SISÄLLYS: (continued 2)

Toinen luku.

Korvenkaakki toverineen joutuu sotaan.

Korvenkaakki oli matkakumppanuudesta hyvin iloinen. Lupasi näyttää Hannulle ja Heikille kaikellaisia kummia, joita muka ulkomailla saisivat nähdä, kuuhan puolestansa lapset häntä huvittelisivat kaikellaisilla tepposilla, mitä vain tiesivät keksiä.

Pisti nyt Korvenkaakki lapset liivin taskuihinsa, yhden kumpaseenkin, ja käski heidän panna levolle yöksi. Huomen aamulla oltaisiin jo Italian maan pääkaupungissa, jossa suurustettaisiin.

Liivintaskut olivat, niinkuin saatatte arvata, pienokaisille kylliksi tilavat makuusijat. Ja koska oli makuu-aika nyt, panivatkin kohta maata.

Korvenkaakki lähti käymään — ja hui! ui! hui! mitä askeleita hän teki! Semmoista kyytiä ei mene rautatie-juna eikä höyrylaiva. Vähän aikaa katselivat ympärilleen taskuista Hannu ja Heikki, miten virstantolpat vilisivät sivutse vain, kun Korvenkaakki kulki. Arvaatte, että he istuivat joteskin korkealla, ja aika lailla huimasi heidän päätänsä ensimmältä, mutta pian tottuivat toki asemahansa.

Korvenkaakin hengitseminen oli hirveää läähätystä sen voitte moisesta miehestä arvata; kuin höyrylaiva hohottivat hänen keuhkonsa, ja rintansa nousi ja laski kuin Laatokan aallot. Se oli oivallista kätkyttämistä pojille, ja pian he nukkuivat sikeään uneen.

Astui nyt astumistaan jättiläinen pitkin maantietä yön halki. Hänellä oli tapana kulkea öisin, sillä kesän aikana olisi päivällä ollut liian kuuma, ja pait' sitä olisi silloin ollut paljon matkustajia liikkeellä, jotka itse ja varsinkin heidän hevosensa olisivat häntä peljänneet.

No, oltiin nyt matkalla Afrikaan. Aika kyytiä astuskeli Korvenkaakki.

Hän oli noin Saksan ja Ranskanmaan rajalla, kun puolen yön aikaan Hannu ja Heikki heräsivät hirveästä melskeestä ja pauhinasta. Täällä käytiin, näet, sotaa. Kuin taivaan ukkonen ulvoivat tykit, kuin pakkanen paukahtivat pyssyt, ja hirveästi huusivat ja elämöitsivät ihmiset.

Hannu kohoitti vähän päätänsä ylös taskusta ja silmäili ulos. Mikä hirveä näky! Molemmin puolin Korvenkaakkia, mutta noin neljäsosa virstaa hänestä, peuhasi ihmisiä kuin muurahaispesässä. Ja mitkä kirjavat, kamalat joukot! Siellä näkyi suuria sotaherroja loistavine pukuineen ja sotamiehiä jos jonkinlaisia. Toiset ratsastivat tulisia, hirnuvia hevosia, toiset jalkaisin potkivat kenttää. Ja molemmin puolin kaatui ihmisiä joukottain. Huu, kuinka se oli hirmuista!

Hannu veti varovasti päänsä sisälle jälleen.

Mutta sotajoukkojen välikenttää astuskeli Korvenkaakki vain hiljoilleen eespäin eikä näkynyt kiirehtivän ensinkään. — Katsokaa nyt, pojat, — sanoi hän lapsille, — tätä julmaa tappelua. Tämä on sotaa. —

— Vai sotaa! virkkoivat Hannu ja Heikki yhdellä suulla liivintaskuista, — hui, ui! — Mutta ulos eivät uskaltaneet katsoa.

— En uskalla katsoa ulos, — sanoi Heikki.

— Ettekö pelkää, jättiläinen? — kysyi Hannu.

— En laisinkaan, — vastasi Korvenkaakki, — katsokaa ulos vain, niin saatte nähdä miten minä itseäni suojelen.

Nyt rohkenivat veljekset pistää päänsä ulos taskuista taas. Heikki hämmästyi julmasti ja huusi: — He ampuvat meidät kuolijaiksi. —

— Ei yhtään hätää — lausui levollisena jättiläinen. Ja nyt näkivät pojat miten hän paljailla käsillään vain torjui päältänsä kanoonan-kuulia, jotka lennähtivät läpi ilman. Lumipalloja vain olivat ne Korvenkaakille. Mutta niin kosolta niitä tuli, että hän ehtimiseen sai hosua ympärilleen. Kiväärin-kuulista hän ei pitänyt lukua ensinkään. Ne eivät häneen pystyneet edes sen verran kuin tavalliseen aika mieheen rakeet. Korvenkaakki niitä ajoi päältään, jos tahtoi, puhaltamalla vain. Ja siten tietysti Hannu ja Heikkikin olivat hyvässä turmassa.

Outoa oli veljesten katsoa sotaa, ja kolkkoa samalla, kamalan kolkkoa! Särkipä oikein sydäntä, kun näki miten molemmin puolin ihmisiä kaatui ja kuoli.

Heikki ja Hannu rupesivat mielimään koko leikistä pois. Mutta Korvenkaakki luuli, että se heitä huvittaisi, jonka tähden vitkalleen vain kulki sotajoukkojen välitse.

— Mennään pois, mennään pois! — huusi Hannu liivintaskusta.

Mutta Korvenkaakki tahtoi poikia huvittaa väkisinkin ja nahjusteli hymyillen hiljaa edespäin. — Eikö tämä teitä huvita? — hän kysyi lapsilta?

— On nähty kylliksi jo — vastasivat veljekset.

— Mennään oikein likelle Ranskalaisia, niin saatte nähdä komeita herroja silmästä silmään, — arveli Korvenkaakki ja astui parilla pitkällä askeleella ihan Ranskalaisten sotarivin eteen.

— Katsokaa nyt — sanoi hän ja hosui samalla päältään tykin-kuulia, joita tuli yhä tiheämmin, ja puhalteli pois kiväärin-kuulia, joita satoi kuin vettä taivaasta.

— Ei, ei, hyi, hyi! — huusi Heikki — lähdetään pois. — Ja molemmat painoivat päänsä alas taskuun.

Mutta sotapaukku oli nyt niin kovaa, ett'ei pienten poikaisten ääntä enää kuullutkaan Korvenkaakki.

Veljeksille tuli yhä kamalampi olla.

Saadaksensa jättiläistä lähtemään, päätti Hannu pistää häntä puukolla kylkeen. Luuli että Korvenkaakki ehkä sitä tottelisi niinkuin hevonen ruoskaa. Veti siis puukkonsa Hannu (sillä puukko hänellä oli, niinkuin maalaispojilla usein on tapana) ja rupesi sillä nävertelemään Korvenkaakkia kylkeen. Ensimmältä ei tämä tuota ensinkään tuntenut, mutta viimein sysäsi Hannu koko puukonterän jättiläisen nahkaan.

Korvenkaakki luuli, että joku pikkuinen itikka häntä puri, ja rupesi kynsimään kylkeänsä.

Mutta kun hänen toinen kätensä siten joutui hosumasta kanonan-kuulia, osasi suuri summaton kuula tulla ja iskeä häntä vasten kasvoja, ja sattuipa se vielä juur nenän-nippuun. Tämä tosin ei moiselle miehelle, kuin Korvenkaakki, ollut mitään vaarallista, sillä tuntuipa se niin kuin lumipallo meidän nenän-nipullemme; mutta lienee se kuitenkin hieman koskenut, koska Korvenkaakki suuttui.

Hän oli kuitenkin hyvänluontoinen mies, ett'ei tahtonut kuulan lähettäjiä liian ankarasti rankaista, vaan antaa heille vain pienen selkäsaunan. Astui siis Korvenkaakki keskelle Ranskan sotariviä ja rupesi sormillaan näppäämään kumoon sotajunkkareita, Plitt! platt! plätt! siinä kuului vain, kun jättiläinen näppäsi ja Ranskalaisia kaatui. Mutta eivät he kuitenkaan kuolleet, vaan joutuivat sotajunkkarit pelkoon ja rupesivat juoksemaan pakoon tuota kauheaa miestä, sillä he luulivat häntä itse paholaiseksi. Kaikki nekin, jotka Korvenkaakki oli näpännyt kumoon, nousivat jaloilleen ja turvasivat jäniksen-käpälään. Ainoastaan saksalaisten tappamat jäivät kentälle.

Siten oli Korvenkaakki ajanut pakoon koko Ranskan sotajoukon. Mutta Saksalaiset, kun tämän huomasivat, yrittivät heti ajamaan vihollisiansa takaa. Huutaen ja ärjyen sitäpuolta, missä Korvenkaakki seisoi, mutta silloin tämä tarttui Ranskalaisten paikalle jättämiin tykkeihin ja rupesi viskaamaan näitä saksalaisten päälle. Suuria kanoonia lenteli ilmassa vain, jättiläisen lähettämiä kaikki, saksalaisille vasten silmiä. Ja nämäkin nyt hämmästyivät, pelästyivät niin, että rupesivat kääntymään takaisin. Väistyivät vähitellen tappelu-tanterelta pois, ja niin jäi paljaaksi kahden mahtavan armeijan sotakenttä. Korvenkaakki oli ne hosunut hajalle.

Kolmas luku.

Matkustajat suurustavat Roomassa.

Tämän toimitettuansa Korvenkaakki taas rupesi seitsemän syllän askeleilla astumaan Afrikaan päin.

— Mikähän on, koska niin syhyy kuvettani? — lausui kotvasen kuluttua jättiläinen ja kynsiskeli sitä paikkaa, johon Hannu oli pistänyt puukkonsa. Ja siinä oli tämä kiinni vielä. Hannu oli pannut pitkälleen taskun pohjalle, ja Korvenkaakki veti nyt puukon kupeesta ulos.

— Kah, kuin on tikku tarttunut nahkaan — hän arveli ja oli heittää puukon menemään, silmäilemättäkään siihen.

— Älkää viskatko puukkoani pois — lausui nyt Hannu, nousten seisaalle ja tavoittaen puukkoansa.

— Hä! Onko se sinun puukkosi? — sanoi Korvenkaakki ja katseli veistä. — Hm! Hm!

Hannu kertoi nyt Korvenkaakille mitä oli tehnyt saadaksensa häntä sodasta pois ja muistutti samalla heidän sopimuksestaan, että poikien piti hänelle tehdä tepposia.

Tämä selitys hirveästi huvitti Korvenkaakkia, ja hän rupesi nauramaan oikein täyttä kurkkua. — Ha! Ha! Ha! hahatti hän, ja siitä naurusta hypähteli hänen vatsansa ja rintansa niin, että poikien oli täysi työ pysyä taskuissa. — Ha! Ha! Ha! teidän pitää aina tuon tuostakin huvittaa minua tepposilla, muuten käy kuljeskeleminen ikäväksi — lausui hän.

— No, kyllä koetetaan — vastasi Hannu lakkarista.

— Mutta älkää naurako noin kauheasti, — virkkoi Heikki toisesta, — minä en pysy lakkarissa.

No, kuljeskeli nyt Korvenkaakki edespäin vain, lapset taskuissaan; eikä aikaakaan, niin jo oltiin Italian maassa.

Tultiin sitten tuohon suureen pääkaupunkiin, Rooman vanhaan kaupunkiin, jossa Paavi ukko siihen aikaan hallitsi.

Paavi on mahtavin kirkkoherra mikä vielä koskaan on maan päällä ollut.

Aamupäivällä nyt saapuivat matkustajat Roomaan, ja täällä oli suurustettava.

Mutta kaupungissa oli tän'aamuna kauhea melu ja melske. Italialaiset olivat nostaneet kapinan kirkkoherraansa vastaan, ja hirmuiset kansajoukot seisoivat Paavi paran palatsin edustalla, tahtoen tunkea sisään ukkoa tappamaan.

Tähän ihmislaumaan astui nyt Korvenkaakki, ja saatuansa kuulla mitä Italialaiset mielivät, päätti hän pelastaa Paavin.

— Katsokaa nyt, pojat, miten minä ajan nuo kiukkuiset ihmiset kotiinsa kunkin — sanoi Korvenkaakki Hannulle ja Heikille.

Sieppasi sitten juurineen painuneen torilla kasvavan hirveän vahvan ja pitkän tammen ja rupesi sillä hosumaan Italialaisia ympär' korvia, josta nämä tietysti täyttä vauhtia riensivät pakoon, pakoon joka haaralle; ja jäi heitä torillekin koko joukko oiottelemaan, Korvenkaakin iskuja saatuansa maistaa. Kaikki luulivat, kuten arvata voitten, että paholainen itse oli tullut Paavia pelastamaan.

Mutta Korvenkaakki se olikin vain, ja niin hän kukisti Italialaisten kapinan Paavia vastaan.

Tätä odottamatonta tapausta oli Paavi katsellut ikkunasta ja ihmetellyt suuresti sitä apua, joka hänelle niin yht'äkkiä tuli.

Mutta nyt huusi torilta Korvenkaakki ikkunassa seisovalle Paaville:

— Paistakaa paikalla minulle kolme härkää murkinaksi ja tuokaa näille lapsille, jotka mulla on liivintaskuissani, parahimmat herkut mitä linnassanne on.

Tästä käskystä syntyi Paavin pappilassa kova kiire. Mutta siellä on hyvät paistinpannut, ja vähän ajan perästä tuotiinkin Korvenkaakille alas torille suurella lavalla kolme paistettua härkää. Lava laskettiin maahan, ja Korvenkaakki paneiksi pitkälleen viereen, mikä häneltä tosin kävi joteskin kömpelösti, pitkä ja vahva kun oli. Hänen pannessaan maata sille sivulle, jolla Hannu oli taskun sisässä, olisi poika musertunut murskaksi, jos ei hyvässä ajassa olisi pyörähtänyt taskusta ulos.

— Ha! Ha! Ha! — naureskeli Korvenkaakki — olin sinut aivan unhottaa.

Nyt kämppi Heikkikin ulos toisesta taskusta ja kiipesi jättiläisen kuvetta myöten alas.

Korvenkaakki rupesi syömään, ja voi mitä liha möhkäleitä hänen vatsaansa vyöryi! Koko joukko Paavin palvelijoita ja hoviherroja tuli torille katsomaan Korvenkaakin syömistä. Viimein tuli itse Paavikin. Ja hän kiitti kovasti jättiläistä kapinan kukistamisesta. Käskipä vielä palvelijansa tuoda hänelle kolme tynnyriä olutta, jotka pian olivatkin paikalla. Söi ja joi nyt siinä puolessa tunnissa Korvenkaakki härät ja oluet suuhunsa, ett'ei jäänyt ei luunpalaa, ei oluenpisarta jälelle.

Mutta Korvenkaakin syödessä oli Paavin rouva, joka akkunasta katseli ateriaa, viitannut käsillään Hannulle ja Heikille, että tulisivat ylös linnaan, ja eräs hieno hovikeikari otti heitä heti kädestä ja talutteli heidät sinne. Ja mikä ihmeen kaunis linna Paavin pappila oli. Multa menisi kokonainen viikko kertoakseni mitä kaikkea veljekset siellä saivat nähdä. Kultaa, kultaa ja hopeaa, hopeaa vain oli kaikki. Ihmeen kauniita, suuria tauluja, maalauksia riippui seinillä, ja kimeltävät kynttilä-kruunut katossa melkein sokaisivat poikien silmät. Paavin puoliso talutteli lapsukaisia ylt'ympäri ja näytti heille kaikki, pisti heidän taskunsa täyteen makeisia ja juotti heitä Paavin lehmien ihmeellisellä maidolla, joka maistaa hunajalta. Antoi sitten päälle päätteeksi paavitar pojille vielä kaksi kallista kiveä, joita käski hyvin tallentaa. Ja rupesipa lopulta vielä Hannulta ja Heikiltä kyselemään yhtä ja toista, mutta veljekset eivät osanneet vastata, sillä Heprean kieltä puhui Paavin rouva.

Saatuansa jäähyväisiksi vielä sitten jos jonkinlaista syötävää suuhunsa, mielivät pojat taas Korvenkaakin luo. Ja hovikeikari saattamaan heitä rappusia alus. Paavin rouva oli vielä päättänyt lähettää jättiläiselle vahvan ammeellisen viiniä. Ja kaksi vahvaa miestä kantoivat sitä tangolla alas. Heidän perästään tulivat hovikeikari ja pojat. Mutta joukkion täten astuessa alaspäin, rupesi hovikeikari vaatimaan pojilta noita heidän saamiansa kalliita kivijä. Tästä väärästä vaatimuksesta suuttui Hannu ja — äläppäs ollakkaan! — töyttäsi takaa hovikeikaria, niin että tämä putosi pää edellä ammeesen, jota heidän edellään kannettiin.

Yhtä kaikki vietiin viini-amme Korvenkaakille. Ja tämä piti hyvänään. Silmät taivasta kohti kallisti hän ammetta huulilleen ja rupesi juomaan, mutta samassa sai hän hovikeikarin suuhunsa.

— Kuka lurjus on pannut sammakoita viiniin? — lausui hän.

Ja samassa sylki hän hovikeikarin ulos suustaan. Joi sitten viinin loppuun ja tuli hyvin hyvälle tuulelle.

Nyt rupesivat matkustajamme kuitenkin jäähyväisiä tekemään, sillä suurus oli saatu ja matka jatkettava. Paavi kun kuuli, että Korvenkaakki oli menossa Afrikaan, tarjosi hänelle laivan, jolla muka saisi purjehtia Välimeren yli, mutta Korvenkaakki ei siitä huolinut.

Asetti nyt vain veljekset taas liivintaskuihin ja kävi astumaan ulos Roomasta. Aika kyytiä mentiin.

Heidän tultuansa maaseudulle, kertoi Hannu kuka oli hovikeikarin ammeesen töytännyt, ja tämä taas kovasti huvitti jättiläistä.

— Ha! Ha! Ha! — nauroi hän, että metsä kaikui. Mutta Heikki ja Hannu nukkuivat pian sikeään uneen, kumpanenkin taskuunsa.

He olivatkin kauan kyllä olleet valveilla.

Neljäs luku.

Miten viimein saavutaan Afrikaan.

Korvenkaakki kuljeskeli nyt hetken aikaa ja saapui, kun saapuikin, jo Välimeren rannalle.

Mutta nyt oli hänellekkin tullut uni, että ukko pani hetkeksi lepäämään nurmikolle. Seljälleen asettui hän kuitenkin tällä kertaa, jott'ei musertaisi poikia.

Pian kuitenkin rupesi Korvenkaakki kuorsaamaan, ja semmoisen miehen kuorsaamisen verralla ei ole häränkään ammonta mitään. Tästä heräsivät Heikki ja Hannu, ja katsoivat he ulos taskuistaan. Jättiläisen järäjämisestä olivat heidän korvansa mennä umpeen, sillä se oli melkein kovempaa kuin kanoonain pauke oli ollut sotakentällä.

Veljekset kiipesivät Korvenkaakin kupeita myöten alas ja päättivät käydä katselemaan maisemaa.

Ihana on Italian maa. Aurinko paistaa siellä suloisemmasti kuin missään muualla, ja taivas on ijäti sininen. Siellä löytyy myös Vesuvion tulivuori, joka joskus oksentaa tulta ja tulista tuhkaa.

Tämä vuori näkyi pojille, vaikk'eivät he tietäneet mikä kummallinen vuori se on. Mutta juuri nyt rupesi se oksentamaan tulta. Kauheat tulipylväät nousivat sen kidasta, ja kuumaa tuhkarapaa rupesi tulvailemaan sen rinteitä alas. Ilma alkoi kuumoittaa, maa järisi, vapisi ja rytisi, ja maailman loppu näkyi olevan käsissä.

Veljekset peljästyivät kovin ja kävivät heti herättämään Korvenkaakkia. Mutta se ei ollut mikään helppo työ. Kuorsasi Korvenkaakki vain eikä herännyt, vaikka Hannu ja Heikki hakkasivat häntä suurilla aidan-seipäillä vatsalle.

Nyt lähestyi matkustajia kauhea tuhkatulva, ja hirmuinen helle seurasi sitä.

Veljekset olivat palamaisillaan. Korvenkaakki vain ei herännyt.

Nyt päättivät Hannu ja Heikki jo hypätä mereen, sillä niin tuli kuuma. Mutta samassa tulla kiiti metsästä päin, joka näkyi vähän matkan päästä, karhu juosten. Italian suuri kontio. Se juoksi ihan poikia vastaan, jotka tietysti taas sitä rupesivat pelkäämään. Mutta karhu kävikin Korvenkaakin kimppuun, tarttui hampahin hänen korviinsa ja ulvoi julmasti. Tästäkään ei vielä Korvenkaakki herännyt. Mutta nyt rupesi karhu kauheilla käpälillään vetämään jättiläistä tukasta. Ja tämä autti.

— Kah, onko kissa minun hiuksissani? — lausui levollisesti Korvenkaakki ja aukaisi haukoitellen silmänsä. Nousi sitten, huolimatta karhusta vähääkään, hiljoilleen seisoalle ja katseli ympärilleen. Heti huomasi hän, että tulenoksennus oli vaarallista laatua, huomasi myös hätääntyneet matkakumppalinsa rannalla ja astui sanaakaan lausumatta heidän luokseen. Karhun oli jo potkaissut kaksikymmentä kyynärää syrjälle.

Pisti pojat taas liivintaskuihinsa sitten ja heittäytyi selällensä pitkälleen mereen, että vesi räiskyi puoli virstaa ympärille.

Ja niin rupesi Korvenkaakki uimaan. Selällään hän ui vain, soutaen käsillänsä, ja veljekset säilyivät ihan kuivina taskuissa. Ja niin oli päästy Vesuvion tulituiskusta.

Mutta jättiläisen äsköinen herättäjä, karhu, oli rohkaissut mielensä taas ja myöskin syössyt mereen, ruveten uimaan perästä.

Niin uitiin nyt edespäin, Korvenkaakki edellä ja karhu perässä. Veljesten oli hauska katsella ympärilleen suurella valtamerellä, joka tänään sattui olemaan tyynenä, ja karhun leveä naamakin näytti hyvin ystävälliseltä. Pojat eivät peljänneet ensinkään.

Nyt ui karhu ihan likelle sitä puolta, jolla Heikki oli taskussa. Heikki heitti hänelle kourallisen makeisia suuhun, sillä näyttipä karhu parka siltä kuin olisi jotain anonut.

Tästä riemastui karhu hyvin ja aukaisi uudestaan suunsa, saadaksensa enämmän. Heikki antoi. Tästä rohkeni karhu vieläkin ja pani käpälänsä Korvenkaakin kupeelle. Ja mitäs ollakkaan! Ylös kiipesi karhu ja asettui lepäämään jättiläisen vatsalle. Tämä ui kasvot hieman taaksepäin, niinkuin selällä uitaessa tehdään, eikä nähnytkään karhun temppua. Mutta tunsi kuitenkin pientä painoa vatsallansa ja lausui:

— Jokohan mua panee painajainen? —

— Se on karhu, — vastasi Heikki, — joka on kiivennyt vatsallenne, Viskasin hänelle vähä makeisia, ja paikalla ryömi hän ylös.

— Ha! Ha! Ha! Ha! Ha! Ha! — rupesi nyt Korvenkaakki nauramaan. — Sepä oli lystiä. —

Ja niin nauroi Korvenkaakki nyt, että vatsa keikkui kuin vene myrskyssä. Tämmöinen liikutus taas näkyi kovasti huvittavan karhua, sillä hän rupesi, totta tosiaankin, tanssimaan Korvenkaakin vatsalla.

— Karhu tanssii! karhu tanssii! — sanoivat veljekset, ja nauramaan rupesivat hekin.

— Vai tanssii? — sanoi Korvenkaakki — no, sitten onkin se joku kesyt karhu Paavin eläintarhasta.

Ja niin lienee ollutkin, sillä ei Nalle mitään pahaa tehnyt. Korvenkaakki oli hyvä uimaan, ja kahdessa tunnissa souteli hän Välimeren yli. Ja niin tultiin, jättiläisen nauraessa ja karhun tanssiessa hänen vatsallaan, Afrikan rantaan.

Viides luku.

Tapaukset Afrikassa.

Korvenkaakki astui maalle. Märkänä hän oli hyvin, mutta Afrikan kuuma kesä pian kuivasi.

Afrikan rannalla oli eräs kaupunki, jossa löytyi ranskalaista sotaväkeä, sillä Ranskalaiset sotivat kaikkialla maan päällä.

Tätä kaupunkia kohtaan astui nyt Korvenkaakki. Kun sotamiehet näkivät hänen tulevan, peljästyivät he hirveästi kauheaa miestä ja rupesivat häntä ampumaan kanoonilla. Mutta jättiläinen torjui taas kuulia päältään kuin lumipalloja vain ja astui ihan Ranskalaisten keskelle.

Nyt tarttui eräs sotamies miekkaansa ja pisti sillä Korvenkaakkia takaapäin hartioihin.

— Kuka pistelee minua neulalla? — sanoi suuttuen jättiläinen. Huomasi sitten pistävän sotamiehen, asetti hänen siivosti kämmenelleen ja näppäsi häntä sormillaan, jotta mies parka lensi puoli virstaa ulos kaupungista.

Tästä suuttuivat kovasti Ranskalaiset ja rupesivat hirveän suurella tykillä pommittamaan Korvenkaakkia. Mutta tämä astui tykin luo, sieppasi sen käsiinsä, nosti olallensa ja rupesi pötkimään tiehensä, pistettyään vielä puoli tusinaa maalla makaavia tykinkuulia takin-taskuihinsa ja kaksi ruutisäkkiä housun-taskuihin. Niin hän lähti tiehensä, pojat yhä taskuissa.

Mutta karhu? miten oli sen käynyt. Se oli kohta, Korvenkaakin noustua maalle, kiivennyt hänen toiselle olalleen ja nyt koko ajan istunut siinä siivosti kuin kissa.

Näin kummallisesti varustettuna lähti nyt Korvenkaakki kulkemaan poikki Saharan äärettömän hiekkameren, jossa satojen penikulmien pituudelta ei näe puuta, ei ruohon karvaa. Mutta muutamassa tunnissa kulki jättiläinen sen halki.

Ja nyt tultiin varsinaiseen sydän-Afrikaan, jossa jalopeuroja, elehvantteja ja villiä ihmisiä asuu.

Ensiksi tuli matkuettamme vastaan ääretön joukko villejä, mustia kaikki kuin nokipekat. Nämä ampuivat Korvenkaakkia nuolillaan, sillä heillä ei ole oikeita pyssyjä, mutta jättiläinen ei ollut heistä millänsäkään. Rupesi vain kauheasti huutamaan: "Kaak! Kaak! Kaak!" Huusi niin että kaikui metsä ylt'ympäriltä ja ilma puhjeta oli. Siitä huuto-äänestä oli hän aikoinaan nimensäkin saanut.

Ja tätä julmaa huutoa, jota pojatkin taskuissa pelkäsivät ja sormet korvissa kokivat kärsiä, pelkäsivät villit hirveästi ja lähtivät jok'ainoa sorkka, jalat suorassa, pakoon.

— Kaak! Kaak! Kaak! — huusi Korvenkaakki nyt oikein voimiensa takaa, ja pian oli koko seutu villeistä vapaa.

Mutta sen sijaan rupesi ilmestymään Afrikan hirvittäviä peto-eläimiä.

Ensiksi tuli pensastosta juosten mahdottoman pitkä eläin hirveän tuuhealla harjalla.

— Brr! — sanoi karhu Korvenkaakin olkapäältä.

— Mikä on tuo kauhea eläin — kysyi Hannu, katsoen ulos taskusta.

— Se on leijona eli jalopeura, kaikkein eläinten kuningas — vastasi Korvenkaakki.

Jalopeura katsoa tuijotti suurilla silmillään karhua Korvenkaakin olkapäällä ja pani vatsalleen kuin kissa, joka väijyy hiirtä, Toivoi varmaankin Nallesta paistin itselleen saavan. Mutta Korvenkaakki asetti tykkinsä maahan, sieppasi kuusen metsästä ja hosui sillä tuon tuiman kuninkaan pois. Pakoon lähti jalopeura.

No, mutta tuli nyt koko joukko muitakin eläimiä, joiden nimejä ja muotoja en jouda kertomaan. Kaikki olivat ne kummallisia ja pojille ihan outoja.

Korvenkaakki hosui ne siivosti pois tieltä, pani kanoonan olalleen ja lähti matkaan.

Hänen hetken aikaa kuljettuansa tuli viimein elehvantti vastaan, tuli yksi, tuli kaksi, tuli kolmekin ja jopa viimein koko joukko noita kauhean suuria eläimiä, joilla on kovin paksu nahka ja parin syllän pituinen kärsä.

Ensimäinen niistä lähestyi Korvenkaakkia takaa ja sieppasi kärsällään karhun hänen olkapäältään. Tästä suuttui jättiläinen, otti kanoonan toiselta olkapäällään ja sivalsi sillä elehvanttia päähän, jotta tämä oli kaatua jo. Mutta elehvanttikin on vahva eläin, ja sai nyt Korvenkaakki tekemistä.

Hirveän vihaisena ryntäsi elehvantti häntä vastaan ja antoi aika iskun Korvenkaakille kärsällään. Ja kun toiset elehvantit tämän huomasivat, yrittivät hekin käydä jättiläisen kimppuun.

Mutta silloin päätti jo Korvenkaakki ladata kanoonansa ja ampua heihin. Pani siis kanoonaan aika määrän ruutia ja kaksi kuulaa, veti tuluksilla tulta (sillä tuluksia käytti jättiläinen), ojensi kanoonaa, niinkuin tavallinen mies pyssyä, ja ampui niin käsiltä vain keskelle elehvantti-parvea. Näistä kaatui heti paikalla kaksi ja toiset lähtivät pakoon, peljästyneinä paukauksesta kovin.

Niin niistä päästiin. Karhukin, jonka ensimäinen elehvantti oli viskannut monta syltää metsään, tuli eheänä takaisin ja istui matkustajien viereen. Korvenkaakki laski nyt pojat taskuistaan ja pani hetkeksi levähtämään. Tällä kertaa ei nukkunut kuitenkaan, vaan nousi vähän ajan perästä ylös, otti puukkonsa (se oli kahden kyynärän pituinen), ja rupesi nylkemään kahta kuollutta elehvanttia. Tässä nyt on saapasnahkani — lausui hän.

Kuudes luku.

Kotimatka.

Mutta jo on aika lopettaa kertomukseni. Se venyi jo liian pitkäksi. Kerron siis nyt lyhyesti vain miten sitten kävi. Kun elehvantit olivat nyljetyt, pani Korvenkaakki niiden nahat hetkeksi kuivamaan. Ja pian kuivaa Afrikan kesä.

Kokosi nyt jättiläinen lopuksi muutamia ihania hedelmiä korkeista puista ja antoi pojille syödä, josta nämä hyvin täyttyivät. Korvenkaakki itse ja karhu söivät puolestaan elehvantin lihaa. Kääri sitten Korvenkaakki kuivatut nahat kokoon, sitoi ne lujasti puun oksilla kiinni ja ripusti koko kääryn kaulaansa. Karhu kiipesi hänen olalleen. Ja näin ruvettiin tekemään kotimatkaa. Pojat olivat jo, jättiläisen syödessä ja ihan hänen huomaamattansa, kiivenneet liivin-taskuihin.

— Missä olette, pojat? — kysyi jättiläinen.

— Älä hiisku mitään, Heikki, saa nähdä älyääkö hän, että olemme taskuissa jo, — kuiskasi Hannu toisesta taskusta veljelleen.

— Missä olette, pojat? — huusi Korvenkaakki.

Mutta samassa tuli takaapäin juosten eräs hyvin suuri elehvantti ja asettui ihan Korvenkaakin jalkojen väliin. (Niin pitkä oli jättiläinen, että tämäkin laatuun kävi). Kohoitti sitten selkäänsä hieman elehvantti, ja Korvenkaakki jäi siihen kahden reisin istumaan hirveän hämmästyksissään tämmöisestä tapauksesta. Elehvantti oli aivan outoa lajia. Ja nyt se rupesi juoksemaan hirveää vauhtia, niin ett'ei Korvenkaakki siinä hätä-hädässä osannut heittäytyä selästä. Kanoona oli hältä jäänyt.

Oli tuo tavattoman suuri elukka jo juossut pitkät matkat, kun Korvenkaakin mieleen muistui, ett'ei poikia ollutkaan muassa, niinkuin hän luuli.

— Voi poikiani, poikiani! — vaikeroitsi hän — rakkaita matkatoveriani! mihin jäivät nyt?

Kovasti rupesi itkemään jättiläinen parka. Ja semmoisen miehen itku on kuin rankkasade. Tulvana vuosivat kyyneleet hänen silmistään ja kastelivat koko hänen rintansa, ja vyöryi niitä kannuttain hänen liivin-taskuihinsakin. Mutta tästä tuli pojille paha olla, sillä taskuissahan he olivat. Kovasti kastuivat pojat.

— Heretkää itkemästä jo — huusi viimein Heikki — tallellahan me olemme.

— Hä? — sanoi Korvenkaakki — sielläkö te olettekin? No, Jumalan kiitos! Milloin kiipesitte sinne.

— Teidän syödessänne — vastasivat pojat.

— Vai niin! Ha! Ha! Ha! Ha! Ha! Ha! kuinka olin tyhmä minä. No, Jumalan kiitos! — sanoi Korvenkaakki. Itku oli nauruksi muuttunut. —

Eespäin kulki nyt elehvantti kauhean pitkät matkat, kulki koko Afrikan läpi, kierteli Välimeren ja saapui viimein Eurooppaan jättiläinen selässä yhä ja hirveästi läähättäen.

En tiedä lieneekö sitä jättiläinen ohjannut, vai miten lienee ollut, mutta Turkin ja Venäjänmaankin poikki juoksi elehvantti sitten vielä täyttä laukkaa, kunnes viimein tultiin Pietariin.

Tänne pysähtyi viimein tuo jättiläiseläin.

— Kiitoksia paljon kyydistä; se säästi multa monta askelta — sanoi Korvenkaakki ja astui selästä.

Pietarilaiset hirveästi ihmettelivät koko tätä kummallista matkuetta, ja "vot! vot!" huusivat he, osoittaen sormillaan jättiläisihmistä ja jättiläiseläintä.

Mutta elehvantin myi Korvenkaakki Keisarille, ja vielä tänäänkin on se nähtävänä keisarillisessa eläintarhassa. Ja sinne jätti jättiläinen Paavon karhunkin, jonka tanssia siellä saat kymmenestä kopekasta nähdä. Mutta itse lähti Korvenkaakki, pojat taskuissa, kotimaille. Ja pian kyllä oltiin suutarin pihalla.

Nuo kauniit ja kalliit helmet, jotka pojat olivat Paavin rouvalta saaneet, näyttivät nämä nyt isälleen, mutta Iisakki ei niiden arvoa ymmärtänyt. Korvenkaakki katseli niitä kuitenkin suurin silmin.

— Saanko minä nuo? — kysyi hän.

— Ottakaa pois, mitä minä niillä teen! — arveli Iisakki.

Korvenkaakki ne otti, jätti Iisakille elehvantinnahat, teki jäähyväiset ja lähti korpeen.

Mutta syksyn kuluessa teki suutari noista suurista, vahvoista nahoista sitten Korvenkaakille saappaat ja sai, kun Korvenkaakki niitä lokakuun lopulla tuli perimään, mahdottoman suuren työpalkan.

Mutta saappaat saatuansa näytti Korvenkaakki Iisakille ja hänen pojilleen vielä Paavin rouvan helmiä ja sanoi:

— Hyvästi nyt Iisakki, Hannu ja Heikki. Ette näe minua koskaan enää. Nämä helmet tekemät minut onnelliseksi. Kun niitä suussani pidän, olen minä näkymätön. Ja se on mulle onnea se, sillä tukalaa on näin pitkänä itseänsä näyttää ihmisille. He minua pelkäävät ja nauravat vain.

Pisti sitten jättiläinen helmet suuhunsa ja joutui paikalla näkymättömäksi. Eikä häntä sen kovemmin ole nähtykkään.

Mutta jos jolloinkin, syvässä korvessa kulkiessanne, kuulette kovan äänen huutavan: "Kaak! Kaak! Kaak!" niin Korvenkaakki se on, joka siellä näkymatönnä huutaa.

Niin pitkä oli se satu.

No, jopas jotakin!

On olkikattoinen tölli Kaiteella kankahan, Ja Halli, Hilli ja Hölli Nähdään sit' asuvan.

He varsin vikkelät veikot Onpi ja, katsokaa, Myös herrankaltaiset keikot. Eipä nyt hullumpaa!

Heikki, Hilma ja Halli.

Halli haukkui ja hampaitansa Näytti nuivasti Heikillen; Heikki huima hän ruoskallansa Koppoi Hallia korvillen. Halli silmittömäksi suuttui, Heti hampahin Heikkiin puuttui, Puri pahasti, ja — ai! ai! — Heikki sormehen haavan sai.

Halli haukkui ja hampaitansa Näytti nuivasti Hilmallen; Hilma hiljainen sormillansa Pyyhki karvoja koirasen. Halli nuolasi mielissänsä Kättä Hilmasen kielellänsä. Siinä Hilmalla haavanen, Halli nuoli ja — poisti sen.

Ahtolan häät.

Oli kerran poika piippo, Antti nimeltänsä. Saara serkku, tyttö töppö, Oli ystävänsä.

Antti asui Anttilassa, Järven tällä puolla, Saara taasen Saarelassa, Tuolla puolen tuolla.

Ikävystyi aikojansa Pikku Antti kerran: Mieli teki serkkuansa Nähdä nuoren herran.

Oli hällä kämmenessä Uusi sorapilli. Vinkui sillä kävellessä Niinkuin kissa-killi.

Mutta Antti, vettä karta; Sillä, poika, tiedä: Veden ukko ruohoparta Saattaisi sun viedä.

Ei, — jo niemi-kannikalle Menee pikku Antti. Soittaa siinä Ahtolalle Meidän musikantti.

"Sepä vasta kulta-kukko!" Mietti mielessänsä Aaltoloissa Ahto ukko, Väänti viiksiänsä.

Ahto ukko hallitseepi Veden kaiken kansan, Pahasillaan pisteleepi Poikasille ansan.

Niinpä Ahto Antillenkin Verkon heitti veestä. Sai niin Antti aika kenkin, Kiitti myös sen eestä.

Väänti siinä verkkoansa Kuivaks' muka Antti. — Ahdoll' oil jo hallussansa Meidän musikantti.

Veti verkon aaltoloihin Ruohoparta ukko. Sinne kalakammioihin Meni pillikukko.

Ahdoll' onpi Ahtolassa Kuusi suurta luolaa. Ovet niiden hopeassa, Seinät sulaa suolaa.

Vei nyt Ahto pikku Antin Noitaluoliin näihin; Tahtoi muka musikantin Tyttärensä häihin.

Vellamolla, emännällä. Kiire oli kohta. Ryhtyi aika häälinällä Leikkaamahan lohta.

Ahto käski: "kyllä joudat Tuohon, akka, vasta; Laita, ettäs kohta noudat Saaran Saarelasta!"

Akka lähti lainehille, Verkko kädessänsä. Sen hän pikku tyttösille Iskee ilveillänsä.

Sattui Saara rannikolla Olla leikkimässä. Siitä akka Vellamolla Oli apu tässä.

Laski verkon tyttöselle. Tyttö siihen kaatu. Sillä lailla Vellamolle Saara oli saatu.

Ui nyt akka luolillensa, Tyttö muassansa. Antoi Saaran ukollensa, Oli toimissansa.

Antti näki orpanansa, Onneansa kiitti. — Sillä lailla järvikansa Lapset yhteen liitti.

Ahto ukko tytöllensä Valmisti nyt häitä. Akka ryhtyi toimellensa, Paisti kalan-päitä.

Jopa kaikki Ahtolaiset Joutui saapuville. Saapui sinne poi'at, naiset Ahdon alttarille.

Vihki Ahto tyttärensä. Nuoren kaunokaisen, Vastaiselle vävyllensä, Joka niin sai naisen.

Siellä sitten Ahtolaiset Hyppelivät häitä. Siellä naiset, nuorukaiset Keikuttelit päitä.

Oli siinä pikku Antti Heidän lystinänsä. Soitti meidän musikantti Sorapilliänsä.

Pikku Saara Saarelasta Lauloi iloissansa. Hänestäpä huvin vasta Saikin koko kansa.

Oiva oli laulannossa Tyttö tallarainen, Sanoi kaikki karkelossa. Luulenpa mä vainen.

Mutta jopa pikku Antti — Uskoa et taida? — Meidän pikku musikantti Tahtoi Saaran naida.

Silloin kääri Ahto Antin Lapsen-kapalolle, Saattoi meidän musikantin Kotirannikolle.

Saarasenkin Vellamoinen Saarelahan laitti. Naimatuuma moisen-moinen Lasten liiton taitti.

Niinpä se nyt kuitenkin on — Näin mä kerran unta —, Että heistä sittemmin on Tullut pariskunta.

Kummallinen puuhevonen.

Joulusatu.

No, hyvät pojat ja tytöt, mitä luulette saavanne joululahjaksi tän' iltana? Niin, sitä tietysti en tiedä minä, mutta kerronpa teille sen sijaan eräästä puuhevosesta, jonka pikku Kalle viisi vuotta sitten joulu-iltana sai lahjaksi. Se on oikein tosi satu ja hyvin kummallinen. Kuulkaa nyt!

Pikku Kalle oli siis saanut puuhevosen, niin suuren, että hän saattoi istua kahden reisin selässä. Hän oli aivan ihastunut Ruskoonsa (niin hän sitä nimitti) ja oli nyt mielestänsä oikein aika mies, kun hänellä oli hevonen. Koko illan otteli hän nyt sen kanssa, jotta meidän oikein kävi Rusko parkaa sääli, ja Kalle itsekin rupesi vähitellen hikoilemaan. Kuitenkin puuhasi hänen päänsä kovin, miten muka hän ja Rusko talven kuluessa lähtisivät onneansa koettamaan kaikkiin kilpa-ajoihin, taikka miten he matkustaisivat Venäjän ja Turkin sotaan, jota silloin par'aikaa käytiin ja josta Kalle oli kuullut puhuttavan. Mutta miten lieneekin Kalle ratsastanut ja tuulentupiaan rakennellut, väsyi hän viimein niin, että suostuikin menemään levolle. Hän vietiin siis vuoteelle, ja puuhevosen piti seisoman sängyn vieressä. Mutta uni ei tehnyt kiirettä. Kalle makasi siinä vain, aprikoiden kilpa-ajoja, Ruskoa ja sotaa. Ja nyt rupesi kovin kummallisia tapahtumia tulemaan. Tästä vasta alkaakin oikeastaan tämä merkillinen kertomus.

Miten siis lienee ollutkaan, alkoi puuhevonen aivan yht'äkkiä paisumaan ja paisui paisumistaan kauhean suureksi, ett'ei koskaan ole olemassa ollut niin suurta puuhevosta eikä oikeaakaan hevosta. Se kävi suureksi kuin suurin kirkko. — Mutta kuinka se on mahdollista? — te kysytte — olisihan se silloin puhkaissut hajalle koko Kallen kotikartanon. — Sitä asiaa en osaakkaan selittää. Lienee tässä tapahtunut yksi maailman seitsemästä ihmeestä. Oli miten oli, puuhevonen oli joutunut kauheaksi kummitukseksi. Ja kummallisinta kaikesta oli, että se oli täynnään ihmisiä, sotilaita päälle päätteeksi kaikki vielä. Ja näiden joukossa oli Kalle itse. Mutta hän ei ollut enää pikku Kalle, vaan suuri ja vahva Kalle. Vaan eipä Kallekaan enää; häntä mainittiin, näet, komealla nimellä Akilleys, joka tosin hieman soipi Kallelle, mutta sukulaisuus on kuitenkin hyvin hieno. — No, mutta tämähän on aivan luonnotonta, — sanotte te. — Olkoon vain, mutta Kallen mielestä ainakin oli se ihan luonnollista ja täyttä totta. Oli siellä nyt koko joukko sotilaita puuhevosessa. Ja hevonen sijaili erään suuren, vanhan kaupungin edustalla. Troiaksi sanottiin sitä kaupunkia. Mutta nyt tapahtui se tapaus, että hevonen hinattiin kaupungin portista sisään sinne, ja yks' kaks' syntyi hirveä meteli Troian kaupungissa. Sillä kaikki sotilaat hyppäsivät ulos hevosesta ja rupesivat lyömään, hätyyttämään Troialais-parkoja, jotka eivät olleet aavistaneetkaan, että vihollisia sotilaita olisi kätkettynä puuhevosessa. Ja kenpä moista luulisikaan? Mutta niin on tässä maailmassa usein: kun ei tahdo uskoo sitä, mikä mahdottomalta näyttää, niin tulee petetyksi, Niin kävi nyt Troialaistenkin. Viholliset sotilaat olivat tällä tavoin (Kallen puuhevosessa) piilokkali kaupunkiin tulleet. Kalle eli oikeastaan Akilleys, joka oli komeassa sota-asussa, hälläkin oli paha mielessä Troialaisille ja antoi heille ankarasti selkään. Miehuullinen, uskalias hän oli, mutta mikäs kumma se, kun hän, näet, oli tullut niin ihmeelliseksi, ett'ei voita häntä haavoittaa muuhun paikkaan kuin kantapäähän. Luottaen tähän etuun, pieksi hän sentähden kurjat Troialaiset pahanpäiväisiksi, eivätkä mitkään iskut häneen pystyneet. Mutta vihdoin saatiin Troiassa vihiä siitä, että Akilleystä voitaisiin kantapäihin haavoittaa, ja paikalla esiintyi nyt eräs junkkari, joka pisti häntä tuohon arkaan paikkaan. Saattaisi luulla, että Akilleys oli tarttunut jäniksen-käpälään, sillä silloin voipi helposti tulla haavoitetuksi kantapäähän, mutta Akilleys oli liian urhoollinen sankari juostakseen pakoon. Kuitenkin on viisasta varoa kantapäitään. Mutta siinä makasi nyt Akilleys parka kuolleena. Oli hän sankarin kuoleman saanut. Ja sehän on jotakin suuren suurta tässä maailmassa. Akilleyn ystävät kuitenkin kovasti suuttuivat tästä seikasta ja tekivät viimein ihan lopun koko kaupungista. Sitten matkustivat he kotiansa, huolimatta mistään. Ja koko tapauksen oli tuo kummallinen puuhevonen aikaan saanut.

Mutta luulette kai nyt, että satuni on lopussa? Silloin erehdytte. Sillä miten lienee ollutkin, tuo suuri puuhevonen kävi vähitellen pienemmäksi, mutta tämän muutoksen ohessa tapahtui toinenkin. Se muuttui, näet, eläväksi ja samassa hyvin kauniiksi. Iloisena tästä muutoksesta kohtalossaan oli se vallan ylpeä luonnoltaan eikä päästänyt ketään selkäänsä. Olipa kuitenkin yksi, jolle tämä onnistui. Se oli nuori, pulska kuningas, jonka nimi oli Aleksander. Ja kenen luulette tämän Aleksanderin olleen? Se oli, totta tosinkin, pikku Kalle, joka oli kaatunut Troian tappelukentällä. Kuuluu nyt tosin hyvin kummalta tuo, että ihminen noin yht'äkkiä ilmestyy toisena, sittenkun jo on sotakentälle kuollut, mutta olipa vähän ennen puuhevosen eläväksi muuttumista ollut olemassa hyvin oppinut herra, jonka nimi oli Pytagoras, ja hän oli väittänyt, että nämä tämmöiset muuttumiset toisesta ihmisestä toiseksi olivat muka ihan paikallaan ja aivan luonnollista laatua. Sen mukaan se siis ei ollut niin erinomaisen kummallista, että Akilleys ja puuhevonen sitten taas ilmestyivät nuorena Aleksander kuninkaana ja oikeana hevosena. Hevosta sanottiin nyt Bukefaloksi. Aleksander alkoi miettiä miten hän lähtisi Troian maisemille taas kostaaksensa Akilleyn kuoleman. Hän hyppäsi sentähden Bukefalon selkään, otti vanhat ystävänsä mukaansa ja näytti Troialaisille, että Akilleyn haahmo oli peljättävä olento. Hän kukisti nyt kaikki Troian ympärillä olevat maat ja tuli vallan suureksi herraksi ja kuninkaaksi. Hän sääti myös, sillä hän oli viisas mies, voitetuille maille viisaat lait ja levitti onnea ympärilleen. Se oli hänen kostonsa. Mutta miten lienee ollutkin, niin kuoli pikku Kalle eli Aleksander piti sanomani taas; mutta kaikki kansakunnat mainitsivat häntä nimellä Suuri, sillä kaikki olivat hänestä kovasti pitäneet.

Mutta Bukefalon eli Kallen puuhevosen kävi niin, että se muuttui toiseksi hevoseksi, ihan eläväksi taas. Sitä sanottiin Cincinnatoksi, ja nytkin oli se ylpeä ja ylhäinen. Mutta joka kerta kun tuo kummallinen puuhevonen muuttui, oli pikku Kallenkin muuttuminen. Paras se onkin, että hevosilla on omistajat, muutoin käyvät he villihevosiksi. Ja kosk'ei Kallen puuhevosella tietysti muuta omistajaa ollut kuin Kalle itse, niin oli se varsin paikallaan, että Cincinnato sai Kallen omistajaksi. Mutta Kalle ei ollut enää Aleksander, vaan sanottiin häntä nyt Caligulaksi, joka nimi myöskin vähän vivahtaa Kalleen päin. Hän oli nyt tullut vallan mahtavaksi, kamoittavaksi keisariksi. Mutta samalla oli hän käynyt niin ylpeäksi vanhoista sankaritöistään Akilleynä ja Aleksanderina, että hän katseli ylenkatseella ihmisveljiään ja piti itseään ja Cincinnatoa maailman oivallisimpina olentoina, Sentähden pani hän, huolimatta enää sotaretkistä, alamaisensa passaamaan itseään pöydässä ja Cincinnatoa myös. Niin pitkälle meni, että valtakunnan suurimmat virkamiehet saivat olla passareina hevoselle, jota ravittiin viinillä ja sokurikakuilla kultamaljoista. Se on toden totta. Mutta semmoiseen menetystapaan suuttuivat viimein sekä virkamiehet että muut alamaiset. Sentähden lähetettiin Cincinnato, Caligula selässä, Kyöpelin vuorelle.

Mutta, niinkuin luultavasti tiedätte, ei ole ollenkaan hupaista Kyöpelin vuorella. Sentähden kävi nyt niin, että Kalle ja tuo kummallinen puuhevonen äkkiarvaamatta ilmestyivät maailmassa taas. Mutta heissä oli nytkin tapahtunut suuri muutos. Cincinnato oli muuttunut vanhaksi koniksi, ja Caligula oli latistunut laihaksi, vähäiseksi moukkaherraksi. Kuitenkin kuvitteli Kalle olemansa Akilleynä tai Aleksanderina tai Caligulana ja tahtoi ryhtyä sotatöihin taas. Hän oli omaksunut ylpeän nimen Don Quixote ja sanoi hevostansa Rosinanteksi. He lähtivät ulos sotaretkille. Mutta ajat olivat, Caligulan kadottua, käyneet niin rauhallisiksi, ett'ei kukaan huolinut sodista enää. Don Quixote ja Rosinante vain olivat sitä mieltä, että sotia pitää, ja sentähden ryhtyivät he kaikenmoisiin hullutuksiin. Moukkaherra parka, jolla oli hyvin surullinen muoto, luuli näkevänsä vihollisia kaikkialla ja taisteli tuulimyllyjä ja lammaslaumoja vastaan. Mutta ihmiset häntä nauroivat vain. Mitä siihen sanotte, hyvät ystävät? Kallesta oli tullut suuri narri. Onpa kuitenkin paljon sennimisiä narria tässä maailmassa, jotka luulevat olevansa mitä eivät oikeastaan ole. Vihdoin kuitenkin Kalle heräsi kuvituksestaan, ja se oli hyvä, sillä Don Quixotesta ei varmaankaan olisi voinut tulla mitä Kallesta sittemmin tuli. Rosinante parka muuttuu siis nyt taasen uudestaan ja käypi kummallisintakin kummallisemmaksi. Hän saa, näet, hyvin kepeän ruumiin ja päälle päätteeksi vielä siivet, jotta pystyy lentämään. Hän on niin kepeä, että huilahtaa ylös tähti-ilmoihin saakka ja kantaa selässä-istujan toisiin maailmoihin, Venus- ja Mars-tähtiin. Hänen lentoansa ei, näet, rajoita mikään avaruus. Eikä häntä rajoita aikakaan, sillä hän voi, miten mielii vain, oleskella entisyydessä, nykyisyydessä taikka tulevaisuudessa. Semmoinen muutos tapahtui nyt tuolle kummalliselle puuhevoselle, ja nimekseen sai hän Pegaso. Mutta kun hän on niin hieno ja utuinen, voipi, aina tuulen mukaan, pukeutua eri muotoihin. Välin hän on mahtava, voimakas ja kaunis, välin taasen kehno ja kurja ja hölläsiipinen, jotta juur olisi omiansa eläinsuojelus-seuralle. Selässä istujaa sanotaan tavallisesti Apolloksi, mutta pitää hän mielin määrin muitakin nimiä, sillä onpa ratsastaja hyvin hieno ja haaveinen. Niin oli siis Rusko ruvennut Pegasoksi ja Kalle Apolloksi. Pegaso heittäytyi nyt ensiksi entisyyteen, ja Apollo nimitti itseään Homeroksi. He olivat korkealla maailman ylä-ilmoissa, melkein näkymättömissä maapallon asukkaille, mutta kuului Apollon ääni. Hänen työnsä on, näet, laulaminen. Niin lauloi Homero noita vanhoja muistoja Troiasta, Akilleyn kuolemaa ja hänen ystävänsä kulkua kotimaahan. Toinen kerta oli Apollolla nimenä Virgilio, ja silloin hän lauloi voitettujen Troialaisten muuttoretkestä muille maille. Sitten oli hän myöskin Ovidio ja lauloi merkillisistä muutoksista, joita hän nimitti metamorfoseiksi. Ja vieläpä oli hänen nimensä Cervanteskin, joka kertoeli kuvitetusta ritarista Don Quixote. Nämä kaikki asiat tunsikin laulaja paraiten itse, kuten arvaatten. Apollolla oli sitten vielä monta muutakin nimeä maailmassa. Toisinaan hän oli oivallinen, loistava laulaja, ja ihmiset kuultelivat ihastuksella hänen säveleitään. Toisinaan oli hän suuri narri ja Pegaso kovin laihana. Kerrankin oli Apollo Goethe nimeltään ja lauloi silloin jylhiä viisauden virsiä. Kerran Aleksis Kivi, ja kyynelsilmin itse ihastutti hän silloin isänmaansa kansan, Pegason ollessa välin juhlallisena, välin hulivilinä.

Mutta on jo aika lopettaa satuni. Lisään vain vielä, että Pegaso joskus oli aika pelkuri, sillä vaarallistahan oli tuolla ylii-ilmoissa lennellä. Silloin pelkäsi Apollokin ja kätkeytyi aina johonkin valenimeen, ollen n.s. pseudonymona, mikä onkin viisahinta kun kovasti pelkää. Välistä oli niinkin, että Apollo ainoastaan luuli olevansa suuri laulaja, niinkuin ennen Don Quixote oli itseänsä suureksi sankariksi luullut. Mutta silloin on aina parasta tulla takaisin todellisuuden maailmaan ja irtautua kuvituksesta. Niin kävi nyt kummallisen puuhevosemmekin. Apollo luuli viimein itseänsä Sammoksi, ja silloin tapahtui se onnellinen tapaus, että ratsastaja hevosineen päivineen, jotka molemmat, niinkuin Don Quixote ja Rosinante, olivat olemassa kovin kurjissa muodoissa, yht'äkkiä putosivat alas korkeista utu-ilmoistaan, että vingahti vain, ja Kalle, joka puuhevosensa kanssa oli niin monet muutokset ja vaiheet kestänyt, huomasi olevansa sängyssä, ja Rusko seisoi sen vieressä. Kaikki oli kuten ennenkin: pikku Kalle oli pikku Kalle, ja puuhevonen oli Rusko.

Ja niin loppuu satu kummallisesta puuhevosesta.

Joulu-enkeli.

Tähtikirkkahana jouluyönä Enkel' istui pilven reunalla. Kävi katse, kaunis, armahainen Hänen sinisistä silmistään.

Sinisilmäili hän ympärilleen: Koko enkelparvi taivahan Tuossa tuokiossa tanssiin riensi; Taivon valo kävi kirkkaammaks'.

Jos oil tuikkivassa tähtelässä Hetki surua ja vaivaa vain, Katos' enkelin se katsomalla, Ja jo riemueli taivas taas.

Mutta päällä maan ei kenkään nähnyt. Silmäilystä sulon enkelin, Nähnyt katsantons' ei kirkkautta. Tietty tääll' ei hänen olostaan.

Silloin autuaana, armahaisna Tuli joulu-ilta taivainen: Alas astui meidän maamme päälle Joulu-enkel' ylä-ilmoista.

Ihmiset jo kaikki ilostuivat Katsannosta kauniin enkelin. Kirkkahammaks' tämä katsehensa Ennen-entistä oil käynytkin.

Haihtuvatpa kaikki haikeamme, Enkel'-ehtoista kun katsomme, Hellähempuna hän hymyileepi, Luojaa luottavaisna rukoilee.

Jos et häntä havaitsevas' luule, Katso lasten lempikasvoja. Heidän kirkkahissa katseissansa Sai hän maallisen jo muotonsa.

Enkel'-ehtoisen mä kyllä huomaan. Huomaan, kuinka hempu hymyilee Lempiväisnä, lempeänä mulle Pikku Selman sinisilmistä.