SISÄLLYS: (continued 2)

Halkoniemessä löydämme kyllä wielä wanhan tupakartanon, mutta paljon korotettuna entisestään, ikkunat suurennettuina ja seinät laudoitettuina ja punattuina. Tulemme nyt sinne eräsnä syyskuun iltana.

Portaan penkillä istuu wanha emäntä neuloen ja ystäwällisin silmin katsahdellen toiselle puolelle porrasta, jossa noin 13 wuotinen nuorukainen istuu kutoen werkkoa, ja neuwoo pientä tyttöä lukemaan a, b, c:tä. Ne owat Waapian ja 5 wuotinen sisrensa Leena. Lukeminen päättyy, ja lapsi saapi kiitoksia neuwojaltansa, ja punertawan omenan mummolta. Pikaisesti hyppäsi nyt Waapian istuimeltaan kysästen: "tuleeko mummo täniltana uudispaikalle?"

— Ei tule, poikaseni; näin myöhään mummo ei enää tule. Uunit taitaawat jo olla walmiit?

— Ihan walmiit, ja walaistutki kuin talwinen lumi. Tule, sisko!

Lapset malttoiwat enää tuskin ottaa jättää jäähywäisiä mummolle, kuin läksiwät juoksemaan puolen wirstan päässä olewaan uudispaikkaan, ja mummo katsoi tyytywäisyydellä heidän perästänsä.

Uusikartano oli rakettu lähellä maantietä olewalle mykkylälle, josta oli ihana katsanto meren saaristoihin ja ympärillä olewiin seutuihin, korkia kiwijalka ja wiisi suurta ikkunaa kaunistiwat huoneen näön, joka ilastutti koko ympärillä olewan seutunsa. Huoneen ympärillä olewa tanner oli tasoitettu ja näytti aiheessa olewan muitaki laitoksia; maasta raiwatut kiwet olimat röyköissä ympärillä ja näyttiwät aiwotun kiwiaidaksi, tehtäwän kukaston ympärille.

Waapian tapasi isintimänsä pihalla puhelemassa lähellä olewan postipaikan emännän keralla. Tämä oli lähätetty muutamalta matkustawaiselta herrasmieheltä, joka oli wähänwointanen ja halusi muutaman päiwän wiipyä kylässä, eikä suostunut asumaan postituwan wieressä olewassa huoneessa, johon kuului miesten rähinä tuwasta. Tullessansa oli nähnyt uuden soman kartanon, ja toiwoi nyt siinä saawansa majaa.

Keskulteltua waimonensa, suostui Muuri, sanoen huoneet olewan parin tunnin perästä laitoksessaan. Sitte käänsiin Waapianiin päin ja käski sen pikaisesti juoksemaan äitinsä luo aittaan, ja kysymään kaikki mitä oli wanhalta sialta tuotawa tänne, sillaikaa kuin hän meni waljastamaan hewoista.

Taitawan emännän huolella ja Waapianin wirkkeydellä santiin pian kaikki wieraan tulolle laitokseensa. Waan tätä ei wielä kuulunut; Maialeenan aika antoi lähteä kotiin katsomaan siellä taloutta, waan Jaakko ja Waapian jäiwät uudispaikalle yöksi odottamaan wierasta.

Wähän ajan takaa tuliki tämä, ajaen tawallisissa postirattaissa. Ehkä ilma oli wielä lämmin oli hän turkissa, mutta punainen myssynsä kaulus ja sotamies joka istui ajajan wieressa, näyttiwät hanen sotalaiseksi.

Wähän työläästi laskeisiin hän rattaista, nyykäytti wähän ylpiästi päätänsä Muurille, käski Waapianin ottaa rattaista pienen wakkasen, ja sotamiehen matkalaukkunsa ja läksi niin hiljaan astumaan Waapianin perästä huoneesen.

Tultua sinne istuiksiin Hän paraillaan lämpiäwän uunin eteen, ja Waapianin tuodessa kynttilää, ästui wielä siinä, turkki päällä ja lakki päässä. Wasta nyt käänsi hän silmiänsä poikaa kohti ja tuntuwa muutos haiwaittiin silloin muuten kolkossa, tuskin mitään sanowassa muodossansa. Näytti ikään kuin olisi hän oudoksunut pojan erinomaista muotoa, jossa loisti wilkkaus ja kaikki siwistyksen awut.

— Oletko talon isännän poika? kysäsi Hän wiimein pojalta.

— Olen waan pojintimansa, wastasi Waapian.

— Pojintimansa? kertoi hän, tuntuwalla liikutuella katsoen pojan silmiin. — Ja nimesi?

— Waapian Alpertti.

— Talonpojan nimeksi totta outo, myrisi toinen; — waan lieneehän sulla sukunimeäki, jonkulaista?

— Ei tapaistakaan; sit' en wielä ole tarwinnut, sanoi poika puoli nauraen.

— Ja joka otti minua pihalla astaan oli isintimäsi? kysyi upseeri.

Waapian myötti.

— Hänet hae nyt tänne, jatkoi hän, kierrellen wiiksiänsä näppilöillään.

Poika meni ja sotalainen myrisi omin aikojansa, katsoen järkkymättömin silmin eteensä: ”Pojintima, on se wähän kummallista, ja näkönsä, täytyy sanomani, siinä on ihmeellinen weto wissiin — tuttawuuteeni — — —"

Muurin tulo keskuutti tämän yksinäisen puheen.

Tämänki muodossa keksi hän jotain erinomaista, joka saattoi hänen wiimenki paljastamaan päänsä, ja Muurin kysymykseen, tarwitseisiko herra mitä, wastaamaan siewästi: "Ei, halasin waan päästä tuntemaan isäntääni. Saanen teille tarita piipun tupakkaa." Näin sanoen asetti upseeri piipun ja tupakkatopan pöydälle.

— Kiitän nöyrimmästi, sille pahalle tawalle totuin merellä ollessani, ja on piippujaki talossani.

Muuri aukasi nyt kaapin ja otti esiin hopioitetun kiwi piippunsa, jonka pää oli muodostettu turbaanipäisen Neegerin naamaksi.

— Tuota piippua muistelen nähneeni niin hywin kuin itsiänneki, waan missä, se ei nyt johdu mieleeni, muistutti upseeri.

— Samaa woisin sanoa herra teistäki, wastasi Muuri. — Mitä piippuun tulee, niin sen ostin 1807 Turussa.

Joku muisto näytti nyt Herääwän molemmissa.

— Antto Greeni! kiljasi Muuri iloisesti.

— Te tunnette minut todellaki, waan itse — tunnustelen kyllä — mutta, se on mahdotonta — minulla oli ennen ystäwä aiwan teijän näköisenne, waan hän — hän —

— Hän seisoo edessänne, se jäykkä suomalainen, se ystäwänne — Jaakko Muuri.

— Jaakko Muuri! kertoi uppseeri, waalistuen pian kuolleen karwaseksi.

Selitykset ja loppu.

Tullessaan huomenaamuna uudispaikalle kohtasi Maialeena Waapianin, joka sanoi isänsä wielä makaawan, sillä hän oli wieraan upseerin keralla walwonut haastellen siwuitse puolen yön, ja luuli siis heidät wanhoiksi tuttawiksi.

— Eihän se sitte wenäläinen olekkaan? kysyi Maialeena, tuntuwasti punastuen.

— Kyllä waan se suomenkielen haastaa kaikki halki, olkoonpa muutenki wenäläinen tai ruotsalainen, wastasi Waapian, keksimättä äitinsä hämmästystä.

Myöhemmin tapasi Jaakko hänen yksinään ruokaa warustamassa wieraalle, joka heti nostua wuoteeltansa oli pistäinnyt käwelemään, näkemättä emäntäänsä.

— Arwaatko ken meillä on wierasna, Maialeena, sanoi Jaakko, muhoillen ja peittäen omaa hölmistymistään.

— Olen jo sitä aaweksinut, warmaan Antto Greeni?

— Miten tulit siihen luuloon, wain joko näit hänen?

— Enkä, waan Waapian sanoi teidät tuttawitsi, warmaan sano oikein?

— Niin, waimoseni, hän se on; aan paljon muuttunut; näiwettynyt kaswonsa, samakat slmänsä, kuiwettunut wartalonsa, tuskin tunnet häntä. Hän näyttää onnettomaksi. Irstainen elämänsä on kurittanut häntä.

Molempien oltua yren äänettä, kysyi Jaakko: — ethän karttane häntä nähdä?

— Miksi tekisin sitä, Jaakko? Eihän minulla ole mitään häwettäwää. Waan hän — pelkään, hän ei sumainne — —

— Anton haikein halu on saada sinulta anteeksi, waan luulee sitä ei ansainneensa, sanoi Jaakko katkasten waimonsa puheen.

— Ja sait hänet uskomaan wiattommuteni, näen sen saaneesi. Jaakko, kulta, nyt olen täydellisesti onnellinen, minulta ei puuttunut mitään muuta.

— Antto näyttää yllä tunteneen wääryytensä sinua kohtasn, waan löytäneen siinä syyn eroonsa.

Myöhemmin sai tietää koko asian laidan, ja tietää enemmän minua; sillä hän tietää Waapianin äitinki — Mitä warten sen olet minulta niin salannut, Leenaseni?

Ethän pahastu, Jaakko! lienen siinä tehnyt wäärin. Waan mitä hywää sen ilmoittamisesta? Tätini häpiä. Olen aina luullut wanhemmille olewan suuremman häpiän lapsistaan, kuin lapsille wanhemmistaan. — Pait sitä — rakkautesi poikaan sai pysyä puhdasna. — Tietääkö Antto mitä Ann'sohwiasta?

— Tietää kyllä, — joita kuita wuosia sitte oli häntä nähnyt Sweaporissa, — rawintopaikan palweliana. — —

— Ja äitinsä, äitiparkansa? kysyi Maialeena surkutellen.

— Saat kuulla kaikki. Monta wuotta pois oltuansa tuli Ann'sohwia wiimein äitinsä luo, onnettomana, alastoinna ja ruumiillisesti sekä hengellisesti turmeltuna. Äitin sydäntä kyllä katkeroitti nähdessä hänen tilaisuuttansa, eikä ensimältä tahtonut ottaa häntä wastaankaan. Mutta äitin sydän woitti wihdoin, ja hän otti tyttärensä luoksensa. Kohta sen jälkeen kääntyi tämä raskaasen tautiin, joka oli tullut irstaisesta kunnottomasta elämästänsä. Juuri loppunsa edellä halasi puhutella Anttoa, joka jo Turussa ollessaan oli muuan irstaisen elämänsä tuttawia, ja posi nyt samassa potohuoneessa, jossa Hultin emäntä palweli pesuämmän nimellisenä. Ollen jo paranemassa woi Antto täyttää kuolewan anomuksen, ja kuulla sen wiimeiset tunnustukset. Waan minä säästän nyt sinulta niiden kertomisen — — —

Maialeena itki.

Jaakko jatkoi puhettansa, sanoen: — tahdotko, otamme tätisi luoksemme, kuolema päiwäänsä asti. Wanhuutensa on muuten hänellä olewa katkera ja kolkko. Sowelias työ ja ystäwällinen hoito owat kewentäwät suruansa. Wissin tawoin hän oli kyllä syynä tyttärensä turmellukseen; mutta siitä hän ansaitsee enemmän surkuttelemisemme kuin wihamme. Warmaan hänki oli tekewinänsä hywää tyttärellensä, waikka typeryytensä muutti sen turmellukseksi. Usko minua, Maialeena, moni wanhempi ei tee paremmin. Siitä emme kuitenkaan woi nuhdella waan heitä. Syy lankiaa paremmin koko seurakunnan, koko yhtiön hartioille, joka ei ole parempaa huolta pitänyt köyhemmän rahwaan walistuksesta. Serkkusi kaswatus oli yhtäläinen kuin usiamman kaupunkilaisen työwäen tytärten. Se wähäinen tieto, jonka kouluissansa saawat ei tuo siwistystä. Se ei anna heille sellaista walistusta, joka näyttäisi heille oman tilaisuutensa arwon, ja tyydyttäisi heitä siihen. Se ei näytä heille, onnellisuuden ei olewan ainoastaan wississa säädyssä, mutta ihmisen omassa kunnossa. Paremmin näyttää se waikuttawan heitä tuntemaan oman tilaisuutensa alhaisuutta ja sitä suurta aukkoa joka on heidän ja onnellisempain säätyjen wälillä. Tämä tunto syöksee heitä turmellukseen. — Waimoni, pitäkäämme elämämme pyhimpänä welwollisuutena lastemme kaswatusta kunnollisiksi ihmisiksi. Kiittäkäämme Jumalaa, joka johdatti itsemme paremmalle tielle. Molemmat olemme Mökin lapset, ja molemmat tunnemme kansalaistemme puutokset. O, Maialeena! pyhittäkäämme nyt elämämme näiden puutosten auttamiseksi ympärystöstämme. Ensimäiseksi työksemme laittakaamme kylän-koulu tänne kotiimme. Kyläläisillemme jo olen puhellut kaikki ja saanut heitä suostumaan. Aluksi opetamme siinä kumpiki itse joitakuita hetkiä päiwässä. Waapianin kaswatus tekee hänen wanhempana warsin soweliaaksi kouluopettajaksi.

Maialeena nojaisiin mieheensä, puristi sen kättä ja sanoi: — O! Jaakko, se on enemmän kun toiwoin.

— Sillä tawoin, jatkoi Jaakko, — parannamme wanhemman rikoksen — — ja sillä tawoin, — Maialeena, — nyt täytyy minun sanoa kaikki, sllä tawoin parannamme myös wanhempieni rikoksen koko ihmisyydelle; — Jumala lähetti nyt meille Anton. Häneltä sain tietää säilytettyjen rahojemme perillisen. Onnellisesti jo olemme rakkaudellanme maksameet suuren osan niistä; sanalla sanoen: rahojen perillinen on Waapianimme, hän on Waapian Alpertti Bergmannin poika.

Maialeena lankesi Jaakon syliin, ja molempain rinnat tykyttiwät wastatuksen sanomatonta autuutta, ja ihanasti wälkkywät ilokyyneleet wirtasiwat onnellisen Maialeenan taiwaan karwallisista silmistä. Molemmat olimat kauwan aikaa äänettä.

Ensimäisen ilowihlauksen ohitse mentyä, äänsi Jaakko: millon, — miten ja missä Antto on saanut tietää tämän kaiken, saat kuulla omasta suustansa. Nyt kiittäkäämme Jumalaa, joka on kaikki niin johdattanut.

Loppu.

Julius Krohn: Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet, 1897 (s. 365-366):

Ensimmäinen Hannikaisen novelli, joka erikseen tuli painetuksi, oli Serkukset, jutelma Ulla tädiltä 1848; alkuluonnos siihen oli, näet, erään naisen tekemä. Myöhemmin ilmautui muutamia hänen novellejaan Talvikukkasia nimisessä kokoelmassa 1865. Viimeksi vanhoilla päivillään julkaisi hän kaksi vihkoa Jutelmia läheltä ja kaukaa 1882— 84. Hannikaisen novelleissa on ranskalaisen kertomistavan kepeys, sujuvaisuus ja jännittäväisyys; tapaukset seuraavat toisiaan nopeasti, eikä esitys ole koskaan pitkäveteistä. Mutta hän ei pidä huolta luonteiden kehityksestä, ei myöskään paikan ja ajan värityksestä; mitä hän kertoo, voisi olla tapahtunutta missä ja milloin hyvänsä. Välistä panee hän toimeen aivan mahdottomia yhteensattumuksia. Hannikaisen kertomukset kuuluvat siihen novellikirjallisuuden lajiin, jota nimitetään följetongi- ja sensatsiooni-kirjallisuudeksi. Jotkut niistä ovat aiheeltansa historiallisia, esim. Salojärven kukkanen (Nuijasodan ajoilta), Torkel ja Viipurin linna sekä Ukon kertomus. Toiset ovat kansan-elämästä otetut, niinkuin Kruunutilalainen. Enimmät kuitenkin liikkuvat keskisäädyn piirissä, esim. Punainen lähde ja Pitäjän pappi.