SISÄLTÖ:

I. Yö Uustalossa. II. Tullimies haluaa liittolaista. III. Jumala antaa saarelaisille viljaa. IV. Matsedän Jyri. V. Lumipyryssä. VI. Santra. VII. Esivalta ja salakuljetus. VIII. Euppe. IX. Laivaosakkeet. X. Onnen pojalla käy korkeita vieraita.

I luku.

YÖ UUSTALOSSA.

Korttipeli ja ryypiskely on Uustalossa jatkunut pitkin aamuyötä, jo viisi tuntia, kello kahdestatoista asti ja nyt lähenee kello jo viittä aamulla.

Kolme merimiestä ja talon isäntä istuvat ison pyöreän pöydän ääressä Uustalon isossa kammarissa.

Pöydällä palaa kolme kynttilää.

Siinä on myös iso, vaalean ruskea ruusi Riian palssamia ja pari isoa putelia hyvää Saksan viinaa, vasta Memelistä tuotua, ja kolme ryyppylasia.

Miehet pelaavat korttia, ryypiskelevät ja puhuvat kovaäänisesti.

Talo on mantereella, erään sokkeloisen merenlahden pohjukassa. Lahden edessä on laaja saaristo. Lahti itse muistuttaa enemmän järveä kaislistoineen, pilliheinikköineen, kiiskeineen ja salakoineen, sillä varsinaisesta saaristomerestä eroittaa sen kapea ja matala salmi, jonka yli helposti voi kivellä heittää. Salmi on matala ja kivinen. Vain jaalat ja kuutot ja sitä pienemmät alukset voivat uida siitä läpi täysin kuormattuina — kuutotkin vain nousumeren aikana. Lahden rannalla, lähellä Uusitaloa on laivaveistämö, jossa on rakennettu muutamia prikejä ja kuunareita, mutta ne on uitettava lahdesta ulos tyhjinä tai korkeintaan pohjakivikuormassa.

Salmen suuta on vaikea mereltä tullessa löytää pimeällä, eivätkä siihen muut öisin pyrikään kuin Eskon Mikko, Hinterikin Juuso ja Sepän Jere, juuri ne samat miehet, jotka Uustalon isännän luona pitävät iloa, viettävät hauskaa yötä kolmiviikkoisen merimatkan jälkeen syysmyrskyissä, sateissa ja lumipyryissä. Silloin näyttää tulta Uustalon isäntä salmen länsirannalla olevalla matalalla kalliolla. Jos tulijat ovat oikeita, näyttävät he aluksestaan merkkitulta, kaksi tai kolme leimausta peräkkäin kerran minuutissa, tai tulta, joka kerran minuutissa peittyy — aina kutakin retkeä varten erikseen tehdyn sopimuksen mukaan. Tätä sopimusta ei tunne kukaan muu kuin "Uustalon pappa", niinkuin mainitut saarelaiset Uustalon isäntää kutsuvat, ja tietysti myös nuo saarelaiset, Eskon Mikko, Hinterikin Juuso ja Sepän Jere. Jos tulijat ovat vääriä ja vilpillisiä, kuten esimerkiksi tullimiehiä ja näyttävät väärää tulta tai eivät osaa näyttää mitään tulta, sammuttaa Uustalon Pappa oman tulensa ja virittää hetken perästä uuden tulen paljo lännempänä, tai ei viritä ensinkään, riippuen siitä tunteeko hän pimeältä mereltä häämöittävän aluksen tullijaalaksi vai rauhalliseksi saaristolaiseksi tai rannikkolaiseksi. Tullimiehille, koska he ovat ruunun miehiä, ei Uustalon Pappa voi olla tulta näyttämättä, mutta juuri sen verran lännemmäksi, että tullijaala iskee keulapuunsa mainittuun kallioon, joka on jyrkkä ja jonka luo jaala ui kuivaan maahan, vaikka olisi täydessä kuormassa. Mainittu salmi on nimittäin pimeässä aivan näkymätön, koska lahti tekee levetessään jyrkän mutkan länteenpäin heti kun on salmesta päästy sisään. Mereltä katsoja näkee siis vain pelkkää metsää, eikä edes taivasta vasten nouse ainoatakaan korkeampaa puuta tai mäkeä, jonka mukaan voisi paikan suunnilleenkaan arvioida. Salmen länsirannalla oleva kalliokin on niin matala, ettei siitä ole yhtään apua. Molemmin puolin salmea ja sen takana kasvava metsä on paljon korkeampaa, kuin tuo kallio, ja metsän raja taivasta vasten on aivan suora. Päivälläkään, kirkkaalla auringon paisteella, ei salmensuuta näe matkan päähän, sillä kallio salmen länsirannalla punertaa aivan samanlaisena ja yhtä korkeana kuin kivikko pitkin rantaa länteen ja itään. Ranta on täynnä suuria, parin sylenkin korkuisia ja pienempiä, punertavia kiviä ja niitä on vedessäkin, joka on kauas matalaa. Jotkut kivistä pistävät päänsä ylös vedestä vielä kaukana rannasta. Lahteen sisään pääsy on siis sangen vaikeaa päivällä, mutta vielä vaikeampaa yöllä ja etelämyrskyillä taas jokainen mielellään tahtoisi päästä tuon salmen takana olevaan tyyneen ja ihanaan satamaan. Tämä on Eskon Mikolle, Hinterikin Juusolle ja Sepän Jerelle ei ainoastaan mieluista, vaan aivan välttämätöntä, sillä milloin he mereltä salmea lähestyvät, eivät he sitä lähesty hätäsatamaa etsiäkseen, vaan jättääkseen ennen aamua viina-ankkurinsa uustalon Papan hoitoon. Lahden rannalla, lähellä salmen suuta, länteenpäin, synkän metsän takana, on savipohjaisia soita. Niihin kaivetaan puolen sylen syvyisiä, saveen asti ulottuvia kuoppia ja viina-ankkurit peitetään turpeilla kauniisti niihin kuoppiin ja kaivetaan esille vasta talvella, rekikelin alettua, ja viedään vähittäismyyjille sisämaahan.

Milloin mereltä tulija näyttää oikeita merkkitulia, sytyttää Uustalon Pappa niin sanotut sihtitulet. Hänellä on mukanaan sitä varten kaksi tuulta sietävää lyhtyä, jotka hän asettaa salmen takana olevalle metsärannalle ja ohjaa niillä aluksen salmesta sisään, kunhan alus vain asettaa kulkusuuntansa siten, että lyhtyjen tulet näkyvät tarkasti päällekkäin. Jos taas asiat ovat niin hullusti, että salmen sisäpuolella on vilppi, se on, että siellä makaa ankkurissa tullijaala vaanimassa, asettaa Uustalon Pappa lyhtynsä rinnakkain salmen länsirannalle, eikä liikuta niitä, tai jos tullijaala on liian lähellä tai jos on pelkoa siitä, että lähistöllä, metsän suojassa hiiviskelee vilpillisiä olentoja, sammuttaa Uustalon Pappa molemmat lyhtynsä, hiipii äänettömästi jollaansa ja soutaa tiehensä. Silloin alkaa tulijoille ikävä ja vaikea luoviminen takaisin merelle ja uusi yritys tehdään vasta seuraavana iltapimeänä tai valitaan kokonaan toinen maihinnousupaikka Haminan tai Koiviston puolella. Uustalon Papan maat ja salmet ja talo on nimittäin Loviisan tullimiesten vaikutuspiirissä.

Jaala oli ankkurissa lahdella, lähellä Uustalon rantaa.

Kaikki purjeet olivat käärityt.

Tullin ilmaantumisesta lahdelle ei ollut mitään lukua, sillä aluksessa ei ollut tällä kertaa kieltotavaraa pisaraakaan.

Joskus sattui niin, että tulli nousi jaalaan sittenkin tarkastukselle. Ei löytänyt muuta kuin viinan hajua. Jaalan koko sisus haisi viinalle. Tullimiehet nuuskivat sieraimiaan ja sanovat Eskon Mikolle, joka on ilmoitettu laivan omistajaksi ja kuljettajaksi — vaikka hän onkin vain jonkinjoutava niin kutsuttu linnakippari, mies, joka tarvittaessa menee talvikuukausiksi istumaan ja vettäleipää syömään isäntänsä ja päämiehensä puolesta — että: "Täällä haisee joka paikka viinalle", ja nuuskivat ja nuuskivat että sieraimet sihisevät. Nuuskii ilmaa myös Mikko, joka on tullimiesten kanssa laskeutunut alas ruomaan: "No ihme ja kumma! Ei ainakaan minun sieraimiini ota muuta hajua, kuin minkä täällä tervalle ja silakansuolavedelle haisee!" — "Haisee haisee! Viinalle haisee joka paikka!" — "Jaa, sille en minä mahda mitään, jos herrojen sieraimissa viinalle haisee. Herrat ovat luultavasti ahkerasti ryypänneet ja oma henki vain se taitaa haista. En minä mitään viinan hajua tunne. Mutta minähän en olekaan kunnon ryyppyä saanut kun Matiksen Hemman häissä! — Ja tässähän tämä on jaala! Etsikää etsikää!"

Ja tullimiehet soutavat tiehensä.

Niin. Usein kävi sillä tavalla.

Nyt ei ollut ainakaan ankkuroimiseen saakka tullijaalaa näkynyt ei kuulunut missään, eikä Uustalon Pappakaan sanonut nähneensä niitä viikkokauteen niillä vesillä. "Paha merkki", sanoi siihen Hinterikin Juuso. "Sitä pikemmin nyt voivat tähän ilmaantua." Eivät ne kuitenkaan ilmaantuneet koko ajalla. Rauhassa saatiin iltayöstä purkaa jaala tyhjäksi ja korjata tavara talteen. Työ kävi nopeaan, sillä kaikki kolme jaalamiestä ja Uustalon Pappa poikineen panivat parastaan. Jaala ankkuroitiin Uustalon rantaan, purjeet käärittiin, kajuutasta otettiin pari tuopin vetävää viinaputelia ja palssamiruusi, kajuutan ovi kierrettiin lukkoon, loikittiin jollaan ja soudettiin maalle, Uustaloon, jossa ensin syötiin vahva ateria ja sitten alettiin kemut, jotka ovat nyt jatkuneet, kuten sanottu, kello viiden korville asti.

Huolimatta varhaisesta aamuhetkestä, on Hinterikin Juuson mieliala korkeimmillaan. Uustalon Pappa jo torkkuu ja Eskon Mikko, linnakippari, mukalaivuri, kiroilee tylsänä ja Sepän Jere hankkii riitaa Hinterikin Juuson kanssa hokemalla lakkaamatta: "Minä voitin sinut korttipelissä ja sinä jäit minulle sata markkaa velkaa."

Juuso luovii yli lattian takalle, jossa päretikulla penkoo hiillosta, jonka emäntä maata lähteissään illalla peitti tuhalla, ja kuulee kuin pilvistä ja hyvin kaukaa:

— Kuule Hinterikin Juuso! Sinä olet hävinnyt pelissä! Kuule Hinterikin Juuso! Sinä olet minulle sata markkaa velkaa. Kuuletko sinä vai et!? Näithän sinäkin Uustalon Pappa, että se hävisi ja jäi minulle sata markkaa velkaa?

— Näin, näin.

— Se ei meinaa maksaa minulle! Se on kelmi mies, vaikka on rikas!

— Kyllä se maksaa. Maksaahan se. Odota nyt, että se saa ensin piippuunsa tulen.

— Minä hakkaan sen tuhannen ruumeneksi, jos ei se maksa. Luulek'sä, etten minä jaksa, hä!

Jere ravistelee Uustalon Pappaa, jonka vieressä hän on istunut koko ajan, mutta on nyt tuppautunut yhä lähemmäksi, että muka Pappa paremmin hänen huutonsa kuulisi.

— Luulek'sä etten minä jaksa — hä!?

— Jaksat, jaksat, vaan anna miesraiska olla hakkaamatta! Hyvä mies se on Hinterikin Juuso. Kyllä,se maksaa kunhan ennättää saada tulen piippuunsa.

Hinterikin Juuso on löytänyt hehkuvan hiilen, jonka on nostanut hyppysissään piippunsa suulle, tupakan päälle ja imee parhaillaan ja saa tupakan palamaan, horjahtelee ja rääpästelee milloin vasemmalle jalalle, milloin oikealle, milloin eteenpäin milloin taapäin. Sitten viskaa hän hiilen takkaan ja kääntyy toisiin päin ja alkaa hoiperrellen palata. Keskilattialla hän pysähtyy ja kysyy Uustalon Papalta:

— Kuules Pappa! Minä kysyn sinulta yhtä asiaa.

— No — kysy vaan.

— Sinä olet ollut aina hyvä mies minua kohtaan…

— Entä sitte?

— Ja olet ollut minulle kuin oma veli, parempi kuin oma isä. Kuule mitä minä sanon sinulle!

— No?

— Minä luotan sinuun enemmän kuin tähän piippuuni ja kun sinusta aika jättää, niin sitte en minä yhtään tiedä, kuka minua auttaa tullisyökäreistä.

— Onhan minulla kaksi poikaa…

— Kaksi poikaa?! —

— Niin. —

— Ne ei ole mitään, sanon minä! Kuulek'sä nyt, mitä minä kysyn sinulta, Uustalon Pappa?

— Kuulen kuulen. Sitähän minä tässä odotankin, että mitä sinä kysyt.

Hinterikin Juuso hoipertelee, koettaen hoitaa tasapainoaan käsillään — vasemmassa kiikkuu savuava piippu — ja tulee aivan ukon eteen ja supattelee kovaäänisesti ukon korvaan.

— Mitäs tämä Sepän Jere sinulle sanoi taannoin?

— Että hänellä on sata markkaa saamista sinulta.

— Sanoikos se mitään muuta?

— Sanoi, että sinä hävisit korttipelissä ja jäit sata markkaa Jerelle velkaa.

— Sanoikos se, että minä olen hänelle sata markkaa velkaa?

— Sanoi.

Hinterikin Juuso peräytyi pari askelta, kolmekin, koetti pyörähtää ympäri kantapäällään, niinkuin hänellä tapana oli, ja onnistuikin ja hihkaisi:

— Sata markkaa velkaa tai saamista! Sata markkaa velkaa tai saamista! Se ei meinaa meikäläisen kukkarossa yhtään mitään. Poltti tämän nyt satamarkkasen tupakassa tai haistoi nuuskassa, se ei meinaa minun kukkarossani mitään! Eikä Uustalon Papankaan kukkarossa! Toista se olisi sinun kukkarossasi, Sepän Jere! Sinä olet köyhä mies!

Hinterikin Juuso pani piipun hampaisiinsa, kävi pöydän ääreen istumaan, kaivoi liivinsä povitaskusta kukkaronsa, josta otti esille setelitukon, jonka levitti pöydälle, löysi satamarkkasen ja viskasi sen Sepän Jeren eteen ja sanoi:

— Tämä yksi satamarkkanen ei tunnu minun kukkarossani yhtään mitään, oli se tuloa tai menoa! Siin' on! Kääri se nyt kauniisti ja vie nannallesi! — Mutta tiedätkö sinä, Sepän Jere, minkä tähden minä hävisin korttipelissä?

— Kun olet huonompi pelaaja…

— Niin niin. Niin sinä luulet ja niin luuli Eskon Mikko ja niin taitaa luulla Uustalon Pappakin, mutta minä itse luulen, että asia ei ole sillä tavalla kuin luullaan. Minä surin sinun köyhyyttäsi, Sepän Jere, ja olen aina surrut ja annoin sinun tahallani voittaa itseni, etten tarvitsisi rahaa sinulle lahjoittaa, sillä lahja on kuin almu ja tekee mielen alakuloiseksi. Toista se on, kun itse rahansa ansaitsee, kaupalla, työllä, taikka korttipelillä! Niinhän! Hi hi hi!

Hinterikin Juusoa sanottiin välistä väkäleuaksi ja toisinaan jäkkäniskaksi. "Sellain jäkkäniska! Just kun Hinterikin Juuso!", sanoivat vaimot Juuson kotisaarella pojistaan joskus, ylpeillen ja kuvitellen, että niistä tulee Hinterikin Juuson kaltaisia onnellisia merenkulkijoita, onnen poikia, rahan tuojia. Eikä Hinterikin Juuson leuka muulloin niin vahvalta näyttänytkään kuin nyt, julistaessaan Sepän Jerelle tuon musertavan sukkeluutensa.

Eikä Hinterikin Juuso ollut mikään huono mies ruumiiltaankaan. Hän oli päin vastoin voimakas, norja ja sukkela, vikkelä kuin kissa. Kovin teki mieli Sepän Jeren viskata satamarkkainen takaisin, mutta pelkäsi, humalissaankin, että siitä tulee tappelu ja hän saa selkäänsä.

— Mutta eiköhän käydä maata, yksi niinkuin toinenkin, sanoi viimein isäntä. — Tästä taitaa tulla aamu käsiin ja työt eteen. Työt minulle ja matka teille.

Vasta nyt havaitsivat miehet, että aika oli kulunut jo kello viiteen aamulla, että oli jo heräämisen aika tavallisina päivinä. Siitä huolimatta kävivät miehet maata, sillä he olivat sangen väsyneitä.

Oli jo aamiaisen aika, kello kahdeksan, kun Hinterikin Juuso tovereineen heräsi, tai oikeastaan herätettiin. Isäntä tuli nimittäin tuvan puolelta isoon kammariin, jossa yöllä oli ryypitty ja korttia pelattu ja jossa saarelaiset nukkuivat, heitä herättämään ja sanoi:

— No miehet! Käypääpäs tupaan vähän haukkaamaan leipää.

Miehet ottivat ruokaryypyt, jotka olivat samalla kohmeloryypytkin ja alkoivat syödä emännän keittämää hyvää ohrajauhopuuroa voisilmän ja vastalypsetyn maidon kanssa.

Syödessä sanoi isäntä:

— Lahdelle näyttää yön aikana ilmaantuneen toinenkin alus.

— Niin pakana on kuin onkin, sanoi Hinterikin Juuso, vilkaistuaan ulos ikkunasta, joka olikin siinä hänen vasemmalla puolellaan. Eikä tämä kukaan muu ole kuin Loviisan tullijaala. Tunteehan tämän nyt, vaikkei olisi silmiä päässä. Maltas, maltas Petterssonni! Kyllä minä sinut vielä opetan!

Syödessä juteltiin vielä yhtä ja toista. Muun muassa sanoi niille maamiehille Hinterikin Juuso: "Jokaisella ihmisellä on omat vastuksensa, niinkuin teilläkin maamiehillä hallat ja muut ja meillä saarelaisilla tullimiehet. Jokaisen kannettavaksi on Herra pannut oman ristinsä!" — Siitä oltiin yksimielisiä, vieläpä isäntä lisäsi, että ovat ne ristinä tullimiehet muutamille maamiehillekin, sillä: "Ei ole sanottu, etteivätkö tullimiehet mene ennenaikojaan penkomaan suota pahalta paikalta ja sitte olisi piru merrassa! Enemmän pahaa tuottaisi kuin halla halmeessa! Mutta toivotaan nyt, että niin ei ole sallittu tapahtuvan!"

Syötyä juotiin vielä kahvit, jota maustettiin viinalla ja tupakoitiin ja juteltiin hetken ja sitte saarelaiset läksivät rantaan, lykkäsivät jollansa mereen ja sousivat jaalalleen.

II luku.

TULLIMIES HALUAA LIITTOLAISTA.

Tullijaala oli ankkuroinut aivan Hinterikin Juuson jaalan viereen.

Jaalan nimi oli "VESA", sillä Juuson isä, rakentaessaan sen, toivoi "Vesan" kasvavan puuksi, se on, enentävän hänen varallisuuttaan, kunnes hän voi hankkia suuria laivoja. Ensin oli "Vesalla" purjehtinut isä itse, mutta huomattuaan pojallaan olevan paremman onnen, oli hän jättänyt aluksen kokonaan poikansa Juuson huostaan.

Ja se oli viisaasti tehty se!

Juuson vanhempi veli Anterus, Hinterikin Anterus, oli isän poika ja hän Juuso oli äidin poika. Isä oli nimittäin oikeastaan suosinut Anterusta, mutta kun hän nyt oli ulkomerillä — mennyt jo alaikäisenä, saanut avustusta kotoa ja käynyt merikoulua ja purjehti nyt kaukaisilla vesillä purjelaivan päämiehenä — osoitti isä suosiotaan Juusolle, kun tämän suuret kyvyt olivat tulleet näkyviin niillä retkillä, joita Juuso oli tehnyt isänsä kanssa, ja joilla aina voitettiin, jos tehtiin Juuson ohjeiden mukaan ja menetettiin, jos tehtiin Juuson ohjeita vastaan. Isää tämä ensin harmitti ja suututti, mutta sitten hän antoi meriasioissa kokonaan vallan Juusolle ja jäi itse kotimieheksi, puolustaen itseään ja kotiinjäämistään vanhuudellaan — ja se olikin pätevä syy! — ja leinisillä säärillään. Kylä ihmetteli sitä, että alus annettiin kokonaan Juuson huostaan, kun hän muka niin paljon juo, mutta ukko Hinterikki itse rantakäräjillä, kun joku siitä ystävällisesti ja suoraan huomautti, sanoi "Kyllä Juuso viinaa paljon juo, mutta vielä enemmän se taloon rahaa tuo."

* * * * *

Hinterikin Juuso tovereineen nousi jaalaan.

Viereisen tullijaalan kajuutan savutorosta tuprusi tervassavu. Siellä myös lietänee aamiaisella.

"Vesassa" alettiin päästää purjeita auki kääreistään. Juuri silloin nousi kolme miestä tullijaalan kajuutasta, päällysmies ja kaksi tullivartijaa.

Tullijaalan perällä oli jolla. Sen veti yksi tullivartijoista jaalan kupeelle. Päällysmies, ja tullivartijat astuivat siihen ja sousivat "Vesan" kupeelle, jossa pysähtyivät. Molemmat tullivartijat nousivat jollassa seisomaan ja pitelivät kiinni "Vesan" laidoista. Päällysmies istui jollan perällä ja tupakoi — poltti sikaria. Hän katseli ylös jaalaan ja kun jaalamiehet ilmaantuivat partaalle, kysyi:

— Mikä on tämän jaalan nimi?

— No ek'sä itse osaa lukea? Siinähän tuo on nimilauta nokkasi edessä jaalan peräkasassa ja toinen peräpeilissä! Lue, jos osaat! sanoi irvistäen Hinterikin Juuso.

— Ja kuka on tämän jaalan kippari?

— Tämähän se on Eskon Mikko meidän saarelta.

— Kuka siellä teistä on sitte Eskon Mikko?

— Minähän se olen ollut.

— No mikset sinä sitte heti sano?

— Hetihän minä sanoin kun kysyttiin.

— Älä pidä leukojasi liian leveinä, mies hoi! Mitä sinulla on siellä jaalassasi?

— Jaa että mitä on?

— Niin. Mitä sinulla on siellä?

— Pohjalla kiviä ja vähän vettä.

— En minä sitä tarkoita, vaan kontrapanttia.

— Se taas on salatavaraa! Sopii tulla etsimään!

— Mistä sinä tulet?

— Tultiin kotoa.

— Entä sitä ennen.

— Virosta.

— Mitä varten nyt täällä?

— Tultiin heinänostoon, mutta pyytävät niin korkeaa hintaa, ettei kaupoista tullut mitään.

— Mihinkä nyt menet?

— Kotiin.

— Vai niin. Ja sitte?

— Jumala hänen tietää! Voi olla, että vedetään jaala maalle talveksi.

— Minä tulen pitämään tarkastusta sinun jaalassasi. Sinä et nosta purjeita etkä ankkuria sillä aikaa. Ymmärrätkö sinä?

— No mikäs tuota selvää asiaa on ymmärtäessä.

— Sinä pilkkaat virkamiestä, mutta katso itseäsi, irvistelijä! Minä ammun kinttusi poikki, jos et pidä siistimpää suuta! Pane se mieleesi!

Tullimiehet nousivat jaalan, sitoivat jollansa pestin kiinni keulavanttiin ja tarkastus alkoi.

Se alkoi aivan tavallisella tavalla: Tullimiehet laskeutuivat ruomaan ja alkoivat vetää vahvasti ilmaa sieraimiinsa ja päällysmies ärjäisi viinan ja syysmyrskyjen tärvelemällä käheällä kurkullaan:

— Täällä — täällä haisee viinalle!

— Vielä mitä! Silakan suolavedelle ja tervalle siellä haisee, eikä viinalle.

— Minun nenässäni haisee viinalle!

— Jaa no — se onkin taas eri asia, millekä herra tullipäällysmiehen nenässä haisee ja mille ruomassa haisee!

— Minä en kysynyt sinulta mitään, sinä tervakourainen mies! Tullivartijat! Tehkää tehtävänne! Tarkastakaa joka loukko ja joka merimiesarkku ja joka kaappi ja koijat, ottakaa auki karneeri ja kajuutan permanto, penkokaa pohjapainokivet ja ketjukasat ja purjeet ja kaikki ja vetäkää köysinuotta ympäri jaalan!

Kun tarkastus oli näin perinpohjainen, vei se aikaa aina puoleen päivään asti. Enimmän vaivaa toi tullivartijoille niin sanotun köysinuotan veto jaalan ympäristöllä ja alla.

Oli nimittäin joskus sattunut, että isojen kivipainojen avulla painettiin lähelle pohjaa viina- tai viini-astioita, piiloon sinne, ja siltä varalta oli tullimiehillä nykyään niin sanottu köysinuotta, joka pikemminkin oli naara kuin nuotta. Sitä soutelivat tullivartijat hiki hatussa jaalan lähivesissä löytämättä mitään. Viimein antoi päällysmies vartioilleen käskyn lopettaa. Koko ajan oli hän itse seisonut tai kävellyt jaalan kannella ja polttanut sikarin toisensa jälkeen, sytyttäen uuden sikarin entisen pätkällä.

Tullivartijain palattua sanoi päällysmies Hinterikin Juusolle:

— Sinä Joosef Henrikinpoika, tule sinä tänne kajuuttaan. Minä tahdon puhua sinun kanssasi pari sanaa ja tarkastaa paperit.

Tarkastus oli tavallaan loppunut. Se oli käynyt kuin nuottien mukaan — ihan loppuun asti. "Paperien tarkastus" jaalan kajuutassa oli sikäli omituinen, ettei sitä tehty heti ja ettei sitä varten kutsuttu kajuuttaan Kuuton päämieheksi ilmoitettua Eskon Mikkoa, vaan Hinterikin Juuso.

Heti kajuuttaan tultua, ymmärtäen mitä "paperien tarkastus" merkitsi, otti Juuso kaapistaan esille kaksi ryyppylasia, konjakkipullon ja hienoimpia sikareja, mitä tällä puolen maailmaa saatavilla oli ja tarkastus alkoi.

Ensin otettiin konjakkiryypyt ja pantiin tupakaksi ja juteltiin syksyn omituisista ilmoista — pelkkiä länsimyrskyjä, sumuja ja sateita.

— Ei suinkaan sinulla mihinkään kiire ole?, sanoi kerran muun asian väliin Juuso.

— Mihinkäpä minulla, ellei itselläsi! Minulle on sama, missä aika kuluu ja paras siellä missä se hyvin kuluu. Sinulla tässä pikemminkin kiire lienee.

— Mitäs minulla. — Vielä tässä päivänvaloa riittää muutama tunti, että pääsee tästä lahdesta ja maista ulos mereen. Siellä taas on sama, oli yö tai päivä. — Kun sinulla kerran ei ole kiire, niin pannaan kamiinaan tuli ja laitetaan vähän lämmintä. Kylmä siellä ulkona olikin seisoa.

— Kylmä on ilma jo. Vilun se tahtoo tehdä. Päällysmies hieroi kämmeniään, osaksi siitä syystä, että niitä vielä paleli, mutta vielä enemmän siitä syystä, että näki Juuson rupeavan laittamaan tulta kamiinaan ja panevan vesikattilan tulelle.

— Mihinkäs sinä panit ne viina-ankkurit, jotka toit eilen illalla tällä jaalalla?

— Jaa että mihinkäkö panin?

— Niin.

Päällysmies karisti tuhkaa sikaristaan kamiinaan. Juuso hommaili tulensa kanssa. Lisäsi tervaksia kattilan alle ja vastasi harvakseen:

— No kaikkea sitä pälkähtää sinunkin päähäsi kysyä!

— Sano pois vain. Kyllä minä tiedän, että sinulla on tähän tullessasi ollut tavallista parempi viinakuorma jaalasi vatsassa. Siellä on niin jumalattoman kova viinan lemu vieläkin. Sano pois vain. Saat luottaa minuun kuin kompassiisi. Minä en sinun tavaroihisi koske, oli ne mitä hyvänsä! Minä vain haluaisin tietää, mitä keinoja salakuljettajat nykyään viljelevät. — Voitaisiin tehdä liitto. Minä en antaisi sinua oikeuden käsiin ja sinä antaisit minulle jonkun palkkion vaitiolostani ja sokeudestani. — Kyllä minä sinuun luotan.

— Paljoko sinä sitte tahtoisit?

— Voitaisiinhan siitä sitte sopia, kun nyt ensin sovittaisiin tästä pääasiasta.

— Mistä helvetin pääasiasta?

— Siitä, rupeatko sinä liittoon vai et.

— En. Liittoon tullimiehen kanssa! Mieluumminkin sitte pirun kanssa!

— Minä luotan sinuun…

— Mutta minä en luota sinuun!

— Kyllä sinä saat minuun luottaa kuin itseesi! Älä yhtään pelkää!

— Ei puhuta siitä asiasta mitään.

— Sinulle olisi siitä paljon etua. Minä vakuutan kunniasanallani, että en ainakaan minä nostaisi kannetta sinua vastaan…

— Mutta kielisit muille — toisille tullimiehille asiat ja pesisit itse kätesi. Ja enhän minä itse ole istumaan mennyt tähänkään asti. Tiedäthän sinä, että tämän jaalan omistaja ja kippari on Eskon Mikko. Hööö! Vai niin tuhmaksi sinä minua luulit! Ei! — Halvemmaksi minulle tulee se, että ollaan niinkuin ennenkin.

— Minulla on pieni palkka ja iso perhe…

— Jaa — se asia ei liikuta minua. Tuolla kannella on Eskon Mikko. Hänellä on äiti ja sairas sisar. Siellä on Sepän Jere, jonka isä on puujalka, tullimiesten ampuma raajarikko, joka ei kykene kalastamaan eikä purjehtimaan. Voi voi mitenkä paljon on maailmassa niitä, joilla on pieni palkka ja iso perhe!

— Sinulla on vallattoman hyvää konjakkia…

— Ota vaan itse lisään, jos maistuu! Minulla on tässä vähän vielä kiireitä tämän keittämisen kanssa.

Tullimies laittoi itselleen ryypyn ja toisenkin ja sitten olikin jo Juusolla kiehuvaa vettä kattilassa ja hän kaatoi sitä laseihin. Juotiin monta lasillista kuumaa teetä, johon sulatettiin paljon sokeria ja kaadettiin konjakkia mausteeksi.

Kun paperien selvitys päättyi, oli tullipäällysmies nostamalla autettava jollaansa, jossa hän retkahti perälle istumaan osaksi nojaten jollan peräpeiliin, osaksi partaaseen. Oikea kyynärpää riippui jollanpartaan ulkopuolella, vedessä. Molemmat tullivartijat olivat päämiehelleen niin suuttuneita, etteivät kohentaneet häntä paremmin istumaan, eivät edes nostaneet hänen kyynärpäätään ylös vedestä. He olivat sinisiä vilusta, eivätkä olleet saaneet ainoatakaan ryyppyä. Hoitakoon itse itsensä ja jos kyynärpäätä palelee, niin nostakoon sen ylös vedestä. Tullipäällysmiehen pää riippui rinnalla ja hän mongersi yhtenään epäselviä ja vihaisia lauseita joista muutamista sai selvänkin: "Hinterikin Juuso on saatanan ylpeä mies — ei rupea minun kanssani puulaakiin… Minä hirtätän sen Loviisan torilla niinkuin kapisen koiran!… Ylpeä kuin riivattu!… Minä ammun koivet poikki siltä, kun ensi kerran tavataan viinajaalan kannella… Ammun — — ammun — Antakaa pistooli tänne! Missä minun pistoolini on?! — — Kuka tuolta jaalasta töllistelee!? — — Oletko sinä Hinterikin Juuso — hä!? Minä hirtän sinut oman laivasi mastoon vielä tänä syksynä! — — Kuuletko sinä!… Hei tullivartijat! — Mihin te soudatte! Mennään Hinterikin Juuson jaalaan tekemään takavarikko! Otetaan siltä pois kaikki konjakkiputelit!"

Päällikkönsä komennuksesta huolimatta sousivat tullimiehet omaan jaalaansa ja nostivat humaltuneen päämiehensä yli jaalan partaan. Siinä oli kuitenkin käydä hullusti. Miehet horjahtivat ja jolla oli mennä nurin. Lopulta saivat he kuitenkin päällikkönsä jaalan kannelle ja veivät hänet kajuuttaan, johon itsekin jäivät.

Sillä välin oli "Vesan" ankkurikela alkanut kilkattaa. Ketjun tultua lyhyeksi nostettiin ylös peräpurje ja vokka avattiin. Lyyveri oli myös valmiina nousemaan. Kaksi miestä oli ankkurikelassa, Juuso itse peräsimessä. Lyyveri vedettiin ylös ja sopivan tuulen vihurin tultua vedettiin lyyverin ylihangan puoleinen jalusnuora kiini. Tuuli täytti lyyverin, joka alkoi painaa keulaa vasemmalle. Sillä hetkellä Mikko ja Jere neljällä viidellä nopealla ankkurikelan kankien painalluksella nostivat ankkurin irti pohjasta ja riensivät, Mikko taakivokan valliin ja Jere lyyverin jalusnuoriin. Tuuli painoi jo peräpurjeeseen ja vokkaan. Lyyveri laskettiin irti yläpuolelta, missä se tähän asti painoi vastaan, alapuolelle, jossa Jere ketteränä veti jalusnuoran kiinni ja samalla veti Mikko ylös taakivokan. Jere tuli häntä auttamaan vallin kiristämisessä ja kiinnittämisessä. Taakivokan kouti vedettiin myös kiinni ja lakkasi se paukkumasta. Jaala purjehti lahdesta ulospäin vastahankaista tuulta, joka kuitenkin vei hyvin. Tunnin perästä oltiin meren aavoilla ulapoilla harvan ja voimakkaan länsiummikkaan keinuttelemana. Vetämään oli avattu myös molemmat huippupurjeet. Täysin purjein mennä pauhahteli jaala viluisen syystuulen humistessa sen purjeissa.

— Länsituuli taitaa loppua ennen aamua, sanoi Juuso jättäessään Mikolle peränpidon. — Aurinko laskee niin umeaan taivaaseen ja tuuli vetää aina vain vastapäivää. Ennen aamua se taitaa olla jo idässä — kaakossa ainakin. Saa nähdä ennätetäänkö edes kotiin luovimatta. Nytkin jo pyrkii lyyveri lyömään tyhjää, eikä anna enään ohjata kuin piirun verran päälle suunnan ja jaala ojettuu ainakin sen verran näin keveässä pohjakuormassa.

Mikko oli samaa mieltä taivaan merkeistä ja lisäsi omana arvelunaan, että loppumatkalla se taitaa antaa luoviakin.

Turkit päällä, karvalakki päässä, paksut villakintaat ja rukkaset kädessä istui Mikko helmarin ääreen. Hän oli kuuluisa taitavasta peränpidostaan, mutta ei vetänyt vertoja Juusolle itselleen.

Hinterikin Juuso itse laskeutui alas kajuuttaan, riisui päältään turkin ja jaloistaan raskaat merisaappaat ja oikaisi itsensä koijaan peitteen alle ja nukkui heti.

Sepän Jere sahaili kannella tervashalon lyhyiksi pätkiksi jotka pilkkoi veistöpölkyn päällä pieniksi ja vei kajuuttaan, jossa laittoi tulen kamiinaan ja alkoi keittää rokkaa.

Kullakin oli oma työnsä, eikä muuta kuulunut kuin Juuson kuorsaus, aallon mäjähdykset jaalan leveään keulaan ja ylälaitaan, veden ja ilmakuplien kurahtelu laitojen alla, vaahdon sihinä ja kohina alalaidan puolella, saumojen narahtelu jaalan vääntäytyessä aallon pohjasta pitkään liikkuvaan ylämäkeen ja kiertäytyessä taas laineen harjalta vinosti alamäkeen, kahvelin ja pirkkelin jurnutus mastoja vasten ja tuulen hyminä purjeissa ja köysissä.

III luku.

JUMALA ANTAA SAARELAISILLE VILJAA.

I.

"Syksyinen yö ajaa yhdeksällä hevosella", sanoi Hinterikin Juuso aamulla kello kolmen tienoissa, kun jälleen tuli tyyni ja niin tuumasi Eskon Mikko ja Sepän Jere myös. Molemmat he kertasivat puoliääneen, mitä Juuso juuri oli lausunut. — "Niin, yhdeksällä hevosella se ajaa. Niin se ajaa."

Muuta ei sinä yönä oltu juteltukaan.

Pari tuntia oli luovittu etelätuulta. Juuso itse oli pitänyt silloin perää. Käännösten aikana oli Juuso aina sanonut: "Käännyttäsköhän taas", jolloinka Eskon Mikko ja Sepän Jere olivat kompuroineet pimeää kantta pitkin sanaa päästämättä paikoilleen, Mikko vokan jalustimeen ja Sepän Jere keulaan, hoitamaan keulapurjeiden jalusnuoria käännöksen aikana.

Ennen käännöstä antoi Juuso aluksensa hiukan aleta, jolloin sen vauhti lisääntyi, joka taas oli tarpeellista ja välttämätöntä kääntyessä, etenkin nyt, kun kävi vastaan voimakas ummikas.

Juuso itse istui kajuutan katolla jalat riippuen kannella ja piteli kiinni helmarista, ja ohjasi ja tarkkasi hetkeä, milloin aluksella on sopivan suuri vauhti ja milloin on sopiva aaltojen väli aluksen kääntyä. Silloin hän taitavalla liikkeellä, ensin vähitellen ja sitten rohkeammin, lykkäsi helmarin itsestään poispäin, jollain alus voimakkaassa kaaressa alkoi kääntyä ja kohota kallistuneesta luovima-asennostaan pystyyn. Silloin kuului läiskettä ja pauketta. Purjeet paloivat ja rievinauhat ja nuorat rapisivat ja rapsahtelivat vahvaa purjekangasta vasten, joka hulmusi tuulessa. Vokka oli vihainen pirkkelilleen, jolle se antoi läiskyvän korvapuustin toisensa jälkeen. Ensin vaikeni isopurje perällä. Se oli saanut tuulen uudelta puolelta, täyttyi, pingoittui, vaikeni ja alkoi lykätä alusta ylös tuuleen. Sillä välin olivat keulapurjeet saaneet myös tuulen uudelta suunnalta, mutta jäivät vastaan, painamaan keulaa alas, kääntämään alusta. Vokka oli paukkunut ja palanut koko ajan, mutta heti isonpurjeen täytyttyä tuulesta, vei Eskon Mikko vokan jalusnuoran alapuolelle, jossa hän Sepän Jeren avulla veti sen kireälle ja kiinnitti sen omaan linkkoonsa kannessa. Sitten he molemmin miehin menivät keulaan, Jere yläpuolelle päästämään harusvokan ja lyyverin jalustimet auki ja Mikko vetämään ne kiinni alapuolelle. Yhteisvoimin he tiukkasivat nekin kiinni. Alus kulki jälleen uutta suuntaa oikealle kupeelleen kallistuneena ja laistojen tulet, jotka äsken näkyivät oikealta, näkyivät nyt vasemmalta. Käännösten aikanakaan ei puhuttu enempää. Joskus jörähti Juuso: "Anna mennä!" tai "pane kiinni!", mutta eihän sekään mitään juttelua ollut. Vasta nyt, Juuson lauseesta: "Syksyinen yö ajaa yhdeksällä hevosella", kehittyi keskustelu, nimittäin tuo jo mainittu, jossa Eskon Mikko vastasi: "Niin, yhdeksällä hevosella se ajaa syksyinen yö. Niinhän ne sanoivat ennen vanhat, edesmenneet." Ja sanoilla: "Niin se ajaa, niin se ajaa", otti keskusteluun osaa Sepän Jere myös.

Tuuli oli nimittäin yön kuluessa käynyt kaikissa ilmansuunnissa ja välillä tyyntynyt. Nyt, noin puoli tuntia sitten oli alkanut puhaltaa etelästä, siis vastaan. Lännestä kävi myös voimakas ummikas, sillä eilen ja sen edellisinä päivinä, lähes viikon ajan, oli puhaltanut voimakas länsituuli. Käännöksen jälkeen pauhahteli ummikas alihangan puolelta vastaan.

Tuulen pyöriminen sinne tänne oli ollut kiusallista — paitsi milloin se puhalsi mukatuulena — ja vaikka nuo kolme miestä "Vesan" kannella eivät olleetkaan mitään maamiehiä, oli heidän mielensä apea ja pitempää keskustelua ei syntynyt, ennenkuin aamuhämärissä, jolloinka oltiin jo maan, nimittäin kotisaaren lähellä — sen korkeat vuoret siinsivät tummina yhä vaalenevaa taivasta vasten — kun tuuli kääntyi länteen ja saatiin lopettaa luoviminen. Onneksi oltiin silloin tuulen kääntyessä niin paljo sen päällä, että voitiin jalustimia höllentäen suunnata "Vesa" suoraan kotia kohti. Onnen kauppaa se ei kuitenkaan ollut tällä kertaa Eskon Mikon mielestä, eikä Sepän Jeren myös, sillä he muistivat kyllä, kuinka Juuso viimeisen luovin alkaessa oli sanonut: "Käännetääns pojat ja pyritään nyt helkkarin kyytiä niin ylös länteen kuin ennätetään, sillä tämä tuuli menee kohta sinne, jos vanhat merkit paikkansa pitävät!" — "Mistäs sä sen tiedät?" oli kysynyt Eskon Mikko ja Juuso oli vastannut: "No ek'sä itsekin näe ja huomaa, että laine lännestä alkaa käydä yhä virkeämmin. Siellä se jossain kauempana jo puhaltaa lännestä ja saattepas nähdä, niin pian se on länsituuli täälläkin." Eskon Mikko ja Sepän Jere olivat Juuson tovereita ja tiesivät, että osa lienee onnessakin Juuson menestykseen merimatkoilla, mutta suurin osa viisaudessa ja valppaudessa, jolla hän otti kaikki pienimmätkin seikat huomioon ja osasi niitä käyttää hyväkseen. Muu saarikansa luki kaikki Juuson hyvän onnen syyksi ja siksi häntä hoettiin, puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan, "onnen pojaksi." — Matsedän Jyrin Anna-Liisa, tuo vanha, jumalisuudestaan kuuluisa vaimo, jolla oli jotain vanhaa kaunaa ja kateutta koko hinterikkiläisten sukukuntaa kohtaan, paapatti eräänä talvipäivänä naapurin emännille, jotka olivat puolitusinaisena joukkona kokoontuneet verkkoineen ja verkkoharkkeineen Anna-Liisan luo verkkojaan parsimaan, juttelemaan ja kahvia juomaan: "Hinterikin Juuso! Hö! Tuo juoppolalli! Sitä ei mikään muu merellä onnesta, kuin itse paholainen, joka sen ystävä on ja merehiset ja muut pahat henget, jotka sitä auttavat ja hoivaavat niinkuin oma omaansa ainakin!" Eskon Mikko ja Sepän Jere myös, jotka aina olivat Juuson matkatovereina, palkattuina matruuseina tosin, mutta tovereina siitä huolimatta, tiesivät, että onnella ja sattumalla ja vielä vähemmän pirulla ja veden väellä oli hyvin vähän osaa Juuson onneen merimatkoilla, jos oli osaa ensinkään. Tämäkin, että oltiin tuulen päällä lännen alkaessa puhaltaa, oli kyllä pieni tapaus, mutta kyllin suuri näyttämään, mikä osuus pirulla tai muilla sen maan miehillä on viisaan ihmisen teoissa. Päivän valjetessa oli tullut näkyviin toinenkin jaala, huonompikulkuinen kuin "Vesa", joka näytti pyrkivän samaan satamaan. Tuolla se nyt kyykkäili kaukana idän alla, jota nouseva aurinko kultaili, vähän purjeita vain näkyi tumman, miltei mustan meren takaa, eikä aika ajoin, jaalan vajotessa suurempien laineiden väliin, niitäkään. Se jäi kauas tuulen alle ja sai loppumatkan luovia ja pääsi satamaan neljä tuntia myöhemmin kuin "Vesa", ei siksi, että sen päämiehellä olisi ollut huonompi onni, vaan siksi, että siinä oli tuhmempi päämies. Se oli selvää Eskon Mikosta ja Sepän Jerestä myös ja siitä asiastapa sukeutuikin vilkas keskustelu "Vesan" kannella, sen kaataessa navakkaa länsituulta kohti kotisatamaa, niin että sen runko ihan innosta vapisi kun se vuoroin kiipesi viheltävin köysin jyrkkään ylämäkeen ja pauhaten läksi siitä viilettämään pitkää loivaa alamäkeä. Keskustelussa ei kyllä mainittu suoranaisella sanalla itse asiaa, koska Hinterikin Juuso, "onnen poika", "Vesan" päämies, itse istui siinä varsaansa ohjaamassa ja itse otti osaa keskusteluun, mutta ymmärsi sen Eskon Mikko sekä Sepän Jere, mistä on kysymys. Ei Hinterikin Juuso ollut tuhmia mukaansa ottanut!

Mikko: Sinne se jäi idän alle tuo meidän yöllinen kilpailijamme.

Jere: Sinne se jäi. Taisi olla miehillä vilu yöllä, koska jäivät sinne lähemmä päivän nousua lämmittelemään.

Juuso: Ei ne lämmittelemään jääneet!

Jere: No mitäs ne sinne olisivat jääneet. Kippari tietysti tuumasi, miehilleen, että "Kuulkasta pojat! (Se oli matkimista ja pilkkapuhetta, sillä Matsedän Jyri, Juuson tuleva appi, jonka jaalaksi kilpailija tunnettiin, alkoi aina, varsinkin päissään, puheensa sillä tavalla.) Eiköhän jäädä tänne vähän lämmittelemään, koska päivä nousee niin kirkkaana?" —

Juuso: Ol' nyt! Ek'sä hölmö ymmärrä, että ne jäivät sinne siitä syystä, kun se Matsedän Jyri on niin saita mies. Sen käsissä venyy pennikin syltä pitkäksi ja nyt se koettaa venyttää päivää — pelkässä saituudessaan — muutamia tunteja pitemmäksi sanoen: "Kuulkasta pojat! Minkä likempää päivännousua päivän alottaa, sen pitempi on päivä!"

"Vesan" kannella jyrisi voimakas "Hööö!"-nauru kilvan suuren kertalaineen kanssa, joka mennä meurusi juuri sillä hetkellä "Vesan" peräntakaa, suuri kuin kallio ja voimakas kuin sata sonnia ja olisi kyennyt silmänräpäyksessä musertamaan sirpaleiksi koko "Vesan", jos olisi sattunut yli pääsemään, mutta sehän ei ollutkaan mitään sattuman tai onnenkauppaa sekään, että se meni ohi perän takaa, vaan seurauksena Juuson taitavasta ohjauksesta. Toinen, vähemmän taitava olisi peljästynyt ja kääntänyt aluksensa päin tuulta jo hyvissä ajoin ja jäänyt odottamaan, milloin kaatuva kertalaine ennättää mennä ohi keulan editse. Toisinaan oli Juusonkin pakko tehdä niin, mutta tällä kertaa hän oli laskenut, että jouduttamalla "Vesan" vauhtia ennättää sen tieltä alitsekin ja säästää kokonaan sen ajan, mikä menee aluksen päinkääntämiseen, aallon ohimenon odottamiseen ja vauhdin ja suunnan saamiseen jälleen ennalleen. Juuso oli laskenut, että jos niin tekee, menettää vähintään yhden minuutin jokaista kertalainetta väistäessään ja että kuudenkymmen laineen perästä on tunti menetetty. Niin naljailtiin "Vesan" kannella naapurin huonosta onnesta sinä aamuna ja monissa muissa tiloissa.

Sepän Jere istui Juuson kanssa kajuutan katolla, sen etureunalla — Juuso siitä syystä, että hän itse piti perää ja peränpitäjän paikkahan jaaloissa oli siinä ja Jere siitä syystä, ettei hänellä nyt ollut mitään muuta tehtävää.

Molemmat tupakoivat.

Jerellä oli lyhytvartinen puinen piippu ja Juusolla valkea liitupiippu, jonka Mikko oli alhaalla kajuutassa täyttänyt ja sytyttänyt ja ojentanut valmiina isännälleen.

Mikolla oli "Vesassa" kokin virka yhdistettynä matruusin virkaan ja kajuutassa hän parhaillaan puuhaili aamuteen keittohommissa, samalla vedellen makeita savuja omasta piipustaan — ylpeydestään, sillä se oli vanha hopeahelainen kannellinen perintöpiippu. Väliin pisti Mikko päänsä kajuutan luukusta ulos ottaakseen osaa keskusteluun ja silmäilläkseen, missä ollaan ja missä naapuri, nimittäin Matsedän Jyrin jaala on ja mitä se milloinkin tekee. Se oli äskettäin kääntänyt ja puski nyt luodetta kohti ja näkyi vinosti perän takaa tuulen alla. "Vesa" sen sijaan meni kuuden solmun nopeudella kohti omaa saarta, jonka loistojen tulet sammuivat samalla, kun aurinko nousi. Joka hetki tuli saari lähemmäksi ja sen piirteet selvenivät selvenemistään. Erotti jo metsää ja kalliota ja valkeiksi kalkitut rakennukset ja loistotornin Pohjoiskorkealla. Saari kohosi kohoamistaan merestä ja laineiden harjulle noustessa näkyivät jo Pohjoisrivin loisto ja rakennukset, vaikka taas laineiden väliin laskeutuessa ne ja välistä koko saarikin jäi keulan kautta ohi vyöryvien aaltojen taa.

II.

"Vesan" kannella vallitsi hilpeä mieliala.

Kaikki kolme miestä olivat nuoria: Juuso itse täytti vasta tulevassa joulukuussa, siis muutaman viikon perästä kaksikymmentä, Jere oli kolmenkolmatta ja Mikko, kokkipoika, täytti vasta viime nimipäivänään yksikolmatta. Juuso, päämies, oli jaalan siis iältään nuorin, vaikka ymmärrykseltään ja kokemuksiltaan vanhin.

Mikäli saari läheni, sikäli puheliaisuuskin lisääntyi jaalassa. Hyvää tuulta lisäsi myös kuuma, väkevä tee, jota Mikko kaatoi mustasta kattilasta mukeihin ja ojensi kajuutan luukusta mukin ja sokeripalan Juusolle ja Sepän Jerelle niinikään ja sitten nousi itsekin, oma mukinsa kädessään, kajuutan luukulle, johon jäikin, kajuutan portailla seisten, juomaan omaa teetään ja juttelemaan toisten kanssa.

Pojat olivat olleet neljä viikkoa matkalla.

Nyt oli lokakuun viimeisen päivän kolea aamu kahdeksantoista sataa ja kolme seitsemättä.

Matkalle olivat pojat lähteneet lokakuun neljännen päivän iltana kauniin itätuulen puhaltaessa ja kuun paistaessa kiitävien pilvien raoista. Koko alkumatkan oli tuuli puhaltanut navakkana, mutta tasaisena ja jaalan vauhti pysynyt kuutena solmuna ja ilma kirkkaana, mutta seuraavana yönä, yhdenkolmatta tunnin purjehduksen perästä, muuttui tuuli äkkiä myrskyksi, pillamukseksi ja jo iltahämärissä idän saarteelta nousseet pilvet toivat lumipyryn, niin sakean, etteivät mitkään loistot näkyneet. Kaikki muut purjeet oli täytynyt kääriä, paitsi vokka, joka jätettiin vetämään. Siitä huolimatta ei aluksen vauhti ollut vähentynyt ja se heittelehti hurjassa aallokossa rajusti ja alkoi ajettua Suomenlahden suulta, jossa jo oltiin, kohti länttä, kun olisi pitänyt pyrkiä eteläänpäin. Vauhdin vähentämiseksi käärittiin vokkakin kokonaan ja vedettiin harusvokka päälle, joka veti vain sen verran, että alus totteli peräsintä ja se ohjattiin päin tuulta ja annettiin maata vastahangassa, eli piissä. Se ajautui kuitenkin hyvää kyytiä länteen päin. Aamuun päästessä ei oltu saatu selvää missä ollaan. Luoti osoitti koko ajan kuitenkin syvää vettä. Seuraavana yönä oli myrsky kiihtynyt ja muuttunut koilliseksi. Kun oltiin varmoja siitä, että Viron läntisestä saaristosta ei enää ole haittaa, oli jaala jälleen käännetty myötäiseen, jolloinka se pelkän harusvokan, joka jaaloissa oli peräti pieni, vetämänä sai kolmen solmun vauhdin. Seuraavana iltayönä, kello kymmenen tienoissa, oli lumipyry puoleksi tunniksi lakannut ja silloin oli saatu seisova punainen tuli näkyviin. Avattiin hiukan vokkaakin vetämään. Vauhti muuttui kuudeksi solmuksi ja puolentoista tunnin perästä, kello puoli kaksitoista yöllä tuli luoteesta vilkkuva valkea tuli näkyviin. Selvä on! Ollaan Voionmaan eteläpuolella! Otetaan pohjaan reivattu isopurjekin päälle ja luovitaan varovasti, vähän väliä luotia mereen viskaamalla, pohjoista kohti, lähemmä rannikkoa, joka jo häämöittää yön läpi. Saavutettua kolmen sylen laineeton vesi heitettiin molemmat ankkurit ja niiden ketjut ajettiin päätään myöden mereen, purjeet käärittiin, syötiin ja käytiin maata. — Aamuun mennessä oli myrsky muuttunut pohjoiseksi. Sitä menoa kesti neljä päivää. Joka ilta olivat pojat soutaneet maihin lähellä olevaan Hoborgin kalastajakylään, jonka korkean loistotornin vilkkuva valkea valo heidät oli hyvään hätäsatamaan opastanut, ja panivat toimeen tanssit. Juuso oli tapansa mukaan kustantanut joka ilta soittajat ja tanssittanut joka ilta Hoborgin ruotsalaisia kalastajatyttöjä. Juusolla oli ollut maihin mennessä aina konjakkiputeli mukanaan ja siitä hän oli illan kuluessa maistellut ja tarjoillut muillekin ja varsinkin itse myöhemmin illalla ollut tuntuvasti humalassa. Silloin hän, niinkuin hänen tapansa oli, oli pyörähtänyt kantapäällään, lyönyt kämmeniään yhteen ja kiljaissut: "Häärvaarit! Tulkaa tappelemaan jos uskallatte!" — Hän nimittäin kutsui ruotsalaisia aina "häärvaareiksi", kohtasi hän niitä sitten Suomen tai Viron saaristossa tai muualla. Koskaan ei hän niitä sanonut ruotsalaisiksi. — Joskus hänen toverinsa kysyivät, miksi hän niitä kutsuu häärvaareiksi, mutta saivat vastaukseksi: "Mitäs sä hölmö sitä kysyt! Sehän pitää ymmärtää ilmankin!" — Neljäntenä iltana oli tappelu syntyäkin Hoborgin kauneimmasta tytöstä, mutta saivat Eskon Mikko ja Sepän Jere Juuson viime hetkellä jollaan ja sillä soudettua jaalaan makaamaan ja selviämään. Eskon Mikko ja Sepän Jere eivät saaneet koskaan maissa ryypätä itseään humalaan. Niin oli Juuso säätänyt ja häntä oli toteltava ja huonosti sinä iltana olisi luultavasti käynyt heille jokaiselle, jos he kaikki olisivat olleet yhtä humalassa. Sinä yönä tyyntyi tuuli kokonaan. Aamulla läikkyi heidän edessään koko Valtiasmeri rasvatyynenä. Illalla myöhään alkoi puhaltaa lämmin, mutta navakka länsituuli. Silloin pojat avasivat kaikki purjeensa, mitä ikinä heillä oli, nostivat ankkurinsa, suuntasivat jaalansa kaakkoon, kohti Memeliä, matkan varsinaista päämäärää. Tuuli oli hyvältä puolelta ja sopi kaikkiin purjeisiin yhtä voimakkaasti ja vauhti oli paras, mitä jaalalla koskaan voi olla. Koko matkan osoitti loki yhdeksän solmun vauhtia. Hoborgin edustalta lähdettiin kello kymmenen illalla. Kello yksitoista seuraavana aamuna kohosi näkyviin Saksan rannikko: Ensin Memelin pohjoispuolella oleva mäki, Hollanninmyssy ja Memelin kirkkojen tornit. Kello kaksitoista päivällä laskettiin täyttä myötäistä Memelin Kattiin, kapeaan salmeen, joka johtaa matalaan Curische haffiin, ja jossa laine loppui täydellisesti. Jaala mennä kohisti laineetonta vettä, joka oli tuulen vihureista mustana. Purjeita vähennettiin ja ohjattiin ensin kaakkoon ja sitten koilliseen, jokeen, jonka suun kahden puolen kaupunki on rakennettu. Kello yksi lepäsi "Vesa" Memelin möljässä lähellä joen yli johtavaa ensimmäistä siltaa, joen kaakkoisrannalla. Vielä samana päivänä sai "Vesa" sisäänsä kaksitoista aamia viinaa, jotka nyt oli saatu Uustalon papan varmaan hoitoon.

III.

Pojat ovat vilkkaalla tuulella. Pitkän, vaivaloisen ja vaarallisen retken jälkeen tuntuu kotisaaren ja kodin lähestyminen sykähdyttävän jokaisen mieltä ja ryyppien teetään juttelevat pojat hypellen asiasta toiseen.

Juuso: Olivat ne Voionmaan tytöt koko eläviä!

Jere: Oli ne! Mutta oman saaren tytöt ovat vielä parempia!

Juuso: Matsedän Jyri taas kääntää tuolla.

Mikko: On se tämä "Vesa" koko lintu menijäksi.

Juuso: Hyvä se on ja muuttuu tällaisilla reisuilla kuin omahiseksi. Olisi hänellekin annettava osansa ryypyistä. Niin se lentää nytkin kotiin päin, että parta viuhkaa.

Jere: Illalla on luultavasti tanssit. Eihän nyt kukaan pääse verkoille. Tuulta lisää vain yhä!

Juttelujensa aikana olivat pojat ennättäneet jo maan varjoon, laineettomaan veteen.

Juuso ja Jere seisoivat keulakannella kädet taskuihin työnnettyinä ja tähystelevät.

Mikko pitää perää.

Juuso: Mutta täältähän purjehtii haapio toisensa perään meitä vastaan. Toisenkylän haapioita. Kaikki täydessä kuormassa, minkä suinkin sietävät. Mikko hoi! Ohjaapas vähän ylemmä, noita haapioita kohti, mennään katsomaan mitä niillä on.

Lähelle päästyä nähtiin, että haapiot ovat täynnä, minkä kantavat, säkkejä.

— Mitä teillä on säkeissä? huusi Juuso eräälle ja sai vastaukseksi:

— Mitä se sinuun kuuluu! Enhän minäkään kysy, mitä sinulla on jaalassa!

— Kitas kiinni! huusi Juuso vastaan, mutta kun molemmilla aluksilla oli hyvä vauhti viheltävissä maanalusvihureissa, olivat alukset jo silloin kaukana toisistaan, eikä haapion perämies kuullut kohteliaisuutta.

Haapioita tuli toinen toisensa perästä.

Pian selveni myös mistä ne tulivat.

Niemen takaa tuli näkyviin Ruokolahden kylä, poikien kotikylä, ja siellä, Koiran kallion takaa, siis Juuson kotitalon edestä tuli näkyviin ison purjelaivan mastot.

— Siellä on laivarikko! huudahtivat pojat melkein yhteen ääneen.

Neljännestunnin perästä oli "Vesakin" paikalla. Se ankkuroi aivan laivan perään taa. Laiva oli ajanut kovalla itätuulella sumussa pieneen kallioiden väliseen lahdenpoukamaan Juuson kotirantaan, miltei valkamaan ja niin lähelle kuivaa maata, että sen keulapuomista voi miltei kuivalle maalle hypätä. Kun ranta oli jyrkkä, oli laivan perä vajonnut veden alle, mutta keula oli korkealla. Meri huuhtoi sen kantta keulamastoa myöten.

Senkös ympärillä oli häärinää!

Siinä oli kaikki Ruokolahden kylän haapiot ja kirkonkylän haapioita lisäksi. Viimemainitut olivat paljo epäedullisemmassa asemassa, sillä heillä oli kuuden kilometrin soutu kotiinsa ja taas sieltä takaisin, mutta Ruoholahden kyläläisillä oli omat valkamansa lahden poukamissa laivasta etelään ja pohjoiseen, etäisimmillä viiden minuutin soutu. Juuson kotiväellä oli kaikkein mukavinta: muutama syli laivan keulasta omaan rantaan. Siellä häärivätkin Juuson isä, vanha Heikin Hinterikki ja hänen vaimonsa Hinterikin Anna-Sovia ja palvelustyttö Santra. Juusolla ja hänen tovereillaan ei ollut aikaa edes purjeita kääriä "Vesassa". — Ankkuri mereen ja kymmenkunta syltä kettiä perään ja purjeet alas ja sitten suurella läiskäyksellä jolla veteen ja jollaan loikkivat peräkkäin Juuso, Eskon Mikko ja Sepän Jere myös ja lieruttivat laivan kupeelle ja sanaa sanomatta hajaantuivat joukkoon, kukin oman väkensä avuksi. Ei siinä ollut aikaa sanoa hyvää päivää, ei terveisiä Memelistä, ei kysellä mitään, eikä liioin heiltä kukaan mitään kysynyt — heidän tuloaan tuskin huomattiin. Sanaa sanomatta tarttui Juuso isänsä kädessä olevan haavin varteen ja alkoi nostaa veden alta, laivan ruomasta, isostaluukusta, viljaa, ruista. Isäukko säpsähti hiukan ja mulautti pahasti silmiään ja yritti kirota, mutta kun tunsi ryöstäjän omaksi mieheksi, muutti ilmettään ja sanoi, käännellen mälliä suussaan: "No aja sinä sitten nuoremmaksesi! Jo tässä väsyttääkin, kun tätä menoa on jo jatkunut kolmatta vuorokautta. Minä pitelen säkin suuta, että mamma saa mennä maalle. Mene tuolla jollalla. Kyllä me nyt tullaan toimeen ilman sinuakin."

Juuso nosti viljaa. Sitä tuntui olevan laivan ruomassa vielä kosolti. Haavissa oli pitkä varsi, sen alapäässä vahva rautarengas ja siinä harvasta kankaasta tehty pussi. Ahnaammilla näkyi olevan haavipussina kokonainen puolentynnyrin säkki. Se toi kyllä paljo kerrallaan, mutta sillä haaviaminen oli hankalaa ja hidasta ja väsyttävää.

Vanha Hinterikki itse piti säkin suuta, kun Juuso haavisi. Säkki toisensa perään täyttyi ja ne viskattiin haapioon, jota Santra hoiteli laivankupeella, jossa hän oli joka silmänräpäys loukata sormensa, sillä tungos oli suuri eikä kellään ollut aikaa katsoa toistaan.

Ja siinäkös oli huutoa ja mähinää, kolinaa, läiskettä, riitaa ja tappeluakin.

Tyhjiä haapioita tuli maalta ja kirkonkylästä. Niitä seisoi vuoroaan odottamassa uloimpana, laivan kupeella olevien takana ja ne tungeskelivat ja koettivat päästä lähelle, ennenkuin täysinäiset edes pääsivät lähtemäänkään. Airon lapoja taittui paukkeella ja räiskeellä ja sen perästä sinkoili kokonaisina sadekuuroina sadatuksia ja kiroiluja.

Enimmän huusivat kirkonkyläläiset.

He syyttivät, että heille tehdään vääryyttä.

— Tässä olisi saatava sellainen järjestys, että vuoro kun vuoro kylien mukaan, eikä niinkuin nyt, että laivan kupeella on kymmenkuntakin Ruokolahden kyläläistä ja vain pari meikäläistä. Se ei ole oikein!

— Se ei ole oikein, se ei ole oikein! huusivat yhtä kurkkua kaikki kirkonkyläläiset.

— Tämähän on silkkaa merenryövärin työtä tämä tällainen. Juur justihins merenryövärin työtä! huusi kirkonkylän kylänvanhin.

— Se on oikein! Merenryövärin työtä tämä on eikä mitään muuta! huusivat siihen toiset.

— Tehkää valitus maaherralle! huusivat Ruokolahden kyläläiset ja sitä seurasi sellainen ivanaurun ryöppy, että kaikki muu hukkui siihen kuin maalle vyöryvään suureen kertalaineeseen.

Kuului äkkiä sen seasta laivan kannelta kova veden pauhaus ja valittava ähkäisy.

Vanha Moosan Juttaparka putosi haavineen isosta luukusta ruomaan, jossa oli upota.

Eräs kirkonkyläläinen hänet sinne tyrkkäsi, sillä Moosan Juttahan se juuri olikin huutanut että "Tehkää valitus maaherralle!" joka sana, ja sitä seurannut ivanauru, oli karvas nieltävä kirkonkyläläiselle. Tyrkkääjä lisäksi osoitti haavillaan Juttaa ja huusi: "Katsokaas tuota, joka on niin ahnas, ettei enää malta haavita viljaa ihmisiksi, vaan menee sulin kourin sitä kokoamaan ja syömään raakana ja märkänä!" mutta silloin tarttui kahden Ruokolahden kyläläisen nuoren merimiehen — ja toinen niistä oli Hinterikin Juuso itse — kädet tyrkkääjään ja sinkosivat sen suuressa lentokaaressa ulos laivasta ja putosi hän haapioiden väliin mereen. Pudotessaan hän repäisi erään haapion tulliin housunsa takapuolen halki ja sai pahan kuhmun otsaansa.

Huudettiin sieltä ja täältä:

— Eikö täällä ole yhtään ruunun miestä, tullisyökäriä, tai muuta? mutta siihen kysymykseen ei vastausta tullut.

Olihan toki tullimies Ruokolahden kylässä, niinkuin muissakin kylissä, mutta hän makasi tukkihumalassa Hinterikin kammarissa.

Siellä hänellä oli vakinainen asumus. Hinterikki oli vuokrannut yhden monista kammareistaan tullimiehelle, vanhalle yksinäiselle rapajuopolle merimiehelle, asunnoksi ja heti kun laiva oli käynyt kiinni ja tavaran ja kuorman pelastus alkoi, toimitti Hinterikki tullimiehelle ryypättävää, ensin parempaa, nimittäin rommia, ja sitten kun hän oli humaltunut, huonompaa, nimittäin tavallista viinaa. Koko ajan kun laivassa pelastustyö jatkui, asusti tullimies kammarissaan ryyppäämässä, syömässä ja makaamassa. Laivan miehistö oli otettu erääseen toiseen taloon saman hoidon alaiseksi ja vietiin jo eilen jaalalla lähimpään kaupunkiin, Haminaan, tekemään meriselitystä.

* * * * *

Kun äskeinen kirkonkyläläinen oli päässyt ylös haapioiden välistä, sieppasi hän lähimmästä haapiosta joutilaan airon ja — airon tyvi koholla — juoksi haapion partaalta partaalle hyppien äskeiselle tapahtumapaikalle ja yritti iskeä Juusoa takaapäin päähän, mutta onneksi hän, kuultuaan airon tyven suhinan ilmassa, ennätti väistää ja airo sattui luukun karveliin ja tärähti lyöjän käsistä pois.

Näin jatkui pelastustyö pienien tappelunjähinäin, riitojen ja kiroilujen ja pilkkapuheiden ja haukkumisten säestämänä pitkin sitä päivää ja lyhtyjen valossa vielä osan yötäkin, kunnes laiva oli tyhjä.

Laivan arvokkaimman irtaimiston, ketjut, ankkurit, purjeet, köydet, lokit, kajuutoista ovet, lukot, sarannot, kaapit, sohvat, peilit, kartat, kompassit, astiat, pöydät, tuolit ja muun korjasivat Ruokolahden kylän miehet saraimiinsa ja aittoihinsa rantaoikeuteensa nojaten ja parhain osa siitä joutui Hinterikin huostaan, sillä olihan laiva hänen rannassaan.

Rantaan, Hinterikin saraimen seinustalle koottiin sellainen huonompi tavara, joka ei oikein tahtonut kenellekään kelvata, tullille ilmoitettavaksi.

Seuraavana aamuna, päivän jo valjettua, menikin Hinterikki herättelemään tullimiestä ja pyysi tarkastamaan tavaraa, joka on pelastettu meren ahnaasta kidasta ja ilmoitetaan nyt tullille.

— Nous ylös, nous ylös ja tule tekemään takavarikko. Siellä olisi nyt saraimen seinustalla mikä suurella vaivalla ja hiellä ja hengen uhalla saatiin maalle. Paljo sitä ei ole, eikä niin hyvääkään, mutta muun vei kaiken meri, haasteli Hinterikki rauhallisena ja nyki tullimiestä olkapäästä.

Tullimies avasi lopulta silmänsä, nousi vuoteensa laidalle istumaan ja kysyi huonolla kielellään:

— No — Heikin Hinterikki! Mikä olla hätänä?

— Että tule tekemään takavarikko. Siellä olisi rannassa nyt se tavara mikä saatiin pelastetuksi laivarikosta.

— Mikä laivarikko?! Ei minä ymmärtä mikä laivarikko nyt on. Kaunis ilma! Kaunis ilma on nyt. Ei mikä laivarikko, ei mikä laivarikko.

— On on! Se mikä tuli tuohon omaan rantaan! Eksä muista?

— Jaa nyt minä muista. Se on kuunar "Messina", mut ei minä nyt tulla laivarikko. Minä olla kipuna. Mut antahan sinä minu yks hyvä romryyppy! Minä usko, mitä sinä vanha Hinterikki sano. Korja sinä tavara sinu saraime ja minä teke takavarikko yks toinen kerta. Nyt minä ei tulla — minä olla kipuna. No antahan sinä ryyppy, vai ei?

Rommiryypyn hän sai ja lisäksi uuden nimen: Kipuna Syökäri, jolla nimellä hän tunnettiin koko loppuelämänsä, lähes kaksikymmentä vuotta, sekä sillä saarella että koko Suomenlahdella.

IV.

Laivasta nostettu vilja vietiin saunoihin ja levitettiin niiden parville kuivamaan. Tätä tarkoitusta varten lämmitettiin yötä päivää kunnes kaikki vilja oli kuivattu — eri taloissa eri kauan, riippuen monista seikoista, mutta etupäässä siitä, mitenkä paljo viljaa kuhunkin taloon ennätettiin saada ja tämä taas riippui siitä, montako miestä sattui talossa olemaan kotona ja minkälaisia miehet olivat. Viimemainittu seikka merkitsi enemmän kuin miesten luku. Se nähtiin parhaiten Heikkilästä. Juuson kotiin tultua he veivät maihin useamman säkin ruista kuin monet talot, joista oli työssä kolme, neljä paraassa iässä olevaa miestä. — Vanha Hinterikki auttoi rannassa säkin aina poikansa selkään ja tämä kantoi sen keveästi saunaan, heitti sen kuin höyhentyynyn parvelle, avasi säkin suun ja hajoitti viljan kuivamaan. Kerralla sopi sinne vain pieni osa. Suurin osa täytyi levittää permannoille, tupaan ja kammareihin. Kapeat käytävät vain jätettiin välille. Puolikuiva vilja vietiin lopullisesti kuivamaan saunan parvelle, kun kuiva vilja sieltä oli korjattu vilja-aitan hinkaloihin.

Santra oli saanut huolekseen saunan lämmittämisen ja kuivamassa olevan viljan hämmentämisen.

Viljaa tuotiin laivasta maihin viimeistä iltaa.

Paljosta valvomisesta, työstä ja rasituksesta — ehkä vilustumisestakin — oli Juuson äiti niin väsynyt ja luultavasti sairaskin, että hänen oli mentävä vuoteeseen jo päivänvalkealla. Kaikki sisäaskareetkin jäivät Santran huoleksi.

Illalla myöhään, kun Juuso toi viimeistä ruissäkkiä saunaan, kyykki Santra palavissaan ja punakkana saunan kiukaan edessä kohentelemassa tulta ja lisäämässä puita.

Juuson sisään tullessa he tuskin huomasivat toisiaan: tyttö ei ollut tietävinäänkään Juuson tulosta ja menosta säkkeineen ohi ja Juuso yhtä vähän oli huomaavinaan tyttöä: Marssi vain nopein askelin ohi aina keskilattialle asti jossa nousi jakkaralle ja siitä penkille, josta yletti heittää seljästään ruissäkin saunanparvelle, joka jysähti ja rusahti ottaessaan vastaan märän ja raskaan taakan.

Juuso ei heti ryhtynyt kuitenkaan avaamaan säkkiä ja levittämään rukiita kuivamaan, vaan kääntyi parveen päin, nojasi sen reunaan ja alkoi katsella tyttöä ja hitaasti ladata piippuaan.

Hän katseli Santraa.

Santra oli työntänyt punaraitaisen liinansa alas niskaan.

Hänen vaaleat, pellavaiset hiuksensa olivat paljaina ja ne olivat Juusosta merkillisen kauniit, varsinkin korvallisilla riippuvat kiharat, jotka välkkyivät kiukaassa palavan tulen valossa. Kasvoista näkyi vain vasen poski, jossa oleva hymykuoppa hiukan liikahteli, mistä Juuso päätteli, että tyttöä pyrkii naurattamaan ja se Juusoa hiukan harmitti, jopa lopulta suututtikin.

Juuson teki mieli sanoa jotain viisasta, mutta ei nyt johtunut mitään asiaa mieleen. Lopulta hän keksi sopivan sanottavan:

— Tämä oli viimeinen säkki tästä laivarikosta.

— Minä kuulin sen jo.

— Kuulit! — venytteli Juuso matkien. — Keneltä sinä sen kuulit?

— Kävi tässä vain eräs nuorimies äsken ja sanoi minulle, että: "Nyt menen hakemaan viimeistä säkkiä ylös rannasta." — No, enkös tiennyt! Ilmankos minua sanotaan viisaaksi! Hahahahah!

Santran naurun jälkeen seurasi hiljaisuus.

— Tuo minulle piippuun tulta, Santra! sanoi Juuso.

— Tule itse ottamaan.

— Sinä olet ylpeä. — Tule nyt. Täällä on niin lämmin ja mukava ja tuo vilja lemuaa kuivaessaan kuin hunaja.

— Minulla on lämmin muutenkin ja viljan lemusta olen saanut tarpeekseni sitä pöyhötellessäni ja saan luultavasti vielä ainakin viikon niellä sen katkua. Hyi olkoon!

— No tuo nyt minulle kuitenkin tulta.

Santra otti tulta päretikkuun ja vei sen Juusolle.

— Nouse tänne minun viereeni seisomaan.

— Hullukos sinä olet vai humalassa.

— En kumpaakaan.

— No jompaa kumpaa, kun tuollaista puhut!

— No käydään sitten istumaan tähän penkille ja juttelemaan.

Juuso laskeutui istumaan.

— Minulla olisi paljon sanottavaa sinulle. Käy tähän istumaan.

— Kyllä minä kuulen seisaaltanikin. — No no — älä nyt noin julmasti katsele, kyllä minä voin istuakin. Sano nyt sitten asiasi. Minä kuuntelen. — No, eihän sinulla ole mitään sanottavaa.

— Etkö sinäkin ole näinä päivinä ajatellut, että meillä on nyt paljo viljaa. — Ja on entistäkin viljaa vielä. — Ja on paljo rahaa. — Kaikkea on yllinkyllin — Ja minä toin sinulle Memelistä silkkihuivin…

— Silkkihuivin!

— Niin.

— Voi voi! Sitä sinun ei olisi pitänyt tuoda!

Juuso istui ääneti ja tupakoi.

Santra hiipi pois penkiltä ja pois koko saunasta.

Juuso jäi sinä yönä hoitamaan rukiiden kuivattamista. Hän vaivasi paljon ajatuksiaan sillä, miksi Santra ei tahtonut ottaa vastaan hänen lahjaansa. Pitkän matkan rasituksista, ryypiskelystä ja viimeisien päivän ankarasta työstä olivat hänen aivonsa väsyksissä, eikä hän viitsinyt, eikä halunnutkaan koko asiaa sen enempää ajatella. Päin vastoin valahti hänen olentonsa läpi hyvän mielen tunne siitä, että Santra, jonka kanssa hän ei ollut aikaisemminkaan mitään puhunut, läksi ääneti pois saunasta, eikä ollut hänelle vihainen. Ei sanonut pahaa sanaa! Santran arvo Juuson silmissä kohosi paljon tämän kohtauksen jälkeen.

Seuraava päivä oli sunnuntai ja isä ja poika neuvottelivat aamiaista syödessään viljan käyttämisestä, koska kaikkea ei ennättäisi kuivata yhdessä saunassa. Päätökseksi tuli, että mitä ei ennätetä kuivata, keitetään viinaksi ja niin tehtiinkin. Talossa oli vaskiset viinapannut, joita säilytettiin niin sanotussa pannuhuoneessa. Vielä vuosikymmeniä senkin jälkeen, kun jo pannut olivat pois käytännöstä ja hävitetyt taotut keittoastioiksi, kutsuttiin sitä aittaa pannuhuoneeksi ja kutsutaan vielä tänäkin päivänä.

Sinä sunnuntai aamuna täytti ilo ja tyytyväisyys kaikkien mielet saaren molemmissa kylissä. Siellä iloittiin kuin saaliin jaossa iloitaan.

Sunnuntaiaamuina oli Juuson isällä tapana lukea Raamattua. Sinä aamuna hän luki:

"Sentähden ylistin minä iloa, ettei ihmisellä ole parempata auringon alla, kuin syödä ja juoda ja olla iloinen. Ja sen hän saa työstänsä kaikkena elinaikanansa, jonka Jumala hänelle auringon alla antaa," ja paljon muita samanlaisia lukuja ja sitten hän otti pienen ryypyn ja läksi rantaan.

Sunnuntaiaamu oli kirkas ja tyyni, vaikka vähän kolea.

Sieltä ja täältä kuului puun pilkkomista saunojen lämmittämistä varten, tai pinosta kaatuvien puiden kolinaa.

Saunoista nousi savut sakeina ylös kuulaaseen ilmaan.

Siellä ja täällä kanneltiin kujilla viljasäkkejä, kuivattua viljaa aittoihin.

Työssä häärittiin kuin arkena.

Aamiaisen jälkeen, siis yhdeksännellä tunnilla, kerääntyi rantaan tavalliselle käräjäpaikalle isäntämiehiä piiput hampaissa ja liivisillään keskustelemaan päivän tapahtumista.

Tuli niinikään puhetta siinä tuosta viime viikon suuresta viljansaaliista. Yleisenä mielipiteenä oli se, että viljantulo oli Jumalan erikoinen armolahja saarikansalle tämänlaisena huonona kalavuonna ja että olisi mentävä kirkonkylään ja pyydettävä pappia jo tänä pyhänä pitämään kirkossa erikoinen kiitosrukous siitä, että Hän kaikessa viisaudessaan ja armossaan antoi viljalaivan ajaa maalle ja säilyä ehjänä niin kauan että vilja ennätettiin korjata hylystä pois.

Tämän lisäyksen esitti Heikin Hinterikki, Juuson isävanhus, jota kunnioitettiin saaren kuninkaana, ja jonka sunnuntaisia, punertavia, hiukan lihavia vanhuksen kasvoja ympäröi valkea poski- ja leuanalusparta ja korvallisilla valkea tukka ja se lisäys oli viisas, sen huomasivat kyllä tuhmemmatkin, kun kova itäpohjamyrsky muutaman päivän perästä teki laivasta leivin- ja kahvipuita ja viskeli sirpaleet maalle. Silloin kuultiin sanottavan:

— Sinne se olisi viljakin mennyt meren hyväksi, jos tämä myrsky olisi tullut aikaisemmin.

IV luku.

MATSEDÄN JYRI.

Hän oli samanikäinen kuin Heikin Hinterikki, Juuson isä, siis siinä seitsemänkymmen korvissa.

Jyri jäi miltei osattomaksi ruissaaliista, sillä hänen ennättäessään paikalle, oli laiva jo miltei tyhjä. Jyrillä oli pari poikaa, mutta ne olivat olleet hänen kanssaan purjehtimassa ja kotona oli vain Jyrin vaimo Anna-Liisa ja tytär Euppe.

Euppe ei ollut hänellä nimenä kirkonkirjoissa. Siellä komeili Eupfemia. Äiti nimitti häntä pienenä Miiaksi, mutta isä, tuo lystikäs mies, nimitti häntä Eupeksi ja niin häntä on nyt kutsuttu jo monta vuotta, toistakymmentä vuotta, kolmivuotiaasta saakka.

Euppe on tullut äitiinsä, joka ei vähällä naura ja jos nauraa, niin nauraa pilkallisesti — paitsi joskus, hyvin harvoin, Eupen kanssa kotona oikeaa ilonauruakin.

Ruissaaliista osattomaksi jääminen Jyriä harmitti kovasti.

Sunnuntaiaamuna hän siitä valitteli vaimolleen ja saneli: "Ei näet tiedä, milloin pitäisi jäädä kotiin, milloin olisi oltava seilaamassa." Sitä sanoessaan hän istui vuoteensa reunalla.

Puheensa päälle hän haukotteli.

Se haukottelu olikin erikoista laatua Jyrillä.

Hän aloitti sen työntämällä harvapartaista leukaansa eteenpäin ja avasi sitten suunsa ammolleen, siristi kiinni silmänsä, veti henkeä sisään kohisten, antoi leukapieltensä napsua ja ratista, kumarsi uloshengityksen lopussa päätään ja ravisteli sitä kahdenpuolen ja irvisti nenällään kuin koira, huokasi sitten kimakalla äänellä: "Hohhoija", löi kämmenet polviinsa, nousi ylös, otti piippunsa, täytti sen tupakalla ja asteli sitten lieden luo, josta otti hiilen ja sytytti tupakan ja viskasi hiilen takaisin tuhkaan.

Näin teki hän aina haukotellessaan ja se tapahtui kotioloissa usein, sunnuntaisin noin kerran tunnissa.

Hän ei haukotellut koskaan muulla tavalla.

Pään ravistelun ja lyhyen huokaisun oli hän nuoruudessaan oppinut ensimäiseltä hyljekoiraltaan, joka myöskään ei osannut (tai ei tahtonut) haukotella muulla tavalla.

Tästä seikasta kerran, Kundaan kalamarkkinoilla Virossa, eräänä syksynä Kaera Jaanin kortsissa, jaalojen vaihdettua kuormansa silakoista ruissäkkeihin, perunoihin, kaaleihin, lanttuihin, lihaan ja voihin ja hyvän tuulen täyttäessä kaikkien mielet, paksussa tupakan savussa ja viinan hajussa ja kortsineiukesten liehuessa pöydästä pöytään ja säkkipillin soidessa, joku huomauttikin — Jyri nimittäin oli humaltuneena maailman leppein ja rauhallisin mies ja voi hänelle silloin sanoa mitä hyvänsä. Jyri itse väitti ettei siinä selityksessä, että hän koiraltaan olisi oppinut ravistelemaan päätään ja kimakasti huokaisemaan haukotellessaan, ollut perää nimeksikään, ei totta sitehiksikään, silkkaa valhetta ja vihapuhetta koko juttu, Raannin Hantsun kateudesta lähtenyttä.

Haukotellessaan huokasi Jyri "Hohhoijaa" iloisesti ja kimakasti, jos hän oli hyvällä tuulella — siis ajatellessaan kaikkea maallista ja ajallista hyvyyttä, jota hänellä oli yltä kyllin, ainakin yhtä paljon kuin Heikin Hinterikilläkin, ja vaikka jäikin osattomaksi viimeisestä laivarikosta, oli hänellä syytä olla iloinen ja haukotella ja huokailla iloisesti. Pahalla tuulella ollessaan Jyri haukotteli kyllä samalla tavalla kuin muulloinkin, paitsi että huoatessaan sanoi: "Äh!"

Jyri seisoi jo lieden ääressä ja etsi liedestä, tuhan alta, hehkuvaa hiiltä piippunsa sytykkeeksi ja haukotteli sitä tehdessään vielä kerran.

— Etkö sinä Jumalan luoma voisi opetella muulla tavalla haukottelemaan! pajatti Jyrin vaimo, Anna-Liisa, — tai olisit kokonaan haukottelematta! Johan tuolle nauraa koko kylä ja saa tässä muut hävetä suut silmät täyteen!

— Haukotteliko Raannin Hantsu paremmin? kysyi Jyri ja nauraa hörähti, mutta ei viitsinyt suuttuakaan, sillä silloin olisi hänen näin sunnuntaisin pitänyt suuttua kerran tunnissa, mutta aivan äänetikään hän ei tahtonut olla, ei tahtonut jättää Anna-Liisaa vastausta vaille, ettei tämä jäisi siihen uskoon, että hän alkaa muuttaa tapojaan ja haukotella toisella tavalla, siis osoittaa ilmeisiä heikkouden merkkejä. Lisäksi tämä kysymys oli sangen laajakantoinen, yli koko Jyrin ja Anna-Liisan elämäkerran ulottuva, sillä Raannin Hantsu oli se mies, jota Anna-Liisa silloin tarkoitti, kun hän pahalla päällä ollessaan alkoi puhua onnettomuudestaan, että oli joutunut yhteen sellaisen nahjuksen ja haukottelijan kanssa kuin Jyri, eikä sellaisen, joka ei ainakaan ravistele päätään haukotellessaan kuin koira ja huokaise "Hohhoija!"

Raannin Hantsu oli lähtenyt merille heti sen jälkeen kun oli saanut Anna-Liisalta rukkaset ja nämä taas Hantsulle eivät kenenkään muun vuoksi olleet tulleet, kuin Jyrin tähden. Vuosikymmenien kuluessa olivat meriltä palanneet tuoneet hänestä tietoja, olivat tavanneet hänet milloin milläkin puolella maapalloa ja milloin linjan tällä ja milloin tuolla puolen. Viimeisen vuosikymmenen kuluessa ei hänestä oltu kuultu mitään, josta pääteltiin, että häntä ei enää ole olemassa.

— Raannin Hantsu — veteli miehensä sanoja matkien Anna-Liisa. — Aina sinulla on hampaiden välissä Raannin Hantsu ja Raannin Hantsu, niinkuin ei vanhalla miehellä olisi muuta puhetta! Aina vetelee vanhoja asioita ja ottaa nokkaansa, kun vähänkään uskaltaa mainita miehen iänikuisesta haukotuksesta. Eihän tässä Raannin Hantsusta ollut puhetta, vaan siitä, että etkö sinä Jumalan luoma osaa haukotella millään muulla tavalla! Sinullehan nauravat jo kaikki! Kuulin tässä vasta pari päivää sitten rannassa pienten poikien osoittelevan yhtä koiraa ja sanovan: "Katsos, kun tuo Heku haukottelee ihan kuin Matsedän Jyri!" — Siitä tässä oli puhe eikä mistään Raannin Hantsusta! — Mokomakin! — Anna kuolleiden olla rauhassa!

— Olkoot minun puolestani, sanoi Jyri ja läksi piippu hampaissa ja kädet housuntaskussa rantaan ja liittyi toisiin miehiin.

Illalla tapasi hän kujalla Hinterikin Juuson. Molemmat tulivat yhteen kujan risteyksessä, jossa yhtyivät tiet rannasta. Molemmat olivat olleet jaaloissaan käärimässä päivällä kuivumaan levitettyjä purjeita ja olivat nyt menossa kumpikin kotiinsa. Puheen aloitti Jyri:

— No hyvää iltapäivää Juuso!

— Jumal'antakoon.

— Mitäs sille eiliselle kilpaseilurille nyt kuuluu?

— Mitäpäs tässä. Väsyttää vain se eilinen rukiin perjaus ja yön valvominen saunassa rukiiden kuivattamisessa. Nukuttaa — täytyy tässä mennä kotiin maata, että jaksaa taas aamuyöstä lähteä matkalle.

— Matkalle.

— Niin niin. Matkalle, matkalle. Kun ihminen on kerran luotu vesillä liikkumaan, niin ei auta muuta kuin matkalle vain aina matkan perästä. Se rupeaa puhaltamaan ennen päivän koittoa idästä ja silloin on hyvä olla kaikki rievut tuulessa ja keula kohti länsilounatta. Täytyy käydä aikaiseen maata, että jaksaa nousta varhain ylös.

— Sinun iälläsi ei puhuta mitään makaamisesta! Piru vie! Kun minä olin sinun ikäisesi, niin ei silloin puhuttu mitään makaamisesta. Ei tietty, onko mitään sellaista olemassakaan kuin joskus talvella! Tul' pois meille, niin otetaan pieni tuikku hyvässä sovussa sen eilisen tapauksen kunniaksi. Vaikka sinä olet nuori mies, olet sinä kova seilaamaan ja voitit minut eilen kuin paholainen. Minä sanoin eilen meidän pojille suoraan, että: "Teistä ei tule sellaista merimiestä kummastakaan!". — Eikä niistä tulekaan! Se on tosi se, vaikka itse sanon ja niin isä kuin olenkin. — Tul' pois vain! Minä en kanna vihaa sinua vastaan, vaikka sinua kaikessa onnestaakin paremmin kuin minua ja muita. Toisiin suuttuisin paikalla, mutta en sinuun! Minä suutun aina sellaisiin, jotka ovat vain hivenen parempia kuin minä itse, mutta en sellaiseen joka on niin paljon parempi, että minä en yletä sen kantapäihinkään. No! Älä ole ylpeä, vaan tule mukaan. Ryypyt minä annan miehelle, joka minut on voittanut merellä! Sinulla on myötätuulta huomenna ja ylihuomen ja saat maata jaalassasi kuinka paljon haluat!

Päivän kuluessa oli Jyri ottanut jo useita ryyppyjä:

Matiksen Martin kanssa jollakaupan harjakaisiksi.

Ison Villen kanssa ilman parempaa asiaa, vain siitä syystä että Iso Villekin oli jäänyt osattomaksi ruislaivasta, kun oli kolme viikkoa maannut sairaana, eikä vieläkään pystynyt kovempaan työhön — rannassa kävi jo kuitenkin kuuntelemassa mitä maailmalle kuuluu.

Reinon Jussin kanssa siitä syystä että olivat langoksia, eivätkä olleet pitkään aikaan tavanneet toisiaan.

Ja nyt halusi hän ottaa ryypyn Hinterikin Juosepin kanssa, joka oli ajanut hänen edelleen eilen merellä.

Se olikin pätevin ryypyn syy sinä päivänä, sillä ei sitä kuka hyvänsä Matsedän Jyriä merellä voittanutkaan.

— No, mitäs katselet! Minulla olisi vähän muutakin sanottavaa ja eihän tässä kujalla voi jutella ja kylmähän tässä tulee, seisoessa.

— No jos sinulla asiaa on, niin mennään sitten.

— On on! Asiaa on! Ja paljon onkin!

— No mennään sitten.

Matsedän Jyri vei Juosepin kotiinsa, joka olikin siinä kivenheiton päässä. Se oli pitkä keltaiseksi maalattu talo, suurin saarella niin huoneiden luvun kuin korkeudenkin puolesta. Alkuaan siinä oli iso nelisylinen tupa eikä mitään muuta. Useat saarelaiset saivat vieläkin asua senlaisessa talossa, jossa oli vain tupa — ja asuvat tänäkin päivänä. Jo Jyrin isä, Matsetä-vainaja, rakensi tuvan jatkoksi porstuan ja porstuan kammarin. Myöhemmällä iällään ennätti Matsetä muuttaa porstuakammarin keittiöksi ja rakentaa kaksi kammaria lisää. Sitten se oli yhtä suuri kuin pappila ja pysyi tässä kunnia-asemassa vuosikymmenen, kunnes pappilaa laajennettiin, jolloinka Jyri rakensi yhden kammarin ja niin sanotun uuden tuvan entisen jatkoksi. Näin ei pappila päässyt edelle Matsetälää, eikä tule koskaan pääsemäänkään — toivoi ja uskoi Jyri — Mistä köyhä saariseurakunta saisi varoja kilpailuun hänen kanssaan! Sitäpaitsi oli Jyri kuin perinnäinen ruhtinas kirkkoneuvostossa jäsenenä ja piti huolta neuvostossa ja kirkonkokouksissa, ettei seurakuntaa ja sen pieniä rakennuskassoja rasiteta yli voimain.

Jyri vei vieraansa keittiön viereiseen, eli niinsanottuun mammankammariin. Sen kalustona oli laivarikoista saatuja tuoleja eri mallisia, tiikkiä, tammea ja mahonkia — koivuinen, kotitekoinen, kiilloitettu, salalokeroilla varustettu kaappi, iso vuode — emännän ja isännän — yksi leposohva — kuulunut ennen johonkin laivaan, isännän muistin mukaan olisi laivan nimi ollut "Jempo" tai jotain sinne päin. Leposohva oli kiilloitettua mahonkia. Sen jalat olivat runsaskoristeiset, sorvatut, käsinojat ja selkämys somisteltu leikkauksilla. Siinä oli teräspontimet ja punainen plyysipäällys. Siinä oli mukava istua ja oli se samalla Eupen vuode. Tämän leposohvan yläpuolella, seinällä, riippui iso hiottu mahonkikehyksinen peili. Kaapin yläpuolella riippui jostain laivasta löydetty iso kuva: Väritetty kivipainos, joka esitti jotain englantilaista amiraalia. Kirjoitus sen alla oli himmentynyt epäselväksi, mutta muisteli Jyri kuulleensa lapsena isältään, että se esitti sitä englantilaista amiraalia, joka löi espanjalaiset suuressa meritaistelussa. Jyri ylpeili sillä, että hän oli "just sen näköinen", niinkuin Jyrin oli tapana sanoa kun oli hiukan päissään. Kun hän oli ryyppinyt niin paljon, ettei eroittanut kahta neljästä, eikä patarouvaa ruuturouvasta, hihkaisi hän: "Sanotaan että minä olisin tuon seinälle hirtetyn enkelismannin näköinen! Piru vie! Kuka teistä uskaltaa siliä tavalla sanoa! Noin rumaa miestä ei maailmassa ole ollutkaan, eikä tule olemaan! Kaitanaamainenkin — no joutava — kuin Vävy-Eeron ruuna!" Totuus lienee ollut keskivaiheilla, nimittäin ettei Jyri ollut niin ruma, mutta ei paljoa kauniimpikaan. — Leposohvasta vasemmalle oli ovi josta mentiin viereiseen kammariin. Oven yläosaan, silmänkorkeudelle, oli sijoitettu iso neliskulmainen paksu, himmeä lasi, johon oli maalattu punaisia ruusuja, jotka näyttivät kauniilta, kun päivä paistoi oven takana olevaan kammariin ja kuulsi sen lasin ja niiden ruusujen läpi. Lasi ruusuineen kuului "Batavia"-nimiseen kolmimastoon, joka tuhoutui Jyrin lapsena ollessa ja josta Jyrin isä, Matsetä, oli tuonut sen kotiin ja sijoittanut sen tuohon oveen. Laivassa se oli ollut päämiehen hytin ovessa. Päämiehen silmät olivat sattuneet aina herättyä noihin ruusuihin. Nyt niihin aamuin sattuivat Jyrin silmät — hänen vaimonsa Anna-Liisa ja tyttärensä Euppe eli Eupfemia, eivät välittäneet kukista, ei kuvissa eikä luonnossa. Sen jälkeen hän katseli tuota amiraalinkuvaa. Sitä katsoessa ei tarvinnutkaan kääntää päätään: Loikoili vain vuoteessaan ja katseli pitkin nenäänsä, niin heti seisoi amiraali siinä edessä. Sitä katseli mielellään myös Anna-Liisa, milloin hänellä aamuin siihen oli aikaa. Amiraaleja hän sekä Euppe katselivat mielellään sekä kuvissa että luonnossa. Ah kuinka mielellään! Ja niiden puutteessa vaikkapa tavallisia laivan pää- ja perämiehiä, niinkuin nytkin viikolla, kun ruislaivan miehet tulivat maihin ja sen päämies ja molemmat perämiehet majoittuivat Matsetälään. Anna-Liisa oli jo vanha, kymmenen vuotta nuorempi miestään, siis kuusissakymmenissä, mutta sangen mielellään hän katseli amiraaleja tai niiden puutteessa huonompia, kuten perämiehiä ja muita, tai ainakin nautti siitä, että huomasi Miijan — eli Eupen — niitä osaavan katsella ja että nekin osasivat katsella Miijaa. Oh mikä onni, että niistä saisi yhden vävypojakseen. Mutta eihän siihen ollut mitään mahdollisuutta, kun ei ymmärtänyt sanaakaan niiden puheesta. — Ovesta oikealle oli nurkassa uuni — kaakeliuuni, ensimäinen kaakeliuuni koko saaressa, pappilakin siihen luettuna — siitä oikealle ovi keittiöön, siitä oikealle, läntisellä seinustalla, yllämainittu vuode, siitä oikealle, niinikään läntisellä seinustalla, kammarin ainoa ikkuna, josta iltapäivisin paistoi aurinko. Siitä oikealle, pohjoisella seinustalla, heti nurkasta alkaen kaappi, jonka yläpuolella, siis vastapäätä vuodetta, komeili tuo amiraalin kuva. Siitä oikealle ovi, josta mentiin seuraavaan kammariin ja uuteen tupaan.

Ikkunan edessä oli vähäkankaalla päällystetty pöytä ja sillä öljylamppu. Vähäkangas oli pohjaväriltään keltainen ja ruudukas ja joka ruudussa oli kuva: Hollantilainen kanava ja siinä hevosen vetämä purjealus ja rannalla poika ja tyttö puukengissä ja tuulimyllyjä.

Kaapin päällä oli kirjoja: Nahkakantinen ruskeaksi käynyt vaskihakainen raamattu, postilla, "Huutavan ääni", "Kultala, Hyödyllinen ja Huvittava Historia Yhteiselle Kansalle" ja pari kolme muuta.

Isäntä itse, Jyri, luki raamattua ja "Kultalaa". Raamatun lehtien välistä riippui muutamia purjelangan päitä. Niillä oli merkitty ne kohdat, joita Jyri mieluimmin luki — oikeastaan ei hän muita paikkoja koskaan lukenutkaan — nimittäin monta hyvää lukua Jesus Sirachin Kirjasta (kuten: "Jos vaimo saattaa miehen rikkaxi, niin ei siitä seuraa muuta, kuin riita, tora ylenkaze ja suuri pilkka".) ja "Historia Susannasta" jonka hän luki aina uudestaan ja uudestaan alusta loppuun.

"Oli yxi mies Babelisa Jojakim nimeldä.

"Jolla oli emändä, ja sen nimi oli Susanna, Helkian tytär, joka oli sangen ihana ja jumalinen."

Lukiessaan muisti Jyri, että hänelläkin on emäntä, joka on kyllä jumalinen, mutta ei ihana.

Monta kortsineitosta Kundaassa, Rakveressa ja monessa muussa Viron satamassa ja kaupungissa ja merimieskapakoissa Memelissä, Riiassa ja muualla oli monta tyttöä ollut sangen ihania nähdä, mutta kuinka lienee ollut jumalisuuden laita. Oikeaa Susannaa ei Jyri pitkän elämänsä aikana ollut tavannut kuin raamatussaan.

"Ja hänen miehensä Jojakim oli sangen rikas, ja hänellä oli kaunis yrttitarha hänen huoneensa tykönä."

Jyri muisti, että hän oli rikas kuin Jojakim, mutta ettei hänen huoneensa tykönä ollut mitään yrttitarhaa. Olihan vain soraa ja hiekkaa ja kiviä, hiukan nurmea ja voikukkia ja korkea kallio talon takana. Vuosikymmenien, ehkä vuosisatojenkin kuluessa oli pihan eräälle kulmalle kerääntynyt multaakin ja siinä kasvoi vanha omenapuu, joka seisoi aittarivien ja asuinrakennuksen suojaamassa kulmauksessa.

Nyt vanhoilla päivillään Jyri joskus uneksi, että hänellä olisi huoneensa mantereella, tyynen, suojaisen meren lahden rannalla, paksumultaisessa maassa, johon voisi yrttitarhan istuttaa.

"Kultalaa" luki myös Jyri usein. Heti kirjan saatuaan oli hän innostunut kirjan seitsemänteentoista lukuun, jossa puhutaan "Ukon tulesta Pappilassa" ja siinä varsinkin sanoihin:

"Menkäät ja pankaat kukin kattonne harjalle puolen kyynärän pituinen rautapiikki. Liittäkäät siihen kynän paksuinen rautalanka, joka menee alas maahan johonkuhun märkään paikkaan. Niin on ukontulelle tie valmistettu."

Kun Jyri oli myöskin seppä, oli hän heti tuon luettuaan mennyt pajaansa ja valmistanut puolenkyynärän pituisen teräspiikin, jonka asetti majansa katolle ja siitä alas maahan, kosteaan paikkaan, kynän paksuisen rautalangan. Tästä hommastaan hän joutui naurun alaiseksi ja siihen aikaan oli Anna-Liisa häntä siitä haukuskellut enemmän kuin haukottelemisesta. Sinä kesänä tulikin Jyrin hartaasti odottama tavallista ankarampi ukonilma, joka poltti Jyrin niityltä heinäladon, heinineen päivineen. Kun kokemus oli osoittanut ettei ainakaan siinä saaressa koskaan ukonilma ollut polttanut asuinrakennuksia, mutta heinälatoja useinkin, ihmetteli Jyri huomaamattomuuttaan ja rakennettuaan seuraavana kevättalvena uuden heinäladon, vei hän teräspiikin asuinrakennuksen katolta lankoineen heinäladon katolle. Syyskesällä, öiden käytyä pimeämmiksi, olivat muutamat koirankuriset nuorukaiset vetäneet rautalangan alas ja vieneet sen ties minne, mutta piikki jäi yhä edelleen seisomaan ladon katolle, malkoon kiinnitettynä, ja seisoi siinä monet vuodet ja vuosikymmenet.

Postillaa ja "Huutavan ääntä" luki talon emäntä, Anna-Liisa.

Nuoret lukivat "Lasten parasta tavaraa" ja "Biblian historiaa", joita, samoin kuin virsikirjoja säilytettiin tuvan, nimittäin vanhan tuvan, nurkkakaapissa.

Kamarin kaapin päällä oli vielä korkea lasikupu, tuotu ulkomailta ja sen alla säilytettiin moniväristä välkkyvistä silkkilangoista hienoon vaskilankakehykseen taidokkaasti kudottua kukkavihkoa. Siinä näkyi vihreitä lehtiä, valkeita, sinisiä, orjaaninvärisiä ja ruusunpunaisia kukkia ja kirjavia perhosia.

Oi kuinka se oli kaunis Anna-Liisan ja Eupenkin mielestä! Monena pyhäaamuna seisoivat äiti ja tytär sen ääressä. Kuiskaillen lausuivat he vuosi vuodelta siitä samoja ihastuksen ilmaisujaan ja kääntelivät sitä varovaisesti. Kohtaus loppui tavallisesti siten, että Anna-Liisa näppäsi kammallaan Euppea hyppysille ja sähähti: "Annatkos olla sen paikoillaan — hä! Etkö sinä osaa kauempaa sitä katsella, hä!?" — "Enhän minä nyt tuota syö!" kiljahti silloin aina Euppe, sysäsi lasikuvun ihanine katettavineen kauemmaksi kaapin päälle, kääntyi äkkiä ja heilautti vihaisesti hameensa takahelmoja ja siirtyi ison peilin ääreen kampaamaan hiuksiaan. Tämä uudistui aina joka pyhäaamu kesät talvet ja jos tämä toimitus lasikuvun ääressä syystä tai toisesta jäi tekemättä, olivat äiti ja tytär huonolla tuulella koko seuraavan viikon.

Kamarin seiniä peittivät sinikirjaiset oikeat seinäpaperit. Kaapin yläpuolella, amiraalinkuvan vieressä, seinällä käydä raksutteli kuusikulmainen laivakello, jonka Jyri aina pyhäaamuin veti.

Kaikissa kamarien ja uudentuvan ovissa oli haaksirikkoutuneiden laivojen ovista saadut pronssiset lukot, joissa oli valkeat posliininupit ripoina. Saranat olivat myös kaikki vaskea, entisiä kajuuttojen ovien sarannoita.

Jyrki toi Juosepin sisään uudentuvan kautta. Kammariin tultua toimitti Jyri Juosepin istumaan pöydän ääreen, ikkunaa vastapäätä. Itse hän meni keittiön ovelle jonka avasi ja huusi sinne:

— Hoi piikaväki! Ohoi! Eikös täällä nyt ole ketään kotona!

Keittiöstä tupaan johtava ovi avautui ja vanha Anna-Liisa sieltä kysyi:

— Mitäs sinä sitten olet vajaa? Täyshän sinä olet jo muutenkin.

— Ehkä se on raahannut sinne taas jonkun vieraan, jonka kanssa rupeaa juomaan, kuului Euppe huutavan kauempaa tuvasta.

— Laittakaas vähän sajua tänne, pyyteli Jyri, Täällä on Hinterikin Juoseppi, joka minun edelleni seilasi eilen. No — joutuun, joutuun! Pitäkääpäs kiirettä!

Sitten hän vetäytyi jälleen ovelta pois, pani sen kiinni, käveli kaapille, josta otti esille rommipullon ja pari ryyppylasia.

Molemmat kilistivät äänettömästä päästä ja ottivat vielä toisetkin ryypyt. Sitten sanoi Jyrki puoliääneen:

— Anna-Liisa ei tykkää, että minä otan ryyppyjä, kun ei ole talossa hautajaiset, eikä ristiäiset, eikä häät eikä mitkään muutkaan, mutta minun mielestäni on nyt sellainen päivä, että ryypyn passaa ottaa ja kaksikin — nimittäin sen kunniaksi, että sinä, vaikka olet nuorempi minun nuorempaa poikaani ja vain viitisen vuotta vanhempi minun nuorinta lastani Euppea eli niinkuin pappi sanoo Euphemiaa ja niinkuin mamma sanoo Miiaa ja niinkuin minä itse sanon — Euppea — kuuletko sinä? — hyvä, hyvä — että vaikka sinä olet vain viittä vuotta vanhempi minun nuorinta lastani, olet sinä hiton varma mies merellä. Kun sinä eilen käänsit, naurahti minun jaalani kannella molemmat poikani sekä minä ja sanottiin me: "Kas kas Juoseppia, kun ei käykään kotona välillä, vaan kääntää suoraan päätä kohti Memeliä!" — Mutta sitten kun tuuli kääntyi länteen ja sinä sieltä tuulen päältä menemään höllin jalusnuorin kohti kotia, sanoin minä: "Kuulkasta pojat! Meille taisi käydä hullusti!" — Ja hullustihan meille kävi — paljon hullummin kuin silloin tiedettiinkään: Jäätiin kokonaan osattomiksi laivarikosta. Mistä sinä arvasitkin, että tuuli kääntyy myötäpäivää? Minä uskoin koko ajan, että se vetää vastapäivää aina itään asti ja koettelin pysyä niin idässä kuin suinkin.

Puheensa aikana oli Jyrki saanut pullon korkin kiinni ja ryyppylasit ja pullon jälleen kaappiin.

Sitten pysähtyi hän hetkiseksi kaapin eteen, otti Trafalgarin sankarin asennon, oikaisi oikean käsivartensa ja naputti oikean käden etusormen rystysellä amiraalinkuvan lasiin ja sanoi Juosepille:

— Mitäs sanot Juoseppi? Enkö minä ole tämän amiraalin näköinen?

— En näe oikein.

Jyrki nosti lampun kaapin päälle.

— Jokohan alat nähdä!

Juoseppi nyökytteli päätään.

— Sen näköinen minä voin olla, mutta en mitään muuta. Minusta ei olisi tullut amiraalia. Mutta toista on sinun, Juoseppi! Sinusta olisi tullut amiraali. Jos sinä olisit joutunut amiraalinkouluun, niin sinusta se vasta oikea pääamiraali olisi tullutkin ja sinä olisit lyönyt sekä espanjalaiset, että mahomettiläiset!

Samalla aukeni keittiön ovi selkoselälleen ja sisään purjehti Euppe isoine teetarjottimineen.

Jyrki kiirehti toimittamaan lamppua pöydälle.

Euppe kaarsi ohi Juosepin kuin ei olisi häntä nähnytkään ja asetti tarjottimen pöydälle.

— Siin' on! Lisää ei maksa toivoakaan — se tässä koko yötä passaamaan!

Sitten hän pyörähti selin Juoseppiin, huiskautti vihaisesti hameensa takahelmoja, käveli kiukkuisena yli lattian, paukautti keittiön oven jälestään kiinni ja katosi. — "Kukahan onneton tuonkin saa emännäkseen, ristikseen ja vaivakseen", ajatteli Juoseppi.

Sillä aikaa oli Jyri äänettömänä laitellut teepöydän järjestykseen, kaatanut teen ja istunut pöydän ääreen.

Siinä istuessaan hän kyllä yletti avata kaapin oven ja ottaa esille konjakkiputelin.

— Pane runsaasti sokeria sekaan, sanoi hän Juosepille.

Lasit oli hän jättänyt noin kolmatta osaa vaille ja ne täytettiin nyt konjakilla.

— No - terveeks!

— Terveeks vain!

— Näitkö sinä jo tuon kuvan?

— Olenhan minä nähnyt sen ennenkin. Johan se on siinä riippunut yli minun muistiaikani. Lapsena jo sitä katselin teillä käydessäni. Komea herra.

— Komea herra! He he! Just minun näköiseni!

— Ei minusta.

— Sinusta — ethän sinä ymmärrä kuvien päälle mitään, etkä minkään muunkaan päälle. Et edes seilauksen ja kaupanteon!

— Ja mitäs se näkö meinaa, kun ei kuitenkaan sitä ole, mitä luulee olevansa.

— Vai ei se meinaa mitään. Soo soo!

— No mitäs se meinaa?

— Se meinaa sitä, että ryypätään, eikä väitellä joutavista.

— Sitä minäkin.

— Kuulehan?

— No?

— Paljoko sinä maksoit viinasta Meemelissa viime kerralla?

— Aamistako vai kannusta?

— Kummasta hyvänsä.

— Sitähän ei ole tapana sanoa. Paljonko sinä itse maksoit?

— Minä pelkään maksaneeni enemmän kuin sinä. No, kun et sano, niin et sano. Se on sitten selvä sitä myöten.

— Ja se on sitten sitä, että sinulla ei muuta asiaa ollutkaan ja minä saan lähteä kotiin.

— Miten itse ymmärrät. Ja mene hyvän onnen kanssa Memeliin ja sieltä takaisin. Memeliin on pitkä matka ja nyt on jo myöhäinen syksy. Ymmärräthän sinä mitä minä tarkoitan. — Minä en lähde enään mihinkään.

— Kyllä minun on vielä mentävä.

— Minä en kiellä enkä käske. Jos hyvin käy, käärit sinä kokoon paljo rahaa. Jos huonosti, menetät henkesi, sekä oman henkesi että toisten. — Minun sääriäni kolottaa. — Siitä tulee kova ja pitkä myrsky. Parasta olisi ensin muutama päivä katsoa. Minä olen vanha mies ja paljo kokenut.

Juoseppi meni ensin rantaan, Koirankalliolle, katselemaan tuulta.

Meri oli pimeä ja taivas tähdessä.

Kuu ei ollut vielä noussut, mutta koillisessa, meren saarteella, näkyi jo sen kellertävä ruskoitus.

Tuuli puhalsi koleana ja virkeänä kaakosta.

Aalto kohahteli vihaisena rantaan.

Jaala keinui ankkurissaan tuolla haaksirikkoutuneen luona.

Kaakosta näytti kohoavan tummia pilviä. Yksityisiä hattaroita lenti jo yli taivaan siellä ja täällä.

Meri näytti viime tuntien aikana paljo paenneen. Kaikki merkit ennustivat kovan itätuulen tuloa.

Aamua ei kannattanut enää odottaa, sillä siihen mennessä voi tulla niin kova vastaranta, että jaala on vaarassa ajautua maalle.

Juoseppi päätti lähteä matkalle heti.

V luku.

LUMIPYRYSSÄ.

I.

Koirankalliolla seisoessa oli Juuson silmät ennättäneet täydellisesti tottua pimeään. Ensi töikseen hän päätti lähteä herättelemään apulaisiaan.

Sunnuntai-iltoina, milloin ilma oli sellainen kuin nyt, ettei päässyt verkoille, saaren molemmissa kylissä tanssittiin aamuyöhön asti, ja arki-iltoinakin, joka ilta, milloin vain ei verkoille päässyt. Nyt ei tanssittu, kun miltei joka talossa kuivattiin viljaa. Nyt pidettiin muuta iloa. Nuoret kulkivat saunalta saunalle pitämässä iloa ja juomassa kahvia, jota tytöt keittivät ja kestitsivät poikia. Pojat olivat ostaneet päivällä kaupasta vesirinkeleitä ja hauska oli. Monella pojalla oli myös taskussaan viinaputeli, josta kaatelivat kahvikuppeihinsa ja laittoivat puolikupposia. Muutamissa saunoissa poltettiin lekkoa. Sitä joivat tytötkin. Koko viljankuivaus oli muuttunut talkoiksi. Kuljettiin saunalta saunalle auttamassa toisia. Muutamia hoilaavia pareja tuli Juusoa vastaan heti kun hän pääsi kalliolta kylän kujalle. — "Kukas siinä tulee? Hei Juuso! Se on Hinterikin Juuso! Se ei välitä tytöistä! Se on ylpeä!" — Joku nykäisi ohimennessään Juusoa takin hihasta.

Juuso todellakaan ei ollut välittänyt tytöistä. Varhaisesta lapsuudesta oli hän purjehtinut merellä, eikä välittänyt muusta kuin jaaloista, laivoista ja hyvistä rahanansioista. Toinen, joka ei tytöistä mitään tiennyt, oli Juuson apulainen Eskon Mikko. Hänet löysi Juuso kotoaan makaamasta. Hän oli käynyt levolle jo illan hämärässä, koska tiesi pitkän matkan olevan edessä ennen päivän nousua. Juusolla oli koko työ saada hänet hereille. Lopulta hän vääntäytyi istumaan vuoteensa reunalle, haukotteli ja hieroi silmiään ja otti sitten tulen rasvalamppuun.

— No Juuso, mikäs on hätänä?

— Ei mitään hätää. Tulin vain sanomaan, että nyt lähdetään.

— Jaaha. Lähdetään vain. Siellä taitaa ruveta tuulemaan.

— Niin rupeaa, ja kun on vastaranta, täytyy päästä lähtemään, ennenkun ennättää nousta kova laine.

— Niin on. Lähdetään vain. Minulla on kaikki valmiina. Panen vain päälleni ja tulen rantaan heti.

Juuson toinen apulainen, Sepän Jere, välitti tytöistä, ja paljon välittikin ja häntä ei Juuso siis löytänyt kotoaan. Kotiväki ei edes tiennyt, missä hän on. — "Eiköhän tuo liene siellä, missä muutkin nuoret. Se nyt pysyisi kotona!" toimitti vuoteestaan Jeren vanha äiti. Juuso ei viitsinyt ruveta vanhuksilta lähemmin tiedustelemaan, mistä talosta päin Jereä olisi mentävä etsimään. Jeren kotona ei viljaa kuivattu, koska sitä heillä ei ollut. Jere oli talon ainoa pyyntiin pystyvä mies — rampa isä teki vain sepän töitä ja Jere taas itse oli ollut Juuson kanssa purjehtimassa ja ennätti kyllä laivarikkoon sen minkä Juusokin, mutta oli ollut auttamassa setäänsä. Ääneti päätteli Juuso, että jos Jere nytkin olisi setäänsä auttamassa, tietäisi sen kotiväki, mutta että kun kotiväki ei tiedä, missä Jere on, on hän jossain muualla, siellä missä on tyttöjä. Tyttöjä taas oli monessa talossa ja kenen kanssa Jere nykyään seurusteli, sitäpä ei Juuso tiennytkään.

Juuso oli niissä asioissa tuhma, niinkuin sanottiin.

Juusoa hiukan harmitti, mutta enempää kyselemättä hän poistui pimeästä talosta.

Jere oli hyvä laulumies ja kujalle jouduttuaan koetti Juuso korvillaan tarkata, mistä päin Jeren laulu alkaisi kuulua.

Ennenkuin lähtisi kylää enemmän kiertämään, otti Juuso suunnan kotiansa kohti, toimittaakseen siellä ensin Santran kantamaan eväät ja muut matkatavarat rantaan. Sen perästä vasta aikoi hän ruveta etsimään Jereä. — "Kun tuo joutava vain ei olisi juonut itseään siaksi", päivitteli itsekseen Juuso. — "Se vielä puuttuisi! No — oli humalassa tai selvänä, jaalaan minä hänet vien!"

Ollessaan noin sadan askeleen päässä kotoaan, kuulikin Juuso Jeren hoilauksen.

Se kuului Juuson kotisaunasta.

Humaltuneena oli Jerellä tapana laulaa omia sepittämiään lauluja.

Hän oli mestari sepittämään varsinkin pilkkalauluja, milloin Kenkä-Apin jaalasta:

"Joka tuhkanauloilla tehtiin",

milloin naapurikyläläisistä yleisesti, milloin lukkarista, milloin vallesmannista, milloin tullisyökäreistä, siitä Kipuna-Syökäristä erittäinkin, ja väliin itsestään. Tällä kertaa hoilasi Jere Santralle:

Älä sinä Santrani sitä sure, vaikka minä meriä seilaan!

Jeren laulu ei miellyttänyt Juusoa.

Siihen asti oli Juusosta kylläkin ollut yhdentekevää, kenen kanssa Jere seurusteli ja kenelle hän lauloi, mutta nyt ei.

Samoin oli hänelle ollut tähän asti yhdentekevää mitenkä Santra huvittelee, kunhan kotona tekee tehtävänsä, mutta nyt ei.

Juuso oli sinä iltana monta kertaa ajatellut Santraa — hänen oli vaikea ajatella muuta.

Matsedän Jyrin luona istuessaan oli hän vain pintapuolisesti kuunnellut vanhan Jyrin juttuja ja kaiken aikaa ajatellut Santraa, jonka oli kohdannut viimeistä viljasäkkiä saunaan tuodessaan ensi kertaa eläessään, niinkuin hänestä tuntui, ja ensi kertaa eläessään nähnyt tytön yleensä. Kun Matsedän Jyri haastoi amiraaleista ja muista, katsoi Juuso kyllä vanhaa Jyriä koko ajan silmiin ja jotain vastailikin Jyrille, mutta koko ajan oli ajatellut, mitä hän oli sanonut saunassa Santralle ja mitä Santra hänelle ja kun Euppe oli tuonut teetarjottimen pöytään ja vihaisesti heilauttanut hameitaan kiepsahtaessaan ympäri ylpeänä takaisin keittiöön lähtiessään, oli Juuso paikalla verrannut Euppea Santraan ja surkutellut itsekseen: "Kukahan onneton tuonkin saa ristikseen!" — tarkoittaen ristillä Euppea.

Juuson saappaat iskivät vihaisena rasahtelevaan kujan soraan hänen ajatellessaan: "Tästä lähin älköön kukaan laulako Santralle ja naurattako Santraa ja kaikkein vähimmin Sepän Jere, tuo tuollainen, kuin mikäkin lentokala!"

Askel askeleelta lujeni hänessä ajatus: "Kuules poika, sinä Sepän Jere, meistä taitaa tulla vihamiehiä!"

Saunassa oli kolme tyttöä, nimittäin Santra ja pari muuta ja kaksi poikaa, Sepän Jere ja Suuren Hantsun Juhani.

Juuson sisään astuessa hihkaisi Jere:

— Siinä paha, missä mainitaan! Tässä juuri sanottiin, että olisi Juuso kotona, niin olisi täydet parit. — Kenen saunassa sinä poika olet ollut? Santra tässä on itkenyt sinua koko illan, eikä keitä kahvia, vaikka pyydetään!

— Oho! Enpäs ole itkenyt! Erehdyit kerrankin!

Juuson muoto oli synkkä ja vihaisella äänellä hän puhutteli Jereä:

— Hyvä oli että sinut löysin näin pian.

— Minuakos sinä sitte etsit?

— Sinua, sinua.

— No?

— Sinä olet humalassa.

— Mitäs se sinulle kuuluu?!

— Kuuluu hiukan.

— No ei hiukan hiukkaakaan!

— Mene kotiisi ja laita itsesi lähtökuntoon — ja heti. Eskon Mikko tulee rantaan, ellei jo ole tullutkin.

— No mikäs hätä siellä rannassa on? Onko jaala ajautunut maalle?

— Jaalalla ei ole hätää, mutta meillä on hätä joutua matkalle, ennenkuin laine ennättää kasvaa. Nyt on hyvä tuuli lähteä.

— Anna olla. Lähdetään vasta aamulla, niinkuin oli puhe. Sunnuntai-ilta ja muuta…

— Nyt ei odoteta aamua. Kuulithan! Aamulla ollaan matkojen päässä.

— En minä lähde. Ota joku muu — vaikka tämä Juhani.

— Minä otan mukaani sinut. Älä puhu turhaa.

— Eskon Mikko ja minä, me vain kelvataan Hinterikin Juuson jaalan kannelle! Ei koko saaressa ole sellaisia poikia muita kuin Eskon Mikko, Hinterikin Juuso ja Sepän Jere!

— Älä hoilaa! Mene laittamaan itseäsi kuntoon ja pian rantaan — niinkuin olisit jo!

— Mennään mennään! kertaili Jere ovessa ja vielä ulkonakin matki hän mennessään: "Ja pian rannassa — niinkuin oisit jo!"

Suuren Hantsun Juhani ja vieraat tytöt menivät myös pois, miltei heti Sepän Jeren jälessä.

Juuso alkoi myös kävellä pihan yli tupaan päin ja Santra hänen jälessään.

— On varmaankin eväät laitettu kuntoon, sanoi Juuso taakseen kääntymättä ja kävellen kädet housun taskuihin työnnettyinä.

— On on. Eväät ja vaatteet ja kaikki on katsottu ja laitettu kuntoon, vastasi Santra. — Ei muuta kun vie rantaan.

Santra meni tupaan, jossa kaikki Juuson matkatavarat olivat: Maihin rasvattaviksi tuodut merisaappaat, mustaksi öljytetty merimiessäkki, jossa oli vaatteita ja sukkia, säkki, jossa oli turkit ja nahkapeite — syksy oli jo myöhä ja oli odotettavissa pakkasia —, säkki, jossa oli leipää, silakkapytty, voipytty ja pytty, jossa oli läskiä ja pussi, jossa oli herneitä ja toinen, jossa oli ryynejä. Santra sytytti lyhtyyn tulen ja alkoi kantaa tavaroita rantaan.

Juuso itse meni kammariin, jossa hänen isänsä ja äitinsä nukkuivat ja jossa oli kaappi, jossa muun muassa rahoja säilytettiin.

Juuso hiipi hiljaa kaapille, avasi varovaisesti sen yläosan ja otti esille kukkaron, jossa oli isän jo päivällä lukemat rahat tavarain ostoa varten Memelistä: Syksyn viimeinen ja kallein jaalankuorma oli haettavana, kymmenen aamia viinaa, kymmenkunta laatikkoa konjakkiputeleita ja muita parempia juomia ja lisäksi silkkiä. Paras ja kallein kuorma jätettiin aina syksyn viimeisimmäksi, koska tullimiehet myrskyjen ja lumipyryjen aljettua mieluummin pysyvät lämpöisissä kamareissaan maissa, tai jaaloineen satamissa, kuin risteilevät merellä henkensä kaupalla.

Saahan sen palkkansa helpommallakin!

Kun kaikki oli jo päivällä puhuttu ja laitettu kuntoon, ei Juuso olisi tahtonut herättää enää isäänsä, vielä vähemmin äitiänsä, joka ei ottanut osaa koskaan mihinkään neuvotteluun. Ei hän ollut puhelias muutenkaan. Kului päiviä Juuson kotonakin ollessa, ettei hän vaihtanut sanaakaan äitinsä kanssa. Äiti ei vihannut poikaansa — päin vastoin hän häntä rakasti, mutta hän oli muuten niin vaitelias, oli sellainen luonnoltaan, oli ollut sellainen koko ikänsä: Harvapuheinen ja hiljainen. Ääneti vain aamusta iltaan kulki askareillaan, ensimäisenä aamulla ja viimeisenä illalla.

Kynttilän valossa Juuso hommaili ja luuli heidän nukkuvan sikeässä unessa, kun ukko itse alkoikin sanella:

— Jokos sinä nyt lähdet, Juuso?

— Jo. Tuuli on kaakossa ja meri pakenee. Taitaa tulla kova itätuuli. Täytyy joutua sitä pakoon, ennenkuin laine ennättää kasvaa.

— Meri näytti olevan paennut, kun minäkin kävin illalla rannassa. Parastahan se on, että lähdet. Olette aamulla jo matkojen päässä ja joudutte hyvissä ajoin Meemeliin tällä tuulella — varsinkin jos se vetää tuulen itään ja koilliseen, ehkä pohjoiseenkin.

— Sinne se vetää ja sitten tulee lounat- ja länsituulia, joilla on hyvä tulla kotiinpäin.

— Mene nyt hyvällä onnella ja pidä Jumala silmäis edessä ja katso asun ja nuorien ja purjeiden ja muun kalun perään, ettet mitään seilaa rikki.

— Ole huoleta!

— Minäkin tulen tästä rantaan katsomaan ja ehkä minusta on apuakin.

— Makaa sinä vain. Kyllä me päästään muutenkin!

— Noo — ennättäähän tässä nyt vielä maatakin.

II.

Juuso, saatuaan rahakukkaron liivinsä povitaskuun, kiiruhti tupaan.

Siellä oli Santrakin. Hän oli ennättänyt kantaa rantaan jo kaikki ruokatavarat. Vaatesäkit ja saappaat olivat vielä tuvassa.

Juuso otti kainaloihinsa molemmat säkit ja Santra sai toiseen käteensä saappaat ja toiseen lyhdyn ja alkoi, lyhdyllä tietä valaisten, kävellä Juuson edellä.

Sepän Jere ja Eskon Mikko eivät vielä olleet rannassa.

Santran näyttäessä lyhtyä käänsi Juuso jollan teloilla keula-mereen-päin ja veti sen niin alas, että isoimmat kertalaineet kuohuivat jollan keulaan asti telojen alla. Sitten alkoi hän järjestää tavaroita jollaan. Pian oli se tehty, mutta ei vielä kuulunut toisia.

— Missähän nuo viipyvät, sanoi Juuso.

— Ei tiedä! — Kuulehan Juuso!

— No?

— Älä lähde nyt merelle.

— Miksi niin?

— Kun kaikki sanovat, että siitä tulee kova ilma ja sinä voit seilata hukkaan.

— Jeren puolestako sinä pelkäät. Hahhahh!

— Älä naura! — Minä pelkään sinun puolestasi! — Minä en tahtoisi että sinä nyt hukkuisit.

— Nyt?!

— Niin. Nyt, nyt. — Jää maalle. Ennätäthän sinä perästäkin ja onhan sinulla ja isälläsi rahaa ja viljaa ja vaatetta ja lämpöä ja muuta hyvyyttä ilmankin niin paljon, että riittäisi jo se entinenkin, eikä tarvitsisi henkeään panna alttiiksi, hakeakseen aina vaan lisään rikkautta. Tarvitseehan ihminen muutakin kuin rikkautta!

Juuso istui jollan piitalla ja Santra seisoi lyhty kädessä nojaten keulaan. He katselivat toisiaan.

— Pidätkö sinä niin paljon minusta huolta?

— Pidän.

— Etkä tahtoisi, että minä nyt lähtisin.

— En. Minä en tahtoisi, että sinulle tapahtuu mitään onnettomuutta.

— Sinä olet ainoa, joka pidät minusta huolta. Kukaan muu ei ole minulle tänä iltana niin sanonut: Ei isä, eikä äiti — eikä kukaan.

— Siitähän näet, etteivät muut pidä sinusta lukua!

— Onko se niin!

— On se. Isäsi ja äitisi tahtovat vain rikastua, eivätkä välitä sinusta itsestäsi, tai luottavat sinun hyvään onneesi.

— Kuulehan Santra!

— No?

— Minä narrasin sinua siellä saunassa silloin kun toin sitä viimeistä ruissäkkiä.

— Narrasit!?

— Niin. En minä ole tuonut sinulle mitään silkkihuivia!

— Et tuonut?! — Voi! Sehän on hauskaa! Minä kun jo niin pelkäsin, että sinä olet tuonut.

— Miksi sinä sitä niin pelkäsit. Odotatko sinä muilta?

— Keltä minä odottaisin!

— No — keltä hyvänsä. Arvaa itse.

— En keltään minä odottanut, en sinulta enkä muilta.

— Miksi sinä sitä niin pelkäät sitten, että minä toisin?

— Enhän minä sitä olisi voinut kuitenkaan käyttää. Johan siitä olisivat nauraneet ja pilkanneet minua kaikki. Minusta on nyt niin hyvä, kun tiedän ettet sinä tuonutkaan.

— Mutta tällä kerralla minä tuon.

— Niin, no — jos tahdot minulle pahaa mieltä niin tuo ja jos tuot niin ihan julkisesti minä sen annan takaisin ja sehän on samaa kuin rukkaset — ettäs tiedät, jos et ennestään tiedä.

— Rukkaset!?

— Niin niin. Oikeat silkkirukkaset!

— Mutta eihän minun kosia tarvitsisi —

— Silkkihuivin antaminen on kosimista ja jo siitä puhuminen on kosimista. Silkkihuivilla kaikki on kihlattu, maailman alusta niin tähän asti ja tästä eteenpäin niin maailman loppuun asti.

— Sinä olet ollut meillä niin kauan, eikä me ole koskaan haasteltu tällä tavalla!

Juuso nousi ylös piitalta ja meni Santran eteen, jota otti käsistä kiinni. Santra sanoi:

— Sitä minäkin ihmettelen. Jää nyt maalle. Älä mene merelle.

— Nyt en totisesti haluaisi mennä, mutta minun täytyy. — Minä olen ajatellut sinua koko päivän —

— Koko päivän!

— Niin.

— Mitä tuo nyt on — yksi päivä!

— Minä ajattelen nyt muinakin päivinä — aina.

— Ajattele vain, mutta älä ajattele silkkihuivia ja muita hullutuksia. Se on kerralla sanottu!

Santra ravisti Juuson käsiä ja jatkoi:

— Mene vain merelle, kun et halua totella minua ja mene minun onnellani — tai uppoa meren pohjaan!

Sitten hän riistäytyi kokonaan irti ja juoksi lyhtyineen sisään Juuson ennättämättä enää sanoa hänelle mitään.

Vähän ajan perästä tulla kompuroi rantaan lyhty kädessä vanha Hinterikki itsekin katsomaan poikansa lähtöä ja olemaan apuna, minkä voi.

Myös Eskon Mikko ja Sepän Jere tulivat miltei Hinterikin kintereillä.

Mikko ja Jere viskasivat tavaransa jollaan.

Vanhaa Hinterikkiä käteltiin jäähyväisiksi. Sitten odotettiin sopivaa laineiden väliaikaa ja kun se tuli, lykkäsivät nuoret miehet jollan luisumaan alas teloilta, hyppäsivät ketterästi itse samalla jollaan ja keinuivat jo monen sylen päässä aalloilla ja alkoivat soutaa kohti jaalaa.

Kuu nousi juuri silloin koillisesta ja peittyi vähän ajan perästä pilviin.

Jaalan ankkurikela alkoi kilkattaa ja purje toisensa perästä avautui ja jaala käänsi keulansa etelään, kiertääkseen ensin maan eteläkärjen ja ottaakseen sitten suunnan etelälounatta kohti.

III.

Eskon Mikko, joka oli levännein, istui helmarissa. Hänellä oli turkit päällä ja karvalakki päässä, sillä yö oli kolea.

Juuso ja Sepän-Jere valmistautuivat makuulle. Kajuutan pöydällä paloi rasvalamppu. Kamiinassa paloi tuli kajuutan lämmittämiseksi.

— Kylmää on jo tuuli, sanoi Juuso vetäessään saapasta jalastaan.

— Johan tuo on se aikakin, sanoi Jere.

— Kyllä siitä tulee vielä lämmintäkin. Maltahan kun tuuli menee lounaaseen.

Sepän Jerelle johtui mieleen saaren lämpöiset saunat, jotka hänen oli niin äkkiä ja parhaalla hetkellä täytynyt hyljätä ja niitä muistellessaan hän hymyili omalla tavallaan, joka muistutti enemmän irvistystä — hampaat, varsinkin ylähampaat näkyivät ensimmäisiin poskihampaisiin asti ja huulet painuivat kiinni ikeniin. Samalla hän nauraa sihisti hampaittensa välistä pahaa naurua, joka oli tarkoitettu Juusolle.

— Käy maata, äläkä naura tuolla tavalla, tai saat tästä saappaasta korvillesi!, ärähti Juuso hänelle.

— Minä taas meinaan, kuulehan Juuso, minä meinaan että meillä olisi vähän haastettavaa.

— Sitten kun selviät. Nyt ei mitään.

— Sinä et taida tietääkään mikä mies minä olen!

— Höö!

— Mitä höö!? Sanopas minulle vielä kerran sillä tavalla!

— Älä huuda!

Hän vääntäytyi kuitenkin koijaansa vasemmalle puolelle ja kääriytyi peitteeseen niin hyvin kuin voi ja se voiminen oli humalaiselle miehelle niin ja näin, sillä jaala heilui rajusti, kahden puolen ja nousi väliin ikäänkuin jyrkkään ylämäkeen, jolloinka jaalan runko narisi ja köydet viheltivät ja meri pauhasi kahden puolen ja heittäytyi jälleen rajusti vieläkin jyrkempään alamäkeen, sillä jaala purjehti täysin purjein kovaa sivumyötäistä. Hän torisi vielä peitteensä sisällä epäselvää puhetta, josta eroitti selvänä muutamia kiljahduksia — "Minä olenkin sellainen mies!", "Hinterikin Juuso luulee olevansa parempi kuin onkaan, vaikka on sika, eikä parempi kuin kapinen koira!", "Tulehan tänne, niin heitän sinut yli partaan kuin tunkion!" ja muuta, mutta vähitellen puhe hiljeni ja lopulta muuttui kuorsaukseksi. Juuso nukkui miltei heti koijaansa ojentauduttuaan, nimittäin siihen tapaan kuin merimies nukkuu: on sikeässä unessa ja samalla kaiken aikaa kuulee, mitenkä alus purjehtii. Näkipä hän untakin, sen unen, joka hänelle tuli silloin tällöin, kerran vuodessa tai harvemmin, mutta aina samalla tavalla. Uni oli alkupuoleltaan miellyttävä, mutta loppupuolella muuttui epämiellyttäväksi. Heti unen alkaessa oli Juuso unissaan selvillä, että "Ahaa, nyt se tulee taas!":

Hän oli olevinaan kotonaan.

Hän kulki huoneesta huoneeseen, jotka kaikki olivat tuttuja ja joissa oli paljon ihmisiä viettämässä jotain juhlaa, häitäkö, hautajaisia, vai ristiäisiä, se ei koskaan selvennyt. Ihmisiä oli paljon, ja huoneet täynnä tupakansavua ja pöydillä pulloja ja ryyppylaseja ja kaikki ryyppäsivät ja kaikki puhuivat yhteen ääneen ja nauroivat ja itkivät, niin naiset kuin miehetkin ja lapset ja alaikäiset myös. Viulun soittaja nousi seisomaan ja soitti, mutta kukaan ei tanssinut eikä kukaan kuunnellut soittajaa, joka soitti ja itki ja väliin nauroi. Juuso itse kulki ääneti läpi väkijoukkojen ja läpi huoneiden ja joutui aina ja joka kerta tyhjään huoneeseen, johon ei kuulunut mitään ja jossa oli peräseinällä iso kaappi. Siihen huoneeseen tullessaan Juuso aina pysähtyi keskelle lattiaa ihmettelemään, että "Se on merkillistä, etten minä tätä huonetta koskaan löydä valveilla ollessani!". Hänestä unessakin tuntui nimittäin siltä, että hän aina herättyään menee etsimään sitä huonetta, eikä koskaan löydä ja nytkin hän päätti heti herättyään ottaa selvän missä se huone on ja siltä varalta painaa visusti mieleensä, minkä ovien kautta siihen huoneeseen tullaan ja ettei taas kävisi niin hullusti, kuin edellisellä kerralla, hän varovasti raottaa ovea, josta juuri oli tullut, ottaa tupesta puukon ja leikkaa oven pihtipieleen merkkinsä: "J. Hp. H." joka luetaan: "Juuso Hinterikinpoika Heikkilä" ja heti häntä naurattaa sydämen pohjasta keksintö, jonka hän juuri sillä kertaa on tekevinään — keksintökin uusiintuu kirjaimelleen aina ja joka kerta samalla tavalla: Hän päättää vetää Unetarta nenästä, eikä käytä kirkonkirjojen mukaista merkkiään vaan leikkaakin: "J. Op. H." joka luetaan: "Juoseppi Onnenpoika Heikkilä" ja leikatessaan hän nauraa hihittää ihan sydämen pohjasta Unettarelle, joka tulee ainakin tällä kertaa narratuksi. On nimittäin peräti tärkeää, että hän löytäisi huoneen valveilla, ollessaan, sillä kaappi on täynnä pelkkiä kahdenkymmenen markan kultarahoja, joka laatikko ja lokero kukkurallaan, niin täpö täyteen ahdettu koottuja kultapyörylöitä, että sen kupeet, ovet, pohja ja päällyskin ovat vuosien kuluessa painuneet pullolleen ja sen huoneen permannossa, aivan keskellä huonetta, on luukku, jonka alla on kellari, täynnä viini-, samppanja- ja konjakkipulloja ihan loppumattomiin. Saatuaan merkkinsä kuntoon oven pihtipieleen ja juuri sillä hetkellä, kun hän on pistämäisillään puukkonsa takaisin tuppeen alkaa unen epämiellyttävä osa:

Hän oli seisovinaan jaalan keulakannella. Meri on musta ja yö pimeä ja tuuli kova. Isopurje on kokonaan kääritty. Päällä on ainoastaan vokka, harusvokka ja lyyveri. Yksi hänen apulaisistaan istuu perää pitämässä ja hän itse seisoo keulassa tähystämässä loistoa, jonka piti tulla näkyviin, mutta ei tullutkaan. Hän oli kuin yhtenä silmänä, mutta näki vain pimeyttä. Hän epäili peränpitäjän torkkuvan ja ohjaavan väärin ja siitä syystä hän vilkaisi perälle päin ja kysyi: "Mitä kohti se menee?" — "Länsi-itään", vastasi perämies, jonka partaisia kasvoja kompassilamppu valaisi. — "Eihän sen nimistä tuulta olekaan!", sanoi Juuso ja alkoi tuntea värisemistä, joko vilusta tai kuumasta. Hetken tähysteltyään keulaan päin hän toistamiseen vilkaisi perälle ja näki nyt noin sylen korkuisen lieskan nousevan kajuutan torosta. Hän ensin säpsähti ja aikoi huutaa perämiehelle, että: "Hei mies! Tuli on irti!", mutta viittasikin kädellään veltosti — kuin jotain vähäpätöistä halveksien — ja hymähti itsekseen: "Nokivalkea — kyllähän sammuu niinkuin on syttynytkin", ja jatkoi tähystämistään. Kun hän tähystyksen lomassa kolmannen kerran vilkaisi hätäisesti perälle, ei siellä näkynyt enään kompassilampun valossa istuvaa perämiestä, eikä lieska noussut enää taivaalle kajuutan torosta, vaan laiska, karpalonpunainen raskas savu, joka ei viitsinyt nousta ylöspäin, tai leijailla tuulen mukana, kuin muut savut, vaan tuprahteli ja tupsahteli toron suusta ja valui yli toron reunojen alas päin. Kiireesti juoksi Juuso perälle ja havaitsi, ettei se mitään oikeaa savua ollutkaan, niinkuin hän jo oli epäillytkin, vaan oli se karpalonpunaista sakeaa verta, jota virtasi toron täydeltä ja valui yli toron reunojen alas kajuutan katolle ja siitä kannelle ja kannelta lotisi se alas mereen, joka oli verestä punaisena jaalan peräntakaa ja vanavesi muodosti karpalonpunaisen hohtavan juovan aina meren saarteelle, johon se päättyi. — Jaala tuntui kulkevan ohjaamattomana pakoon punaista vanavettään kuin hullu hevonen varjoaan. Juuso laskeutui alas kajuuttaan, jossa kompassia valaiseva lamppu paloi ritisten, mutta ei siellä ainoatakaan ihmistä ollut, ei niin ristin sielua. Kajuutassa oli lämmin, mutta kamiinassa, johon Juuson silmät iskeytyivät jo portaissa alas laskeutuessaan ei palanut tuli. Kamiinan liesirenkaiden ja toron raoista vuoti ja tuprusi jotain karpalonpunaista niinkuin savua toisinaan, kun kamiinaan tehdään tulta ja veto on huono jostain syystä. Juuso havaitsi heti, että tuo karpalonpunainen on samaa verta, mitä vuotaa torosta ulos kajuutan katolle, jaalan kannelle ja mereen, mutta ei saanut selville, mistä sitä tulee, sillä vilkaistuaan kamiinan luukusta, havaitsi hän, että se oli typö tyhjä ja kylmä. Silloin tunsi Juuso kammon valtaavan mielensä ja hän olisi suonut, että jaalassa olisi ollut toisiakin ihmisiä. Hän ajatteli, että ehkä ne toiset kuitenkin olivat kannella, vaikkei hän sitä äsken huomannut ja kiireesti hän riensi jälleen kajuutan portaille, mutta kun hän sai päänsä ylös luukusta, näki hän, että jaala purjehtii veden alla, ohjaamattomana, hurjaa vauhtia, hiukan kallellaan ja keula vähän alempana. Päällä olivat samat purjeet, mitkä ennenkin. Hän katseli ympärilleen.

Taivasta ei näkynyt.

Aaltoja ei näkynyt.

Merivesi kuulsi harmaanviheriänä kaikkialla ja siinä ui kilpaa jaalan kanssa erilaisia kaloja: haileja loppumattomiin, simppuja, merihärkiä, turskia, lohia, siikoja ja kampeloita, jotka uivat lappeellaan ja vilkuttelivat molempia silmiään veitikkamaisesti Juusolle, samoin räpyttelivät ja vilkuttelivat silmiään kaikki muut kalat ja hylkeet ja pyöriäiset, joita suurin parvin pyllyili siinä mukana.

Yhtäkkiä kumahti läpi meren ja läpi maailman huuto kuin sadan pasuunan voimalla:

— Hoo! Johan sieltä Hinterikin Juusokin tulee!! Missä sinä olet viipynyt näin kauan?!, ja samassa huomaakin Juuso olevansa jaaloineen meren pohjassa, savensekaisella ruskean viheriällä hiekalla ja näkee ympärillään uponneita laivoja, joiden kansilta muinaismaailman merisankarit häntä toivottavat tervetulleeksi.

Tällä kohtaa Juuso aina herää puolivalveilleen ja käsittää uneksi vain tuon epämiellyttävän jälkiosan ja on hyvillään että se olikin vain unta. Mutta unen miellyttävä alkuosa ei tunnu unelta, vaan kaukaa kangastelevalta muistolta, että hänen kotonaan todellakin olisi tuntematon huone aarteineen ja että hän joskus olisi yrittänyt sitä etsiä.

Tälläkin kertaa Juuso on puolihereillä ollen noussut koijansa laidalle istumaan, ottanut tupakkavehkeensä esille, täyttää nyt piippuaan ja on tyytyväinen siitä, että Mikko istuu perää pitämässä ja että Jaala purjehtii oikeaa suuntaa ja että Ruuskerin tuli alkaa jäädä yhä enemmän peräntaa ja että isoimpien laineiden harjalle noustessa alkaa näkyä jo Vailuodon tuli ja että kaikki on oikein ja niinkuin pitääkin, eikä hän purjehdi missään meren pohjassa, eikä kajuutan torosta tuprua verta, vaan että kaikki tuo oli vain pahaa unta, samaa, joka hänet on niin usein peljästyttänyt hereille.

Juuso tunki tupakkaa piippuunsa ja ihmetteli samalla, mistä hänen päähänsä pälkähti taas tuo vanha hämärä muisto kotitalossa olevasta kammarista, jota hän ei ole vielä löytänyt. "Mistäs tuon piti taas juolahtaakin mieleeni?! Täytyypäs ottaa kerrankin selvä siitä huoneesta, kun pääsee tästä kotiin," tuumi Juuso, mutta kun hän oli vetänyt pari savua, heräsi hän täydellisesti ja kävi muistissaan läpi koko kotinsa, ulkoseiniä myöten ja läpi joka huoneen ja komeron ja havaitsi harmikseen, ettei hänen kotonaan vai olla ainoaakaan tuntematonta huonetta ja että kaikki oli vain unta.

Tämä unisarja seurasi häntä läpi elämän. Hän ei muistanut milloin hän sen näki ensi kerran — luultavasti jo lapsena tai hyvin nuorena.

Usein vielä vanhanakin miehenä hän oli siinä määrässä sen vallassa, että puolivalveille herättyään oli varma tuon aarrehuoneen löytämisestä, vieläpä joskus lähti unissaan sitä etsimään, kävelemään huoneesta huoneeseen, jolloinka lapset heräsivät ja nuorempi tytär kysyi peloissaan: "Kuka meillä kävelee yöllä?", johon Euppe vastasi: "Kukas se nyt muu olisi, kuin tuo papan tohros, joka unissaan kävelee." — "Mitäs isä unissaan kävelee?" — "Kukas sen tietää. Nuku sinä vain rauhassa!"

Vasta palattuaan vuoteensa reunalle ja vedettyään muutaman tupakan suuhun, heräsi Juuso täydellisesti, ja harmitteli, että tuo aarrekammio taitaakin olla sekin vain unta. — "Harmi ties!" — huokasi hän silloin aina itsekseen.

Niin tapahtui joka kerta.

Juuso pisti päänsä kajuutan luukusta ja kysyi Mikolta:

— No — missäs ollaan?

— Missäs tässä nyt vielä oltaisiin. Ruuskeri näkyy hyvin.

— No mutta johan Vailuodonkin pitäisi olla näkyvissä.

— Millä helkutin ajalla?!

— Jaalahan kulkee hyvää kyytiä.

— Vaikka kulkisi vieläkin parempaa, mutta mikä on mahdoton se on mahdoton. Vastahan tuota juuri alas menit, sen että makaamaan pääsit.

— Minä olen tainnut nähdä unta.

— No se on taas sinun asiasi. Taidatte olla humalassa molemmat, niin sinä kuin Jerekin.

Juuso ei välittänyt ryhtyä Mikon kanssa väittelemään humalaisuudestaan, vaikka tiesikin itsensä selväksi.

Jo heti luukulle noustuaan hän oli silmäillyt ylös purjeisiin ja tehnyt huomiota tuulen suhteen.

— Taitaa lisätä tuulta, sanoi hän.

— Tuulta lisää, tuulta lisää, vastasi Mikko.

— Se taitaa vetää itäänpäin.

— Niin tekee.

— Taitaa olla jo itäkaakossa?

— Piirun verran yli siitäkin. Kohta se on täydessä idässä. Puomi täytyisi saada toiselle puolelle. Pyrkii menemään yli omin valloin, kun alus laineessa kiirailee.

— Missä on Ruuskerin tuli.

— Tuossahan se näkyy vokan alitse.

— Jaaha. Tilaa on kyllä. Anna mennä vain lähemmä tulta niin pysyy puomi asemillaan.

Purjehdittiin nimittäin täyttä myötäistä ja purjeet olivat kahden puolen, vokka vasemmalla ja isopurje oikealla. Keulapurjeet eivät saaneet tuulta mistään ja löivät tyhjää kaiken aikaa, heilahtaen milloin vasemmalle, milloin oikealle kolistellen jolusnuoralokkejaan.