasti kalisuttaen miekkaansa meni tykkikaivannoille kenraalin käskystä tiedustelemaan kuinka työt siellä edistyivät. Mutta kun hän tapasi Mihailovin, niin hän tuli ajatelleeksi, ettei hänen tarvitsekaan tässä kauheassa tulessa mennä perille saakka, jota ei oltu käskettykään, vaan hän saattaisi kysellä kaikki juurtajaksain upseerilta, joka juuri tuli sieltä. Ja kun Mihailov sitten oli kertonut töistä aivan tarkalleen, niin Kalugin, kuljettuaan heidän kanssaan vielä vähän matkaa, kääntyi salalinnotukseen johtavaan saartokaivantoon.

— No mitä uutta? — kysyi upseeri, joka söi illallista yksin huoneessa.

— Eipä juuri mitään; kahakka taitaa jo olla lopussa.

— Lopussako? ei suinkaan, kenraali lähti äsken taas tähystystorniin. Tuli vielä yksi rykmentti. Siinäpäs se on… kuuletteko? Taas alkavat kivääreillä. Elkää menkö. Miksikä te menisitte? — lisäsi upseeri, huomattuaan Kaluginin liikkeen.

"Kyllähän minun oikeastaan pitäisi välttämättä siellä olla" — tuumi itsekseen Kalugin, — "mutta olenhan minä tänään jo monta kertaa pannut henkeni vaaraan. Ammunta on hirmuinen."

— Ja parempihan onkin niitä odottaa täällä, — virkkoi hän.

Parinkymmenen minuutin kuluttua kenraali palasi lähimpien upseeriensa seurassa; niiden joukossa oli junkkari parooni Pesthkin, vaan ei Praskuhinia. Meikäläiset olivat takaisin vallanneet ja miehittäneet tykkikaivannot.

Saatuaan seikkaperäiset tiedot taistelusta, Kalugin lähti Pesthin kanssa salalinnotuksesta.

XI.

— Teidän sinellinne on veressä: Ettehän vain ole ollut käsikahakassa? — kysyi häneltä Kalugin.

— Uh, sepä oli hirmuista! ajatelkaahan… Ja Pesth alkoi kertoa, kuinka oli johdattanut komppaniaansa, kuinka komppanian päällikkö oli kaatunut, kuinka oli pistänyt ranskalaisen hengiltä ja kuinka ilman häntä olisi jouduttu tappiolle.

Kertomuksen pääkohdat, nimittäin että komppanian päällikkö oli kaatunut ja että Pesth oli tappanut erään ranskalaisen, olivat totta; mutta yksityisseikkoja kertoessaan junkkari kerskaili ja pani omiaan.

Hän ei kerskaillut tahallaan, sillä hän oli koko taistelun ajan ollut kuin huumauksessa ja horroksissa siinä määrin, ettei hänellä ollut oikein selvillä missä, milloin ja kelle kaikki oli tapahtunut. Hyvin ymmärrettävästi hän koetti tuoda näitä yksityiskohtia esiin itselleen edulliselta puolelta. Vaan todellisuudessa oli käynyt näinikään.

Pataljoona, johon junkkari oli komennettu ottamaan osaa hyökkäykseen, seisoi noin pari tuntia tulessa jonkun matalan muurin vieressä; sitten pataljoonan päällikkö sanoi rintamassa jotakin, — komppanian päälliköt alkoivat toimia, pataljoona lähti liikkeelle rintavarustuksen takaa ja kuljettuaan noin sata askelta, pysähtyi järjestyen komppaniakolonneihin. Pesth sai paikkansa oikealla siivellä toisessa komppaniassa.

Olematta vähääkään selvillä siitä, missä oli ja minkä vuoksi, jäi junkkari paikalleen ja pidättäen tahtomattaan hengitystään kylmien väreiden kulkiessa selkää pitkin katseli tajuttomasti eteensä pimeään etäisyyteen ja odotti jotain kauheaa. Ei häntä juuri pelottanut, sillä ammunta oli tauonnut, vaan muuten tuntui niin vieraalta ja kummalta olla täällä kedolla linnotuksen ulkopuolella. Taas sanoi pataljoonan komentaja jotain rintamassa, taas rupesivat upseerit puhumaan kuiskaten, antaen käskyjään, ja ensimmäisen komppanian muodostama musta muuri vajosi äkkiä näkyvistä. Oli annettu käsky heittäytyä maahan. Toinen komppania heittäytyi myöskin maahan, jolloin Pesth satutti kätensä johonkin piikkiin. Vain toisen pataljoonan päällikkö jäi yksin seisomaan. Hänen matala haahmonsa paljastetuin miekoin, jota hän heilutteli taukoomatta puhuen, liikkui komppanian edessä.

— Pojat! urheina minun rinnallani, kuulkaa! Elkää kiväärillä ampuko, vaan pistimistä antakaa niille lurjuksille. Kun minä huudan "hurraa", niin eteenpäin joka mies — se muistakaa!… näyttäkäämme niille, elkäämme itseämme häväiskö, niinhän, pojat? Tsaari-taattomme puolesta!

— Mikä on komppanian päällikkömme nimi? — kysyi Pesth junkkarilta, joka makasi hänen vieressään: — kuinka hän on urhoollinen!

— Niin on, sekä taistelussa että muualla… — vastasi junkkari. — Hänen nimensä on Lisinkovskij.

Tällöin välähti äkkiä tulenliekki aivan komppanian edessä. Kajahti jyrähdys, joka huumasi koko komppanian, korkealla ilmassa surisivat kivet ja pirstaleet, noin viidenkymmenen sekunnin kuluttua putosi maahan kivi katkaisten erään sotamiehen jalan. Se oli korokkeelta ammuttu pommi ja sen putoaminen keskelle komppaniaa todisti, että ranskalaiset olivat huomanneet kolonnan.

— Vai pommeja viskelet!… Varrohan kun pääsemme kimppuusi, niin saat maistaa kolmisärmäistä venäläistä pistintä, kirottu! — puhui komppanian päällikkö niin kovalla äänellä, että pataljoonan päällikön täytyi käskeä häntä vaikenemaan ja pitämään vähemmin melua. Heti senjälkeen nousi ensimmäinen komppania pystyyn ja sen perästä toinen. Komennettiin kiväärit tanaan ja pataljoona lähti eteenpäin. — Pesth oli niin pelon vallassa, ettei ollenkaan muistanut kauanko tätä kesti, minne meni ja kuka mikin oli. Hän kulki kuin juovuksissa. Mutta äkkiä välähti joka puolelta miljoonia tulia, jokin suhahti ja ryskyi. Hän huudahti ja alkoi juosta jonnekin, koska kaikki muutkin huusivat ja juoksivat. Sitten hän kompastui ja kaatui jonkin päälle. Se oli komppanian päällikkö (joka oli tullut haavotetuksi komppaniansa etunenässä ja luullen junkkaria ranskalaiseksi tarttui hänen jalkaansa). Sittenkuin hän oli kiskaissut irti jalkansa ja noussut pystyyn, karkasi pimeässä hänen selkäänsä joku ja oli vähällä lyödä hänet jälleen kumoon; joku toinen kiljasi: "Pistä hengiltä! mitä katselet!" Joku otti kiväärin ja survaisi pistimen johonkin pehmeään. "Ah Dieu!" kirkaisi joku kammottavalla, läpitunkevalla äänellä, ja silloin vasta Pesth huomasi pistäneensä kuoliaaksi ranskalaisen. Kylmä hiki valui pitkin koko hänen ruumistaan, häntä puistatti kuin horkassa ja hän heitti kiväärin kädestään. Mutta sitä kesti vain tuokion; samassa hänen päähänsä pälkähti, että hän on sankari. Hän sieppasi taas kiväärin, ja kilvan toisten kanssa huutaen "hurraa!" juoksi kuolleen ranskalaisen luota. Juostuaan parisenkymmentä askelta hän saapui saartokaivannolle. Siellä olivat meikäläiset ja pataljoonan päällikkö.

— Minä pistin yhden kuoliaaksi! — sanoi hän pataljoonan päällikölle.

— Tepä urhea poika, parooni!

XII.

— Vaan tietäkääs, kun Praskuhin on kaatunut, — sanoi Pesth saattaessaan Kaluginia, joka oli kotiin menossa.

— Se ei voi olla mahdollista!

— Miksikä ei: itse näin.

— Jääkää nyt hyvästi: minun täytyy kiirehtiä.

"Olen hyvin tyytyväinen", — ajatteli Kalugin kotia palatessaan, — "ensi kertaa oli minulle vuorollani onni myötäinen. Mainio asia: olen eheänä elossa, saan loistavan suosituksen ja kultaisen miekan varmasti. Ja onhan se ansiosta."

Selostettuaan kenraalille kaikki niinkuin pitikin, hän meni huoneeseensa, jossa jo aikaa sitten palannut ruhtinas Galjtsin häntä odotteli, lukien kirjaa, jonka oli löytänyt Kaluginin pöydältä.

Ihmeellisellä nautinnolla tunsi Kalugin taas olevansa kotona turvassa ja saatuaan yöpaidan ylleen kertoi vuoteessa viruen Galjtsinille juurtajaksain taistelusta, esittäen kaikki seikat hyvin luonnollisesti ja niinpäin, että ne todistivat kuinka kyvykäs ja urhoollinen upseeri hän, Kalugin, oli, — jota oli tarpeeton huomauttaa, koskapa kaikki tiesivät sen ilmankin, eikä kellään ollut vähintäkään oikeutta eikä syytä sitä epäillä, lukuunottamatta kenties ratsumestari Praskuhin-vainajaa, joka, vaikka olikin pitänyt suurena kunniana käydä käsikynkässä Kaluginin kanssa, oli vielä eilen salaisuutena kertonut eräälle ystävälleen, että Kalugin on kyllä mainio mies, vaan näin meidän kesken sanoen, pelkää vallinsarvelle menoa kuin kuolemaa.

Tuskin oli Praskuhin, joka yhä kulki rinnan Mihailovin kanssa, eronnut Kaluginista ja tunsi turvallisemmille paikoille tullessaan jo hieman elpyvänsä, kun hän näki kirkkaan salaman leimahtavan takanaan ja kuuli vahtisotamiehen huudon: "mörssäri!" ja takanaan-kulkevan sotamiehen sanat: "suoraan vallinsarvelle lentää!"

Mihailov katsahti taakseen. Loistava piste näytti kohonneen korkeimmilleen ja pysähtyneen sellaiseen asemaan, että oli aivan mahdotonta määrätä sen suuntaa. Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen: yhä nopeammin ja nopeammin, yhä lähemmä ja lähemmä saapuen, niin että näki jo sytytysputken kipinät ja kuuli sen turmiota ennustavan viuhinan, se laski suoraan kohti pataljoonan keskustaa.

— Heittäytykää maahan, — kuului joku kiljasevan. Mihailov ja Praskuhin heittäytyivät pitkälleen. Praskuhin sulki silmänsä ja kuuli vain kuinka pommi jossakin aivan lähellä jymähti kovaan maahan. Kului sekunti, pitkä kuin tunti — pommi ei räjähtänyt. Praskuhin pelästyi: turhiako hän olikin säikkynyt? Kukaties pommi onkin pudonnut kauas ja hänestä vain tuntuu kuin sähisisi sytytin ihan tuossa vieressä. Hän avasi silmänsä ja tuli hyvilleen, kun näki Mihailovin liikahtamatta makaavan maassa ihan hänen jaloissaan. Vaan samassa sattuivat hänen silmänsä hetkeksi kyynärän päässä kierivän pommin hehkuvaan sytytysputkeen.

Kauhu — jäätävä, joka poisti kaikki muut ajatukset ja tunteet, — kauhu valtasi koko hänen olemuksensa. Hän peitti kasvonsa käsillään.

Kului vielä sekunti, — sekunti, jonka kuluessa kokonainen maailma tunteita, ajatuksia, toiveita, muistoja välähti hänen mielikuvituksessaan.

"Kenen tappaa — minut vai Mihailovin? vai molemmatko? Jos minut, niin mihin osuu? Jos päähän, niin kaikki on lopussa; vaan jos jalkaan, niin se leikataan pois, ja silloin pyydän nukuttamaan kloroformilla, — ja voin vielä jäädä eloon. Mutta ehkä tappaakin vain Mihailovin: silloin kerron, kuinka me rinnan kuljimme, hänet tappoi ja minut vereen tahri. Ei, minua on lähempänä… minut!"

Silloin hän muisti ne kaksitoista ruplaa, jotka hän oli Mihailoville velkaa; muisti vielä toisenkin velan, Pietariin, joka jo aikaa sitten olisi pitänyt maksaa; mustalaislaulu, jonka hän oli illalla laulanut, johtui hänen mieleensä. Hän näki mielikuvituksessaan naisen, jota rakasti, päässä punanauhainen päähine; mies, jota hän oli loukannut viisi vuotta sitten ja jolle hän ei ollut antanut hyvitystä, muistui hänen mieleensä — vaikka samalla erottamattomasti tähän ja tuhansiin muihin muistoihin yhtynyt nykyisyyden tunne — kuoleman odotus — ei hetkeksikään häntä jättänyt. "Vaan ehkäpä se ei räjähdäkään", — tuli hän ajatelleeksi, ja päätti epätoivon lujuudella avata silmänsä. Mutta sillä hetkellä, vielä läpi suljettujen silmäluomien iski hänen silmiinsä punainen liekki; kammottavasti ryskyen sysäsi jokin häntä keskelle rintaa, hän kavahti pystyyn, alkoi juosta jonnekin, kompastui miekkaansa, joka oli pudonnut jalkoihin, ja kaatui kyljelleen.

"Jumalan kiitos! olen vain hiukan loukkaantunut", oli hänen ensimmäinen ajatuksensa, ja hän tahtoi koetella käsillään rintaansa; mutta hänen kätensä tuntuivat kuin kiinni kasvaneen ja päätä puristi kuin pihdeissä. Hänen silmissään vilahti sotamiehiä ja hän alkoi tajuttomasti niitä lukea: "yksi, kaksi, kolme sotamiestä; ja kas, tuo tuolla, jolla on sinellin liepeet käärittyinä, on upseeri", ajatteli hän. Sitten välähti hänen silmissään salama ja hän mietti, että millähän ne tuon ampuivat: mörssärillä vai tykillä? Kai tykillä. Ja kas, vielä laukauksia; ja vielä sotamiehiä: viisi, kuusi, seitsemän sotamiestä, menevät ohitse. Häntä rupesi äkkiä pelottamaan että murskautuu niiden jaloissa. Hän tahtoi huutaa, että on loukkaantunut, mutta suu oli niin kuiva, että kieli tarttui kitalakeen ja hirmuinen jano kiusasi häntä. Hän tunsi, kuinka märkää oli rinnan seutuvilla: se muistutti häntä vedestä ja häntä halutti juoda tuo märkäkin. "Varmaankin loukkasin itseni verille kaatuessani", ajatteli hän ja joutuen yhä enemmän pelon valtaan, että sotamiehet, joita yhtä mittaa vilahti ohitse, tallaavat hänet jalkoihinsa, hän kokosi kaikki voimansa ja yritti huutaa: "ottakaa minut mukaanne!" vaan sen sijaan päästi niin hirmuisen voihkauksen, että pelästyi kuullessaan. Sitten rupesi punaisia tulia vilkkumaan hänen silmissään, — ja hän oli näkevinään sotamiesten nostavan kiviä hänen päälleen; tulet vilkkuivat yhä harvemmin, kivet, joita hänen päälleen nostettiin, painoivat yhä raskaammin. Hän teki ponnistuksen työntääkseen kivet päältään, oikaisihe, eikä enää nähnyt, ei kuullut, ei ajatellut eikä tuntenut. Pommin pirstale, joka oli osunut keskelle rintaa, oli hänet tappanut siihen paikkaan.

XIII.

Kun Mihailov näki pommin, heittäytyi hän maahan ja samoinkuin Praskuhinkin sai ajatuksissaan ja tunteissaan kokea äärettömän paljon niinä kahtena sekuntina, joiden kuluessa pommi virui maassa räjähtämättä. Hän rukoili ajatuksissaan Jumalaa ja toisti ehtimiseen: "tapahtukoon Sinun tahtosi! — Miksi rupesinkaan sotapalvelukseen, — ajatteli hän samalla, — ja vielä siirryin jalkaväkeen päästäkseni sotaan. Parempi olisi ollut jäädä ulaanirykmenttiin T:n kaupunkiin, viettää aikani Natasha-ystäväni kanssa. Vaan entäs nyt." Ja hän rupesi lukemaan: yksi, kaksi, kolme, neljä, arvotellen, että jos pommi räjähtää parillisella luvulla, niin hän jää henkiin, vaan parittomalla saa surmansa. "Kaikki on lopussa: tappoi", ajatteli hän, kun pommi räjähti (hän ei muistanut, parillisellako vai parittomalla) ja hän tunsi iskun ja kauheaa kipua päässään. "Herra! anna anteeksi rikkomukseni", virkkoi hän, lyöden kätensä yhteen, nousi, vaan kaatui tunnottomana selälleen maahan.

Hänen ensimmäinen tuntemuksensa tajuun tultuaan oli veren valuminen nenää pitkin ja päässä tuntuva kipu, joka oli käynyt paljoa heikommaksi. "Henki erkanee", — ajatteli hän — "mitenkähän siellä on? Jumala! anna sielulleni lepo luonasi. Vain se minua kummastuttaa", — mietiskeli hän, — "että kuollessani niin selvästi kuulen sotamiesten askeleet ja laukaukset."

— Tuokaa paarit… hei… kapteeni on kaatunut! — kuului hänen päänsä päällä huuto, ja hän tunsi ehdottomasti rumpali Ignatjevin äänen.

Joku tarttui häneen hartioista. Hän avasi hieman ponnistaen silmänsä ja näki yllään tummansinisen taivaan, tähtisikermät ja kaksi pommia, jotka lensivät hänen yläpuolellaan, ajaen takaa toinen toistaan; näki Ignatjevin, sotamiehet paareineen ja kivääreineen, vallin, saartokaivannon ja sai samassa selville, ettei hän vielä ollutkaan toisessa maailmassa.

Kivi oli lievästi haavottanut häntä päähän. Kaikkein ensiksi tunsi hän miltei kaipuuta: hän oli jo niin hyvin ja rauhallisesti valmistautunut muuttamaan sinne, että palaaminen todellisuuteen pommeineen, saartokaivantoineen ja verilätäkköineen tuntui hänestä vastenmieliseltä; toinen hänen vaikutelmansa oli itsetiedoton ilo siitä, että oli elossa, ja kolmas — halu mitä pikimmin päästä pois vallinsarvelta. Rumpali sitoi päällikkönsä pään huivilla, otti häntä kainalosta ja talutti sitomispaikalle.

"Vaan minne minä oikeastaan menen, ja mitä varten?" — ajatteli alikapteeni hieman toivuttuaan. — "Velvollisuuteni on jäädä komppaniaani eikä lähteä ennen muita, — varsinkin kun komppaniakin pian pääsee tulesta", kuiskasi hänelle joku ääni.

— Ei tarvitse, veliseni, — sanoi hän ja irtautui avuliaan rumpalin käsivarresta: — en lähdekään sitomispaikalle; jään komppaniaan.

Ja hän kääntyi takaisin.

— Paras olisi sidottaa oikein kunnollisesti, teidän jalosukuisuutenne, — sanoi Ignatjev, — noin ensituimaan vain tuntuu, ettei ole mitään; kun ette vaan tekisi sitä pahemmaksi tässä myllerryksessä… totta totisesti, teidän jalosukuisuutenne.

Mihailov pysähtyi hetkeksi kahden vaiheilla ja näytti jo aikovan noudattaa Ignatjevin neuvoa, ellei samassa olisi muistanut, kuinka paljon vaikeasti haavottuneita oli sitomispaikalla. "Kukaties lääkärit hymyilevät naarmulleni", ajatteli alikapteeni, ja päättävästi, rumpalin väitteistä huolimatta, lähti takaisin komppaniaansa.

— Missähän ordonanssi Praskuhin on, joka oli kanssani? — kysyi hän, kun tapasi vänrikin, joka oli johtamassa komppaniaa.

— En tiedä… taitaa olla kaatunut, — vastasi vänrikki vastahakoisesti.

— Kaatunut tai haavottunut ja te ette tiedä! Kulkihan hän yhtä matkaa meidän kanssamme. Miksikäs te ette tuoneet häntä mukananne?

— Mitenkäs sitä toi tällaisessa myllerryksessä!

— No, tepäs vasta olette, Mihail Ivanitsh, — sanoi Mihailov suuttuneena: — kuinka voitte jättää, jos vielä olisi ollut hengissä; ja vaikka olisi ollut kuollutkin, niin ruumis toki olisi pitänyt ottaa.

— Hengissä, kun minä itse kävin katsomassa ja näin! — sanoi vänrikki. — Siunatkoon teitä, hyvä herra, kun edes omansa voisi korjata. Kas niitä junkkareita, nyt rupeavat tykinkuulia singahuttelemaan, — lisäsi hän.

Mihailov kyyristyi istumaan ja tarttui päähänsä, jota kävellessä oli ruvennut kauheasti pakottamaan.

— Ei, täytyy välttämättä lähteä noutamaan: ehkä hän vielä on hengissä, — sanoi Mihailov. — Se on meidän velvollisuutemme, Mihail Ivanitsh!

Mihail Ivanitsh ei vastannut.

"Sellaista se on kun ei ottanut silloin — nyt täytyy lähettää sotamiehiä hakemaan; mutta kuinkas lähettää? tässä kauheassa tulessa voivat turhanpäiten kaatua", tuumi Mihailov.

— Pojat! täytyy palata takaisin noutamaan upseeria, joka on haavottuneena tuolla kaivannossa, — sanoi hän hillityllä äänellä ja käskevästi, tuntien, kuinka epämieluista tämän käskyn täyttäminen oli sotamiehille, — ja niinpä, kun ei hän ollut puhutellut ketään erittäin, ei kukaan ruvennutkaan sitä täyttämään.

"Tosiaankin saattaa hän jo olla kuollut, eikä siis maksa vaivaa panna miehiä turhaan vaaralle alttiiksi; ja minähän se olenkin yksin syyllinen, kun en parempaa huolta pitänyt. Lähden itse ja otan selvän, onko hän elossa. Se on minun velvollisuuteni", sanoi Mihailov itsekseen.

— Mihail Ivanitsh! johtakaa komppaniaa, minä kyllä teidät saavutan, — sanoi hän ja kantaen toisella kädellään sinellinsä liepeitä, toisella lakkaamatta hypistellen pyhän Mitrofanin kuvaa, johon hän aivan erityisesti luotti, lähti juoksemaan minkä kerkisi saartokaivantoa pitkin.

Tultuaan vakuutetuksi siitä, että Praskuhin oli kuollut, käydä laahusti Mihailov huohottaen ja kädellään pidellen höltynyttä sidettä ja päätään, jota nyt taas rupesi kovasti pakottamaan, takaisin komppaniaansa. Kun Mihailov saavutti pataljoonan, oli se jo vuoren juurella ja melkein ampumamatkan ulkopuolella. Sanon melkein, sillä tännekin eksyi silloin tällöin joku pommi.

"Paras on sentään lähteä huomenna sairaalaan", tuumi alikapteeni, kun paikalle saapunut välskäri sitoi hänen päätään.

XIV.

Sadoittain vielä lämpimiä, verisiä ihmisruumiita, joissa pari tuntia sitten oli elänyt kaikenlaisia, korkealentoisia ja arkipäiväisiä toiveita ja haluja, virui jäykistynein jäsenin kasteesta kimaltelevassa rehevässä laaksossa vallinsarven ja saartokaivannon välissä ja siunauskappelin tasaisella lattialla; sadoittain ihmisiä, kiroukset ja rukoukset kuivettuneilla huulillaan, ryömi, vääntelihe ja voihki — toiset ruumiiden keskellä kukkivassa laaksossa, toiset paareilla, telttavuoteella ja kenttäsairaalan verentahraamalla lattialla. Vaan niinkuin muinakin päivinä, niin nytkin syttyi sarastus Sapun-vuoren huipulla, tuikkivat tähdet himmenivät, valkea sumu hälveni pauhaavalta tummalta mereltä, tulipunainen aamurusko hehkui idässä, purppuran-hohtavat pilvet vaelsivat kirkkaan sinisellä taivaanrannalla ja niinkuin muinakin päivinä nousi mahtava, ihana aurinko, luvaten iloa, rakkautta ja onnea eloonheränneelle maailmalle.

XV.

Seuraavana iltana soitti taas jääkärisoittokunta bulevardilla, ja upseereja, junkkareja, sotamiehiä ja nuoria naisia käyskenteli taas huolettomassa joutilaisuudessa paviljongin ympärillä ja pitkin kukkivaa, tuoksuvaa valkoakaasia-kujaa.

Kalugin, ruhtinas Galjtsin ja eräs eversti kävelivät käsikynkässä paviljongin ympärillä puhellen eilisestä taistelusta. Kuten tällaisissa tapauksissa ainakin ei puheenaineena nytkään ollut itse taistelu, vaan mikä osa kertojalla oli siinä ollut. Heidän äänensä oli vakava, kasvonsa miltei murheelliset, ikäänkuin eilispäivän tappiot olisivat kovasti surettaneet ja koskeneet jokaiseen, vaan koska totta puhuen kukaan heistä ei ollut kadottanut ketään aivan läheistä ystävää, niin oli tuo suru pelkkä virallinen ilme, jonka he katsoivat velvollisuudekseen. Päinvastoin olisi Kaluginin ja everstin mielestä, vaikka he olivatkin miesten paraita, sellaisia taisteluja saanut olla vaikka joka päivä, kunhan he vain olisivat saaneet joka kerta kultaisen miekan ja ylenneet kenraalimajuriksi. Aivan oikein on kutsua hirviöksi vallottajaa, joka tyydyttääkseen kunnianhimoaan uhraa miljoonia. Vaan menkääpäs ja kysykää vänrikki Petrushovilta tai aliluutnantti Antonovilta t.m., niin huomaatte että jokainen meistä on pikku Napoleon, pikku hirviö ja paikalla valmis alkamaan taistelun, tappamaan satasen ihmistä kunhan vain saa lisätähtisen tai kolmanneksen korotuksen palkkaansa.

— Ei, suokaa anteeksi, — sanoi eversti: — ensin alkoi vasemmalla siivellä. Minä olin siellä itse.

— Saattaa niin olla, — vastasi Kalugin: — minä olin enimmäkseen oikealla; kävin siellä kaksi kertaa, ensimmäisellä kerralla etsimässä kenraalia ja toisella tarkastamassa tykkikaivantoja. Siellä vasta kuuma oli.

— Niin, Kaluginhan sen tietää — virkkoi ruhtinas Galjtsin everstille. — Kuulehan, V. kertoi minulle tänään — että sinä olit ollut aika urho…

— Mutta ne tappiot, kauheat tappiot, — sanoi eversti — minun rykmentistäni kaatui neljäsataa miestä. Ihme on, että minä pääsin sieltä hengissä.

Samassa näkivät herrat Mihailovin, joka pää siteessä tuli toisessa päässä bulevardia heitä vastaan.

— Mitä, oletteko haavottunut, kapteeni? kysyi Kalugin.

— Olen hiukan, kivi sattui päähäni, — vastasi Mihailov.

— Est-ce que le pavillon est baissé deja?[8] kysyi ruhtinas Galjtsin vilkaisten Mihailovin lakkiin, puhumatta kellekään.

— Non, pas encore[9] — vastasi Mihailov, jota halutti näyttää että hän sekä ymmärsi että puhui ranskaa.

— Vieläkö siis aselepoa tosiaankin kestää? — sanoi Galjtsin puhutellen häntä kohteliaasti venäjäksi, näin huomauttaen — kuten alikapteenista tuntui — että teidän on varmaankin vaikea puhua ranskaa niin että eiköhän ole parempi näin vain yksinkertaisesti… minkä jälkeen ajutantit lähtivät tiehensä. Alikapteenista tuntui taas niinkuin eilenkin tavattoman yksinäiseltä, ja tervehdittyään useita herroja — toisten seuraan tahtomatta, toisten taas uskaltamatta — istuutui hän Kazarskin kuvapatsaan lähelle ja alkoi polttaa paperossia.

Parooni Pesth näyttäytyi hänkin bulevardilla. Hän kertoi olleensa mukana aselepoa tehtäessä ja puhelleensa ranskalaisten upseerien kanssa ja että eräs näistä muka oli hänelle sanonut: s'il n'avait pas fait clair encore pendant une demi-heure les embuscades auraient été reprises,[10] ja kuinka hän oli vastannut: monsieur! je ne dis pas non, pour ne pas vous donner un dementi,[11] ja kuinka mainiosti se oli sanottu j.n.e.

Asia oli niin että vaikka hän oli ollut mukana aselepoa tehtäessä, ei hän kuitenkaan tullut sanoneeksi mitään erityistä vaikka hänellä kyllä oli kova halu puhella ranskalaisten kanssa (sehän on niin kovin hauskaa). Junkkari, parooni Pesth oli kauan aikaa kävellyt edestakaisin pitkin linjaa ja kysellyt ehtimiseen lähellä olevilta ranskalaisilta: de quel régiment êtes vous? Hän sai vastauksen — eikä enempää. Vaan kun hän meni liian kauas linjan toiselle puolelle, niin ranskalainen vahtisotamies, joka ei osannut arvata että tuo sotamies osaa ranskaa, rupesi haukkumaan yksikön kolmannessa persoonassa: "Il vient regarder nos travaux ce sacré…" sanoi hän, jolloin junkkari parooni Pesth, välittämättä enää aselevosta lähti kotia ja sovitti matkalla ne ranskalaiset lauseparret, joita nyt lateli. Bulevardilla oli myöskin kapteeni Zobov, joka puhua rähisi kovalla äänellä, siellä resuisen näköinen kapteeni Obzhogov, siellä tykkiväen kapteeni, joka ei pyrkinyt kenenkään suosioon, siellä naisten suosikki junkkari, siellä kaikki nuo eiliset henkilöt, iänikuisine vaikuttimineen. Puuttui vain Praskuhin, Neferdov ja vielä joku, mutta heitä tuskin kukaan muisti ja ajatteli, sillä heidän ruumiitaan ei vielä oltu ehditty pestä, pukea eikä panna maahan.

XVI.

Meikäläisten vallinsarvelle ja ranskalaisten saartokaivannolle on nostettu valkeita lippuja ja niiden välissä kukoistavassa laaksossa viruu läjittäin saappaattomia, harmaa- ja sinipukuisia silvottuja ruumiita, joita työmiehet pinoovat kuormarattaille. Kalmanhaju täyttää ilman. Sevastopolista ja ranskalaisten leiristä on tulvinut väkeä katselemaan tätä näytelmää, lähestyen toisiaan ahneen ja hyväntahtoisen uteliaina. Kuunnelkaahan, mitä nuo ihmiset puhelevat keskenään.

Tuossa on venäläisiä ja ranskalaisia piirissä nuoren upseerin ympärillä, joka tosin huonosti, vaan kyllin ymmärrettävästi puhuen ranskaa tarkastelee kaartilaisen patruunakoteloa.

— E sesii purkuaa se uazoo liee?[12] — kysyi hän.

— Parce que c'est une giberne d'un régiment de la garde, monsieur, qui porte l'aigle imperial.[13]

— E vu de la gard?[14]

— Pardon, monsieur, du 6 ème de ligne.[15]

— E sesii u ashtee?[16] — kysyy upseeri, osottaen ranskalaisen keltaista puista paperossin imuketta.

— A Balaclava, monsieur! C'est tout simple en bois de palme.[17]

— Zholii,[18] — sanoo upseeri, jonka täytyy sovittaa puheensa vähemmin oman tahtonsa kuin niiden ranskalaisten sanojen mukaan, joita taitaa.

— Si vous voulez bien garder cela comme souvenir de cette rencontre, vous m'obligerez.[19]

Ja kohtelias ranskalainen puhaltaa paperossin ja tarjoaa imukkeen upseerille hieman kumartaen. Upseeri antaa hänelle omansa, ja kaikki läsnäolijat sekä ranskalaiset että venäläiset näyttävät hyvin tyytyväisiltä ja hymyilevät.

Tuossa reipas punapaitainen jalkasotamies tulee sinelli harteilla ja toisten sotamiesten seuraamana, jotka kädet seläntakana ja iloisin, uteliain kasvoin astuvat hänen perässään ja pyytää ranskalaiselta tulta piippuunsa. Ranskalainen imasee piippuaan, kaivaa pesää ja karistaa tulen venäläisen piippuun.

— Tupakka bun! — virkkoi punapaitainen sotamies — ja katselijat hymyilevät.

— Oui, bon tabac, tabac turc — sanoo ranskalainen: et chèz vous autres, tabac — russe? bon?[20] — rus — bun, — sanoo punapaitainen sotamies läsnäolijain nauraessa pakahtuakseen. — Frantsee niet bun, bonzhuurmusjee![21] — puhuu edelleen punapaitainen sotamies kerrassaan tyhjentäen koko kielivarastonsa ja taputtaa ranskalaista vatsaan ja nauraa. Ranskalaisetkin nauravat.

— Ils ne sont pas jolis ces b…de Russes,[22] — sanoo eräs zuavi ranskalaisten joukosta.

— De quoi de ce qu'ils rient donc?[23] — kysyy toinen, tumma sotamies italiaksi murtaen ja lähestyy meikäläisiä.

— Kaftan bun[24] — sanoo reipas sotamies, tarkastellen zuavin kirjailtuja takin liepeitä, ja taas nauretaan.

— Ne sors pas de ta ligne, à vos places, sacré nom![25] — huutaa ranskalainen korpraali ja sotamiehet hajaantuvat huomattavan tyytymättöminä.

Vaan tuolla ranskalaisten upseerien ryhmässä on nuori venäläinen ratsuväenupseeri perin miellyttämistä. Puhellaan eräästä comte Sazonov'ista, que j'ai beaucoup connu, monsieur,[26] — puhuu yksipolettinen ranskalainen upseeri — c'est un de ces vrais comtes russes, comme nous les aimons.[27]

— Il y a un Sazonov, que j'ai connu — sanoo ratsu-upseeri, — mais il n'est pas comte, à moins, que je sache; un petit brun de votre âge à peu prés.[28]

— Cest ca, monsieur, c'est lui. Oh, que je voudrais le voir ce cher comte. Si vous le voyez, je vous prie bien de lui faire mes compliments. — Capitaine Latour,[29] — sanoo hän kumartaen.

— N'est ce pas terrible la triste besogne, que nous faisons? Ça chauffait cette nuit, n'est-ce pas?[30] — kysyy ratsu-upseeri, tahtoen ylläpitää keskustelua ja osottaen ruumiita.

— Oh, monsieur, c'est affreux! Mais quels gaillards vos soldats, quels gaillards! C'est un plaisir, que de se battre avec des gaillards comme eux.[31]

— Il faut avouer que les votres ne se mouchent pas du pied non plus,[32] — sanoo ratsu-upseeri, kumartaen ja luulotellen olevansa hyvin miellyttävä.

Vaan jo riittää.

Katsokaahan mieluummin tuota kymmenvuotiasta poikanaskalia, jolla on vanha — kenties isänsä — lakki päässä, jalassa paljaat kengät ja vain yhden kannattimen varassa riippuvat nankinihousut ja joka ilmestyen vallin takaa on hamasta aselevon alusta samoillut laaksossa tylsän uteliaana katsellen ranskalaisia ja maassa viruvia ruumiita ja poiminut vaaleansinisiä kukkia, jotka yltyleensä peittävät laakson. Palatessaan kotia suuri kukkakimppu kädessä hän pitelee nenäänsä tuulen tuomalta löyhkältä, ja pysähtyen siihen pinotun ruumiskasan ääreen katselee kauan kammottavaa päätöntä ruumista, joka on häntä likinnä. Seistyään pitkän aikaa paikallaan hän siirtyy lähemmä ja koskettaa jalallaan ruumiin jäykkää oikaistua käsivartta. Käsivarsi hieman liikahtaa. Hän koskettaa sitä vielä kerran ja kovemmin. Käsivarsi hieman liikahtaa ja asettuu taas entiselle paikalleen. Äkkiä poika kirkaisee, piilottaa kasvonsa kukkiin ja juoksee minkä jalat kantavat linnotukselle päin.

Niin, vallinsarvella ja saartokaivannolla liehuvat valkeat liput, kukoistava laakso on täynnä ruumiita, ihana aurinko laskee siniseen mereen ja sininen meri välkkyy keinuen auringon kultaisissa säteissä. Tuhannet ihmiset kokoontuvat yhteen katselemaan, puhumaan ja hymyilemään toinen toisilleen ja nuo ihmiset, samaa ylevää rakkauden ja itsekieltäytymyksen lakia tunnustavat kristityt eivät katsellessaan sitä mitä ovat tehneet heti lankea katumuksesta polvilleen Sen eteen, joka antaessaan heille elämän, istutti jokaisen sydämeen, paitsi kuolemanpelkoa, rakkauden hyvyyteen ja kauneuteen, ja ilon ja onnen kyynelin syleile toisiaan veljinä. Vaan poissa ovat valkeat liput ja taas toimivat kuoleman ja kärsimysten välikappaleet, taas vuotaa viaton veri ja kuuluu voihkinaa ja kirouksia.

Ja niinpä olen puhunut mitä minulla tällä kertaa oli puhumista. Mutta raskas epätietoisuus valtaa minut. Kenties minun ei olisi pitänytkään puhua, kenties se, mitä olen puhunut, on niitä ilkeitä totuuksia, jotka itsetiedottomasti piilevät jokaisen sielussa ja saattavat käydä turmiollisiksi kun ne tuodaan julki, kuten viinin sakka, joka sekotettuna pilaa viinin.

Missä on tässä kertomuksessa se paha, jota on vältettävä, missä hyvä, jota on seurattava? Kuka on sen konna, kuka sankari? Kaikki ovat hyviä ja kaikki ovat pahoja.

Ei loistavan urhoollinen Kalugin, jolla turhamaisuus on kaikkien tekojen vaikuttimena, ei tuo tyhjänpäiväinen, hyväsydäminen Praskuhin, vaikka hän kaatui taistelussa uskon, valtaistuimen ja isänmaan puolesta, ei ujo Mihailov, ei Pesth, lujaa vakaumusta ja periaatteita vailla oleva lapsi, — voi olla kertomuksen konnana eikä sankarina.

Vaan kertomukseni sankari, jota rakastan kaikesta sielustani, jota olen koettanut kuvata kaikessa kauneudessaan ja joka aina on ollut, on ja tulee olemaan yhtä kaunis — on totuus.

Sevastopoli elokuulla 1855.

I.

Elokuun lopulla ajoi suurta, kalliorotkojen välissä luikertelevaa Sevastopolin maantietä, Duvankan[33] ja Bahtshisarain välillä, käymäjalkaa paksussa polttavassa pölyssä upseerin vankkurit (sellaiset erityiset, joita ei enää missään muualla tapaa, ja jotka muistuttavat puoleksi juutalaisrilloja, puoleksi venäläisiä kuormarattaita korineen).

Rattailla istui edessä kyykkysillään tensikka pitkä nankinitakki päällä ja ihan pehmennyt entinen upseerin lakki päässä, ohjaksia nykien, takana, sotilasviitalla peitettyjen kääröjen ja myttyjen päällä jalkaväenupseeri yllä kesäsinelli. Upseeri oli, mikäli saattoi päättää hänen istuessaan, lyhytkasvuinen, vaan tavattoman tukeva, ei niin leveä olasta olkaan kuin rinnasta selkään; hän oli tukeva ja jäntterä, kaula ja niska olivat hänellä hyvin kehittyneet ja jäntevät. Niin sanottua vyötärystä — hoikennusta keskivälissä vartaloa — ei hänellä ollut, mutta ei hän ollut isovatsainenkaan; päinvastoin hän oli pikemmin laiha, varsinkin kasvoiltaan, jotka olivat sairaloisen kellertävät. Hänen kasvonsa olisivat olleet kauniit, ellei jonkinlainen pöhötys ja pehmeät, ennenaikaiset paksut rypyt olisi sekottaneet ja suurentaneet piirteitä ja antaneet kasvoille yleisen kuihtuneisuuden ja karkeuden ilmettä. Hänen silmänsä olivat pienet, ruskeat, tavattoman eloisat, jopa julkeat; viiksensä hyvin tuuheat, mutta kapeat, ja pureksitut; vaan leukaa ja varsinkin poskipäitä peitti tavattoman vahva, sakea parin päivän vanha parta. 10 päivänä toukokuuta upseeria oli haavottanut pommin pirstale päähän, jossa hän aina näihin asti oli pitänyt sidettä, ja nyt, tuntien itsensä jo viikko takaperin täysin terveeksi hän matkusti Simferopolin sairashuoneesta rykmenttiin, joka majaili jossain siellä mistä kuului laukauksia, — mutta Sevastopolissa, Severnajassa vai Inkermanissako, siitä hän ei vielä ollut saanut keltään täyttä selvää. Laukaukset kuuluivat, varsinkin toisinaan kun vuoret eivät estäneet ja tuuli toi ne perille, tavattoman selvään, taajaan ja kuten tuntui läheltä: milloin ilma räjähdyksestä ikäänkuin värisi ja saattoi ehdottomasti vavahtamaan, milloin seurasivat nopeasti toinen toistaan heikommat äänet, aivan kuin rummunpärrytys, jonka silloin tällöin keskeytti tärisyttävä jyrinä, milloin taas kaikki suli kiiriväksi rytinäksi, joka muistutti ukkosilmaa, kun myrsky on rajuimmillaan ja rankkasade on juuri alkanut virrata. Kaikki puhuivat ja saattoi sen kuullakin, että on paraikaa käymässä hirmuinen pommitus. Upseeri hoputti tensikkaa: hän näytti haluavan päästä niin pian kuin suinkin perille. Vastaan ajoi suuri joukko venäläisiä talonpoikia, jotka olivat kuljettaneet muonavaroja Sevastopoliin ja jotka nyt olivat sieltä tulossa kuormat täynnä sairaita ja haavottuneita harmaaviittaisia sotamiehiä, mustiin päällystakkeihin puettuja matruuseja, punamyssyisiä vapaaehtoisia ja parrakasta nostoväkeä. Upseerin rattaiden täytyi pysähtyä kuormaston nostamassa paksussa, liikkumattomassa pölypilvessä, ja siristellen ja nyrpistellen pölyn vuoksi, joka täytti hänen silmänsä, korvansa, upseeri katseli sairaiden ja haavottuneiden kasvoja, jotka liikkuivat hänen ohitsensa.

— Sehän on meidän komppaniastamme tuo heikko sotamies — sanoi tensikka kääntyen herraansa päin ja osottaen kuormarattaita, jotka täpötäynnä haavottuneita joutuivat silloin heidän kohdalleen.

Rattailla istui edessä sivuttain parrakas ryssä vuonanvillalakki päässä, ja, pidellen kyynäspäällään ruoskan vartta, sitoi ruoskaa. Hänen takanaan istui vankkurien tärinässä nelisen sotamiestä eri asennoissa. Yksi, jolla oli käsi siteessä, sinelli hartioilla paidan päällä, istui keskellä vankkureja reippaana, vaikka olikin laiha ja kalpea, ja oli tarttumaisillaan lakkiinsa nähtyään upseerin, vaan sitten muistikin kai olevansa haavottunut ja olikin vain raappaisevinaan päätään. Toinen hänen vieressään makasi rattaiden pohjalla; näkyvissä oli vain kaksi kättä, joilla hän piteli kiinni rattaiden kaustoista, ja ylös nostetut polvet, jotka kuin rääsytukot heiluivat sinne tänne. Kolmas, jonka kasvot olivat turvoksissa ja jonka siteisiin käärityssä päässä törrötti sotilaslakki, istui jalat laidalta alas roikkuen ja nojaten kyynäspäillään polviinsa näytti nukahtaneen. Hänen puoleensa kääntyi nyt matkustava upseeri.

— Dolzhnikov! — huusi hän.

— Minä-ä! — vastasi sotamies avaten silmänsä ja ottaen sotilaslakin päästään, niin syvällä ja katkonaisella bassoäänellä kuin parisenkymmentä sotamiestä olisi yhdessä huutanut.

— Milloin tulit haavotetuksi, veliseni? Sotamiehen tinamaiset tihruiset silmät saivat eloa: näkyi, että hän tunsi päällikkönsä.

— Terveyttä toivotan, teidän jalosukuisuutenne! — virkkoi hän samalla katkonaisella bassoäänellä.

— Missä rykmentti nyt majailee?

— Sivastopolissa majailivat, keskiviikkona aikoivat lähteä, teidän jalosukuisuutenne.

— Mihin?

— En tiedä… varmaankin Sivernajaan, teidän jalosukuisuutenne! Nyt, teidän jalosukuisuutenne, — lisäsi hän ääntään venyttäen ja pannen lakin päähänsä: — jo läpi kaupungin on ruvennut ampumaan, yhä enemmän vaan pommeja, jotta salmeen asti kantaa; sellainen on temmellys — että auta armias, niin jotta…

Kauemmas oli mahdoton kuulla mitä sotamies puhui; mutta hänen kasvojensa ilmeestä ja ryhdistä näkyi, että hän, kärsivän ihmisen ilkeydellä, puhui lohduttomia asioita.

Matkustava upseeri, luutnantti Kozeljtsov, ei ollut mikään tusinaupseeri. Hän ei ollut niitä, jotka elävät ja tekevät jotain siksi, että muut elävät ja tekevät niin: hän teki mitä halutti ja toisetkin tekivät samoin ja olivat vakuutetut että se oli oikein. Hän oli verrattain lahjakas: lauloi hyvin, soitti kitaraa, puhui hyvin sujuvasti ja kirjotti sangen helposti varsinkin kruunun papereita, mihin oli harjaantunut pataljoonan ajutanttina ollessaan; mutta huomattavin puoli hänen luonteessaan oli itserakas tarmokkuus, joka, vaikka etupäässä perustuikin tuohon pikku lahjakkaisuuteen, oli sellaisenaan räikeä ja hämmästyttävä piirre. Hänen itserakkautensa oli sellaista, joka siihen määrin suli elämään ja joka useimmiten kehittyy mies- ja varsinkin sotilaspiireissä, että hän ei käsittänyt muuta valinnan mahdollisuutta kuin olla ensimäisenä tai hävitä, ja että itserakkaus oli hänen sisäistenkin vaikuttimiensa määrääjänä: hän oli mielellään ensimmäinen miesten joukossa, joihin vertaili itseään.

— Kuinkas sitten! rupean kai kuuntelemaan mitä moskova[34] lavertelee! — mutisi luutnantti, tuntien herpaisevaa mielen raskautta ja ajatusten sekavuutta katsellessaan haavottuneiden kuljetusta ja kuunnellessaan sotamiehen sanoja, joiden merkitystä pommituksen äänet ehdottomasti suurensivat ja vahvistivat. — Naurettava tuo moskova… Aja, Nikolajev! annahan mennä… Oletko nukkunut! — lisäsi hän hieman äkäisesti tensikalle, korjaten sinellinsä liepeitä.

Ohjaksista nykäistiin, Nikolajev maiskahutti suutaan ja kuormarattaat vierivät ravia eteenpäin.

— Syötetään vain hetkinen ja kohta, mutta nyt… eteenpäin, — virkkoi upseeri.

II.

Kun luutnantti Kozeljtsov jo ajoi kadulle Duvankan tatarilaistalojen sortuneiden kivimuurien keskelle, pidätti hänet pommi- ja tykinkuulakuormasto, joka oli menossa Sevastopoliin ja oli kasaantunut tielle.

Kaksi jalkasotamiestä istui parhaassa pölyssä sortuneen aidan kivillä tien vieressä ja söi arbuusia leivän kanssa.

— Kauasko on matka, maamies? — virkkoi heistä muuan leipää purren sotamiehelle, joka pieni reppu olalla pysähtyi heidän viereensä.

— Komppaniaan menemme, — vastasi sotamies vilkaisten syrjään arbuusista ja korjaten reppua selkäänsä. — Me olimme näetsen, kolmatta viikkoa komppanian heinässä, vaan nyt vaativat kaikkia; en tiedä vain missä nyt rykmentti on tällä hetkellä. Kertovat, että meikäläiset ovat asettuneet Korabeljnajaan viime viikolla. Ettekös ole kuulleet, hyvät herrat?

— Kaupungissa se on, veikkonen, kaupungissa, — virkkoi toinen, vanha kuormastosotamies, joka kaivoi kääntöpääveitsellä raakaa, valkoista arbuusia. — Me tulimme sieltä vasta puolenpäivän tienoissa. Sitä hirmua, veli veikkoseni sinä!

— Mitä niin, hyvät herrat?

— Etkös kuule, nyt ampuu yltä ympäri, jotta ei ehjää paikkaa enää missään. Niin on meidän poikia kaatanut, ettei sanoakaan osaa!

Ja puhuja heilahutti kättään ja korjasi lakkiaan.

Jalankulkeva sotamies pudisti miettivästi päätään, maiskahutti kielellään, veti saapasvarresta piipun, kaivoi kynnellään mutta panematta pesään palanutta tupakkaa, sytytti taulanpalasen polttavan sotamiehen piipusta ja kohotti lakkiaan.

— Jumalan ainoan on valta, hyvät herrat! hyvästi jääkää! — sanoi hän ja kohentaen reppua selkäänsä lähti astumaan tietä pitkin.

— Elähän, odottelisit ennemmin! — virkkoi vakuuttavasti arbuusin kaivelija.

— Yhtä kaikki! — jupisi jalankulkija, pujahdellen yhdessä rykelmässä seisovien kuormarattaiden lomitse.

III.

Kyytiasema oli täynnä väkeä kun Kozeljtsov ajoi pihalle. Ensimäinen henkilö, jonka hän tapasi portailla, oli hintelä, hyvin nuori mies, katsastusmies, joka yhtämittaa riiteli kahden perässään käyvän upseerin kanssa.

— Kolmesta ei puhettakaan, kymmenen vuorokautta odottakaa! kenraalitkin odottavat, herra hyvä! — puheli katsastusmies, tahtoen puhua pisteliäästi matkaa tekeville: — en minä ainakaan rupea teille valjaisiin.

— Niinpä elköön sitten annettako hevosia kenellekään, jos kerran ei ole!… Mutta miksikäs annettiin sille eräälle lakeijallekin? — kiljui vanhempi upseereista, teelasi kädessä ja nähtävästi välttäen teitittelyä, vaan samalla tahtoen huomauttaa, että kävisi kyllä päinsä sanoa katsastusmiestä sinuksikin.

— Päättäkäähän nyt itsekin, herra katsastusmies, — puheli kangerrellen toinen, ihan nuori upseeri, — emme me oman huvimme vuoksi matkusta. Meitähän niinmuodoin tarvitaan, koska meidät on kutsuttu. Muuten tulen varmasti puhumaan tästä kenraalille. Sitäpaitsi, tämähän on… tarkotan — te ette kunnioita upseerinkutsumusta.

— Aina te sotkette! — keskeytti hänet kiukkuisesti vanhempi: — te häiritsette vain minua; pitää osata puhua hänen kanssaan. Nyt hän on kadottanut kaiken kunnioituksensa. Hevosia heti paikalla! — kuulettekos?

— Varmasti, herra hyvä, vaan mistäs ottaa?… Katsastusmies vaikeni hieman, vaan sitten yhtäkkiä tulistui ja rupesi käsillään huitoen puhumaan.

— Kyllä minä, herra hyvä, ymmärrän ja tiedän kaikki; vaan mitäs teette! Antakaahan minun vain (upseerien kasvoilla kuvastui toivoa)… antakaahan minun vain olla kuukauden loppuun — niin ei minua enää täällä nähdä. Ennemmin menen Malahovin hautakummulle kuin jään tänne, Jumal'auta! Tehkööt niinkuin tahtovat. Koko asemalla ei ole yhtään ainoata lujaa vankkuria nyt, ja jo kolmeen päivään eivät hevoset ole heinän rivettäkään nähneet.

Ja katsastusmies katosi portista.

Kozeljtsov meni upseerien kanssa huoneeseen.

— Kas niin! — virkkoi vanhempi upseeri nuoremmalle ihan tyynesti, vaikka hetki sitten oli näyttänyt olevan vihan vimmassa: — olemme jo matkustaneet kolme kuukautta, varrotaanhan vielä vähän. Ei hätää — kyllä ennätämme perille.

Savuinen, likainen huone oli niin täynnä upseereja ja matkalaukkuja, että Kozeljtsov hädin tuskin löysi paikan ikkunalla, mihin istuutui; tarkastellen kasvoja ja kuunnellen puhelua hän rupesi tekemään paperossia. Oven oikealla puolella, vinon rasvaisen pöydän ympärillä, jolla seisoi kaksi teekeittiötä paikkapaikoin vihertynein kuparikyljin ja jolla oli levällään sokeria eri papereissa, istui pääryhmä: nuori, viiksetön upseeri, uusi tikattu kaukaasialainen takki yllä, täytti teekannua; nelisen samanlaista nuorta upseeria virui huoneen eri nurkissa: muuan näistä nukkui turkki pään alla sohvalla; toinen seisoi pöydän ääressä ja leikkasi lampaanpaistia kädettömälle upseerille, joka istui pöydän ääressä. Kaksi upseeria, toisella ajutantin sinelli, toisella ohut jalkaväen sinelli ja laukku olalla, istui pankon vieressä, ja pelkästään jo siitä kuinka he katselivat muita ja kuinka se, jolla oli laukku, poltti sikariaan, näkyi selvästi, etteivät he olleet mitään rintamaan kuuluvia jalkaväenupseereja ja että he olivat siihen tyytyväisiä. Ei heidän käytöksessään ilmennyt ylenkatsettakaan, vaan itsetyytyväinen tyyneys, joka perustui osaksi rahoihin, osaksi heidän ja kenraalin läheisiin väleihin — tunto paremmuudesta, joka kasvoi aina sen peittelemisen haluksi. Vielä nuori, paksuhuulinen tohtori ja saksalais-piirteinen tykistösotilas istuivat melkein sohvalla makaavan nuoren upseerin jaloilla ja laskivat rahoja. Oli vielä nelisen tensikkaa, joista toiset torkkuivat, toiset puuhailivat matkalaukkuineen ja kääröineen lähellä ovea. Kozeljtsov ei löytänyt kaikkien näiden henkilöjen joukossa ainoatakaan tuttua; mutta hän rupesi uteliaasti kuuntelemaan puhelua. Nuoret upseerit, jotka, kuten hän heti pelkän ulkonäön nojalla päätti, juuri olivat saapuneet upseerikoulusta, miellyttivät häntä ja ennen kaikkea muistuttivat, että hänen veljensä piti myöskin näinä päivinä saapua upseerikoulusta eräälle Sevastopolin patterille. Reppuselkäisessä upseerissa taas, jonka kasvot hän oli nähnyt jossain, oli hänestä kaikki vastenmielistä ja julkeaa. Jopa hän ajatellen: "nolaan hänet, jos hänen päähänsä vaan pälkähtää sanoa jotain", lähti ikkunalta ja istui pankolle. Yleensä hän pelkkänä rintamasoturina ja hyvänä upseerina ei pitänyt "esikuntalaisista", joihin hän ensi silmäyksellä luki molemmat upseerit.