HENKILÖT:

Siiri. Esteri. Rouva Kantomäki. Laina, hänen tyttärensä. Paulu. Jaakko. Antero.

Paikka: työläiskoti kaupungissa.

Ensimäinen näytös

Yksinkertaisesti sisustettu huone, perällä ovi, vasemmalla ikkuna, jonka luona pöytä; kukkia jalustalla; oikealla seinustalla sohvasänky ja nurkassa piironki.

Näytöksen alkaessa Siiri ja rouva Kantomäki istuvat pöydän luona kahvia juoden.

ROUVA KANTOMÄKI (laskien kupit kädestään pöydälle, kysyvästi).

Eikö? Vai ei?

SIIRI

Ei.

ROUVA KANTOMÄKI

Katsos tuota! Mikähän nyt on tullut?

SIIRI

Jaa, se on hyvin merkillistä: kuusi viikkoa jo, ett'ei ole ainoatakaan sanaa kirjoittanut, ei lähettänyt viestiä vähäisintä. Ennen ei edes tahtonut minun vastauksiani varrota.

ROUVA KANTOMÄKI

On tainnut poika tavata toisen, rakkaamman sinua. Kerranko niin käy!

SIIRI (laskien kupit kädestään pöydälle, harvakseen, miettivästi).

Onhan voinut tulla jokin onnettomuus, äkkinäinen matka kenties, tai niin poispäin. Mutta ei suinkaan sentään mitään onnettomuutta! En jaksa sellaista uskoa.

ROUVA KANTOMÄKI (merkitsevästi).

Kuka tietää, kuka tietää! Mutta matkat ei ainakaan suuresti kirjoittamista estä.

SIIRI

En voi ymmärtää! Olimme jo kihloissakin ja aina hyvässä sovussa. — Sanoo Esteri, että paras on unhoittaa pois ja etsiä uusi; mutta en voi unhoittaa Anteroa, aina häntä ikävöin. Viime aikoina olen muuttunut niin lapselliseksi ja samalla sentään entistäkin hiljaisemmaksi.

ROUVA KANTOMÄKI

Niinkö Esteri sanoo. Taitaa ollakin sillä tytöllä sulhoja vaikka viisi kerrallaan. — Mutta kuinkahan se sepän morsian voi tuolla posteljoonin puolella. Taitaa jo olla pikkusia.

SIIRI

Niin, ei ole yhtään näkynyt.

ROUVA KANTOMÄKI

Tuo tyttö höpsö, kun viitsii asua sellaisessa perheessä: lapset häijyjä ja akka itse ylpeä kuin riikinkukko. Paisui tavattomasti, kuin mies posteljooniksi pääsi, ei käy meilläkään enää koskaan, ennen useinkin pistäytyi. Vaan mitäs se! Mutta kun ei toissapäivänä päästänyt meidän lapsia heidän lasten kanssa leikkimään heille!

SIIRI

Eikö päästänyt? Mitä sanoi?

ROUVA KANTOMÄKI

Mitä se sanoi: Alkoi haukkua! (Kuiskien Siirille.) "Rouva" pelkää tarttumista. Niinkuin tiedät, kuoli meidän pikku Liisu äsken tulirokkoon ja tämä "rouva" luulee taudin tarttuvan meidän lapsista heidän tenavoihin, vaikkei meillä ole muut sairastaneet kuin pikku Liisu.

SIIRI hymyilee väkinäisesti.

ROUVA KANTOMÄKI (tarkoitetun äänekkäästi).

Eikä tauti tartu, ei rutto rupea ilman Jumalan sallimatta! (Kuiskaamalla.) Saahan se tuonne seinän ta'a kyllä kuullakin.

LAINA (tulee, kantaen kapaloitua lasta sylissään).

Äiti, Eero on kovin kipeä, sen on niskassa semmosia länttiä, kun Liisunkin oli.

ROUVA KANTOMÄKI (äreästi).

No mitäs sitä tänne raahaat, ihmisiin! Laita kehtoon ja anna nukkua.

LAINA (arasti).

Mutta kun se alkaa aina vaan itkeä — —

ROUVA KANTOMÄKI (tyrkkää Lainan ovesta ulos).

No ei sitä ihmisiin tarvitse tulla ruikuttamaan! (Käy istumaan.) Se on sellainen tallukka tuo Laina! Puhuu "läntistä". Ei suinkaan Eerossa nyt vaan tulirokkoa ole, niin vahva poika, kuin pääseekin.

SIIRI itsekseen.

Jos sentään tauti tarttuisikin.

ESTERI (tulee kiireesti).

Siiri! Siiri! Pian järjestämään huonetta, tulee poikia. (Järjestelee. Siiri auttaa.) Tuodaankin sulhasia ja pulskia!

ROUVA KANTOMÄKI (itsekseen, nauraen ilkeästi).

Hahhahhaa! Tuodaan sulhasia! Eiköhän vain unhoittune Ameriikan Anterokin. (Poistuu.)

ESTERI

Mitä tuokin täällä teki, vanha juoru?

SIIRI

Näki minut kahvihommissa ja ryhtyi tietysti juttusille. — Milloin sanoitkaan heidän tulevan?

ESTERI

En sanonut vielä mitään. Puoli kahdeksan tulevat tuonne ulos, lupasin käydä vastaan. Nyt se jo siinä aika onkin, taitaa miehet jo kadulla odotella. (Kääntää selkänsä Siiriin päin.) Katsopas, miten minun hiukseni ovat.

SIIRI

Vallan hyvin. Kyllä kelpaat.

ESTERI

Kyllä kelvannet sinäkin. Ja muista, että esiinnyt eduksesi. Se on se mustaviiksi, jonka kerrankin onnistuin pyydystää. Mutta tein sen sinun tähtesi ja tällä kertaa ymmärrätkin pitää kiinni. Itse pruhjustelen vanhaa Pauluani.

SIIRI (väkinäisesti nauraen).

Osaathan sinä. Vaan jos hän saa tietää, että olen kihloissa.

ESTERI

Ei hän saa sitä tietää ja mistäpä, herra nähköön! Rii'aa sinä vaan, äläkä entisten kihloja ajattele! (Hätäisesti.) Ja nyt on mentävä jo katsomaan ylkämiehiä. Tule sinä keittämään kahvia. (Käy ovelle.)

SIIRI

Kuule, kuule Esteri!

ESTERI

No mitä?

SIIRI

Et suinkaan sentään sitä tarkoita, että minun tulee Antero unhoittaa?

ESTERI (nauraen).

Sitä tietysti!

SIIRI

Mutta en minä voi sitä tehdä!

ESTERI (kuten edellä).

Ole voimatta sitte, vaan tiedät kyllä tämän illan suhteen, mikä on tarpeellista. (Menee.)

SIIRI

Voinhan koettaa olla iloinen, vaan Anteroa en unhoita. (Menee.)

ROUVA KANTOMÄKI (pistää urkkien päänsä ovesta).

Kas, ei täällä olekaan ketään.

(Sulkee oven. Hetkisen hiljaista.)

ESTERI (tulee edellä, jälessään kaksi miestä ja Siiri viimeisenä. Miehille).

Käykää istumaan, olkaa niin ystävällisiä.

PAULU

Kiitos, kiitos. Tuo ei erin rasittava ystävyyden osoitus olekaan! (Jaakolle.) Vai mitä sinä ajattelet?

JAAKKO (sivellen viiksiään, hymyillen).

Vähemmän rasittava! Minulle ilon lisäksi vielä suuri kunnia.

PAULU

Myöskin minulle.

JAAKKO

Et ole siis kyllästynyt?

PAULU

Kyllästynyt! Mitä vielä! (Katsahtaen Esteriin.) Monta kertaa hupaisemmalta tuntuu nyt tänne tullessani kuin silloin, koska se oli kerta ensimäinen. Ja silloinkaan ei se ollut aivan tavallista —

ESTERI (kevyesti lyöden Paulua).

Sinun tarpeettomat juttusi myös aina lisääntyvät.

PAULU (tarttuen Esteriä vyötäisiltä, vetäen syliinsä istumaan).

Ole vait, tyttö! Sinähän se juuri oletkin!

ESTERI

Mikä "se?"

PAULU

Hei se, se —

ESTERI

Se! — Niin, kait minäkin "se" olen.

PAULU

Mutta sinä olet juuri "se", johon en minä milloinkaan kyllästy, jos johonkin kyllästynen.

ESTERI (nauraen ja yrittäen pois).

Älä aina tuollaisia puhu! Päästä pois minut, päästä!

PAULU

Älä uskokaan, että päästän. — Jos hämähäkin kutomaan verkkoon tarttuu kärpänen, joka on kyllin voimakas voittamaan verkon turmion ja hämähäkin itsensäkin, niin tiedätkö, mitä se tekee: jääkö se vaan verkkoon kitumaan ja kuolemaan?

ESTERI

Ei suinkaan: se lentää pois.

PAULU

Eikä niin vaan lennäkään! Se kostaa hämähäkille, ja kukaties niinkin julmasti, että takerruttua tämän samaseen verkkoon. (Nauraa.) Tämä on vertaus, Esteri.

ESTERI

Kovin vaikea käsittää!

PAULU

Eikä mitään! Ajattele sinä nyt minua kärpäsenä.

SIIRI ja JAAKKO ovat kuin keskustelussa keskenään.

ESTERI (veitikkamaisesti).

Heipä hei! Ja minä olen sitte se hämähäkki! Vaan usko pois: hämähäkit ovat hyvin viisaita, ei niitä leikillä takerruteta omiin verkkoihin.

PAULU

Kyllä tyttöseni, ja lujasti!

(Vaitiolo.)

ESTERI

Päästäpäs sentään minut kahvia keittämään.

PAULU

Kenelle sinä kahvia keittäisit?

ESTERI

No, vaikkapa arvon vieraillemme!

PAULU

Ei, ei! Meille et käy kahvia keittämään. Eikös, Jaakko?

JAAKKO

Mitä sitte?

ESTERI (sukkelasti Jaakolle).

Eikö ole väärin Paululta tehdä minulle pahaa?

JAAKKO

On tietysti! Pahanteko on aina väärin.

ESTERI (Paululle).

Sinä kuulit! Jaakko ei ole sinun puolellasi.

PAULU

Pahuuksen veitikka! Jaakko, hän sekoitti koko asian. Tahdon vain kysyä sinulta, onko Esterin tarpeellista käydä meille kahvia keittelemään?

JAAKKO

Niinkö? No tietysti sanon, että ei!

PAULU

Siinä kuulit sinä. Ole alallasi vaan.

ESTERI (antaa jonkin merkin miesten huomaamatta Siirille).

SIIRI oivaltaen.

No, siis on käytävä minun.

(Ottaa kahvilaitteet pöydältä, poistuu.)

JAAKKO

Ei saa mennä!

PAULU

Voi miestä, kun päästää noin menemään!

JAAKKO

Mitä sille mahdoin, hyvä ystävä!

PAULU

Olisit kaapannut kiinni ja sanonut — —

ESTERI (äkkiä irtautuen, juosten ovelle).

Sinä lasket itse jo kaappaamasi! Voi miestä! (Katoo ovesta.)

JAAKKO (räjähtäen nauruun).

Siitä sait!

PAULU (nauraen).

Aika riivattuja! — Mies, sano pian miltä tuntuu.

JAAKKO

Olenpa, poloinen, pian osaveljesi orjuuden ikeen alla.

PAULU

Todellako?

JAAKKO

Todella ja täydelleen. Tulin aivan huomaamattani joutuneeksi enkelin pariin. Koko veikeä tyttö, täytyy sanoa.

PAULU (laskien kätensä Jaakon olalle).

Ja nauti, poika, tilaisuuden ollen enkelin seurasta.

JAAKKO

Koetetaan, koetetaan. Mitä mahtaa hän ajatella minusta?

ESTERI (tulee).

Siellä on ulkona tullut vesisade, hyvät ystävät.

PAULU

Ähää! Siinäkös sinä olet! Käy istumaan tähän toverin vierelle ja vastaa kysymykseensä.

ESTERI (istuu Jaakon vierelle).

Millä voin palvella?

JAAKKO (ihmetellen).

Minä en taas oikein käsitä tarkoitusta.

PAULU (Esterille).

Tahtoisi tietää mies neitonsa mieltä. Voisit sivumennen sinäkin vastata siihen.

ESTERI

Vai niin, niinkö vaan "neitonsa". Jos se on neito Jaakon, voipi itseä käskeä kuulusteluille.

PAULU

Kiusoittelet taasen! Ajatteles, Jaakko, jos olisit minun tilallani: tämä tyttö on aika villi!

ESTERI (naureskellen).

Kyllä onkin Jaakolla sen kesympi!

ROUVA KANTOMÄKI (tulee luikerrellen, viekkain kasvoin).

Kuka sitä nyt toivoisi ja uskoisi vesisadetta tähän vuoden aikaan! Mutta niin tulee vaan, että ropisee, roikuu. Herrojen ilma, koirien ilma! Vaan annas olla! (Nostaa lievettään.) Annas olla: tuossa on tallukas!

KAIKKI (nauravat).

ESTERI

Sekö on jalkaan sopivin vetää vesisateella?

ROUVA KANTOMÄKI

Ei erityisesti, vaan sitä tietä päästään pakkasiin.

ESTERI (Paululle).

Paulu, kuulitko! Pakkasiin!?

ROUVA KANTOMÄKI

Niin, nähkääs, se on sillä tavoin, että kun minä vaan pistän hyvillä ilmoilla tallukset jalkoihini, on pakkaset tiedossa.

PAULU (nauraen).

Sepä lystiä! Mutta miksi, herran nimessä, meitä sellaisiin saatatte: onko pakkaset vesisateita parempia?

ROUVA KANTOMÄKI (nauraen).

Mitä mä hulluttelen! Eihän ne ilmat talluksista riipu; vaan ei vesisade oikein ole paikalle osattu näin talvisaikaan. Suvelle lämpö, talvelle kylmä! Te nuoret tosin ette nykyisin vuoden ajoista paljo välitä. Toista silloin, kun minä nuori olin!

ESTERI

Kun te nuori olitte?

ROUVA KANTOMÄKI

Kun minä nuori olin: se oli suvi lemmen aika! Talvet pysyttiin totisempina, mutta annas olla, kun tuli kevät ja suvi sen jälestä! Silloin lempi lehdoissa voitoistaan iloitsi, karjateillä, heinäniityillä: joka paikassa se kulki, ei huoneissa viihtynyt ja tällaisina aikoina kaikkein vähemmin.

PAULU

Saanko sanoa matamille: mitäpä meille suvi on kaupunkilaisille? Sulotarten aika ei se erityisestikään ole! Ja huoneissa sen on oltava lemmen eli sydämissä ihmisten, jotka puolestaan oleilevat huoneissa. Nähkääs, me kaupunkilaiset —

ESTERI (keskeyttäen).

Mitä se nyt tuollainen! Mistä saikin rouva ajatuksen moista ruveta jauhamaan?

ROUVA KANTOMÄKI (nauraen).

Kyllähän minä vaan näen!

ESTERI

Mitä näette?

ROUVA KANTOMÄKI

Vai vielä kyselet, veikale!

PAULU

Kas niin, matami! (Esterille.) Tuleppas nyt tänne veikale.

ESTERI

Älä usko! (Poistuu.)

ROUVA KANTOMÄKI

Hulluja tyttöjä! Jättävät minut yksin poikainsa kanssa, vanhan villin! On minullakin omani! (Poistuu.)

JAAKKO

Mikä muija tuo nyt oikeastaan oli?

PAULU

Jokin juorumuija, mikä lienee.

JAAKKO

Näytti iloiselta: hänellä on omansa!

PAULU

Ja on mullakin omani!

JAAKKO

On. Ja vielä tänä iltana täytyy olla minullakin!

PAULU

Sopii yrittää, poikani.

JAAKKO

Totisesti. Ja sinun velvollisuutesi on auttaa, tunnethan hitauteni.

PAULU

Tunnen kyllä. Mutta luulen että se on pian tipotiessään. Usko pois, poikani.

JAAKKO

Poikani! Kovin oletkin minua kohtaan isällinen tänä iltana!

PAULU (leikillisesti).

Tunnen jotain vanhemman oikeutta tällä erää. Ja kenties tässä maailmassa isänä esiinnynkin ennen sinua.

JAAKKO

Ei, vaari hyvä, ei se ole sanottu!

PAULU

Mutta se on sanottu, että nuoren ilon on tänäiltana noustava, kohottava, ja se on sanottu, että siitä nautitaan, niinkuin voivat nauttia vain nuoret! Eikö niin?

JAAKKO

Totisesti! Niinkuin voivat nauttia nuoret! Ja lemmelle kiitos, joka huoneessakin viihtyy!

Esirippu.

Toinen näytös.

Huone sama, kuin edellisessä. Huonekalut hieman muuteltuina. Keskilattialla kehto, jossa ajatellaan lapsen olevan.

Näytösten väliä yksi vuosi.

SIIRI (matalalla jakkaralla kehdon ääressä istuen, sitä hiljalleen keinutellen laulaa):

Uinu, lapseni, nuku, nuku! Kukaan ei sitä sulta kiellä — — Äidin yllä on kuolinpuku, Äiti kohta on Tuonen tiellä.

Unten mailla ei mainen huoli paina raskahin nukkujata. — — Lapsi, kun sinun emos kuoli, jok' on vieronut maailmata.

Kuin käy sulle? Se mieron tuttu tiekö saapi sun kulkeakses'? — — Äidin yllä on kuolinnuttu, hyv' ois äitiä seuratakses.

ROUVA KANTOMÄKI (tulee kiireesti).

Siiri! Siiri!

SIIRI (jatkaa mitään huomaamatta).

Tuoni suurten on unten luoja. Kau'an valvoa äit' jo saikin! Mullan alla on tyynin suoja, sinne käymmehän kerran kaikin.

Sydän särjetty äidin, tuotu murhe musta sen valtijaksi. Sin' oot lohduksi äidin suotu lapsi, lahjaksi armahaksi.

ROUVA KANTOMÄKI (ovelle jääneenä. Itsekseen).

Miten kauniisti hän laulaa! Hän on oikea enkeli, kärsivä enkeli.

SIIRI (lauluaan jatkaen):

Korjoi Kuolema ison sulta, tauti äidin on viepä hautaan. Murheen laps' olet, lapsi kulta! Taivas, millä ma lastan' autan —

Kau'an, lapseni, uinu, nuku, Viel' on aikoa valvoakses! — — Äidin yllä on kuolinpuku, hyv' ois äitiä seuratakses —

(Painuu suutelemaan lasta kehdossa, huomaamatta Rouva Kantomäkeä.)

ROUVA KANTOMÄKI (hiipii hiljaa varovasti Siirin luo, koskettaen häntä kevyesti olalle).

Siiri.

SIIRI (hieman säpsähtäen, nostaa päätään).

Kah! Tekö.

ROUVA KANTOMÄKI

Niin, minäpä vain. Älä säikähdä.

SIIRI

Unhoitin aivan kokonaan kaikki.

ROUVA KANTOMÄKI

Kaikki, paitsi tuon. (Osoittaa kehtoon.)

SIIRI

Niin, paitsi sen. Olen niin sairas — — — Lapsi nukkuu hyvin ja se onkin onneni ainoa, sillä mikä minua auttaisi jos lapsi sairaloisesti valvoisi, itkisi — — Ja mikä lastani auttaa, kun kuolen minä. Minä kuolen kohta. Mikä lastani auttaa! (Itkee.)

ROUVA KANTOMÄKI (itsekseen).

Tyttö parka! Parasta lienee hänelle ilmaista ajatukseni, ehkä se edes hiukan voi tyynnyttää. (Ääneen.) Siiri, nyt on vihdoinkin se ruma asia selvinnyt. Posteljoonin rouva antoi anteeksi minulle kaikki.

SIIRI

Siis loppui sentään pitkä riitaisuus! Miten hauskaa, rouva Kantomäki.

ROUVA KANTOMÄKI

Hauskaa, hauskaa. Ja toivoinkin sitä jo siitä saakka, kun Eero poikani kuoli, vaan en saanut sisultani tehtyä sovintoa. Mutta kuullessani, kuinka äkkinäinen kuolema lopetti sinun sulhosi ja lapsesi isän elämän, sain sydämeeni niin omituisen tunnon, että kenenkään kanssa en tahdo olla vihoissa.

SIIRI (suutelee kehdossa lasta).

Isä rukkasi, lapsi!

ROUVA KANTOMÄKI

Sinä suret niin syvästi. — Niin, kun hänen kuolemastaan kuulin ja ryhdyin ajattelemaan onnetonta kohtaloasi sain tuon omituisen tunnon. Sain sydämeeni kiihkeän ajatuksen, että voipihan kuolla oma mieheni samalla tavalla, — ja vaikk'ei samalla tavalla, tapaturmaisestikaan, olisi taudin, sairaudenkin jäljestä tullut kuolema miehelleni mitä onnettomimman kohtalon tuoja minulle ja laps'joukolleni.

SIIRI

Todella onneton! Mitä minun sen rinnalle asetettuna!

ROUVA KANTOMÄKI

Minä olen ollut niin paha —

SIIRI

Minulle äärettömän hyvä.

ROUVA KANTOMÄKI

Ja minulla on ollut kaikki hyvin, kaikki hyvin. Eikö ole väärin silloin olla vihoissa toisten ihmisten kanssa ja eikö ole velvollisuus auttaa toista voidessaan?

SIIRI

Tietysti on; vaan olenko itse tuota aina muistanut!

ROUVA KANTOMÄKI (vetää Siirin istumaan vierelleen sohvaan).

Siiri, sinun ei tarvitse enää ensinkään surra lapsesi kohtalosta jos korjaakin kuolema sinut. Minä ja mieheni olemme päättäneet ottaa hänet omaksi lapseksemme.

SIIRI (ihmetellen).

Omaksi lapseksenne!? Mutta teillähän on jo niin monta muutenkin.

ROUVA KANTOMÄKI

Ei liikoja. Pikku Liisun ja Eeron kuoleman jälkeen on ollut huomattava aukko perheessämme. Kun he elivät, ei ollut sanottavaa hätää, siis ei sitä synnyttäne sinunkaan pienoisesi.

SIIRI

Niin, hän kyllä on pienoinen nyt, vaan voi kasvaa isoksi ja silloin —

ROUVA KANTOMÄKI

Ei sitä ajatella!

SIIRI

Ja teille voi syntyä lapsia lisää — .

ROUVA KANTOMÄKI

Sitäkään ei ajatella!

SIIRI (iloisemmin).

Mikä onni, että löytyy edes jokunen, joka ajattelee ja säälienkin ajattelee! (Tarttuen rouva Kantomäkeä kädestä.) Niin kauniisti en kiittää osaa, kuin tarvitsisi. (Itkee.) Olette hyvä, rouva Kantomäki, vaikka onkin paljo pahaa teistä puhuttu ja itsekin ennen —

ROUVA KANTOMÄKI (keskeyttäen).

Kyllä on sopinutkin, voi, on sopinut. Kuinka paljo pahaa ja rumaa posteljoonin rouvastakin puhuin! Hän on ollut hyvä ja on ollut oikeassa alunpitäen. Minun lapseni kaikki sairastivat ja kaksi kuoli; hänen sitävastoin säilyivät aivan terveinä.

SIIRI

Ottakaa vastaan minun sydämelliset kiitokseni. (Käy kehdon luo.) Lapseni, nyt voi äiti sinun tähtesi kuolla rauhallisemmin. Mutta särjettyä sydäntä ei voida luullakseni ehjäksi tehdä ja rikkinäisellä sydämellä on kuolemakin raskasta —

ROUVA KANTOMÄKI

Siiri, etköhän sentään ajattele liiaksi kuolemaa?

SIIRI

En tietääkseni. Se on vieraakseni käynyt ja se minut korjaa. Vain lapsi on ollut iloni suuren suruni rinnalla.

ROUVA KANTOMÄKI

Nyt voit olla huoleton.

SIIRI

Voinen kaiketi, vaan täytyy minun kuitenkin häntä ajatella. Niin, minun täytyy, sillä hän on ainoa mitä minulta maailmaan arvokasta jää. Jospa vielä kuoltuanikin voisin häntä ajatella!

LAINA (pistäen päänsä ovesta).

Äiti, täällä on yksi herra.

ROUVA KANTOMÄKI

Vai niin. Kukahan sitte!? (Menee.)

SIIRI (kehtoa liikutellen laulaa).

Kau'an, lapsonen uinu, nuku, viel'on aikoa valvoakses', Äidin yllä on kuolinpuku, — hyv' ois äitiä seuratakses'.

(Painaen päänsä käsien varaan, kasvot peitettynä, sanojen välillä nyyhkien.) Ah, miksi onkin kaiken pitänyt muuttua näin onnettomaksi? — Miksi kuoli isä lapseltani, ja miksi minä koskaan häntä kohtasinkaan! Tuhat kertaa onnellisempi olisin, jos sitä iltaa ja yötä, yhtä ja ainoata, ei olisi ollut ollenkaan! Eihän minulla sen kaipuuta ollut, en mitään halunnut. Olisi kenties oman yksinäisyyteni tunto, Anteron ikävöiminenkin, pian hävinnyt.

Anteron ikävöiminen! Niin, häntä ikävöin ja nyt taasen entistä enemmän. Aina muistan! — Onko kuollut hän? En tiedä. Jos elää, missä kulkenee? En tiedä. Ja mitäpä, jos tietäisinkin! En ole hänelle enää mitään: toisesta miehestä on lapseni syntynyt, olen kuin vaimo toisen miehen. Jos hän, Antero, eteeni ilmestyisi, mitä tekisin? Pelästyisinkö? Pakenisinko? Ei. Minä sanoisin, lasta osoittaen: "tämä on toisen, vaan minä olen sinun ja aina olen ajatellut sinua".

Noin sanoisin, hellyttäisin, saisin onneni, palaisi murheiden murtama terveyteni — — —

Ah, niin — — (Itkee, kasvot peitettynä.)

ROUVA KANTOMÄKI (tulee, jälessään Antero, hienosti, ulkomaalaiseen tapaan puettu nuorimies.)

Muistakaa olla häntä pahoin säikyttämättä! (Käy Siirin luo.) Siiriseni, sinulle on täällä vieraita.

SIIRI (havahtuen).

Minulle? (Suuresti hämmästyen Anteron huomattuaan.) Mitä, miten — — — Sinäkö, Antero?

ANTERO (kylmästi).

Minä.

SIIRI

Sinä todellakin! Mutta mistä tuohon noin nyt ilmestyit? (Tarjoaa kätensä.)

ANTERO (Siirin käteen tarttuen).

Terve! — Niin, tulinpahan vain, kuten muutkin takaa valtamerien. (Kehtoon silmäillen.) Kenen se on siellä?

SIIRI (tuskallisesti.) Minun.

ANTERO

Sinun tietysti, vaan toisen myös, ja sitä juuri tahdoin kysyä.

ROUVA KANTOMÄKI (itsekseen).

Paras siirtyä pois. Mitä tästä syntynee. (Menee.)

SIIRI

Tahdotko sen todella tietää?

ANTERO

En tahdo, kysyin vain!

SIIRI

Voi, miten vihastuneelta näytät! Kuule, hän on kuollut, mullalla peitetty. Minä en häntä rakastanut.

ANTERO

Et rakastanut!! (Osoittaa kehtoon.) Entä mitä luulet tämän minulle puhuvan, todistavan?

SIIRI

Erehdys, erehdys! Ilkeä viekoittelu! — Antero, katso minua.

ANTERO

Katson. (Yhä kylmemmin.) Näen sinussa toisen vaimon, kalpean, itkulle tutun.

SIIRI (tuskallisesti huudahtaen).

Kuinka kylmä sinä oletkin! Senkö vain näet, et mitään muuta?

ANTERO

En, jos tuolla sanalla "muuta" tarkoitat samaa, kuin minäkin. En näe kerran lempimääni Siiriä sinussa: kihlaamaani, puhtaasti rakastamaani. Toinen olet katsella, toinen tuntea.

SIIRI

Ei, ei, ei niin! Jos tahtoisit tuntea, saman tapaisit.

ANTERO

Mahdotonta!

SIIRI

Et usko? — Toisen lasta olen sydämeni alla kantanut, toisen lasta tuudin ja rakastan, mutta, Antero, sydämeni on aina kuulunut sinulle.

ANTERO (katkerasti nauraen).

Kylläpä osaat ladella, kun olisi vaan minussa uskojata!

SIIRI

Usko minua: niin se on. Miksi lakkasit minulle kirjoittamasta?

ANTERO

Se ei kuulu tähän. Toisiamme lupasimme aina rakastaa mistään huolimatta.

SIIRI

Minä olen rakastanut!

ANTERO

Valhettelet! (Käy ovelle.)

SIIRI (peittäen kasvonsa).

Antero! Antero! Usko minua, auta minua, auta minua, auta —

ANTERO (poistuu hiljaa, huomaamatta.)

SIIRI

Minua ja lasta! Lasta, joka on toisen, vaan minä olen sen äiti ja minä olen sinun! (Katselee ympärilleen.) Ah, Antero! Mihin jouduit? Poistuit, kuten tulitkin, runtelit särjettyä sydäntäni ja jätit minut yksin — — —

(Juoksee ovelle.)

ROUVA KANTOMÄKI (tulee, hätäisesti).

No, mikä sinun nyt tuli, lapseni?

SIIRI (tuskaisesti).

Voi minua! Tuli hän ja poistui taasen! Miksi tulikin: vainko siksi, että sekään ei puuttuisi — — Tämä on loppu; tämä täyttää määrän ja täyttää kukkuroilleen. (Käy kehdon luo.) Pienoiseni! Me olemme aivan orpoja. Se, joka on saattanut sinut maailmaan, on kuolleena, se, joka minut hänen kauttaan äidiksi johti, hän on minut yksin heittänyt murheisiini. Niin, Esteri Esteri! — Ja vihdoin hän, jolle minä olen rakkautta palavinta kantanut, kiihkeimmät ajatukseni lemmen tuntein tuuditellut, hänkin on kuollut! Hän on kuollut, kylmennyt minulle — —

Orpo raukat. Ja sinä jäät yksin, jäät vielä äidittäkin tänne! Pienoiseni! Lapseni! (Ikäänkuin saatelisi lasta kehdossa, horjahtaa maahan makaamaan.) Antero! Antero!

ROUVA KANTOMÄKI (Siiriä kosketellen).

Siiri, Siiri! — Herra Jumala! Hän tuntuu aivan tunnottomalta. Voi minua, voi näitä päiviä! Mitä minun nyt pitää tekemän? (Pudistellen Siiriä.) Hän on kuollut; hän ei enää pitemmälle ole jaksanut kovaa kohtaloansa kestää. Ja hänen pienoisensa. (Hyväilee lasta kehdossa.) Orpo raukka! Voi kuitenkin onnetonta osaasi! Voi maailmaa pahennusten tähden ja voi niitä joiden kautta pahennus tulee!

Esirippu.