VALLOITTAJA.

I.

Joukko nuorisoa souti saarta kohden. Eräs herroista nousi veneessä korkeana ja nuoruutta uhkuvana seisomaan ja lausui runoja. Se kuului maihin asti. Kaikki naiset kuuntelivat häntä, ainoastaan nuorin heistä, eloisa vaaleatukkainen neitonen, jolla oli herkästi värähtelevät sieramet, seuraa katseellaan mieluummin kaunista soutumiestä hymyillen hänelle toisten selän takaa.

Tähän oli herra tyytymätön ja hän lausui runojaan korotetulla äänellä värin kohotessa kasvoille.

Äkkiä hän pysähtyy. Hän kääntyy tarkkaamattoman, tuhdolla istuvan kaunottaren puoleen ja sanoo:

— Olette oikeassa, minun runoni eivät ole hyviä. Mutta osaan minä kertoakin jotain, ehkä teen sen paremmin. Kun nousemme maihin, saatte kuulla.

Ja kaikki naiset taputtivat käsiään ja iloitsivat siitä, mitä hän aikoi kertoa matkoiltaan, sillä hänen seikkailunsa olivat lukemattomat. Vain se neitonen, joka ei viitsinyt kuunnella hänen runojaan, ei nytkään ollut innostunut. Ja herraa harmitti yhä enemmän.

— Mitä te sitte tahdotte? kysyi hän äkeissään.

— Mitäkö minä tahdon? En ymmärrä teitä, vastasi hän hämmästyen. Nimeni on Andrea. Enhän minä muuta kuin olen iloinen kun pääsin matkaan.

Ja todellakin näytti tuo veitikka siltä kuin olisi hän tarkoittanut mitä sanoi. He nousivat maihin, ottivat esille viinipullot, kaasivat laseihin ja joivat. Mutta kaukana matalan pensaikon takana rannalla olivat varmaan Andrea ja soutumies hakemassa vesilinnun munia, sillä silloin tällöin toi tuuli heidän naurunsa kuuluviin.

— No kertokaa nyt! huudettiin.

— Huutakaa kaikki tänne, myös Andrea, vastasi hän. Sitten hän nousi itse kivelle ja huusi Andreaa lämpimällä, kutsuvalla äänellä.

Ja Andrea tuli. Hän katsoi kysyvästi häneen.

— Neitiseni, aion kertoa teille, sanoi hän niin että kaikki sen kuulivat. — Te seisotte siinä kuin hopearisti auringossa. Ei yksin kauneutenne ole suuri, vaan nuoruutenne, suloinen nuoruutenne. Te päihdytätte minut sillä niin, että aivan hullaannun. Katsokaa käsivarsianne, kuinka niissä veri kuultaa ihon alta. Niin, ainoastaan teille tahdon kertoa.

Mutta Andrea katseli seuraa aivan hämillään ja pahastuneena ja istuutui.

Sitten hän kertoi:

Hän kertoi tunnin ajan. Hänen äänensä ei vaiennut hetkeksikään, hän näytti olevan tykkänään hurjan ja ihanan tunnelman vallassa ja matkatoveri, josta hän kertoi, oli kokenut ihmeellisiä asioita.

— Ikävystytänkö teitä? kysyi hän.

— Ette, ette, huusivat kaikki herrat ja naiset yhteen ääneen. Eikä Andrea virkkanut mitään.

Hän kysyi:

— Miksi te ette vastaa? Teillehän minä puhun. Odottakaa hiukan, minulla on lisättävänä vielä se, että mies, josta kerroin tämän kaiken, ei ollut lainkaan onnellinen. Kaikki kävi hyvin ja hän voitti kaikki pikku kiistaset ja hallitsi lemmen seikkailuita; vaan eräänä päivänä sai suuri ja pysyvä rakkaus vallan hänessä ja silloin hän hävisi.

— Hyvä, sanoi Andrea alasluoduin silmin. — Kertokaa siitä!

Mutta valloittaja hämmentyi tästä kylmäkiskoisuudesta, neidon välinpitämättömyys saattoi hänet aivan pois suunniltaan ja hän taisteli todella miehekkäästi voittaakseen sen. Muut naiset antoivat asiain mennä menojaan, sillä useampi kuin yksi heistä tunsi hänen häilyvän sydämensä. Jos tänään oli yhden vuoro, olisi huomenna jonkun toisen, kun toinen nurkka hänen sieluaan kukoisti.

Andrea uudisti: — kertokaa siitä!

— Miksi? vastasi hän. — Teidän kylmäkiskoisuutenne saa minut aivan jäähtymään. Hyvät herrat ja naiset, ilta on tullut.

Lähdettiin kotiin. Paluumatkalla antoi hän soutumiehelle aiheettomasti aika korvapuustin ja tarttui itse airoihin. Hän ei nähnyt, ei kuullut, vaan souti kuin hurja.

Maihin noustua käveli Andrea äkkiä hänen vierelleen. Hän tarttui tätä käsivarteen sanoen kalmankalpeana ja väristen:

— Älkää toki kauemmin kiusatko minua, tehkää nyt päätöksenne. En koskaan ole rakastanut ketään niinkuin teitä; sanokaa siis, odottaako minua elämä vai kuolema.

— Elämä, vastasi neito riemuiten. — Olen rakastanut sinua ensi hetkestä alkaen. Miksi luulet minun tänään sinua kiusanneen? Oi, olen kiusannut itseäni enemmän ja kärsinyt enemmän kuin koskaan ennen. —

Ja hän katsoi häneen suurin ihmettelevin silmin kutsuen häntä ruhtinaakseen ja — jumalakseen…

Jonkun päivän oli miehen onni täydellinen. Voitto oli ollut suloinen ja hän nautti siitä kuten aina ennenkin. Sitte tuli hänen vanha onnettomuutensa: kyllästys, uupumus toisten jälkeen, kirous. Hän hiipi kotoa, pysyi poissa, matkusti lähimpään kaupunkiin, ei kirjoittanut, ei lähettänyt minkäänlaisia tietoja, eikä enää palannut.

II.

Kaksi päivää sitten oli hän tullut tähän vierashotelliin, jossa kävi vain joku ihminen. Kaikki oli niin siunatun ikävää tässä kaupungissa, ei tapahtunut mitään, ja hänen sydämensä oli tyyni ja väsynyt.

Vaan kerran iltapäivällä kohtaa hän portaissa naisen. Tämä aikoi alaspäin ja hän ylös, hän tarttui hattuunsa tervehtien, kun nainen kulki ohi ja hävisi puutarhaan. Hotellin omistaja selitti, että hän juuri oli saapunut isänsä kanssa.

Pitkä vihreä verkahame, suuri musta hattu ja ratsupiiska ne hänet pysäyttivät portaissa. Toinen oli tuskin katsahtanutkaan häneen, heittänyt vain pikaisen syrjäsilmäyksen, koonnut sitten toisella kädellä helmansa ja kulkenut ohi.

Hän lähti jälestä puutarhaan. Kello oli seitsemän ja kaste alkoi laskeutua.

— Maassa on kastetta, sanoi hän kursailematta ja astui naisen luo.

Tämä katsoi ihmeissään tuota tunkeilevaa herraa.

Hän osoitti toisen kenkiä. Silloin tämä kääntyi, aikoen lähteä.

— Anteeksi, sanoi hän jälleen, — en suinkaan tullut teidän perässänne saadakseni puhella kanssanne; mutta kaste on laskeutunut ja on jo aivan märkää käytävillä ja ruohossa. Tahdoin vain huomauttaa siitä, arvellen että ehkä olitte outo paikkakunnalla.

— Kiitos vaan, näen kyllä että on kastetta, vastasi nainen.

— Tervehdin teitä portaissa, jatkoi hän, — minä se siellä seisoin. Teidän pikainen silmäyksenne aiheutti sen.

Silloin toinen lopultakin kysyi:

— Mitä tahdotte?

Hänen sydämensä alkoi tykkiä, hän menetti tasapainon ja puhkesi puhumaan:

— Kas tässä, ottakaa mitä haluatte, annan teille kaikki mitä minulla on, jos luulette minun tahtoneen jotain! Halusin vain hetkeksi seisahtua teitä katsomaan, sillä teidän täytynee tunnustaa, että olette harvinaisen kaunis.

— No en ole mokomaa kuullut! sanoi nainen kylmästi ja loukkaantuneena.

— Suokaa sitte anteeksi! mutisi hän heittäen kaiken toivon.

Toinen katsoi poispäin kukkasarkaan kääntäen hänelle selkänsä. Hän tahtoi parantaa käytöstään, käyttää tilaisuutta hyväkseen ja sanoi:

— Niin, ajatelkaahan, noissa ruusuissa, joita katselette, humisee. Olen kuunnellut sitä. Mitä jos ne juttelisivat keskenään, jos tämä humina olisi niiden kieltä. Kuulkaapas mitä ne mahtavat sanoa.

Nainen oli alkanut kulkea.

— Oliko sekin hullua mitä viimeksi sanoin? kysyi hän ahdistuneesti.

— Mutta eiväthän ne ole ruusuja vaan unikkoja, vastasi toinen.

— No, siispä unikkoja, virkkoi hän silloin. Eikö tämä humina saattaisi olla niiden keskeistä puhetta?

Toinen oli mennyt. Ennenkuin hän oli ehtinyt lopettaa, oli puutarhanportin salpa sulkeutunut.

No niin.

Hän kulki ihmeellisessä ja erikoisessa mielentilassa penkin luo ja istuutui sille. Vieraan naisen silmiinpistävä kauneus oli paikalla hurmannut hänet. Kun ruokakello soi, nousi hän ja lähti ruokasaliin mitä suurimman jännityksen vallassa. Mitä jos hän nyt tulisi ja istuutuisi tuohon! Mitä jos hän tervehtisi häntä jälleen!

Nainen tuli. Ratsupiiska oli hänellä nytkin kädessään. Hänen isänsä, vanha, kaunis upseerin näköinen mies, seurasi häntä.

Nyt oli otettava asiat oikein päin, kumarrettava ja istuttava vastapäätä kumpaakin. Minä teen niin! ajatteli hän. Ja hän teki niin.

Kaunotar punastui kovasti. Isä ja tytär puhuivat huomisesta matkastaan, vanhus kysyi pöydän yli aikatauluista, kulkuteistä, hotelleista. Ja Valloittaja-parka, jolla ei koskaan ollut aavistustakaan aikatauluista ja kulkuteistä, sai äkkiä keksiä ne ja antoi erinomaisia tietoja. Aterian päätyttyä lähti hän heidän luokseen esittäen itsensä.

Mainiota — mainiota, he tunsivat kumpikin hänet nimeltä.

Käytävässä pysäytti hän äkkiä upseerin tyttären sanoen:

— Yksi ainoa sana, neiti: älkää matkustako huomenna. Jääkää tänne. Minä näytän teille näköaloja, jos täällä niitä on, kosken, laivatelakan. Huomen-illalla lankeen sitten jalkoihinne kiittäen teitä.

Kaunotar ei tullut heti lähteneeksi tiehensä, vaan kuunteli häntä kärsivällisesti loppuun.

Sitten hän lisäsi:

— Elämäni on teidän käsissänne.

Toinen hymyili.

— Estääkseni väärinkäsitystä huomautan, että olen matkalla sulhaseni luo ja että matkustan huomenna, sanoi hän.

— Ei! huusi valloittaja polkien jalkaa. Ja hän tarttui hänen käteensä, pusersi ja suuteli sitä.

Toinen kiskoi itsensä irti, kohotti ratsupiiskansa ja antoi sillä kipeän iskun kasvoihin. Mies tyyntyi heti ojentautuen suoraksi. Verinen naarmu kohosi hänen vasemmalle poskelleen.

Nainen katsoi häneen hetken antaen piiskan vaipua.

— Te löitte minua, sanoi mies, — vaan ei se tee mitään. Tehkää se vielä kerta, se ilahuttaa minua uudelleen.

Mutta allapäin, silmät maahan luotuina, kiiruhti toinen pois, ylös portaita, ja huoneeseensa…

Eikä hän matkustanut seuraavana päivänä. Hän kävi katsomassa näköalat, kosken, laivatelakan. Kuinka koko maailma oli muuttunut ja kuinka hänen sydämensä äkkiä oli täyttynyt mitä suloisimmalla hulluudella. Ei ikinä hän olisi tahtonut tehdä sitä surullista matkaa sulhasensa luo etelään päin, miehen luo, jota hän ei enää rakastanut, ellei hänen isänsä olisi käskenyt. Mutta hän aikoi palata, tulla heti takaisin. Ja hän antoi kätensä valloittajalle.

— Minä seuraan teitä, sanoi hän, — tulen jo huomenna perästänne. Näkemiin, ainoa rakastettuni!

III.

Nyt seurasi — kuten aina ennenkin — lyhyt aika, muutamia tunteja, jolloin hän kulki verrattomassa huumauksessa näkemättä ja kuulematta muuta kuin rakastettuaan. Tämä sähkötti aina jonkun tunnin päästä ja kirjoitti kirjeen, kaksi, tuoksuvalle paperille. Hän luki nuo ihanat sanat mitä kiihkeimmän ilon vallassa, sielu elävänä kukkatarhana.

Tunnit kuluivat. Miksi ei hän matkustanut hänen jälkeensä? Haltioituneessa mielentilassaan eläen unohti hän lähteä. Kahden päivän perästä ei hän vieläkään ollut lähtenyt, sillä hänellä ei ollut sydäntä jättää näitä ihastuttavia kirjeitä, joita yhä tuli. Miksi niitä muuten tuli niin paljon? Ensimäiset olivat rakkaimmat. Tietystikin ne kaikki olivat kuin pieniä ruusuja hänen sydämelleen, mutta ne kävivät niin ylen tavallisiksi.

Eräänä iltana jätti hän kaunottarensa kirjeen lukematta seuraavaan aamuun. Hän saattoi olla avaamatta sitä heti, vapisevin sormin. Hän luki sen kaikessa rauhassa aamulla, pukeutui ja lähti alas.

Ruokasalissa tapasi hän matkapukuun puetun neidin.

Tämä oli juuri tullut seurueineen, oli taiteilijatar, heleä neitonen ensi kiertueellaan, naurunhaluinen, tulinen ja kiihkeä tunnelmissaan. Häntä vartioi äitinsä.

Mies tervehti. Hän hymyili nyökäyttäen vastaan. Hänen hymynsä oli suloinen. Juuri tänään oli mies aikonut matkustaa, mutta hän ei matkustanutkaan. Oliko se kohtalo? Hän käytti hyväkseen ensi tilaisuutta tarjotakseen nuorelle taiteilijattarelle palvelustaan, hän tahtoi näyttää hänelle nähtävyyksiä, olla hänen apunaan. He sopivat ajasta, jolloin hän saattaisi neitiä laivaveistämölle.

Hän tuli tuntia liian aikaiseen. Satoi, mutta hän odotti sankarillisesti. Ei se mitään haittaa, tuumasi hän mielessään, olen onnellinen kuin Jumala saadessani kastua ja väsyä hänen tähtensä.

Hän seisoi siinä kaksi tuntia eikä neitiä kuulunut ei näkynyt. Vihdoin tuli hänen äitinsä. Hän toisen sanoman, että tytär pyysi suomaan anteeksi, ettei hän saattanut tulla, hänen täytyi välttämättä käydä tuttavissaan kaupungissa. Eikä vanha äiti kysynyt, oliko hän saanut odottaa kauan, kastunut, vilustunut.

Hän lähti kotiin. Kulki paikasta toiseen ikävässä hotellissa, mitä suurimman kärsimättömyyden vallassa. Kuinka kauan hän saattoi olla tuttujensa luona! Mitä ihmeen asioita voi taiteilijattarella olla puhuttavana ystävilleen näin ijankaikkisen kauan!

Oli tullut myöhä, oli yö, hänen täytyi panna makuulle näkemättä neitosta. Nukkua hän ei voinut; hän sytytti molemmat kynttilät antaen niiden palaa. Kuinka hänen päänsä oli raskas ja sekaisin ja kuinka kiusallisesti hänen silmänsä tuijottivat seinäpaperikuvioon.

Hän kuuli porttia avattavan ja odotti hetken, sitte hyppäsi hän vuoteesta ja puki päälleen. Hän oli ottanut selvää, missä taiteilijattaren huone oli ja lähti sinnepäin. Hän oli tullut kotiin, saattoi kuulla hänen liikkuvan sisällä; vähän ajan kuluttua pisti hänen paljas käsivartensa kengät ulos ovesta, sitten sulkeutui ovi ja avainta väännettiin. Hyvää yötä siellä sisällä, hyvää rauhallista yötä sinä hurmaajatar! Hän polvistui suudellen pieniä kenkiä kuin hullu ja narri. Sitten lupasi hän itsekseen saattaa asian ratkaisuun aamulla ja tehdä tunnustuksensa, voitti sitte tai hävisi.

Mutta aamulla oli neiti seurueineen lähtenyt.

Hän otti selvää hänen matkastaan ja sai kuulla, että hän oli matkustanut pohjoiseen, lähimpään kaupunkiin.

Samana aamuna oli upseerin tytär kirjoittanut: Tule etelään! Täällä on juuri kaikki hukassa!

Ja hän lähti päistikkaa pohjoiseen.