I (continued 2)

— Niin juuri. Ja "pikkuinen" aikoo tuossa paikassa mennä naimisiin. Martta, hän on niin hyvä, — aivan erinomainen. Kaikki pitävät hänestä. Ja hän pitää minusta ihan hurjasti. Tietäisit miten hän välistä katsoo minuun. Ja millä tavalla hän joskus tarttuu käteeni. Siinä on niin paljon hyvyyttä ja kunnioitusta ja rakastuneisuutta myöskin, että minä menen aivan hämilleni.

Kaija sai Martan istumaan läheiselle tuolille ja painoi samassa päänsä Martan syliin. — Martta, minä olen sellainen typerä pieni raukka. Minä tahdon perustaa kodin ja viettää häitä ja aina olla Olavin kanssa. Mutta minua pelottaa samalla niin hirveästi. — Martta, miksi ei saa poimia lapsiaan puusta, ottaa noin vain omakseen, viedä kotiinsa ja pitää hyvänä? Se on niin kauheata, ettei voi!

— Sinä pieni! — Martan käsi sipaisi odottamattoman pehmeästi Kaijan painunutta päätä. Hän tunsi tällä hetkellä vanhemmuutensa suureksi, niin vähäinen kuin ikäero olikin.

— Enhän voi sanoa, puheli hän harvakseen, äänessä omituinen vavahdus, — mutta uskon, että se, joka oikein rakastaa, ei lopultakaan tahtoisi poimia lapsiansa puusta. Se heikentäisi ja köyhdyttäisi elämän hellimpiä suhteita. Ajattele sitä, että kun ihminen oikein rakastaa toista niin, että tahtoo antaa kaikkensa hänelle, kantaa tuo rakkaus helmassaan uuden elämän mahdollisuuksia. Se on ylevää, tekivätpä ihmiset sen miten rumaksi tahansa. Siinä on suurta, sanatonta runoutta, ja se on sen löydettävissä, joka rakastaa … uhrautuvasti ja rohkeasti.

Kaija ei vastannut. Mutta kaksi pehmeänpyöreätä käsivartta kiertyi lujassa puristuksessa Martan kaulaan, ja ruskeankiharainen pää pitsimyssyssä, jonka poimuista lemmenkukat kurkistivat, painui Martan olalle.

Tuulenhenki toi samassa voimakkaan sireenintuoksun huoneeseen. Pesää hankkivien pikkulintujen sirinä kuului puutarhasta, ja etäisyydessä kukkui käki lukemattomia onnenvuosia elämää aloitteleville.

9.

Maija ja Kaija menivät Martan antaessa audienssia yhdessä sairashuoneeseen. Rovastin huulet vetäytyivät hellään, mutta kaihomieliseen hymyyn, kun Kaija Maijan esilletyöntämänä läheni hänen vuodettaan. Hän näki poimuista esiinkurkistavan lemmenkukan. Ohuesta, aukeasta kesäpuvusta kohosi kauniisti kaartuva kaula notkeana kuin nuoren joutsenen, ja lyhyet hihat, — jotka rovastin mielestä enemmän muistuttivat pikkulapsen paidanhihoja kuin aikuisen pukuosaa — lisäsivät käsivarsien pehmeätä pyöreyttä. Kevättä, kevättä oli kaikessa.

— Setä, tämä pikkuinen Kaijamme on yhtäkkiä tullut aikuiseksi — alkoi Maija tolalle auttavasti. Ja sitten piti Kaijan itsensä kertoa.

Olavi oli sattunut asumaan juuri samoissa portaissa kuin Kaija. Ja he tapasivat usein. Kaijan täytyi joskus portaita noustessaan laulahtaakin, ja Olavin täytyi siihen sattuessaan jäädä sitä kuuntelemaan. Joskus tuli puheltuakin, alussa harvemmin, sitten yhä useammin.

— Kaija, pieni Kaija, puheli rovasti sivellen Kaijan kättä. Tämä oli Selman nuorimmainen, hänelle uskottu lapsi. Paljon olisi voinut ja paljon pitänytkin sanoa tällaisena hetkenä, jo senkin johdosta, että nuoret tahtoivat pitää kiirettä, kun Olavin oli ruvettava asumaan vanhaa perintötaloa Uudellamaalla. Mutta rovasti ei saanut oikeastaan mitään sanotuksi. Hän tunsi itsensä omituisen voimattomaksi. Ensi kertaa eläessään hän tunsi välimatkan nuoren ihmislapsen ja itsensä välillä auttamattoman suureksi. He olivat kaksi samaan kouluun pantua. Mutta toinen suoritteli vasta sisäänpääsytutkintoaan, toisella oli jälellä vain muutama päivä koulussaolo-aikaa. Kuinka he voisivat käsittää toisiaan?

— Niin, niin, puheli rovasti, ja suuri rakkaus nousi hänen väsyneihin kasvoihinsa, — sellaista on elämä, Kaija. Toinen alkaa, toinen lopettaa. Ja me voimme oikeastaan hyvin vähän auttaa toisiamme. Jokaisen täytyy itse oppia läksynsä — elämässä niinkuin koulussa.

Maija joudutti Kaijaa lähtemään. Setää ei saanut väsyttää. Ja Maijan piti itsensäkin saada hetkinen osakseen.

Hän vetäisi matalan jakkaran vuoteen viereen ja asettui siihen. Käsi tarttui sedän käteen. Sillälailla istuivat he pitkän aikaa. Katse kysyi, toisen vastasi. Sanoja ei tarvittu.

— Minä en koskaan, en hetkeäkään ole katunut, sanoi Maija viimein.

Sairas nyökkäsi. Hän oli ymmärtänyt sen, eikä hän pyytänyt muuta. Mutta hän sai kuitenkin — pala palalta ja vähitellen. Kaikki Pentin kanssa eletyt vuodet kulkivat pitkän sarjan Maijan sisimmän läpi. Hän kertasi ja kertoi.

Ensimäiset vuodet olivat olleet koevuosia. He olivat kuin kaksi lasta, jotka opettelivat kulkemaan kapealla kaidepuulla. He opettelivat kukin erikseen, mutta sitten myöskin ojentamalla kättä toisilleen. Pian tuli siinä toiselle tehneeksi vahinkoa, kun itse horjui, mutta vähitellen he molemmat oppivat ja saivat tuntea käsikkäin kulkemisen iloa. Maijalla varsinkin oli ollut paljon oppimista. Hän oli tietämättään omistanut itselleen ahtaan ja kaavamaisen elämänkäsityksen. Hän oli kuvitellut, että jos ihmiset tahtovat kulkea Jumalan tiellä, muuttuvat he kutakuinkin toistensa kaltaisiksi. Tie on yksi, tahto yksi ja kaikki elämässä kulkee kuin valmiiksi viitottua latua pitkin. Mutta todellisuus oli oijaissut hänen käsitystään. Yhdyselämä Pentin kanssa oli avartanut ja syventänyt hänen elämänymmärtämystään. Ei saanut, ei elämästä eikä raamatusta, noin vain pinnalta itselleen kuorituksi valmiita ohjeita joka kohtaan. Ihminen tarvitsi elämää, ijäistä, alati uudistuvaa elämää itse elämän lähteestä, ei kaavoja, ei säännöksiä.

Ja miten paljon myöskin lasten kautta saadut kokemukset toivat tullessaan sekä kotiin että sydämeen! Paljon oli iloa, mutta paljon tuskaakin siinä mikä koski heitä. Joka kerralta, jolloin he sairastelivat tai osoittivat jonkunlaisia heikkouden oireita, syytti Pentti siitä entisyyttään. Lapset olivat hänen silmäteränsä. Ja ajatus, että he saisivat kärsiä isänsä tähden, vei hänet monesti epätoivon partaalle. Sellaisina hetkinä hän tarvitsi paljon hellyyttä, paljon rohkaisua.

— Entä äiti? — Sairas sanoi sen hiljaa ja hyväilevästi. Hän muisti kuolevan äidin hänelle tekemää testamenttia ja hän tunsi, että se vielä kerran velvoitti häntä.

— Hänen täytyy toivoa ja uskaltaa … molempien puolesta.

Joku raotti samassa varovaisesti ovea, mutta poistui kohta. Ovi oli jätetty raolleen ja salista alkoi kuulua laulua.

Sairas piteli yhä Maijan kättä omassaan. — Noinhan ne kilvan keräilevät minulle kaikkea hyvää … laulua, kukkia, rakkautta, rakkautta kaikessa. — Hän hymyili lempeätä hymyään.

"Rakkaus on valon lähde, suurin voima elämän", kuului salista.

Maijan kasvoista loisti syvä, sisäinen rauha, vaikka silmäluomia alkoi punoittaa kuin pidätetystä itkusta. — Setä, sanoi hän hiljaa. — Minä olen avioelämässäni saanut entistä syvemmän käsityksen siitä, millaista jumalallinen rakkaus on. Tekojemme seuraukset ovat usein niin raskaat, että meidän Kainin tavoin täytyy valittaa rangaistustamme liian raskaaksi. Elämä ei anna anteeksi. Elämä velkoo. Mutta setä, rakkaus on sittenkin kaikkea muuta suurempi. Missä on rakkautta, siellä on täyttä anteeksiantoa ja ehtymätöntä voimaa.

Puutarhasta loi mailleenmenevä päivä kultahohdettaan vastaisen seinän peiliin. Siitä heijastui se niihin molempiin, jotka nyt istuivat vaieten ja käsi kädessä. Salissa alkoi laulu uudelleen. Ääni oli Allin:

"Vaan noin sulorunsas rauha kuin järvikin heijastaa, se taisteluiden on tuoma, sit' ilmaiseksi ei saa."