SADUN SATU.

Oli kerran satu, joka tahtoi tulla kerrotuksi ja viedyksi maailmalle. Olihan se aivan luonnollista, koska se tiesi tunnossaan olevansa jo miltei valmis. Useat olivat olleet sitä luomassa merkillisillä teoilla, toiset olivat kantaneet kortensa siihen yhä uudelleen kertomalla näistä teoista. Siltä puuttui vaan tarpeellinen kokoonpano, jotta se mukavasti voisi matkata maita mantereita. Se oli vielä vaan yhtenä juttujen vilinänä, kokonaisena muodottomana seikkailujen pilvenä, jotka kuljeksivat edes takaisin kuin parvi eksyneitä mehiläisiä kesäpäivänä eivätkä tienneet, mistä löytäisivät jonkun, joka saattaisi koota ne pesään.

Se satu, joka tahtoi tulla kerrotuksi, oli syntynyt ja muodostunut Värmlannissa, ja siitä saattaa olla varma, että se leijaili monen tehtaan ja herraskartanon yli, monen pappilan ja upseerinvirkatalon yli tuossa kauniissa maakunnassa, pilkisti ikkunasta sisään ja pyysi päästä talteen. Mutta se sai tehdä monta turhaa yritystä, kaikkialla se käskettiin pois. Tuskinpa saattoi toisin ollakaan. Ihmisillä oli monta tärkeämpää asiaa ajateltavana.

Vihdoin saapui satu vanhaan Mårbacka nimiseen paikkaan. Tämä oli pieni kartano mataline rakennuksineen, joita korkeat puut varjostivat. Kerran maailmassa oli se ollut pappila, ja tuntui siltä kuin tämä seikka olisi siihen painanut leiman, jota se ei voinut kadottaa. Näytti siltä, että siellä rakastettiin kirjoja ja opinnoita enemmän kuin muualla, ja aina lepäsi hiljainen rauha kartanon yli. Siellä ei koskaan saanut esiintyä askareiden touhua tahi rettelöitä palkollisten kanssa. Vihaa tahi eripuraisuutta ei siellä myöskään saanut olla, ja se, joka oleskeli siellä, ei saanut ottaa elämää synkältä kannalta, vaan kaikkein ensimäinen velvollisuus oli elää huoletonna ja uskoa, että kullekin, joka eleli siinä kartanossa. Luoja ohjaa kaikki parhain päin.

Kun nyt asiaa ajattelen, ymmärrän minä, että satu, josta puhun, lienee oleskellut täällä monet vuodet peräkkäin turhaan odotellen tulla kerrotuksi. Minusta tuntuu, kuin se olisi ympäröinyt paikkaa, niinkuin pilvi leijailee vuorenhuipun ympärillä, ja kerran toisensa perään antoi se jonkun niistä tarinoista, joista se oli koottu, sataa sen yli. Ne tulivat kamalina kummitusjuttuina tehtaanisännästä, jonka vaunuja aina mustat sonnit vetivät, kun hän yöllä tuli kotiin pidoista, ja jonka kodissa paholainen itse istui kiikkutuolissa kiikkumassa, sillä aikaa kun vaimo soitti. Ne tulivat ihmeellisinä tositarinoina naapuritalosta, missä harakat ajoivat emäntää takaa, jottei hän uskaltanut mennä ovesta ulos, kappalaisenpuustellista, missä oltiin niin köyhiä, että kaikki täytyi lainata, ja pienestä tuvasta kirkon luona, missä asui niin monta nuorta ja vanhaa tyttöä, jotka kaikki rakastuivat kauniiseen urkujenrakentajaan.

Joskus nuo rakkaat tarinat tulivat vielä kouraantuntuvammin taloon. Vanhoja köyhiä upseereja ajoi ikivanhain hevosten vetämissä rämisevissä kieseissä kuistin eteen. He jäivät vierailemaan viikkomääriksi, ja iltasin, kun toti oli rohkaissut heidät, alkoivat he kertoa siitä ajasta, jolloin he tanssivat sukattomin kengin, jotta jalat näyttäisivät pieniltä, jolloin he kähersivät hiuksiaan ja mustasivat viiksiään. Eräs heistä kerskaili tällaisella seikkailulla. Hän koetti viedä kaunista tyttöä takaisin tämän sulhasen luo ja kotimatkalla sudet häntä ajoivat takaa. Toinen oli ohut mukana joulupidoissa, jolloin eräs vihastunut vieras viskasi kaikki pyyt seinään, koska hänelle oli uskoteltu niiden olevan variksia. Kolmas oli nähnyt ukon, jolla oli tapana istua puupöydän ääressä Beethovenia soittamassa.

Mutta satu saattoi ilmaista läsnäoloaan myöskin muulla tavalla. Ullakolla riippui puuteritukkaisen naisen vanha muotokuva, ja täytyihän siitä sivu kulkiessaan muistella, että se kuvasi kaunista kreivintytärtä, joka oli rakastanut veljensä nuorta kotiopettajaa ja kerran tullut häntä katsomaan, kun itse oli vanha, harmaantunut nainen ja tämä vanha, nainut mies. Romuhuoneessa oli isot pinkat asiakirjoja, jotka sisälsivät kauppakontrahteja ja vuokrasopimuksia, sen mahtavan rouvan allekirjoittamia, joka kerran oli hallinnut seitsemää tehdasta, perittyään ne rakastajaltaan. Jos tuli kirkkoon, näki siellä pienessä pölyisessä kaapissa lehterin alla arkun, joka oli täynnä epäuskoisia kirjoituksia ja jota ei saatu aukaista ennenkuin uuden vuosisadan alussa, eikä kaukana ollut sekään joki, jonka pohjalla lepäsi joukko pyhäinkuvia, jotka eivät olleet saaneet jäädä sille saarnastuolille ja parvelle, joita ne kerran olivat koristaneet.

Siitä seikasta kai, että niin monta tarinaa leijaili kartanon ympärillä, lopulta johtui, että eräs lapsista, siellä kasvaneista, sai halun tulla kertojaksi. Ei se ollut kukaan pojista, he eivät olleet paljon kotona, olivat kaukana kouluissaan melkein koko vuoden, joten satu ei saanut heissä niin suurta valtaa, vaan se oli eräs tytöistä, muuan, joka oli kivuloinen, joten hän ei saanut leikkiä ja juoksennella niin paljon kuin muut lapset, vaan oli hänen paras ilonsa lukemisella ja kertomuksilla saada selkoa kaikesta suuresta ja merkillisestä, mikä oli tapahtunut maailmassa.

Nyt ei kuitenkaan ollut ensinkään niin, että tuolla nuorella tytöllä heti alusta oli tarkoitus kirjoittaa niistä tarinoista ja jutuista, jotka häntä ympäröivät. Hänellä ei ollut etäisintäkään ajatusta, että saattoi syntyä kirja niistä tarinoista, joita hän oli kuullut niin usein kerrottavan, että ne hänen mielestään tuntuivat jokapäiväisimmiltä maailmassa. Kun hän yritti runoilemaan, valitsi hän aiheen kirjoistaan, ja rohkein mielin kyhäili hän juttuja Tuhannen ja yhden yön sulttaaneista. Walter Scottin ritareista ja Snorre Sturlasonin satukuninkaista.

Lienee varmaankin tarpeetonta mainita, että se, minkä hän kirjoitti, oli vähimmin alkuperäistä ja kypsymättömintä, mikä milloinkaan on kirjoitettu, mutta sitä hän ei luonnollisesti itse voinut nähdä. Hän kulki kotona hiljaisella pihalla ja täytti joka paperilehden, minkä hän saattoi saada käsiinsä, runoilla ja proosalla, näytelmillä ja romaaneilla. Kun hän ei kirjoittanut, odotteli hän onneaan. Ja onni olisi siinä, että joku vieras, joka oli hyvin valistunut ja mahtava, tulisi jonkun ihmeellisen sattuman kautta keksimään, minkä hän oli kirjoittanut, ja pitämään sitä painattamisen arvoisena. Sitten kaikki muu menisi itsestään.

Kuitenkaan ei mitään sellaista tapahtunut, ja kun nuori tyttö oli yli kahdenkymmenen vuoden, alkoi hän käydä kärsimättömäksi. Hän ihmetteli, mistä se tuli, ettei onni ottanut tullakseen. Häneltä puuttui kenties tietoja, hän tarvitsi kai myöskin nähdä vähän enemmän maailmaa kuin kotipihan. Ja koska meni niin pitkään, ennenkuin hän saattoi ansaita elatuksensa kirjailijana, tarvitsi hänen oppia jotakin, hankkia itselleen yhteiskunnallinen asema, jotta hänellä olisi leipäpalainen elääkseen, odotellessaan itseään.

Kenties asianlaita oli aivan yksinkertaisesti niin, että satu oli menettänyt kärsivällisyytensä häneen nähden. Se ajatteli kenties tällä tavoin: Koska tämä sokaistu ihminen ei näe sitä, mikä on lähinnä hänen silmäinsä edessä, niin pakoitettakoon hänet matkustamaan tiehensä. Kävelköön pitkin harmaita kivikatuja, asukoon ahtaissa kaupunkihuoneissa ilman muuta näköalaa kuin harmaa talonmuuri. Kulkekoon ihmisten kesken, jotka salaavat kaikki, mikä heissä on omituista, ja kaikki näyttävät olevan toistensa näköisiä. Kenties tämä opettaa hänen näkemään sen, mikä odottaa hänen kotinsa portin edustalla, kaiken sen, mikä elää ja hyörii niiden sinisten kukkulajonojen välillä, jotka joka päivä ovat hänen silmäinsä edessä.

Ja sitten eräänä syksynä, kun hän jo oli kahdenkolmatta vuoden vanha, matkusti hän Tukholmaan alkaakseen opiskella ja valmistaakseen itseään opettajattareksi.

Nuori tyttö oli pian työssä käsin. Hän ei enää kirjoitellut runoja, vaan antautui kokonaan opinnoilleen. Näyttipä melkein siltä, kuin satu olisi hänet kokonaan kadottanut.

Silloin tapahtui jotakin merkillistä samana syksynä, sittenkun hän oli elänyt pari kuukautta harmaiden katujen ja talonmuurien keskellä. Eräänä aamupäivänä tuli hän käyden pitkin Malmskillnadkatua, pinkka kirjoja kainalossa. Vähäistä ennen oli hänellä ollut tunti kirjallisuuden historiassa. Se lienee käsitellyt Hellmania tahi Runebergiä, sillä hän kulki ajatellen näitä kahta ja niitä henkilöitä, jotka esiintyivät heidän runoudessaan. Hän sanoi itsekseen, että Runebergin säyseät sotauroot ja Hellmanin huolettomat juomaveikot olivat paras aine, mitä runoilijalla saattoi olla käytettävänä. Ja silloin yhtäkkiä syntyi hänessä tämä ajatus: Se maailma, missä sinä Värmlannissa olet elänyt, ei kai ole vähemmän alkuperäinen kuin Fredmanin tahi Vänrikki Stoolin. Jos vaan voit oppia hoitamaan sitä, kyllä sinulla on yhtä hyvä aine muovailtavana kuin nämä molemmat.

Tällä tavoin se tapahtui, että hän ensi kerran äkkäsi sadun. Ja samalla hetkellä kun hän sen näki, alkoi maa heilua hänen allansa. Koko pitkä Malmskillnadkatu Hamngatsbackenista aina paloasemalle saakka kohosi taivasta kohti ja vaipui jälleen, kohosi ja vaipui. Hänen täytyi hyvän aikaa seisoa paikallaan, kunnes katu oli päässyt rauhaan, ja hän katseli kummastellen ohikulkijoita, jotka kulkivat niin tyyneinä eivätkä huomanneet, mikä ihme oli tapahtunut.

Tällä hetkellä nuori tyttö päätti, että hän kirjoittaisi sadun värmlantilaiskavaljeereista, eikä hän koskaan hylännyt tätä aatetta. Mutta useita pitkiä vuosia vieri, ennenkuin päätös toteutui.

Ensinnäkin oli hän nyt joutunut uudelle elämänuralle, ja häneltä puuttui aikaa suuremman työn suorittamiseen. Toiseksi epäonnistui hän täydellisesti koettaessaan sitä kirjoittaa.

Näinä vuosina sattui kuitenkin alituisesti tapauksia, jotka olivat apuna sadun muovailemisessa. Eräänä aamuna loma-aikana istui hän isänsä kanssa aamiaispöydässä, ja he molemmat haastelivat vanhoista ajoista. Silloin tuli isä kertoneeksi eräästä nuoruudentuttavasta, jota hän kuvaili viehättävimmäksi ihmiseksi. Tämä mies toi iloa ja hauskuutta mukanaan, niihin hän tuli. Hän osasi laulaa, hän sävelsi, hän sepitti tilapäärunoja. Jos hän soitti tanssiksi, niin tanssivat ei ainoastaan nuoriso, vaan ukot ja akat, ylhäiset ja alhaiset, ja jos hän piti puhetta, niin täytyi nauraa tai itkeä, aina miten hän tahtoi. Jos hän joi itsensä juovuksiin, niin osasi hän soittaa ja laulaa paremmin kuin selvänä ollessaan, ja jos hän rakastui johonkin naiseen, oli tämän mahdotonta vastustaa häntä. Jos hän teki tyhmyyksiä, annettiin hänelle anteeksi; jos hän joskus oli murheellinen, tahdottiin tehdä mitä hyvänsä nähdäkseen hänet jälleen iloisena. Mutta suurta menestystä ei hänellä ollut maailmassa huolimatta suurista lahjoistaan. Enimmän aikansa oli hän elänyt Värmlannin tehtailla kotiopettajana. Viimein oli hän suorittanut papintutkinnon. Tämä oli korkein, mihin hän oli päässyt.

Tämän keskustelun jälkeen saattoi tyttö nähdä sadun sankarin edessään paremmin kuin ennen, ja siten tuli hieman eloa ja liikettä siihen. Eräänä kauniina päivänä sai sankari nimenkin ja hänet ristittiin Gösta Berlingiksi. Mistä hän tämän nimen sai, ei tyttö koskaan tiennyt. Oli, kuin olisi hän itse sen antanut.

Toisen kerran oleskeli hän kotona joululomalla. Eräänä iltana lähdettiin joulupitoihin etäälle kovan lumipyryn vallitessa. Matka kesti kauemmin kuin kukaan olisi voinut uskoa. Hevonen käydä kämpi jalan. Useita tunteja istui hän silloin pyryilmassa ja ajatteli satua. Kun he vihdoinkin saapuivat perille, oli hänellä ensimäinen lukunsa valmiiksi ajateltuna. Se oli se, joka käsitteli jouluyötä pajassa.

Mikä luku! Se oli hänen ensimäisensä ja monen vuoden kuluessa oli se hänen ainoansa. Se kirjoitettiin ensin runomittaan, sillä alkuperäinen suunnitelma oli, että sadusta tulisi romanssijakso niinkuin Vänrikki Stoolin tarinat. Mutta vähitellen tuli tämä muutetuksi, ja erääseen aikaan oli aikomus, että se kirjoitettaisiin näytelmäksi. Silloin jouluyö muovailtiin uudelleen, jotta siitä tulisi kappaleen ensimäinen näytös. Mutta ei tämäkään yritys onnistunut, ja nyt hän vihdoinkin päätti kirjoittaa sadun romaaniksi. Siten kirjoitettiin luku suorasanaisesti ja täytti se silloin neljäkymmentä kirjoitussivua. Kun se ensi kertaa kirjoitettiin uudestaan, käsitti se ainoastaan yhdeksän.

Muutaman vuoden kuluttua syntyi toinen luku. Se oli juttu tanssiaisista Borgissa ja susista, jotka ajoivat Gösta Berlingiä ja Anna Stjärnhökiä takaa.

Alkuaan tätä ei ensinkään kirjoitettu siinä mielessä, että se voisi tulla satuun, vaan jonkinlaiseksi tilapäärunoksi luettavaksi pienessä seurassa. Lukeminen jäi kuitenkin sikseen, ja novelli lähetettiin Dagny-lehdelle. Jonkun ajan kuluttua lähetettiin se takaisin tekijälle sopimattomana Dagnylle. Siltä puuttui vielä kokonaan taiteellista muovailua.

Sillä välin tekijä aprikoitsi, mihin tämä poloinen novelli voitaisiin käyttää. Sovittaisiko hän sen satuun? Mutta olihan se itsenäinen, aivan päättynyt tarina. Se näyttäisi omituiselta muiden joukossa, jotka riippuivat paremmin toisissaan kiinni. Kenties ei olisikaan niin pahasti, ajatteli hän silloin, jos kaikki sadun luvut olisivat sellaisia, jotakuinkin päättyneitä tarinoita. Vaikeaksi tulisi sen suorittaminen, mutta kyllä se kävisi päinsä. Syntyisi kentiesi toisinaan aukkoja yhtenäisyydessä. Niin, mutta se antaisi kirjalle suurta runsautta ja pontta.

Nyt oli kaksi tärkeätä seikkaa ratkaistu. Selvää oli, että kirjasta tulisi romaani, ja että joka luku muodostaisi itsekseen kokonaisuuden, mutta tällä ei oltu niin erittäin paljoa voitettu. Hän, jonka mielessä oli syntynyt ajatus kirjoittaa Värmlannin kavaljeerien satu, kun hän oli kahdenkolmatta vanha, alkoi tähän aikaan lähennellä kolmekymmenlukua eikä ollut ennättänyt kirjoittaa enempää kuin kaksi lukua. Mihin vuodet olivat häneltä vierineet? Hän oli käynyt seminaarin, hän oli useita vuosia ollut opettajattarena Landskronassa, hän oli harrastanut ja puuhaillut monenlaisia asioita, mutta satu oli siltä kirjoittamatta. Joukko aineksia oli tosin kerätty. Mutta mitähän se merkitsi, että hänen oli niin vaikeata kirjoittaa se? Miksikä innostus ei koskaan häntä vallannut? Mintähden kynä niin vitkalleen kulki paperilla? Hänellä oli kyllä synkät hetkensä siihen aikaan. Hän ei varmaankaan koskaan saisi sitä valmiiksi. Hän oli se palvelija, joka kaivoi leiviskänsä maahan eikä koskaan tehnyt mitään yritystä käyttää sitä.

Asianlaita oli kuitenkin niin, että kaikki tämä tapahtui kahdeksankymmenluvulla, ankaran todellisuusrunouden parhaimpana aikana. Hän ihaili sen ajan suuria mestareita eikä koskaan ajatellut, että runoudessa voisi käyttää toista kieltä kuin sitä, jota nämä käyttivät. Omasta puolestaan piti hän enemmän romantikoista, mutta romanttisuus oli kuollut, eikä hän ajatellut uudestaan ottaa käytäntöön sen muotoa ja lausumatapaa. Vaikka hänen aivonsa olivat täpösen täynnä juttuja kummituksista ja hurjasta rakkaudesta, ihmeenihanista naisista ja seikkailuhaluisista kavaljeereista, koetti hän kirjoittaa tästä, käyttäen tyyntä realistista proosaa. Hän ei ollut kovin selvänäköinen. Toinen olisi heti nähnyt, että mahdoton oli mahdotonta.

Kerran kirjoitti hän kuitenkin pari pientä lukua toiseen tyyliin. Toinen oli kohtaus Svartsjön kirkkomaasta, toinen käsitteli vanhaa filosoofia Setä Eberhardia ja hänen epäuskoisia kirjoituksiaan. Hän kirjoitti ne enimmäkseen leikillä, käyttäen monta ah ja o huudahdusta proosassaan, joka oli melkein rytmillistä. Ja hän huomasi, että tällä tavoin sitä kävi kirjoittaminen, tässä oli innostusta, sen hän tunsi. Mutta kun nuo molemmat pienet luvut olivat valmiit, pani hän ne syrjään. Nehän olivat kirjoitetut ainoastaan leikillä. Eihän kokonaista kirjaa voinut tällä tapaa kirjoittaa.

Mutta kaihan oli niin, että satu nyt oli odottanut kylliksi kauan. Se ajatteli varmaan samalla tapaa kuin edellisellä kerralla, kun se lähetti hänet maailmalle. Minun täytyy taas lähettää tälle sokaistulle ihmiselle suuri kaipuu, joka avaa hänen silmänsä.

Tämä kaipuu heräsi hänessä siten, että kartano, jossa hän oli kasvanut, myytiin, ja hän tuli viimeistä kertaa katsomaan lapsuutensa kotia, ennenkuin vieraat ottaisivat sen haltuunsa.

Ja viimeisenä iltana, ennenkuin hän matkusti pois tästä paikasta, jota hän ei kenties koskaan enää tulisi näkemään, päätti hän kaikessa nöyryydessä kirjoittaa kirjan omalla tavallaan ja oman köyhän kykynsä mukaan. Siitä ei tulisi mikään mestariteos, niinkuin hän oli toivonut. Siitä tulisi kirja, jolle ihmiset tulisivat nauramaan, mutta hän kirjoittaisi sen siltäkin. Kirjoittaisi sen itseään varten, pelastaakseen itselleen, mitä hän vielä saattoi pelastaa siitä kodista: rakkaat vanhat jutut, huolettomain päivien iloisen rauhan ja kauniin maiseman pitkine järvineen ja siintävine kukkuloilleen.

Mutta hänestä, joka oli toivonut, että hän kuitenkin kerran oppisi kirjoittamaan kirjan, jota ihmiset olisivat tahtoneet lukea, tuntui siltä, kuin olisi hän luopunut siitä, minkä hän mieluimmin olisi tahtonut voittaa elämässä. Se oli raskain uhraus, jonka hän vielä oli kokenut.

Pari viikkoa myöhemmin oli hän taas kodissaan Landskronassa ja istuutui kirjoituspöydän ääreen. Hän rupesi kirjoittamaan, hän ei oikein tiennyt, mitä siitä tulisi, mutta hänpä ei pelkäisi voimakkaita sanoja, huudahduksia, kysymyksiä. Eikä hän myöskään pelkäisi antaa itseään kaikkine lapsellisuuksineen ja kaikkine unelmineen. Ja tämän jälkeen alkoi sitten kynä käydä melkein itsestään. Tämä saattoi hänet melkein pyörryksiin, hän oli suunniltaan ihastuksesta. Kas, tämäpä oli kirjoittamista. Tuntemattomia asioita ja ajatuksia tahi oikeammin sanoen sellaista, mitä hän ei koskaan ollut aavistanut omaavansa aivoissaan, tunkeutui paperille. Sivut täyttyivät niin nopeasti, ettei hän koskaan ollut sitä uneksinut. Minkä muovailemiseen hän muuten olisi tarvinnut kuukausia, niin, vuosia, valmistui nyt parissa tunnissa. Sinä iltana kirjoitti hän kertomuksen nuoren kreivittären vaelluksesta Löfvenin jään yli ja tulvasta Ekebyn luona.

Seuraavana iltapäivänä kirjoitti hän sen kohtauksen, kun luuvaloinen vänrikki Rutger von Örneclou koetti nousta sängystä tanssimaan Lacachuchata, ja sitä seuraavana iltana syntyi juttu vanhasta neidistä, joka läksi tervehtimään ahnetta Brobyn pappia.

Nyt hän varmaan tiesi, että tähän tyyliin hän taitaisi kirjoittaa kirjan, mutta yhtä varma hän oli siitä, ettei kukaan jaksaisi lukea sitä!

Kuitenkaan ei useita lukuja käynyt kirjoittaminen näin yhdessä henkäyksessä. Useimmat vaativat pitkällistä työtä, ja hän saattoi käyttää ainoastaan pieniä hetkiä iltapäivin kirjoittamiseen. Kun hän oli kirjoittanut talven, luettuna siitä päivästä, jolloin hän oli antautunut romanttisuuden valtaan, oli noin tusina lukuja kirjoitettuina. Saattoi ennakolta nähdä, että koko kirja valmistuisi kolmen tai neljän vuoden kuluessa.

Keväällä 1890 Idun-lehti lähetti kutsumuksen kilpailuun noin sadan painosivun suuruisista novelleista.

Tässä oli tilaisuus sadulla, joka tahtoi tulla kerrotuksi ja päästä ulos maailmaan. Se kai se oli, mikä kiihoitti hänen sisartansa kehoittamaan häntä käyttämään tätä tilaisuutta. Tässä oli nyt vihdoinkin keino saada tietää, oliko kirjoituksensa niin kokonaan hyljättävä. Jos se sai palkinnon, oli paljon voitettu. Ellei se sitä saanut, olisi hän vaan samalla kannalla kuin ennen.

Hän suostui ehdoitukseen, mutta hänellä oli niin vähä luottamusta itseensä, ettei hän voinut tulla mihinkään päätökseen.

Vihdoin, tasan kahdeksan päivää ennen sisäänjättämisajan päättymistä, päätti hän ottaa romaanista viisi lukua, jotka riippuivat sen verran toisissaan, että niitä saattoi pitää novellina, ja kilpailla näillä.

Mutta nämä luvut eivät likimainkaan olleet valmiit. Kolme niistä oli vaivoin kirjoitettu, mutta kahteen jälelläolevaan oli tuskin luonnostakaan. Ja sittenhän kaikki oli puhtaaksi kirjoitettava.

Lisäksi tuli se seikka, ettei hän juuri silloin ollut kotonaan. Hän oli käymässä sisarensa ja lankonsa luona, jotka vielä asuivat Värmlannissa. Eikähän se, joka on tullut vähäksi aikaa tervehtimään rakkaita ystäviä, voi viettää päiviään kirjoituspöydän ääressä.

Hän kirjoitti siis öillä ja valvoi joka yö sillä viikolla neljään asti.

Vihdoin oli jälellä ainoastaan vuorokausi kalliista ajasta. Ja vielä oli kaksikymmentä sivua kyhäämättä.

Täksi viimeiseksi vuorokaudeksi oli heidät kutsuttu vieraiksi. Koko perhe matkustaisi ja jäisi yöksi kylään. Hänen täytyi luonnollisesti seurata toisia.

Lopulta pidot päättyivät, ja hän istui kirjoittaen yöllä vieraassa paikassa.

Väliin kävi hänen mielensä kovin kummalliseksi. Paikka, missä hän oli käymässä, oli juuri sama tehdas, missä ilkeä Sintram oli asunut. Kohtalo oli kummallisella tavalla kuljettanut hänet sinne juuri siksi yöksi, jolloin hänen oli kirjoitettava hänestä, joka istui kiikkutuolissa kiikkumassa.

Toisinaan hän katsahti ylös työstään ja kuunteli saliin päin, eiköhän mahdollisesti pari kiikkutuolinjalkaa olisi käynnissä tuolla ulkona.

Mutta mitään ei kuulunut, ja kun kello löi kuusi aamulla, olivat nuo viisi lukua valmiit.

Päivemmällä he matkustivat kotiin pienellä lastihöyryllä. Laivassa hänen sisarensa laittoi paketin, sulki sen lakalla ja sinetillä, jotka tätä tarkoitusta varten olivat kotoa otetut mukaan, kirjoitti päällekirjoituksen ja lähetti novellin menemään.

Tämä tapahtui eräänä heinäkuun viimeisistä päivistä. Elokuun loppupuolella sisälsi Idun uutisen, että vähän päälle kaksikymmentä kilpakirjoitusta oli saapunut toimitukselle, mutta pari näistä oli niin sekavasti kirjoitettu, ettei niitä voitu ottaa lukuun.

Silloin hän heitti päätöksen odottamisen. Kyllä hän tiesi, mikä novelli se oli niin sekava, ettei sitä voitu lukuun ottaa.

Marraskuussa sai hän eräänä iltapäivänä kummallisen sähkösanoman. Se sisälsi ainoastaan sanat »Riemuisat onnittelut», ja kolme hänen seminaaritovereistaan oli kirjoittanut sen alle.

Kovin pitkäksi kävi hänelle odotteleminen seuraavan päivän puoliväliin, jolloin Tukholman lehdet jaettiin. Kun hänellä oli lehti kädessään, sai hän kauan etsiä löytämättä mitään. Vihdoin löysi hän viimeiseltä palstalta pienillä kirjasimilla painetun uutisen, joka kertoi hänen saaneen palkinnon.

Toiselle se kenties ei olisi ollut niin paljon, mutta hänelle se merkitsi, että hän saisi antautua elämänkutsumukseen, jota hän koko elinaikansa oli halunnut saada harjoittaa.

* * * * *

Tähän ei ole paljoa lisättävää. Satu, joka tahtoi ulos maailmalle, oli nyt jotenkin lähellä päämaaliaan. Nyt se ainakin tulisi kirjoitetuksi, vaikkapa viipyisikin muutamia vuosia, ennenkuin se tulisi valmiiksi.

Hän, joka sen kirjoitti, oli jouluna matkustanut Tukholmaan, saatuaan palkinnon.

Idunin toimittaja tarjoutui painattamaan romaanin, niin pian kuin se tulisi valmiiksi.

Niin, jospa hän vaan joskus saisi aikaa sen kirjoittamiseen.

Iltaa ennen kuin hänen tuli taas matkustaa Landskronaan, istui hän vanhan uskollisen ystävänsä, vapaaherratar Adlersparren luona ja luki ääneen muutamia lukuja.

Esselde kuunteli, niinkuin ainoastaan hän voi kuunnella, ja hän mieltyi siihen. Lukemisen jälkeen istui hän ääneti ja mietiskeli.

»Kauanko tulee kestämään, ennenkuin kaikki on valmis?» sanoi hän lopulta.

»Kolme tai neljä vuotta.»

Sitten he erosivat, mutta seuraavana aamuna, kaksi tuntia ennenkuin hän läksisi Tukholmasta, saapui kirjelippu Esseldeltä, että hän ennen lähtöään tulisi tämän luo.

Vanha vapaaherratar oli päättävällä ja toimeliaalla tuulellaan. »Nyt sinä otat vuodeksi virkavapautta ja kirjoitat kirjan valmiiksi. Minä hankin rahat.»

Neljännestuntia sen jälkeen oli hän matkalla seminaarin johtajattaren luo pyytämään hänen apuaan viransijaisen saamiseen.

Kello yksi istui hän onnellisesti junassa, mutta ei matkustanut nyt pitemmälle kuin Sörmlantiin, missä hänellä oli hyviä ystäviä, jotka asuivat viehättävässä kodissa.

Ja sitten he, insinööri Otto Gumaelius ja hänen vaimonsa, antoivat hänelle vierasvaraisuutta siellä maaseudulla, työrauhaa ja lepoa ja kaikkea hyvää huolenpitoa lähes vuoden ajan, kunnes kirja oli valmis.

Hän sai nyt vihdoinkin kirjoittaa aamusta iltaan. Se oli onnellisin aika, minkä hän oli elänyt.

Mutta kun satu viimein oli valmis kesän lopussa, oli se kummallisen näköinen. Se oli vallaton ja raju ja tajuton, ja koossapysymisen laita ei ollut parempi, kuin että kaikilla sen osilla yhä edelleen oli jälellä vanha halunsa mennä kukin omalle tahollensa.

Siitä ei milloinkaan tullut mikä siitä olisi voinut tulla. Sen kova onni oli, että se oli saanut odottaa niin kauan tullakseen kerrotuksi. Jollei sitä pidetty kylliksi kurissa, riippui se siitä, että sen tekijä oli niin ylen onnellinen saadessaan vihdoinkin kirjoittaa sen.