TOINEN NÄYTÖS.

Vapaa seutu samoinkuin edellisessä näytöksessä.

Ensimäinen kohtaus.

Phaon (tulee).

PHAON Tääll' on mun hyvä! Ilot pitojen ja symbaalien melu, huiluin äänet ja hillittömän riemun purkaukset ei saavu näiden puiden alle, jotka kuin häiriötä kantaakseen vain kuiskaa ja yksinäiseen mietiskelyyn kutsuu.

Kuink' olenkaan ma siitä muuttunut, kun jätin isän kodin, juoksijani Olympiata kohti ohjaten? Voin ennen riemun vallitessakin miel'alain sekavien johtolangat ma silmää terästäen selvittää, siks kunnes tietoisuuteeni ne sain ma; mut niinkuin heltehinen kesäyö, yht'aikaa suloinen ja rasittava, nyt raskas sumu painaa mieltäni, jot' ajatusten ristisalamat vain hetkeks valaisee ja taasen sammuu niin oikullisna, tuskaa rintaan tuottain. Kuin huntu peittää menneen elämäni ja tuskin eilistä ma enää muistan tai hetkeä, mi juuri ohi kiiti. Ma kysyn itseltäni: sinäkö Olympiassa vierellänsä seisoit? Sa hänen rinnallansa kunniassa? Sun nimesikö kantoi kansan riemu yht'aikaa hänen kanssaan pilvihin? Niin oli, tiedän, mutta vaivoin uskon! Kuin poloinen on ihmisolento, kun se, mit' ylintä hän toivoo, hänet, kun toteen käy se, uneen uuvuttaa! Kun hänt' en vielä nähnyt, kuvansa kun mielikuvissa vain piirtelin kuin sumuun harmajaan, kuin näyttikään niin helpolt' yhden katseensakin tähden tai sanansa, jo henkens' uhrata; ja nyt, kun hän on mun, mun omani, kun toiveet kultaperhosien tavoin jo leijuu kotelonsa jätettyään, nyt vielä kysyn, mietin, epäröin! Ah! täällä unohdan ma itseni ja hänet, vanhempani — Vanhempani! Nyt vastako ma teitä muistelen? Mun teistäni te ette mitään tiedä. Te ehkä kuolemaani itkette jo tai ehk' on huhu teille kertonut, ett' ompi poika, jonka rakastamaan Olympiahan ette lähettäneet vaan kisaan, Sapphon sylissä — Ah, häntä ken loukata voi? Naisten kruunua! Saa sappeansa purkaa kateus, ma puollan häntä maailmata vastaan! Ja isänikin, kun hän näkee hänet, hän mielellänsä jättää epäilyksen, min rintahansa saanut julkeain on sitransoittajattarien näky. (Ajatuksiin vaipuen.) Ken lähestyy? Ah, joukko meluisa. Niin inhottavaa! — Pois! — Mut minne? — Tänne!

(Menee luolaan).

Toinen kohtaus.

Eucharis. Melitta. Orjattaria kantaen kukkia ja seppeleitä.

EUCHARIS (huutaen) Hoi tytöt! Tänne tuokaa kukkia te koko kasa. Talo koristakaa ja piha, pylväät, ovet, kynnykset, ja kukkalaittehetkin somistakaa! Nyt kasvi viereen kasvin, sillä tänään nyt viettää valtijatar juhlaa lemmen!

TYTÖT (näyttäen kukkasiaan) Kas tässä!

(He alkavat ripustaa pylväihin ja puihin seppeleitä ja kukkakiehkuroita).

EUCHARIS Hyvä! Hyvä! Mutta sa, Melitta, miss' on sun kukkas, tyttö?

MELITTA (katsellen tyhjiä käsiään) Minunko?

EUCHARIS Niin sinun! Mutta katsos uneksijaa! Sa yksin tyhjin käsin tuletko?

MELITTA Ma tahdon noutaa.

EUCHARIS. Tahdon noutaa, sanoo, mut liikahda ei silti paikaltaan. Sa sano, pieni teeskentelijä, mik' on sun? Mitä tapahtui, kun puolees niin katsoi pöydäss' usein valtijatar ja viekkain silmin sinut löydettyään taas pilkallisna silmät alas loi. Jok' kerta näin sun silloin punastuvan ja kiusalliseen hämmennykseen joutuin sun vanhan tutun toimes unohtavan. Ja kun hän suuren maljan ojentaa sun käski kaunihille vieraallemme ja arasti kun huulillesi veit sen, niin huusi äkkiä hän: silmät alas! ja puolet suuren maljan sisällöstä sa silloin permannolle vuodatit. Mut silloin Sappho nauroi. Mitä tuo kaikk' oli? Tunnustaa sun täytyy, tyttö!

MELITTA. Sa laske minut!

EUCHARIS Ah, en ensinkään. Pää pystyyn vain ja kaikki tunnusta! Ah, kyynelenkö silmissäsi nään ma? Sa poloinen. En enempää ma kysy. Mut elä itke! Vielä jos sit' teet, ma tulen pahoilleni. Ällös itke. Jo lopussako kukat? — Tulkaa sitten. Me uudet noutakaamme. — Tänne istu. Viel' ompi ruusuja, sa seppel sido ja ahkeroi, mut älä itke, lapsi.

(Lähtee tyttöjen kanssa).

Kolmas kohtaus.

Melitta yksin.

(Istuutuu ruohopenkerelle ja alkaa sitoa seppeliä. Hetken kuluttua puistaa hän tuskallisesti päätään ja laskee alotetun seppelen viereensä.)

MELITTA. Ei käy tää. — Ah, mun pääni halkeaa ja sydän myrskyää mun rinnassani.

Saan täällä hyljättynä istua; niin kaukana on koti vanhempaini ja orjankahleet painaa kättäni, min heidän, omaisteni puoleen nostan. Voi minua, ma hyljättynä istun, ei kukaan nää, ei kuule minua!

Nään kyynelin ma, kuinka toiset painaa saa rinnan vasten rintaa ystävän, mut mulle tääll' ei syki ykskään sydän ja kaukana on ystäväni täältä. Nään isäin ympärillä lasten leikin nään hyväilevän lasten isiänsä; mun isäni on merten takana, ei saa hän tervehdystäin, suudelmaani. Myös täällä tavallaan mua lempivät he ja usein heiltä hellän sanan saan ma, mut rakkautt' ei se, vain sääliä, mi suopi hyvää itse orjallekin, ja suu, jok' ensin imarteli, kohta on täynnä katkerata ivaa, pilkkaa.

He saavat lempiä ja vihata ja mitä sydän tuntee, lausuvat he, heill' ovat kullat, purppurat ja korut ja heihin ihmetellen kääntyy katse, mut nurkassa on orjattaren paikka ei häntä kohtaa katse, kysymys, ei silmä, ajatus, ei toivomus!

Te jumalat, jotk' usein kuullehet mua ootte, runsain käsin antakaa, mit' teiltä nöyrästi ma pyydän nyt, oi olkaa armolliset tällä kertaa! Te viekää minut omaisteni luo, ma jotta uskollista rintaa vasten mun pääni polttavan nyt painaa voisin. Te viekää omaisteni luo, tai ottakaa, ah, luoksenne! — niin teidän luoksenne!

Neljäs kohtaus.

Phaon. Melitta.

Phaon (joka Melittan yksinpuhelun aikana on ilmestynyt luolan suuhun, mutta vetäytynyt taas piiloon, astuu nyt esiin ja laskee takaapäin kätensä Melittan olkapäälle).

PHAON Niin nuori ja niin surullinen, tyttö?

MELITTA Ah!

PHAON Kuulin jumalilta rukoilevan sun rintaa ystävän. Se ompi tässä. Mun sitoo sinuun sama tuska, veri, ja surevat on aina sukua. Ma myöskin kaipaan vanhempiani, ja kotimaahan palaa mieli mulla. Me liittykäämme, jotta toisen tuska ois balsamiksi toisen sydämelle. Sa vaikenet? — Viel' epäiletkö, tyttö? Sa ylös silmää! Hyvääs tarkoitan. (Hän nostaa leuasta tytön päätä.) Kas, sama pieni juomanlaskija, jok' kasti permantoa juomillaan! Siks surullinen? Ah, tuo tapaus niin mua kuin Sapphoakin huvitti.

MELITTA (joka viime sanat kuullessaan on hiukan hätkähtänyt, nostaa nyt silmänsä ja katsoo Phaoniin, sitten nousee hän ja tahtoo lähteä).

PHAON Sua loukata en tahdo, lapseni. Noin vakaakatseinen tuo tyyni silmä? Sun täytyy mulle kaikki kertoa! Jo pöydässä ma sinut huomasin; sun neitseellinen sulos seurassa niin lempeästi loisti melun läpi. Ken oot? Ja mikä pidättää sua täällä? Et ollut pöydässä, sa palvelit, ja orjattarien ma huomasin sua toveriksi kutsuvan —

MELITTA Sit' oonkin!

(Kääntyy ja tahtoo lähteä).

PHAON (pidättäen häntä) Ei vielä!

MELITTA Mitä orjattarelta sa tahdot, herra? Vertaistansa hänen suo etsiä — (Kyynelet tukahduttavat hänen äänensä) Oi minut luoksenne te ottakaatte, jumalat!

PHAON (käyden häneen kiinni) Ah kuinka sa vapiset. Sa mieles kohota. Vain kädet sitoa voi orjankahle ei mieltä vapaan voi se orjuuttaa! Oo rauhassa, on Sappho lempeä, ma sanon sanan, ilman lunnaita hän antaa sinut taasen omaisilles.

(Melitta puistaa ääneti päätään).

PHAON Mua usko, hän sen tekee. Taikka onko sun palavainen kaipuus kotimaahan, jok' äsken sinut valtas, nyt jo poissa?

MELITTA Ah, sano ensin, miss' on kotimaani!

PHAON Et tunne sitä?

MELITTA Varhain lapsuudessain sen suojasta oon pois ma riistetty. Sen kukkaset ja laaksot muistossain on vielä, nimensä on unhoittunut. Sen luulen päivännousun puolla olleen, niin oli kaikki siellä valoisaa.

PHAON Se kaukanako lie?

MELITTA. Ah, kaukana! Siell' oli ympärilläin toiset puut, ja toiset kukat siellä tuoksuivat, sen taivaall' oli tähdet kaunihimmat ja lempeämpi ihmisien mieli. Ma monen lapsen kesken siellä elin ja vanhus valkokiharainen, ah, hänt' isäks kutsuin, hyväeli mua; myös toinen mies, niin kaunis, lempeä ja ruskotukka — sinun näköisesi —

PHAON Sa vaikenet? Tuo mies?

MELITTA. Hän minua —

PHAON myös hyväeli, niinkö?

(Tarttuen tytön käteen)

MELITTA (hiljaa) Olin lapsi.

PHAON. Ma tiedän! Rakas, kaunis, kiltti lapsi! (Jättäen hänen kätensä:) Mut edelleen!

MELITTA Niin meni kaikki hyvin. Mut kerran yöllä huutoon heräsin, jok' kaikui hurjana mun ympärilläin. Niin tuli hoitajatar, tempas minut ja kantoi ulos kamalahan yöhön. Näin talojen ma palavan, ma näin kuin ottelivat miehet, pakenivat ja kaatuivat; niin yksi verihurtta mua lähestyi ja tempas minut, sitten ma kuulin sadatusta, huutoa ja taiston melskettä; kun jällehen ma kaikest' toinnuin, olin laivassa, jok' kiiti tummain syvänteiden yli. Ma ympärillä muiden tyttöin, lasten näin itkevän, mut mitä kauemmaksi niin tultiin, harvenivat rivinsä. Mont' yötä, päivää kuljettihin niin, ehk' kuukausia. Viimein yksin olin ma noiden hurjain miesten keskellä. Niin saavuttihin rantaan Lesboksen, ma vietiin maihin. Sappho näki mun ja tarjos lunnaat ja ma olin hänen.

PHAON Sun onko Sapphon luona paha ollut?

MELITTA Ah ei! Hän ystävällisesti vastaan mun otti, kuivasi mun kyyneleeni, mua hoiti, opetteli rakkaudella; vaikk' katkera ja pikainenkin joskus, on hyvä sentään Sappho, hellä, hyvä.

PHAON Mut isänmaatas et voi unhottaa?

MELITTA Ah, liian kohta sen jo unhoitin! Ma leikeissä ja talon toimissa niin harvoin omiani ajattelin. Vain tuskan, murheen mieltä painaessa mun sydämeeni hiipii kaipaus, ja muisto tuskan-suloisesti mulle taas menneen onnenajan paljastaa. Niin myöskin nyt. Mun oli mieli raskas, jok'ainut sana putos tuskaisesti kuin paljahille hermosyille, kun — mut nyt on hyvä taas, oon iloinen.

Sisältä kuuluu huuto: Melitta!

PHAON. Kuule!

MELITTA Kutsuvat. Ma menen.

(Jättää alotetun seppelen ja kukat).

PHAON Mit' ompi tässä sulla?

MELITTA Kukkia.

PHAON Ja kelle?

MELITTA Sinulle — ja Sappholle.

PHAON. Sa tänne jää!

MELITTA Mua huudetahan jo.

PHAON Noin synkin muodoin ällös luotain lähde! Sa näytä kukkas!

MELITTA Tässä.

PHAON (ottaen ruusun joukosta) Ota sa tuo ruusu (Pistää sen tytön rintaan) muistoks tästä hetkestä ja merkiks siitä, ettei kotona vain, vaan muuallakin ystäviä on.

(Melitta, joka hänen kosketuksestaan on säpsähtänyt, seisoo nyt korkeasti sykkivin povin, molemmat käsivarret riipuksissa, alaspainunein päin ja silmä yhteen kohtaan kiinnitettynä. Phaon on astunut muutamia askelia hänestä ja katsoo häntä kauempaa).

Sisältä huudetaan: Melitta!

MELITTA Huusitko?

PHAON Ma en, he tuolla.

MELITTA (keräten seppeleet, jotka ovat häneltä pudonneet) Ma tulen!

PHAON Niinkö tyly oot, Melitta? Ma enkö vastalahjaa ansainnut oo?

MELITTA Mit' antaa voin? Mit' olla mulla voisi?

PHAON Vain ylpeys ja turhuus kultaa jakaa; mut ystävyys ja lempi kukkasia. Täss' ompi kukkia —

MELITTA Niin nämä, joita nuo tytöt tuolla ovat poimineet ja tarkoitetut — ah, en ikinä!

PHAON Mut mitä sitten!

MELITTA Ah, kun ovatkin niin paljaiks pensahat nää ryöstäneet. (Silmäillen ympärilleen ruusupensastoon) Tuoll' oksalla on sentään vielä ruusu mut liian korkeall', en ulotu.

PHAON Ma autan.

MELITTA Ällös.

PHAON Helpolla en niin ma vaatimustain heitä.

MELITTA (nousten ruohopenkerelle) Tule sitten. Ma sulle oksan taivuttelen.

PHAON. Hyvä!

MELITTA (varpailleen kohoutuen ja taivuttaen oksaa, jonka äärimmäisessä päässä ruusu riippuu) Sa ulotutko?

PHAON (joka kiinnittämättä huomiota ruusuun on katsellut vain Melittaa) Viel' en.

MELITTA Mutta nyt! Oi, luisun alas, putoan.

PHAON Et toki. Ma pidätän.

(Oksa on ponnahtanut tytön käsistä, hän horjahtaa ja vajoaa Phaonin syliin, jonka tämä on pitänyt häntä kohden avoinna).

MELITTA Oi laske pois!

PHAON (pitäen tyttöä sylissään) Melitta!

MELITTA Voi minua! Sa päästä! — Ah!

PHAON. Melitta!

(Painaa äkkiä suudelman tytön huulille).

Viides kohtaus.

Sappho, yksinkertaisesti pukeutuneena, ilman seppeltä ja lyyraa. Edelliset.

SAPPHO (tullen näkyviin) Sua täytyy, ystäväni, etsiä? Ah, mitä näen?

MELITTA Kuule! Valtijatar!

PHAON Kuin? Täälläkö?

(Päästää tytön käsistään) (Vaitiolo)

SAPPHO Melitta!

MELITTA Herratar!

SAPPHO Mit' etsit täältä?

MELITTA Ma etsin kukkia.

SAPPHO Ja löysitkin!

MELITTA Nää ruusut —

SAPPHO — palavat sun huulillasi.

MELITTA — on liian korkealla.

SAPPHO Ehkä sentään ei kyllin. Mene!

MELITTA Tuleeko mun —

SAPPHO. Mene!

(Melitta poistuu).

Kuudes kohtaus.

Sappho. Phaon.

SAPPHO Phaon!

PHAON. Sappho!

SAPPHO Noussut liian varhain oot pöydästämme. Kaipasimme sua.

PHAON En maljaa, juhlan hälinää ma lemmi.

SAPPHO Et hälinää. Tuo on kuin moite.

PHAON Kuinka?

SAPPHO Ma olen varmaan rikkonut, kun oon ma tulojuhlan meluisaksi tehnyt.

PHAON En sitä tarkoittanut.

SAPPHO Täysi sydän myös etsiä voi juhlan melua, ett' yleisessä hälinässä yksin ja huomaamatta vois se iloita.

PHAON Niin!

SAPPHO Myöskin kunnon naapureille täytyi mun kiitollista mieltä osoittaa. He viinist' iloitsevat. Tiedät sen. Ei mikään juhla vasta häiritä saa rauhaa, jota lemmin kuten sinä.

PHAON. Sua kiitän.

SAPPHO Menet?

PHAON. Jos sa tahdot, jään.

SAPPHO. Oot herra menemään tai jäämään.

PHAON Suutuit?

SAPPHO (liikutettuna) Phaon?

PHAON Jotain tahdotko?

SAPPHO En mitään! — Mut sentään! (Itseänsä hilliten) Näin Melittan kanssa kuinka sa leikittelit.

PHAON Kenen kanssa? Ah, Melittan. Oikein. Entä sitten.

SAPPHO Hän on kaunis lapsukainen.

PHAON Kyllä.

SAPPHO. Mulle on rakkain palvelijoistani hän, niin, lapsistani, voisin sanoa, sill' lapsina oon heitä rakastanut. Vain siksi orjankahleita en ole ma päästänyt, ett'eivät ennen aikaa nuo kodittomat joutuis opettajan ja äidin huolenpidost' osattomiks. Oon siihen tottunut, ja monta naista myös Mytilenen porvaristoss' ompi, jotk' iloisesti muistain mainitsevat ett' ovat muinaista he Sapphon työtä.

PHAON Niin kaunista!

SAPPHO Mut kaikist' tytöistä, joit' onnen leikki luokseni on tuonut, ei mulle rakkaampaa kuin hän, Melitta, tuo tyttö tyynimieli, hiljainen. Ei henki korkea, ei suuret lahjat, ja taiteen harjotteluun avuton, — hänt' yli muiden sentään rakastin ma, häll' ompi nöyrä, vaatimaton mieli, häll' ompi hellä sydämellisyys, mi hitaana, kuin tyyni etana, yht'aikaa talo on ja asukas, ja pienimmästä melustakin valmis taas kuoreen vetäytymään pelokkaana ja herkin tuntosarvin tunnustellen se vierast' epäröiden koskettaa, mut lujaan imeytyy, kun imeytyy, ja kuollessa vain ottehensa jättää.

PHAON Ah, totta, kaunista!

SAPPHO En toivoisi, — suo anteeks, ystävä! En toivoisi, ett' oikku taikka leikki milloinkaan tuon tytön poveen toisi toiveita, jotk' eivät täyty, kiduttaisi vain. Hält' tahtoisin ma säästää kokemuksen, kuin täyttymätön kaipuu kuluttaa ja halveksittu lempi kalvaa mieltä. Mun ystäväni —

PHAON Kuinka sanoit?

SAPPHO Sinä et kuule mua.

PHAON Ma kuulin: lempi kalvaa.

SAPPHO Niin kalvaa! Ystäväni, mieles on nyt muissa. Tästä asiasta vielä me toiste puhukaamme!

PHAON Oikein! Toiste!

SAPPHO Nyt, hyvästi! On tapa mulla ollut nää hetket viettää Musain seurassa. Jos heitä nyt en tapaiskaan, niin sentään ma tiedän hiljaisuuden löytäväni, ja sitä tarvitsen. Jää hyvästi!

PHAON Sa menet?

SAPPHO Toivotko sa —?

PHAON Hyvästi!

SAPPHO (äkkiä kääntyen) Jää hyvästi!

(Poistuu luolan aukkoon).

Seitsemäs kohtaus.

Phaon yksin, sittenkun hän on hetken aikaa katsonut tylsästi eteensä.

PHAON Sa todellakin ootko —? (Katsoen ympärilleen) Hän on poissa! — Mit' tapahtunut on? Sit' tuskin tiedän. Oon sekaisin, on pääni tyhjä, raskas. (Katsoen ruohopengertä.) Täss' istui hän, tuo kukoistava lapsi, (Istuutuu ) ma tahdon lepoon tässä painaa pääni.

(Laskee väsyneenä päänsä kätensä varaan).