ALKULAUSE

kriitilliselle lukijalle, kirjoittanut Erasmus Rotterdamilainen:

Jos jotakin annetaan / joka eij sinun macos cansa yhteen sowi / waro ettes sano sitä Comoedian leikitziän Cliphton Sanaa: Isä en minä taida: mutta ystäwällisest kijttä. Sillä tämä on caickein sijwollisin tapa estellä.

Kertomus Kiinasta.

Tiedättekö, mitä kiinalaisilla on muuta vinossa kuin heidän silmänsä?

Kiinalaisten silmät ovat aina olleet vinossa. Sehän on ensimmäinen tieto, minkä me pikkukoulussa olemme kiinalaisista saaneet. Ja kiinalainen, jonka silmät eivät ole vinossa, ei ole mikään kiinalainen, vaan joku huijari, joka on vain olevinaan kiinalainen. Mutta vaikeata on jokaisen, jonka silmät eivät sattumalta ole syntymästä saakka vinossa, jäljitellä kiinalaista. Joka ei usko, koettakoon itse. On harvoja asioita maailmassa, jotka ovat niin vaikeita kuin silmien vinoon vääntäminen, jos luonto kerran on ne vaakasuoraan asentoon asettanut.

Niin, kiinalaisilla on nykyään vinossa myöskin heidän valtaistuimensa.

Se on niin vinossa, ettei hra Juanshikai mitenkään tahdo pysyä sillä istumassa.

En tiedä, millainen Kiinan valtaistuin on. Minä en nimittäin koskaan ole sillä istunut. Ja minä aavistan vaistomaisesti, etten minä tule sillä koskaan istumaankaan.

En ole edes nähnytkään Kiinan valtaistuinta. Mahdollisesti ja luultavastikin se on hyvin kaunis ja komea istuin. Arvattavasti on siinä istuinpaikalla sitäpaitsi pehmeä silkkityyny, niin että siinä istuu ihan lystikseen. Mutta kaikesta siitä huolimatta suuttuivat eräät kiinalaiset lopuksi, mahdollisesti tilapäisessä mielenhäiriössä, tuohon istuimeen ja kaasivat sen nurin, niin että sillä istuva pieni vinosilmäinen poika putosi istumaan permannolle. Ja sitten veivät ne herrat, jotka olivat kaataneet valtaistuimen, sen ullakolle muitten käytännöstä hylättyjen huonekalujen joukkoon.

Kiinassa oli täten tapahtunut vallankumous, ja neljäsataa miljoonaa vinosilmäistä, mustapalmikkoista kiinalaista kyseli toisiltaan:

— Mitäs nyt tulee?

Eihän se ihme ollutkaan, että kiinalaiset olivat vähän levottomia. He olivat tuhansien vuosien kuluessa tottuneet siihen, että Pekingissä oli jossakin huoneessa tuo valtaistuin ja että sillä aina istui joku enemmän taikka vähemmän vinosilmäinen ja siis myöskin enemmän tai vähemmän kiinalainen tai mandshurialainen herra tai rouva tai paremman puutteessa vaikkapa vain poikakin. Heistä tuntui siis ymmärrettävästi hieman oudolta ajatella, että tuo valtaistuin nyt oli viety ullakolle ja ettei sillä nyt istunut ketään, lukuunottamatta mahdollisesti jotain pitkähäntäistä rottaa, joka oli asettunut tutkistelemaan, miltä tuon pehmeän silkkityynyn koreat tupsut maistuisivat.

Mutta Kiinassa oli eräs viisas, oppinut ja kaikissa maallisissa asioissa sangen taitava vanhanpuoleinen herra, nimeltä Juanshikai. Kun hän huomasi, miten levottomiksi hänen vinosilmäiset maanmiehensä tulivat valtaistuimen katoamisen johdosta, selitti hän näille, että kaikki oli niinkuin olla pitikin. Nyt oli vain perustettava tasavalta.

— Mikä se semmoinen on? kysyivät kiinalaiset.

Juanshikai selitti, että se on semmoinen mukava järjestys, ettei valtaistuimella istu kukaan, mutta kansa itse valitsee hallituksensa päämieheksi jonkun viisaan, oppineen ja kaikissa maallisissa asioissa sangen taitavan vanhanpuoleisen herran, jota sitten sanottaisiin presidentiksi.

Kiinalaiset katselivat toisiaan hiukan ymmällä ja alkoivat sitten aprikoida, mistä he saisivat käsiinsä semmoisen vanhanpuoleisen herran, jota tässä asiassa tarvittaisiin. Silloin sattui hra Juanshikaita yskittämään, joten kiinalaiset tulivat katsoneeksi häneen, ja hoksasivat silloin äkkiä, että juuri siinähän se oli oikea mies: olihan juuri Juanshikai itse viisas, oppinut ja kaikissa maallisissa asioissa sangen taitava herra, eikä enää mikään nuoruudenhullukaan.

Kiinalaiset tulivat niin iloisiksi tämän keksinnön tehtyään, että he tanssivat harakkaa ja hyppivät yhdellä jalalla niin että palmikot paukkuivat pitkin selkää, ja huusivat valitsevansa Juanshikain presidentiksi. Juanshikai oli hyvin kainon näköinen ja sanoi, ettei hän oikeastaan sitä tarkoittanut, mutta kiinalaiset ne vain hurrasivat ja huusivat eläköötä, eivätkä ensinkään kuunnelleet Juanshikain vastaväitteitä, vaan tekivät hänestä presidentin heti paikalla.

No Juanshikai, joka oli rauhallinen ja hyväntahtoinen mies, ei viitsinyt sen enempää vastaan harata, vaan rupesi presidentiksi. Ja kiinalaiset olivat niin ylpeitä ja iloisia siitä, että heillä nyt oli oikea presidentti, kuin lapset, jotka ovat saaneet kukin kauniin sokeriporsaan markkinatuliaisiksi, sellaisen porsaan, jolla on pieni kippura sokerihäntä, kaulassa punainen rusetti, ja joka maistuu niin makealta, kun sitä nuolasee.

Sitten oli Juanshikai jonkun aikaa kiinalaisten presidenttinä, tullen lopuksi valituksi elinkaudekseen siihen ammattiin, ja hallitsi kiinalaisia oikeamielisesti ja kunniallisesti, palkiten niitä, jotka käyttäytyivät soveliaasti ja säädyllisesti, ja napsauttaen niiltä kaulat poikki, jotka yrittivät ruveta jossain asiassa turisemaan häntä vastaan. Ihan niinkuin ahkeran ja taitavan kiinalaisen presidentin pitikin.

Kerran käveli Juanshikai vanhan palatsin ullakolla ja huomasi valtaistuimen, joka oli siellä nurkassa unhotettuna ja pölyttyneenä. Kun Juanshikai sitä vähän aikaa katseli, niin tuli hänelle oikein sääli sitä. Hän ajatteli, kuinka monta miljaardia kiinalaista vuosituhansien kuluessa oli ollut polvillaan tuon istuimen edessä, ja tuossa se nyt lojui hyljättynä ja yksinäisenä.

Juanshikai istahti valtaistuimelle ja vaipui haaveilemaan. Hän ajatteli miltä tuntuisi istua tuolla valtaistuimella, jos se olisi siirretty takaisin entiselle kunniapaikalleen, ja hän näki hengessään neljäsataa miljoonaa pikimustatukkaista kiinalaista polvillaan jalkainsa juuressa, otsat maan tomuun painettuina.

Kun Juanshikai palasi takaisin ullakolta, oli hän hyvin miettiväisen ja hajamielisen näköinen, eikä kuullut eikä huomannut, kun ministerit häntä puhuttelivat. Sen sijaan alkoivat hänen korvansa kuulla sellaista, mitä ministerit eivät kuulleet.

Hän näet kysäsi kerran häntä ympäröiviltä korkeilta herroilta, eivätkö he kuulleet, että kansa huusi ja vaati häntä rupeamaan keisariksi? Juanshikai sanoi olevansa mielestään kuulevinaan jotain sellaista.

Ja herrat kuuntelivat, ja jotkut heistä sanoivat etteivät he mitään sellaista kuulleet. Silloin Juanshikai arveli, että heidän korvissaan mahtoi olla jotain vikaa, ja käski leikata heiltä päät poikki, että voitaisiin sisältäpäin tarkemmin ja tieteellisesti tutkia, missä kunnossa heidän korviensa sisäosat olivat. Ja kun tämä leikkaus oli toimitettu, niin kiiruhtivat toiset herrat ilmoittamaan, että he kuulivat ihan selvästi, että kansa huusi ja vaati Juanshikaita keisarikseen.

— Hm, vai niin, sanoi Juanshikai mietteissään. — Vai kuulette tekin samalla tavoin. En minä kuitenkaan haluaisi valtaistuimelle. En millään ehdolla!

Sitten hän antoi julistuksen kansalleen, ettei hän millään ehdolla haluaisi valtaistuimelle, mutta kun kansa, mikäli hän itse on ollut kuulevinaan ja mikäli sitäpaitsi hänen ympäristönsä hänelle vakuuttaa, vaatii häneltä sitä, niin hän isänmaallisena miehenä taipuu kansansa tahtoon, ja uhraa omat harrastuksensa ja suostuu kansan vaatimukseen.

Sitten kannettiin valtaistuin alas vanhalle kunniapaikalleen, ja Juanshikai huokasi ja kiipesi sille istumaan.

Varmaankin oli valtaistuimeen, sitä edes takaisin kuletellessa, tullut jotain vikaa. Sen istuin oli paljon vinommassa kuin Juanshikai oli huomannutkaan, eikä Juanshikai tahtonut mitenkään pysyä sillä istumassa.

Juanshikai käski taitavien puu- ja kultaseppien korjata valtaistuimen entiseen kuntoon.

Mutta samaan aikaan sattui jotain, jota Juanshikai ei ollut odottanut.

Kauempana Pekingistä ja Juanshikain palveluksessa olevista kaulanleikkaus-ammattilaisista ja hirsipuutaitureista alkoivat jotkut Juanshikaihin tyytymättömät henkilöt huutaa, että Juanshikai oli aivan varmaan kuullut väärin. Tämä huuto alkoi kuulua ensin yhdestä maakunnasta ja siihen yhtyi yhä enemmän ja enemmän väkeä, ja sitten alkoi sama huuto levitä myöskin Huitshoun ja Huanin maakuntiin. Melu tuli lopulta niin suureksi, että se kuului Pekingiin asti. Juanshikai ei aluksi ollut kuulevinaan mitään, mutta kun huuto kasvoi yhä ankarammaksi, niin huomasi Juanshikai, ettei enää maksanut vaivaa teeskennellä huonokuuloisuutta, varsinkin kun hän vielä äskettäin oli osoittanut niin suurta herkkäkorvaisuutta, että kuuli paremmin kuin muut.

Nyt kokosi Juanshikai suuren sotajoukon ja käski sen mennä Huanin ynnä muihin maakuntiin katkaisemaan kaulat huutajilta. Ja sotajoukko läksi suorittamaan tätä tehtävää, mutta siinä sattui käymään niin, että huutajat katkaisivatkin Juanshikain miesten kaulat, huusivat entistä enemmän ja lupasivat tehdä Juanshikain omallekin kaulalle saman tempun, kunhan tarpeeksi lähelle pääsevät.

Silloin Juanshikai alkoi arvella, että ehkäpä hän sittenkin kuuli väärin silloin aikaisemmin. Ja Juanshikai on nyt antanut Kiinan kansalle julistuksen, jossa hän mainitsee, että tässä on varmaankin sattunut sekä hänelle että kansalle joku väärinkäsitys. Hän ei puolestaan ensinkään halua päästä valtaistuimelle. Pidetään vain tasavalta, niinkuin hän alunperin oli ehdottanut. Kuuleman mukaan on valtaistuin yhä korjaamatta, sillä puu- ja kultasepät jättivät työnsä kesken, koska eivät tienneet, kuka heille palkan maksaisi, jos Juanshikaille sattuisi käymään niin hullusti, että häneltä kesken kaiken lyötäisiin esimerkiksi yläpää pois.

Kiinan valtaistuin on siis yhä edelleenkin vinossa eikä sillä istu kukaan.

Juanshikai istuu nykyjään tavallisella tuolilla, mutta valtaistuintakaan ei sentään vielä ole viety takaisin ullakolle.

Toukokuussa 1913.

— Jos sen vetäisi noin ja noin ja sitten tuosta noin…

Istuin eräässä kahvilassa ja katselin tuttavaani, joka oli tullut höperöksi.

Hän oli lukenut ilman mitään valikoimista ja seulomista kaikki sotauutiset, mitä lehdissä on sitten viime syksyn ollut. Lukenut ja uskonut. Sillä seurauksella, minkä jokainen edeltäpäin saattoi arvata.

Hän kesti kuitenkin kauemmin kuin oli otaksuttu. Luultiin, että hänen aivonsa alkaisivat sekaantua jo joulun tienoissa, mutta ne pitivätkin yli talven. Ja koko ajan ahtoi hän niihin suurpolitillista moskaa.

Vappuna oli mitta kuitenkin täysi. Ensimmäinen merkki oli, että hän tuli auttamattomasti ja eittämättömästi juovuksiin yhdestä lasista simaa, tavallista simaa ilman konjakkiterästystä. Juotuaan tuon lasillisen jossain toisen luokan kahvilassa alkoi hänen naamansa punottaa, hän löi nyrkkinsä pöytään ja rupesi retuamaan, sanoen näyttävänsä suurvalloille.

Kun suurvallat eivät kuitenkaan olleet saapuvilla, näytti hän eräälle tuolille, jonka heitti ulos ovesta. Siitä oli seurauksena, että myös hän itse heitettiin ensin ulos kahvilan ovesta ja sitten sisään putkan ovesta. Enemmistä rettelöistä hän kuitenkin pääsi, saatuaan todistetuksi, ettei ollut juonut muuta kuin sekoittamatonta simaa. Mutta hänelle annettiin ankara varoitus, ettei enää joisi simaa.

Sitten tuli hän kokonaan höperöksi. Hän on saanut päähänsä, että hän on Lontoon lähettiläskonferenssi ja että hänen on määrättävä Albanian rajat. Hänellä on edessään paperi, jota hän kuvittelee kartaksi, ja hän miettii niin että pää tärisee, mutisten puoliääneen itsekseen:

— Jos vetäisi sen tuota jokea pitkin… noin… ja sitten tuon mäen yli… noin… ja sitten Skutarin ympäri… noin…

Hm, kyllähän se on nolo juttu sille miehelle, varsinkin kun hänellä muutenkaan ei ollut ollut liiaksi järjen lahjaa, niin että hän kyllä olisi tarvinnut sen vähän aivan tarkasti omiksi tarpeikseen.

Mutta kuka käski hänen lukea sotasähkösanomia? En minä ainakaan. Minä esimerkiksi en ole lukenut niitä moneen kuukauteen.

* * * * *

Turun ja Porin läänin kuvernööri kuuluu haluavan tietoja tässä läänissä olevista lentokoneista.

Pyydän saada kumartaa herra kuvernöörille ja ilmoittaa, että Toimituksen vinnillä on yksi.

Se ei ollut alkuaan lentokone, vaan arv. Toimituksen reklaamilaitos, jota Toimituksen erikoisnumerojen ilmestyessä kaksi alaikäistä poikaa kantoi pitkällä seipäällä pitkin Turun kaupungin katuja. Sitä ei tietty lentokoneeksi ennenkuin eräänä myrskyisenä päivänä, jolloin se äkkiä ja aivan odottamatta läksi lentoon, ollen viedä pojat mennessään. Sillä kertaa ei se kuitenkaan vielä lentänyt muuta kuin kadun poikki. Mutta kuka tietää, niihin se ensi kerralla lentää.

Koska lennosta Europasta Amerikaan on luvattu 100 tuhannen dollarin palkinto, kuuluu Toimitus suunnittelevan osanottoa tähän kilpailuun edellämainitulla lentokoneellaan. Jos Toimitus voittaa palkinnon, julkaisee se erityisen lentonumeron.

Muita lentokoneita ei Turun ja Porin läänissä tietääkseni ole.

Paster-nakki.

Uusi mieltäkiinnittävä seurapeli.

Vuonna 1908 ryhtyivät erinäiset mooseksenuskolaisen Isak Pasternakin velkojat Tallinnassa tekemään hänelle esityksiä, että hän alkaisi vähitellen maksella velkojaan.

Isak Pasternak tästä kovin loukkautui. Mutta koska hän ei ollut Simson eikä hänellä ollut aasin leukaluuta, jolla olisi voinut lyödä filistealaisensa, päätti hän pakata kapsäkkinsä ja mennä Välimeren toiselle puolen, jossa hän oli kuullut olevan Kaanaanmaan, missä rieska ja hunaja vuotaa sellaisille israelinlapsille, jotka osaavat viljellä järkeään.

Ja kun Pasternak tunsi vaistomaisesti, ettei hän tarvitse agronoomeja avukseen mainitussa viljelyksessä, pani hän toimeen päätöksensä, sulki itsensä Abrahamin, Isakin, Jakobin ja viimemainitun kahdentoista pojan suosiolliseen huomioon ja suojelukseen sekä matkusti meren yli.

Hän asettui asumaan Hämeenlinnaan, missä avasi kukoistavan kangaskaupan ja vaatetusliikkeen.

Samoihin aikoihin anoi hän senaatilta lupaa saada oleskella maassa.

Senaatti ei hänelle tuollaista lupaa antanut, vaan käski hänen mennä matkoihinsa.

Mutta Pasternak ei erityisesti himoinnut takaisin Tallinnaan. Karhut ovat kiusallisia luontokappaleita myöskin Israelin lapsille, vaikka he osaavatkin keinotella itsensä niiden kynsistä helpommin kuin kristityt.

Eikä lähtenyt maasta.

Sillä aikaa ikävöivät saamamiehet Tallinnassa Pasternakia.

Ja kun hän ei vapaaehtoisesti tahtonut saapua ilahduttamaan heitä läsnäolollaan, anoivat he hänen vangitsemistaan.

Vangitsemiskäsky annettiinkin.

Läksikö Pasternak?

Ei lähtenyt.

Maksoi velkansa — ainakin väitti maksaneensa — ja jäi Hämeenlinnaan.

Liike laajeni ja suomalaisen rahajärjestelmän siunaus valui kilisten hänen kassalaatikkoonsa.

Hämeenlinnan vaatetusammatin harjoittajat katselivat huolestuneina Pasternakin liikkeen paisumista.

Lopuksi he menivät viranomaisten tykö siihen aikaan, jolloin kuvernööri Gordie hallitsi Hämeenlinnassa, ja anoivat, että juutalainen ajettaisiin pois.

Mutta Pasternak oli hiljaa, hymyili partaansa, perusti haaraliikkeen Tampereelle, voi paksusti ja — jäi maahan.

Presidentti Castro läksi Venezuelasta, shahi Muhamed Ali Persiasta, sulttaani Abdul Hamid Konstantinopolista, kuningas Manuel Portugalista ja keisari Pu-Ji Pekingin keisarillisesta palatsista, mutta Isak Pasternak ei lähtenyt Hämeenlinnasta, vaan pasteeraili rauhassa sen pölyisiä katuja, pasternakkaillen tutkivia silmäyksiä hämeenlinnalaisten pukuihin.

Sitten tuli kuitenkin suurena sortovuotena 1913 ahdistuksen aika Israelin kansalle Hämeenmaassa.

Myöskin Pasternakin ympärillä jyrisi ja salamoi ja hänen myymälänsä tutisi maanjäristyksessä, samalla kun sade lankesi ja tuulet puhalsivat, niin että housut ja sortuukit naulakoissaan heiluivat.

‒ Mitämaks, ajatteli Pasternak, olenko minä huoneeni hiedalle rakentanut?

Ensi kerran tunsi Pasternak jonkunlaista levottomuutta mielessään.

Vihdoin iski salama, iski niin että silmät pyörivät Pasternakin päässä.

Käsky oli käynyt kuvernööriltä, että Pasternakin on lähdettävä 24 tunnin kuluessa kaupungista.

"Baabelin virtain tykönä me istumme ja itkemme!" huokasi Pasternak. "Mutta kylläpä sitten on itse Faarao, jos minut saadaan pois Hämeenlinnasta!"

Eikä Pasternak lähtenyt.

Eikä hänen myymälänsä syttynyt tuleen. Hänellä oli näet ukkosenjohdatin.

Pasternak oli nimittäin m.m. tykistöosaston räätäli, ja hänellä oli joukko vaatekappaletilauksia suorittamatta. Niitä myöten sihahti salama vahinkoa tekemättä maahan.

Seuraavana päivänä antoikin kuvernöörinvirasto Pasternakille luvan jäädä toistaiseksi paikkakunnalle.

Sydän täynnä kiitollisuutta kristillistä armeliaisuutta kohtaan ilmoitti Pasternak aikovansa kääntyä kristinuskoon.

Suomen kansa, joka on pian lepytetty, hymyili ystävällisesti Pasternakille. Sillä Suomen kansa on tietysti siinä käsityksessä, että Pasternakit uskonsa mukana muuttavat myöskin liiketapansa ja liikeperiaatteensa.

Ja Suomen kansa odotteli toivorikkaana uutista Pasternakin ristiäisistä.

Viime viikolla lehdet kuitenkin sisälsivät huolestuttavan tiedon: Pasternakin alottamasta uskonnonmuutoshankkeesta ei ole vielä tullut valmista.

Yleistä pettymystä.

Mutta parin päivän perästä tuli taas parempi uutinen.

"Pasternak on ilmoittanut, että hän näinä päivinä kääntyy luterinuskoon."

Yleistä tyytyväisyyttä.

Seurapeli jatkuu.

Me voimme nimittää sitä esimerkiksi Paster-nakiksi.

1,000 markan seteli.

Se on hyvin hyvä esine. Siinä ei ole mitään muuta pahaa kuin että se on niin harvinainen ja ettei minulla sitä ole.

Mutta tässä kaupungissa on yksi mies, jolla oli sanottu seteli. Se mies otti sen setelin viime torstaina ja meni sirkukseen.

Hän pyysi saada ostaa yhden 15 pennin hintaisen ohjelmalehden, ja maksoi sen mainitulla 1,000 markan setelillä.

Se on jo niin etten minä sitä osaa sanoakaan, mitä se on. Suurenmoista se joka tapauksessa on.

Toivottavasti tämä mies säilyttää sen ohjelmalehden muistona ja lähettää sen lasiseppä Virtaselle, joka panee sen kauneisiin raameihin. Sitten ripustetaan ohjelma salin seinälle, ja mamma selittää lapsille ja vieraille, että Pappa osti sen tuhannella markalla!

Tuhannen markan setelillä voi tehdä paljon muu takin.

Allekirjoittanut toivoo hartaasti, että tässä nyt puheenaolevalla miehellä olisi toinenkin samanlainen seteli.

Hän pistäisi tämän setelin lompakkoonsa ja menisi erääseen yleisesti tunnettuun laitokseen susiteetin puiston eli kaupungintalonpuiston perällä.

Kuten tiedämme, on siellä taksana 10 penniä, ikään, kokoon, säätyyn ja tuotantokykyisyyteen katsomatta.

Köyhät s…..nat maksavat viheliäisillä kuparilanteillaan, mutta minä otaksun, että laitoksen tirehtöörskän silmät nousevat pystyyn, kun ystävämme kainoon tapaansa livahuttaa tuhatmarkkasensa luukulle.

Ja saa siitä takaisin 999 markkaa 90 penniä.

Koska nimittäin ei hänen tuotteitaan pidetä sen suuremmassa arvossa kuin muidenkaan.

Vaikka hän kykeneekin niistä maksamaan 1,000 markan seteleillä.

Mutta voisihan hän antaa nekin jollakin tavoin konserveerata. Muistoksi.

Voisin kehitellä tätä ainetta enemmänkin, mutta katsoen asian arkaluontoisuuteen ja nykyisen sukupolven ylenmääräiseen, vaikka epäilemättä suuresti teeskenneltyyn hienotunteisuuteen, täytyy lopettaa tähän.

Selonteko paastostani ja sen seurauksista.

(Yleisön pyynnöstä.)

Kun tohtori Lybeck kävi täällä puhumassa paastosta, istuin minä silmät kirkkaina hänen jalkainsa juuressa — hengellisessä merkityksessä meinatenkin — ja kätkin hänen sanansa visusti sydämeeni.

Ja kun minä olin päässyt ulos Betelistä, jossa paastosaarna pidettiin, ajoin minä suoraan ruokapaikkaani ja söin niinkuin en olisi viiteen viikkoon ruokaa nähnyt. Sitten menin minä ruokarouvani tykö ja sanoin itseni irti.

— Mistä syystä, jos saan luvan kysyä?

— Kysykää Lybeckiltä! Hyvästi ijäksi!

Ja minä menin pois ylpeästi vihellellen.

Tunsin olevani sankari ja aavistin tulevan tapahtumaan suuria asioita.

Siitä on jo yli kaksi viikkoa.

Nyt sinä tietysti luulet, että minä olen kuollut nälkään, mutta se on vale se. Joka ei usko, hän kääntyköön arv. toimituksen puoleen, joka haluaville voi antaa luotettavat todistukset siitä, että minä elän tai etten minä ainakaan ole nälkään kuollut.

Oikeastaanhan se paasto ei ollut aivan täydellinen syömälakko. Aina kun minulle tuli oikein nälkä, lähetin minä pojan — se ei ole omani vaan erään toisen — ostamaan läheisestä kahvilasta kaksi voileipää. Eihän sitä ihmisen tarvitse siltä ahdasmielinen olla, vaikka onkin lakossa.

Katson kuitenkin tarpeelliseksi kerta kaikkiaan vakuuttaa, etten minä lakon aikana syönyt kuin korkeintaan neljä voileipää päivässä. Edellämainittu poika voi sen todistaa.

Ruokalista oli siis joka tapauksessa hyvin niukka, ja ensimmäisinä päivinä tunsin minä suurta nälänhätää ja olisin ollut valmis syömään vaikka rupisammakolta puolukkahillon kanssa. Mutta sitten se alkoi tasaantua.

Tunsin miten ajatukseni alkoivat ihmeellisesti seestyä ja ruumiini keventyä. Huomasin kuinka silava aivan ilmeisesti haihtui henkisen olentoni ja sieluni ympäriltä. Tunsin olevani muuttumassa enkeliksi, ja vaistomaisesti tunnustelin silloin tällöin hartioitani, eivätkö siiventyngät jo alkaisi tuntua.

Paastoni herätti tuttavapiirissäni ansaittua huomiota. Siitä keskusteltiin vilkkaasti ja arvosteltiin mahdollisuuksia puoleen ja toiseen. Toiset sanoivat, että "ei se kestä kuin päivän ja sitte se syö toisena päivänä niin että revetä remahtaa", mutta toiset vakuuttivat, että "elää se peijakas yhden talven entisillä rasvoillaankin — eläähän karhukin!" (Kun karhun nimi mainittiin, tulivat ystäväni äkkiä totisiksi ja keskustelu tyrehtyi. Kukin vaipui syviin mietteisiin.)

Kun minut esitettiin jollekin uudelle henkilölle, lisättiin nimeeni, että: "se on lyypekkiläinen ja on syömälakossa".

Olisin myös mielelläni antanut tukkani ja partani kasvaa, mutta virkatoverini panivat sitä vastaan jyrkän vastalauseen. He väittivät, että se ensiksikin on siivotonta, ja toiseksi omansa tekemään toimistomme kammoa ja epäluuloa herättävän näköiseksi siellä kävijöiden silmissä.

Perustin myöskin itselleni uuden ajanlaskun paaston alkamisesta lähtien. Niin että oli "ensimmäinen sunnuntai paastosta", "toinen keskiviikko paastosta" j.n.e.

Kuten sanottu, tunsin päivänselvästi, miten materia ympäriltäni haihtui olemattomiin ja miten vähitellen muutuin astraaliseksi henkiolennoksi.

Kun kaksi viikkoa oli kulunut, menin saunaan, Thermaeseen, missä muutkin oikeat herrat käyvät, ja tilasin ammekylvyn.

— Misäs herra on niin kauvan ollu, kun ei olr kahteen viikkoon saunassa käyny? kuulusteli hovisaunoittajani.

Ilmoitin olleeni syömälakossa ja pysyneeni pois saunasta sen takia, että kävisi selville, miten paljon paastoaminen yksinään vaikuttaa painon vähenemiseen.

— Vai on herra ollut syömälakossa!

Ja sitten punoutui meille, samalla kun ulkonaista pintaani kaapittiin puhtaaksi, laaja uskonnollis-lääketieteellis-esteettis-filosoofinen keskustelu paastoamisesta ja sen merkityksestä.

— Mutt niin mää vaan tykkä etei herra ol tullu yhtikäs laihemmaks, vaikk onki paastonnu.

— No ette te sitten paljoakaan huomaa, se minun täytyy sanoa.

Saunottaja sanoi, että sittenhän se nähdään kun punnitaan.

Ammeesta menin vaakaan ja me totesimme minun näiden kahden viikon ajalla lihoneen 1 kg 800 gr.

Minä olen nyt menettänyt uskoni paastoon ja Lybeckiin ja ruvennut syömään. Mitä tässä turhia…

Ei ne mitään meinaa ne paastot. Eikä pitkä tukka. Eikä pitkä parta. Eikä kuhniminen. Eikä paljon mikään.

Viipurin pamaus.

Birger Jaarlin retki lujitti Ruotsin vallan Kymijokeen asti, mutta rajan takana pitivät karjalaiset ja nowgorodilaiset, joilla ei ollut paljon minkäänlaista käsitystä katekismuksen ja muiden oppikirjojen määräyksistä, pahaa elämää, häiriten sillä Ruotsin valtakunnan hiljaisia ja uskollisia alamaisia.

Valtakunnan marski Torgils Knuutinpoika senvuoksi vihdoin sanoi, että hän lähtee Viipuriin.

Viipurissa ei tullut mitään tappelua. Päinvastoin: kaikki kävi hyvin hauskasti ja sovinnossa.

Vesteroosin piispa Pietari Elavi kastoi karjalaisia taidolla ja kätevyydellä, sillä aikaa kun Torgils-herra rakensi linnaa.

* * * * *

Oli kaunis, aurinkoinen päivä.

Hiljaa loiskuivat vilpoiset laineet Viipurin lahden rantamia vastaan.

Linnut lauloivat Monrepoossa.

Kolikkoinmäen rinteellä rähisivät äsken kastetut karjalaiskakarat kaikenlaisista perheistä.

* * * * *

Linnanrakennuksella oli tällä haavaa hiljaista.

Muurarit kaatoivat kahvia sukanvarteen pistetyistä pulloista pieniin kivikuppeihin ja kastoivat kahviin Punasenlähteentorin kojuista ostamaansa viipurinrinkeliä.

Erään vallisarven nurkalla istuivat Torgils Knuutinpoika ja Pietari Elavi, pelaten n.s. ”Viipurin pamausta”, joka uusi peli oli äkkiä tullut hyvin suosituksi Viipurin tienoilla ja levinnyt matalista majoista aina ylimysten asunnoille.

Peli oli oikeastaan verrattain yksinkertaista. Piispa vuoli kaksi samannäköistä tikkua, pitemmän ja lyhemmän, ja otti ne kouraansa niin että vain toiset päät olivat näkyvissä rinnakkain ja yhtä paljon.

— Jos herra marski sitten taas nykäisisi! sanoi hän odottavasti myhäillen.

Marski tuumi kotvasen aikaa. Hän oli saanut kaksi ankaraa "Viipurin pamausta" peräkkäin ja tunsi piispan voimakkaan kämmenen kosketuksen vielä mojovan ruumiissaan.

Vihdoin, kun eivät tikut hänen tuijottamisestaan huolimatta suostuneet ilmaisemaan, kumpi niistä oli pitempi, kumpi lyhempi, hän ummisti silmänsä ja tempasi umpimähkää sen tikuista, joka hänen hyppysiinsä osui.

— Lyhempi riemuitsi piispa, avaten kouransa ja näyttäen käteensä jäänyttä pitempää tikkua.

Mahtava marski huokasi, asettui kontalleen vallin reunamalle ja odotti huulet tiukasti yhteen puserrettuina 'Viipurin pamausta'.

Piispa ei pitänyt mitään kiirettä, vaan kääri hiljalleen, Te Deumia vihellellen, kauhtanansa oikeata hihaa ylös. Sitten loi hän silmäyksen marskin reheviin istuimiin, sylkäisi kouraansa ja läimäytti äkkiä hirmuisen iskun tähän yleensä halveksittuun ruumiinosaan.

Tämä oli niin sanottu ”Viipurin pamaus”.

Jos marski olisi vetänyt pitemmän tikun, olisi hänellä ollut oikeus antaa piispalle samanlainen pamaus, ja voimme pitää varmana, ettei hän silloin olisi säästänyt jäntevän käsivartensa voimia.

Läimäyksen kaiun vielä kiiriskellessä ympäristössä nousi marski seisoalleen, hieroskellen ja hiljaa sadatellen sitä paikkaa, johon hän nyt oli saanut kolmannen pamauksen.

— Eikö teidän ylhäisyytenne suvaitse istua? kysyi piispa imelästi hymyillen.

— Ei kiitos! sanoi marski kiukkuisesti. — En ymmärrä, miksi minulla tänään on niin kirotun huono onni. Olen saanut kolme paukkua ja te ette yhtään.

— Pyhimykset suojelevat… alotti piispa hartaasti.

— Teidän pyhyytenne lihavaa takapuolta! keskeytti marski kärsimättömästi. — Niillä ei tunnu olevan parempaa tekemistä tänään, lisäsi hän äkeästi.

Lepohetki oli lopussa ja Viipurin linnanrakennuksella vallitsi taas työn touhu.

Tavarajunassa.

1.

Läksimme Sortavalan asemalta pohjoiseen päin tavarajunassa: setäni, toverini ja minä.

Oli jo ilta. Kuuma päivä oli viilenemässä koleahkoksi yöksi, joka oli meistä varsin mieluista. Setäni toivoi, että kylmyys vaikuttaisi virvoittavasti ja supistavasti hänen olemukseensa, jonka hän väitti olevan niin paisuksissa koko päivän kuumenemisesta, että kamala räjähdys saattoi tapahtua koska tahansa.

Lähtöämme katsomaan oli kokoontunut kunnioitettavaa sortavalalaista. asemayleisöä, joka silmäili meitä osanottavasti.

Nähtävästi mainittu yleisö — ehkä omasta kokemuksestaan — tiesi mitä matkustus Sortavalan—Joensuun tavarajunassa merkitsee.

Mutta me emme sitä tienneet.

Seisoessamme junan loppupäässä olevan rakkineen portailla, jota eräs asemamies tiedonannossaan meille kunnioitti matkustajavaunun nimellä, tuli eräs vanha mies piippu hampaissa luoksemme, katseli meitä hetkisen miettiväisenä, otti sitten piipun hampaistaan ja sanoi:

— Aikovat matkustaa tällä junalla?

— Ilmoitimme sen olevan aikomuksemme.

Vanhus poltteli hetkisen äänetönnä ja kysyi sitten:

— Ovatko ennen matkustaneet tavarajunassa?

Sanoimme, ettei meillä ennen ole ollut sitä iloa.

— Minä arvasin sen, sanoi vanhus vakavasti.

Sanoimme, että meidän on hauska tutustua Karjalan rataan. Ja tavarajunassahan siihen sitäpaitsi on parempaa aikaa kuin muissa junissa.

— Niin, no aikaa teillä ainakin tulee olemaan riittävästi, ennusti vanha mies merkitsevällä äänenpainolla.

Sitten meni hän menojaan, ja me jäimme miettimään hänen viimeisiä sanojaan.

Koska veturi vielä oli ottamassa halkoja ja vettä, läksimme kyselemään alkuasukkailta, milloin, he luulisivat junan pääsevän perille.

Alkuasukasten keskuudessa syntyi tämän johdosta vilkasta mielipiteitten vaihtoa.

Nuorempi, toivorikkaampi ja kevytmielisempi osa läsnäolijoista rohkeni otaksua, että me parhaassa tapauksessa jo tämän kesän aikana pääsisimme Joensuuhun, jotavastoin vanhempi, vakavampi ja elämän kovassa koulussa epäluuloiseksi ja pessimistiseksi käynyt osa arveli, että meidän joka tapauksessa olisi pitänyt ottaa mukaan talvipuvut ja turkit siltä varalta, että matkamme kestäisi ensi talvenkin. Eräs surumielisen näköinen ukko kertoi tavarajunista, jotka olivat lähteneet Sortavalasta tulematta koskaan perille, eikä kenkään tiennyt, mihin ne olivat joutuneet.

Yleensä saimme sen käsityksen, että matkustusta pohjoisnavalle pidettiin huomattavasti pikaisempana, vaarattomampana ja hauskempana kuin Sortavalan—Joensuun väliä tavarajunassa.

Nämä tiedot saivat meidät hieman ajattelevaiselle tuulelle. Mutta kun kerran olimme jo vieneet tavaramme junaan, katsoimme arvollemme sopimattomaksi enään peräytyä. Kaiken mahdollisuuden varalta panimme kuitenkin Sortavalan aseman postilaatikkoon kuvakortteja omaisillemme ja parhaimmille ystävillemme, joissa lausuimme tervehdyksemme ja ilmoitimme menevämme urhoollisella mielellä kohti tuntematonta tulevaisuutta.

Auringon laskiessa saapui veturi, joka kaikesta päättäen oli pitkän elämänsä ja vaelluksensa varrella nähnyt parempiakin päiviä, paikalleen junan alkupäähän.

Junailija vihelsi.

Vihellys kuului vaan hiljaa, vaatimattomasti. Tavarajunan junailija viheltää noin kolme kertaa vaatimattomammin kuin esimerkiksi pikajunan junailija.

Veturi vastasi merkinantoon käheällä, sortuneella äänellä, alkoi ähkyä sydäntäsärkevällä ja mieltäliikuttavalla tavalla, joka melkein kohotti kyyneleet silmiimme, ja onnistui vihdoin tempaisemaan junan irti tympeästä ja välinpitämättömästä liikkumattomuudestaan.

Hirmuisen kolinan junamme ainakin matkaansaattoi, vaikkei vauhdista juuri kannattanut puhua. Mutta me toivoimme, että sekin vähitellen paranisi.

Katselimme ympärillemme ja jonkunlainen ahdistus sekä syvä alakuloisuus valtasi meidät.

Vaunumme oven yläpuolella oli numero 1821. Asiata harkittuamme tulimme siihen päätökseen, että se on vaunumme rakentamisvuosi, vaikkakin vaunu itse asiassa näytti paljon vanhemmalta, ollen kunnianarvoisasta ulkoasustaan päättäen peräisin 16:lta tai 17:ltä vuosisadalta.

Ehtootähdet vilkuttivat meille kutsuvasti silmäänsä vaunun seinissä olevista raoista, ja me aloimme toivoa että sirkka ryhtyisi soittamaan loukossa meille univirttä, mutta mitään sirkkaa ei kuitenkaan kuulunut.

Vaunun maalin alkuperäisestä väristä löimme vetoa, mutta se meni hukkaan, sillä herra junailija, jonka pyysimme vedon ratkaisijaksi, oli asiasta yhtä tietämätön kuin mekin. Hän sanoi olevansa vasta 62 vuoden ikäinen, ja hänen tullessaan pikkupoikana valtionrautateitten palvelukseen oli tuo vaunu jo yhtä harmaan näköinen kuin nykyäänkin.

Penkkejä oli vaunussa 5:ttä eri pituutta. Se antoi vaunun sisustukselle kodikkaan, vaihtelevan näön, kuten myöskin penkkien kädensijat, joiksi oli naulattu monimutkaiset, väärät ja kaikkiin mittausopillisiin suuntiin kiemurtelevat koivunoksat.

2.

Niille, jotka joutuvat matkustamaan tässä tavarajunassa, tahdon hyvästä sydämestäni antaa seuraavan neuvon: älkää katsoko ulos akkunasta!

Ei senvuoksi, että teidän päätänne rupeaisi huimaamaan ja te pyörtyisitte — ei suinkaan. Sitä ei tarvitse pelätä. Mutta säästyäksenne suurelta pettymykseltä.

Istuessanne hatarassa vaunussa tavarajunan loppupäässä, vallitsee ympärillänne suunnaton ryske, kolina, melu, tutina, jyrinä ja järinä. Siitä saa sen käsityksen, että me riennämme eteenpäin 200:n kilometrin nopeudella tunnissa, ilmavirran repiessä tienviereltä suuria puita, pajupensaita ja leiviskän kiviä kamalaksi, junan perässä kihiseväksi ja kohisevaksi pyörteeksi.

Mutta kun sitten silmäät ulos akkunasta, niin on pettymyksesi julma ja sinun tekisi mieli itkeä, raastaa tukkaasi ja hirttää junan kuljettajat sekä itsesi johonkin tien vieressä kasvavaan vääräoksaiseen mäntyyn. Juna nimittäin menee eteenpäin sellaista vauhtia kuin vetäisi sitä pari kolme ikäloppua, harmaapäistä ja hengenahdistusta potevaa lehmää.

Sen tähden: älä katso ulos akkunasta, vaan kuvittele rientäväsi eteenpäin hirmumyrskyn siivillä. Tärinä on niin kamala ja kaikkia sisälmyksiäsi vapisuttava, että tuossa uskossa on helppo pysyä, kun ei vaan katso ulos akkunasta.

Mitä tavarajunan veturin miehet tekevät, sitä on mahdoton ymmärtää. Ehkä he kävelevät metsässä marjoja poimimassa ja pistävät joskus, milloin mieleen juohtuu, pari puuta pesään. Ja koko ajan jarruttavat jarrumiehet päät väärässä, ettei juna vaan mitenkään pääsisi liian kovasti menemään.

Siitä huolimatta, että juna ja sen miehistö tekee kaiken voitavansa saadakseen sen tapahtumaan niin harvoin kuin mahdollista, tullaan kuitenkin joskus asemallekin. Tällaisesta odottamattomasta tapauksesta hämmästyy veturi niin, ettei se pääse puoleen tuntiin paikalta liikahtamaan, vaan tuijottaa jähmettyneenä eteensä, kun taas junan miehistö lähtee kuhertelemaan iltakävelyllä olevien palvelustyttöjen kanssa.

Sillä armollinen rautatiehallitus, joka ei ole unohtanut myöskään Karjalan rataa, jonka valtiopäivät joskus heikkona hetkenään olivat päättäneet rakennettavaksi, on vahvistanut myöskin Sortavalan—Joensuun tavarajunalle aikataulun. Ja kun tässä taulussa on tuolle kymmenkunnan vanhan peninkulman pituiselle taipaleelle kaikkien mahdollisuuksien varalta varustettu aikaa 12 tuntia, ja junan miehistö arvatenkin heitettäisiin elinkautiseen vankeuteen ja heidän sukunsa pantaisiin valtionkiroukseen, jos he saapuisivat perille silmänräpäystäkään aikaisemmin, niin on aikaa tietysti jollain tavoin kulutettava. Luullakseni ei sillä ole väliä, jollei juna ollenkaan tule perille.

Puolen tunnin kuluttua lausui setäni aavistuksenaan, että tämä matka luultavasti tulisi hänen viimeisekseen. Hän kehoitti meitä joskus muistelemaan häntäkin, sittenkuin hän oli mennyt pois, vaeltamaan kunnon kansalaisina elämämme loppuun asti ja viemään joskus kukkia hänen haudalleen. Liikutetuin mielin lupasimme tehdä kaiken tämän, jos nimittäin itsekään elämme niin kauan, että joskus pääsemme perille.

Ryhdyimme katselemaan ympärillemme ja tutustumaan niihin uusiin olosuhteisiin, joihin olimme joutuneet.

Ilmanvaihto oli vaunussamme erinomainen. Ovesta oli nimittäin lasi poissa, joten raitista ilmaa saimme yllin kyllin.

Jarrumies sytytti katossa olevan kitupiikin, jonka tuikuttava liekki loi kaameita varjoja vaunumme pimeisiin nurkkiin ja johti mieleemme kaikki lapsina kuulemamme aave-, kummitus- ja mörkötarinat.

Lukemiseen asti ei tuo valo oikein riittänyt, mutta arvattavasti on lukutaitoisilla matkustajilla oikeus junan kulkiessa mennä kiskomaan päreitä radan varrella olevista mäntyhaloista ja valaista sitten lukemistaan vaunun seinänrakoihin pistettyjen päresoihtujen valossa.

Paitsi meitä oli vaunussa pari muuta miestä, jotka olivat ammatiltaan vanginkuljettajia. Heillä oli ollut vankikin, oikea raudoissa oleva vanki, mutta se oli ollut niin hävytön, että oli vankitalossa ollessaan pudistanut raudat jaloistaan ja juossut tiehensä.

Vanginkuljettajat olivat pari vuorokautta etsineet häntä Uukuniemen ja Ruskealan salomailta, mutta vanki ei ollut vain antautunut kiinni, joten heidän oli ollut tyhjin toimin palattava takaisin.

He ottivat nyt kengät jaloistaan, irroittivat jalkarievut ja katselivat vaivaantuneita raajojaan säälillä ja osanotolla.

Kengät olivat nimittäin hiertäneet jalat verille ja rakkuloille, jotapaitsi varpaat olivat koolla "lisätyin luvuin" kuten kaupungin valtuusmiehet tontinkaupoista päätettäessä. Liikavarpaat eivät kuitenkaan olleet niin vaatimattomia kuin lisätyt valtuusmiehet, vaan huomauttivat voimakkaasti läsnäolostaan.

Istuttuaan jonkun aikaa junassamme mutisivat vanginkuljettajat siitä huolimatta jotain siihen suuntaan, että he oikeastaan mieluummin juoksisivat pakottavina jalkoineen rosvon perässä pimeässä metsässä kuin istuisivat tällaisessa junassa.

3.

Sitäpaitsi oli junassa kolme muuta miestä, kaksi viisasta ja yksi hullu.

Viisaat miehet istuivat hullun kahden puolen ja pitivät häntä tarkoin silmällä.

Hullulla oli jaloissa saappaat ja harmaat sarkahousut, pakkopaita ja vanha huopahatun reuhkana. Hänen kätensä olivat sidotut selän taakse.

Viisaat miehet olivat muuten samalla tavalla puetut, mutta heillä ei ollut pakkopaitaa. He istuivat, tupakoivat ja syljeskelivät, tehden kaiken tämän sillä mietiskelevällä levollisuudella, joka on viisaan miehen paras tuntomerkki.

Hullu istui silmät pyöreinä minua katsellen. Sitten hän kysyi:

— Ootko sinä hullu?

Vastasin hänelle nöyrästi, etten sitä niin varmaan tietänyt, mutta otaksuin kuitenkin olevani sitä, jos olen, ainoastaan vähäisessä ja lievässä määrässä. Joka tapauksessa on minut katsottu täysin vaarattomaksi, koska sain yhä edelleenkin olla vapaana.

Hullu mietti tätä asiaa hetkisen kulmat rypyssä ja lausui:

— Niin, mistäs ne hulluinhuoneet sitten tulisivat, jos kaikki hullut kiinni pantaisiin.

— Eipähän ne mistä, myönsin minä.

Sitten katseli hullu hetkisen setääni ja kysyi:

— No ootkos sinä hullu:

Setäni torjui pontevasti tällaisen otaksuman, mutta myönsi samalla, että jos tätä matkaa vaan riittää, niin saattaa hän kyllä piankin tulla hieman hassuksi.

Hullua näytti tämä mahdollisuus suuresti ilahuttavan. Hän sanoi:

Sittenhän meitä oliskin kaksi hullua samassa junassa!

— No olettekos te sitten hullu? kysyi setä Filemon kohteliaasti.

— Minähän sitä vasta olenkin hullu, kerskasi mies. Minä olen oikein täysihullu ja raivo, niin että täytyy pitää pakkopaidassa.

Ja hullu katseli ylpeästi ympärilleen nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät ympäristöön.

Kun ei kukaan vastannut tähän mitään, ilmoitti hän:

— Minä olen jo kaksi vuotta ollut hulluna! Viisaat miehet vahvistavat tämän tiedonannon päännyökkäyksellä.

— Ja jos minä pääsen irti, niin tapan minä teidät kaikki, jatkoi hullu toivorikas ilme silmissään.

Setäni kysyi huolestuneena viisailta miehiltä, luulivatko he pakkopaidan pitävän.

— Ei pidä, jos minä oikein ponnistan, ehätti hullu vastaamaan.

Setäni karkasi kauhistuneena pystyyn ja me toiset siirryimme oven vieressä olevalle penkille, voidaksemme tarpeen tullen pudottautua rautatien ojaan.

— Kyllä tämä paita pitää, sanoivat miehet rauhoittavasti.

Sitten lisäsivät he selitykseksi:

— Tämä on niin leikillinen mies, vaikka onkin hullu, että tämä huvikseen pelottelee.

Hullu on tällävälin nukahtanut.

Mistäs te häntä tuotte? kysyimme me.

— Sortavalasta. Tarjosimme häntä sinne hoidettavaksi, mutta ei ollut tilaa missään, niin että pitää viedä takaisin kotiinsa.

— Onko se vaarallinen?

— Kyllä kai se olisi jos irti pääsisi. Kotonaan ei huomattu hänen hulluuttaan ennenkuin pisti padan tulelle ja yritti teurastaa emäntänsä illalliseksi.

— Mikäs hänet hulluksi teki?

Viisaat miehet mietiskelivät hetkisen ja sanoivat:

— Tämä on semmoista vähän yksinkertaista joukkoa koko tämän miehen suku, eikä niistä kukaan tarvitse paljon miettiä ennenkuin menee pää sekaisin. Tässä vaalien edellä tuli sinne meidän kylälle muutamia eri puolueiden agitaattoreita. Tämä Paavo sattui kerran menemään kuulemaan ja sai siitä hyvän alun, ja sitten tuli sinne muuan "helluntailiikkeen" apostoli, joka oli vielä hullumpi kuin ne agitaattorit, ja tämä Paavo sattui sitäkin kuulemaan. Ja silloin oli mies valmis.

Viisaat miehet istuivat taas mietteissään, syljeskellen ja tupakoiden, kunnes toinen jatkoi:

Niinhän se lääkäri arveli, että kai tämä tästä vielä selkiää, jos vaan saa hyvää hoitoa. Mutta selkisipä tai ei, niin kyllä ei ole terveellistä enää agitaattoreiden eikä helluntaihullujen eikä muidenkaan huijarien ja juoksulaisten siihen taloon tulla. Ampua ovat luvanneet tämän Paavon pojat joka sorkan.

Me myönsimme, että se oli sangen järkevä päätös. Se olisi vain pitänyt tehdä ja panna toimeen vähää ennen kuin isäntä meni sekaisin.

Yö levitti tummat siipensä yli taivaan ja maan, juna jyrisi, veturi ähkyi, vaunu tärisi, tuuli puhalsi rikkinäisestä ovesta, himmeä liekki lepatti, huilu kuorsasi, setäni torkkui, vangin takaa-ajajat hieroivat kipeitä jalkojaan, ja me muut tuijotimme ulos akkunoista pimeään yöhön. Tunsin miten uni vähitellen sai vallan ylitseni, kuvittelin olevani pyrstötähti, joka hirmuisella nopeudella kiitää ääretöntä rataansa avaruudessa, haukottelin pari kertaa ja nukahdin…

4.

En tiedä miten kauan lienen nukkunut, mutta äkkiä heräsin siihen, että olin kuulevinani oven käyvän.

Raoitin välinpitämättömästi vasenta silmääni, luullen että konduktööri kulkisi vaunun läpi.

Junan päällikköä ei kuitenkaan näkynyt.

Ovi oli kiinni.

Juna jyrisi halki pimeän yön, valo katossa tuijotti himmeänä kuten ennenkin, vaunun nurkat olivat pimeinä kuten ennenkin, kaikki vaunussaolijat torkkuivat mikä pitkällään, mikä istuallaan. Viisaat miehet olivat nostaneet saappaansa niihin kuuluvine jalkoineen vastapäätä olevalle penkille ja nukkuivat pitkävartiset piiput hampaissa ja hatut silmille painuneina.

Mutta…!

Syöksähdin ulos ja hieroin silmiäni.

Asia ei siitäkään muuttunut.

Hullu oli poissa!

Katsahdettuani ympärilleni ja huomattuani, ettei vaunussa ollut hätäjarrua, nostin suuren hälyytyksen, herättäen viisaat miehet.

Viisaat miehet olivat sillä haavaa hyvin tyhmistyneen näköiset, ja tuijotettuaan ensin ympäri vaunua, vieläpä penkkienkin alle, lausuivat he pelästyneinä, että hullu varmaankin oli hypännyt pois junasta, ehkäpä junan allekin.

Hyökkäsimme kaikki, sillä nyt oli joka mies herännyt, vaunusillalle ja näimme oudon näyn:

Pitkin radan vartta, pakkopaita yllään ja kädet selän taakse sidottuina, juoksi hullu avopäin kilpaa junan kanssa, tukka tuulessa hulmuten, ja ilosta hihkuen. Hän oli meidän vaunumme kohdalla.

Ensin ajattelimme juosta konduktöörivaunuun pyytämään, että juna pysäytettäisiin, mutta sitten arvelimme että jos juna pysähtyy, niin voi hullu juosta metsään ja päästä pimeän turvissa käsistämme.

Loikkasimme joka mies pois junasta ja kilpajuoksu alkoi.

Tällä kertaa oli radassa parin kolmen kilometrin pituinen nousu, joten juna vastamaassa kulki entistäänkin hitaammin.

Kun hullu huomasi suuren miesjoukon juoksevan perässään, hyppäsi hän korkealle ihastuksesta ja alkoi hurjaa vauhtia pötkiä eteenpäin.

Juna jäi pian taaksemme.

Hullu vilisti edellämme pää pystyssä kuin Hannes Kolehmainen, loikaten väliin jonkun rekordin korkeushypyssäkin, nauraa, mölöttäen ja kiljahdellen, ja meitä kuusi miestä perässä huohottaen ja puhallellen kuin sotaratsut. Setäni vain oli jäänyt vaunuun, jonka portailta hän mielenkiinnolla katseli kilpailua.

Kauan piti hullu puoliaan, mutta kun kuusi viisasta sentään joskus voittaa yhden hullun, joutui hän lopuksi kiinni. Hän kompastui mättääseen, teki taiteen kaikkien sääntöjen mukaan kuperkeikan ja joutui kahden lähinnä olevan takaa-ajajansa sotasaaliiksi.

Hullu puolustautui hyvin tarmokkaasti, mutta hänen toimintaansa ehkäisi tietysti suuressa määrin se seikka, että hänen kätensä olivat sidotut. Suurilla saappaillaan sai hän sentään annetuksi ahdistajilleen eräitä potkuja, jotka potkupallokilpailuissa olisivat tuottaneet hänelle melkoista kunniaa.

Siinä oli melua kerrakseen.

Hullu huusi ja potkuja saaneet huusivat ja me kaikki muutkin huusimme ja toruimme hullua ja nuhtelimme häntä kiivaasti sopimattomista kujeistaan.

— Sinähän olet aivan hullu, huusi toinen hänen vartioistaan, kun hyppäät pois kulkevasta junasta!

— En minä tahdo kulkea junassa! kiisti hullu, heittäen riidanhaluisia katseita ympärilleen.

— Kyllä nyt on kulkeminen!

Istuuduimme radan reunalle odottelemaan tavarajunaa.

Se tuli sittenkun joutui ja pysäytettiin, jonka jälkeen kaikki ("enemmän hullu ja vähemmän hullut", sanoi setäni) nousivat suurella melulla vaunuun. Hullu täytyi kantaa, sillä hän ei suostunut kävelemään. Riepoitimme siis hänet sisään kuin jauhosäkin. Tämä erosi kuitenkin tavallisesta jauhosäkistä siinä, että levitti ovessa koipensa, takertuen siten pitkäksi aikaa pihtipieliin.

Kun hullu vihdoin oli saatu takaisin entiselle paikalleen, ilmoitti hän meille sen synkän uutisen, että hän vapaaksi päästyään tappaa meidät ja koko meidän sukumme niin pitkälle kuin sitä kirkonkirjoissa riittää. Kysyimme häneltä varmuuden vuoksi, millä tavalla hän on ajatellut meidät lopettaa.

— Puren päät poikki! sanoi hän ankarasti.

Moinen julmuus meitä kauhistutti, ja me rukoilimme hullua lieventämään tuomiotaan.

Hullu tuumi asiata kotvasen ja kysyi sitten:

— Olettekos te sitten hyviä miehiä?

Aloimme kehua itseämme ja toisiamme niin ylenmäärin, että hullu sai meistä aivan suuremmoisen käsityksen. Hän peruutti tuomionsa, julisti meidät parhaiksi ystävikseen ja kutsui meidät vieraisille kotiinsa.

Rauhoittuneina kehoitimme hullua rupeamaan levolle. Siihen hän vastustelematta suostuikin. Asetimme päällystakin myttyrään käärittynä hänen päänalusekseen ja käänsimme hänet penkille pitkäkseen. Siihen hän kohta nukahtikin.

5.

Me vähemmän hullut ryhdyimme kuluttamaan aikaamme juttujen kertomisella. Siinä oli tietysti sekaisin totta ja valetta, viimemainittua enemmän.

Ja me kerroimme toisillemme merkillisistä tapahtumista maalla ja merellä, suurista hevoshuijareista, vahvoista markkinamiehistä, kiukkuisista ämmistä, pöyristyttäviä kummitusjuttuja (jotka kuitenkin lopuksi kiellettiin, kun niitä ei ollut ensinkään hauska kuunnella pimeän yön vallitessa ulkona, tuulen vinkuessa rikkinäisestä ovesta ja kitupiikin luodessa vaunuumme ainoastaan niukkaa valoa), kerroimme toisillemme hauskoja vaalikaskuja ja monenlaisia muita huvittavia juttuja.

Ja juna kolisi ja vaunumme ratisi liitoksissaan ja ulkona vallitsi pimeä, kuutamoton elokuun yö.

Kun ei akkunasta katsoessa muuta näkynyt kuin Egyptin pimeyttä, täytyi yhden meistä silloin tällöin pistäytyä vaunusillalle katsomaan, vieläkö kuljimme eteenpäin vai joko luisuimme taaksepäin.

Jos nimittäin juna sattuu katkeamaan.

Ja se kuuluu Karjalan radalla tapahtuvan verrattain usein.

Raskaan tavarajunan raahustaessa ylöspäin pitkää mäkeä katkeavat jostakin vaunusta vanhat, ruostuneet kytkyet, ja junan takapää lähtee silloin iloisesti kiitämään mäkeä alas. Jos tiessä mäen alla on mutka, päättyy mäenlasku kuperkeikalla tien oheen, jossa sitten vaunut ja tavarat makaavat yhdessä mylläkässä.

Kun veturissa vihdoin huomataan, että juna on lyhyempi kuin matkalle lähdettäessä, huolestutaan siellä tietysti häntäpään kohtalosta ja lähdetään ajamaan takaisin.

Joskus tavataan edellämainittu kasa ojassa ratavallin vieressä, mutta välistä tulee etsijöille hyvin kiire lähteä pakoon.

Silloin nimittäin, kun häntä on tulossa vastaan, aikeissa toimeenpanna pienen yhteentörmäyksen.

Arv. lukija ihmettelee, jonka johdosta minun täytyy oitis selittää asia.

Sen mäen alla, jota myöten häntä on lähtenyt karkuun, ei olekaan mutkaa vaan vähän matkaa tasaista ja sitten toinen mäki, jota pitkin hyvään vauhtiin päässyt häntä kapuaa niin korkealle kuin voimia riittää. Kun ne loppuvat niin alkaa luonnollisesti jälleen mäenlasku. Kun nyt junan alkupää on tulossa vastaan karkulaista etsimään, täytyy sen tietysti aluksi lähteä karkuun tuon hännän edestä, joka liikkuu kahden mäen välissä kuin ikiliikkuja. Suurta varovaisuutta ja ovelaa manöveerausta tarvitaan silloin karkulaisen kiinniotossa.

6.

Puoliyö oli jo ohi, kun juna äkkiä pysähtyi.

Kurkistelimme ulos akkunasta ja huomasimme olevamme jollakin asemalla.

Junailija tuli sisään ja ilmoitti, että tässä vietetään yötä kello viiteen saakka aamulla.

Vastalauseiden sorinan tukahutti junailijan huomautus, että pysähdys on määrätty aikataulussa.

Aikataulu oli se taikasana, jolla hän ylimalkaan aina kukisti kapinanyritykset.

Mielisairaan matka päättyi tähän, ja hänen hoitajansa läksivät taluttamaan häntä ulkona odottaville rattaille. Poistuessaan onnistui hänen potkaista jäähyväisiksi setääni vasempaan sääreen.

Olisimme jääneet yöksi vaunuun, mutta junamiehistö sanoi, ettei se käy päinsä, koska vaunu liitetään takaisin Sortavalaan päin lähtevään junaan.

Unisina ja huonotuulisina kömmimme ulos vaunusta ja huomasimme olevamme Värtsilässä.

Sitten ryntäsimme lähellä olevaan majataloon. Se oli kuitenkin niin täynnä, ettemme me enää voineet siellä yösijaa saada. Koska olisi ollut epäinhimillistä pakoittaa setäni valvomaan koko yö, valmistettiin hänelle sija lattialle, me nuoremmat sitävastoin läksimme asemalle odottelemaan aamun valkenemista.

On ihmisiä, jotka alituiseen nurisevat elämän lyhyyttä ja runoilijoita, jotka laulavat nopeasti kiitävistä hetkistä.

Kehoittaisin heitä matkustamaan tavarajunalla Värtsilään ja sitten odottamaan junan lähtöä puolen viidettä tuntia pimeänä elokuun yönä aseman edustalla olevalla penkillä. He tulisivat silloin huomaamaan elämänsä mahdottoman pitkäksi. Minuutit tuntuvat tunneilta ja tunnit kuukausilta.

Hitaasti, äärettömän hitaasti alkoi päivä vihdoin valeta. Joku varaton, äänenkäheyttä poteva lintuparka piipitti valittavalla äänellä puussa aseman takana. Kostea sumu nousi soista ja ajelehti hiljalleen maanpintaa pitkin. Tuntui kylmältä ja kolealta.

Luulen nukahtaneeni jonkun puoli tuntia eräänlaisessa horroksessa. Sitä en kuitenkaan voi varmuudella mennä väittämään.

Vihdoin ilmestyi näköpiiriin joku asemamies. Sitten toinen ja kolmas. Ovet alkoivat paukkua ja eloa syntyä asema-alueelle.

Kello oli silloin puoli viisi aamulla.

Tavarajuna läksi Sortavalaan päin, vieden etevän vaunumme mennessään. Luultavasti oli sortavalalaisille ehtinyt tulla sitä ikävä.

Toivon, että se vielä kauan jaksaisi palvella rautatielaitostamme ahkerasti ja kunniakkaasti.

Meidän junaamme taas liitettiin kaksi muuta kolmannen luokan vaunua. Ne eivät suinkaan olleet mitään eilisen päivän lapsia nekään, mutta edellinen vaunumme olisi siitä huolimatta ikänsä puolesta sopinut niille isoisäksi.

Setäni tuli viimeisellä hetkellä. Hän oli nukkunut kuin pölkky ja oli senjohdosta virkku ja iloinen kuin kolmen markan hevonen. Hän vain ihmetteli meidän unisuuttamme ja raukeuttamme.

Sitten menimme junaan ja nukuimme kohta penkeille, kapsäkit päänaluisina. Pari kertaa heräsin siihen, että junailija nyki olkapäästäni, puhuen jostain piletistä. Käskin hänen etsiä päällystakkini taskusta, mutta en tiedä, lieneekö löytänyt.

Kello oli yli puoli yhdeksän aamulla, kun minut herätettiin ilmoittaen, että olimme perillä.

Nousin ylös ja huusin vapisevalla äänellä "eläköön!", mihin kaikki vaunussaolijat innokkaasti yhtyivät.

Valtiomies ja piru.

Oli maa, joka oli sangen vaikeassa ajankohdassa.

Sen oikealla puolen oli suuri valtakunta, joka oli joutunut sotaan sen vasemmalla puolen olevan valtakunnan kanssa, eivätkä kummankaan puolen miljoona-armeijat halanneet mitään muuta niin hartaasti kuin päästä toistensa niskaan ja hakata toisensa kananruoaksi.

Mutta tuo alussamainittu pienempi maa oli siinä välissä, ja se oli saatava puolelle taikka toiselle ennen ratkaisevaa taistelua.

Pääministeri Keljunescun oli onnistunut tähän saakka säilyttää eräänlainen puolueettomuus, mutta se kävi päivä päivältä yhä vaikeammaksi. Ja lopulta alkoi sen pitkittäminen näyttää ilmeisesti mahdottomalta.

Sekä oikea naapuri että vasen naapuri kävivät yhä kiihkeämmin hänen kimppuunsa. Oikea naapuri sanoi, että jollei hän maineen siirry oikean naapurin puolelle, niin hyökkää mainittu naapuri rajan yli, hävittää maan niin, ettei siinä kasva yhtään ruohonkortta viiteen vuoteen, ja hirttää pääministeri Keljunescun lähimpään puhelinpylvääseen. Mutta jos hän ensi tilassa tekee hyökkäysliiton oikean naapurin kanssa vasenta naapuriaan vastaan, niin saa hän ottaa vasemmalta naapurilta maata niin paljon kuin tahtoo ja sen lisäksi ripustaa oikeanpuolisen valtakunnan keisari hänen etupuolensa täyteen kunniamerkkejä pöksynlahkeisiin saakka.

Vasemmanpuolisen valtakunnan lähettiläs taas kävi kolmasti päivässä ilmoittamassa pääministeri Keljunesculle, että jollei Keljunescun maa nyt viimeinkin liity vasemmanpuoliseen naapuriin oikeanpuolista naapuria vastaan, niin hävitetään se niin tasaiseksi, ettei ruoho siinä kasva kuuteen vuoteen, ja pääministeri itse hirtetään ensimmäiseen lennätinpylvääseen. Mutta jos he taas ymmärtävät asemansa ja hyökkäävät oikeanpuolisen naapurin niskaan, niin saavat he lohkaista itselleen oikeanpuoliselta naapurilta niin monta lääniä kuin viitsivät, minkä lisäksi vasemmanpuolisen valtakunnan päämies ripustaa pääministeri Keljunescun ulkopuolen täyteen suurempia ja pienempiä ritarimerkkejä, ei ainoastaan etupuolelle, vaan myöskin takapuolelle, niskanapista hamaan selänpäähän asti.

Koko maailma oli nyt suuren jännityksen ja kiihkon vallassa: kummalle puolen liittyy pääministeri Keljunescu? Sillä hänestä se yksinomaan riippui. Kuningas ei ajatellut koko asiaa, vaan vuoleskeli tulitikuista hammastikkuja ja kaiveli niillä hampaitaan.

Kaikki maailman suurimpien lehtien sotakirjeenvaihtajat koettivat seitsemästi päivässä haastatella pääministeri Keljunescua, ja sähköttivät sitten lehdilleen: "Pääministeri Keljunescu noudattaa yhä edelleenkin mitä ankarinta vaiteliaisuutta, eikä ilmoita kenellekään, ei edes kuninkaalleen, suunnitelmiaan. Ei kenelläkään ole aavistustakaan hänen aikeistaan."

Koko maailma vaivasi päätään miettimällä, mitä aikeita pääministeri Keljunesculla mahtoi olla. Yksi arveli yhtä, toinen toista. Mutta Keljunescu käveli salaperäisesti hymyillen puutarhassaan, silinterihattu päässä, hopeakoukkuinen keppi kädessä ja huolellisesti prässätty bonjouri yllään, niinkuin kaikkien todellisten ja suurten valtiomiesten tapa on. Ja vaikeni.

Vihdoinkin oli koko maailma kerrankin yksimielinen eräästä asiasta, nimittäin siitä, että pääministeri Keljunescu oli aikakauden suurin ja kavalin valtiomies, jonka laskelmat ja suunnitelmat olivat terävämmät kaksiteräistä miekkaa, ja Keljunescun isänmaan sodassa olevia naapurejakin alkoi Keljunescu peloittaa, ja he miettivät, miten päästä peräytymään vaatimuksistaan ja voida käydä toistensa kimppuun tarvitsematta joutua tekemisiin viekkaan ja vaarallisen Keljunescun kanssa.

Muodostui sananparsi: viekkaimmankin valtiomiehen pettää piru, mutta pirustakin vie voiton Keljunescu.

Tämä tuli vihdoin pirunkin korviin, ja piru tuli hyvin uteliaaksi ja arveli, että hänen täytyy saada selko Keljunescun todellisista aikeista joko hyvällä taikka pahalla. Pirukin tahtoo seurata aikaansa, ja nähtävästi oli Keljunescu keksinyt jotain uutta, jota piru voisi menestyksellä käyttää hyväkseen omassa praktiikassaan.

Piru ilmestyi siis eräänä päivänä Keljunescun työhuoneeseen ja Keljunescu säikähti ensin vähän, kuultuaan kuka vieras oli, mutta rauhoittui sitten, kun piru käyttäytyi hyvin ystävällisesti ja kohteliaasti.

Mutta kun piru vaati saada tietoonsa Keljunescun salaiset suunnitelmat, vaikeni pääministeri visusti, kunnes piru suuttui ja uhkasi erityisesti panna Keljunescun muistiinsa siihen päivään asti, jolloin Keljunescu joutuu hänen valtakuntaansa.

Silloin Keljunescu kalpeni, kurkisti oven taakse, ollakseen vakuutettu siitä, ettei kamaripalvelija ollut kuuntelemassa korva avaimenreijässä, hiipi pirun luo ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Minulla ei ole minkäänlaisia suunnitelmia…

— Mitä?! kysyi piru.

— Ei yhtään mitään, ei minkäänlaisia, huokasi masentunut Keljunescu.

Silloin nousi piru ylös, tarttui Keljunescua parrasta ja huusi: "Kirottu humpuukimestari!"

Ja raivostunut piru pyörähti pukinsorkallaan puolitoistakertaa ympäri, huiskasi hännällään sähkölampun alas pöydänkulmalta ja katosi lattian läpi, jättäen jälkeensä häijyn tulikivenkatkun.

Sitten sähkötti piru kaikille sähkösanoma- ja uutistoimistoille, että Keljunescu on humpuukimestari ja ettei hänellä ole minkäänlaisia valtiollisia suunnitelmia.

Mutta sitä ei kukaan uskonut.

Murhayritys Mikkelissä.

Santarmi ammuttu 25 pennin hintaisella tinaisella paperinallipyssyllä melkein kuoliaaksi.

Joulunaikaisiin surkuteltaviin veritöihin voidaan myöskin lukea santarmin ampuminen Mikkelissä.

Santarmia ammuttiin lauvantai-iltana kadulla. Hän ei kuitenkaan paikalla kuollut, vaan jaksoi viimeisillä voimillaan laahautua poliisikamariin, jossa ilmoitti verityöstä.

Etsivät pantiin liikkeelle ilkiötä etsimään, ja santarmiraukkaa ruvettiin tutkimaan.

Salaperäisintä asiassa kuitenkin oli, ettei santarmissa löydetty mitään kuulanreikää.

Oli kuin olisi häntä ammuttu noidannuolella.

Kun santarmi oli perinpohjin nuuskittu ja järkähtämättömäksi totuudeksi todennettu, että kuula oli puhkaissut hänet reikää tekemättä, istuivat poliisiherrat hämmästyksestä jähmettyneinä tämän uuden lääketieteellisen ihmeen edessä, samalla kun emämaan etujen ja intressien virallinen edustaja ja ilmestymismuoto teki autuaallista lähtöään tästä surun ja murheen laaksosta.

Etsivä osasto toimitti sillä aikaa Sherlock Holmeseilleen tutkimuksiaan niin suurella menestyksellä, että murhamies hetkisen kuluttua oli käpälälaudassa.

Niin nuori ja niin paatunut! Sillä tämä verenhimoinen otus havaittiin 12-vuotiseksi pojaksi.

Rikoksen selvittelyä helpotti suuresti se seikka, ettei murhaaja ensinkään kieltänyt, vaan myönsi peittelemättä ampuneensa Vuori- ja Mikonkatujen kulmauksessa.

Murha-ase oli 25 pennin hintainen, tinasta tehty "pyssy" ja latinkina paperinalli, jollaiset maksavat 5 penniä rasiallinen. Poika oli saanut pyssyn joululahjaksi. Santarmia taas ei poika ollut havainnut.

Nämä tiedot saatuaan on santarmi alkanut huomattavasti tointua, mutta koska murhayritys on kuitenkin tapahtunut sen nallinnapsahduksen takia, joka oli aiheuttaa santarmille sydänhalvauksen, on raportti tapahtumasta lähetetty ylempiin paikkoihin.

Pian kai kuuluu, minkä hälinän se siellä aiheuttaa.

Helluntailiike.

Juoksupoikamme on ilmoittanut, että eräs hänen kaukainen sukulaisensa, joka on liittynyt helluntailiikkeeseen, on ruvennut puhumaan kielillä.

Hän kuuluu puhuvan mitä vaan.

Ja koska tahansa.

Muut puhuvat kielillä ainoastaan silloin kuin henki antaa heidän puhua.

Mutta tämä meidän juoksupoikamme sukulainen kuuluu puhuvan mitä tahansa ja milloin tahansa ja missä tahansa.

Hänen oppimaton ympäristönsä ei tietysti ymmärtäisi, mitä kieltäkään hän kulloinkin puhuu, ellei hän itse sitä ilmoittaisi.

Tähän asti on hän sekä hengellisissä herätyskokouksissa että yksityiselämässään puhunut oman ilmoituksensa mukaan mesopotamian kieltä ja afrikan kieltä ja kanariansaaren kieltä ja intiaanikieitä ja austraalian kieltä ja ostjakkien kieltä ja syrjäänien kieltä ja samojeedin kieltä ja turkin kieltä ja kaanaanmaan kieltä ynnä muutamia muita kieliä, joita kaikkia ei juoksupoikamme, vaikka hänellä onkin hyvä pää, jaksanut muistaa.

Tältä mainitulta henkilöltä kuuluu tulevan mitä kieltä hän vaan haluaa, kun hän vaan nousee seisomaan ja vääntää päänsä taaksepäin ja kierauttaa silmänsä nurin. Sitä tulee silloin kuin myllyn tuutista.

Koska asia tuntui meistä sangen mielenkiintoiselta, uskoimme juoksupojallemme, jonka näppäryyteen me aikain kuluessa olemme oppineet luottamaan, tehtäväksi Toimituksen edustajana haastatella useinmainittua kielilläpuhuvaa sukulaistaan ja merkitä muistiinsa näytteitä eri kielistä, voidaksemme niitä julkaista arv. lehtemme palstoilla.

Juoksupoikamme otti vastaan hänelle uskotun tehtävän tälle nuorelle henkilölle ominaisella harrastuksella ja innostuksella, otti taskuunsa piukan käsikirjoitusliuskoja ja toimituksen parhaan kynän sekä lähti Vähään Heikkilään, jossa hänen kielitaitoinen sukulaisensa nykyään asustaa.

Hän tuli parhaaseen aikaan perille, sillä hänen saapuessaan seisoi kielilläpuhuja juuri tyhjällä pakkilaatikolla porstuassa ja puhui hunguusien kieltä niin että se kuului pitkän matkan päähän.

Arv. lehtemme edustaja ryhtyi heti tekemään muistiinpanoja ja kirjoitti paperille seuraavat sanat: "Hulipui mukkeli tsinkeli maaharu butsi huitturi mungongango kiuliusiu kikerokakero döröbörö hötsipötsi braavastus."

Nyt kielilläpuhuja vähän veti henkeään ja nuolasi paljosta puhumisesta kuivaneita huuliaan sekä sanoi:

— Se merkitsee: Maa viheriöitsee kesällä, kuu loistaa taivaalla kuutamoöinä ja päivällä paistaa aurinko.

Tämän jälkeen pyysi haastattelijamme häntä kääntämään kirgiisien kielelle säkeen:

"Arvon mekin ansaitsemme Suomenmaassa suuressa."

Haastateltu suostui ystävällisesti tehtävään ja lausui:

Nuori ystäväni! Se on kirgiisien kielellä: kraa haa krumpuli pumpuli.

Kun juoksupoikamme oli kirjoittanut tämän kielinäytteen muistiin, rohkeni hän pyytää pientä näytettä myöskin muhametinkielestä.

Hän sai seuraavan näytteen:

"Mekkamedina mokka, muhametinne näja nokkaa."

Mutta äkkiä valtasi haastatettavamme taas hengellinen innostus, ja hän veisasi kovalla äänellä afrikankielellä seuraavan laulun:

"Gai lai hai, Wai sai rai, Matsu satsu hatsu Lahi tahi pahi Dolo polo solo. Göpsy löpsy höpsy, Mullu tullu hullu."

Poika, joka nyt katsoi saaneensa tarpeeksi näytteitä kielilläpuhumisesta tällä kertaa, kiitti puhujaa ystävällisestä vastaanotosta ja pisti kynän ja paperit taskuunsa.

Kun hän oli astumaisillaan ulos ovesta huusi kielilläpuhuja hänelle:

— Poika hoi!

Haastattelijamme kääntyi kunnioittavasti takaisin.

— Muista panna lehteen myöskin, että pääsiäisen jälkeen tulee sitten se suuri pyrstötähti.

— Jahah! sanoi juoksupoikamme ja kirjoitti tämän tiedon muistiinsa. Millainen pyrstötähti se on?

— Se on semmoinen kaksihäntäinen pyrstötähti. Toinen häntä on edessä, toinen takana. Toisessa hännässä on tulta ja toisessa tulikiveä.

— Kummassa on tulta ja kummassa tulikiveä? kysyi poika, joka on tarkka myöskin yksityiskohdissa.

Tähän ei ehtinyt vastausta tulla, sillä kielilläpuhuja joutui samassa hurmiollaan ja alkoi puhua eskimonkieltä.

Poika läksi pois ja esitti työnsä tulokset arv. toimituksellemme.

Myöhemmin hän kuuli, että sukulaisensa oli sillä kertaa puhunut eskimonkieltä toista tuntia yhtä mittaa.

Pääkirjoitus.

Me tartumme tällä kertaa kynään raskain mielin.

Meidän surullinen velvollisuutemme on nimittäin ilmoittaa turkulaisille lukijoillemme, että vesijohdostamme on vesi kohta lopussa.

Vedenpaisumuksessa sitä kyllä saatiin runsaasti, mutta Kakolassa ovat rosvot sitä juoneet niin määrättömästi, että se alkaa nyt olla loppu.

Nyt on kielletty Kakolassa enää juomasta meidän vesijohtomme vettä.

Meidän herrat ovat sanoneet Kakolan herroille, että tuottakaa itsellenne vettä vaikka Mesopotamiasta, mutta meiltä ette saa: Ette saa litraakaan. Antaisimmeko me rosvojen juoda vetemme loppuun ja antaisimmeko viattomain pienten lastemme kuolla janoon?

Ei, ja miljoona kertaa ei!

Mitä se meihin kuuluu, mitä Kakolassa juodaan. Vaikka juotaisiin samppanjaa. Valtio saa pitää huolen Kakolasta. Jos arvoisat rosvot janon vaikutuksesta kovin heikentyvät, niin sopii heidät ensi kesänä lähettää Iisalmeen terveysvettä juomaan.

Jos pitää kesäksi mennä Iisalmeen, niin kyllä se on meidän mielestämme yhtä suuri rangaistus kuin istua Kakolassakin.

Kysyimme sitten juoksupojaltamme, mitä hänen kotonaan arvellaan siitä, että vesi loppuu.

Poika sanoi, että isä nauraa ja on hyvillään, mutta äiti on vihainen. Isä sanoo, että hänen täytyy silloin juoda vain olutta.

Kysyimme juoksupojaltamme, mikä hänen persoonallinen mielipiteensä on.

Asiata harkittuaan ilmoitti poika persoonalliseksi mielipiteekseen, että kyllä se olis kovin hyvä, jos se loppuisi. Ettei tarvitsis enää koskaan pestä itteään.

Koska me olemme siisteyttä harrastavia ja katsomme Suomen kansan tulevaisuuden riippuvan sen siisteydestä, niin annoimme arvoisalle nuorimmalle avustajallemme vakavan, isällisen varotuksen.

Toivomme sen vaikuttavan hyvää hänen sielunsa kehitykselle.

Talvi on ollut loppumaisillaan. Kevään henget ovat liidelleet yli kaupunkimme tammikuun lopulla, niin että me olemme taas tunteneet olevamme Turussa. Joulusta lähtien on meistä tuntunut kuin emme olisi asuneetkaan Turussa vaan esimerkiksi pohjoisnavalla, ja me olemme odottaneet luoksemme turkkeihin ja karvanahkakintaihin puettuja naparetkeilijöitä koirineen.

Mutta nyt tätä kirjoittaessamme, kun ulkona on 5 astetta lämmintä, taivas on harmaa ja ilma on harmaa ja maa on harmaa ja puut ovat harmaita ja kadut ovat harmaita ja sumua on ja vettä tippuu räystäistä ja vesi litisee jaloissamme ja varpaittemme väleissä, vaikka onkin helmikuu alussa, tunnemme taas olevamme kotona ja laulamme helein äänin:

— Talvi on jo laannut raivoomasta!

Siinä toivossa että kevät olisi ei ainoastaan näkyväisessä luonnossa vaan myöskin lukijoittemme sydämissä, päätämme tämän johtavan artikkelimme.

Turun kirje.

Tiede opettaa, että me voimme otaksua mitä hyvänsä.

Me voimme esimerkiksi otaksua, että Rikhard Leijonamieli ja Muchanura ja Lurich ja Gold ja Kaarle kahdestoista ja kreivi Bertelsköld ja Isidor ja Nolo Vervetti ja Simson Deliloineen ja Iso-Rinne ja Puolan August Väkevä ja Tuomisto ja Palokunnantalon Fengler ja musta maailmannyrkkeilymestari Jack Johnson ja hra Järvinen olisivat yhdessä juomassa kinkeliiniä tynnyristä Phoenixin "olutkullussa".

Tiede on myöskin oikeassa siinä, että me voimme otaksua, että he innostuvat ja laulavat:

"Yks voima sydämihin kätketty on", ja "Käy eespäin, väki voimakas!"

Mikään ei estä myöskään otaksumasta, että heidän keskuudessaan sitten nousee kysymys siitä, kuka oikeastaan on vahvin. Olettakaamme myöskin, että he päättävät etsiä tähän kysymykseen vastausta yleisen tappelun kautta.

Silloin nousee kuin itsestään meidän muiden eteemme toinen kysymys, joka kuuluu: kuka meistä lähtee erottamaan nuo yllämainitut taistelijat toisistaan?

Voimmeko otaksua, että kukaan meistä suostuisi ottamaan tämän luottamustoimen vastaan?

Kuulen Suomen kansan olevan yksimielisen siitä, ettei sellaista voi otaksua.

Emme siis voi otaksua mitä hyvänsä, joten tiede päivänselvästi on iskenyt kirveensä kiveen.

* * * * *

Mutta oikeastaanhan minun piti kirjoittaa kirje Turun kaupungista, ja perin sopimatonta on, että olen eksynyt näin kauas itse aineesta.

Niin, eihän täällä ole mitään hätää. Mikä on meidän täällä oljennellaksemme? kysyivät Jukolan pojat.

Syysaurinko paistaa ikkunasta, täysin palvellut italialainen kenraali soittaa pihalla posetiivia. Aurajoessa on vettä enemmän kuin pitkiin aikoihin, valtuutettujen puhemies on pyytänyt kirjastonhoitokunnalta anteeksi, lehtemme leviää kuin aamuruskon siivillä, sirkuksessa tehdään rukiisen leivän ja jääkellarikaljan voimalla ihmeitä, kyyhkyset on hävitetty sukupuuttoon ja naakkojen yhteiskunnassa vallitsee senvuoksi makeanleivän ja yltäkylläisyyden päivät, svenska dagen firades med pomp och ståt, j.n.e.

Voimme siis tyytyväisyydellä silmätä menneisyyteen ja toivorikkain mielin odottaa tulevaisuutta, lujasti luottaen siihen, ettei Naantalin kilpailu enää voi meitä kukistaa.

Yhdenvertaisuuslaki.

"Se keskusaseman hoitajatar, joka ei voi ilmottaa presidentille pyytäneen puhelimen numeroa, on uhattu karkoittaa kaupungista 24 tunnin kuluessa."

Hovioikeuden presidentti on tuntenut itsensä vainotuksi ja pyytänyt viranomaisten suojelusta. Viranomaiset ryhtyivät "asianmukaisiin toimenpiteisiin".

* * * * *

Helmik. 6.

Eräs sentraalineiti on saanut käskyn lähteä kaupungista 24 tunnin kuluessa. Oli erehdyksestä yhdistänyt presidentin puhelun ensimmäiseen, kun piti olla toiseen poliisivartiokonttoriin. Hän on 19:s karkoitettu sentraalineiti. Karkoitukset tihenevät päivä päivältä, koska melkein koko vanha keskusaseman henkilökunta on karkoitettu kaupungista ja uudet tottumattomat neidit tekevät lakkaamatta erehdyksiä.

* * * * *

Helmik. 7.

Kauppias Anders Adolf Andersson on saanut karkoituskäskyn. Syytä ei tunneta, mutta otaksutaan toimenpiteen johtuneen siitä, ettei hra Andersson ole tervehtinyt presidenttiä kadulla.

* * * * *

Helmik. 8.

Ent. satamatyömies Jussi Makkonen on vahvan poliisivartioston saattamana viety pois kaupungista. Hän oli ärjäissyt poliisille, joka laahasi häntä putkaan, että "en minä halua linnaan!" Presidentti sattui kulkemaan ohi. Nov. Vremjan Viipurin sähkösanomassa kerrotaan Makkosen olevan paikallisen kagaalin johtomiehiä.

* * * * *

Helmik. 9.

Tänään ei ole ketään karkoitettu.

* * * * *

Helmik. 10.

Kaikki sentraalineidit ovat saaneet käskyn poistua kaupungista 12 tunnin kuluessa siitä syystä, että presidentin langon täytyi soittaa kolme kertaa ennenkuin sai sentraalin "hereille".

* * * * *

Helmik. 11.

Presidentin tänään veivatessa telefooniaan katkesi telefoonin kampi. Telefooniyhdistyksen johtokunnan jäsenet ovat vangitut.

* * * * *

Helmik. 12.

Telefooniyhdistyksen johtokunnan jäsenet pääsivät vapaaksi suoritettuaan 500 ruplan suuruisen takauksen kukin.

* * * * *

Helmik. 14.

Presidentti on linkahuttanut jalkansa hiekoittamattomalia katukäytävällä. Asianomainen talonmies on saanut käskyn poistua kaupungista tunnin kuluessa.

* * * * *

Helmik. 15.

Talonmiehen vaimo on saanut käskyn poistua paikkakunnalta 12 tunnin kuluessa. Hän oli saattaessaan miestään asemalle sanonut hyvästellessään, että "kyllä ne nyt ajoivat sinut pois aivan turhasta". Vaimoa vastaan nostetaan syyte yhdenvertaisuuslain moittimisesta.

* * * * *

Helmik. 16.

Pietarin piirioikeus on langettanut talonmiehen vaimon yhdenvertaisuuslain moittimisesta 1,000 ruplan sakkoon.

* * * * *

Helmik. 17.

Viipurin telefoonimaksurästien kokooja on saanut käskyn poistua kaupungista 24 tunnin kuluessa.

* * * * *

Helmik. 18.

Talonmiehen vaimon äiti on karkoitettu kaupungista. Hän on tyttärensä tuomiosta lausunut, että "se on hävytöntä!" Häntä vastaan nostetaan Pietarin piirioikeudessa juttu yhdenvertaisuuslain törkeästä moittimisesta.

* * * * *

Helmik. 19.

Presidentin sisäkkö pudotti aamulla salissa tomuttaessaan erään maljakon lattialle. Poliisimestari on antanut hänelle määräyksen lähteä kaupungista 6 tunnin kuluessa.

* * * * *

Helmik. 20.

Särkynyt maljakko on korvattu valtion varoista. Nov. Vremjan Viipurin sähkösanomassa kerrotaan, että paikallinen kagaali on ulottanut agitatsioninsa palvelustyttöjen keskuuteen.

* * * * *

Helmik. 21.

Talonmiehen vaimon äiti on yhdenvertaisuuslain törkeästä moittimisesta langetettu 3 kuukauden vankeuteen ja julistettu 5 vuodeksi kelpaamattomaksi mihinkään kunnalliseen tai valtion virkaan.

* * * * *

Ja niin edespäin.

Tyynyjuttu.

Onko mitään harmittavampaa ja kiusallisempaa kuin olla tekemisissä suomalaisten kanssa?

Suomalaiset ovat omituisia, kiperää ja korviaan myöten itsepäisyyden syntiin vaipunutta väkeä, täynnä kummallisia päähänpistoja ja metkuja.

Ei heistä saa selvää.

Nähtävästi ovat he asetetut asumaan rajojen toiselle puolen saman joen toisella puolella olevien totisten ja vakaamielisten byrokraattien syntien rangaistukseksi.

Kullakinhan on tässä maailmassa kuormansa kannettavana.

Suomalaiset eivät tee mitään muuta kuin retteiöivät. Jolleivät murjota omissa oloissaan, niin tekevät kiusaa venäläisille.

He ovat keksineet omituisia ketunjuonia, joihin sotkevat venäläiset.

M.m. jonkun niinsanotun laillisuuden.

Se on merkillinen todistus suomalaisten kekseliäisyydestä kiusanteon alalla.

Mikä on tuo laillisuus?

Hitto hänen tiesi.

Venäjällä ei ole koskaan ollut sellaista, mutta aina on toimeentultu.

Kuka on saanut selkäänsä, se on huutanut ja sillä hyvä.

Kuka on hirtetty, se on pistänyt kielensä ulos, sätkyttänyt pari kertaa koipiaan ja sillä hyvä.

Kuka on puhua pulittanut vasten ylempiään, se on saanut vasten kuonoaan, ja sillä hyvä.

Ei ole mitään laillisuutta ollut eikä ole tarvinnut olla. Hyvin on eletty, ja milloin ei ole eletty, niin on kuoltu.

Mitäpäs siinä!

Mutta suomalaisille ei tietysti se kelpaa. Kuinkas muutoin. Mikäs heille sitten kelpaisi muu kuin heidän omat jutkunsa.

Heillä pitää mukamas olla vielä niin sanottu laillisuuskin.

Vihdoin oikeat Venäjänmiehet suuttuivat ja sanoivat:

‒ Vai vielä teille laillisuuttakin pitäisi! Kyllä me teille laillisuuden näytämme!

Ja sitten he sanoivat, että kunhan teidät Krestyyn pistämme, niin siinä on teille laillisuutta.

Mutta Krestyn virkamiehet pudistelivat päätään ja sanoivat keskenään:

— Huonosti ovat asiat, jos tänne suomalaisia tuovat. Hyvin on täällä oltu ja eletty, mutta sitten ei tiedä, mitä tulee. Kylläpäs laittoivat rettelön.

Ja Krestyn virkamiesten aavistukset toteutuivat säntilleen.

Tuotiin sinne 18 suomalaista Viipurista, ja silloin se oli rauha lopussa.

Suomalaiset alkoivat puhua keskenään omaa papatustaan, jota ei ymmärrä edes kansanvalistusministerikään. Liekö edes ihmisten kieltä. Puhuivat ja puhuivat ja pyörittelivät silmiään.

Ja sitten sanoivat, että omat tyynyt pitäisi meillä olla.

Krestyläiset sanoivat vaan, että:

— Ahaa! Senkös te ensimmäiseksi keksitte! Vai vielä teille tyynyt tässä.

Mutta suomalaiset eivät hellittäneet. Kun ne pojat ovat saaneet jonkun pahanhengenjuonen päästä kiinni, niin eivät ne niin vain hellitä.

Silloin sanoivat virkamiehet heille, että juutas teidän kanssanne! Laittakaa kirjallinen hakemus, jos osaatte.

No osasivathan ne. Mitäs ne eivät osaisi, kun on juonittelemisesta kysymys.

Kirjoittivat paperin, että niin ja niin. Omat tyynyt pitäisi meillä olla. Siisteys ja hygienia…

Asia meni Pietarin kuvernöörille, joka on hyväntahtoinen mies ja sanoi, että antakaa heille 5 omaa tyynyä. Ehkä ne siihen tyytyvät.

Mutta se on vale, että tyytyivät. Eivät ne mihinkään tyydy. Vaativat vain, että 13 tyynyä pitäisi olla lisää.

Juttu meni vankilaylihallitukseen.

Vankilaylihallitus on pulassa pahassa.

Että mitä tehdä niiden kolmentoista suomalaisen kanssa.

Kun ne tahtovat omia tyynyjä ja siisteyttä ja hygieniaa.

Ei ole ennen siisteyttä tahdottu ja hyvin on toimeen tultu. Puhumattakaan hygieniasta.

— Vai jo nyt niille pitäisi siisteyskin olla. Ja gigienia. Mikä se gigienia on?

Kai se on jotain sellaista kuin laillisuuskin. Laillisuutta niille pitäisi olla. Ja siisteyttä ja gigieniaa…

Ei ole loppua suomalaisten vaatimuksilla.

Paha on kieltääkin. Sillä siitä ne suomalaiset yhä enemmän suuttuvat ja ties mitä keksivät.

Mutta nurinkurista olisi heille myöskin myöntää omia tyynyjä, siisteyttä ja gigieniaa. Eiväthän muutkaan sellaista tarvitse.

Vaikeassa asemassa on vankilaylihallitus. Toista kuukautta on jo ajatellut niitä kolmeatoista tyynyä ja gigieniaa.

Eikä ratkaisusta ole vielä tietoakaan.

Demminin taistelu.

Tietosanakirja kirjoittaa:

Demmin on tullut kuuluisaksi eräästä tapauksesta Kustaa II:n Aadolfin historiassa. Kuningas — niin kerrotaan — oli 20 p. heinäkuuta 1630 lähtenyt ulkopuolelle leiriänsä, jolloin hän oli joutua vihollisen väijymyksen uhriksi, jollei 70 suomalaista ratsumiestä olisi omalla hengellään pelastanut häntä. Samanaikuiset luotettavat lähteet eivät kuitenkaan puhu koko tapauksesta, eivätkä toiset kuvaukset, jotka ovat itse tapauksen värittäneet tärkeäksi, mainitse erityisesti suomalaisten ratsumiesten olleen mukana kuninkaan saattajina, vaan sanovat heidän myöhemmin tulleen hänelle avuksi, jonka tähden alettu epäillä vanhan kertomuksen todenperäisyys.

Me emme voi sitä epäillä.

Me uskomme taistelun tapahtuneen; ja tahdomme kertoa sen opiskelevalle nuorisollemme siten kuin se asia kaiken todennäköisyyden mukaan on ollut.

* * * * *

Oli heinäkuun 20 päivän aamu 1630.

Kuningas Kustaa Aadolf heräsi varhain aamulla teltassaan, kutsui sisään päivystävän upseerinsa ja sanoi:

— Anna satuloida hevoseni. Tahdon lähteä haistelemaan raitista aamuilmaa.

Kuninkaan astuessa hevosen selkään arveli Nils Brahe:

— Kunhan ei vain teidän majesteettinne joutuisi ikävyyksiin… Kuuluu olevan suurenlaisia saksalaisjoukkoja liikkeellä.

— Kyllä minä saksaa osaan, sanoi Kustaa Aadolf. Antakaa minulle seitsemänkymmentä suomalaista henkivartijoiksi.

— Hm, sanoi eräs esikuntaupseereista. Suomalaiset ovat viime päivinä olleet merkillisen äreällä ja riidanhaluisella tuulella. En oikein ymmärrä, mikä niillä taas on nahassa.

— Tietysti se, että heidän on pitänyt taas niin kauan olla rauhassa, sanoi toinen upseeri. Jolleivät he saa kerran viikossa tapella tarpeekseen, niin tulevat ne oikein kipeiksi.

— Tehkää kuten olen käskenyt, sanoi kuningas. Eivät kai ne sentään minua rupea pieksämään.

Hetkisen kuluttua lähestyi kuningasta seitsemänkymmentä suurta, pahannäköistä suomalaista, jotka ratsastivat pienillä, tappurakuontaloita muistuttavilla hevosilla.

— Moron, pojat! huusi Kustaa Aadolf iloisesti.

— Moron, moron! vastasivat suomalaiset vihaisesti, sillä he olivat aivan harvinaisen äkeällä tuulella.

— Kylläpä ovatkin kiukkuisen näköisiä, ajatteli kuningas itsekseen. Mutta odottakaahan peijuonit, kun Breitenfeltin taistelu tulee; luulenpa että saatte silloin tarpeeksenne tapella.

Kuningas asettui joukon etunenään, ja synkkämielisenä eteensä tuijottaen järjestyivät suomalaiset kaksimiehiseen riviin hänen takanaan.

Kuningas kannusti suurta, komeata ratsuaan, jonka rinnalla suomalaiskonit näyttivät vieläkin surkuteltavamman näköisiltä, ja joukkue läksi liikkeelle.

Oli ihana kesäaamu. Raikkaat tuoksut niityiltä ja pelloilta lehahtivat lauhan länsituulen kantamina vasten pientä joukkoamme, joka hiljaista ravia eteni ruotsalaisten leiristä.

Keskipalkoilla suomalaisten jonoa ratsastivat Matti Matinpoika Pirkkalasta ja Aatami Tomuhousu Turusta rinnakkain.

Äkkiä näykkäsi Matinpojan hevonen Tomuhousun hevosta, niinkuin hevoset sen pahempi joskus tekevät.

Silloin kiristeli Aatami Tomuhousu raivoissaan hampaitaan ja heristi nyrkkiään Matti Matinpojalle.

Mutta Matti Matinpoika huusi hänelle suuresti vihoissaan:

— Miksi kiristelet minulle hampaitasi, sinä kyttyräselkäinen pyövelinpoika Turusta, ja miksi heristelet minulle nyrkkiäsi! Miksi et hallitse kaakkiasi, jonka ympärillä korpit lentelevät, ettei se pääsisi minun ratsuni hampaisiin?

Tällaiseen puheeseen ei rehellinen sotilas voinut vastata muuta kuin yhdellä tavalla. Ja Aatami Tomuhousu vastasi niin, että maa vapisi ja metsä raskaasti huokasi.

Kun hämmästynyt Kustaa Aadolf katsahti taakseen, huomasi hän suureksi mielipahakseen suomalaisten henkivartijainsa huonon tuulen puhjenneen hirvittäväksi keskinäiseksi tappeluksi.

Mutta samaan aikaan olivat vakoojat rientäneet ilmoittamaan saksalaisten leiriin, että kerettiläisten vihattu kuningas oli ainoastaan vähäpätöisen saattueen seuraamana ratsastanut ulos leiristään. Silloin lähetettiin tuhannen ja viisisataa Saksan valtakunnan parasta ja urhoollisinta ratsumiestä vangitsemaan ruotsalaisten kuningasta.

Kun saksalaisten joukko lähestyi paikkaa, kuuli se kauhistuttavan pauhinan ja tunsi maan vapisevan.

Ja kun he tulivat lähemmäs, näkivät he seitsemänkymmentä suomalaista sotasankaria tappelemassa keskenään, ja se oli näky, joka hyydytti veren saksalaisten sydämissä. Sillä puut temmattiin juurineen ja leiviskänpainoiset kivet lentelivät kuin lumipallot, maa vapisi nyrkiniskujen tärähdellessä kypäröihin, ja heidän kirouksensa olivat niin ankarat, että lehdet varisivat koivuista ja haapapuista. Mutta kaiken tämän yli kuului jyrinä kuin olisi seitsemänkymmentä myllynkiviparia jauhanut: se johtui siitä, että tappelijat purivat hammasta vihoissaan.

Silloin valtasi viholliset sanoinselittämätön kauhistus, ja he pakenivat kuin järjetön lammaslauma, jättäen jälkeensä viisikymmentä kuollutta ja satakuusikymmentä haavoittunutta, jotka pakomatkalla olivat kompastuneet ja sotkeutuneet toveriensa jalkoihin.

Kun tappelu oli päättynyt ja tappelijat pahoin piestyinä viruivat kentällä, ratsasti kuningas Kustaa Aadolf, joka oli nähnyt saksalaisen sotajoukon paon, takaisin leiriinsä ja kertoi liikutetuin mielin, että seitsemänkymmentä suomalaista oli urhoollisuudellaan pelastanut hänet tuhannen viidensadan vihollisen kynsistä.

Siten pelastivat suomalaiset ratsumiehet kuninkaansa hengen Demminin luona.

Mutta kukaan ei ymmärtänyt, miksi Kustaa Aadolf antoi heille, sittenkun heidän vammansa olivat parantuneet, kahdeksan päivää putkaa kullekin.

Kesäksi maalle.

Herra ja rouva Turkkula ynnä heidän viisi toinen toistaan kuuliaisempaa lastaan ovat nykyjään koko lailla hermostuneita, ja tämän hermostumisen syy käy hyväntahtoiselle lukijalle päivän selväksi seuraavasta erittäin todenmukaisesta selonteosta.

Jo viime maaliskuussa alkoivat herra ja rouva Turkkula tuumiskella, mille ilmansuunnalle he lähtisivät kesää viettämään.

Herra Turkkula on viime talven aikana tehnyt erinomaisen hyviä ahväärejä; niin hyviä, että vaikka taksoituslautakunta, joka oli aavistanut herra Turkkulan paikanneen taskunsa kerrassaan vedenpitäviksi, mätkäsi herra Turkkulalle äyrejä oikein isän hihasta, ei se sittenkään arvannut muuta kuin puolet herra Turkkulan tuloista — erehdys, jota herra Turkkula hienotunteisena miehenä ei viitsinyt ruveta oikaisemaan, vaan arveli, että olkoon sitten niinkuin on, ja maksoi kaikki äyrinsä ensimmäisen kerran elämässään yhdellä kertaa heti ensi kannossa.

Kun ei herrasväki Turkkula ole ehtinyt vielä hankkia itselleen omaa kesähuvilaa — he ovat ostaneet satojen markkojen edestä arpoja kaikista arpajaisista ja toivovat sitä tietä saavansa pienen, sievän maatilan kauniine huviloineen — niin päättivät he vielä tänä kesänä tehdä jonkun suomalaisen maalaistalon onnelliseksi, asettumalla sinne kesävieraiksi.

Herra Turkkula oli kyllä ensin ehdottanut, että perhe lähtisi kesämatkoille, esimerkiksi laivoilla ja rautateitse Kajaaniin ja sieltä sitten tervavenheessä Oulunjokea pitkin ja sen koskien kuohujen halki Ouluun ja sieltä sitten taas etelään päin, mutta kun rouva Turkkula kuuli puhuttavankaan Oulunjoen koskista ja tervavenheestä niin rupesi hän kauhistuneena huutamaan ja heiluttamaan käsivarsiaan ja sanoi, että Oulunjoen koskista laskeminen oli sama kuin varma kuolema ja ettei hän ikinä lähde sellaiselle matkalle eikä salli lastensakaan lähteä, mutta että jos herra Turkkula sitä ennen lisää henkivakuutustaan 25,000 markalla, niin saa hän kyllä itse tehdä tuon matkan, jos välttämättömästi haluaa. Herra Turkkula koetti kyllä vakuuttaa, ettei Oulunjoen koskista laskettaessa ole miesmuistiin ketään hukkunut, mutta rouva Turkkula ei ottanut tällaista puhetta kuuleviin korviinsakaan ja sanoi sitäpaitsi, että hänen uusi vaalea kesäleninkinsä tervaantuisi tervavenheessä, ja tällainen mahdollisuuskin täytti rouva Turkkulan mielen kauhulla.

Kun kysymys vaarallisesta kiertomatkasta täten loppuunkäsiteltynä oli rauennut, ryhtyi herrasväki Turkkula harkitsemaan muita suunnitelmia.

Tulevalle kesäasunnolle päätettiin heti aluksi asettaa seuraavat vaatimukset:

1) että se on järven rannalla;

2) että herrasväki Turkkulan käytettävänä on vähintäänkin kolme huonetta:

3) että talo on hyvin rakennettu;

4) ettei sängyissä ole luteita;

5) että talossa on puutarha;

6) että talonväki on ystävällistä ja kohteliasta;

7) että postikonttoriin, apteekkiin, kunnanlääkärille ja kauppapuotiin on lyhyt matka;

8) että ruoka on runsas, hyvin laitettu, vaihteleva ja maukas; sekä

9) että hinta on huokea.

Sittenkun näistä yleisistä periaatteista oli päästy yksimielisyyteen, lausui hra Turkkula ylimääräisenä vaatimuksenaan, ettei talon isäntä saa olla punapartainen. Herra Turkkula ei nimittäin voi sietää punapartaisia miehiä.

Herra Turkkula pani lehteen kutakuinkin röyhkeään ja vaateliaaseen muotoon laaditun ilmoituksen, jossa Suomen maataviljelevälle tai kalastusta harjottavalle väestölle annettiin vapaa tilaisuus kilpailla siitä, kuka saa ilon ja kunnian ottaa herrasväki Turkkulan kesävieraikseen. Ilmoitukseen vaadittiin pikaista täsmällistä vastausta viimeistään viikon kuluessa.

Viikon kuluttua kävi herra Turkkula sanomalehden konttorissa noutamassa vastauksia. Hän ajoi sinne issikalla ja käski kamelin odottaa kadulla, sillä häntä ei haluttanut lähteä roikottamaan raskasta kirjepakettia läpi kaupungin.

Herra Turkkula pyysi konttorineidiltä saada nimimerkillä "Hyvä ja halpa" saapuneet vastaukset.

Neiti selaili kirjojaan ja penkoi laatikoltaan noin viisi minuuttia sekä ilmoitti sitten, ettei nimimerkille "Hyvä ja halpa" ollut saapunut yhtään vastausta.

Herra Turkkula ei uskonut korviaan ja pyysi neidin sanomaan uudestaan vähän kovemmalla äänellä, mistä oli kysymys. Neiti nousi seisomaan ja kirkaisi hra Turkkulan korvaan: "Ei yhtään vastausta!" niin kimeällä äänellä, että hra Turkkulan vasen korva meni lukkoon.

Herra Turkkula oli niin hämmästynyt ja pöllästynyt ilmoituspuuhansa odottamattomasta tuloksesta, että käveli poislähtiessään päänsä konttorin ovenpieleen, saaden sarven otsaansa, mistä hän tuli vielä enemmän pyörälle päästään, ja läksi ulos tultuaan kävelemään pitkin katua. Silloin luuli issikka, että hra Turkkula aikoi livistää maksamatta tiehensä, ja ajoi herra Turkkulan perässä huutaen ja kiroillen, niin että kun Turkkula pysähtyi maksamaan, niin oli heidän ympärilleen keräytynyt toistakymmentä henkeä joutilasta katuyleisöä.

Hra Turkkula ja rouva Turkkula tulivat asiata pohtiessaan siihen johtopäätökseen, että ilmoitus oli ollut liian pieni, joten se ei ollut herättänyt huomiota. Hra Turkkula julkaisi nyt kolmessa lehdessä kaksi kertaa suuremman ilmoituksen, joka oli sepitetty koko joukon vaatimattomampaan, melkeinpä rukoilevaan sävyyn, ja jossa hyväntahtoisia vastauksia pyydettiin kuukauden kuluessa nimimerkille "Hyvä maksu".

Kahden viikon kuluttua kävi hra Turkkula ensi kerran kysymässä vastauksia. Nimimerkille "Hyvä maksu" oli tähän mennessä saapunut vasta yksi kirje, jossa eräs virkamiesperhe, joka kesäasuntoon nähden oli yhtä epävarmalla pohjalla kuin hra Turkkulakin, kysyi, eikö nimimerkki "Hyvä maksu" suostuisi ottamaan heitäkin mukaansa, jos sattuisi kesäpaikan saamaan.

Kuukauden umpeen kuluttua kävi hra Turkkula taas sanomalehden konttorissa. Nyt oli saapunut kaksi vastausta. Toisessa tarjottiin hänelle ostettavaksi kahden huoneen ja keittiön huvila Oulun läänissä, ja hinta oli niin sikamainen, ettei sitä voi tähän painattaa, ja toisessa kirjeessä suositeltiin hänelle patentin saanutta saapasrasvaa.

Nyt alkoi herrasväki Turkkula käsittää, että asema oli todellakin vakava. Herra Turkkula päätti tehdä viimeisen ponnistuksen. Hän julkaisi kaikissa Turun ja Helsingin sekä 20:ssa maaseutulehdessä tavattoman liikuttavan ja nöyrähenkisen ilmoituksen, jossa lämpimin sanoin vedottiin Suomen kansan tunnettuun ja runoilijan laulamaan vieraanvaraisuuteen. Herrasväki Turkkula lupasi asua vaikka heinäladossa, syödä sitä ruokaa, joka talonväeltä jäi tähteeksi, ja auttaa talonväkeä voimainsa mukaan ilmaiseksi heinänteossa.

Tähän ilmoitukseen tuli vihdoin viimein yksi vastaus.

Se tuli kaukaa joltain Pohjois-Karjalan perukalta.

Se oli kirjoitettu harvinaisen ilkeään sävyyn, ja siinä valitettiin sitä seikkaa, että kaupunkilaisherrasväet ovat vuosisatoja eläneet laiskuudessa, maalaisten niskoilla, keinotellen ja keljuillen maalaisten rahat omiin kukkaroihinsa, ja kehtaavat sitten vielä kerjätä itselleen kesäasuntojakin. Mutta maalaiset ovat nyt viisastuneet, sanottiin kirjeessä. Kaupunkilaiset saavat nyt tanssia maalaisten viulujen mukaan ja päälle päätteeksi maksaa nämä viulut.

Kirjeen lopulla tuntui sen kirjoittaja kuitenkin vähän leppyvän, saatuaan ensin purkaa sisunsa ja puhua suunsa puhtaaksi viimeistä hampaankoloa myöten.

Kirjoittaja nimittäin ilmoitti, että jos herrasväki todellakin on halukas maksamaan kohtuullisen vuokran, niin voi herrasväki kesäkuukausiksi vuokrata häneltä huvilan, johon kuuluu kaksiakkunainen tupa ja päreistä tehty eteinen. Matkaa järven rantaan on kuivilla säillä, jolloin pääsee oikaisemaan välillä olevan suoperäisen alueen poikki, ainoastaan kuudetta kilometriä. Paitsi tupaa ja eteistä kuuluu tölliin n.s. nykyajan mukavuuksina entinen perunakuoppa. Tuvan toisessa akkunassa ei ole kehyksiä eikä siis myöskään laseja ollenkaan, mutta se ei tee kesäaikana mitään, edistää vain ilmanvaihtoa, ja toisen akkunan ruudut ovat paikatut tuohella ja rievulla Jos töllin katto, joka on vähän laho, uhkaisi pudota sisään, niin voisivat kesävieraat tukea sitä hirsillä, joita on töllin takana. Vuokra olisi huokea, ainoastaan 175 markkaa kuussa, ja ruokaa saisi kirjeeseen liitetyn taksan mukaan talosta, jonne oli matkaa suoraan metsän halki vain pari kilometriä. Korkeintaan kaksi ja puoli.

Kun herra ja rouva Turkkula tarkastelivat ruokatavarataksaa ja laskivat, mitä heidän elämänsä — ja mahdollinen kuolemansakin, jos katto putoaisi — tulisi maksamaan heille tarjotussa paikassa, niin huomasivat he, että heidän kannattaisi ennemmin asua koko kesä täysihoidossa kaupungin hienoimmassa hotellissa ja hra Turkkulan juoda puolikas punssia joka ilta ja kaksi puolikasta lauantai-iltoina, ja sittenkin jäisi vielä ylijäämää sen verran, että rouva Turkkula saisi uuden kesähatun.

Näin ollen lähetti herra Turkkula kirjeen taksoineen sen pitäjän vaivaishoitolautakunnalle, josta kirje oli pantu postiin, ja tiedusteli, miksi ei sen kirjoittajaa oltu toimitettu hullujenhuoneeseen, jonne hän näkyi kuuluvan.

Herrasväki Turkkulan kaupunkiasunto on jo aikoja sitten ollut kesäkunnossa, ikkunat, taulut y.m. peitetyt sanomalehdillä, vaatteet naftaliinissa ja tavarat pakattuina kesämatkalle lähtöä varten. Mutta kesäasuntoa ei heillä ole vieläkään. Eikä heillä ole aavistustakaan siitä, minne he lopuksi pääsevät, vai pääsevätkö minnekään.

Herrasväki Turkkula on käynyt vaaralliseksi tuttavapiirilleen. Sillä aina kun joku tuttava perhe lähtee maalle, koettaa Turkkulan väki tunkeutua mukaan. Kaksi kertaa ovat he vainonneet lähtijöitä asemalle saakka.

Monna Lisa.

"Tiesi, minne lie tuo huima Tyttö päässyt majoihin; Kiroillen ma sadesäässä Juoksen halki kaupungin."

(Heine).

Hymyiltyään 400 vuotta ei Monna Lisa enää hymyile.

Tai ehkä vain hymyilee, mutta missä?

Sekatavarakauppa-apulainen Josef Josefsson saapui eilen afäärimatkalta Luumäeltä. Hän kertoi, että akat ovat siellä aivan villissä. He eivät puhu muusta kuin Muona Liisasta, ja kaakottavat päivät päästään hänen katoamisestaan.

Missä on Monna Lisa?

Hänen entisellä sijallaan Louvren seinässä on jälellä vaan 4 naulaa, ja niistä ei ole paljoakaan valaistusta asiaan saatu.

Tähän asti on kuitenkin käynyt selville jotakuinkin seuraavat seikat:

1. Monna Lisa on varastettu.

2. Monna Lisaa ei ole varastettu, vaan on sen eräs yritteliäs sanomalehtimies vienyt joksikin aikaa pois, todistaakseen, että Louvren vartioiminen oli huonosti järjestetty.

3. Monna Lisa on viety Amerikkaan.

4. Monna Lisa on edelleenkin Louvren seinien sisällä, vaikka niin hyvin kätkettynä, ettei sitä voida löytää.

5. Monna Lisan ovat varkaat turmelleet ja hävittäneet, huomattuaan etteivät voi sitä rahaksi muuttaa.

6. Monna Lisaa ei ole suinkaan turmeltu, vaan on se miljoonasta dollarista myyty eräälle amerikkalaiselle miljoneerille, joka lakien mukaan saa sen omakseen, pidettyään sitä ensin 6 vuotta piilossa.

7. Monna Lisan varkaista ei ole tavattu pienintäkään jälkeä.

8. Monna Lisan varkaat istuvat jo melkein lukkojen takana, vaikka poliisi ei vielä tahdo antaa heistä mitään tietoja.

9. Monna Lisan varkaat saavat 20 vuotta kuritushuonetta, jos kiinni joutuvat.

10. Monna Lisan varkaat saavat täyden anteeksiannon, kunnialegionan ristin, 1,000,000 frangia rahaa ja lähettilään toimen, jos tuovat taulun takaisin.

11. Itse asiassa on koko melu Monna Lisan katoamisesta turhaa, koska Liisa on jälleen saapunut terveenä, hyvässä kunnossa ja salaperäisesti hymyillen parisilaisen Le Journal-lehden toimitukseen, ja palaa sieltä muutaman päivän perästä entiseen asuntoonsa.

Kuten näkyy, ovat tiedot sangen valaisevia. Kun ne on ajatuksella ja tyynesti lukenut, niin on täysin selvillä Monna Lisan kohtalosta.

Mutta minä alan vähitellen ymmärtää, mitä hänen salaperäinen hymynsä tarkoitti, hymynsä, jota halki vuosisatojen on turhaan koetettu selittää.

Hän tiesi, miten hän vuonna 1911 lisää "taiteentuntijain" luvun sellaiseen määrään, että Leonardo da Vinci ja Rafael ja Ignatius Loyola ja Monte Christon kreivi ja kaikki muut pimeimmän keskiajan suuret mestarit kääntyvät haudoissaan.

Kevätjuttua.

"Kärryt särkyivät, hevoset hirnuivat, ja pojat lauloivat iloisia lauluja."

Tämä lause, joka kunnioittavasta lukijasta tuntunee hieman mystilliseltä, johtui eilen mieleeni. Ja minä hymyilin itsekseni.

Jonkun ajatusyhtymän kautta se sukelsi esiin piilotajuntani salaperäisistä komeroista. Ehkä aiheutti sen pieni mäyräkoira, joka haukkui koulupoikaa, mistä ajatus siirtyi omiin kouluaikoihin, ja lämmin kevätpäivä samalla palautti muistoon samanlaisen lämpimän kevätpäivän kaukaisesta menneisyydestä, kun aurinko kuumotti erään koulun kolmatta luokkaa, jossa nelisenkymmentä tulevaa merkkimiestä maamme henkisen ja aineellisen viljelyksen vainiolla uneliaina koetti seurata "toisen kotimaisen kielen" opetusta.

Oppikirjassamme, josta joku pahasti pehnautunut kappale nykyisin mahdollisesti lienee tallella paikkakunnan maaseutumuseossa, oli lause, joka suomennettuna kuului:

"Kärryt särkyivät, hevoset hirnuivat, ja pojat laulelivat iloisia lauluja."

Vanha maisterimme ponnisteli hartaasti saadakseen meidät sen oikein suomeksi tulkitsemaan. Mutta aina se tahtoi viistoon mennä. Meitä halutti hieman muutella sanojen järjestystä, antaaksemme käännettävälle lauseelle enemmän "makua".

Maisteri (kärsivällisesti):

— No, yritähän uudestaan I

Oppilas (kulmat rypyssä ja näyttäen ankarasti pyrkivän selviytymään visaisesta käännettävästään):

— Kärryt hirnuivat, hevoset särkyivät ja pojat.. Maisteri:

— Ei, ei! Nyt meni väärin.

Oppilas (oikein hikoillen):

— Kärryt särkyivät, pojat hirnuivat, ja hevoset laulelivat iloisia lauluja…

* * * * *

Niin, ne olivat niitä aikoja.

Mutta nyt on taas kevät.

Toispäivänä poistivat jo jokijään yli menevät porraskäytävät. Miehet laulelivat iloisia lauluja tätä raivaustyötä tehdessään, ja rannoilla seisoskeli ihmisiä toteamassa talven vallan murtumista ja auringon voittoa.

Samana päivänä tuotiin toimitukseen Muhkurissa poimittuja täysin puhjenneita sinivuokkoja.

Ispoisissa taas on pyydystetty

"kyy, kyy, pikku kyy, kaunis kaulanauha…",

kuten eräs kirjailijattaristamme tässä takavuosina Nuoressa Suomessa runoili. "Kaunis kaulanauha"-parka oli sekin kömpinyt esille laulelemaan iloisia lauluja keväisen päivän kunniaksi.

Mutta se ilo tuli lyhyeksi.

Akkunallani surisee kärpänen.

Ensimmäinen kärpänen tänä vuonna.

Kärpänen on vilkas kotieläin, ja kärpäsen silmä on luonnontieteellisessä suhteessa hyvin mieltäkiinnittävä. Mutta se on eri juttu, kuten hra Kipling sanoisi.

Menen ja tapan mainitun kärpäsen.

Nähkääs: periaate.

Patriarkka Abrahamin sielu — Kuopiossa.

Miksi juuri siellä?

Mistä syystä se on kaikista maapallon enemmän tai vähemmän huomattavista kaupunkipaikoista valinnut juuri Kuopion oleskeluaan varten?

Sitä me emme voi selittää. Me vain toteamme kuivan ja kiistämättömän tosiasian.

Kuopiolaisissa lehdissä on seuraava ilmoitus.

"Sielutieteen perusteella en liioin hulluttele ilmoittaissani arv. yleisölle, että minä pitkällisen vainon ja sorron kärsittyäni ja hypnotiseeraamisen kautta tapahtuneen suuren häväistyksen johdosta Turun kaupungissa, olen pakoitettu arv. yleisölle ja n.k. kirjailijoille ilmoittamaan että minulla on patriarkka Abrahamin sielu.

"Samalla pyydän arv. yleisöltä edellä seisova johdosta rauhan niin että ette tavalla tai toisella minun perheelleni minkäänlaista häiriötä.

"Neuvottuanne, puolestani olen koettava elää siivolla jos en itse osaa."

Ilmoituksen on lehtiin pannut kansalainen Aatami Kauppinen. Koska allekirjoittanut lukeikse myöskin "n.s. kirjailijoihin", niin pyydän saada kiittää arv. yleisön ja arv. virkatovereitteni sekä omasta puolestani ilmoituksesta ja haikeasti valittaa sitä huonoa kohtelua, joka hra Kauppisen osaksi näyttää paikkakunnallamme tulleen. Se on epäilemättä johtunut jostain väärinkäsityksestä, sillä huomattavia sieluja kohdellaan täällä Turussa aina asianmukaisella arvonannolla, kuten esim. "n.k. kirjailija" Selma Lagerlöf, n.k. "kirjastonhoitaja" Einar Holmberg y.m. voivat todistaa.

Mitä tulee hra Kauppisen, joka asuu "käsillä tehdyissä asunnoissa" Maljalahdenkadun varrella, vakuutukseen, että hän on "koettava elää siivolla" niin on se jokseenkin tarpeeton. Eihän meistä kukaan epäile, että niin arvokkaan sielun omistaja millään tavoin käyttäytyisi siivottomasti tai yleistä poliisijärjestystä häiritsevällä tavalla.

* * * * *

Tuota noin: Kuinka monta astetta siellä Kuopiossa on nykyjään kuumimmalla ajalla päivästä lämmintä? Varjossa. Ehkäpä sikäläiset virkaveljet siitä hyväntahtoisesti ilmoittavat.

Itsemurha.

Asian kertoi minulle Mattilan Jupe, saunanlauteilla, ja toivoi että kirjoittaisin siitä lehtiin. Tapaus ei tosin näytä minusta tärkeältä, mutta en kuitenkaan tahdo kieltäytyä tekemästä Mattilan Jupelle tätä pientä palvelusta.

Kertomus kuuluu pääpiirteissään seuraavalla tavalla:

Kyläläiset eivät tosin tienneet mitään siitä, että Hilma ja Petteri olivat vannoneet toisilleen ikuista uskollisuutta, mutta että heillä joitakin välejä oli, sen tiesi jokainen, jolla oli silmät nähdä ja korvat kuulla.

Niin, Hilma ja Petteri olivat vannoneet toisilleen ikuisen uskollisuuden. Se tapahtui jo viime juhannuksen aikaan.

Ensin oli vannonut Petteri ja sitten Hilma. Se oli tapahtunut palatessa juhannuskokolta Lammassaaresta, sydänten voimakkaasti sykähdellessä, kuuman veren suonissa sylkyttäessä ja pikku lintujen virittäessä ensimmäiset aamuvirtensä nousevan juhannusauringon kunniaksi. Hilma ja Petteri olivat istuneet tuulen kaatamalla havupuun rungolla lähellä kirkonkylän tien risteystä, puhuneet toisilleen rakkauden pyhää kieltä ja sitten vannoneet ikuisen valan, jonka ainoastaan kuolema — jos kunnolla sekään — saattoi purkaa.

Ja Petteri oli ollut koko kesän kuin seitsemännessä taivaassa. Ja Hilma tietysti myöskin oleskeli taivaan valtakunnassa, ehkä noin kuudennessa.

Syksypuoleen alkoi Hilman rakkaus jostain syystä kuitenkin hieman jäähtyä. Hän laskeutui vähitellen, niin sanoaksemme taivas taivaalta, kunnes oli lopuksi aivan maan päällä, ja kun Petteri yhä edelleen oleskeli edellämainitussa korkeudessaan, niin ei ole ensinkään ihme, että heidän välilleen alkoi muodostua jonkinlainen juopa.

Petterin silmät avautuivat vasta nuorisoseuran iltamissa, jotka olivat siinä syyskuun loppupuolella. Hilma seurusteli epäilyttävän paljon nuorisoseuran esimiehen kanssa, joka on niin pulska poika, paljon pulskempi kuin Petteri, ja kun Petteri lopuksi rohkeni tästä hiukan, aivan varovasti ja kautta rantain, huomauttaa Hilmalle, niin sai hän nenäkkään vastauksen, joka oli vähällä murskata Petterin sydämen. Ja kun Hilma sitten lopuksi tanssi melkein joka ikisen tanssin saman pulskan esimiehen kanssa — Petteri-parka ei osaa tanssia muuta kuin jenkkaa ja sitäkin huononpuoleisesti — niin murtui hänen sydämensä täydellisesti.

Hänen sielunsa peitti synkkä yö, paljon pimeämpi kuin ulkona vallitseva pilvinen syksyiltä, ja hän lähti pois iltamista.

Hilma vain tanssi, tanssi…

Petteristä ei kuulunut muutamiin päiviin mitään. Hän oli kadonnut näyttämöltä.

Sitten löysi Mattilan piika-Miina, ollessaan eräänä päivänä rannassa pyykkiä poukuttamassa, vedestä tyhjän, korkilla suljetun limonaatipullon, joka hiljaa kilahteli laineissa rantakiviä vasten.

Miina nosti pullon vedestä ja huomasi silloin sen sisällä valkoisen paperin, joka oli kääritty kokoon kääminpohjan kaltaiseksi, avasi korkin, onki paperin käsiinsä ja luki siitä seuraavan surullisen viestin:

"Hyvästi rakas Hilma! Nämä viimeiset rivit kirjoitan Sinulle ennenkuin heittäydyn Vellamon helmoihin. Näinkö palkitsit Sinä uskollisuuteni? Hyvästi elämä. Hyvästi rakkaani. Älä tuomitse minua! Sille valalle jonka vannoin tahdon olla uskollinen.

Petteri.

Sen kukan, jonka lahjoitit Minä laitoin kasvamaan Se onpi mulle tuottanut Nyt mielen raskahan.

Koska Miina on tunteellinen sielu, niin vuodatti hän kaksi suurta kyyneltä Petterin vetiselle haudalle, ja kiiruhti sitten juoksujalkaa viemään surusanoman Hilmalle. Hilma on nimittäin Mattilan tytär.

Hilma ei suinkaan ole mikään peto naisen haamussa, vaikka hän olikin tanssinut koko illan nuorisoseuran esimiehen kanssa ja aiheuttanut Petterille sellaiset sydämentuskat. Hilma oli ensin kuin ukkosen iskemä ja vaipui sitten syvään suruun Petterin ottaman onnettoman ja epätoivoisen askeleen johdosta. Hilma tunsi olevansa syypää Petterin kuolemaan, hänen heittäytymiseensä Vellamon helmoihin, eikä häntä ollut omiaan lohduttamaan se seikka, että koko kylä vakuutti kilvan sitä samaa ja että Petterin vanha äiti kävi joka päivä, joskus kahdestikin päivässä, Mattilassa ilmoittamassa Hilmalle pitävänsä häntä sydämettömänä ja uskottomana murhaajana ja petturina.

Vähällä oli, ettei Hilma noudattanut Petterin esimerkkiä, päästäkseen pois tästä surkeudesta.

Kolme päivää naarattiin järvestä kylän edustalta, mutta Petterin ruumista ei löytynyt. Vellamo oli uskollisempi kuin Hilma: se ei luopunut sulhostaan.

Limonaatipullon, joka oli tuonut perille Petterin viimeisen tervehdyksen, talletti sen löytäjä Miina hänelle kuuluvaan soppeen palvelijattarien aitassa ja näytteli sitä harvinaisuutena tuttavilleen.

Niin kului taas joku aika. Petterin surullisesta lopusta ei enää paljoa puhuttu, sillä kullakin päivällä on suru itsellänsä, ja tuoreemmat tapahtumat tunkivat sen pois etualalta.

Mutta nuorisoseuran esimiehen kanssa ei Hilma enää seurustellut, ja esimieskin näytti puolestaan karttelevan häntä.

Tulivat sitten syysmarkkinat läheisessä kaupungissa. Hilmakin läksi markkinoille, sillä hänen oli tehtävä niillä ostoksia.

Markkinoilla oli paljon väkeä ja paljon kaikenlaista näkemisen arvoista. Siellä oli sirkus, jossa esiintyi muiden taiteilijain ohella maailman väkevin nainen, joka todellakin oli hyvin vahva, siellä oli eläinnäyttely, jossa oli kaikenlaisia hirmuisia petoeläimiä ja hullunkurisia papukaijoja, jotka kirkuivat, lörpöttelivät ja nauraa räkättivät orsillaan ja huusivat Hilmalle:

Akka! Akka! Kä-kä-kä-kä!

Markkinoilla oli myöskin suuri, komea karuselli jonka posetiivi oli Hilman kotipitäjän kirkon urkujen kokoinen ja jonka mahtavat sävelet voittivat loistavasti kaiken muun markkinahälinän ja pauhun.

Tämän karusellin ääressä saattoi Hilma seisoa tuntikausia, posetiivin pauhatessa ja kirjavilla lyhdyillä valaistun karusellin häikäisevän, kullalta ja hopealta kimeltävän komeuden vilistessä hänen silmäinsä edestä. Karusellissa istui pitkäpartaisia, markkinatuulella olevia ja hihkuvia ukkoja, seisoi jalustimien varassa ratsuillaan poikaviikareita, jotka koettivat temmata ohi kiitäessään hirsipuun näköisen laitoksen nenässä olevan rautarenkaan, joka oikeutti yhteen vapaaseen matkaan, mikä sitten suoritettiin hevosen tai jalopeuran selässä ja voittajan kädessä pieni, punainen lippu vapaamatkailijan merkiksi. Istuipa siellä välistä lihavia, kikattavia ja peloissaan kiljahtelevia emäntiäkin, jotka olivat päättäneet edes kerran elämässään koettaa, miltä karusellissa pyöriminen tuntui.

Tätä kaikkea katseli Hilma huvitettuna. Hänen kotitalonsa hevoset läksivät markkinoilta vasta varhain seuraavana aamuna, joten hänellä oli hyvää aikaa.

Äkkiä Hilma kalpeni ja hänen kasvoillaan oli kauhun ilme, kuin olisi hän nähnyt aaveen.

Totisesti: hän olikin nähnyt aaveen. Hän oli nähnyt Petterin haamun, joka oli istunut jalopeuran selässä, suu omituisessa hymyssä…

Näky oli kestänyt vain silmänräpäyksen ajan, mutta se oli riittänyt vakuuttamaan Hilman siitä, ettei hän ollut erehtynyt. Tunsihan hän Petterin vaikka tuhansien joukosta!

Hilman päätä huimasi ja sydänalaa kouristi.

Karuselli pysähtyi samassa.

Polvet notkahdellen läksi Hilma tunkeutumaan pois karusellin ympärillä seisovasta väkijoukosta. Hän tahtoi heti paikalla paeta majapaikkaansa.

Mutta päästyään väkijoukosta kiljahti Hilma niin, että ohikulkevat pysähtyivät katsomaan taakseen.

Petterin haamu seisoi vain muutaman askeleen päässä Hilmasta markkinatorilla.

Kun Hilma kiljahti, kääntyi haamukin katsomaan sinne päin, näytti aaveeksi hyvin ällistyneeltä ja änkytti:

Mi — mitä… Hilma?

Samassa aave katosi, Hilman voimatta huomata, haihtuiko se yliluonnollisesti ilmaan vai hävisikö se hieman luonnollisemmalla tavalla väkijoukkoon.

Majapaikkaansa päästyään oli Hilma melkein sairas. Hänellä oli milloin kylmä, milloin kuuma, ja ehkäpä olisi hänen tilansa kääntynyt vakavaksikin; ellei samassa renki-Juho olisi tullut sisään ja kertonut ihmeissään:

— No eihän se Petteri-vainaa olekaan ihan täydellisesti hukkunut, kun kuuluu olevan puotilaisena kauppias Röönruusilla.

— Mitä se Juho nyt puhuu! huudahti Hilma.— Ja mistä Juho sen tietää?

— Itse se minulle sitä kertoi, kun poikkesin päivällä Röönruusin puotiin tupakan ostoon — ja näytti olevan vähän häpeissään.

Miina ei näyttele enää limonaatipulloa ystävättärilleen.

Hän on heittänyt koko pullon rikkaläjään aitan taakse.

Koi.

Koit ja varkaat eivät mitään niin hartaasti odota kuin kaupunkilaisten maallemuuttoa. Murtovarkaat tarkastelevat jo kätköissään tiirikoitaan, ja koit alkavat levottomina lennellä nurkissa, odotellen vain isäntäväkensä poislähtöä, alkaakseen heti kesäisen aherruksensa.

Kaupunkilainen ei mitään pelkää ja vihaa niin kovasti kuin tuota lentelevää, ruskeata hyönteistä. Tulipalon varalta on palokunnat höyryruiskuineen ja palovakuutusyhtiöt, murtovarkaiden varalta oli poliisit miekkoineen ja Kakola rautoineen, vieläpä murtovarkausvakuutuskin. Mutta koin pään menoksi ei ole toimimassa minkäänlaista kointappamisjärjestöä, eikä mikään vakuutuslaitos tietääkseni ota suorittaakseen korvausta siitä vahingosta, jonka koit tekevät talvipuvuillemme ja plyyssipäällyksisille huonekaluillemme, monia muita koin suussa erinomaisen makeilta maistuvia vaatetavaroita mainitsematta. Koilla on sellainen maku, ettei sitä edes voi muilla herkuilla houkutella luopumaan vaatetavaran nauttimisesta. Jätä koetteeksi pöydälle vaikka kermakakku, niin ei koi siihen koskekaan, vaan pujahtaa sen sijaan vaatekaappiin ja syö parhaat housusi. Kärpäset sitä vastoin antavat housusi olla rauhassa, mutta pitävät koko kesän suurta juhlaa kermakakun ääressä, siunaten hyvyyttäsi ja anteliaisuuttasi.

Kaupunkilaisen koko elämä, varsinkin maallemuuton edellä, on katkeraa taistelua koita vastaan. Ikävä kyllä tahtoo siinä kuitenkin enimmäkseen koi pitää puolensa.

Koi on suuri lurjus ja turmelee kaupunkilaisen koko elämänilon, niinkuin seuraavastakin pienestä kertomuksesta näkyy:

Kunnon turkulainen porvari, herra Ephraim Andersson istui juuri kahvipöydässä vieraillensa kera, puhuen parhaillaan entisestä liiketuttavastaan Jussi Juosolasta ja esittäen mainitun Jussi Juosolan varoittavaksi esimerkiksi kerrassaan ensimmäisen numeron heittiöstä, kun herra Andersson äkkiä keskeytti puheensa kesken sanan, niin että suu jäi auki, nosti molemmat kätensä ylös ja läiskäytti ne kovasti yhteen, katsellen sitten tarkkaavasti kämmeniään, huoahtaen raskaasti ja silmäillen lopuksi vihaisen näköisenä ympärilleen.

Vieraat tuijottivat kummastuneina ensin herra Anderssoniin ja sitten toisiinsa, mutta samassa alkoi isäntä haukkua taas Jussi Juosolaa, eikä ainoastaan Juosolaa itseään vaan koko hänen sukuansakin.

— Juu, ja sitten tuli sen veli luokseni mukamas selvittämään sitä vekseliasiaa, jatkoi herra Andersson kertomustaan. — Mutta minä avasin oven ja…

Herra Andersson vaikeni äkkiä. Hänen silmänsä pullistuivat peloittavasti. Hän käänsi kaulaansa, käänsi sitten koko ruumistaan, kuroittautui eteenpäin, silmien yhä pullistuessa, kohotti kätensä ylös ja löi ne kovasti yhteen, menetti samassa tasapainonsa ja kaatui tuolilleen kovalla rytinällä lattialle.

Tämän uuden kohtauksen johdosta syntyi hirmuinen hämminki. Vieraat luulivat isäntänsä saaneen halvauksen ja ryntäsivät kauhistuneina paikoiltaan. Mutta herra Andersson eli vielä. Hänessä ei ollut muuta vikaa kuin että oli saanut kuhmun päähänsä.

Kun herra Andersson oli tuoleineen nostettu ylös, hieroi hän jonkun aikaa kuhmuaan ja sanoi sitä s—n sarveksi.

Vieraat olivat hyvin hämillään, mutta kukaan ei kehdannut kysyä, mitä heidän isäntänsä tarkoitti omituisella käytöksellään. Heitä alkoi peloittaa, että hra Andersson oli ehkä sairastunut tilapäiseen mielenhäiriöön.

Vähitellen rauhoituttiin siitä taas, mutta kun hra Anderssonin silmät kolmannen kerran pullistuivat ja hänen lihavat kämmenensä kolmannen kerran läiskähtivät yhteen, olivat vieraat vihdoinkin saaneet tarpeekseen tästä ainaisesta pelosta, ja olisivat seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyneet ulos huoneesta hakemaan talonmiestä, poliisia, lääkäriä ja mahdollisesti pappiakin, ellei hra Andersson samassa olisi juossut raivostuneena toiselle puolen huonetta, läimäyttänyt kädellään seinään ja huutanut:

— Paholaisen koi! Nytpäs puutuit!

Vieraat tulivat heti rauhallisiksi ja hyvälle tuulelle, äkättyään hra Anderssonin pyydystäneen koko ajan koita, jota vieraat eivät olleet sattuneet huomaamaan, kun huoneessa oli jo hieman hämärä.

Mutta herra Andersson oli huutanut voitonhuutonsa liian aikaisin. Hän ei ollut onnistunutkaan rusentamaan vihollistaan, vaan lennellä lekutteli tuo kovanonnen lintu kattokruunun vaiheilla, ja nyt sen vieraatkin huomasivat.

Isännän metsästysinto tarttui vieraisiinkin, jotka ryhtyivät pyydystämään koita herra Anderssonin kanssa.

Herra Andersson nousi muitta mutkitta kahvipöydälle, saadakseen koin kattokruunun luota saaliikseen. Tässä puuhassaan kaasi hän kermanekun ja polki toisen jalkansa eräälle teevadille, joka silloin rusahtaen muuttui kahdeksikymmeneksi pikku teevadiksi, ja toisen jalkansa leivoskoriin, jolloin leivoskorin sisällys muuttui sellaiseksi, ettei siihen enää kukaan kehdannut katsoa.

Mutta koita ei herra Andersson saanut tapetuksi. Koi näet lensi kirjoituspöydän taakse akkunaverhoon ja istahti sinne katselemaan toisten puuhia. Silloin hyökkäsi eräs vieraista kirjoituspöydälle, pudottaen sen reunalta tuhkakupin permannolle ja kaataen mustepullon, jonka sisällys muodosti pienen joen, mikä vaelsi halki pöydällä olevien paperien ja lirisi sitten herra Anderssonin hienolle parkettilattialle.

Sitä ei kuitenkaan kukaan huomannut, eikä siitä olisi kukaan välittänyt vaikka olisi huomannutkin. Kaikkien huomio oli näet nyt kiintynyt yksinomaan koihin.

Pöydällä seisova vieras lähestyi sitä varovaisesti ja tavoitti sitä kouraansa, horjahti ja olisi varmasti pudonnut pää edellä alas, ellei olisi samassa saanut vasemmalla kädellään kiinni akkunaverhoista. Täten pelastui hän putoamasta päälaelleen pöydältä. Mutta akkunaverhot putosivat suurella rytinällä alas, ja niiden messinkinen kannatin paukautti ohimennen vierasta otsaan, niin että hän näki suuren joukon mitä kauneimpia sinisiä, punaisia, vihreitä, keltaisia ja tangonvärisiä aurinkoja ja kirkkaasti säkenöiviä tähtiä, vieläpä jonkun mieltäkiinnittävän pyrstötähdenkin.

Tietysti ei hän ollut saanut koita kiinni.

Yhtähyvin olisi hän voinut koettaa saada kuun valoa kouraansa.

Koi lensi jo toisella puolen huonetta vieraiden syöksyessä sen perässä.

Salin nurkassa oli pylväs, jolla oli Johan Ludvig Runebergin kipsinen rintakuva.

Koi lensi suoraan suuren runoilijakuninkaan nenälle, josta sen saattoi hyvin selvästi huomata, ja herra Andersson hyppäsi heti paikalla ja läiskäytti runoilijakuningasta päin naamaa, mistä oli se suuresti valitettava seuraus, että runoilijakuningas makasi seuraavassa silmänräpäyksessä tuhantena kipsipalasena lattialla.

Silloin vaipui herra Andersson istumaan sohvalle ja alkoi kirota niin voimakkaasti, että se täytti kauhulla kaikkien kuulijoiden sydämet. Hän oli samalla melkein nääntynyt ponnistuksistaan, niin että hänen täytyi vetää yhden kerran henkeä jokaisen lyhemmän kirouksen ja kaksi kertaa jokaisen pitemmän, useammissa, sanoista yhdistetyn sadatuksen jälkeen.

Mutta huomatessaan koin samassa lentävän huoneen halki valtasi herra Anderssonin niin suuri vihanvimma, ettei hän syntymästään saakka ollut mitään sellaista tuntenut, ja hän huusi ja vannoi tappavansa tuon koin vaikka hänen sitä varten pitäisi polttaa koko talo, ja ryntäsi sitten nyrkit pystyssä uudelleen koin kimppuun, ja koska vieraat eivät tahtoneet olla isäntäänsä huonommat, niin noudattivat he hänen esimerkkiään, jolloin syntyi sellainen mellakka, ettei moista koko tällä vuosisadalla ole Aurajoen sillä puolen kuultu.

Herra Anderssonin vanha emännöitsijä — herra Andersson on, kuten tiedätte, poikamies — kuuli keittiöön hirmuisen melskeen ja kurkisti kauhuissaan salin ovesta sisään, näki isännän ja vieraiden juoksevan ympäri huonetta huitoen, lyöden, huutaen ja huonekaluja rikkoen. Silloin juoksi emännöitsijä ulos huutaen, että hänen isäntänsä murhataan, juoksi pitkin katuja ja huusi poliisille, että rosvojoukko murhaa juuri parhaillaan viattoman herra Anderssonin, jolloin poliisi vihelsi pilliään, niin että paikalle saapui kolme muuta poliisia ja paljon joutilasta väkeä, ja kaikki läksivät herra Anderssonin avuksi. Heidän perille tullessaan oli mellakka pahimmillaan. Isäntä ja vieraat juoksivat, löivät ja läiskivät seiniä, pöytiä ja tuoleja, lyöden silloin tällöin vahingossa toisiaankin, eikä huoneen kalustuksesta ollut enää jäljellä paljon muuta kuin rauniot. Huomatessaan poliisit ja väkijoukon vieraat ja herra Andersson vähän häpesivät, ja hra Andersson ilmoitti, ettei kysymyksessä ollut tappelu eikä murha vaan koin tappaminen, jolloin poliisit antoivat hra Anderssonille vakavan huomautuksen, kehoittaen häntä luopumaan tällaisista epäjärjestyksistä ja läksivät pois, ja hra Andersson käski uteliaan väkijoukon lopulta hiiteen.

Sitten istuivat vieraat ja herra Andersson puuskuttamaan sohvan ja tuolin jäännöksille, katsellen surullisina ympärilleen. Salin kalusto oli tuhottu eikä kelvannut enää muuksi kuin uunin sytykkeiksi. Sitäpaitsi olivat he jokainen saaneet kuhmuja ja mustelmia metelissä.

Ainoa, joka ei ollut kärsinyt mitään vahinkoa, oli koi.

Se istui tyytyväisenä katon rajassa ja voi paksusti.

Laiton kokous.

Pöydällä oleva puhelin kilahti.

Tartuin kuulotorveen:

— Halloo sanomat!

— Anteeksi tämä on Kustaa 5:s Tukholmasta, lausui syvä, miellyttävän ja sivistyneen vaikutuksen tekevä miesääni laulavalla Tukholman ruotsilla. Voisiko joku herroista pistäytyä tänne Teatterilämpiöön? Meillä olisi täällä pikkuvaltioitten kuningasten ammattiosaston perustava kokous…

Läksin oitis matkalle. Hieman hämmästyneenä, se täytyy tunnustaa.

* * * * *

Istuin häveliäästi erään nurkkapöydän ääreen, asetin käsikirjoitusliuskoja eteeni ja terotin kynääni.

Huoneessa oli paljon herroja, vanhempia ja nuorempia. Olipa eräs rouvashenkilökin joukossa. Tunsin hänet kuvista Alankomaitten kuningattareksi Vilhelminaksi.

Puheenjohtajan pöydän taakse astui Kustaa 5:s, joka lausui:

— Arvoisat läsnäolijat! Kokousta valmistelleen toimikunnan puolesta pyydän saada lausua teidät kaikki tervetulleiksi neuvottelemaan tärkeistä yhteisistä kysymyksistämme. Näinä aikoina, jolloin yhteenliittymisen merkitys kaikilla aloilla tunnustetaan erittäin suureksi, on meidänkin, pikkuvaltioitten kuningasten, aika ruveta valvomaan etujamme. Tahtomatta tässä kuluttaa arvoisain läsnäolijain kallista aikaa pitemmillä puheilla, ehdotan, että puheenjohtajaksi valitaan…

Puhuja pysähtyi hetkiseksi ja hänen katseensa liiteli epätietoisena yli salin, kiintyen lopuksi kuin hypnotiseerattuna erääseen erittäin kuninkaalliseen nenään.

… että puheenjohtajaksi valitaan Ferdinand I:nen Sofiasta.

— Hyvä!

Ferdinand I:nen katsoi kelloaan, murahti, että hänellä on hiukan kiire, koska turkkilaiset ovat hänelle Adrianopolista saapuneen sähkösanoman mukaan juuri syöneet viimeisen hevosensa ja valmistelevat uloshyökkäystä, mutta astui kuitenkin puheenjohtajan paikalle.

Keskustelukysymyksen pohjusti Kustaa 5:s, huomauttaen elintarpeitten hinnan yleisestä ja alituisesta kohoamisesta. Siitä huolimatta haluavat esim. Ruotsin sosialistit yhä supistaa kuninkaan vuosirahaa. Tämä johtuu nähtävästi sosialistien tunnetusta vastenmielisyydestä kaikkia järjestymättömiä kohtaan. Jos pikkukuninkaat sitävastoin järjestyvät, niin kadottavat sosialistit tämän keppihevosensa.

Norjan Haakon kannatti edellistä puhujaa. Hänen valtakunnassaan ovat jotkut sosialistit ehdottaneet, että kuninkaan vuosiraha alennettaisiin 700,000 kruunusta 100,000:een. Puhuja huomautti, että monen suuren yhtiön tirehtöörillä on suuremmat tulot.

— Herra puheenjohtaja! kuului raihnas, vapiseva ääni.

— Olkaa hyvä! sanoi Ferdinand tylysti.

Abdul Hamid nousi vaivalloisesti seisomaan ja alkoi:

— Sosialisteilla on kyllä tavallaan oikein. Vaivaishoito nykyisessä yhteiskunnassa on kelvottomasti järjestetty. Tultuani vanhaksi ja heikoksi asetettiin minut, raatajavanhus, vaivaishoidolle kuin…

(Useita ääniä):

— Asiaan!

— Tahdoin vain sanoa, että kun minut annettiin vaivaishoidolle, niin luvattiin minulle, ettei haaremiani…

(Melua salissa. Huutoja: Istukaa alas!… pysykää asiassa!… Häpeämätön äijänkekkuli! Vai vielä teillä pitäisi olla haaremikin, ruotiukolla!)

Abdul Hamid vaikeni hämmästyneen ja alakuloisen näköisenä ja istuutui loukkoonsa pää tutisten.

Tämän välikohtauksen jälkeen otettiin käsiteltäväksi kysymys siitä, saavatko virattomat hallitsijat ottaa osaa kokoukseen, ja päätettiin, että heillä on — jos pysyvät asiassa — puhe-, mutta ei äänestysoikeutta.

Puheenvuoron pyysi nyt ent. shahi Muhamed Ali:

— Kuten arvoisat läsnäolijat tietävät, olen minä joutunut n.s. kilometritehtaalle. Se johtui siitä että minä kerran Teheranissa…

Häneltä riistettiin puheenvuoro, koska ei pysynyt asiassa.

— Herra puheenjohtaja! kuului terävä ääni ovelta.

Kaikkien katseet kääntyivät rauhanhäiritsijään, pienenpuoleiseen, hieman renttumaisen näköiseen herrasmieheen, joka häikäilemättä jatkoi:

— Tosin en ole kruunattu, mutta olen kuitenkin entinen hallitsija, ja haluaisin kysyä, saanko ottaa osaa kokoukseen?

Puheenjohtaja:

— Kuka te olette?

— Presidentti Castro.

Syntyi sanoin kuvaamaton melu, ja kaikki huusivat:

— Ulos!

— Castro livahti ulos, mutta kääntyi porraskäytävässä takaisin, pisti päänsä ovesta sisään ja huusi:

— Adjöö! Herrasväki ei tunne vielä Castroa. Muita herrasväki tulee kohta tuntemaan!

Sitten hän katosi.

— Herra puheenjohtaja!

Parraton, nätinnäköinen nuorukainen Manuel kumarsi kohteliaasti:

— Olkaa hyvä! sanoi puheenjohtaja, rypistäen hieman otsaansa.

— Haluaisin, että kokous ryhtyisi keskustelemaan siitä minun asiastani. Kuten kaikki tietävät, olen jo pitemmän ajan ollut ilman vakinaista tointa ja…

Huutoja:

— Kääntykää työttömyyskomitean puoleeni Ei tämä kokous ole teidän asianne käsittelemistä varten kutsuttu koolle.

Samassa astui sisään poliiseita, ja komisarjus sanoi:

— Presidentti Castro on ilmoittanut, että täällä pidetään laitonta kokousta.

Puheenjohtaja:

— Tämä ei ole mikään laiton kokous. Kaikki läsnäolevat ovat perustettavan ammattiyhdistyksen jäseniä…

Komisarjus:

— Saanko nähdä jäsenkortit!

Läsnäolijat katselivat toisiinsa hämmästyneen näköisinä. Jäsenkortteja ei näet vielä oltu ehditty kirjoittaa.

Komisarjus:

— Pyydän läsnäolijoita hajaantumaan!

Nyt äkkäsi poliisimies minut:

— Ahaa! Sanomalehtimieskin! Nytpä oletkin pintehessä…

Hypähdin ylös ja heräsin.

Eräs tuttavuus.

Kamalasti tuulikin.

Postikonttorin kohdalla vihuri teki vikkelän yrityksen temmata lakin päästäni.

Minä olin kuitenkin vikkelämpi. Sain lakin kiinni juuri kun se yritti lähteä omille teilleen.

Postikonttorista tuleva ruskeapartainen herrasmies käsitti tämän liikkeeni tervehdykseksi ja kohotti kohteliaasti hattuaan.

Siitä alkoi tuttavuutemme.

Tiesin varmasti, ettei meitä oltu esitetty toisillemme, enkä siis tervehtinyt häntä, kun ruskeapartainen seuraavan kerran tuli kadulla vastaani. Mutta hän puolestaan nyökäytti minulle ystävällisesti päätään.

Siitä lähtien tervehdimme toisiamme säännöllisesti.

Kerran istuin ravintolassa yksin. Nimittäin yksin pöydässäni. Yhtään vapaata pöytää ei ollut.

Ruskeapartainen astui sisään ja hänen katseensa harhaili etsien ympäri huonetta.

Äkättyään minut kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän tuli pöytääni.

Minä puolestani en erityisemmin ihastunut hänen tulostaan. Suoraan sanoen en voinut sietää häntä. Hänen ruskea piikkipartansa ärsytti minua, ja hänessä oli vahva annos tuota tympäisevää ylimielisyyttä, jota usein tapaa henkilöissä, jotka ovat keskinkertaisia älyltään ja joiden henkinen näköpiiri on rajoitettu keskinkertaisen ahtaalle. Mutta enhän tietysti voinut olla ottamatta häntä pöytääni ja osoittamatta hänelle tavallista kansalaisten välistä kohteliaisuutta.

Klo 12:n aikaan yöllä esitti hän lähempää tuttavuutta, "koska jo olemme siksikin vanhat tuttavat".

Hänen etunimensä on Werner. Asiain näin kehityttyä en tietenkään kehdannut kysyä hänen sukunimeään.

Kello puoli yhden aikaan alkoi hän loilotella, häpäisten siten pöytämme ja saattaen minut tukalaan asemaan. Itse oli hän päässyt siihen onnelliseen tilaan, jossa ei mikään häpeäminen tule kysymykseen.

Kello yhden aikaan oli poistuttava. Hän antoi minun maksaa koko laskun, vippasi minulta vielä viitosen — viimeisen viitoseni — ja vaihtoi sateenvarjoni, uuden, hyvän sateenvarjoni, omaan vanhaan rämäänsä, joka näytti siltä kuin olisivat syntiset esivanhempamme vedenpaisumuksen alkaessa etsineet sen alta suojaa.

Tätä harmillista vaihdosta en havainnut ennenkuin kotonani, mitä seikkaa asuintoverini sittemmin käytti tukemaan väitöstään, että minä sanottuna iltana olisin muka nauttinut liikaa.

Kahden viikon kuluttua tuli ruskeapartainen pyytämään minua asettajaksi 450 markan suuruiseen vekseliin.

Koetin heikosti taistella vastaan, mutta minussa ei ollut tarpeeksi miehuutta.

Tahtomatta tehdä vaatimatonta kertomustani jännittävämmäksi ja pitemmäksi, kertomalla kaikki tuon vekselin vaiheet, totean tässä vain yksinkertaisesti, että sitä "lyhennettiin" niin hyvällä menestyksellä, että minä kerran parin vuoden kuluttua matkoilta palattuani sain lunastaa erään protestiin menneen 575 mkn suuruisen paperin, jossa oli hyväksyjänä asioitsija Werner Kaustila ja asettajana allekirjoittanut.

Mitä tämä tapaus vaikutti nimeni kaikuun pankkiiripiireissä, sen tulin kokemaan, yrittäessäni myydä erästä paperia pari viikkoa myöhemmin.

Tuttavani Werner Kaustila on nyttemmin avannut kiinteimistöjen välitystoimiston eikä enää tarvitse apuvekseleitä.

Eilen tuli hän vastaani kadulla.

Hän ei tuntenut minua.

Tuskinpa hän tuntee minua tämänkään luettuaan.

Eräs toinen tuttavuus.

— Minä sitä oon sillä lihakaupan alalla…

Kuopiolainen mätäkuun aurinko lämmitti meidän paljaita selkiämme, ja uimalaitoksen portailla huuhtelivat pienet laineet varpaitamme.

Käännyin päin naapuriini, jonka kanssa en vielä ollut sanaakaan vaihtanut, ja joka nyt odottamatta oli itsensä esittänyt alussa olevilla sanoilla.

Epäilin, että eihän se vain minua paistikseen katselle.

Todellakin oli hänen katseessaan jotain, joka sanoi melkein samaa kuin:

— Tuosta kannattaisi maksaa 1 mk. 10 p. kilo.

Mutta pitihän sitä jotain vastata hänen esittelyynsä, ja minä sanoin että:

— Vai niin!

Hän oli lyhyehkö, nuorehko, turpeahko, ja ylimalkaan teki sen vaikutuksen, että oli puhunut totta ilmoittaessaan ammattinsa.

Katseli sitten syvämietteisenä ukkovarpaitaan, joiden kynnet olivat kummallisesti käyristyneet, ja lisäsi:

— Ei ollut kenkiä jalassa kun kotoa lapsena tienuulle lähin.

— Vai niin.

— Mutt sitten onnisti, vaikka ensin olin vaan tavallisena renkinä.

— Hm.

Sitten pitkähkö äänettömyys. Heittäydyin veteen.

Vähän ajan kuluttua porskutteli hän huohottaen ja vettä puhallellen lähelläni. Keskustelu jatkui:

— Joko sitä on teillä — puh! — sitä vaimoo?

— Ei..

— Ei oo mullakaan — puh!

Ja vähän ajan perästä:

— Vaikka voishan se olla — puh! — mukava olemassa…

— Oojah!

— Mutta tuloo huusholli helpommaksi — puh! — kun ei oo vaimoo…

— Hm.

Olimme päässeet uimalaitoksen edustalla olevalle lepoaidalle, ja kömmimme sille. Uimakoululaiset harjoittelivat hyppyjä ja loiskahtelivat veteen niin, että roiskui ja räiskyi.

— Joko sitä on teillä minkäverran sitä ikää?

— Johan sitä. Entäs teillä? kysyin kohteliaisuuden vuoksi.

— Siinä oon neljissäkymmenissä… ja rahoja on pankissa… eikä velekaa kellekään.

— Hm… onhan se mukava!

— No, onhan se —. Vaikka ei ollut kenkiä jalassa kun kotoa läksin. Vaan nyt kun oon joutunut sille lihakaupan alalle, niin ei oo mistään puutosta.

Paussi. Ja sitten:

— Mikä sitä työ ootta?

— Enpähän paljon mitään. Ilmanaikojaan vaan matkustavainen…

— Niin, onhan sitä kesällä kaikenlaista kulukijaa. Mikä teillä on virkana?

— Eipä paljon mikään…

— Ette taija olla insnyöri?

— Enhän minä insinööri… Muuten vain vähän kirjottelen…

— Niin, jotta romaaneja —. Työ ootte sitten niitä kirjaltajia!

— Hm, no sinne päin.

Paussi. Sitten miettiväisesti:

Vai ei sitä vielä teilläkään oo sitä vaimoo!

Olimme uineet takaisin ja pukeutuneet. Vartijatar tuli sanomaan, että jos jouduttautuisimme — alkaa naisten tunti.

Erosimme hyvinä ystävinä, lihakauppias ja minä.

Parturissa.

Olen vihannut O.Y. Andersson & C:o A.B:n prokuristia hra Carlsonia täysi-ikäisen ja terveen miehen voimakkaalla vihalla.

En ole vihannut häntä luihusti ja peitetysti, pelkurimaisen koulupojan vihalla opettajaansa vastaan, vaan julkisesti ja häikäilemättömästi, koettaen kaikin mokomin antaa juuri hra Carlsonille itselleen jonkinmoisen aavistuksen vihani pohjattomista syvyyksistä.

Olen vihannut häntä kokonaisen vuoden.

Viime syksynä menin eräänä iltapäivänä parturiin.

— Minulla oli kiire.

Piti nimittäin lähteä matkalle.

Käytettävissä oleva aikani junan lähtöön saakka oli tarkoin laskettu.

Kokemuksesta tiesin, että hoviparturini käytti leukani ajelemiseen seitsemän minuuttia.

Mahdollisen haavan paikkaamiseen olin varannut yhden minuutin ja rahan vaihtamiseen toisen. Se nyt oli ainakin runsaasti laskettu. Kaikkiaan siis yhdeksän minuuttia. Lukuunottamatta matkaan asemalle kuluvaa kuutta minuuttia jäi odotusaikaa parturissa samoin kuusi minuuttia, joihin tietysti, jos parturi suoriutuisi koko jutusta seitsemässä minuutissa, hänen menoarviossaan olevat ylimääräiset kaksi minuuttia saattoi lisätä.

Astuessani sisään parturitupaan hengähdin helpotuksesta, isillä; parturia lukuunottamatta oli siellä ainoastaan O.Y. Andersson & C:o A.B:n prokuristi.

Hänen tukkansa oli jo leikattu ja parturi saippuoi toiseen kertaan hänen, leukaansa.

Jälkiajelu kaikkine siihen, kuuluvine toimenpiteineen veisi noin kolme minuuttia.

Istahdin odottamaan, selaillen hajamielisenä puolen vuoden vanhoja, repaleisia ja arveluttavan likaisia ruotsalaisia pilalehtiä.

Neljän minuutin kuluttua katsahdin ylös.

Hra Carlson istui yhä edelleen parranajotuolissa. Parturi oli antanut hänelle käsipeilin, jonka avulla hän näytti uutterasti tutustelevan näppyläisen, punertavan naamansa yksityiskohtiin.

Heitin lehdet viereiselle tuolille, rykäsin ja siirsin tuoliani hieman taaksepäin.

Hra Carlson rypisti kulmakarvojaan ja huomautti parturille, ettei hänen vasen viiksensä ollut aivan yhtä tylppä kuin oikea.

Parturi kiiruhti saksiaan liputellen korjaamaan tämän epäkohdan.

Taas katseli hra Carlson kasvojaan ainakin minuutin ajan. Sitten käski hän puuteroida ne.

Parturi puuteroi. Olin odottanut viisi minuuttia, Tunsin sisässäni omituista kuumennusta.

Nousin ylös, kumarsin hra Carlsonille, pyysin anteeksi ja kysyin nöyrällä, mahdollisimman makealla äänellä, eikö hän voisi luovuttaa paikkaansa minulle. Minulla olisi nimittäin niin kovin kiire…

Hra Carlson lupsautti kuvaani suuressa peilissä kymmenesosasekunnin pituisen katseen tahmaisista mulkosilmistään, mutta muuten ei yksikään lihas hänen kasvoillaan värähtänyt!

Tuijotettuaan vielä parikymmentä sekuntia kuvaansa käsipeilissä käski hän parturin lyhentää hiukan, hyvin hiukan viiksiä nenän alta.

Tunsin punastuvani selkäpiitä myöten, vaivuin istumaan tuolilleni ja tuijotin hra Carlsonin paksuun niskaan.

Aloin vihata hra Carlsonia. Ensi kerran eläissäni aloin tuntea todellista, leppymätöntä vihaa.

En nähnyt mitään muuta kuin hänen niskansa.

Siinä oleva poimu laajeni silmissäni makkaran paksuiseksi, sitten käsivarren paksuiseksi, sitten reiden paksuiseksi..

Hra Carlson käski panna viiksiinsä vahaa.

Kun se oli tapahtunut, tuijotti hän vielä hetkisen käsipeiliin, antoi sen sitten parturille, otti pesupöydän reunalta kauluksensa ja alkoi, yhä edelleen istuen parranajotuolissa, raskaasti hengittäen kiinnittää sitä kaulaansa?

Niskanappi putosi lattialle.