ZADIG ELI SALLIMUS (continued 2)

Naiset palasivat Ogulin luo mitään löytämättä. Zadig esitytti itsensä hänelle ja lausui seuraavasti:

"Astukoon kuolematon terveys alas taivaasta huolehtimaan sinun elämästäsi! Olen lääkäri ja olen rientänyt luoksesi kuultuani huhun sinun sairaudestasi, tuoden mukanani ruusuvedessä keitetyn basiliskin. Se ei suinkaan merkitse sitä että aikoisin kanssasi naimisiin; pyydän sinua ainoastaan vapauttamaan tuon nuoren babylonilaisen orjattaren, jonka ostit joku päivä sitten; ja minä lupaan jäädä orjaksesi hänen sijastaan, jollei minun onnistu parantaa mahtavaa Ogul-herraa."

Ehdotus hyväksyttiin. Astarte matkusti Zadigin palvelijan kera Babyloniin, luvaten heti lähettää pikaviestin ilmoittamaan hänelle kaikesta siitä, mitä Babylonissa oli tapahtunut. Heidän jäähyväisensä olivat yhtä hellät kuin heidän jälleennäkemisensäkin oli ollut. Jälleentapaamisen, samoinkuin eronkin hetki ovat elämän kaksi tärkeintä käännekohtaa, kuten sanoo Zendin suuri kirja. Zadig rakasti kuningatarta niin syvästi kuin hän vannoikin, ja kuningatar rakasti Zadigia enemmän kuin rohkeni tunnustaakaan.

Sillä välin Zadig puhui Ogulille näin:

"Hyvä herra, minun basiliskiani et voi syödä; sen koko voiman täytyy tunkeutua sinuun ihohuokosista. Minä olen pannut sen pieneen, hyvin pulleaan ja hienolla nahalla peitettyyn nahkaleiliin, jota sinun nyt tulee kaikin voimin heittää menemään, samalla kun minä heitän sen sinulle joka kerta jälleen takaisin. Kun sen ohessa muutaman päivän noudatat ankaraa ruokajärjestystä, niin saatpa nähdä, mitä taitoni saa aikaan."

Ensimmäisenä päivänä Ogul oli aivan pakahtua ja luuli kuolevansa väsymyksestä. Toisena hän ei enää ollut yhtä väsynyt ja nukkuikin paremmin. Kahdeksan päivän perästä hän oli kaikin puolin yhtä voimakas, terve, kepeä ja iloinen kuin parhaina nuoruusvuosinaan.

"Sinä olet pelannut palloa ja ollut kohtuullinen", sanoi Zadig. "Tiedä siis, ettei ole olemassakaan mitään basiliskia; että ihminen voi aina hyvin, jos harrastaa kohtuullisuutta ja ruumiinliikuntoa, ja että taito sovittaa kohtuuttomuutta yhteen terveyden kanssa on yhtä perätön ja typerä taito kuin viisasten kivi, tähdistä ennustaminen ja maagien jumaluusoppi."

Ogulin ylilääkäri, joka näki, kuinka vaarallinen moinen mies oli lääketieteelle, liittyi Ogulin henkiapteekkariin, lähettääksensä Zadigin etsimään basiliskia toisesta maailmasta. Niinpä hän, tultuaan jo niin monesti rangaistuksi siitä että oli tehnyt hyvää, oli taas vähällä joutua surman suuhun, koska oli parantanut ylhäisen mässärin. Hänet kutsuttiin loistavalle aterialle. Toista ruokalajia tarjottaessa hänet oli myrkytettävä; mutta jo ensimmäisen aikana hän sai pikasanoman kauniilta Astartelta. Hän nousi nopeasti pöydästä ja lähti.

Kun kaunis nainen rakastaa sinua, sanoo suuri Zoroaster, niin selviydyt aina pulasta tässä maailmassa.

XIX Taistelut

Kuningatar oli otettu Babylonissa vastaan kaikella sillä ihastuksella, jota aina osotetaan kauniille ruhtinattarelle, joka on paljon kärsinyt. Babylon näytti taas rauhallisemmalta; Hyrkanian ruhtinas oli eräässä taistelussa saanut surmansa, ja voittoisat babylonilaiset julistivat nyt, että Astarten piti mennä naimisiin sen miehen kanssa, joka valittaisiin hallitsijaksi. Ei tahdottu, että maailman arvokkain valtapaikka, nimittäin Astarten miehen ja Babylonin kuninkaan asema, riippuisi juonista ja vehkeilystä. Sentähden vannottiin tunnustaa kuninkaaksi vain urhoollisin ja viisain mies.

Jonkin matkan päähän kaupungista laitettiin suuri kilparata, joka ympäröitiin muhkeasti koristetuilla katsojariveillä. Taistelijain tuli saapua sinne kaikenlaisilla aseilla varustettuina. Jokainen heistä sai katsojarivin takaa käytettäväkseen erillisen huoneen, jossa kukaan ei voinut häntä nähdä eikä tuntea. Kunkin tuli taistella neljä erää; niiden, jotka olivat kyllin onnellisia voittamaan neljä ritaria, tuli sitten taistella toisiansa vastaan, kunnes se, joka viimeisenä pysyi pystyssä kilparadalla, julistettaisiin kisojen voittajaksi.

Neljän päivän perästä hänen tuli palata samoissa varuksissa selvittämään maagien asettamia arvoituksia. Jollei tämä hänelle onnistunut, ei hän kelvannut kuninkaaksikaan, ja peitsentaittamisen täytyi alkaa uudelleen, kunnes löytyi mies, joka voittaisi molemmissa kilpailuissa; tahdottiin näet välttämättömästi saada kuninkaaksi kaikkein urhoollisin ja viisain mies.

Kuningatar oli koko tämä aika pidettävä tarkan valvonnan alaisena; hänen sallittiin ainoastaan hunnutettuna olla läsnä kisoissa, mutta hän ei saanut puhella kenenkään kilpailevan kanssa, jottei mikään puolueellisuus tai vääryys pääsisi vaikuttamaan tulokseen.

Tämän kaiken Astarte ilmoitti rakastetulleen, toivoen että Zadig hänen tähtensä osoittaisi enemmän miehuullisuutta ja nerokkuutta kuin kukaan muu. Zadig lähti matkaan ja rukoili Venusta vahvistamaan hänen urhoollisuuttaan ja teroittamaan hänen järkeään. Hän saapui Eufratin rannalle tuon suuren päivän aattona ja kirjoitutti tunnuslauseensa muiden taistelijain tunnuslauseiden joukkoon, salaten, kuten laki määräsi, kasvonsa ja nimensä. Sitten hän meni lepäämään siihen huoneeseen, jonka arpa oli hänelle osoittanut.

Hänen ystävänsä Kador, joka oli palannut Babyloniin, etsittyään häntä turhaan Egyptistä, antoi viedä hänen asuntoonsa täydellisen asevarustuksen, jonka kuningatar oli hänelle lähettänyt. Samoin hän kuningattaren puolesta lähetti Zadigille erittäin kauniin persialaisen ratsun. Zadig tunsi helposti Astarten näiden lahjojen antajaksi; hänen miehuutensa ja lempensä ammensivat niistä uusia voimia ja uusia toiveita.

Kilpapäivä valkeni. Kuningatar oli asettunut jalokivillä kaunistetun korukatoksen alle, ja katsojarivit olivat täynnä kaikensäätyisiä Babylonin ihmisiä. Taistelijat saapuivat paikalle. Jokainen heistä asetti tunnuslauseensa ylimaagin jalkoihin; niistä vedettiin arpaa, jolloin Zadigin tunnuslause jäi viimeiseksi.

Ensimmäinen kilpataistelija oli eräs hyvin rikas herra, nimeltä Itobad, sangen turhamainen, mutta arkanahkainen, perin kömpelö ja typerä. Hänen palvelijansa olivat uskotelleet hänelle, että juuri sellainen mies kuin hän olisi paras kuninkaaksi. Hän oli vastannut heille: "Todellakin, minunlaiseni miehen tulee hallita." — Niinpä hänet oli sitten puettukin sotisopaan päästä jalkoihin saakka: hänellä oli kultainen, vihreäksi emaljoitu haarniska, vihreä kypärintöyhtö ja vihreillä nauhoilla koristettu peitsi. Siitä tavasta, jolla Itobad ohjasi ratsuaan, huomattiin heti, ettei hän ollut se mies, jolle taivas oli määrännyt Babylonin valtikan. Ensimmäinen ritari, joka karkuutti häntä vastaan, heitti hänet satulasta; toinen kellisti hänet selälleen ratsun lautasille, molemmat koivet ilmassa ja kädet harallaan. Itobad nousi jälleen pystyyn, mutta niin surkean näköisenä, että koko amfiteatteri räjähti nauramaan. Kolmas ei katsonut maksavan vaivaa edes käyttää keihästään, vaan antoi hänen tehdä harhaiskun, tarttui hänen oikeaan koipeensa, pyöritti häntä puoleksi ympäri ja heitti hänet lopuksi hiekalle. Kisojen tallimestarit riensivät nauraen paikalle ja asettivat hänet jälleen satulaan. Neljäs taistelija tarttui häntä vasempaan koipeen ja pudotti hänet toiselle puolelle. Ivanaurun kaikuessa hänet vietiin huoneeseensa, jossa hänen lain mukaan täytyi viettää yö. Vaivalloisesti liikaten hän virkkoi: "Mikä sattuma sellaiselle miehelle kuin minä!"

Muut ritarit tekivät paremmin velvollisuutensa. Jotkut heistä voittivat kaksi taistelijaa peräkkäin; jopa eräät pääsivät kolmeenkin. Ainoastaan prinssi Otam voitti neljä.

Vihdoin tuli Zadigin vuoro. Hän pudotti satulasta kaikella mahdollisella soreudella neljä ritaria peräkkäin. Lopullinen voitto oli nyt ratkaistava Otamin ja Zadigin kesken. Edellisellä oli kultainen, sinisellä emaljoitu sotisopa ja samanvärinen kypärintöyhtö; Zadigin asevarustus oli valkea. Kaikki katsojat asettuivat joko sinisen tai valkoisen ritarin puolelle; kuningatar, jonka sydän sykki kiivaasti, rukoili hartaasti taivasta suomaan voiton valkoiselle värille.

Molemmat taistelijat tekivät hyökkäyksensä ja käännöksensä niin notkeasti, käyttelivät keihästään niin sulavasti ja istuivat satulassaan niin tanakasti, että kaikki, paitsi kuningatar, toivoivat, että Babylon saisi heistä kaksi kuningasta. Vihdoin, kun heidän ratsunsa jo olivat väsyksissä ja heidän peitsensä katkenneet, Zadig ryhtyi seuraavaan keinoon: hän ahdisti sinistä ritaria takaapäin, keikautti itsensä tämän ratsun lautasille, tarttui häneen vyötäisiltä, heitti hänet maahan, istahti hänen sijaansa satulaan ja karautti maassa viruvan Otamin ympäri. Koko katsojajoukko huusi silloin: "Voitto valkoiselle ritarille!"

Vimmastuneena karkasi Otam pystyyn ja veti miekkansa; myös Zadig hyppäsi alas ratsulta kalpa kädessä. Molemmat seisoivat nyt kisakentällä vastatusten ja alottivat uuden taistelun, jossa voima ja vikkelyys vuorotellen loistivat. Kypärien höyhentöyhdöt, käsivarsisuojusten naulat, panssarien renkaat lentelivät kauas ympäri tuhansien salamoivien iskujen irroittamina. He pistävät ja sivaltavat, vasemmalle ja oikealle, päähän ja rintaan. He väistävät ja hyökkäävät, kilvoittelevat ja ponnistelevat, aivan kiinni toisissaan; he kiemurtelevat kuin käärmeet ja karkaavat toistensa kimppuun kuin leijonat. Säkeniä säihkyy ympäri joka kerta kun he iskevät toisiaan. Vihdoin Zadig hetkiseksi jännittää kaiken mielenmalttirisa, pysähtyy, tekee nokkelan tempun, syöksyy Otamin kimppuun, kaataa hänet ja riisuu aseista, jolloin Otam huudahtaa:

"Oi valkoinen ritari! Sinut näkyy määrätyn Babylonin hallitsijaksi!"

Kuningattaren riemu oli rajaton. Lain määräysten mukaisesti vietiin sekä valkoinen että sininen ritari kumpikin huoneeseensa samoin kuin muutkin. Mykät pantiin heitä palvelemaan ja kantamaan heille ruokaa. Tietysti Zadigin palvelijana oli kuningattaren pieni mykkä. Vihdoin heidät jätettiin yksin nukkumaan huomisaamuun saakka, jolloin voittajan tuli esittää tunnuslauseensa ylimaagille verrattavaksi toisiinsa, siten ilmaistakseen itsensä.

Rakkaudestaan huolimatta Zadig nukkui heti raskaasti, koska oli kovin väsynyt. Sen sijaan Itobad, joka oli majoitettu hänen naapurikseen, ei lainkaan nukkunut. Hän nousi keskellä yötä, hiipi Zadigin huoneeseen, otti hänen valkoiset varuksensa tunnuslauseineen ja jätti sijaan oman vihreän asunsa. Päivän koitteessa hän ylpeänä astui ylimaagin eteen julistamaan, että juuri hän oli voittaja. Tosin se oli kaikille yllätys, mutta kun Zadig yhä nukkui, niin Itobad julistettiin voittajaksi. Hämmästyneenä ja epätoivo sydämessään Astarte palasi Babyloniin. Koko kilparata oli melkein tyhjä, kun Zadig vihdoin heräsi; hän etsi aseitaan, mutta löysi vain tuon vihreän sotisovan. Hänen täytyi pukeutua siihen, kun hänellä ei ollut mitään muitakaan vaatteita. Hämillään ja harmistuneena hän vihaisesti heitti sen ylleen ja poistui tässä asussa.

Kaikki ne, jotka vielä olivat amfiteatterissa ja kilparadalla, ottivat hänet ivanaurulla vastaan. Hänet ympäröitiin joka taholta, häntä naurettiin vasten naamaa. Milloinkaan ei kukaan ole kokenut nöyryyttävämpiä loukkauksia. Jo loppui häneltäkin kärsivällisyys; hän ajoi miekan iskuilla hajalleen tuon roskaväen, joka uskalsi häväistä häntä; mutta hän ei ollut selvillä siitä, mitä hänen tuli tehdä. Hän ei voinut tavata kuningatarta eikä vaatia takaisin hänen lähettämäänsä valkoista sotisopaa, ettei vain mitenkään saattaisi häntä väärään valoon. Siten hän samalla oli sekä syvän tuskan vallassa että täynnä raivoa ja rauhattomuutta.

Hän kuljeskeli pitkin Eufratin rantaa varmana siitä, että hänen onnentähtensä oli määrännyt hänet auttamattomasti onnettomuuteen, ja kävi ajatuksissaan läpi kaikki vastoinkäymisensä tuon naisen jutusta alkaen, joka kammosi silmäpuolia, aina sotisopansa kadottamiseen saakka.

"Se johtuu siitä", sanoi hän, "että heräsin liian myöhään. Jollen olisi maannut liian kauan, olisin nyt Babylonin kuningas ja Astarte olisi omani. Tiedot, hyveet ja urhoollisuus ovat olleet minulle yksinomaan onnettomuudeksi."

Hän alkoi jo napista kaitselmusta vastaan ja tunsi kiusausta uskoa, että julma sallimus vallitsi kaikkea, sortaen hyviä ja suosien vihreitä ritareja. Enemmän vielä pahoitti häntä se, että hänellä oli yllään tuo vihreä sotisopa, joka oli tuottanut hänelle niin paljon ivanaurua. Hän möikin sen eräälle kohtaamallensa kauppiaalle halvasta hinnasta ja sai tältä sijaan takin ja korkean lakin. Tässä asussa hän vaelsi pitkin Eufratin rantaa, täynnä epätoivoa ja syyttäen sydämessään kaitselmusta, joka alati vainosi häntä.

XX Erakko

Matkallaan hän kohtasi vanhan erakon, jonka valkea ja kunnianarvoisa parta ulottui vyötäisille asti. Kädessä hänellä oli kirja, jota hän tarkkaavasti luki. Zadig pysähtyi ja kumarsi hänelle syvään. Erakko tervehti häntä niin ylevin ja lempein elein, että Zadigia halutti keskustella hänen kanssaan. Hän kysyi häneltä, mitä kirjaa hän luki.

"Kohtalon kirjaa",[40] sanoi erakko. "Tahdotko tutustua siihen?"

Hän antoi kirjan Zadigin käsiin, mutta vaikka tämä taisikin useita kieliä, ei hän voinut saada siitä selville yhtään ainoaa kirjainta.

"Sinä näytät kovin huolestuneelta", sanoi hänelle tuo hyvä vanhus.

"Ah, onpa minulla siihen tarpeeksi syytä", virkkoi Zadig.

"Jos sallit minun seurata mukanasi", sanoi vanhus, "niin kenties voin olla sinulle hyödyksi. Olen jo ennenkin vuodattanut lohdutuksen tunteita onnettomien sieluun."

Zadig tunsi syvää kunnioitusta erakon kasvojen ilmettä, partaa ja kirjaa kohtaan. Keskustelun jatkuessa hän huomasi, että erakolla oli kaikesta tavattoman syvällinen tieto ja selvyys. Hän puhui sallimuksesta, oikeudesta, siveellisyydestä, korkeimmasta hyvästä, inhimillisestä heikkoudesta, hyveistä ja paheista niin elävällä ja sattuvalla kaunopuheisuudella, että Zadig tunsi vastustamattoman tenhon kahlehtivan itseänsä häneen. Hän rukoili hartaasti erakkoa pysymään hänen seurassaan, kunnes ennättäisivät palata Babyloniin.

"Pyydän sinulta samaa suosionosotusta", sanoi vanhus hänelle. "Vanno minulle Ormuzdin nimessä, ettet eroa minusta muutamaan päivään, mitä hyvänsä minä teenkin."

Zadig vannoi, ja he vaelsivat yhdessä edelleen.

Iltasella molemmat matkamiehet saapuivat erään komean linnan luo. Erakko pyysi vieraanvaraisuutta itselleen ja nuorelle seuralaiselleen. Ovenvartija, jota olisi voinut luulla suureksi herraksi, vei heidät halveksuvan armollisesti sisälle. Heidät esitettiin korkea-arvoiselle palvelijalle, joka näytteli heille isännän loistavat huoneet. Heidät sijoitettiin hänen pöytänsä alipäähän, linnanherran suvaitsematta luoda heihin silmäystäkään; kuitenkin heitä palveltiin kuten muitakin herkullisesti ja ylellisesti, vieläpä lopuksi ojennettiin heille pesuvettä kultaisessa, smaragdeilla ja rubiineilla koristellussa maljassa. Sitten heidät vietiin nukkumaan kauniiseen huoneeseen, ja seuraavana aamuna palvelija toi kummallekin heistä kultarahan, jonka jälkeen he saivat mennä.

"Linnan isäntä näyttää olevan ylevämielinen, joskin hieman ylpeä mies", sanoi Zadig tiellä. "Hän harjoittaa vieraanvaraisuutta jalolla tavalla."

Näin sanoessaan hän huomasi, että erakon vyöstä riippuva perin laaja taskun tapainen näytti kovin pingottuneelta ja pullistuneelta, ja hän näkikin siellä tuon jalokivillä koristellun kultamaljan, jonka erakko oli varastanut. Aluksi hän ei rohjennut mainita siitä mitään, mutta oli kuitenkin peräti ällistynyt.

Keskipäivällä erakko pysähtyi erään sangen pienen talon ovelle, jossa asui muudan rikas saituri. Hän pyysi vieraanvaraisuutta muutamiksi tunneiksi. Vanha, huonosti puettu palvelija otti hänet vastaan ynsein ilmein ja vei erakon ja Zadigin talliin, jossa heille tarjottiin muutamia mädäntyneitä oliiveja, huonoa leipää ja pahentunutta olutta. Erakko joi ja söi yhtä tyytyväisin ilmein kuin edellisenäkin päivänä. Sitten hän kääntyi tuon vanhan palvelijan puoleen, joka piti heitä silmällä nähdäkseen, varastaisivatko he jotakin; hän antoi hänelle nuo kaksi kultarahaa, jotka oli aamusella saanut, ja kiitti häntä hänen avuliaisuudestaan.

"Pyydän sinua", lisäsi hän, "esittämään minut herrallesi."

Ällistyneenä johti palvelija molemmat sisään.. "Jalo herra", sanoi erakko, "kaikesta siitä hyvyydestä, jota olet meille osoittanut, voin ainoastaan lausua nöyrimmät kiitokseni. Suvaitse kuitenkin ottaa vastaan tämä kultamalja heikkona kiitollisuuteni ilmaisuna."

Saituri oli vähällä kaatua selälleen. Erakko ei suonut hänelle aikaa tointua hämmästyksestään, vaan poistui mahdollisimman nopeasti nuoren matkatoverinsa kanssa.

"Arvoisa isä", sanoi Zadig, "mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsee? Te ette näy missään suhteessa olevan muiden ihmisten kaltainen. Te varastatte jalokivillä koristetun kultamaljan siltä herralta, joka otti teidät loistavasti vastaan, ja annatte sen saiturille, joka kohtelee teitä arvottomasti."

"Poikani", vastasi vanhus, "tuo komea herra, joka kestitsee vieraita pelkästä turhamaisuudesta, jotta he ihailisivat hänen rikkauksiaan, tulee varmasti viisaammaksi; saituri taas oppii harjoittamaan vieraanvaraisuutta. Älä hämmästy mistään, vaan seuraa minua."

Zadig ei vielä ollut selvillä siitä, oliko hän tekemisissä kaikista ihmisistä hulluimman vai viisaimman kanssa; mutta erakko puhui sellaisella ylemmyydellä, että Zadig, jota muutoinkin sitoi valansa, ei voinut pidättyä seuraamasta häntä.

Iltasella he saapuivat erääseen sievästi rakennettuun, joskin yksinkertaiseen taloon, jossa mikään ei osoittanut enemmän tuhlausta kuin saituruuttakaan. Sen isäntänä oli maailmasta pois vetäytynyt filosofi, joka rauhassaan harrasti vain viisautta ja hyvettä eikä kuitenkaan tuntenut ikävystymistä. Häntä oli haluttanut rakentaa itselleen tämä tyyssija, jossa hän otti vieraita vastaan hienosti ja kohteliaasti, mutta ilman mitään kerskailua. Hän tuli itse matkamiehiä vastaan ja vei heidät ensiksi mukavaan huoneeseen levähtämään. Vähän ajan kuluttua hän tuli kutsumaan heidät maukkaalle ja hyvin laitetulle aterialle, jonka aikana hän hienotunteisesti lausui mielipiteensä Babylonin äskeisistä vallankumouksista. Hän näytti vilpittömästi kiintyneen kuningattareen ja toivoi, että Zadig olisi esiintynyt kilparadalla kruunua tavoittelemassa.

"Mutta ihmiset eivät ansaitsekaan Zadigin kaltaista kuningasta", lisäsi hän.

Zadig punastui ja tunsi tuskiensa kasvavan kaksinkertaisiksi. Keskustelussa oltiin yksimielisiä siitä, että maailmassa eivät asiat aina käy viisainten mielen mukaan. Erakko väitti kumminkin, ettei tunneta kaitselmuksen teitä ja että ihmiset tekevät väärin tuomitessaan kokonaisuutta, josta he näkevät vain pienimmän osan.

Puheltiin intohimoista.

"Ah, kuinka tuhoisia ne ovat!" sanoi Zadig.

"Ne ovat tuulia, jotka pullistavat laivan purjeita", vastasi erakko. "Ne upottavat sen joskus, mutta ilman niitä se ei voisi purjehtia. Sappi tekee kiukkuiseksi ja sairaaksi, mutta ilman sappea ei ihminen voisi elää. Kaikki täällä alhaalla on vaarallista, mutta kaikki on samalla tarpeellista."

Puheltiin mielihyvästä, ja erakko todisteli, että se on jumalallinen lahja.

"Sillä", sanoi hän, "ihminen ei voi itselleen antaa enemmän tunteita kuin ajatuksiakaan; hän ottaa vastaan kaikki; tuska ja riemu tulevat hänelle muualta, kuten koko hänen olemuksensa."

Zadig ihmetteli, kuinka mies, joka oli menetellyt niin omituisesti, voi puhella niin järkevästi. Vihdoin isäntä, tuon yhtä opettavaisen kuin miellyttävän keskustelun perästä, vei molemmat vieraansa heidän huoneeseensa, kiittäen samalla taivasta siitä, että se oli lähettänyt hänen luokseen kaksi niin viisasta ja jaloa ihmistä. Hän tarjosi heille rahaa niin luontevalla ja hienolla tavalla, ettei se mitenkään voinut loukata. Erakko kieltäytyi ja sanoi, että heidän täytyi jättää hyvästit, koska he aikovat jatkaa matkaansa Babyloniin ennen päivän koittoa. Ero oli sydämellinen; varsinkin Zadig tunsi syvää kunnioitusta ja kiintymystä niin rakastettavaa miestä kohtaan.

Kun erakko ja hän olivat jääneet kahden huoneeseensa, puhelivat he vielä kauan ylistävästi isännästään. Päivän koittaessa vanhus herätti toverinsa sanoen:

"On aika lähteä; mutta tahdon sitä ennen, kaikkien vielä nukkuessa, jättää tälle miehelle todistuksen kunnioituksestani ja myötätunnostani."

Näin sanoen hän otti tulisoihdun ja pisti talon palamaan. Kauhistuneena alkoi Zadig huutaa ja tahtoi estää häntä niin hirveästä teosta. Mutta yliluonnollisin voimin veti erakko hänet mukaansa. Talo oli syttynyt tuleen, ja erakko, joka oli toverinsa kera ehtinyt jo verrattain kauaksi, katseli sen palamista vallan rauhallisesti.

"Jumalan kiitos!" hän sanoi. "Kohta on rakkaan isäntämme talo tuhkana perustuksesta harjahirteen saakka. Onnellinen mies hän on!"

Nämä sanat kuullessaan Zadigin olisi tehnyt mieli yht'aikaa räjähtää nauramaan, lausua herjaavia sanoja tuolle arvoisalle isälle, pieksää häntä ja paeta tiehensä. Kuitenkaan hän ei tehnyt mitään kaikesta tästä, vaan vastoin tahtoaankin, erakon ylivoimaisen mahdin edelleen kahlehtimana, seurasi tätä viimeiseen majapaikkaan.

Sen emäntänä oli eräs hyväsydäminen ja siveä leskivaimo, jolla oli luonaan nelitoista-vuotias, sangen miellyttävä veljenpoika, hänen ainoa toivonsa. Hän kestitsi vieraitaan niin hyvin kuin suinkin voi. Seuraavana aamuna hän käski veljenpoikansa saattamaan matkamiehiä eräälle sillalle saakka, joka, äskettäin särkyneenä, oli vaarallinen kulkea. Nuorukainen kiiruhti toimeliaana heidän edellään. Heidän saavuttuaan sillalle lausui erakko pojalle:

"Tule lähemmäksi, jotta voisin osoittaa kiitollisuuttani tädillesi."

Näin sanoen hän tarttui poikaa hiuksiin ja työnsi hänet jokeen. Poika syöksyi alas, näyttäytyi hetkisen veden pinnalla ja katosi sitten virran pyörteisiin.

"Voi sinua, hirviö, voi sinua, kauhistuttava konna!" huudahti Zadig.

"Sinä lupasit minulle enemmän kärsivällisyyttä", keskeytti erakko. "Tiedä siis, että sen talon raunioiden alta, jonka kaitselmus muutti tuhkaläjäksi, sen omistaja on löytänyt suunnattoman aarteen. Tiedä myös, että tuo poika, jonka kaitselmus on hukuttanut, olisi vuoden perästä murhannut tätinsä ja kahden vuoden perästä sinut."

"Kuka on sinulle sen sanonut, raakalainen?" huudahti Zadig. "Ja vaikkapa olisitkin lukenut kohtalonkirjastasi niin tapahtuvan, niin onko sinulle luvallista hukuttaa lapsi, joka ei sinulle ole tehnyt mitään pahaa?"

Vielä näin puhuessaan babylonilainen huomasi, ettei vanhuksella enää ollutkaan partaa, vaan että hänen kasvonsa olivat aivan nuortuneet. Hänen erakkopukunsa katosi pois; neljä kaunista siipeä peitti hänen majesteetillisen, valoa säteilevän ruumiinsa.

"Oi taivaan lähettiläs, jumalallinen enkeli!" huudahti Zadig heittäytyen maahan. "Oletko siis astunut alas empyreumista,[41] opettamaan heikolle kuolevaiselle, kuinka hänen on alistuttava taivaan ikuisiin määräyksiin?"

"Ihmiset", virkkoi enkeli Jesrad, "tuomitsevat kaikkea, tietämättä mitään. Sinä sentään olit kaikista ihmisistä se, joka ansaitsit enimmin valaistusta."

Zadig pyysi häneltä lupaa puhua, sanoen:

"Minä epäilen omaa itseäni, mutta rohkenenko pyytää sinua valaisemaan erästä epäilystäni? Eikö olisi ollut parempi parantaa tämä lapsi, tehdä hänestä kunnollinen ihminen, kuin hukuttaa hänet?"

Jesrad vastasi:

"Jos hänestä olisi tullut kelpo mies ja jos hän olisi saanut elää, niin olisi hänen kohtalonsa ollut, sekä hänen itsensä että sen naisen, jonka hän olisi nainut, ynnä sen pojan, jonka tämä olisi hänelle synnyttänyt, joutua salamurhan uhriksi."

"Mutta miksi?" sanoi Zadig. "Onko sitten välttämätöntä, että ollenkaan on rikoksia ja onnettomuutta ja että onnettomuudet kohtaavat juuri hyviä ihmisiä?"

"Ilkiöt", sanoi Jesrad, "ovat aina onnettomia. He ovat koettelemukseksi niille muutamille oikeamielisille, jotka elävät hajallaan maan päällä, eikä ole olemassa mitään pahaa, josta ei syntyisi jotakin hyvää."

"Mutta", sanoi Zadig, "jos olisikin olemassa ainoastaan hyvää eikä ollenkaan pahaa?"

"Silloin", vastasi Jesrad, "tämä maa olisi aivan toinen; tapausten sarja olisi viisauden toisin järjestämä, mutta tämä järjestys, joka silloin olisi täydellinen, ei voi esiintyä muualla kuin Korkeimman Olennon ikuisilla asuinsijoilla, joita paha ei voi lähestyä. Hän on luonut miljoonittain maailmoja, joista yksikään ei ole toisensa kaltainen. Tämä suunnaton erilaisuus on hänen suunnattoman valtansa tunnusmerkki. Ei ole olemassa kahta puunlehteä maan päällä eikä kahta palloa taivaan äärettömissä avaruuksissa, jotka olisivat samankaltaisia; ja kaikella sillä, mitä näet tällä pienellä atomilla, jolla olet syntynyt, täytyy olla määrätty paikkansa ja aikansa hänen muuttumattomien lakiensa mukaisesti, joka itseensä sisältää kaiken. Ihmiset ajattelevat, että se lapsi, joka äsken hukkui, putosi sattumalta veteen, ja että samanlainen sattuma poltti tuon talon poroksi; mutta ei ole olemassa mitään sattumaa. Kaikki on joko koettelemusta tai rangaistusta tai palkintoa tai huolenpitoa. Muisteleppa tuota kalastajaa, joka luuli olevansa maailman onnettomin ihminen. Ormuzd lähetti sinut muuttamaan hänen kohtaloaan. Heikko kuolevainen, lakkaa väittelemästä sitä vastaan, jota sinun tulee nöyrästi kunnioittaa!"

"Mutta", virkkoi Zadig...

Hänen sanoessaan "mutta" enkeli jo suuntasi lentonsa kymmenettä taivaanpiiriä kohti. Zadig rukoili polvillaan kaitselmusta ja alistui sen valtaan. Ilmojen korkeudesta huusi enkeli hänelle: "Mene Babyloniin!"

XXI Arvoitukset

Aivan poissa suunniltaan ja ikäänkuin ukkonen olisi iskenyt hänen viereensä Zadig umpimähkään jatkoi matkaansa. Hän saapui Babyloniin samana päivänä, jolloin ne, jotka olivat taistelleet kilparadalla, jo olivat kokoontuneet palatsin suureen eteiseen selvittämään ylimaagin heille asettamia arvoituksia ja vastaamaan hänen kysymyksiinsä. Kaikki ritarit, paitsi vihreä-asuinen, olivat saapuneet.

Zadigin näyttäytyessä kaupungin kaduilla alkoi kansa heti kokoontua hänen ympärilleen. Kaikkien silmät tahtoivat kyllästymättä nähdä häntä, kaikkien suut häntä siunata, kaikkien sydämet toivoa häntä hallitsijaksi. Kateellinen näki hänen kulkevan ohi ja kääntyi kauhistuneena poispäin. Kansa kantoi hänet kokouspaikkaan saakka.

Kuningatar, jolle hänen tulonsa ilmoitettiin, joutui ankaran pelon ja hartaan toivon ristiriitaan. Levottomuus kalvoi hänen mieltänsä. Hän ei voinut ymmärtää, miksi Zadig oli aseeton ja miksi Itobad kantoi valkoista sotisopaa. Sekava sorina nousi Zadigin ilmestyessä; oltiin hämmästyneitä ja ihastuneita, kun nähtiin hänet jälleen. Mutta pääsy kokoukseen oli myönnetty vain niille ritareille, jotka olivat taistelleet.

"Olen taistellut kuten muutkin", sanoi Zadig, "mutta toinen kantaa täällä minun varuksiani. Ja odottaessani kunniaa saada todistaa sen, pyydän lupaa päästä selvittämään arvoituksia."

Asiasta äänestettiin, ja hänen rehellisyytensä maine oli vieläkin niin juurtunut kaikkien mieleen, ettei luvan antaminen aiheuttanut mitään epäröintiä.

Ylimaagi esitti nyt seuraavan kysymyksen: "Mikä on maailman kaikista asioista pisin ja lyhyin, nopein ja hitain, helpoin jakaa ja samalla ulottuvaisin, enimmin laiminlyöty ja enimmin kaivattu, jota ilman ei mitään voi tapahtua, joka nielee kaiken pienen ja elävöittää kaiken suuren?"

Itobadin vuoro oli ensinnä puhua. Hän vastasi, ettei hänenlaisensa mies ymmärtänyt arvoituksia ja että hänelle oli kylliksi, kun oli voittanut vankoin peitsenpistoin. Muutamat sanoivat arvoituksen merkitsevän onnea, toiset valoa. Zadig yksin sanoi sen merkitsevän aikaa.

"Mikään ei ole pitempi", lisäsi hän, "sillä aika on ikuisuuden mitta; mikään ei ole lyhyempi, sillä sitä puuttuu meiltä kaikissa aikomuksissamme. Mikään ei ole pitkällisempi odottavalle; mikään ei ole nopeampi nauttijalle. Se ulottuu äärettömiin saakka suuressa; se jakautuu äärettömiin saakka pienessä. Kaikki ihmiset laiminlyövät sen; kaikki surevat sen kadottamista. Mitään ei tapahdu ilman sitä. Se painaa unhotukseen kaiken sen mikä on arvotonta jälkimaailmalle, ja se tekee suuret asiat kuolemattomiksi."

Kokous hyväksyi Zadigin selityksen.

Toinen kysymys kuului: "Mikä on se asia, joka saadaan, siitä kiittämättä; josta nautitaan, tietämättä kuinka; joka annetaan toisille, tietämättä miten se tapahtuu; ja joka kadotetaan, sitä huomaamatta?"

Jokainen sanoi mitä osasi; ainoastaan Zadig arvasi, että se oli elämä.

Yhtä helposti hän selvitti kaikki muutkin arvoitukset. Itobad tosin väitti joka kerta, ettei mikään ollut helpompaa ja että hän olisi suoriutunut niistä aivan yhtä hyvin, jos olisi viitsinyt vaivata itseään. Esitettiin kysymyksiä, jotka koskivat oikeutta, korkeinta hyvää, hallitsemisen taitoa, ja Zadigin vastaukset katsottiin kaikista perusteellisimmiksi.

"On suuri vahinko", sanottiin, "että niin etevä henki sijaitsee niin huonossa ritarissa."

"Korkea-arvoiset herrat", sanoi Zadig, "minulla oli kunnia voittaa myös kilpataistelussa; juuri minulle kuuluu valkoinen sotisopa. Herra Itobad vei sen minulta nukkuessani. Hän nähtävästi luuli, että se sopii hänelle paremmin kuin vihreä. Olen valmis todistamaan nyt hänelle teidän nähden tässä puvussa ja tällä miekalla koko tuota kaunista valkoista asua vastaan, jonka hän on minulta ryöstänyt, että juuri minulla on ollut kunnia voittaa uljas Otam-prinssi."

Itobad hyväksyi taisteluhaasteen mitä suurimmalla itseluottamuksella. Ollen kypäröity, haarniskoitu ja suojustettu hän ei vähääkään epäillyt helposti suoriutuvansa tuosta yömyssyyn ja yönuttuun puetusta vastustajasta. Zadig veti miekkansa tervehtien sillä kuningatarta, joka katseli häntä ilon ja pelon vallassa. Itobad veti myös omansa tervehtimättä ketään; hän lähestyi Zadigia kuin mies, jolla ei ole mitään pelättävää; hän oli valmis halkaisemaan häneltä pään. Zadig väisti iskun tavaten oman miekkansa tyvellä vastustajan miekan kärkeen siten että Itobadin miekka katkesi. Nyt Zadig tarttui kiinni vihollisensa ruhoon, kaatoi hänet maahan ja asetti miekkansa kärjen hänen kurkullensa sanoen:

"Luovuta varuksesi tai tapan sinut!"

Itobad, jälleen ällistyksissään siitä, että kova onni kolhi hänen kaltaistansa miestä, ei vastustellut, ja niinpä Zadig rauhallisesti riisui häneltä komean kypärän, loistavan haarniskan, kauniit käsivarsisuojukset ja välkkyvät säärivarukset, pukeutui itse niihin ja kiiruhti tässä asussa polvistumaan Astarten jalkoihin.

Kador todisti helposti, että asu kuului Zadigille. Hänet tunnustettiin yksimielisesti kuninkaaksi, varsinkin Astarten puolelta, joka nyt, niin monien vastoinkäymisten jälkeen, sai nauttia riemua, nähdä kuinka hänen rakastettunsa koko maailman silmissä oli arvokas olemaan hänen puolisonsa.

Itobad vetäytyi taloonsa, antaen puhutella itseään "armolliseksi herraksi."

Zadig tuli kuninkaaksi ja oli onnellinen. Hänen mielessään väikkyivät edelleen enkeli Jesradin sanat. Vieläpä hän muisteli hiekkajyvästäkin, joka muuttui timantiksi. Hän ja kuningatar kunnioittivat kaitselmusta.

Zadig salli kauniin ja oikullisen Missufin juosta tiehensä. Rosvopäällikkö Arbogadin hän kutsutti luoksensa ja antoi hänelle kunniakkaan toimen sotajoukossa, luvaten korottaa hänet aivan ensimmäisille arvosijoille, jos hän käyttäytyisi kunnon sotilaan tavoin, mutta hirtättää hänet, jos hän jälleen ryhtyisi rosvon ammattiin.

Setok kutsuttiin kauniin Almonansa kanssa Arabiasta Babylonin kaupan johtajaksi. Kador sai osakseen virka-arvoja ja rakkautta palvelustensa mukaan. Hän oli kuninkaan ystävä, ja Zadig olikin silloin ainoa hallitsija maailmassa, jolla oli ystävä. Pikku mykkää ei myöskään unohdettu; kalastaja sai kauniin talon; Orkan tuomittiin maksamaan hänelle suuri rahasumma ja antamaan hänen vaimonsa takaisin. Mutta kalastaja oli viisastunut ja otti vain rahat.

Kaunis Semira oli aivan lohduton sen vuoksi, että oli luullut Zadigin tulevan silmäpuoleksi, ja Azora suri lakkaamatta sitä, että oli tahtonut leikata häneltä nenän. Zadig lievensi hänen tuskiansa lahjoilla. — Kateellinen kuoli raivosta ja häpeästä.

Valtakunta nautti rauhaa, kunniaa ja yltäkylläisyyttä. Se oli maailman ihaninta aikaa. Oikeus ja rakkaus hallitsivat kaikkialla. Kaikki ylistivät Zadigia, ja Zadig ylisti taivasta.