SISÄLLYS: (continued 2)

Seuraavana yönä oli Simo putkassa.

Ja Simon rinta tuntui kiehuvan, tuntui tahtovan revetä täytelyyttään. Hetkiseksi välähti kuva kotimökistä, siitä, jonne kulki vain mutkainen ura kuusikon välitse, joka sekin oli talvella ummessa. Mutta kuva haihtui, kädet puristuivat nyrkkiin…

— Ennen vankeutta, kuin nöyryyttä!

* * * * *

Sotilaat olivat saaneet sotilaan puvun. Puvusta ei enää voinut miehiä eroittaa, mutta Simo kun oli päässyt hampaihin, sai hän olla hampaissa, käsikaluna.

Ja Simo oli tullut ärtyisäksi, kylmäkiskoiseksi ja jäykäksi. Muita hän oli oppinut tuntemaan sortajikseen ja kohteli äkäsesti; yhteen oli kiintynyt — sotilasten lainakirjastoon. Siellä oli uutta, ennen tuntematonta, mutta samalla ystävällistä, puoleensa vetävää.

Simo luki illoilla, luki että silmät punettuivat.

Mutta sotilaat Simoa kiusasivat ja härnäsivät ja siihen yhtyivät aliupseeritkin. Simo koitti olla heistä välittämättä, mutta täytyi aina lopulta tuskastua.

Ja silloin kilvalla naurettiin. Tuhmahan hän oli, koska suuttui.

Oli tultu jo kevääseen. Lumi oli juuri mailta huvennut, hiekka kuivanut kasarmin pihatantereella.

Oli oltu ensi kertaa kentällä harjoituksissa. Oli marssittu, temppuiltu ja "pikoonnattu"…

Oli komennettu rivi maahan mahalleen. Simon kohdalle oli sattunut suuri vesilätäkkö ja Simo ei ollut siihen heittäytynyt.

Simo oli saanut rangaistukseksi palvelusvuoroja.

Siinä oli siksi asian alkua, että kotiin tultua kyettiin Simoa "piruuttamaan". Ivattiin, naurettiin ja lopulta härnättiin. Osaston päällikkökin oli osallisena.

Simo viimein suuttui. Päällikköön viskasi vihansa.

— Sen koira! Ihmisten verta imet, vaikka täytyisi olla toisia asettamassa!

Aliupseeri tuli pöyhkeänä Simon eteen.

— Olenko minä koira? Sanoppas kerran vielä!

Simon kasvoja hiveli aliupseerin äkäiset hengähdykset.

— Koira olet… susi, syöjä, raastaja…!

Ja Simon silmissä maailma pimeni. Nyrkistynyt käsi sysäsi voimakkaasti "herraa" rintaan… Herraparka keuskahti selälleen.

Hämmästyneinä seisoivat miehet. Mutta selvittyään aliupseeri meni kapteenin luo ja Simon tie johti putkaan.

Se ei ollutkaan ensimäinen kerta. — — —

Siellä oli istuttu vihainen viikko, pimeässä putkassa, puolella ruualla.

Mutta viimein ovet avautuivat ja Simo sai astua ulos.

Nurmen täppeet pilkistelivät maan raosta ja koivujen oksiin oli herhistynyt vihannoivat lehtien alut.

Semmoista mehua, semmoista pehmoista täytelyyttä ei Simo ollut koskaan luonnossa tuntenut. Oli niin kirkasta, niin valoista, että Simon rintakin huoahti valoisana.

Illemmalla Simo meni mäelle kasarmin kupeelle. Siellä oli laajalta kaunista nähtävää. Ja sitten se muistutti niin paljon korkeaa kotimäkeä. Se oli vain eroa, että siellä oli somaa luontaista epäjärjestystä, mutta täällä kaikki istutettua jäykkiin, suoriin riveihin, oksat puissa yhden näköisiksi saksittuja.

Mutta tänne niin kuin sinnekin näkyi yläpuolelta sininen ilma, samalla lailla läikkyi järvi tuolla etempänä ja samalla tavalla alkoi lehto vihertää tuolla alhaalla kuin kotilehdossakin.

Ja Simo istui puiseen sohvaan ja katsoi kotimökkiään kohden…

Mutta pian herätti hänet kiihkeä kellojen kilinä. Kaupungista päin se kuului, mutta Simo ei tiennyt mitä se merkitsi. Jonkin hädän huomasi hän vain olevan… katsoi sinne, katsoi tänne, katsoi kaikille puolilleen.

Läheltä kasarmia metsän takaa nousta öllisti sakea savu ja sekaan vilahteli pitkiä tulikieliä.

Simo ei joutanut ajattelemaan mitään, mutta läksi savua kohden kaihkasemaan. Koko pataljoona tulla rymyytti myös, tuoden suurta paloruiskua.

Metsän sisäinen herrastalo oli tulessa. Jykevinä liekit ilmassa leimahtelivat ja musta savu pakeni metsän ylitse. Lounainen tuuli tupruutteli tulta läheistä aitta- ja karjarakennusta kohden.

Pataljoonan paloluutnantti komensi:

— Toimeen, pojat, pelastakaamme ulkohuoneet ja annetaan palaa sen, joka väkistenkin palaa. Seilit päälle, pojat!

Mutta mitenkäpä ne vietiin! Talon ainoat tikapuut seisoivat vasten palavaa rakennusta, liekit peittivät ne tykkänään.

Kukapa ne sieltä otti!

Ne ottaa Simo. Hän kiskasee kiireesti korvilleen suvilakkinsa reunukset, juoksee, katoaa liekkeihin. Kaikki katsovat liikkumatta, huokumatta.

Mutta kohta hän palaa, vetäen perässään palavia tikapuita. Tuskin saa tulesta tulleeksi näkyville, kun monissa miehin temmataan tikapuut hänen käsistään. Seilit saadaan päälle, ulkohuoneet ovat pelastetut.

— Herranen aika! Katsokaas, kun tuo mies on tulessa!

Simon vaatteet ne olivat syttyneet palamaan ja turhaan koetti hän itseään sammuttaa. Ihmiset tulivat luokse, kopistelivat Simoa, mutta tuli kiihtyi vain kurittamisesta.

Tuotiin vihdoin vettä ja saatiin mies sammumaan, mutta vaatteet kartena kaikki maahan karisivat. Simon ruumis oli palohaavoja täynnä, täytyi kantaa kasarmille.

Makasi monta viikkoa Simo sairashuoneessa. Ei tullutkaan enää semmoista, että olisi sotilaaksi kelvannut. Sai mennä salon moukka omalle alalleen, maan pintaa penkomaan.

"Noh, noh!"

— Noh, noh!

Ja pikku nassu kihnutteli veräjäpuita pienellä, luisella kärsällään. Koetti saada rakoa niin suureksi, että olisi mahtunut pihan puolelle pujahtamaan. Mutta kova oli veräjä, ei tullut apua rynnistelemisestä.

Nassu tirkisteli kulmainsa alta pihan puolelle, vikisi, urisi ja voivotteli harmissaan.

Pihalla näkyi nassun emäntä, vanha Leena, kävellä kyykehtivän, mitä lienee siellä tihruslellut. Ja nassu koetti parkua surkeammin, että vähänkään kävisi sydämmelle.

Kuulipas Leena-muori surkean rukouksen ja tuli veräjälle soppakiuluineen. Pudotti pois pari veräjä-puuta päältä päin, että yletti kaataa kaukaloon.

Nassu hamusi himoissaan kiulusta vettä kärsällään, että Leenan täytyi sitä pois ahdistaa. Sitten se hyvin sikamaisesti katsoa vekotti poskesta hetkisen, töytäsi sitten hätäisesti kaukalolle ja alkoi soppaa päänsä rakoon tassutella.

— Niin, törsäkö se on, — maanitteli Leena ja nassun niskaa syyhytteli. Nassun olisi tehnyt mieli leikkisän raukeasti keuvahtamaan syrjälleen, kuten muulloinkin Leenan ruopotellessa. Ei sentään malttanut, oli siinä niin mieleistä tehtävätä.

— Nöh, nöh! — äänteli se vain mielihyvissään.

Kun kaukalo tuli tyhjäksi, läksi nassu pitkin pellon aitavarteista tietä vörnittämään. Siihen aitavarteen hellitti päivä niin herttasesti, että rupesi oikein raukasemaan, kyllä täytyi levolle kyhnähtää.

— Nöh, nöh! — kyllä se tuntui hyvältä. Suoraksi ojensi nassu pienet töppösensä nurmikolle, painoi silmänsä umpeen ja levollisena siinä kellotti. Siinä kävi mieli taas niin tyytyväiseksi maailmaan, unehtuivat muistosta nälkäiset päivät ja veräjäkin, joka esti pihan puolelle pääsemästä.

— Noh, noh, kyllähän tässä… yhhyh…

Ja unta hän veteli, että nenä sihisi… kepeää porsaan unta. Kuului hänen korvaansa nukkuessakin pieninkin risahdus ja lintujen iloinen liverrys.

Kuului tieltä päin ihmisjalan kapsetta. Nassu kohotti päätään, katsoi pienillä silmillään ja kuunteli tarkalla korvallaan. Nassu tunsi tulijan. Naapurin isäntä sieltä näkyi tulla toikkaroivan ja hyräili yksinään mitä lienee hyräillyt.

Nassu nousi töppösilleen ja meni vierasta vastaan ottamaan. Kumarteli kärsäänsä ihan maan pintaan asti ja vähän alemmaksikin, sekä virkkoi:

— Nöh, nöh.

Kun isäntä tuli lähemmäksi, katsoi nassu sitä suoraan silmiin ja vieläkin hienosittain kumarteli, mitä lienee ollut mielessä.

— Huut, sika! — ärähti isäntä ja nassua kylkeen potkasi. Nassun nenä venähti pitkäksi hämmästyksestä. Hän älähti pahoillaan ja kirnitti tiepuoleen, maan pintaa myräilemään.

Harmitti se vähäsen, kun häntä niin halpana pidettiin, potkittiin ja puukkiloitiin. Olisipas hänellä kerrankin edes vähäsen valtaa, niin kyllä hän mokomillekin luonnon herroille kostaisi.

Nassun teki mieli vähän vakoilemaan mokomatakin kuningasta. Läksi perästä virnittämään ja näki miehen heidän pihaansa toikkaroivan.

Mies nousi veräjästä pihan puolelle, mutta nassun täytyi jäädä harmissaan aidan raosta tirkistelemään.

Leena-muori oli pihalla. Sen kanssa meni isäntä polittamaan heidän omaa kieltään, jota ei nassu ymmärtänyt… kuulostihan kumminkin, mitä ne pakinoivat.

— Onkos teillä nyt viinaa? — kuuli nassu isännän suhahtavan, kun ensin olivat muista asioista pakisseet.

— On, on — näin meidän kesken sanoen — toki muutamain päiden täysi, — supatti Leena-muori ja molemmat läksivät tupaan tallustelemaan.

Nassu läksi vörnittäen metsää kohden vessuttelemaan. Mutta taival tuntui hiljaa käymällä katkeavan, täytyi lähteä juosta vilkittämään, että heilahteli kippura saparo.

Siellä hän sitten möyri maata päiväpaisteisella aitavarrella. Mutta kovin rupesi kesäisessä helteessä varistamaan harjaksista nahkaa. Kylpyä tuntui mieli tekevän, mutta eihän niitä ollut lätäköitä näin kesäsydämmellä, tokkopa lienee ollut missään. Nassu arveli, että jos hyvinkin olisi siellä pellon eteläpäässä, siellähän oli semmoinen notkelma, jossa muulloinkin oli ollut kosteutta viimeseksi. Nassu tassutteli sinne päin, läksi juoksujalkaa vihlasemaan.

Ei siellä ollut vettä notkelmassakaan, mutta oli kuitenkin hiukan kosteampata mutaisen kuoppuran pohjassa tien varrella. Siihen se nassu painautui syrjälleen ja kuvettaan syyhytteli viileään, mustaan mutaan. Huhhuh, kun se tuntuikin nyt kylpy hyvälle, kun oli koko päivän aurinko kuvetta kuumentanut.

— Noh, noh, — sanoi nassu taas niin tyytyväisenä. Ei hän taaskaan välittänyt mitään ihmisten ilkeydestä… olkoot vaan mitä hyvänsä, samapa se hänelle.

Aurinko vaipui jo mäen taakse ja alkoi hämärtyä kesäinen ilta. Nassu keturoi vain vilposella vuoteellaan, painoi kärsänsä mutaan ja antoi silmäinsä vaipua umpeen.

Silloin alkoi taas kuulua tieltä päin raukeita, säännöttömiä askeleita. Nassu raotti silmiään, mutta ei kehdannut kohottaida katsomaan.

Mutta yht'äkkiä rutjahti jotain raskasta nassun päälle mutahaudan reunalta. Nassu parkasi surkeasti ja ryykäsi kauvas metsään, Sieltä hän sitten peloissaan tirkisteli paksun koivun juurelta. Kaksi miehen jalan näköistä kun vain näkyi haudan reunalta, uskalsi nassu mennä katsomaan, miten vieras köntyili hänen hyvässä makuuksessaan.

Mutta kun mies herkesi liikkumattomaksi ja painoi päänsä pehmoseen mutaan, uskalsi nassu mennä sitä lähempää tarkastelemaan. Hän ravisteli miestä hampain takista ja kärsällään käännytti vähän päätäkin silmiin nähdäkseen. Äskeinen isäntä näkyi olevan, henki vain löyhki niin pahalle… nassua oikein aivastutti…

Ravisteli ja puisteli se nassu miestä vähän kostoksi ilkitöistään, äskeisestä potkasusta ja sitten yörauhan häiritsemisestä.

— Oö-ö-öö, mekä se…

— Noh, noh! — sanoi nassu kärsäänsä mielissään kohottaen, kun sai toverinsa ääntelemään.

— Yhhyh, — ykisi mieskin ja kääntyi enemmän kylelleen, että naama paremmin kosketti mutaan.

Nassunkin viha leppyi, kun sai toverinsa ääntelemään. Hän painoi kärsänsä miehen kainaloon ja kallistui sen kuvetta vasten virkistävään lepoon…

— Noh, noh! Kyllähän tässä… yhhyh.