SIMSÖRIN JOHANNES

I.

Johannes oli ollut kolme vuotta merillä ja Mikkelinä palannut kotiin Simsöriin, ukko Efraimin verkkomieheksi. Hän oli tyttöjen mielestä pulskistunut entisestään, levinnyt hartioista ja saanut komeat viikset kuin hylkeellä.

Pyhäinmiesten päivänä oli Johannes kirkolla raitaisessa merimiespaidassaan, päässä uusi Englannista ostettu lippalakki. Ulkosaarten pojat piirittivät hänet heti kirkonmäellä, tytöt taas joukolla luovivat läheltä ohi tirkistellen huivinsa reunan takaa.

Johannes seisoi hajasäärin, kädet taskuissa ja kertoi seikkailuistaan karkuretkellä.

Tanskan salmessa oli priki, jolla hän lähti, saanut pahan vuodon, matka jäi kesken ja miehet päästettiin maihin. Johannes oli silloin päättänyt koettaa onneaan maamyyränä ja ottanut pestin rengiksi suureen kartanoon. Hiukan pelotti kun vouti toi kontrahdin, joka oli tehtävä vuodeksi, mutta olisipa hän tiennyt minkälainen elämä oli tulossa, ei hän koskaan olisi raapustanut nimeään paperiin! Huuhtoa sai aamuvarhaisesta myöhään iltaan niin että selkää kolotti ja juuri kun olisi tahtonut hiukan torkahtaa, soivat kellot ja sähkövärkit renkituvassa kuin olisi tuli ollut irti. Ei kestänyt kauvan ennenkuin hän oli tullut täydelle katumapäälle ja alkoi miettiä karkumatkaa. Toista oli sittekin istua märssyssä ja paistattaa päivää!

Joulupyhinä oli saanut hiukan loikoa ja venyttää raajojaan, mutta uudelta vuodelta oli vouti osoittanut tunkiota navetan seinustalla, joka — periköön piru hänet jos hän valehteli! oli pitkä kuin siitä missä Johannes seisoi luotsivanhimman tuvalle ja sanonut:

— Nyt pojat käymme tämän kimppuun tässä!

Silloin oli hän, Johannes, arvellut, että nyt on paras laittautua reissuun. Oli voudille sanonut että räätäli vaatii tekopalkkaansa ja sen nojalla saanut sisällä olevat rahansa kouraan. Yöllä, kun talo nukkui, oli hän liiterissä nikkaroinut pyörät merimieskirstunsa alle, sillä selässä ei sitä jaksanut kantaa, ja alkanut hinata kirstua Kööpenhaminaa kohti sanoen hyvästit Tanskan maanviljelykselle ja pitkille sontatunkioille, joita hän siitäpuolin aikoi välttää.

Mutta viime tingassa oli käydä hullusti. Yksi pyöristä särkyi tiellä ja kun hän oli korjannut sen ainoalla naulalla, joka oli jäänyt taskuun, meni jo toinen hajalle. Onneksi oli tien vieressä paja, johon hän ikkunasta pääsi ja sai puhalletuksi joitakin tarpeita niin että lopultakin tuli kaupunkiin ja sai pestin laivaan, joka seilasi kauvas mulattien maahan, La Plataan.

Päästyään kertomuksessaan tälle kohtaa, näki Johannes Söröläisten tulevan. Ukko Severin oli oikein norpannahkaisissa liiveissään, kaulassa punainen liina. Muori, joka ontui toista jalkaansa, oli pieni ja hinterä miehensä rinnalla, hän oli ennen markkinoita saanut yhdeksännen lapsensa ja oli tullut kirkoteltavaksi. Tytöt, Eedla ja Lyydi oikoivat hameitaan rannassa ja solmivat uudelleen huivinsa, ennenkuin nousivat mäelle, jossa Johannes jo kätteli ukko Severiniä.

Lyydi oli kaukaa tuntenut Johanneksen. Hän punehtui ja nyppi huivinsa nurkkaa puolittain piiloutuen vanhemman sisarensa selän taakse. Asia oli niin että Lyydi ja Johannes olivat aina katsoneet toisiinsa ja olleet jo puolittain kihloissa, kun Johannekselle tuli kolme vuotta sitten äkkinäinen lähtö merille. Ukko Efraim oli ensimäisen vaimonsa kuoltua nainut Kirsan lesken ja Johannes ei pitänyt äitipuolestaan. Sentähden hän oli hankkiutunut kotoa pois.

Hädintuskin sai Johannes puristetuksi Lyydia kädestä ja sanotuksi pari tyhjänpäiväistä sanaa, kun Sörön muori jo huusi tyttöjä kiiruhtamaan, sillä kirkonmenot alkoivat. Muori ei pitänyt Johanneksen ja Lyydin lähentelemisistä sen jälkeen kun Söröläisille oli tullut riita vuohenlaitumesta.

Sisässä puisessa kappelikirkossa sovitteli luotsivanhin, joka myös teki lukkarin ja suntion virkaa, suolaveden kangistamilla sormillaan numeroita tauluun. Sitten alotti hän virren vetäen pitkään ja vihlovasti kuin sumusireeni merellä. Yksi ja toinen ääni yhtyi häneen miespuolellakin, mutta naispuolella lauloivat kokonaiset penkkikunnat, suhauttaen pehmeästi kieltään Jeesuksen ässien kohdalla.

Virren jälkeen tuli väliaika, jolloin yskittiin, ryittiin ja raapastiin jalkaa.

Nyt nousee hylje avantoon, sanoivat pojat ovipuolessa toisilleen, kun ukko Sileniuksen harmaa pää kohosi saarnastuoliin. Ja kuin vanha tähystävä koirashylje avojääkappaleella pappi silmäili pää koholla seurakuntaansa, laskien karvaiset kätensä raamatun päälle, ennenkuin luki tekstinsä ja alotti saarnansa Joonaasta valaskalan vatsassa. Sillä aikaa kun Silenius selitti Joonaan syntiä väliin hihkaisten ja levittäen kätensä niin että nukkuvien silmät revähtivät selälleen, pujahtivat pojat toinen toisensa jälkeen kauppamieheen, josta sai kahvia nisuleivän kanssa ja varustivat taskuunsa tupakkaa itselleen ja karamellejä tyttöjen varalta.

Saarnan jälkeen, kun muori oli kirkoteltavana sakastissa, näki Johannes vilaukselta Lyydin luotsivanhimman aitan luona. Hän kiersi muiden huomaamatta sinne, pisti tytön kouraan karamellitötterön ja veti hänet kallion alle, jossa saattoi rauhassa puhua. Ja siinä uudistivat he vanhat lupauksensa ja päättivät kuulua toisilleen vanhempien uhallakin. Ensi kesänä veisi Johannes Lyydin Simsöriin ja ellei äitipuoli kääntyisi hyväksi aikoi Johannes iäksi lähteä kotoa ja rakentaa oman tuvan mannermaalle. Siihen ei ukko Efraim kuitenkaan suostuisi, koska hän tarvitsi verkkomiestä ja niin ollen päättyisi asia varmaan hyvin. Luottaen siihen erosivat nuoret toisistaan ja Johannes lupasi viikolla pistäytyä Sörössä Lyydiä tapaamassa.

II.

Johannes oli käynyt Sörössä päivisin ja öin. Päivisin hän kävi lainaamassa työkaluja, kutsumassa kutomatalkoihin tai kyselemässä poikia, jotka olivat kalassa, mutta yöllä riisui hän saappaat eteisessä ja kiipesi Lyydin sänkyyn, joka oli lähempänä kattoa kuin lattiaa. Alisängyssä nukkui Eedla. Siellä ylhäällä he kuiskailivat keskenään, suunnittelivat tulevaisuuttaan ja leikkivät lemmenleikkiään aina aamupuoleen, jolloin ukko Severin käänsi kylkeä ovisängyssä ja varikset alkoivat vaakkua einettä ulkona aitankatolla. Silloin likisti Johannes vielä kerran tyttöään ja pujahti pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.

Ukko Efraim tiesi näistä poikansa retkistä ja aamulla, kun Johanneksen venyttelemisistä ei tahtonut tulla loppua ja hän haukotteli vielä airoissakin, murahteli ukko jotain yöjalassa käyvistä miehistä ja maitinsa menettäneistä silakoista. Hän oli nuoruudessaan käynyt samoja teitä ja oli selvillä ihmisluonnosta. Kun sentähden Johannes ilmoitti naimatuumistaan, ei ukko pannutkaan vastaan, niinkuin hän oli odottanut, vaikka mieluummin olisikin suonut ettei Johannes olisi nainut Söröstä. Mutta semmoistahan ei voinut auttaa, sen tiesi Efraim, ja sitäpaitse olivat söröläiset varoissaan olevaa väkeä.

Kovempi vastus nousi Sörössä. Ukko Severinillä ei tosin ollut mitään Johannesta vastaan, mutta Efraimin kanssa oli hänellä nuoruuden ajoilta jotain vanhaa hapatusta, josta muut eivät tienneet, ja sitten tuo onneton riita vuohenlaitumesta. Muori taas ei olisi hennonnut laskea tytärtään Kirsan pahasisuisen akan miniäksi. Mutta nuoret eivät ottaneet korviinsa mitään varoituksia eivätkä malttaneet odottaa. He tahtoivat häitä ja uskoivat kaiken kääntyvän hyväksi, kunhan saisivat pysyvästi toinen toisensa.

Juhannuksena vietettiin häät ja sitten Lyydi siirtyi Simsöriin Johanneksen vaimona. Äiti toivotti eronhetkellä jumalan siunausta ja ettei hänen koskaan tarvitsisi kaivata takaisin vanhat kotiin. Ukko Severin näytti vakavalta, Lyydi oli aina ollut hänen lempityttönsä.

Aluksi meni kaikki hyvin. Anoppi tarkasti mielihyvällä vaatemyttyjä ja tavaroita, joita Lyydi toi muassaan. Tosin katsoi Johanneksen sisar, Briita, karsaasti niitä koreita liinoja, joita Johannes osti Lyydille ja alkoi heti alussa työntää raskaimpia töitä kälynsä tehtäväksi, mutta Lyydi oli reipas ja tyytyväinen ja mielikseen näki hänen pyöreät, ruskettuneet käsivarret kyynäspäihin paljaina kiskovan yksinään toista nuotansivua, kun Johannes oli ohjaamassa perää ja ukko Efraim veteli toista puolta.

Mutta seuraavana keväänä, kun Lyydi kiireimmäksi kala-ajaksi joutui lapsivuoteeseen, alkoi ukko Efraim nurista. Johanneksen olisi pitänyt paremmin katsoa eteensä; tällä tavoin he jäisivät pian ilman särvintä. Johannes kuunteli kulmat rypyssä. Hän olisi hänkin tahtonut sanoa sanansa, mutta vaikeni kotisovun tähden. Vaan kun ukko pojan synnyttyä jatkoi tiuskimistaan Lyydin makuulla-olon johdosta, tulistui Johannes ja ukko sai kuulla kunniansa ahneudestaan niin että veneessä syntyi aika meteli ja naapurit käänsivät huomionsa heihin.

Ukko oli pisteliäs — omalla tavallaan.

— Ei kaikki akat näy olevan niin nopsia toimissaan kuin äitivainaasi, joka markkinain ja pääsiäisen välillä kutoi puolen kolmatta verkkoa ja teki siihen lisäksi kaksoset, hän sanoi.

Johannes ei ollut kuulevinaan. Lyydi oli maannut kolmatta viikkoa vuoteessa, mutta oli vielä niin heikkona ettei Johannes sallinut hänen nousta jalkeille.

Johannes istui usein pitkät ajat jutellen Lyydin vuoteen ääressä ja katseli poikaansa, jonka punainen naama paistoi rievuista. Hän tunsi niin outoa hellyyttä noita molempia kohtaan että melkein häpesi. Kun äitipuoli käänsi selkänsä, suikkasi hän Lyydille suuta. Ja kun ukko hoputti lähtemään kalaan, ei hän ollut kuulevinaan, vaan saapasti vasta muiden jäljissä jolloin toinen päästi aika rähäkän.

Äitipuolen kanssa Johannes ei myöskään sopinut. Ja eräänä päivänä lähtivät nuoret omille teilleen.

Ulkona satoi rankasti. Muori, joka oli lypsänyt lehmät, purjehti sisään toinen hame pään yli vedettynä maitokiulu kädessä. Hänellä oli pienet terävät silmät, tukeva, saaliinhimoinen leuka ja nenäkuopissa kasvoi vanhaa jäkälää. Peräpeili oli leveä kuin kaljaasissa.

Ukko oli vihainen kun ei keitto ollut valmiina. Äitipuoli syytti Lyydiä, jonka töitä hänen täytyi suoritella ja Briita syytti lasta, jonka riepuja hänen oli täytynyt pestä. Lyydi punehtui sängyssään. Mutta ukko yltyi ja kun Johannes avasi suunsa, löi hän nyrkkinsä pöytään ja ärjäsi ettei aikonut elättää pojanvaimoa ja tämän kakaroita. Johannekselle nousi veri kasvoihin. Hän vastasi ettei aikonut olla isänsä renkinä ja otti vyönsä seinältä. Akat torailivat, Lyydi itki sängyssään, keräsi riepuja lapsen ympäri ja yritti nousta:

— Kunpa jaksaisin kotiini! Sieltä ei meitä ainakaan ajeta mäelle!

Johannes oli sillävälin jo tehnyt päätöksensä. Hän kokosi työkalujansa, jotka omilla rahoillaan oli hankkinut ja talutti Lyydin rantaan, kantaen poikaa toisella käsivarrellaan.

— Sitä ei viedä Simsöristä! huusi ukko Efraim mäeltä, kun Johannes aikoi ottaa veneen, joka aina oli kulkenut hänen nimissään.

Johannes kävi naapurista lainaamassa veneen ja latoi siihen kaikki mitä hänellä oli maailmassa. Hän antoi Lyydille takkinsa ja peitti parhaansa mukaan lapsen. Tuuli oli idästä; sataa ripsautti vähän väliä.

Vesillä ei paljon puhuttu. Lyydi pyyhki aina uudelleen esiintunkevia kyyneleitään.

Vaikein oli matka Sörön rannasta ylös tuvalle. Kukaan ei ollut huomannut heidän tuloaan ja muistaessaan äitinsä viime sanoja eron hetkellä valuivat vedet viljanaan Lyydin silmistä. Vihdoin tuli Eedla rantaan. Hän ymmärsi parista sanasta kaikki, otti lapsen syliinsä ja meni edeltä muoria valmistamaan; ukko Severin oli kalassa.

Niin jyrkkä ei mäki ennen ollut Lyydin mielestä. Muori oli kompuroinut portaille.

Äitikulta, saanko olla täällä siksi kun kuolen? En minä kauvaa elä, sai Lyydi nyyhkytyksiltään sanotuksi.

Ja muori vastasi silmiään pyyhkien:

Lapsiraukkani, kyllähän me tämän katon alle kaikki sovimme!

— Mutta mitä isä sanoo? Lyydi tunsi isänsä ankaran ja itsepäisen luonteen.

— Isä kyllä suostuu, kun puhun hänelle.

Johannes oli sillä välin kantanut tavaroita maihin. Hän tuli hämillään kättelemään; pyysi joksikin aikaa majaa. Hän aikoi hankkiutua mannermaalle ja tehdä sinne tuvan.

Seuraavana päivänä kun Johannes korjaili nelikoltaan ja nikkaroi tuvassa palasi Severin ulkoluodolta. Eedla oli vastassa rannalla.

— Kenen vene tuo tuolla on? kysyi ukko heti.

— Kirsan Aukustin. Johannes-lanko on täällä, vastasi Eedla.

— Vai on Johannes täällä!

— Ja Lyydi lapsineen myöskin. Efraim on häätänyt heidät Simsöristä.

Ukko Severin synkistyi.

— Arvasinhan minä että semmoista siitä tulisi. Vai on Lyydi täällä? Miten pikku poika jaksaa?

— Poika voi hyvin, mutta Lyydi ei jaksa nostaa päätään tyynyltä.

Muori oli ikkunasta nähnyt Severinin tulon.

Hän ei virkkanut siitä muille, onnahteli vain eteiseen. Hänellä oli paljonkokeneen ja hyvän ihmisen lempeät silmät.

Kun muori oli hetken supatellut eteisessä Severinin kanssa, tuli ukko tupaan.

— Terveisiä mereltä! hän sanoi iloisesti. Ja kätellessään Johannesta:

— Täällä taitaakin olla lisää työväkeä!

— Täällähän me nyt ollaan, vastasi Johannes samaan huolettomaan tapaan ja enempää ei puhuttu siitä asiasta. Johannes jäi taloon, lähti käskemättä työhön muiden kanssa ja istui pöytään, kuten muut.

Kerran syyspuoleen tuli Briita käymään Sörössä. Hänen puheistaan ymmärsi Johannes että ukko oli tullut katumapäälle ja tahtoi poikaansa takaisin. »Piru hänelle raatakoon», ajatteli Johannes.

Toisen kerran kävi hän Simsörissä hakemassa äidinperintöjä, joita ukko oli pitänyt takanaan niihin asti. Efraim pureskeli tupakanlehteä, laski ja pureskeli ja lopuksi sai hän selville että poika oli saamassa kaksikymmentäkuusi markkaa. Hän oikoi ja käänteli kumpaakin seteliä ja koetteli jokaista markanrahaa erikseen. Lähtiessä tuli taas riita, kun ukko ei olisi antanut Johanneksen viedä vasaraa ja parihakoja, jotka Johannes luki omikseen. Seuraavana kesänä kuoli äitipuoli. Ukko Efraim toi itse tiedon siitä Söröhön. Hän näytti vanhentuneelta ja avuttomalta seistessään siinä keskellä tuvan lattiaa, liasta kankeat housut syltyssä, etupelti raollaan. Toisesta suupielestä valui ruskea navettapuro. Kalastus oli käynyt huonosti, akka oli maannut kauvan sairaana ja syönyt varat vähiin. Lopuksi hän pyysi Johannesta, joka oli puumies, laittamaan kirstun. Se olisi samalla ikäänkuin sovittajaisiksi niistä vanhoista asioista, sillä muori oli kuolinvuoteellaan muistellut häntä ja sanonut: »Miksei Johanneskaan ole tullut enää katsomaan?»

Johannes kuunteli ääneti ukon ruikutuksia. Lopulta hän lupasi tehdä kirstun. Ukko rupesi nyt puhumaan syyskalastuksesta, jonka aika oli kohta käsissä. Miten hän siitä selviäisi! Pyydyksiä oli, silakka oli lihavaa tänä vuonna, mutta ilman toista miestä ei pyynnistä tulisi mitään Jos Johannes palaisi kotiin ja kalastettaisiin yhdessä, saisi hän puolet saaliista.

Johannes ei pitänyt kiirettä vastauksellaan. Hän ottaisi ajatellakseen asiaa. Ja niine tietoineen ukko lähti.

Kirstun hän teki ja akka saatettiin kunnialla hautuumaan multaan. Lankomiehilleen sanoi Johannes kotimatkalla: »Äitini kuollessa itkin, mutta tämän hautaan olisin sylkässyt, jos olisin papilta ilennyt.»

Kun Efraim lupasi yhdeksän hyvää, kahdeksan kaunista, palasivat Johannes ja Lyydi Simsöriin. Lyydillä oli kova työ pestessään ja hangatessaan puhtaaksi lattiat ja astiat seinähyllyllä. Ukko piti sitä hukkaanmenneenä vaivana, vaan varoi tällä kertaa ilmaisemasta mieltään.

Silakanpyyntiin mentiin joukolla. Sen aikana maattiin yöt aitassa ulkoluodolla, missä Lyydi ja Briita perkasivat ja suolasivat kaloja nelikoihin. Ukko Efraim oli tarkka latomisen suhteen, vaikkei hän muusta paljon välittänytkään. Rivien tuli olla tasaiset ja kauniit; hän tiesi että ne markkinoilla menivät silloin paremmin kaupaksi.

Kalantulo oli hyvä, mutta syksyllä ei ukko Efraim ollut muistavinaan vanhoja välipuheita.

Markkinoilta tultuaan antoi hän Johannekselle kaksi säkkiä jauhoja osuudeksi ja kun toinen vaati puolet rahoista, alkoi hän haukkua ja juonitella. Johannes oli muka vanhastaan velkaa ja oli sitäpaitse saanut kaksi markkaa liikaa äidinperintöä. Tämän kuullessaan ei Johannes enää hillinnyt itseään, vaan nimitti ukkoa valehtelijaksi ja kitupiikiksi, jolloin Efraim aikoi antaa häntä selkään, mutta Johannes koppasi ukon tukeviin kouriinsa, kantoi ilmassa pitkin tupaa ja kastoi lopuksi vesisaaviin.

Sen tehtyään kokosi hän toisen kerran tavaransa, kutsui Lyydin ja pojan mukaansa ja lähti takaisin Söröhön. Kun hän oli kala-aitan kohdalla, repesi tuvan ovi selälleen. Ukko huitoi nyrkkiään ja rähisi kynnykseltä ja lennätti pitkin polkua tyhjän läkkipurkin ja vanhat saappaat.

— Siin' on mitä sulle kuuluu! huusi hän hyvästiksi.