JÄSENET: (continued 2)

David.

Mun sydämeni murhe valloittaa. Jo kolkommaksi tuntui mulle maa, Kun kauhean tään kuulin tapauksen; Vaan nähdessäni sielus' ahdistuksen, Kuink' itse lohduttaja lohdutuksen Juur' olet tarpehessa, mieleni Murhetta synkeätä lausua Nyt tuskin voipi kurja kieleni. Vaan epäilykseen ällös vaipua Viel' anna jaloa sun henkeäsi, Viel' ulottuupi armoon Herran käsi. Ei sukus' onni ole ratkaistu, Se muuttua voi vielä paremmaksi, Kuin elonlanka Saulin katkaistu Ei ole vielä. Häntä katuvaksi Sun rakkautesi voi johdata Ja harhateiltä häntä vielä poistaa. Näin voi hän armon vielä kohdata Ja sieluhusi sulle rauha loistaa.

Jonathan.

Et tarkoin tunne vielä, ystävä, Mit' onpi täällä äsken tapahtunut. Kun erkanivat Saulin enkelit, Jotk' ennen hältä poies torjuivat Pahuuden pimeämmät aikomukset, Edestä kasvojensa paeta. Mun myöskin täytyi; puoli-pakolaisna Ma olla saan nyt maassa isäni. Jo kuollut onpi pyhä Samuel, Jok' ennen hengellänsä hillitä Voi Saulia ja vielä vihamiesnä Sai Saulin vimman vähän viihtymään. Ja tunto on nyt isä-raukkani Vangiksi viety valtaan Doegin. Tää Edomean perkele se oli, Jok' antoi hälle neuvon murhatöihin Ja teloittajaks' itse rupesi, Kun yksikään ei Saulin ympäriltä Hirvennyt käsin hirmu-työhön käydä.

David.

Mut Ahimelek oli aivan syytön. Ei tiennyt hän, ei muukaan pappein joukko Mun joutuneeni Saulin vainon alle. Hän luuli kuninkahan asioilla Vaan käyväni, kun mua nääntyväistä Ja nälkäistä hän auttoi matkallen.

Jonathan.

Mä tiedän sen ja sitä murhehdin. Jos voisin pisaroilla vereni Mä Saulin elämästä poies pestä Tään hirmu-työnsä, siihen käyttäisin Ne kaikki, vaikka kohta kestäisi Se pesu-työ ain' yli sata vuotta. Se murha-työ sen tiedän tarkoilleen On Israelin häntä onnetonta Vihaamaan saanut. Niitä monta on, Jotk' odottavat Saulin lankeemusta Ja suvullemme koston koittamista. Myös tiedän sekä sulle ilmoitan: Jo kauan Juda silmänsä on luonut Sun puolehesi sekä toivonut Sun kauttasi jo kohta koittavan Autuuden päivän Israelin maalle. Sen uskon — milt'en toivo minäkin. Sä kummastellen mua silmäilet. Niin totta mua Jumal' auttakoon, En vilppiä nyt sulle lausunut. Nää kurjuuden ja epätoivon päivät Ma poistaisin, vaikk' onnen' oma menköön. Ma puolestan' en ole aikonut Koroittaa itselleni istuinta Sijalle sille, jossa isäni Sai kantaa Israelin kruunua, Jos vaan se hältä jälleen ryöstetään. Ma Saulin kanssa seison taikka lankeen: Se päätökseni luja ain' on ollut. Sa aseheksi Herran olet tullut Ja johtajaksi ai'ottu sen kansan, Jonk' omakseen on Herra ottanut. Sen näyttänyt Hän on jo monta kertaa Siin' sankar'-töissäs, joissa Herran voima Ja suojeluksensa on ilmi tullut.

Oi veljen' armas, halu sydämeni, Kalliimpi mulle kuin on elämäni! Kun pakolaisuus päättyy sulta kerran Ja rauhass' istut jälleen maassa Herran, Kun koroittaa sun Herra kunniaan Ja vihollises syöksee sijoiltaan, Kun käynyt olen tietä maailman Ja matkustan jo maissa kuoleman; Sä lempeäni silloin muistele Sa huonettani armoin kohtele, Ja kunniassasikin aina muista, Ett' aivan paljo Saulin taisteluista Sun kilvoitellakses ei Herra suonut, Myös ajattele, että Saul on luonut Tien hallituksellesi niillä mailla, Joiss' ennen tiet' ei ollut kuninkailla. Ei loukkauksen kiveä niin monta, Jotk' askeleiltaan saivat onnetonta Isääni horjumahan, ole sulla Kuningastiellä Saulin poljetulla. Kun kohtaan sun kenties nyt viime kerta Kulkeissain täällä myrskyist' elon merta, Niin erohetkellämme vanno tällä Ett' aina sukuhumme säästävällä Silmällä katsot; kuin saat vallan kerran, Sa kaikki kostos' anna haltuun Herran. Myös särjetystä pyydän sydämestä, Sa koston korpit huoneeltamme estä, Ne raatolinnut, jotka vartioivat Salassa sikskuin raadella he voivat Huonettamme ja töillään koston täyttää Ja mielens' ilkeyttä ilmi näyttää. Ei vaivu sielun' epäilyksehen, Jos vannot tämän Herran nimehen.

David.

Jos, Jonathan, ei oisi murheella Täytetty sielus, sua nuhdella Ma tahtoisin, ett' olet koston luullut Mun sieluani voivan valloittaa. Viel' etkö ole korvillasi kuullut, Ett' olen koston henget karkoittaa Mielestäin voinut. Saulin hengen säästin Ja vainotessaan vainoojani päästin Kourista kuolon. Henkensä on kallis Nyt vielä mulle; karvaakaan en sallis Mä päästäns' alttiiksi sen kostajan. Kuink' ajattelet, jalo Jonathan, Ett' aikomukset koston oisi sillä, Jok' ainiaksi lemmen sitehillä Sun sukuhusi onpi kiinitetty Ja ystävyytes liitoll' yhdistetty. Sa rauhoitukseksesi vannoittaa Nyt mua tahdot. Taivas sekä maa Todistajiksi tulkoot kuulemaan, Kun vannon Herrass', ett'en milloinkaan Mä kärsimyksistäni ai'o kostaa, Jos heikkoudestani Herra nostaa Mun mahtavuuteen. Armo-kirjastaan Nimeni Herra poies sulkekaan, Jos lupauksen tämän unohdan Ja koston silmin sukuus katsahdan. Huoneelles' auttajana olla aivon Niin totta Herralt' armoa kuin toivon.

Jonathan.

Sun sieluasi Herra siunatkoon Ja sukuamme aina suojatkoon. Hän vaiheell' olkoon aina meidän lasten Niin kauan kun hän Kanaan asukasten On Jumalana. Ystäväni armas! Min kuulla saat nyt, korvilles on karvas. Sen surullisen saatan sanoman, Ilmoittajalle yhtä katkeran: Taas lähteä sun täytyy tältä maalta. Jo verikoiria on kuninkaalta Taas lähtenyt, ja etsein jälkiäsi Ne väijyilevät sinun henkeäsi.

David.

Voi, kuinka kauan kestää, Herra, vielä Tää matka mulle pakolaisten tiellä? Kauanko itkun laaksossa mä käydä Saan vielä? Kasvosi jo, Herra, näytä! Ja isänmaalle milloin palajaa Sun lapses jälleen, joka halajaa Vaan esikartanoihisi sun päästä? Jo vitsastasi, Herra, häntä säästä! Jo eikö lopu aika myrskyinen, Ja pesää eikö pieni pääskyinen Saa tehdä alttarisi suojahan, Se lintunen, jok' aina Luojahan On toivoin kääntynyt? Oi Jumala! Jo päättäös tää kulku kamala. Mä läksisin, jos, armas Jonathan, Ma puolisoni saisin rakkahan Viel' ennen erohetkeäni nähdä. Jos suinkin voit sen armon mulle tehdä, Niin tee se; mua sinne johdata, Miss' onnen saisin häntä kohdata. Miss' on nyt Mikal? Herra taivahan! Mihinkä jouduit nyt sä vaivahan? Sun katsantos yö mua kauhistaa Ja kauheata sielun' aavistaa. Hän missä on, ma tahdon ilmoituksen, Vaikk' ilmoitus se toisi kadotuksen.

Jonathan.

Ma ennen käskyn tuomiolle kuulla Tahtoisin, kuin nyt ilmoittajan suulla Sydäntäs' ennen särjettyä sortaa Ja toivon sulta viimeisenkin murtaa. Ma Herraa pyydän sulle antamaan Voimansa väkevyyden kantamaan Myös kuormaa tätä. Nyt saat kuulla sen: Saul Jaltille, pojalle La'iksen Vaimoksi määrännyt on Mikalin. Saul luuli, että side rakkahin Näin ratkeaisi sun ja meidän huoneen. Ma toivon pettyneensä. Riutumassa Näin Mikalisi tuskahan ja huoleen. Kenties hän kulkee nyt jo tuonelassa. Ov' ennen tuonen hälle aukeaa Kuin rakkaus sinuhun raukeaa. Näin suur' on sulle pantu kärsimys, Vaan suurempi on sulla perimys Tallella vielä.

David.

Maa ei milloinkaan Viehättää taida mua lahjoillaan. Tääll' onni kaikk' on multa hukkunut, Kuin kuolohon on Mikal nukkunut. Kuin sydämestän' on hän eroitettu, Maan viehätyksist' olen vieroitettu.

(Sikiläinen tien-neuvoja tulee hätääntyneenä ja hengästyneenä).

1:n Sikiläinen.

Pois rientäkäätte, rientäkäätte täältä, Jos henkenne on teille vielä kallis! Saul piirittänyt sotajoukkonensa On kaikki vuoriseudut Hakilan. Mä teitä myöten tuntemattomia Voin ruhtinaani täältä vielä viedä, Nyt viipyilemättä jos lähdette.

David.

En pelasta paolla henkeäni, Kuin hengen vaarass' ovat ystäväni. En lähde, kanssa ystäväini tuolla Mä ennen tahdon kunnialla kuolla. Mit' ompikaan nyt enää mulle elo, Kun kuollut on jo onni sen ja ilo. Jää, Jonathan, nyt Herran huomahan.

Jonathan.

Ja henkesi sun Herran suojahan! (Itsekseen, Davidin mentyä). "En pelasta paolla henkeäni, Kuin hengen vaarass' ovat ystäväni". (Sifiläiselle). Mä tänne jään, sä lähde yksinäsi. Mun kauttan ehkä tuottaa Herran käsi Apunsa ahdistettuin seuralle.

1:n Sikiläinen.

Henkenne olkoon kallis Herralle!

(Menevät, kumpikin eri haaralle).

Toinen kohtaus.

Edellisellä paikalla.

(Sotaväkeä kulkee ohitse. Saul, Abner, Doeg ja 2:n Sikiläinen tien-neuvoja tulevat).

Saul (Sifiläiselle).

Siis tiedät varmaan, että David on Nyt vuorilla ja pojat Zerujan.

2:n Sikiläinen.

Niin totta, kuningas, kuin Hakila Edessä silmäis' seisoo jylhänä, On Isain poika vuoren rotkoissa Nyt piilemässä kurjaa henkeään. Ja palvelijas kuollut koira on, Jos, ennen ehtimistä auringon Taas vuorten tuolle puolle, vallassas Ei Isain poika ole miehineen, Kun niin vaan tahdot. Vaan nyt paremp' ois, Kun yö on joutunut ja synkeä Jo varjo peittää vuoret rotkoineen, Jos, teitten varret vä'in varustain, Ruumiilles levon soisit siksikuin Koi kultainen valaisee kukkulat, Paljastain sulle kapinoitsijat.

Saul.

Levolle lähde leirihini nyt Ja nuku siellä, varmaan tietäen Ett' uskollisna palvelijana Saat palveluksestasi palkinnon.

2:n Sikiläinen.

Ain' olkoon onni herra kuninkaalla!

(Menee).

Saul.

Oi, Abner, kumma lienee kuullakses, Kun saavuttaissani nyt pyyntöni Sydämen' onpi yhtä rauhaton. Ja häntä turvatonna tavata On mulle aivan yhtä katkeraa Kuin kilvoitella kanssaan kruunustain. Sa muistaa, Abner, vielä mahtanet, Kuink' oli hälle kallis henkeni, Jonk', ahdistaissain häntä, säästi hän, Se oli, muistat, luona Engedin. Niin elävänä, kuin sen silloin näin, Niin jalona, kuin siellä silmissäin Hän näytti, häntä taas nyt muistelen.

Doeg.

Suo, kuningas, mun selvittääkseni, Mi silloin saatti miehen kavalan Pukeimahan vanhurskaan vaatteisin. Jos käsillään hän oisi murhaten Ruvennut silloin Herran voideltuun, Niin turha toivo kuninkuudestaan Ois haihtunut kuin savu kerrassaan, Ja henkensä ei oisi kurjalla Enemmän maksanut, kuin kedolla Se raato, jolle kotkat rientävät Ja joksi soisin hänen huomenna Joukkonsa kanssa kapinoitsevan. Hän tyhm' ei ole, vaikka rinnassaan Sydäntä kantaa jumalattoman. Hän tiesi, että Saulin murhaajana Ei olla voi hän Judan valtijana. Ja Jonathanista, jonk' kiertänyt Ansaansa on hän — josta päästäköön Sen Herra — hirmuisen ois kostajan Hän saanut.

Abner,

Herrassa ma vannon sen: Myös miekka Abnerin sen verehen Ois vaipunut, jos oisi silloin vaan Kätensä juonut verta kuninkaan. — Nyt lähden majaa sulle laittamaan.

(Menee).

Doeg.

Suo, herra, palvelijas uskollisen Ja rohkean nyt vielä puhua. Jo kauan, kuninkaani, rauhan unta Sa maannut oisit, ellei liian hellä Sull' oisi sydän. Minkätähden silloin Sa Isain poikaa säästit, kun sen löysit Huoneessa vanhan Samuelin?

Saul.

Doeg! Et ymmärrä sä, jos sen selitän, Kun tuntoisuus on sulle salaisuus. Vaan kuitenkin sen saatan kertoa. Kun Samuelin luoksi huimana Mä riensin Davidia ottamaan Ja astuin huonehen jo portahille, Niin sieltä kuulin laulun taivaisen Parvesta pappein, jotka veisasivat Taivasten Jehovalle äänillään, Ja äänten kesken kuulin kanteleen Sen, joka sielun' ennen viihdytti, Kun onnellisemp' oli aika mulla. Ken soittajana oli, arvannet. Niin vihani se kohta haihtui multa, Kuin korvelta vie koitto taivahan Yön valjun varjon — niinkuin vieno tuuli Kukalta poistaa tomun raskahan. Ovelle seisahdin ja hermotonna Viereeni vaipui käsi miekoitettu. Niin seisoen en uskaltanut ensin Ma nostaa kasvojani; vaan kun vihdoin Loin silmät sinne, killoin kohtasivat Ne silmät Davidin, ja niistä loisti Murheen ja lemmen loiste vaihetellen. Se silmäilys nyt vielä tungeksii Niin monta kertaa sielun pohjahan, Kun ummistan mä silmän' unehen Käydessä maata mielin raskahin. Mun mielen' oli silloin kummallainen, Kuin mieli mahtoi olla Kainilla, Kun veljen-murhan tunnossaan hän tunsi Edessä Herran kasvoin seisoissaan. Näin tunteissani tuntui vihdoin mulle Kuin sydämeni oisi sulanut Ja vierittänyt virtans' silmilleni. Mä tietämättä vaivuin polvilleni Ja äänin yhdyin pappein lauluhun. Ja läksin sieltä hetken rauhoitettu, Kuin lapsi viihtyneenä itkustaan. Sen heikkoudeks' ehkä lukenet, Sa sankar' uljas, jok' et heikkoutta Viel' ole tuntenut ja voiman näytit Niin urhoisen, kun heikkouden maasta Savussa Nobe'n sielut pappien Taivaasen päästit.

Doeg.

Käskystäs sen tein, Kun palkkans' annoin kapinoitsijoille. Vaan, kuningas — se suo mun sanoa Kun huoneess' olit vanhan veitikan, Kaks' olentoa viekasta sun petti: Sun hellyytes ja pappein kavaluus. Ja nähdä voit nyt töistä Davidin, Hän kuinka hurskas on ja viaton. Mintähden lähtenyt hän tänne on Moabilaisten maasta jällensä, Jotk' ystävänsä olivat, ja miksi Hän kokoo luokseen kapinoitsijoita? Se Samuelin voide, uskon ma, Nyt kiehuu vielä miehen aivoissa, Kuvaillen hälle Judan kruunua.

Saul.

Voi olla niin. Kun tänne tullut on Hän kapinoitsijoitten joukkohon, Verensä tulkoon itsen päällensä, Käsiini jos hän joutuu jällensä.

(Abner tulee).

Abner.

Jo, kuningas, on maja valmis sulla Leirissä, lepohon jos tahdot tulla Virkistämähän voimas aamu-työhön.

Saul (itsekseen).

Niin, työhön, jolle ehkä paremp' ois, Jos haihtuisi se pimeyden yöhön, Eik' aamun koita koskaan nähdä vois.

(Menevät. Joab ja Abisai tulevat vuoren rinteelle).

Joab.

Tääll' on siis määrä matkan vaivaloisen Nyt suotu meille noustess' aurinkoisen! Kun valtans' aurinkoinen valloittaa Ja maan ja taivaan taaskin iloittaa Ja kurjimmatkin kutsuu ilohon, Niin meille tien hän näyttää kuolohon. Hän kukkasenkin päästää kuorestaan, Vaan avaa meille portit tuonelaan. Kun mato pääsee päivän kultahan, On meillä matka mustaan multahan. Ja riemua kun lintu muille pauhaa, Se silloin soittaa meille kuolon rauhaa. Kun kukkain tuoksun tuopi tuulonen, Tuo haudan kylmää meille kuolonen. Kun maahan lankee kaste vielä kerta, On maa jo juonut viatonta verta. Kun länteen taas on päivä nukkunut, On sankar' uljas maasta hukkunut. Nää kukkulat jo ennen huomis-yötä Kaipaavat taivahalle murhatyötä. Oi Abisai, ah sano, veikko armas! Nyt eikö ole kuolo sulle karvas, Kun kukoistaapi nuoruus sulla vielä Ja riemun löytäisit viel' elon tiellä?

Abisai.

Ei suloiseltakaan se tunnu aivan, Jos päättääkin se pakolaisen vaivan, Vaan kauhistustakaan ei herätä; Ei suku Zerujan voi pelätä, Sen tiedät, Joab.

Joab.

Kyllä tiedän sen Ja sydämesi tunnen urhoisen. En lausunut mä sitä pelon vuoksi, Vaan sentään murhe mieleheni juoksi, Kun muistin, kuinka kohta Israel On kadottanut suuren sankarin, Tuon Isain pojan —

Abisai.

Miss' on Asahel?

Joab.

Hän, luulen ma, on luona Davidin. Sen nuori sydän on niin kiintynyt Uroosen —

Abisai.

Tänne astuu juuri nyt Hän, Abjatar'kin lähenee sen kanssa, Ja kolmas tuolla itse David on. Hän, David, näytäkään ei murheissansa Nyt enää käyvän, eikä rauhaton, Kuin äsken, ole.

(David, Asahel ja Abjatar tulevat paikalle).

David.

Pojat Zerujan, Jotk olette jo maljan katkeran Mun kanssain juoneet! ken nyt onpi teistä Mies, jok' ei huoli elämän siteistä, Hän lähteköhön tielle, joka kulkee Vaiheella elon, kuolon, kenties sulkee Matkustajansa siihen paikkahan, Jost' ei voi palata. Ja kerrassaan Mä kysyn: ken käy teistä matkahan Mun kanssain leirihin nyt kuninkaan?

Joab.

Oi, David, etkö tunne meitä vielä, Meist' ettei kenkään lähteäkseen kiellä, Jos tuonelaankin käsket? Veljistä Ma vanhin olen, oikeus siis mulla On ensimäinen kanssais vaaraan tulla, Kuin ennenkin siin' olin ensistä.

Asahel.

Kun kunniastas mulle mainittiin Ja vaaroistas, ma vaivuin unelmiin Ja kanssais toivoin niitä koittaakseni. Ei enää estä niistä nuoruuteni. Siis, ruhtinas, nyt pyydän kunnian Seurassas olla.

Abisai.

Kanssas urhollinen Ain' olin —

Abjatar

Poikia en Zerujan Ja sukua en ole sotijan, Vaan palvelijas olen uskollinen.

David.

Sa, Joab, olet vahva miekkani Ja kilpeni ka, jalo Abisai. Nyt miekassa ei ole turvani. Sen neuvon Herraltani mielein sai, Ett' oisi pelastusta meille vielä, Jos koittaisimme käydä rauhan tiellä. No, Abisai nyt mua seuratkoon, Ja kulkuamme Herra siunatkoon!

(David ja Abisai lähtevät).

Joab.

En käsitä mä kummallista mieltä Tuon Isain pojan; mitä löytävänsä Hän toivoo tuolla, tapaavansa sieltä Hän Jonathanin luullee, ystävänsä. Hän, raukka, itsensä on pettänyt. En siunausta ole löytänyt Ma kirotuissa, eikä hurskasta Viel' ole löytty ryövär'-luolasta. Ja toivonsa on aivan tuiki turha, Jos tyrannilta toivoo armoa, Ja siltä kohtaa häntä kuolo, murha, Jolt' ennen kärsinyt on vainoa. Hän paremmin ois tehnyt, kuollessansa Jos Kainin merkin oisi kasvoihin Hän vihollisen lyönyt miekallansa, Kuin turhaan pyrkinyt sen armoihin. Tää vuori silloin juuristansa vääntyy, Kun verikoira himoistansa kääntyy. Vaan turhaanpa ma tässä vaikeroitsen, Kun tointansa ma vielä aprikoitsen. Sa Asahel, kentiesi, tunnet sen. Miss' oli David kerran viimeisen, Kun löysit ollen häntä etsossa, Ja mitä puhui hän?

Asahel.

Hän laaksossa Tuoll' oli, seisoi suuren tammen alla Niin murheisna ja miellä haikealla. En ääntä saanut siellä kuulla muuta, Kuin surullisen vaan sen säveleen, Min tuuli kieliltä vei kanteleen, Kun, seisoissa sen maassa vasten puuta, Puun oksa, jota tuuli tuuditteli, Sen kieliäkin jolloin kosketteli. Nähneeni luulin urhon katsannossa, Kuin henkens' ei ois maassa kulkenut, Vaan ollut oisi Herran kartanossa Ja sieltä lohdutusta hakenut. En muuta päässyt siellä tuntemaan, Kun luoksenne mä läksin kulkemaan.

Joab.

Ken, Asahel, sun saatti kodistamme Juur' onnettomimmalla hetkellä? Sa onnen etsoon läksit seurahamme, Kun olemme jo viime retkellä. Ma surkuttelen eloasi nuorta, Kuink' kunniaa viel' oisit voittanut, Jos et nyt nähnyt oisi tätä vuorta Ja täällä vaarojamme koittanut. Ja sukumme viel' oisi kukoistaa Sinussa voinut, sekä synnyin-maa Ois sinust' urhon ehkä löytänyt, Jos kuoloon tänne et ois lähtenyt.

Asahel.

Kun sinussa ja veli Abisaissa On toivo mennyt suvun Zerujan, Niin tuskin sille Israelin maissa Vois' enää loistaa koitto kunnian. Kun murtunut on sydän honkapuulta, Ei seisoa se jaksa vasten tuulta. Ja elo sukumme se juurrutettu On onneen Davidin nyt kokonaan, Kun Isain juuri maast' on kukistettu, Ei kukoistusta Zerujallakaan Voi silloin olla ja sä tiedät, veikko, Ma ainoastaan oisin vesa heikko, Jonk' Kiisin poika maasta hukuttaisi. Sen kunnian sukumme saavuttaisi! Paremp' on meille kuolla kerrassaan, Kuin pelon alla olla ainiaan.

Abjatar.

Kah, haamua ma kaksi näen tuolla, Ne kulkevat jo vuoren pohjais-puolla Nyt tänne.

Joab.

Käynnistään jo tunnen ne, Se itse David on ja veljemme.

(David lähenee Abisain kanssa, joka kantaa Saulin keihästä ja maljaa).

Abisai.

Ett' elävillä silmin kerta vielä Nyt saamme nähdä nämät kalliot, En kyllin taida kuolevalla kiellä Mä kiittää sua, Herra Zebaot! Sen tunnen nyt mä tunnossani vasta, Sä ettet, Herra, hyljää vanhurskasta; Ja häntä vaan voi vaara kohdata, Jonk' kulkua ei pelkos johdata. No, Joab, katso, liekö kummempaa Sun silmäs nähnyt, kuin nyt nähdä saa.

(Näyttää Saulin kaluja).

Joab.

Tää malja kunka? Haa, se Saulin on, Sen kruunustansa tunnen. Verraton On työnne olut! David ruhtinas, Miks' en ma saanut olla kerallas Sun sankar'-työssäs? Äsken miekaksi Mun kutsuit, nyt sen huomaan pilkaksi. Siis Saul on mennyt elävitten mailta Kätenne kautta?

David.

Sen sa Abisailta Saat kuulla kohta. Istukaatte tässä. Kun päivän koitto nähdäksen' on lässä, Niin lähden tuonne luoksi miestemme Ilmoittamahan aamu-toimemme.

(Menee).

Joab.

Siis Saul on kuollut?

Abisai.

Saul on elävänä, Jos Herran käsi hänt' ei ole lyönyt Nyt siitä hetkestä, kun leirissään Me kävimme.

Joab.

Nyt seikan ymmärrän. Hän, David, keinoa on yhden-laista Nyt koittanut kuin luona Engedin. Heräämähän hän luulee saavansa Sydäntä Saulin kauan paatunutta; Vaan turha, luulen, on jo vaivansa Ja pahoin, pelkään, häntä palkitaan. Hän mielestäni Herraa kiusasi, Kun säästi Saulia ja valtahan Sen heitti henkemme. Mä ymmärrän, Mintähden mun ei käydä kanssansa Hän suonut, tietäin, että valtansa Ei henkeä vois Saulin säilyttää, Jos kourihini vaan hän joutuisi. Mut matkanne se oli kummallainen.

Abisai.

Niin, tosin kumma oli matkamme. Kun Saulin leirihin me saavuimme, Niin kolkko hiljaisuus se vallitsi Siell' yltä-ympäri, ja vartijat, Ne raukat aseittensa nojahan Kaikk' olivat sikeesti nukkuneet. Ma olen kuullut sodan pauhinan Ja jalopeurojenkin kiljunnan Yö-sydämellä, eikä puoltakaan Niill' ollut sitä hirveyden voimaa, Kuin tällä kuolon hiljaisuudella. Kun nukkuneelta kuului kuorsaus — Ma suorastaan sen tahdon tunnustaa — Kuin maanjäristys tuntui mulle se. Me Saulin teltin kohta löysimme Ja siellä loisti lamppu himmeä. Saul makas' itse teltin keskellä, Pään-puolisella Abner lepäsi Ja jalkapuolla Doeg perkele. Hän oli niinkuin käärme köyristynyt Tuon lumottunsa Saulin jalkoihin. Kun näin tuon konnan, veri suonissain Se kuohui kohta vihan myrskystä. Pään jaloill' oisin hältä polkenut Niin raskailla kuin Libanonin vuori.

Abjatar.

En miekan mies ma ole milloinkaan Viel' ollut, enkä vuodattanutkaan Ma, paitsi uhri-alttareilla, verta; Vaan Doegin jos löytäisin ma kerta, Tuon Herran pappein julman teurastajan, Jok' isänikin saatti kuolemahan, Niin kohta verta vuodattaisin sen, Vaikk' uhriksi ei kelpaa saastainen.

Joab.

Ja Saul?

Abisai.

Ja Saul, hän oli nukkunut, Vaan rauhan unta ei hän näyttänyt Makaavan, enkä vielä milloinkaan Niin elävänä murhetta ma nähnyt, Kuin silloin näin sen Saulin kasvoissa. Ne nähdessäni haihtui vihani Ja sydämeni häntä surkutteli. Kätensä toisen oli puristanut Hän rintahansa, josta huokaus Niin raskas nousi; toinen kätensä Ol' oiettuna, pivo puol-avoinna, Kun virvoitust' ois sillä kerjännyt Hän lohdutuksen lähtehestä, jonka Hän unissaan lie nähnyt vuotavan, Vaan pisaratakaan ei antavan Sen itselleen. Ja kauan, luulen ma, On enkel Edenin jo sulkenut Miekallaan hältä virvoituksen virrat.

Joab.

No, mitä teki David siellä silloin?

Abisai.

Hän hetken seisoi Saulin vuotehella, Ja nähdessään sen vaivan nousi kyynel Jo silmähänsä, sitte tempasi Hän Saulin keihään, jonka antoi mulle. Ma kuolemaa sen tarkoittavan luulin Ja kärjen käänsin kohden Saulia. Vaan David tarttui keihään vartehen Kiireesti silmin tulta iskevin, Ja korvihini kuului kuiskaus: "Ken Herran voideltuun käy murhaten, On kirottu ja lapsi kuoleman." Ja teltistä mun kohta töytäsi.

(Päivä on jo ruvennut koittamaan. David palajaa).

David.

Nyt Saulin joukko on jo herännyt, Ma Abnerin jo näen liikkuvan. Tuo keihäs, Abisai, ja malja nyt Käteeni — elämän ja kuoleman Välillä ratkaistaan. Hoi, Abner, hoi! No, etkö ääntäni jo kuulla voi?

(Abner tulee).

Abner.

Ken huutaa siellä? Haa, se David on. Kuink' uskallat sa vielä, onneton, Nyt huutaa siellä kuullen kuninkaan? Joko sulla on nyt kiire tuonelaan?

David.

Mies uljas olet, Abner, eikä monta Sun vertaistasi Israelissa. Vaan miksi vainoat sa viatonta Ja vihollisen aikomuksissa Käyt aina mulle? Aina kerskannut Sa kuninkaalle olet uskollista Sun huoltasi. Sa kuinka suojannut Nyt olet häntä vastaan vihollista? Mies tuomittava oisit tuonelaan, Kun vihollisen olet kuninkaan Luo laskenut tän' yönä, onneton! Kas, keihäs kuninkaan ja malja on Nyt täällä.

(Davidin näyttäessä Saulin kaluja tulee Saul itse syvästi liikutettuna).

Saul.

Eikö ääni Davidin Se ole, jonka kuulen? Muinahin Se ääni oli mulle rakkahin. Miss' olet, poikani, nyt sano, missä? Sa aamuruskon seisot sätehissä Niin suloisna — kuin koitto kirkkahana; Vaan kiedottuna synnin sitehissä Ma varjon maassa istun sokeana. Voi tule, tule, armas aurinkoinen Mun sylihini, sieluhuni loista Ja synnin tuska sieltä vaivaloinen Sun kirkkaudellasi poies poiøta!

David.

Sa Herran kansan vahva vallitsija Ja nuoruuteni hellä suojelija! Kuink' on sun sielus viha täyttänyt Ja syytöntä sun saanut vainoomaan? Todistajiksi kutsun taivaan, maan, Ett' en mä töissän' ole näyttänyt Vihaasi syytä. Jos se alkanut On valehesta kielten viekasten, Niin kavalat he olkoot kirotut, Jotk' ovat saaneet tieltä hurskasten Sun luopumaan, ja jotka eivät sallis Hyvyyttä Herran määrättyä meille, Ja saattivat sen sielun, joka kallis Ol' ennen Herrallensa, synnin teille. Oi isäni, voi kallis kuninkaani! Ma viatonna turvist' isänmaani Sain paeta pois maille pakanoiden Ja palvelusta epäjumaloiden Vaan kuullella, kun Herran pyhyydestä Ma suljettiin ja siitä hyvyydestä, Jon lapsilleen maa Herran lahjoitti, Sun vihasi mun kauas karkoitti. — Mun "kirkkauten'" on kuin iljen jää, Viattomuudesta se vielä loistaa; Se kolkko muuten on, ei lämmittää Voi sieluas se, murhettas ei poistaa. Ei lohdutusta ka'iu kanteleni, Kuin katkesivat kielet sydämeni. Sen kielistä käy sävel suruinen, Kun raskas mielen' on ja sumuinen. Siis huoneesesi palata en taida. — Sun miehistäsi joku tänne laita Keihästäsi ja maljaas ottamaan. Nyt jätän kohta jälleen tämän maan. Se Herra, joka kerta jokaiselle Vanhurskauden jälkeen palkitsee, On tuomarina meille kumpaiselle, Meit' oikeudessaan hän tuomitsee.

(Lähtee vuorelle).

Saul.

Voi kuinka toivoitkaan sä, sydän parka, Ett' onnetonta sua lähenee Se sielu, joka syntiä on arka Ja syntisiä myöskin pakenee. Nyt hyljättynä seison onneton Ja kammottuna. David mennyt on. Pois paennut on multa Jonathan. Voi poikani, jos äänes' armahan Nyt kuulla saisin! Kallis poikani! Jos tietäisit sä sielun-vaivani, Niin rientäisit —

(Jonathan, joka tähän asti on salassa tapauksia tarkastellut, rientää isänsä syliin).

Jonathan.

Oi isä onneton! Nyt sylissäs on taaskin poikasi. Viel' ällös vaivu epätoivohon; Jo vaivas viihtyköön ja tuskasi.

Saul.

Ken hyvä henki lohduttajan toi Mun luokseni ajalla sillä juuri, Kun tuskiansa tuskin kantaa voi Mun sieluni ja vaivan' oli suuri?

(Auringon juuri nyt noustessa kuuluu vuorilta seuraava laulu, jota Davidin miehet ollen näkymättömissä veisaavat aamu- ja kiitosvirtenä).

Kun pimeydell' äsken peitettynä Ma kuljin öisten vaarain keskellä Ja Herralta jo luulin heitettynä Mun kulkevani viime retkellä, Kun tuskissansa sielu Herraa huusi, Niin Herran armo nousi meille uusi Taaskin tällä aamuhetkellä.

Jos kulkisinkin kuolon varjon maassa, Mun kuolosta voit, Herra, kätkeä. Se luottamus on luja vanhurskaassa, Ett' ei hän kulje maassa retkeä, Joll' armoisest' et katsois' suojeltuusi. Ajassa, jolloin armos ei ois uusi, Yhtäkään ei löydy hetkeä.

Mä pyydän kanssan', ilman henget, teitä, Kun yhdess' yöllä saimme itkeä Te kastetta, ma murhekyyneleitä Nyt kiittään Herraa, joka kätkeä Voi vaaroista kädellä laupeuden, Ett' armon aamun antoi koittaa uuden. Armahint', ah, aamuhetkeä!

(Viimeisten sävelten kaikuesía esirippu lankee).

Viides Näytös.

Ensimäinen kohtaus.

Lähellä Gilboan vuoria eräässä huoneessa, jossa on kaksi sivu-ovea vastakkain. Yön aikana.

(Saul, sittemmin Doeg).

Saul (tullen sivu-ovesta).

Oi, Jumalani! siis on alkanut Vanhurskautes, jota halveksin, Kauheesti kostaa mua synnistäin. Kätesi alla vierin raskahan Kuin mato maassa. Kurja kuitenkin Ja mitätön on mullan kappale Se, jota ihmiseksi mainitaan, Kun omia hän tahtoo teitähän, Sinusta luopuin, täällä kulkea. Edestäsi hän kohta voimineen Kuin tomu haihtuu henkäyksestäs. Minusta kun sa, Herra, erkanit, Siteisin kierryin kuolon, helvetin, Ja vaiva, kauhistus mun saavutti. En löydä sua nyt mä mistäkään, En vastausta sulta kuulla saa, En valkeuden kautt', en unien. Profeetain suut taas itse sulkenut I'äksi olen kysymyksillein. Sua valkeudessa jos etsisin, Niin sydämeni peittää pimeys Vavistaen sen kaikki ytimet, Unissa taas jos ääntäs ikävöin, Mua näky, ääni kohtaa hirmuinen, Kuin äsken, jolloin vaivuin unehen Väsynehenä tunnon-vaivoistain; Se uni vielä mua kauhistaa. Ma tulevanan' olin Nobehen Siell' etsimähän Herran neuvoa Täss' Israelin suuress' ahdingossa. Kun lähenin ma Herran alttaria, Sen ympärillä pappein parven näin Ja ylipäässä Ahimelekin. Ja tahrattuna näin ne verehen, Jok' alttarille juoksi, peitti sen. Mun ehdittyä sinne, nostivat Kätensä kaikki taivahasen päin Ja murretulla äänin huusivat: "Voi Israelin asujia, voi! Ja kuningasta, kolmin kerroin voi!" Ja alttarilla veri punainen Äkisti syttyi tulen liekkihin Ja syöksyi sieltä tulivirtana Ylt-ympär' Israelin seutuja; Vaan kotiani kohden semminkin Se kuohuvana kulki koskena Uhaten sille perikatoa. Kun tuulen siivin sinne ennätin Sit' auttaakseni häviöstänsä, Niin autioksi aivan löysin sen, Ja korvihini jylhän huminan Sen raunioilta kuulin kuiskaavan: "Mit' etsit täällä, surma sukusi?" Vaan keskell' äänten vieno kuiskaus Myös kuului mulle: "ällös hävityksen Mua maassa etsikö" —- mä äänen tunsin: Se ääni Mikalin ol' armahan. Niin, hento henkensä jo mennyt lie Pois kurjuudesta kurjan maailman. Mä jätin hänen kuolon kitahan Julmempi järjetöntä petoa, Jok' asti kuolemahan pentujaan Kuolosta koittaa päästää, torjua. Hän päässyt on, se hyvä kuitenkin, Isänsä armottoman vainon alta, Ja kulkee siellä siivill' enkelin, Miss' ilkeyden voim' ei vallitse. Vaan muisto kuolostasi, enkeli, Mua painaa niinkuin vuorten raskaus Ja sieluhun tuo tuskat helvetin. Ma kuolostasi kohta kostajan Saan Davidista, jonka mainitaan Nyt tänne käyvän vihamiesten kanssa. Hän, David, johtamassa juuri nyt Lie Filistean julmaa joukkoa. Kun tänne puolesta hän Jumalan Käy, ken voi olla häntä vastahan. (Käy istumaan). Tään tuskan alla ruumis raukkakin Jo raukeaa. En yöhön useaan Mä silmiäni ole unehen, Jost' onnetonkin virvoitusta saa, Kun muut ei löydy, saanut ummistaa.

(Nukahtaa levottomasti ja puhuu unissaan).

Ken kulkee tuolta, mua lähenee? Haa, kiharasi tunnen hopeaiset — Sa olet haamu Ahimelekin, Sa haamu verinen. Ah, Ahimelek! Jos oisin silloin kasvos arvoisat Mä nähnyt, jolloin kuolos saavutit, Et tahrattuna näin ois verehen. Se oli Doeg, joka kavalin Sai kielin suostumaan mun kuolemaas Se oli Doeg, Doeg —

Doeg (kuultuaan nimensä tulee toisesta sivu-ovesta).

Herrani, Täss' olen, käskyjäsi odotan.

Saul (vielä unen torroksissa tempaa viereltänsä keihään ja tähtää sillä Doegia).

Kirottu henki, myös sä häiritset Minulta lepoani.

Doeg (kumartuin maahan).

Kuningas! Mua etkö tunne, palvelijatas?

Saul.

Sa Doeg olet, elävänä vielä. Ma unten hourehissa luulin sun Pahaksi hengekseni helvetistä, Jok' otti päälleen muotos saatanaisen Mua muistuttaakseen ilki-töistä, joihin Hän kavalast' on mua vietellyt. Sä elä rauhass'; et sa milloinkaan Käteni kautta kuolemaan lie luotu. Kun heikkouten' annoin vietellä Mun neuvoasi seuraamaan, niin siitä Ma seuraukset itse kantaa aion, Enk' uhkaavata siitä kostoa Osaksi sulle yhtään aio suoda, Mut kokonaan sen kalkin tahdon juoda. Vaan mitä sull' on täällä toimitusta? Et multa saanut tänne kutsumusta.

Doeg.

Kun nimeäni mainitsevan kuulin Sun äsken, mua kutsuneesi luulin.

Saul.

Sait nähdä nyt, mihinkä kauheaan On epätoivohon mun saattanut Sun neuvojesi seuraaminen; nyt En lepoa ma löydä missäkään, Ja öitten rauha mua pakenee. En neuvoa nyt saa, en lohdutusta, Kuin ennen aina, Jumalaltani. Ja epätieto, minkä onnen mulle Tuo huomis-päivä, vihamies kun, tänne Jo tulemassa, meidät saavuttaa Tää epätieto siit' on kauheaa. Jos tiedon siitä saattaa mulle voisit, Sen vaikka vielä helvetistä toisit, Mä entiset kaikk' anteeks' antaisin Ja neuvoasi vielä seuraisin.

Doeg.

Kentiesi voisin, herra kuningas, Ma tiedon tuottaa sulle vakavankin, Jos kokemaan sun saisin keinoa, Jok' outoa on ennen sulle ollut. Vaan turha lienee tuota ilmoittaa, Kun sielussasi, pelkään, kauhistusta Se nostattaa ja saattaa kurjan mun Vihaasi, kenties hengen-vaarahan.

Saul.

Sa tosiaankin voisit aikahan Senlaista saada? Sano suorahan, Mik' on se keino. Sano viipymättä. En synniksi ma lue sitä sulle, Sen vannon.

Doeg.

Lupauksehesi luotan. Siis tarkoin kuule, minkä ilmoitan. Lähellä täällä, laaksoss' Endorin, On vaimo, joll' on tarkka noidan henki, Joll' ilmoittaa voi sulle asioita Salaisiakin, vaikka tuonelaan Ne olisivat kätkettyinä. Hänpä Voi ajan tulevankin hämärästä Sinulle ilmi saattaa seikkoja. Häneltä hakemaan käy tietoja.

Saul.

Olenko niin jo kauas joutunut, Ett' uskallat sa mua neuvoa Näin rohkeasti niihin turvaamaan, Joit' aina tähän asti vainosin? Ja selvemmin nyt saatit näkyviin, Mik' olet ollut pimeyden lapsi, Kun sellaisia sull' on tuttavia.

Doeg.

Suo anteeksi ja muista lupaustas. Ja muista, että heikko ihminen Mä myöskin olen, joka jolloinkin Voi tuntea, ett' elämässämme On kohtaloita meillä vastassamme, Joit' emme tunne itse ohjaavamme, Vaan joiden johto kokonansa on Käsissä henkein näkymättömäin. Näin ollen, oli pakko mullakin, Profeetain suut kun syystä suljetut, Kuin itse tiedät, mulle olivat, Luo noitain mennä neuvon-hakuhun, Kun keinoa en muuta keksinyt. Sen anteheksi mulle suonet nyt.

Saul.

Jos neuvoasi seuraisinkin, kuinka On mahdollista mulle avata Suut niiden, jotka multa kuolemaa Odottavat?

Doeg.

Yön pimeydessä Ja vaatettuna valhepukuhun Sun käyminen on luolaan Endorin.

Saul (hetken mietittyään).

No, olkoon niin. Käy tietä neuvomaan Ja palvelija yksi luotettava Myöt' ota. Teitä tuolla odotan.

(Menee).

Doeg (yksinään).

Jo ammoin tehty täällä työni on. Nyt joutilasna olen voimaton. Tääll' olo käy jo mulle tukalaksi, En henkeäinkään tunne vakavaksi. Kuningas-kaapu kurjan Saulin yllä On kulunut, eik' ole luja kyllä, Ett' elkiäni sillä voisin peittää. Se suoja siis mun kohta täytyy heittää. Hänelle, vallassa jo hämmästyksen, Suuremman vielä saatan hämmennyksen. Tän' yönä vielä täältä päästä koitan. Ja varmaan vaarat uhkaavat ma voitan Sun avullasi, henki kavaluuden. Sa mulle keinon keksinet viel' uuden.

(Menee).

Toinen kohtaus.

Endorissa, yön aikana. Taivas on synkässä pilvessä ja ukkonen kuuluu.

(Näytelmäsillan perällä näkyy noidan luola. Ammiel tulee ontuen, sitten eräs kansalainen).

Ammiel.

Hoh, hoh! Toista on tosiaan kulkea näin yön pimeydessä ja raju-ilmassa, kuin kirkkaana päivänä viheriöillä kedoilla kaitsea lammaslaumaa ja riemuita vasikkain kipakasta. Nyt, Jumala paratkoon, iloitsevat Filistean pakanat oinasteni lihavuudesta, kun minun poloisen pojan täytyy piileä henkeäni heiltä täällä erämaan varjossa. Mutta ken kulkee tuolta? Abrahamin Jumala varjelkoon, jos se vaan on joku vihollinen. (Vetäytyy syrjään ja kansalainen tulee esiin). Ahaa, naapurinihan tuo onkin. (Kovaa). Hei ystävä, oletko sinäkin lähtenyt tänne yön selkiin? Mitä täällä toimitat?

Kansalainen.

Ammieliksi tunnen sun äänestäs. Vielähän kysyt, mitä täällä toimitan, kun varmaan tiennet, miksikä hävityksen pesäksi pakanat ovat kotini tehneet. Töin tuskin pelastin kurjan henkeni hävityksestä, johon kaikki omaisuuteni joutui.

Ammiel.

Kurjuutta, kurjinta kurjuutta! Minultakin on kallista tavaraa ryöstetty. Hirveätä on näin suojatonna ja rampana kuljeskella raju-ilman vallassa.

Kansalainen.

Niin, Israel! majasi ovat kukistuneet, taivaasi on synkkä ja kauhistava ja uhkaa ukkosen liekillä maallesi peri-häviötä.

Ammiel.

Oletko tosiaankin kaiken tavarasi hukuttanut? Tottahan sulle kumminkin niin paljo jäi, että voit maksaa mulle velkasi, jolla tuonnoin sinua tarpeessas autin. Vahinko, jota kärsin, pakoittaa mun sitä sulta vaatimaan.

Kansalainen.

Oletkos mieletön? Kuinka luulet nyt voivani suorittaa sulle velkani, kun ei rahtuakaan tavarastani jäänyt? Jo ennen tätä oli omaisuuteni sodan kustannuksista ja kuninkaan veroista niin vähentynyt, että velkaannuin ja velkamiesteni armosta vaan pystössä pysyin.

Ammiel.

Kurjan kuninkaamme syy on tämä kaikki. Mitä hän itse ei ehtinyt meiltä ottaa, sen hän toimitti vihollisten jalkoihin. Häneltä on tämä onnettomuus tullut.

Kansalainen.

Lienet kyllä oikeassa. Usein olen muistanut, mitä Jumalan mies, pyhä Samuel vainaa Ramatassa muinain jutteli kuninkaan oikeudesta, kun kansa kokoontui sinne kuningasta häneltä pyytämään. Muistatko tärkeitä sanojansa?

Ammiel.

Enhän niitä kuullutkaan, eikä minulla silloin ollut aikaa juosta kaikkiin kansan kokouksiin profeetain saarnoja kuultelemaan.

Kansalainen.

Minä muistan ne vielä aivan selvään. Sanat kuuluivat näin: "Tämä pitää oleman kuninkaan oikeus, joka teitä vallitseva on. Teidän poikanne ottaa hän ja panee vaunu- ja hevoismiehiksensä, ja vaunuinsa edelläjuoksijaksi; ja panee päämieheksi tuhannen ja viidenkymmenen päälle, ja kyntäjäksi kyntämään hänen peltoansa, ja elonleikkaajaksi hänen eloonsa ja hänen sota- ja vaunukalunsa tekijäksi. Ja teidän tyttärenne ottaa hän voidetten tekijäksi, keittäjäksi ja leipojaksi. Hän ottaa myös teidän parhaat peltonne, viinamäkenne ja öljypuunne, ja antaa ne palvelijoillensa. Ja ottaa teiltä kymmenekset teidän jyvistänne ja viinastanne, ja antaa huovillensa ja palvelijoillensa. Hän ottaa myös teidän palvelijanne ja piikanne, teidän parhaat nuorukaisenne ja aasinne, ja panee työhönsä. Ja ottaa teidän laumastanne kymmenekset; ja teidän pitää oleman hänen orjansa. Niin te silloin huudatte teidän kuninkaanne tähden, jonka olette itsellenne valinneet; vaan silloin ei Herra kuule teitä". Jo ammoin on tämä profeetan ennustus käynyt toteen. Kuitenkin olisimme tämänkin kurjuuden kärsineet ja kuninkaamme olisi meille vieläkin otollinen, jos hän olisi pysynyt Herran sotamiehenä eikä noussut Herraa ja Hänen palvelijoitansa vastaan. Nyt ei hän näy olevan mies päältämme torjumaan vihollisia, sillä Herran henki on hänestä paennut ja luottamus hänehen kansasta kadonnut.

Ääni noidan luolasta.

Niin, lankeemukses on nyt, Israel, Jo lässä, josta lausui Samuel. Sa jumalastas ylpeiletkö vielä, Kun pakanat jo uhkaavat sun niellä?

Kansalainen.

Hui, kuulitko sitä kamalaa ääntä? Se tuntui kuin olisi se tullut tuonelasta.

Ammiel.

Rientäkäämme täältä. Auta, veikkonen, minua pikemmin kulkemaan; sillä sairaus ja vavistus ovat tehneet mun saattamattomaksi.

(Mennessänsä kohtaavat Saulin, Doegin ja palvelijan, jotka valhepuvussa lähenevät luolaa).

Kansalainen.

Herra armahda! manalaiset ovat jo nousseet maasta. Näetkö tuolla noita kolmea haamua? (Juoksee pakoon).

Ammiel.

Ystävä, armas ystävä, älä jätä minua tänne. Kuule, se velka, josta mainitsin, jääköön kauemmaksi aikaa suorittamatta. Haa, väärä ystävä, sä jätät minun. Herra Zebaot minua varjele! Jos vaan pääsen tästä hädästä, saat, petturi, maksaa velkasi viimeiseen ropoon asti, vaikka vapaudellas. (Ontuu tiehensä).

Kolmas kohtaus.

Samalla paikalla.

(Saul, Doeg ja palvelija, sitten noitavaimo).

Saul.

Kutk' olivat nuo? Joskus muistelen Ma kuuleheni äänen käheän, Min päästi toinen; vaikka silloin ei Näin hätähuudolta se kuulunut.

Doeg.

Yö-kulkijat kutk' olleet lienevät. (Itsekseen). En ihmettele, että muistelet Sä vielä ääntä korpin käheää, Jonk' ennen kuulla hetkellä sait sillä, Joll' alkoi sulle lankeemukses aika. (Kovaa). Varoillasi nyt ollos, kuningas, Jo saavutimme paikan määrätyn.

Saul.

Jos niin on, tehtäväsi kohta tee.

Doeg (astuu luolan ovelle ja kolkuttaa).

Nimessä Astharothin, Dagonin Ja Baalin mulle ovi avaja.

(Luola aukenee, jossa nähdään himmeässä valossa kaikellaisia noidan kapineita).

Noita.

Oletko Doeg? Kutka lienevät Nuo kaksi kanssas? Ethän pauloihin Sa sieluani aikone vaan saattaa? Kun kyllä tiedät, kuinka menetellyt Saul meikäläisten kanss' on, kuinka hän Hävittänyt on noidat, velhot maasta, Miks' saatat tänne tuntemattomia, Todistamahan mua vastahan?

Doeg.

Sa Saulin tiedät velhoin suosijoita Myös vainonneen. Siis turha luulos on, Ett' ansaan saattaa pyytäisin mä noita, Kun itse saisin saman tuomion.

Saul.

Ma Israelin Jumalassa vannon, Ett' en mä, vaikka Israelita, Sinua saata kuolon vaarahan, Vaan palkan sulle annan runsahan, Jo tahtoani tahdot noudattaa. Nyt tenhovoimas saata liikkumaan Ja tuonelasta tuota vastaus Vakaille kysymykselleni, joissa Ei vastahasi ole vilppiä. Ja vastaus se mulle ilmi tuo Sen hengen kautta, jonka mainitsen.

Noita.

Jos luottamus ja usko taikahani On sulla, kysy, vastauksen saat.

Saul.

Herätä mulle Samuelin henki, Profeeta vainajan; mä hänen suusta Halajan kuulla vastauksia.

Noita (käyttäin outoja loihtukeinoja).

Maa, manner, kätkös auki luo Ja ihmeitäs sielt' ilmi tuo! Sun porttis, Tuoni, auetkoot Ja vastustukset rauetkoot Pois kaikki tyhjäks' siltä tieltä, Jok' ohjaa kuollehia sieltä. Niin suoraks' sieltä tulkoon tie, Kuin tie se, joka sinne vie, Ett' astua se tänne vois, Jonk' ääntä kysyjä tää sois Nyt kuulla. Tuoni, hetkeks' saata Hän kulkemahan tätä maata, Suo hänen täällä kerran vielä Puhua elävitten kiellä.

(Vaikenee ja vaipuu hetkeksi salaiseen tarkastukseen).

Saul.

Ilmoita, mitä näet, kuulet, noita.

Noita.

Ma maasta nousevan nään jumaloita.

Saul.

En tullut tänne jumaloita maan Mä näkemähän enkä kuulemaan.

Noita.

Erillähän mä miehen harmajan Nään tuolla myöskin maasta nousevan. Hän vaatetettuna on hamehella Ja nyt hän tulisella katsehella Sinuhun katsoo.

Saul.

Hän on Samuel! (Kumartuin maahan). Vanhurskas henki! Nyt on Israel Hädässä, kuningas on neuvoton; Minusta Herran henki mennyt on. Vaikk' etsisin ma kuinka Jumalaa, En löydä Hänt', en vastausta saa.

Noita (huutain suurella äänellä).

Saul, miksi näin mun olet pettänyt? Mun viekkahasti ansahas sait nyt. (Doegille). Kavala Doeg, poika perkeleen! Nyt viekkaan luulit tehnees askareen, Kun vihamiehen, kuolon valtoihin Sait henkeni; mut Tuonen aaltoihin Saa kurja henkes uimaan mennä ennen, Kuin pettynyt mä täältä sinne mennen. (Syöksee väkipuukon Doegin rintaan). Avoinna sulle helvettiin on tie. Nyt mestarilles terveisiä vie!

Doeg.

Kirottu noita, mitä teit sä nyt? Mä itseni, en sua pettänyt. Haa, täänkö palkan kavaluus nyt tuotti, Johonka henken' äsken vielä luotti.

(Kaatuu).

Saul (rientää palvelijansa kanssa apuhun).

Oletko hurja? Työn ja vimmatun Nyt teit. Ei ollut tätä ansainnut Hän. Auta, hän on kuolemaisillaan.

Noita.

Kyykäärmeen myrkyss' oli voideltu Se veitsi, joka hälle haavan toi. Ei keinoa viel' ole koiteltu, Eik' koitella, jok' auttaa häntä voi.

Saul.

Mut kuitenkin hän oli viaton Petoksehen, jost' epäelit häntä, Ja syyttä sai hän kuolon kauhean.

Noita.

Hän viekkaudess' oli ehtinyt Niin kauas, etten asioissa näissä Näin hämärissä muuta taitanut Kuin kavaluutta hältä vartoa Havaittuani hänen valhetelleen. — Kuningas parka, jos sa kavaluuden Sen tuntisit, jot' aina vastahas Hän käyttänyt on, ehk'et kuoloaan Näin surkuttelisi. Jos vihamies Et olisi sa lahkolaisillemme, Sinua sääli olisi mun, että Kyykäärmettä näin kauan kasvatit Ja tietämättä hoidit rinnoillas. (Palvelijalle). Hän täältä saata, sillä raadollinen On olemaan hän seurass' ylevässä.

(Saulin viittauksesta korjaa palvelija kuolleen luolasta).

Noita (Saulille).

Valalla vielä vanno jumaloitse, Tääll' ettet koston toimiss' askaroitse.

Saul.

Sen vannon vilpittömällä mä suulla. Suo Samuelin ääntä mun nyt kuulla.

(Noidan tehtyä muutamia taikatemppuja alkaa ääni kuulua luolan perältä).

Ääni.

Saul, Kiis'in poika, mitä hankitset, Kun kuolleitten sa rauhaa häiritset? Levottomuudellako tahdoit kostaa Minua, kun sa annoit mua nostaa Majoista rauhaisista autuaitten Levottomuuteen näitten kurjain maitten? Miks' olet, sano, mua vaivannut?

Saul (kumartuin).

Vanhurskas! Herralt' olen kaivannut Ma neuvoa. Kun erinnyt Hän on Minusta, olen aivan neuvoton. Vihollis-joukko maata ahdistaa, Ja Israelia se kauhistaa. Ma neuvoa sun kutsuin antamaan, Mitenkä auttaa ahdistuksessaan Voi Herran kansaa. Pyhä, vanhurskas, Suo vaivaisen mun kuulla neuvoas.

Ääni.

Miks' et sä neuvojani täyttänyt, Joit' annoin Herran puolest' elämässä. Sanansa Herra ain' on täyttänyt Ja täyttävä on kohdassakin tässä. Sun kansoines on Hän nyt hyljännyt Ja rangaistuksensa on aivan lässä. Sinulta valtakuntas otetaan Ja Davidille kohta annetaan, Kun tahtoa et Herran täyttänyt Etk' Amalekilaisia käyttänyt Vihaansa: siitä koston saat sä nyt. Vuodattamasi veri, viaton Sinua vaatii tilin tekohon. Ja Herra kostaa sua siitäkin, Ett' epäjumalaisiin noitihin, Lakinsa unhottain, sa tahdoit luottaa. Siis kuule, minkä Herra sulle tuottaa: Filistealle voiton suuren suo Hän huomenna ja sulle surman tuo. Kun kulkemass' on päivä huominen, Sun poikines on täältä käyminen. Jo ennenkuin on päivä loppumassa, Olette tykönäni tuonelassa.

(Ukkonen, joka yhä on yltynyt, räjähtää kovasti. Saul vaipuu hermotonna maahan. Noitavaimo ja palvelija rientävät säikähtyneinä apuhun).

Noita.

Oi herra, että sielus säikähtyy Näit' tapauksia, ei ole piikas syy. Sanaasi tottelin ja käteheni Ma panin sielunikin ollakseni Sinulle kuuliainen. — Kuningas, Nyt virvoitusta ota pii'altas. Ma virvoittavan ruoan laitan sulle, Mi ruumihillesi voi murretulle Taas väkeä ja elävyyttä tuottaa. Sä pelkäämättä siihen taidat luottaa.

(Saul nousten istuallensa viittaa kieltävästi).

Palvelija.

Kuningas, seuraa hänen tahtoansa, Ja ota vaikka hiukka ruoastansa. Rasittanut on sua päivän työ, Nyt raukais' sua rauhaton tää yö.

Saul.

No, olkoon niin. En maannut, enkä syönyt Ma ole kaukaan aikaan. (Itsekseen). Kohta lyönyt Siis hetki viimeinen jo mulle on. Vaan Herran tahto tapahtukohon.

(Väliverho lankee).

Neljäs kohtaus.

Gilboan vuoriseuduilla. Aamulla varhain.

(Saul ja Jonathan aseenkantajinensa ja sotaväkineen; sittemmin Abner, pakenevia sotamiehiä ja Amalekilainen nuorukainen).

Saul (Jonathanille).

Keneltä kuulit, että Isain poika On Filistean joukon jättänyt? Se varma on, ett' eilis-päivähän Ast' ollut on hän luona Akiksen, Vihollis-kuninkaan ja ystävänsä. Sen vakavilta kuulin vakojilta. Kuningas Akis hänen asettanut Päämieheks' oli henkivartijainsa. Niin uskottuna oli miehenä Hän eilen vielä vihamiehillemme. Mist' on tää muutos äkkinäinen tullut?

Jonathan

Viel' eilen kulki Akiksen hän kanssa, Mut sen hän teki siihen pakotettu. Vaan myöhemmiltä tiedustelijoilta Ma varmaan tiedän hänen luopuneen Vihollis-joukosta, kun joutunut Päämiesten hän ol' epäluulohon. Ja ehdollansa itsensä, mä luulen, Hän saatti heille arveluttavaksi, Näin päästäksensä miekkaa kantamasta Isäinsä maata vastaan kansan kanssa, Jok' ain' on hälle inhottava ollut; Pakosta vaikka tämän suosiota Hän etsi äsken. Joka Davidin Ja rakkauden hänen sielussansa Isäinsä maata kohtaan tuntee vaan, Ei usko, että koskaan vihamiesnä Hän lähetä vois Israelia.

Saul.

Jaa, maassa muita hurskaampi hän on. Hänt' Israelin Herra siunatkoon.

(Sota-ääniä ja meteliä alkaa kuulua).

Haa, kuuletteko? Abner joukkoneen Vihollisen kanss' on jo ottelussa. Nyt rientäkäämme sinne, Jonathan. (Aseenkantajalleen). Käy telttihini kruunu kultainen Minulle ensin sieltä noutamaan.

Jonathan

Mit' aiot, isä, kruunull'? Aikonetko Sill' itsesi sa tunnetuksi tehdä Vihollisillemme ja käännyttää Aseensa kaikki itse puolehes? Sit' Israeliss' yksikään ei sois. Ei, isä armas, kruunu jätä pois!

Saul (pannen aseenkantajan tuoman kruunun päähänsä).

Ei vaaraa yhtäkään. Ma toki lien Jo ennestänsä heille tuttu mies. Ja nytkin toivon, että miekkani Mä iskennästä heiltä tunnetaan. Kuninkahana tahdon heille tuolla Mä näyttäitä — (Itsekseen). Tai, oikeammin, kuolla. (Syleillen Jonathania). Sinusta, armas, sua siunaten Nyt murhemiellä hetkeks' erkanen.

Jonathan (liikutettuna).

Mintähden mieles' on nyt murheinen, Kun sielus on, sen tiedän, urhoinen. Pois rientäkäämme sotamelskeesen.

(Menee sotureineen).

Saul (katsellen hänen jälkeensä, itsekseen.)

Uljuutta, voimaa täynnähän hän lähti. Hän, loistain nyt, kuin kirkas aamutähti, Ihmeenä ihmisille kullassaan, On kohta, ah kuink' kohta multaa vaan! Et uhria Sa, Herra, suurempaa Ja puhtaampata synnin maasta saa, Kuin minkä multa syntieni tähden Vanhurskautes vaatii. Täältä lähden Ma kaipauksetta, kun hän poiss' on. (Väelleen). Nyt, miehet, miekoin urho-tekohon!

(Lähtee viimeisen sotajoukon kanssa. Yksinäisiä pakenijoita Abnerin joukosta juoksee ohitse; viimein koko joukko tuoden väkitungoksessa Abnerin myötänsä).

Abner (häärien vihan vimmassa paljastetulla miekalla).

No, seisokaatte, miehet epäkelvot, Te järjettömät, tyhmät tomppelit! Jotk' ilman syyttä, niinkuin lampahat, Sen vihollisen eestä pakenette, Jot' useasti ennen kurititte. Te häijyt konnat, kurjat pelkurit! Viel' ettekö nyt seista rohkene, Vihollinen kun näkymättömissä On teistä, koirat, hiiden syöttiläät? Kuin niityll' lehmät paarmain puremat Kesällä kiilivät, kun koittavat Ne päästä syöpäläisistänsä, joita Omassa ruumiissansa kantavat, Vaan joista eivät pääse paeten, Niin tekin, pöllöt, pelkuruuttanne Omassa mielessänne pakenette, Jost' ette juosten pääse kumminkaan. Jok' ei nyt kohta tahdo seisahtaa, Hän miekan kärjen rintahansa saa. Vihollisjoukon valtaan kuninkaamme Te heititte nyt, häpeäksi maamme. Voi kirouksen mustaa päivää tätä, Voi Israelin suurta häpeätä!

(Viedään väkisin väkitungoksessa pois. Muutamain pakenijain jälestä tulee Saul verisenä ja horjuvin askelein aseenkantajansa nojassa).

Saul.

Seisahtukaamme tässä, kauemmaks' Ei sovi sotarinnasta mun mennä. Näin kauaskaan en sielt' ois lähtenyt, Jos heikkoudest' en ois nääntynyt, Kun vertani jo liian vuodatin. Käy kypärilläs vettä noutamaan Lähellisestä lähtehestä, että Tulista kieltä sillä jäähdytän Ja kasvoiltani verta virutan. (Aseenkantaja menee). Henk' olisi nyt tosin vielä altis, Vaan liha kuoleva on aivan heikko.

(Eräs pakeneva nuorukainen tulee).

Nuorukainen.

Voi, kuninkaani, päivää murehen! Uroosi, Israel, on kaatunut. Sen surusanoman nyt sulle tuon.

Saul.

Sun Jonathanin joukost' olevan Ma tunnen. Sano, onko poikani Jo kuollehena? Sitä varmahan Sa voivotellen aiot ilmoittaa.

Nuorukainen.

Pois Israelin kunnia on hän. Jo murrettu on kilpi väkevän. Hän, jonka jouts' ei ennen harhaillut Tapettujen verestä eikä nyt, Kedolla kirotull' on kaatunut. Nyt kukkas, Israel, on nääntynyt.

Saul.

Eläissähän hän oli mulle kallis, Kalliimpi kenties vielä kuoltuaan. Rakasta muistoaan en suinkaan sallis Ma vaihtumahan kultaan kaiken maan. Mua virvoittaakses kerro kuolostaan.

Nuorukainen.

Jalompata ei silmä nähdä voi, Kuin taistelua tämän sankarin. Kuin liukas kotka, lentons' aina loi Hän sinne, sota miss' ol' ankarin. Kun ympäriltä uskollinen seura Ol' uupunut ja itse vaipunut Jo polvilleen, kuin raju jalopeura Hän soti viel' eik' ennen kaatunut, Kun vihamiehist' oli joukko suuri Tapettu; sitte henkensä hän heitti. Ja ympärillä oikein oli muuri Vihollisjoukosta, mi maata peitti. Pois, kuningas, sun täält on kulkeminen. Vihollisen jo kuuluu karjuminen.

Saul.

Pois lähde täältä. Minä tänne jään. Sä henkes säästä vielä elämään.

Nuorukainen.

Mä käskyäsi, herra, tottelen Sun jättäen nyt Herran kätehen.

(Menee).

Saul (itsekseen).

En tiedä oikein, murheellako vai Ilolla kuoloansa muistelen. Hän nuorena jo urhon kuolon sai Valossa kunniansa loistaen. Ja tuskin tainnen onnettomuudeksi Lukea kuoloaan, joll' ikuiseksi Ajaksi sankarin sai mainehen, Jonk' kautta unhotuksen merehen Nimensä kallis milloinkaan ei vaivu. — Nyt kansaa armahtamahan jo taivu, O Herra! Olkoon uhri sovinnon Tuo Jonathanin veri viaton Vioista, joita tehnyt kansas on Mun tähten'; - ota taas se armohon.

(Aseenkantajalle, joka seisoo hänen edessänsä tariten vettä).

Taritsemastas virvoituksest' en Enää mä huoli; nytpä tarvitsen Mä virvoitusta siitä lähtehestä, Miss' synnin verivammat voidaan pestä. Et mua saattaa lähtehen luo voi sen, Vaan palveluksen voit sä tehdä toisen. Kuin näät, en taida henkeäni säästää Vihollisilta, mut sa taidat päästää Mun joutumasta heidän valtahansa Elossa ollessain ja pilkastansa. Kuin mies nyt vedä miekkasi ja sillä Lävistä rintan', että elävillä En silmillä mä nähdä pakanain Sais ilkkumista, pilkkaa kuollessain.

Aseenkantaja.

En, herra kuningas, en milloinkaan Voi suostua ma sua murhaamaan. Ja ennen kuolon kuudenkertaisen Mä itse kärsisin, kuin murhaten Kuninkahani verta vuodattaisin.

Saul.

Vaan palvelus se sult ois kaunokaisin. Niin uskollist' et työtä tehnyt ennen Viel olisi. — No, kuinka täältä mennen, Lie yhtä, kun mun mennä kuitenkin Täytyypi. (Paljastetulle miekallensa). Ystäväni armahin, Et palvellessas ennen pettänyt Minua milloinkaan, niin tylsä nyt Et terävyydeltäsi suinkaan lie, Ett' ihmissydämeen ei sulle tie Viel' aukeisi. Täss' on nyt tieni pää. Hyvästi, maani, kansoinesi jää!

(Lankee miekkaansa).

Aseenkantaja.

Oi Israel! nyt suurin setripuu Sun kukkuloiltas kaatui myrskyn alla, Hän, jonka latvan päässä loisti kuu Ja päivä Israelin taivahalla, Mataapi maassa mullan vertaisena. Te kummut Gilboan, älkäätte kastehena Taivaasta saako koskaan siunausta, Ketonne vihreinkin ain' olkoon musta, Joll' ei voi nähdä kukka-kaunistusta, Kun kunnia siell' Israelin suurin On temmattu jo maasta perin juurin. Ja älköön nousko Herran etehen Sielt' uhri-savu, missä verehen Nyt Herran voideltu on uupunut Ja sankari tää suuri kaatunut. Hän, jonka miekka viel' ei tyhjänä Verestä vihamiesten palajanut, Makaapi tuossa nyt jo kylmänä; Hän miekallaan on vihdoin saavuttanut Vihollisensa muita suurimman, Kun oman sydämensä horjuvan Hän sillä saavutti. — Mä myöskin tehdä, Kuningas, tahdon laillasi; en nähdä Voi pakanoiden pilkkaa ilkiää. Hyvästi, maa, mun puolestainkin jää.

(Syöksyy miekkaansa ja kuolee. Hetken päästä tulee eräs Amalekilainen nuorukainen, huomaa Saulin ja tarkastaa häntä).

Amalekilainen.

Ken tuossa on? Se Saul on tosiaan. Häneksi tunnen tuon jo kruunustaan.

(Saul herää tainnoksistaan ja huomaa nuorukaisen).

Saul.

Oletko, sano, Israelilainen?

Amalekilainen.

Ma olen nuori Amalekilainen, Vaan Israelin palveluksess' ollut.

Saul (itsekseen).

Hän tänne Herran suomast' ehk' on tullut. Ma Samuelin sanonehen kerran Nyt muistan, että sallinnasta Herran Viel' Amalekin jäännöksistä mulle Tulisi kostaja. Kun murretulle Vanhurskauttas, Herra, vielä näytät, Niin toivon, että armoaskin käytät Ja sielustani huojennat sen vaivan, Jok' elämässä täss' on sitä aivan Raskaasti painanut. Kun kuljen Nyt tuonelahan, itsen' armoos suljen. (Amalekilaiselle). Minulle vielä tehdä palveluksen Sa voit, jos multa kuolon ahdistuksen Nyt päätät. Tuossa miekkan' on, Vaan itse olen sitä voimaton Poveeni painamaan. Sa tee se työ Ja mulle jouduta jo kuolon yö. Ja kruununi sa Davidille vie. Mies Israeliss' ainoa hän lie, Jollenka Herra suonut on sen pestä Verestä tästä Saulin syntisestä. Nään sielun silmin, kruunu, tulevassa Ajassa loistavan sun kunniassa. Ja nähdä saa viel' Israelin kansa Profeetan olleen Saulin kuollessansa.

(Painaa Amalekilaisen avulla miekan rintaansa ja kuolee).