Front matter (continued 2)

"Äiti parka!"

"Minä melkein mielettömänä syöksyin sen hirviön luo, minä raivosin ja riehuin ja kirosin häntä helvettiin saakka, vaan se ei vähääkään koskenut häneen; hän vain rauhallisesti sytytti sikarinsa, vieläpä julkesi näyttää minulle lapsista saadun summan, niiden veren hinnan. Monen viikon päästä lähetettiin minut asialle ja minä silloin jouduin lähelle orjain vankilaa. Sen oven edessä tunkeili ihmisiä ja minä kuulin lapsen äänen. Minä juoksin sinne ja tunsin Henryni. Hän silloin kiskasihe irti muutamilta miehiltä, jotka koettivat pitää häntä kiinni, juoksi minun luokseni ja tarttui minuun hätäisesti kiinni. Miehet tulivat hirveästi kiroillen jäljestä ja eräs heistä, jonka muotoa en koskaan unhota, ärähti vastaukseksi minun kysymykseeni, että poika oli siitä asti, kuin hänet oli ostettu ollut lakkaamatta uppiniskainen, jonka tähden hän nyt oli vankeudessa saamassa opetusta, jota hän vielä kauan oli muistava. Minä pyysin ja rukoilin hartaimmasti, mutta he eivät olleet kuulevinaankaan, vaan kiskoivat pois lapsiparan, joka yhä vielä riippui minussa kiinni, raastoivat hänet niin rajusti pois, että minun hameestani kappaleita repeili mukaan. Etäältäkin vielä kuulin Henryn itkevän ja vaikeroivan. Minä riensin tai oikeammin juoksin kuin takaa ajettu metsäneläin kotiin ja lapseni toivoton itku lakkaamatta kaikui korvissani. Ihan hengästyksissäni syöksyin Legreen huoneesen, kerroin hänelle, mitä olin nähnyt ja kuullut, ja rukoilin hänen apuansa. Hän vain nauroi ja pilkaten selitti pojan nyt vasta pääsevän hyville päiville. Silloin menetin malttini, jota oli vaikea pitää jo siihenkin asti; minä sieppasin pöydältä terävän metsästyspuukon ja syöksyin tuon hirviön päälle. Mitä sitte tapahtui, en tiedä, sillä minä pyörryin ja olin päiväkausia tunnottomana. Minä en luullut enää paraneväni enkä sitä toivonutkaan. Mutta niin kuitenkin tapahtui, kuume katosi ja minä virkosin jälleen. Nyt oli minun aikani tullut. Sattumus oli minulle otollinen, minä sain katsahtaa tuon miehen entisyyteen, joka oli täynnä kauhua ja rikosta, ja siitä lähtein minä pidin häntä kiinni omatekoisista kahleistaan. Tuo sydämmetön julmuri muuttui matelevaksi imartelijaksi ja koetti täyttää jokaista toivettani, paitsi vapauden saantia. Hän osti minulle poikani, rakkaan Henryni, takaisin ja siitä täytyi minun luvata olla vaiti hänen rikoksistaan kuolemaani asti. Poika parka ei saanut kauan olla minun luonani, ankara kuume tempasi hänet pois."

Cassy vaikeni melkein kuin väsyneenä. Tuomo oli hänen kertomuksensa kuullessaan melkein unhottanut omat tuskansa ja ikään kuin itse ollut kaikkea kokemassa kertojan kanssa. Legree häntä ihan kauhistutti.

"Kylläpä olette tekin kärsinyt paljon, liian paljon!" sanoi hän säälivästi.

"Kiduttajanne eivät pidä minään meidän kärsimyksiämme. Minä olen astuskellut pitkin katuja, epätoivo sydämmessä, ja olen toivonut, että talot kukistuisivat päälleni taikka kivet altani syöksyisivät syvyyteen. Sellaiset olivat tunteeni ja sellaisena minä kerran astun tuomiopäivänä Jumalan eteen todistamaan niitä vastaan, jotka ovat turmelleet minulta ja lapsiltani ruumiin ja ehkä sielunkin."

Tuomo katsoi Cassyä hyvin tarkkaavasti.

"Sanoittehan että teillä oli vielä toinenkin lapsi. Ettekö ole saaneet mitään tietoa, mihin Elisabet on joutunut?" kysyi hän.

Cassy pudisti päätään.

"Varmaan tiedän vain sen verran, että hänet on myöty jollekin Shelbylle. Senkin sain kuulla vasta perästä päin Legreeltä. Minä olen usein vaatinut häntä tiedustelemaan, ja viimein hän toikin minulle sanoman, että Elisabet on kuollut herra Shelbyn tilalla."

"Legree on teitä pettänyt", sanoi Tuomo niin jyrkästi, että Cassy heti aavisti siitä jotain erityistä. "Niinpä tietäkää, teidän Elisabetinne elää ja minä itse olen nähnyt hänet kasvoista kasvoihin."

"Elääkö Elisabet!" riemuitsi Cassy hyvin innoissaan. "O puhukaa, puhukaa! Sanokaa, mistä minä hänet löydän."

"Sitä minä, paha kyllä, en tiedä teille sanoa", vastasi Tuomo murheissaan. "Hän karkasi ja Jumala vain tietää, missä hän nykyään oleskelee."

Hän kertoi sitte, mikäli tuskiltaan jaksoi, heikosti ja katkonaisesti Elisabetin vaiheet. Kuin hän puhui Yrjöstä ja ilmoitti hänen juuri olleen joku aika sitte Legreen tilalla, tunsi Cassy vähän sisällistä mielihyvää. Hän varsin hyvin muisti hänet, oli aina osoittanut hänelle hyväntahtoisuutta, jopa viimein auttanut häntä pakoonkin.

Kuin Tuomo päätti kertomuksensa, nousi Cassy ja sanoi tavattoman lempeällä äänellä, joka tuntui omituiselta hänen äskeisen kiihkonsa jäljestä:

"Tuomo, te ette tiedäkään, miten suuressa kiitollisuuden velassa minä olen teille tästä ilosanomasta. Kun nyt tiedän, että lapseni, edes yksi lapseni vielä elää, on omakin elämäni jälleen tullut jonkin arvoiseksi. Minä en nyt jätä mitään keinoa käyttämättä, saadakseni nähdä jälleen tytärtäni, en," — nyt taas leimahti ilmi hänen kiihkonsa — "vaikka minun pitäisikin käydä tuon hirviön ruumiin ylitse! — Voinko vielä auttaa teitä, mies parka?" kysyi hän sitte.

Tuomo ei vastannut kysymykseen. Häntä oli Cassyn viime huomautus kauhistuttanut.

"Jopa te lausuitte kovia sanoja ettekä suinkaan tarkoittaneet niillä totta", sanoi hän. "Tehkäät niille hyvää, jotka teitä vainoovat, neuvotaan sanassa. Jospa toki menisitte hänen tykönsä, joka janooville antaa elävää vettä."

"Hänenkö tykönsä? Nuorena tyttönä minä usein kyllä näin hänen kuvansa alttarin yllä. Mutta häntä ei ole täällä, täällä asuu vain synti! Vaan ei," jatkoi hän heti hiljemmin ja hartaasti kuiskaten, "ei, minä tahdon nyt taas uskoa häneen, nyt, kuin tiedän, että hän ei ole kääntänyt kasvojansa kokonaan pois minusta."

Tuomo alkoi puhua, vaan Cassy esti.

"Älkää enää puhuko mitään, mies parka, te olette jo kylliksi väsyttäneet itseänne ja teidän pitäisi nyt koettaa nukkua."

Hän pehmitteli uudestaan sairaan vuoteen, asetti vesipullon hänen lähellensä ja poistui yhtä hiljaa, kuin oli tullutkin.

* * * * *

Ihan samaan aikaan, kuin Cassy oli yöllä Tuomo paran luona, tapahtui Legreen huoneessakin jotain, vaikka paljon meluisemmin.

Legree oli Tuomon häpeällisen ruoskimisen jälkeen hyvin kiukkuinen. Häntä suututti, että oli kiivastuksissaan tehnyt kelvollisimman neekerinsä työhön kykenemättömäksi, vieläpä juuri kiireimpänä puuvillan korjuun aikana. Hankkiakseen parempaa mieltä meni hän huoneesensa, teetti väkevää, päihdyttävää punssia ja alkoi sitä hyvillään ryypiskellä.

Tuskin ehti kymmentä minuuttia kulua, niin Sambo astui sisään sen näköisenä, että hänellä oli jotain tärkeää ilmoitettavana. Paperiin, joka lähellä oli kädessä, kiintyi heti herran huomio.

"Mitä sinä siinä tuot, tyhmyri?" tiuskasi hän.

"Se on tenhokalu!" vastasi Sambo arasti.

"Narri, mitä nyt hulluttelet?"

"Minä luulen, että se on noitain lahja, joka tekee, että meidän ruoskimisemme ei tehoa Tuomoon. Se oli hänellä mustassa nauhassa kaulassa."

Kuten kaikki Jumalan pilkkaajat, niin myöskin Legree oli erittäin taikauskoinen. Sen tähden hänen kasvoissaan näkyi levottomuutta, kuin hän otti paperin ja avasi. Siinä oli hopeadollari ynnä hiuskihara. Kiharan oli Tuomo saanut Evangeline Clarelta, dollari oli Edvard Shelbyn antama muistiraha.

Legree pudotti heti rahan, mutta hiuskihara kiertyi kuin jostakin salaisesta vedosta hänen sormeensa.

Siitäpä alkoi hirmuinen mellakka. Silmät vimmasta ja kauhusta säihkyvinä juoksenteli Legree kuin mielipuoli huoneessa.

"Peto!" tiuskasi hän neekerille, kuin hänen viimeinkin onnistui saada kihara sormestaan irroitetuksi ja tuleen heitetyksi. "Mitä sinä tuollaisia perkeleen ansoja kuljettelet! Uskallapahan vielä kerran tuoda sellaisia minulle! Tästä saat nyt tyhmyydestäsi!"

Sambo sai potkauksen ja oli iloinen, että sillä pääsi sieltä.

Herra Legreen kiihkon syy kyllä selviää sinulle, hyvä lukija, jos muistat erään jo edellä mainitun asian, Hän oli pilkaten heittänyt tuleen äiti vainajansa kiharan, joka oli tuotu hänelle samassa kuin sanoma äidin kuolemastakin. Evangelinen kihara muistutti hänelle tuon synnillisen teon vilkkaasti mieleen ja, kuin se hänelle nyt, sattumalta kiertyi sormen ympäri, kuten äidinkin kihara oli kiertynyt, luuli hän tätä tapausta äitinsä lähettämäksi muistutukseksi ja kauhistui sanomattomasti.

Huumatakseen oman tunnon vaivojansa tyhjensi Legree punssilasin toisensa perästä. Hän oli kuulevinaan äänen huutavan: "Sinä heitit äitisi kiharan tuleen, sen tähden äitisi kirous heittää sinut helvetin tuleen!" Mitä enemmän hän joi, sitä elävämmiksi tulivat hänen mielikuvituksensa kauhukuvat, ja kuoleman hiljaisuus, joka vallitsi hänen ympärillään, vahvisti vielä enemmän tuota kauhistuksen tunnetta.

Viimein hän hypähti ylös. Hän ei enää jaksanut kärsiä omaa mielikuvitustansa, hänen täytyi saada seuraa, se yksin voi herättää hänet uneksimisestaan. Hän puhalsi metsästystorveensa ja se molemmille orjainpäällysmiehille hyvin tuttu ääni juoksutti heti Kvimbon ja Sambon hänen luoksensa. Melua, huumaavaa soittoa isäntä tahtoi. Legree toimitti neekereille runsaasti viinaa ja, kuin he vähän ehtivät päihtyä, täytyi heidän välistä laulaa, välistä hyppiä ja välistä olla nyrkkisillä eli yleensä pauhata niin paljon kuin mahdollista herransa huviksi ja paremmalle mielelle saattamiseksi.

Sekin melu loppui viimein, molemmat orjat olivat poistuneet ja Legree oli melusta ja pauhusta huumautuneena ja ihan päihtyneenä nukkunut. Vaan pahat tuskastuttavat unet alkoivat nyt ahdistella. Valkoisella harsolla verhottu olento tuli hänen tykönsä ja koski häneen jääkylmällä kädellään. Hiuskihara näkyi uudestaan, mutta tällä kertaa hyvin suurena ja hänen kaulaansa kiertyvänä. Yhä lujemmalle ja kireämmälle kiertyi se, niin että hän tuskin enää voi hengittää. Lukemattomain äänien kammottava kuiskailu kuului hänen korviinsa ja se kuiskailu ja ne äänet johtivat hänelle mieleen asioita, joista hänen verensä oli jähmettyä. Sitte hän taas makasi hirvittävän syvyyden partaalla; hurjasti huutaen ja parkuen pysyttelihe hän kiinni ja hänen takanaan seisoi Cassy, uhaten sysätä häntä alas äyräältä. Ja Cassyn viereen ilmestyi äkisti toinen olento, jättiläisen kokoinen, silmät kuopallaan ja nyrkki uhkaavana. Kauhuissaan kääntyi Legree pois päin, vaan samassa jo tunsi putoavansa, ja synkkäin haamujen helvetillinen nauru kaikui joka taholta. Aamuaurinko valoi loistavaa, ystävällistä kultaansa ikkunoista sisään, kuin Legree viimein heräsi. Vaan hänen sydämmessään ja mielessään oli kolkkoa ja kamalaa, sillä siellä asuivat vielä kaikki unien kauhut. Hän hengähti helpotuksesta, kuin näki Cassyn tulevan.

"Olipa se helvetillinen yö, Cassy!" sanoi hän läähättäen. "En minä tahtoisi sitä enää toista kertaa kokea."

Ja hän kertoi eilisillan tapaukset ja yön kauhut. Cassy käytti tilaisuutta hyväkseen ja taivutti Legreen jättämään aiotut julmuutensa Tuomoa kohtaan toistaiseksi. Ei Cassy koettanutkaan herättää tuossa hirviössä säälin tunteita, siksi hän oli liian viisas, vaan hän tiesi paljon tehokkaamman keinon. Hän tiesi Legreen lyöneen vetoa naapuriensa kanssa ja luvanneen tänä vuonna olla puuvilloinensa ensimmäisenä New-Orleansin torilla. Ja koska pohjoisamerikkalaiset kuten englantilaisetkin ovat kiihkoisia vetojen ihailijoita, niin tässä tietysti ei ollut mikään pieni summa vedossa. Sen tähden Cassy huomautti herrallensa, miten helposti hän saattaisi menettää vetonsa, jos hän riistäisi työstä niin kelvollisen työmiehen kuin Tuomo, ja miten riemullisesti toiset vedonlyöjät siitä nauraisivat. Legree, jonka luonteessa turhamaisuus ja voitonhimo hyvin suuresti vallitsivat, otti Cassyn sanat huomioonsa, päätti toistaiseksi olla vähemmin ankara Tuomoa kohtaan ja arveli itsekseen saattavansa kyllä korjuuajan jälkeen runsaasti korvata, mitä siihen asti tuli laiminlyödyksi.

Tuomo oli sen jälkeen, kuin Cassy oli niin suuresti lievittänyt hänen tuskiansa, suloisesti nukkunut ja viehättävät unet, joita hän näki, olivat jyrkkänä vastakohtana Legreen kauheille unille. Isännän raaka ääni herätti hänet viimein kammottavaan ilmi elämään.

"Laiskuri!" ärjäsi hänelle valtias, "kuinka kauan sinä aiot nukkua? Etkö tiedä, että villan poiminnalla on kiire ja että työtä on yllin kyllä?"

Pari potkausta ja muut rääkkäykset saattoivat Tuomon nousemaan, vaikka hän vieläkin oli niin sairas, että tuskin jaksoi liikkua. Ei Tuomo vielä oikein ehtinyt ylöskään, kuin Legree heitti hänet takaisin maahan ja vaati häntä pyytämään anteeksi eilistä tottelemattomuuttansa ja kunnioituksen puutettansa.

Tuomo ei liikahtanut.

"Polvillesi! sanon minä vielä kerran!" kiljasi Legree ja sivalsi ratsupiiskallansa orjaa.

"Herra, mitä pyytäisin teiltä anteeksi, kun en tiedä, mitä olen rikkonut?" sanoi Tuomo lempeästi. "Kun en tehnyt, mikä minusta oli väärin, siitä ette toki voi syyttää minua. Julmaan tekoon minä en koskaan ryhdy, tulkoon sitte mitä hyvänsä."

"Nyt et varmaankaan ajattele, mitä kaikkea vielä voi tulla", pilkkasi Legree. "Vai luuletko ehkä, että minä katson noita paria piiskan sivallusta kyllin riittäväksi? Narri mikä olet! Minä toimitan sinulle rangaistuksen, jonka rinnalla kaikki tähänastiset ovat olleet vain lasten leikkiä! Mitäpä sinä esimerkiksi sanoisit, jos sinut sidottaisiin puuhun ja ylt' ympäri sytytettäisiin sieviä rovioita Hä, eikö siinä olisi huvia nauraa ihan kuollaksensa?"

"Herra Legree," sanoi Tuomo, "te kykenette tekemään, mitä hyvänsä, sen minä kyllä tiedän. Mutta enempää kuin ruumiin te ette voi tappaa — ja sitte seuraa ijankaikkisuus."

Tämä yksi sana levitti taivaista valoa orja paran sieluun ja sama sana täytti isännän mielen sanomattomalla ahdistuksella.

"Kuin te minut ostitte, herra Legree, niin te toivoitte saavanne uskollisen ja rehellisen palvelijan. Se minä olen teille ollutkin ja tahdon aina olla. Aikani ja voimani, kaikki minä annan teille, vaan en sieluani, se on Jumalani oma ja hänen vallassansa. Jos tahdotte kiduttaa minut kuoliaaksi, niin tehkää se, sillä…"

"Todellako?" ärähti Legree vihan vimmassa. "Vieläkö sinä kiusaat minua ja saatat kiusaukseen? Perkele sinua auttanee tuskissasi."

"Ei mikään perkele, vaan Jumala kaikkivaltias", vastasi Tuomo.

"Kelvoton koira, että minä…"

Tuomo sai korvapuustin nyrkillä, joka hänet kaatoi maahan.

Samalla tunsi Legree olkapäällänsä kylmän käden. Hän kääntyi: Cassy seisoi siinä.

"Tahdotteko sitte todellakin joutua naapurienne pilkattavaksi ja naurettavaksi?" kysyi hän. "Muistakaa vetoanne! Jättäkää siis Tuomo toistaiseksi rauhaan, minä tahdon saada hänet niin pian kuin mahdollista jälleen työhön kykeneväksi."

"No," murisi Legree, "koska hän ei minulta jouda pois työstä, niin olkoon nyt toistaiseksi. Mutta vain toistaiseksi!" sanoi hän uudestaan Tuomolle. "Minä pidätän itselleni oikeuden maksaa sopivaan aikaan sinulle takaisin jokaisen sanasi ja kirjoittaa ne mustaan nahkaasi."

Hän poistui.

"Sinunkin aikasi tulee kyllä pian", murisi Cassykin itsekseen, katsoessaan herransa menoa. "Kärsivällisyyttä vain! — No, Tuomo parka, kuinka nyt voitte?"

"Herran enkeli on minut pelastanut leijonan kidasta", vastasi neekeri.

"Pelastanutko? No, niin kyllä tällä kertaa. Mutta eihän se ole ainiaaksi. Te olette vetäneet päällenne koko hänen kiukkunsa eikä hän suinkaan ennen suo itselleen vähintäkään lepoa, kuin saa kostonsa täydellisesti tyydytetyksi. Minä kyllä tunnen sen miehen."

Yhdestoista luku.

Rauhan tie.

Cassy oli oikeassa. Tuomon täytyi jo ennen, kuin hänen haavansa kokonaan paranivat, olla jälleen kovassa ja rasittavassa työssä, ja herransa häntä vielä joka päivä häijyimmästi vaivasi ja kiusasi. Tuomo oli toivonut saavansa nopean vaikka tuskallisenkin kuoleman eikä ollut niin valmistautunut kestämään tätä pitkällistä kidutusta. Tämä lakkaamaton kiirehtiminen ja työllä näännyttäminen oli hänelle ankarin koetus. Kaikki oli hänen silmissään kuin yöhön vajonnut, epäilys ja pelko yrittivät hiipimään hänen sydämmeensä, hän oli sellaisessa tilassa, että hänestä alkoi tuntua, kuin Jumalakin olisi hänet hyljännyt.

Lohdutusta janoten istui hän eräänä iltana yksinäisen majansa edessä. Raamatun paraimmat ydinlauseet, jotka olivat häntä yhä vielä vahvistaneet ja pitäneet yllä, näyttivät kadottaneen voimansa häntä kohtaan, ja huoaten laski hän pois pyhän kirjan. Pilkkanauru sai hänet vavahtamaan, Legree seisoi hänen edessänsä.

"No, sinä katuvainen sankari," pilkkasi hän orjaansa, "mitenkä ovat nyt asiat? Joko nyt käännymme ja rupeemme järkeviksi? Ha ha haa, kyllähän minä tiesin, että niin piti käymän!"

Tuomo oli vaiti. Tuo julma pilkka raateli hänen sydäntänsä kuin kaksiteräinen miekka.

"Hullu mikä olit!" jatkoi Legree. "Minä tosiaan tarkoitin sinun parastasi, kuin sinut ostin. Sinä olisit voinut pitää hyviä päiviä, parempia kuin Sambo ja Kvimbo. Sen sijaan, että nyt aamusta iltaan teet raskasta työtä, olisit saanut mielin määrin herrastella joutilaana ja silloin tällöin olisit myöskin saanut punssilasin vahvistukseksesi. Mutta kuulehan, vielä on aikaa. Luovu typerästä uskostasi, joka ei ole tähän asti tuottanut sinulle muuta kuin tuskaa ja pahaa mieltä. Tule järkeesi, niin minä unhotan tähänastisen uppiniskaisuutesi."

Se oli kova koetus Tuomolle. Hänessä taistelivat hurjimmat, ristiriitaisimmat tunteet, kehoittaen toiset luopumaan, toiset kestäväisenä pysymään. Mutta hänen parempi puolensa voitti, hän pysyi lujana.

"Ei, herra," sanoi hän, "älkää minua enää kauemmin kiusatko! Niin kuin minä olen uskossani elänyt, niin minä tahdon uskossani kuollakin."

"Mutta etkö näe, että Jumalasi ei huoli sinusta. Sinä saat häneen nähden joutua vaikka pelkästä hurskaudesta helvettiin. Etkö siis luule, että tekisit paremmin, jos luottaisit minuun?"

"En", vastasi Tuomo vakaasti.

"No, saammepahan nähdä!" sanoi Legree paljon merkitsevästi ja kääntyi pois.

Tämä voitto kiusauksesta näkyi Tuomoa jälleen virkistävän. Suloista virvoitusta tulvi hänen sydämmeensä, usko oli uudestaan juurtunut ja taivaallinen rauha pääsi vallitsemaan hänessä. Lupaus: "ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä sinulle elämän kruunun annan", herätti taas rohkeutta hänessä.

Legreeltä ei jäänyt huomaamatta tämä äkillinen muutos, hän puheli siitä orja-päällysmiestensäkin kanssa. Sambo arveli Tuomon ajattelevan salaista paon yritystä, ja Legree, ollen ihan samaa mieltä, tunsi jo melkein mielihyvää siitä ajatuksesta. Pakolaisen jälleen kiinni saaminen näytti hänestä ihan varmalta.

"Siitä asti, kuin se neekerikoira minulta niin kavalasti pääsi karkuun," sanoi hän, tarkoittaen Yrjöä, "minä kyllä pidän auki molemmat silmäni, ja onneton se, joka sitte jälleen minun käsiini joutuu."

Tällä välin oli Cassy tuon keskustelunsa jälkeen, joka hänellä oli Tuomon kanssa, päättänyt karata ja lakkaamatta mietiskellyt turvallista ja varmaa keinoa. Yrjön karkaamistapaa ei nyt enää sopinut käyttää, kun Legree varsin hyvin tiesi sen. Soille ei myöskään käynyt kätkeytyä, ainakaan lähitienoille, sillä sieltä oli koirain helppo löytää. Viimein hänelle yht' äkkiä joutui mieleen uusi ajatus. Niin sen piti käydä ja silloin se oli onnistuva.

Legreen kartano oli vanha, luja rakennus, enemmin keskiaikaisen linnan näköinen kuin tämän seudun tavallisten keveiden rakennusten. Se oli aina niiltä ajoilta, jolloin ranskalaisia ensinnä asettui Louisianaan. Legree oli ostanut sen yhdessä koko tilan kanssa erään ranskalaisen perillisiltä ja kannattanut enimmät vanhanaikaiset huonekalut ylös vinnille. Se ulottui yli koko rakennuksen, oli hyvin monisopukkainen ja sai valoa ainoastaan parista pienestä kattoikkunasta. Yleensä koko vinni oli vähän kammottava ja kokonaan joutunut huonoon maineesen siitä asti, kuin eräs orjavaimo oli, joutuneena Legreen epäsuosioon, suljettu sinne ja sieltä sitte hävinnyt. Ei koskaan saatu tietää, miten hän oli kuollut, mutta aavistettiin, että hänen ruumiinsa oli salaa tuotu alas ja haudattu maahan. Samalla oli levinnyt huhu, että vainaja ei saanut mitään rauhaa haudassaan, vaan kuljeskeli vinnillä, kauheasti valittaen kärsimiänsä kidutuksia.

Raakaluontoisenakin oli Legree pelkuri. Hänen omatuntonsa sitä paitsi sanoi hänelle, että hän oli sanomattomilla rääkkäyksillä kiduttanut viattoman orja paran kuoliaaksi, ja siten hän turhaan koetti haihduttaa tätä syytöstä. Kuin kummittelemisen huhu ensinnä tuli hänen kuuluviinsa, kauhistui hän sanomattomasti. Hän uhkasi jokaista, ken siitä enää vähänkään hiiskuisi, ankarimmalla rangaistuksella ja pysyi itse niin kaukana kuin mahdollista siitä hirvittävästä paikasta. Orjapalvelijatkin varoivat vinnille vieviä rappuja niin, että eivät menneet edes niiden lähellekään.

Siihen perusti Cassy koko karkaamissuunnitelmansa. Hänen makuuhuoneensa oli juuri vinnin alla ja sekin edisti hänen aiettaan. Legree hyvin kummastui, kuin palatessaan kerran huviratsastukselta huomasi Cassyn paraillaan kantavan tavaroitansa alempaan kerrokseen. Isäntänsä kysymykseen, mitä se merkitsi, vastasi Cassy ihan lyhyesti, että hän tahtoi viimeinkin saada kerran maata rauhassa.

"Kuka riivattu sitte häiritsee sinun yörauhaasi?"

"Jos sitä tosiaan tahdotte tietää, niin kyllä se on hyvin helppo sanoa", vastasi Cassy.

"No puhu sitte ja pian!"

Cassy katsahti paljon tarkoittavasti.

"Minä en saa maatuksi siltä alinomaiselta ähkymiseltä, kuin ylhäältä kuuluu. Minusta tuntuu ihan, kuin joku vinnillä kävelisi hitaasti ympäri ja joka askeleella tuskaisesti valittaisi. Kumeita lyöntejä kuuluu myöskin välistä ja sitte kauhistavaa surinaa ja sitä kestää puoliyöstä melkein aamuun asti."

Legreen kasvoista näkyi peljästystä ja hämmästystä. Mutta hän hillitsi mielensä ja sanoi kaikkia tuota vain tyhjäksi mielikuvitukseksi. Melua hän selitti rottain juoksentelemiseksi ja kummallisia ääniä tuulen henkäyksiksi. Itsekseen hän kyllä ajatteli toista, ja jos hän ennen olikin epäillyt kummitusjuttuja, niin nyt ne hänessä muuttuivat horjumattomaksi varmuudeksi.

Se oli Cassylle jo puolinainen voitto. Mutta hän ei vielä tyytynyt siihen, vaan jokaisessa mahdollisessa tilaisuudessa koetti yhä vahvistaa Legreen kummituspelkoa. Iltasilla hän kertoi hänelle kauhistavia historioita, jotka nostivat tukan pystyyn, ja keskiyön lähestyessä hän aina osoitti itsekin kauhistusta, vaikka mielessään samalla salaa riemuitsi. Hänen ei ollutkaan vaikea saada aikaan tuollaista kolinaa, hän vain huomaamatta hiivi vinnille, asetteli siellä päällekkäin tuoleja tai muita kaluja, sitoi niihin nuoran ja toisen pään pisti lattiaan tehdystä reiästä entiseen makuukammariinsa sekä nykäsi sitä sopivaan aikaan. Hän oli myöskin yhteen kattoikkunaan sovittanut pullonkaulan siten, että tuuli siitä puhalteli omituisia säveliä.

Nyt vasta Cassy teki tarpeelliset aikeensa valmistukset. Hän kantoi yöllä kaikkein maatessa leipää, lihaa ja muita ruokatarpeita sekä kynttilöitä vinnille ja valmistautui kaikin puolin oleskelemaan siellä kauan aikaa. Sitte hän toimitti niin, että pääsi Legreen kanssa kerran lähikaupunkiin, joka oli Red-River-joen varrella. Matkalla hän otti tarkkaan huomioon kaikki merkit, joista toiste tuntea tien, sekä laski, miten paljon aikaa jalkamies tarvitsisi sitä astuakseen.

Suoritettuaan täten kaikki valmistukset odotti Cassy nyt vain oikeaa hetkeä ryhtyäkseen työhönsä.

Oli myöhään illalla ja kaikki jo makasivat, kuin Tuomo näki majansa edessä naisolennon varovasti liikkuvan kuun valossa. Hän meni ulos ja tunsi heti Cassyn.

"Tulkaa kanssani, Tuomo," sanoi Cassy, "minulla on tärkeä puhumista teille."

"Mitä sitte?" kysyi Tuomo. "Puhukaa vain tässä ihan pelkäämättä."

"Ettekö tahdo päästä vapaaksi, Tuomo?"

"Minä pääsen vapaaksi silloin, kuin se on Jumalalle otollinen."

"Mutta jospa nyt pääsisitte pian. Tulkaa kanssani!" kuiskaili Cassy hätäisen kiireesti. "Mitäpä teille on hyötyä odottamisesta? Eikö se hirviö ole jo kyllin kauan kiduttanut teitä? Tahdotteko odottaa, kunnes vielä pahempaa tulee? Te ette tiedä, mitä kaikkea hän voi tehdä. Tuolla pihan takana on paikka, jossa näette puolikuolleen puun ja sen ympärillä joka puolella tuhkaa; kysykääpä vain, mitä siinä on tehty, niin näette, uskaltaako hän sanoa sitä teille. Minä pidän lupaukseni ja olen vaiti, mutta vapaaksi minä tahdon päästä miten hyvänsä! Ettekö siis tahdo yrittää minun kanssani, isä Tuomo?"

Tuomo pudisti päätänsä.

"Oli kyllä kerran sellainenkin aika, jolloin olisin saattanut olla taipuvainen karkaamaan, mutta silloin voitin kiusauksen ja voitan sen nytkin. Minä olen käsittänyt, että herrani on asettanut minut tänne työskentelemään ja että minä ehkä vielä voin vaikuttaa jonkun olennon autuudeksi. Ei, ei Cassy, minä pysyn täällä ja kannan ristiäni kärsivällisesti."

"No, odottakaa sitte Jumalan nimessä kohtaloanne", sanoi Cassy murheissaan. "Minun mieleni tekee pois näkemään jälleen rakasta lastani."

"Entäpä jos lähtönne huomataan?"

"Silloin tapahtuu juuri niin, kuin minä oikeastaan tahdonkin. Näin se käy: Minä hiivin ulos takaportista ja riennän asuinrakennusten ohitse, Sambo ja Kvimbo näkevät minut ja hälyyttävät koko kartanon liikkeelle. Vaan minä sill' aikaa ehdin päästä suolle lepikkoihin, eivätkä he voi lähteä sieltä etsimään, päästämättä ensin irti koiria. Minä sill' aikaa teen pienen kierroksen, tulen leveälle purolle jossa kasvaa ruohoa ja vesakkoa, ja kaalan sitä pitkin, kunnes pääsen takaisin takaportille, jonka ohitse puro juoksee. Siten koirat joutuvat väärille jäljille, jotka päättyvät veteen, eivätkä ne voi siellä seurata niitä. Kartanossa silloin ei ole ainoatakaan ihmistä ja minä sen tähden pääsen huomaamatta hiipimään vinnille, jonne minä olen erääsen arkkuun laittanut itselleni mukavan vuoteen. Siellä minun kyllä täytyy odotella pitkä aika, sillä Legree tietysti kaikin tavoin koettaa saada minut jälleen kynsiinsä. Mutta tilatkoonpa hän kuinka paljon hyvänsä orjain ajajia, turhaan ne minua saavat haeskella. Sitte aikaa myöten, kuin minun luullaan jo ammoin päässeen kyllin etäälle, minä kyllä saan tilaisuutta rauhassa paeta. Ja nyt, voikaa hyvin, Tuomo parka ja Jumala teitä suojelkoon!" sanoi hän hyvin säälivästi.

Cassy livahti hiljaa ulos takaportista, juoksi, kuten äsken juuri kertoi, pitkin asuinrakennusten riviä ja kiiruhti suolle tiheikköihin. Hän oli juuri sinne piiloon pääsemässä, kuin hänen takanaan kajahti ääni, käskien häntä pysähtymään. Se ei ollut Sambon eikä Kvimbonkaan, vaan Legree itse se hirveimmästi kiroillen juoksi jäljestä. Cassy tuota pikaa hävisi näkyvistä suolle ja isäntä silloin katsoi parhaaksi palata noutamaan apua.

"Kuolema ja kirous!" kiukutteli hän itsekseen. "Se oli Cassy, kyllä minä näin hänet ihan selvään! Jospa hän nyt pääsee pakoon, ja…! Vaan ei, kyllä minä hänet ihan varmaan saan satimeen. — Halloo! Sambo! Kvimbo! Ulos joka mies!" huusi hän kovalla äänellä; päästyään pihaan. "Cassy on soilla, ja ken hänet tuo minulle takaisin, saa viisi dollaria ja vielä ryypyn viinaa lisäksi."

Koirat päästettiin irti ja kaikki alkoivat jouduttautua käskyä tottelemaan. Tuota pikaa oli pikisoitsuja joka miehellä ja samoin tuliaseita.

"Pitääkö minun ampua häntä?" kysyi Sambo viivähtäen.

"Ainoastaan siinä tapauksessa, että muuten ei voida saada häntä kiinni. Mutta pian nyt! Tiikeri! Vimma! etsikää!"

Orjat läksivät. Kohta sitte ei koko kartanossa eikä pihalla näkynyt ainoatakaan elävää sielua. Cassy jo seisoi takaportilla odottelemassa ja, kuin melu vaikeni, hiipi ylös piiloonsa. Siellä oli tosiaan kaikki järjestetty tarkoituksen mukaisimmasti, mikäli niissä oloissa vain soveltui. Eräässä nurkassa vinnin perällä seisoi pöytä, vieressä kaksi tuolia, ja lähellä niitä oli mainittu arkku, avosivu kohti kattoa: Cassyn makuusija. Erääsen katon kannattimeen oli kynttilä kiinnitetty siten, että siitä ei näkynyt vähintäkään valoa kattoikkunoihin eikä muuanne vinnillekään kuin juuri siihen nurkkaan.

Muutamia tuntia turhaan haeskeltuaan palasi Legree apulaisinensa kotiin. Hän oli puolittain vihan vimmassa ja puolittain huolissaan, että Cassy ehkä ilmaissee hänen salaisuutensa; mutta pian hän rauhoittui niistä huolistaan.

"Cassy on vaiti", sanoi hän itsekseen. "Onhan minulla hänen lupauksensa, eikä Cassy ole niitä, jotka sanansa syövät."

Jo samana yönä ratsasti Legree pyytämään muutamilta naapureilta apua huomispäiväksi uuteen suurempaan ajoon. Silloin kaikin tavoin koetettiin saada karkulaista jälleen kiinni, suot etsittiin tarkkaan, jättämättä mitään sopukkaa nuuskimatta. Kaikki turhaan.

Legreen kiukku oli suurimmillaan tästä jo toisen ajon onnistumattomuudesta. Hän kiroili ja pauhasi lakkaamatta kotonaan, ja ken näinä hetkinä sattui hänen käsiinsä, tiesi varmaan saavansa ruoskaa ja potkauksia. Hänen vimmansa kääntyi viimein Tuomo parkaa kohtaan. Täytyihän Legreen saada osoittaa kiukkuansa jollekulle ja siihen oli Tuomo kaikista sopivin sekä siitä syystä, että hän ei ollut antautunut isäntänsä kätyriksi julmuuksien harjoittamisessa, että varsinkin siitä syystä, että hän niin horjumatta piti kiinni uskostaan ja siten oli isännälleen ainaisena salaisena moitteena. Legree oli muuten vakuutettu, että Tuomo tiesi Cassyn olinpaikan, ja päätti pakottaa hänet tunnustamaan, jos ei hyvällä, niin ankarimmilla kidutuksilla. Hän siis käski sen päivän iltana, jolloin oli toistamiseen oltu turhalla ajoretkellä, molempia orjain päällysmiehiä tuomaan Tuomoa.

"Minä tiedän varmaan," sanoi hän heille, "että se musta konna on kutonut kokoon koko tämän jutun. Mutta hänen täytyy tunnustaa taikka on hänen viime hetkensä tullut."

Sambo ja Kvimbo tottelivat hyvin mielellään, ja vaikka he eivät muuten sietäneetkään toisiansa, niin he kuitenkin vihasivat yksimielisesti Tuomoa, koska tiesivät, että hän alkuaan oli määrätty orjain päällysmieheksi heidän sijaansa.

"Minä vihaan häntä", puhui Legree itsekseen, kätyrien poistuttua. "Hänen hurskastelemisensa inhottaa minua! Eikö jo rupea näyttämään siltä, kuin minä olisin viheliäinen syntinen hänen rinnallansa? Ja mikä estää sitte minua jäähdyttämästä vihaani hänessä? Eikö hän ole minun omani ja eikö minulla ole oikeutta kohdella häntä ihan mieleni mukaan? Kuka voisi minua estää siitä!"

Ja ihan vimmoissaan puristi hän kätensä nyrkiksi ja pudisti sitä, ikään kuin olisi edessä ollut joku riistämässä häneltä sitä oikeutta ja valtaa.

Kuin Tuomo tuotiin isäntänsä eteen, oli hänellä epävarma aavistus siitä, mitä oli tuleva. Hänestä tuntui, kuin astuisi hän viime askeliansa. Mutta hän ei vavissut, sillä hän oli valmis kuolemaan ja hänen sydämmensä ikävöitsi rauhaa. Ainoan toivonsa, kuin hänellä oli ollut maallisista asioista, toivonsa nähdä vielä kerran perhettänsä, oli hän jo aikaa sitte jättänyt, koska hän jo edeltä päin näki sen mahdottomaksi. Niinpä häntä ei enää mikään sitonut tähän maalliseen oloon, hän voi levollisesti astua kiduttajansa eteen.

"Minä olen viimeinkin päässyt mielessäni selville, Tuomo," puhui Legree kylmästi, "ja minä sanon sinulle nyt, että sinun täytyy kuolla."

"Herra, minun henkeni on annettu teidän käsiinne", vastasi neekeri levollisesti.

"No hyvä, minä olen vakavasti ja totisesti päättänyt tappaa sinut", ilmoitti Legree äänellä, joka osoitti, että hänen sanojansa ei käynyt vähintäkään epäillä. "Mutta minä tahdon olla armollinen ja antaa sinulle vielä yhden pelastuskeinon: puhu, mitä sinä tiedät Cassystä."

Tuomo painoi alas päänsä ja oli vaiti. Tuliko hänen ilmaista Cassyn salaisuus ja jättää hänet varmaan rangaistukseen, ehkäpä kuolemaankin? Toisaalta hän kysyi itseltään, eikö hän ehkä ollut velvollinen tekemään tiliä herrallensa. Lähimmäisrakkauden tunne pääsi voitolle.

"No saanko minä vastauksen?" kysyi Legree raa'asti.

"Herra, minä en tiedä mitään", sanoi Tuomo.

"Mitä!" tiuskasi Legree ukkosen kaltaisella äänellä. "Merkitseekö se, että sinä et tahdo mitään sanoa? Kunnoton koira, jos et heti puhu, niin minä irroitan väkisin kielesi."

Tuomo katsahti rukoilevasti.

"Minä en voi enkä saata puhua mitään, vaikkapa se maksakoonkin henkeni", puhui Tuomo päättävästi.

"Ahah, tunnustatko siis kuitenkin tietäväsi asian?" kysyi Legree kavalasti.

Tuomo vitkasteli.

"No, olkoon sitte, minä tiedän", sanoi hän. "Minä en tahdo lähteä täältä, valhe huulillani."

"Ja pysytkö siis nytkin itsepäisyydessäsi etkä sano minulle, mihin Cassy on paennut?"

"Se olisi vastoin uskoani ja omaatuntoani."

"Kuulepas, Tuomo," sanoi Legree, astuen ihan hänen eteensä. "Sinä ehkä luulet minun nytkin vain leikittelevän, koska tähän asti olet aina päässyt vielä hengissä. Vaan minä vannon sinulle kaikkein perkeleiden nimessä, että minun päätökseni on luja ja että sinä et tästä huoneesta enää pääse, joll'et tunnusta."

Peljästymättä vastasi Tuomo nytkin lempeästi:

"Rakas herra, olkaa armollinen älkääkä vetäkö päällenne enää tätä suurta syntiä."

"Joko ryhdyt rukoilemaan?" pilkkasi isäntä.

"Jos te olisitte sairas taikka hädässä ja minä voisin teitä pelastaa, niin ilolla minä antaisin sydänvereni teidän edestänne niin, kuin Vapahtaja on uhrannut verensä minun edestäni. Mutta älkää kostako siunausta kirouksella. Sillä vaikkapa teettekin minulle kaikkein pahinta, minun tuskani ovat pian ohitse, vaan teidän tuskanne silloin vasta alkavat eivätkä koskaan lopu."

Tulinuolina tunkeutuivat nämä sanat tuon hirviön paatuneesen ja ruostuneesen sydämmeen. Hän tunsi itseään ikään kuin vuoren painavan. Ensin hän koetti puhua, mutta ei sanaakaan saanut suustansa, kunnes viimein pakotti esiin rämäkkää naurua. Se kuului niin kauhistavalta, että molemmat orjain päällysmiehetkin ehdottomasti peljästyivät. Tuomon kohtalo oli ratkaistu.

Jättäkäämme, hyvä lukija, kertomatta, mitä nyt seurasi. Se oli äärettömän raaka teko, ruoskiminen kuolemaan asti. Tuomon sanat ja verraton kärsivällisyys niissä viimeisissä kidutuksissa koskivat yksin noiden raakain kätyrienkin sydämmeen ja muuttivat heidän vihansa katumukseksi ja sääliksi. He kantoivat hänet majaansa, pesivät hänen haavansa ja, koska vielä huomasivat hänessä elon merkkejä, kaatoivat vähän viinaa hänen huulillensa.

"Voi, Tuomo," vaikeroi Kvimbo vilpittömästi, "miten häpeällisesti ja julmasti me olemme sinua kohdelleet!"

"Onko sinun mahdollinen — voitko antaa meille anteeksi?" rukoili Sambo.

"Teitä parkoja!" kuiskasi Tuomo. "Mielelläni antaisin henkeni montakin kertaa, jos vain sillä voisin pelastaa teidän sielunne. O Herra, anna heillekin voimaa ja lujuutta, että he tulisivat osallisiksi sinun ijankaikkisesta armostasi."

Nämä sanat lausuttuaan Tuomo parka menetti tajuntansa ja vaipui hyvää tekevään tunnottomuuteen, joka ei enää sallinut hänen tuntea hirveitä ruumiillisia tuskiaan.

Seuraavana aamuna pysähtyivät pihaan keveät ja komeat vaunut. Nuori mies hypähti siitä ylös ja kysyi talon isäntää. Se oli Edvard Shelby.

Ofelian kirje rouva Shelbylle oli onnettomuudeksi vasta kahden kuukauden kuluttua saapunut perille. Vähän ennen, oli herra Shelby kuollut ja siitä syntynyt häiriö oli taas viivyttänyt asiaa. Vasta sitte, kuin rouva Shelbyn onnistui taidollaan ja viisaalla säästäväisyydellään saada asiat paremmalle kannalle, saatettiin taas toden perästä muistella Tuomon ostamista vapaaksi. Nyt, kuin riittävä summa voitiin helposti saada kokoon, lähti Edvard heti New-Orleansiin hankkimaan Claren pesän selvittäjiltä tietoa Tuomosta. Pian hän saikin tietää Tuomon viimeisen ostajan ja sepä kylliksi selittää, mitä varten hän tuli tapaamaan herra Legreetä.

"Teidän orjienne joukossa on neekeri, nimeltä Tuomo", sanoi Edvard päästyään Legreen puheille. "Hän oli ennen isäni omana ja minä tahtoisin nyt mielelläni ostaa hänet takaisin."

"Olin minä niin tyhmä, että uhrasin siitä miehestä melkoisen summan. Nyt minä olen sitä jo kauan katunut. Eipä ole helppo löytää itsepäisempää, hävyttömämpää ja kavalampaa ihmistä. Koettaa viekoitella neekerejäni karkaamaan eikä anna mitään ilmi, kuin minä rupean häntä tutkimaan. Mutta opetinpa minäkin häntä kunnon lailla ja nyt se veitikka lienee kuolemaisillaan."

Nuorukainen hämmästyksissään peräytyi ja suuttumus punastutti hänen kasvojaan.

"Missä on Tuomo?" kysyi hän lyhyesti.

Neekeripoika, joka sattumalta seisoi lähellä, osoitti erästä majaa. Legree olisi mielellään salannut vieraalta julmuutensa yksityiskohtia ja sen tähden potkasi poikaa. Edvard ei enää antanut itseänsä eksyttää, vaan astui osoitettuun majaan. Tuomon tila häntä vallan peljästytti.

"Voiko tämä olla mahdollista!" sanoi hän ja katkerimman surun kyyneleet juoksivat pitkin poskia. "Setä Tuomo, ystävä parka, kuuletteko te?"

Edvardin ääni sattui kuolevaisen korviin ja hän näytti vähitellen tulevan tajuunsa. Hän liikutti hitaasti päätänsä, avaamatta silmiään, ja hymyili sitte.

"Setä Tuomo, sanokaa edes yksi sana minulle. Tunnetteko minua? Minä olen teidän pikku Edvardinne, jota olette niin usein polvillanne kiikutelleet."

"Mitä Edvardko?" kuului heikko ääni. "Kyllä minä tunnen."

Tuomo avasi silmänsä. Hänen katseensa oli alussa sekava, ja ikään kuin peljäten kiintyi se Edvardin muotoon. Mutta nyt hän näkyi tuntevan hänet, ilo välähti hänen kasvoillaan ja hän pani hartaasti kätensä ristiin.

"Ylistetty ja kiitetty olkoon Herra! Niinpä saan nähdä vielä kerran teidätkin, rakas Edvard. Siitä minä kiitän sydämmestäni teitä."

"Tuomo, ette te saa kuolla", vaikeroi nuorukainen. "Minähän tulin teitä lunastamaan vankeudestanne."

"Minä olen jo lunastettu, rakas Edvard, ja toivon nyt pääseväni ijankaikkiseen rauhan valtakuntaan, jossa ei ole mitään valkoisen ja mustan erotusta. Siellä on vielä paljon parempi kuin Kentuckyssä. Ah, rakas Edvard," sanoi hän äkisti ja hänen katseensa muuttui suruiseksi, "älkää sanoko mitään Kloelleni, missä tilassa minut tapasitte, vaan sanokaa hänelle ainoastaan, että minä olen mennyt taivaan kunniaan, jossa kerran saamme nähdä toisemme jälleen. Ja viekää kaikille sydämmelliset jäähyväiset minulta."

Juuri silloin ilmestyi Legree majan ovelle, vaan heti jälleen riensi pois.

"Kurja hirviö!" huusi Edvard jäljestä. "Sinun täytyy tehdä tili tämän elämän sammuttamisesta."

"Ei niin, Edvard!" huokasi Tuomo. "Hän on erittäin surkuteltava ja hän säälittää minua. Jos hän kääntyisi ja tekisi parannuksen, niin luullakseni hän vielä saisi armon, mutta…"

Puheen ponnistus oli uskolliselta orjalta vienyt viimeiset voimat. Hän painui alas vuoteelle ja kohta sitte alkoi oikea kuolemantaistelu. Vielä kerran leimahti elämän valo hetkiseksi, mutta sammui sitte ainiaaksi. Hyvin liikutettuna seisoi Edvard vainajan vuoteen vieressä. Ajatellen, että Legree kiukuissaan saattaisi ehkä vielä raadella ruumistakin, ryhtyi hän hieromaan kauppaa. Hän meni Legreen luo ja pyysi sopivasta maksusta Tuomon kuollutta ruumista, voidakseen haudata sen sopivalla tavalla.

"Kuolleita neekerejä minä en myö," sanoi Legree kiihkeästi. "Vaan jos todella ja välttämättä tahdotte ottaa ruumiin, niin tehkää se; vähempihän on minulla siitä tekemistä."

Edvard sitte neekerin avulla kantoi vaunuihinsa ruumiin, käski neekerin ottaa mukaan kuokan ja lapion ja kääntyi uhkaavasti Legreen puoleen.

"Teidän täytyy vastata minulle hirmutyöstä, jonka tässä olette tehnyt", sanoi hän. "Viattomasti vuodatettu veri ei ole jäävä kostamatta. Heti ensi kaupungissa minä annan tämän murha-asian oikeuden haltuun."

"Miten mielenne tekee", vastasi Legree pilkallisesti. "Te vain kohtaatte paljon vaikeuksia. Minä sanon, että tuo neekeri on kuollut luonnollisella tavalla, ja tahtoisinpa nähdä sen, joka kelpaisi tulemaan todistajaksi minua vastaan."

Edvardin täytyi itsekseen myöntää Legreen olevan oikeassa. Nykyään ei käynyt ryhtyä mihinkään toimiin ja tuo hirviö sai toistaiseksi olla joutumatta oikeuden käsiin. Edvard halveksivasti kääntyi seljin häneen ja ajoi pois. Etäällä Legreen alueen ulkopuolella oli sievä mäki ja sen päällä pitkäin puiden varjossa vihreä kunnas. Sinne hautasi Edvard vainajan, siellä lepää setä Tuomo parka rauhassa.

Kahdestoista luku.

Siitä hetkestä alkaen, kuin Legree oli kiukuissaan surmannut viattoman neekerin, oli hän itsekin perin rappiolla. Mitä moninaisimmat ajatukset ja tunteet riehuivat hänen sisällänsä eivätkä suoneet enää hänelle vähintäkään rauhaa. Päivällä hänelle milloin mikin tapaus muistutti Tuomoa ja yöllä häntä ahdistivat pahat unet. Kummitus myöskin raivosi vinnillä pahemmin kuin koskaan ennen ja salainen kammo, jota näkyi orjain kasvoista, yhä vain enensi hänen kauhuansa.

Eipä ihme, että Legree, huumatakseen synkkiä ajatuksiansa, ryhtyi kaikenlaisiin viihdytyksiin, varsinkin viinan juontiin. Kuukauden kuluessa turmeltuivat kokonaan hänen hermonsa ja aistimensa. Ankara kuume käänsi hänet vuoteen omaksi ja kolmen päivän kuluttua hän jo oli lakannut elämästä. Hän ei kuollut autuaallisesti kuten Tuomo, vaan hirmuisissa houreissa.

Tällä välin oli Cassy ilman vähintäkään vaaraa päässyt pakenemaan. Hänen onnistui päästä Natcheziin ja sieltä höyrylaivaan, joka oli matkalla myötävirtaan alas Ohioon. Sattumalta oli matkustajain joukossa myöskin nuori Shelby, joka juuri oli paluumatkalla Kentuckyyn. Kuin Cassy oli hyvin saman näköinen kuin Elisabet, se ei voinut jäädä Shelbyltä huomaamatta, ja vähäinen tietustelukysymys sai heidät tuota pikaa vilkkaasen keskusteluun. Edvard kertoi Cassylle, mitä tiesi Elisabetin elämästä. Hän oli ennen lähtöänsä Louisianaan saanut Wilsonilta kuulla paon onnistuneen sekä Yrjön ja Elisabetin päässeen yhteen. He olivat, kuten heiltä saapunut kirje ilmoitti, muuttaneet Kanadasta Montrealin, jossa Yrjö oli päässyt työhön konetehtaasen.

Näiden tietojen mukaan Cassyn ei ollut vaikea hankkia tarkempaa selvitystä, ja viikkokauden kuluttua hän jo sai sulkea syliinsä Elisabetin.

Yrjö ei kauan viihtynyt Montrealissa, hän halusi kehittää ja täydennellä tietojansa. Oleskeltuaan neljä vuotta Pariisissa, joll' aikaa hän hankki sangen monipuolisia tietoja, siirtyi hän omaisinensa Liberian vapaasen neekerivaltioon. Siellä vasta hänen kotonsa oli, jossa hän tahtoi elää ja kuolla.

Entä muut tuttumme?

Muistathan, hyvä lukija, vielä Haleyn ja Rikard Marksin? Sellaisille ihmisille ei ole muuta kuin yksi kohtalo. Heille ei ole kääntyminen enää mahdollinen, he joutuvat joko maallisen tai ijankaikkisen koston käsiin Haleyn tappoi eräs neekeri, kuin hän kyllin varakkaana juuri aikoi luopua ammatistansa; Marks kuoli luonnollisella tavalla. Evangeline Clare, suloinen tyttö, jolle Tuomo parka oli kiitollisuuden velassa lyhyestä onnen ajasta, kehitteli kunnon enonsa talossa yhä runsaammin hyviä lahjojansa. Sittemmin hän sai mieleisensä miehen ja yhdessä hänen kanssaan koetti koko ikänsä lievittää ja parantaa orjain tilaa, milloin ja missä vain taisi, ja hänen onnistui myöskin saada vielä äitinsäkin muuttamaan mieltänsä ihmisystävällisemmäksi. Täti Kloe suri suuresti Tuomon surullista kuolemaa ja ainoastaan emäntänsä hellät lohdutukset saivat hänet vähitellen jälleen tyyntymään. Hän koko ikänsä uskollisesti säilytti miehensä muistoa. Entä Edvard sitte? Hän oli, kuten jo oli nuoruudessaankin ollut, lujaluonteinen mies sekä kaikkein kärsiväisten tuki ja turva. Sitenpä hän lienee myöskin tullut onnelliseksi.