SISÄLLYS: (continued 2)

Kyll mes sitt sain gamalast selittä asja Efraimill, ennengo hän ymmärs, ett häne ol paras jättä sänttis kokkomat. Eik hän niist meiningeistäs olis lainkka luapunn, jos ei Iiro olis luvann hakki häne sänttis ja tuad ne Ottaha.

Mutt ei Efraim ymmärettävästengäm belastann nahkatas lai ja oikkeuden gynsist. Pari viikko se jälkke — me asusi sillo jo mekkin Gatavkaris — häne asjas ol esill raastuva oikkeudes ja sakko tul niim bali, ettei Efraim taitann ajatellakka niitte maksamist, muttkon kahdellk kymnellp päeväll vett ja leippä Kakolas häne nek kuitat täydys. Nii ett se häne edesäs nys sitt ol, juur niingo me oll ennustannukki.

II

Me olin gans kaupungis sinä päevänk, ko Efraimi asi edes ol ja odottli händ Tasala salis. Ja ko hän viime sitt nörköksis palas reisuldas, ni mep pääti, ett mennä vast seoravanp päevänk Katavkarihi, ni o Maijakin gerjenn vähä rauhottuma. Kyll mes se vaan diäsi, ett niit semssi ihmissi ol, ko Maijall ilmotivak kiiruman gautt, kuip pali rangastut Efraim ol saann. Ja ko se päätös sitt teht ol eik meill oll muutakkan doimitust, ni me meni ulos kaupunkkihi.

Kävelttin dorill ja siäld mentti jokiranttaha. Mutt juur ko mep pääse Rautlan gulmaha, ni ruppevak kirkongellos soima ja väkki mene kirkkoho.

— Mennäst mekkin girkkoho. Taedais mnuu sydämen siäll huajenttu, tuumal Efraim.

— Mennä vaa, mes sanosi ja ihmettli, ett kirkomeno ova arkkipäevän.

Sillaill oikke siins sitt käve, ett me ennem bitkä löysi itten girkost vetelemäs saarnvirtt muu seorkunnan gans. Oikke hyväm baikangi mes sai sen gäytvä syrjäs, ko o liki saarnastooli. Mutt ensmäisellp paikall em mep pääss penkkihin, gom bengi ove viäres istus Priian Gruna ja käsk meijä mennp pengim beräll vaa häne siuttes. No, em met tiättvästengän girkos ruvenn äkseerama hänen gansas, muttko menim berällp penkki ja nii mes sitt istusi, niingo sanott, ja veisasi hurauti stää virtt. Ja sitt provast pit saarna ja vähä komja saarnam bitiki, nii ett Vilkk sanosiki: "Kyll se poik vaa saarnat ossa, ko se tahto". Muttko saarn ol päättynn, niin dleeki siäld papim bengild sakaristo ovipiälest vähä mond pappi ja yhdell ol kulttane rist rinnas.

— Mikkäst juhlat tääll ny oikke ova? — kysysi mnää Ryty Jankkeld, ko istus mnuun dakanan.

— Pispandarkastukse ova ja tua vanh, valkotukkanen, go o rist kulttasis käädyis rinnas, o arkkipisp. — Kas nii, ny ruveta seorkunna lukutaitto ja kristiuskon dundmust tutkima.

— No, mutt tämä ny viäl tarvitti, sanos Vilkk, kon guul, mitä Ryty Jankke sanos. Ja sitt hän guiskas meill: "Mennäst pois nyp poja ja vähä liukkast". Mutt em mep pääss pois. Priian Gruna ol lyännp pengi ove lukkuhu eik häm bäästänn meit siuttes avama stää. Eng me pengi ylittengän gehdannk kiivet. —

— Kyll meijä nyp paha peri, tuumal Vilkk ja kraape päätäs. Mutt Iiro sukels vähä äkkim bengi all. Mnuungim bäähän lens jo se ajatus, ett mnää tee vissi saman dembu ja mnää luule, ett Vilkk ajattel juur niingo mnääkin, gosk hän gattel nii surkkja näkösen sinn laattjall päi. Mutt ennengo mek kerkesi mittäm bäätöst tekemä, ni yks viäras papp pistä jongu rukkouskirja mnuun gätten ja käske mnuu lukkis sisäld. No, kyll mnää sen gonsti ossa ja luingi sitt vähä puhtast. Mutt yks toinem bapp men Vilkku luettama. Se osas anttak kirja väärimbäi Vilkull ja Vilkk mörätt koht, vähä kiukkusest "En mnää tämssi pookstaavej ol ikä nähnykkä." Ja vast sitt kom bapp ol hänellk kirjan gäändän oikkippäi, hän rupes lukema ja hyvi hän lukiki. Tiätä se, hän go semnen girimiäs o. Mutt Efraim bark ei osann lukkis sisäld ja hän sanosikin goht, ett stää konsti ei ollk koska hänell opetett. Muttko ulkko ruvetti luettama meit, ni Efraim vei voito meist niingo ei mittä. Se poik osas vähän gatkesmukse ja ruaklu'u ja aamu- ja ehtorukkoukse vähä hyvi, mutt me en osann niit yhtikäm behu. Ja meit nuhdeltti sitt kovast, mnuu ja Vilkku huanost ulkkolukemisen daedost ja Efraimi sisäldluvun taedom buuttest. Ymmärtä se, ett semne harmitt ja stää pahemi viäl, ko Iiro siällp pengi all nytke meit housundrumbust koko aikkan, go meit klummitti. Mnää potkasingi suutuksisan stää kerra, mutt toist kertta em mnää tehns stää, sillett vastaukseks mnuum botkassemissehen se pur mnuu säärehen, ett satus vähä jumalattomast, vaikk mnuull oliva vars-saappa jalasan. Vihdo viimen dul sitt viäl meijä oma provastiki siihe ja sano: "Mikä pahapolv teijä mnuu häppjäksen johdatt tänäpän girkkohon, gonett muuloistengan gäyt tääll, muttko joskus aikkatten dakka. — Ja snää Efraimikin, gos ole niingo mikäki mull. Es oss edes sisäld lukki. — Kuule, kesken gaiken, gerkkeisiks snää tekemä mnuullp paati mittmaarjaks?"

— En gerkk, herr provast hyvä, ko mnuullt tleevat täsä Kakola reisu ja muuk kiiru etten. — Ja mitä siihe lukemisen daittohon dlee, ni häppi oikke se o ja suur häppi ongi, etten mnää stää ovenn ol. Mutt händäst, josan ruppeisi viäl yrittämä.

— Älä puhel, ei snuust semssehe valmist tul, mutt kyll snää jua ja tapplek; kyll snää siihe valmis ole.

Sill hyvällp provast sitt jätt meijä. Ol se yks harmiloinen girkkreis. Mutt päätys seki vihdo viime ja me läksin Dasalaha jäll. Meit harmitt oikke aika tavall, etten me oll lähtennk koht vaam bainaman Gatavkarit kohde, niim bian go Efraim raastuvast pääs. Mutt se ol ny nii sallitt, ett meijäm bit tämse häppjä viäl saama niskahan. Mnää anno osaldan oikke aika pyhke Iirolls siit, ett hän mnuu säärehem burr ol, mutt Iiro sanos hyvi viattoma näkösen: "Mitäst mnää sitt tehn olsi? Kon dek kohtlitt mnuu niingon goera, ni mnää vastasin gon goer. Kyll te muuto mnuu potkinn olsitt."

— No oisis sitt nipistänn edes. Muttkos ruppep pureman doist.

— Nipistänn! Kuule Kalkke, älä viit järjettömi puhell. Mitä snää luule, ett siit olis oll hyätty, jos mnää olsi nipistänns snuu säärehen, go snuull olivap pitkvartises saappa jalasas? — Ei siin auttann muu kom buremine. Ja miksett pistännt tekki ittiän bengi all niingo mnääki, ni olsitt pääss koko häppjästän. Olett tes sendä aika Jaakossi. Ja nys sitt koko kaupung hirvittle ja naura teit, niingo oikke ongi. Sillett peräte heikot tes sendä uskongapplis olettakki. Em mnää olis luullukka, ett te nii huanoj olett niis asjois.

Semssi se Iiro pauhas ja olis pauhann, jumal tietä, kuik kauva, jos ei Vilkk olis sanon hänell, ett hän o juur tarppeks pöyhinns stää juttu.

Ja sitt mep pääti, ett mep painangi goht Katavkarihim bois kaikist harmeist.

Mutt Katavkari Efraim ei ollp puhunns sanaka siit saakk kon girkost tultti. Hän istus ja fundeeraskel vaa. Ja vast sitt ko me oll Otast lähtennp paatillan seilaman Gatavkari kohde jälle, ni hän yhtäkki löi nyrkkis polvehes ja sanos: "Jaa-a, poja, ny o semne värkk, ett mnää opettle itten lukema. Mnää näytä meijäm brovastill, ett Katavkari Efraim teke muutakkin go jua ja tapple. Ja arkkipisp ja konstuurjumiki seiso viäl silmäs seljälläs pääs, kon dämä boik luke kirja niingo villitt."

— Se o oikke, Efraim, ja mnää ruppe snuu opettajakses, sanos Iiro siihe.

— Snää! — ihmettel Vilkk, es snää kettä opet. Mnää se olen, go Efraimi lukema opeta.

Ja sitt he, Vilkk ja Iiro, rupesiva riitlemä siit opettaja virast juur turhambäite, sillett kyll mnää se ymmärsi, ettei kumbika heist semssen doimehen gelvann. Ja sentähde mnää sanosingi heill, ett kyll mnää se vira ota hoittaksen.

Mutt sillo nep pahukse rupesiva molema moittima mnuu ja tekivä mnuust prääkkmiähe yhtäkki. Turkanen go mnuu harmitt ja mnää annoingi heijän guullk kunnjas. Ja nii mes siins sitt olsi riidellk kukatiäs maat meno aigoihi saakk, jos ei Vilkk, ko ruaris istus, olis unhottank koko sen doimes ja päästännp paati sillk kivellk, ko siin Heinäste ulknoka eteläm bualell o. Oikke aika faartti mes se nokkaha meningi ja siin me nys sitt istusi nii lujast, ett saatti menn joka miäs yli buuri lykkämäm baatti tiähes sild kiveld ja siint toimes riit unhotusiki vähä likki. Kyll Vilkk vähä häpes, ko hän niin dutu vedealase give niskaham baati ol päästänn ja hän goitt pärjät ittes sill, ett hän rupes ihmettlemän, guis se kivi ai o eri paikas ko enne. — Mutt kyll se vaam baikkas pitä, ei siit mihinkkäm bääs. Nii ett ei Vilkun gränittämise auttann händ lainkka. Eik hän gaua semillp puheill yrittännykkän gunnjatas pelasta, muttko ol vai ja häpes. Ja nii mes sitt oll unhottannk koko Efraimin duteeramise hankkek, ko mep pääsin Gatavkarihi.

III

Mutt nek kon ei unhottans stää lukemise opettlemist oliva Efraim ja Iiro, niingo me vast kuukaude verra jälkkembäi sai nähd. Kyll me mond kertta oll ihmetell, ett Efraim ja Iiro ain, go Efraimill ol aikka, läksivä uiduksell, vaikkei hek koskan galoj saann niill matkoillas. Ja stää mek kans oll ihmetell, ett Efraim viimesin aigoin ol ruvennp puhelema niin glookust. Ei hän sanonn esimerkiks: "Hyvä päevä", muttko sekös sanoma "h, y, hy, v, ä, vä, hyvä" ja niim boispäi. Mutt kaikkjast hullunppa meijä miälestän ol, ettei Efraim enä soutann nii miälelläs ko enne. Hän aristel piom bohjias juur niingo joku mamsell, ko joutu aerok kättes ottama. Kyll me händ tohtroittingi ja huuslagasin gaikin davoin, geiti hänellk kaikengaldassi kleinivoitteit ja suansalvoj ja voitli hänem biombohjas ja viäl hänen gäsivarteski ai olkpäihi saakk, mutt ei meijän gokkamisestan vaa mittä appu oll. Eik ole ihmekä. Kyll mes se sitt jälkkembäi ymmärsi, mingtähde ne meijä erinomase lääkken valla hukka menivä.

Ol näättäk nii ett runssast kuukaus se jälkken, go meills se klumm siäll Rauman girkos tapahdus, tlee yks sunnunda-aamu, ko me viäl makasi, Efraim virskiri kädes meijä huanessen, ja sano: "Ei sunkkan deill mittä stää vasta ol, ett mnää luen deillt tämäm bäevä evangeeljumi?"

— Kuis snää sanosi? — kysys Vilkk, nous istuma sängysäs ja rupes kaevaman gorvias. Eng mnääkä hetke aikka saanns sana suustan, mutt vähitelle mnää algo sendä auningoitteman, gui asja oliva ja sanosi Efraimill: "Lue vaan, kyll mek kuulustle."

Ja eiköst siirtännykki Efraim toolim böydä viäre, istus sillp, pan virskirjas pöydäll ja rupes lukema. Tankkas se siin yhde eine ja luk jongu sana vääringi joukko, mutt ylipäätäs se selkes siit toimituksest sillt tavall, ett me oll valla ihmeisän. Maijaki ol tull ovest sisällk, ko hän guul Efraimi lukevas. Hän seisos käde ristis ovipiäles, notkist aim bolveijas ko vapattaja nimi mainitti ja pyhkeskel silmiäs joukko. Ja ko Efraim ol lopettann lukemises, ni hän men Efraimin dyyijöm, ban doisen gäsivartes hänen gaulahas ja pist toisen gätes Efraimin gättehe ja kiitt händ. Ja sitt hän läks kiiruman gautt kaffett laittama meillk kaikill.

Ja sinä aikank, ko mes sitt paiskasi siin vaatte yllen, Efraim selitt, kui he Iiron gans oliva ain, go heill joutlast aikka ol oll, soutann yhdellp piänell ulkkarill ja kui Iiro ol vähitelle opettann hänell ens pookstaavi ja sitt yhdistämä niit sanoiks. — "Ja kyll siin vaam brässi oll o, se saatt usko. Ja klopo mnää ole saann nii jumalattomast" — lopett Efraim juttus.

— Kui, ong se Iiro klopoakkin gäyttänn? — kysysi me.

— Kuingast sitt. — Ja sendähde mnuum biom bohjan nii argoiks käynn ova.

— No, oles snää, Iiro, sendä oikke aika vekar, sanos Vilkk, ko hän se ol kuuli.

Siihe saakk ei Iiro ollp puhunns sanaka. Hän ol vaan gatellk kattoho muin miähin. Mutt kyll hänest nyp puhett läks. "Vai aika vekar mnää ole", hän sanos, "aika vekar eik mittä muut, ko mnää ole Efraimi lukema opettann. — Vai oleng mnää aika vekar sendähde, ettän olen glopo käyttänn? — Soo-o. Ja kuingast teit sitt, snää Vilkk ja Kalkke, o opetett lukema yht ja toist? — Klopo siin o vingunn vähä turkasest ja olis saann vinkku viäl enemängin gosk tes semse häppjä seorkunnall olett hiljakkoisten doimittann huanon daitonn tähde ulkkolukemises. Klopo tet tarvittisitt viäläkki ja jos teis olis se oikki katuvaine ja nöyr miäl, niin dep pyydäisitt mnuu opettaman deit uudestas yht ja toist kon de olett päästänn unhottuma. Mutt jos te mnuu siihen doimehem byydätt, nii diätäkkä ett klopo tes saatt ja oikke runssast. Se o a ja o mnuun goulusan."

— Kuulest tota, Kalkke, sanos Vilkk sillo, annetang sill ryhäm bääll?

Kaikeks onneks tul Maij samas sisäll ja toi meillk kaffett. Muttkon gaffe ol juatt, ni Maij oijens molemak kätes Iirollk, kiitt händ ja sanos: "Kyll snää aika hulivili taeda oll, mutt hyvä sydän snuulls sendä o. Eng mnää koska unhot, ett snää olet tua meijä Efraimi lukema opettann."

Ja Iiro seisok nokk pystös ja sanos: "Kyll Efraimi opettak kelpas, ko se o nii hyväpäine miäs, niingo jokane siitäkki ymmärtä, ett hän guukaudes lukema o ovenn. — Mutt niit on doissi, ko ova niin govapäissi, ettei metäst tahd löyttä niim bali pajuvarvuj, kon darvitan glopoihi heijä opettamisesas ja seki hiukk, mikä heijäm bäähä saa suurell vaevall ajetuks, ei pys siällk kauemppa ko hyvämbualne saunhöyr."

Ol onn ettei Iiro kattom mnuu ja Vilkku ko hän nämä viimeses sanas sanos, sillett jos hän olis piänimälläkkän davall andann ymmärttä, ett hän meinas meit, ni häne olis lopuldakkin gäynn huanost — Mutt hän ymmärs välttäs se vaara ja pia mek kaiki istusi ja join gaffett jäll ja puhelin gaike mailma asjoist. Ilosell humöörill me olin gaikk ja palanajan dakka tulttin daas siihe erinomassen dapauksehe, ett Efraim ol ovenn lukema. Postillaki haetti esill ja me luim bäevä saarnast kapple vooron jälkke. Se ol oudomppa ko evangeeljumi Efraimill ja sendähde saarna lukeminen gäveki sitt häneld hiukan gankkemi. Mutt hän sanos, niingon dosi oliki, ett kyll se tait vaam barane päev päeväld, ko harjottle ja Kakolas hänell o aikka harjotell viäl enemän gon goton.

Ja nii mes sitt tliin gaikk, Maijaki, siihem bäätöksehe, ettei se Efraimin Gakola reis lopuld ollukka nii onneton, ko se alus näytt.

IV

Ei Efraimin darvinnukka sitt kaua odottas stää Kakola reissuas. Pari päevä enne mittmaarja tul, näättäk, falesmann Katavistoho vaatima nes sako Efraimild.

— Mnuull olis täsä saatva snuuld, hän sanos Efraimill, sakoj, todistajattem balkoj ja vahingongorvauksi yhdeksäsata kuuskymmendkahdeksa markka seittmängymmendkuus penni kaikkjanas.

— Mnää usko se, vastas Efraim, mutt mist mnää semse summa ota. Ja kon ei raha piiss, niin gärsikkö ruumis. Nii ett lähdetäm bainaman gaupunkki kohde vaa. Kyll mnää sitt siäld Kakolaha jatka.

Ja sitt he läksivä. Maij itk oikke aika tavallk, ko Efraim hänell hyväst jätt ja lohdutt händ. — "Älä yhtä hual Maij", hän sanos, "aikas kutaki, sanos ämm, ko joulyän gatiskas ol."

Sillaill oikke, leikiks oikke Efraim koitt lyädk koko reisu, vaikk mek kyll näi, ett sendä ol haikki jättäk kotos ja juur heinängorju ajaks.

Ja ko sitt rannast lähdetti, ni Iiro pist Efraimin gätten gnyytilise sualassi silakoj, rullam bikanelli ja pualen garduusi Jaakobstaadin "gänn poot" ja sanos: "Syäs sualast, Efraim, ja naut tupakki niim bali kos jaksa, ennengos vesikoppihi mene, sillett suala ja tupakki miäs siällp pahimin gaippa."

Nii händ, hyvä neuvo ja tarppelisem brovjandi Efraim fölisäs sai, ko hän reissuhus läks ja kiitolisell miälell hän nek kaikk vasta ott. Eik oll aikkaka, ni hän istus hiuksek kerittynp päänahka myäde vesikopis, ja kaippas, niingo Iiro ol ennustannukki, suala ja tupakki, nii ett sydänd karvastel. Mutt aik kulus häneld sendä joingin, go hän stää lukemisen gonstias parans ja hän ol koko mestar lukema sisäld, ko hänell yks kaunis päev sanotti, ett hän o rangastukses kärsinn ja saa lähtik kotti.

Kotti! — Niin, gyll häne miäles sinnt tek niim bian go suingi. Kottik Katavkarihi merem barttall aalotte loiskna kuulema ja laillse ruam barihi! — Mutt, ajattel hän, kon gerran Duru reis tekemä o joudutt, niin doimitetast kaikk asjas samallk kertta.

Hän hak ens sendä yhde vanhan duttva huusholli siäld Turust, tilas ittelles aika fatilise halastuj peruni ja sualassi silakoj, toopim biimä, kyrsä leippä ja voit. Ja ko silaka ja peruna olivat tarppeks kiahunn ja kaikk se, mitä hän ol tilannt, tuatti häne ettes, ni hän gattel stää rua runssautt ens iso aikka ja annos sydämes ilot. Sitt vast häm ban gätes ristihi, luk ruaklu'u ja pist kaikk liiveihis.

Aterjastas vahvistunnun ja voimistunnun hän läks kaupunkkihi ja kysel ihmisild, ko hän vastan dliiva, misä arkkipisp asu. Ja kyll ne vaa sen diäsivä ja neuvosiva händ, ett siälls se asu tuamiokirkon dakan. Eik oll aikkaka, ni hän ol arkkipispan göökis ja sanos piikallk, ko siin rua laittamisen gohinois ol, ett hän dahdois arkkipispam buheill.

— Kukast te olett sitt? — kysys piik silmä ymbyijärsinp pääs.

— Katavkari Efraim mnää ole siäld Rauman gulmild. Vaikk vesikopist mnää nyt tlee, niingos mnuum dukastanikki nää. Ja kyll arkkipisp mnuun dunde, hän ol fölis sillon, go mnuu klummitti Rauman girkos sendähde, etten mnää osanns sisäld lukki.

— Vai niin — — — mutt arkkipisp — ei ol nyk koton.

— On gaiketakki hän sendän gotimais, ettei hän reisuis ol? — Kyll mnää istun duall ulkon ja odota, siks ett hän dlee. — Mihi aigoihi hän dulle?

— Kyll hän — tota noin, gyll hän o reisus eik tulk kotti ennengo viikom bääst.

— No, ol se ny vast harmin gappal. — Ei sitt tulk koko värkist mittän, gon em mnää taed odotta niin gaua. — Mutt ei siins sitt mikkä aut. — — Hyväst ny vaa sitt.

Ja nii Efraim läks suru sydämes pois arkkipispan dalost. Mutt portillt tul yks herr händ vasta. Hän gatos stää hetke ja samas hän duns, ett se ol juur se papp, ko händ ol luettanns siäll Rauman girkos ja torunn händ siit, ettei hän sisäld lukkit taitann. Efraim tul nii iloseks, ettei hän muistann lakkias päästäs otta, muttkon graappas sem bapin gätten giip, pudist stää oikke aika tavall ja sanos: "Hyvä päevä, terveksi siäld Raumam bualeld. — Kuingast pastor — taikk taedatt ollp perätem brovast — voi?"

— Kiitoksi, hyvi vaa, mutt kukast te olett?

— No, mutt ettäköst te mnuu sitt tunn, vaikk tep pari kuukautt takasi mnuu ripititt ja vähä lujast sittengi siäll Rauman girkos? — Katavkari Efraim mnää ole.

— Vai nii — Ming tähde mnää teit ripiti, sitt?

— Kon em mnää sisäld lukki osann. Nii händ. En osann lukki yhtä einett sisäld. En aat olis tundenn, vaikk se kadull vastan dull olis. Mutt ny mnää ole opetell itten lukema. Ja sendähde mnää meinasi menn arkkipispald pyytämä vähä niingo uutt lukusedeli.

— Eik hän ottannt teit vasta sitt?

— Kyll mar hän mnuu vasta olis ottann. Mutt hän guulu olevas matkoill eik tulk kotti ennengo viikom bääst. — Sillaill oikke. — Nii aim biikflikk tuallk köökis juttel. — Ja se ol vahing. Mutt ol mar hyvä, ettän sain deijän gässihin, ni saada se mnuu asjan sendä joingin glaarattu. Vaikk kyll se oikkjastas arkkipispa edes selitettäv olis ollk, se arkkipisp päämiäs siint toimitukses ol, misä mnää häväsi itten.

— Tulkka ny mnuun gansan. Kyll täsä on dapattunn joku erhetys. Ei arkkipisp matkoill ol. Mnää koitan doimitta nii, ett tep pääsett hänem buheilles.

Molema hes sitt menivä oikke isost trapust sisäll. Ja ko Efraim koht kuistill ott lakkis pois pääst, ni se häne seorlaises, se papp, katos händ vähä pitkäst ja kysys: "Koskast te Raumald läksitt?"

— Kyll siit o aikka neljätt viikko. — Näättäk, mnää tlee viimetteks vesikopist.

— Stää mnääkin däsä kattle. — Varkkauden dähdeng tes siäll olitt?

— Älkkäm bahus soikko, sendä semmost luulk. En olk koska viäl tehn erhetyst toise ja oman davara välill. — Ei, juapmuksest ja tappluksest mnää vesikopis istusi. Ja se o häppi kyll jo seki. — Tul niit Raumam boliisej hiukan golhituks. Mutt ne ovak kans nii säseräluandost väkki.

— Nii, semmost siit juapumuksest tlee.

— Semmost oikke. Mutt kyll asi sendä semne o, ett ilma stää trankkamist sillk kertta em mnää sunkka olis lukema ovenn. — Ja ny mnää meinangim bittä vaari, ettei viin enä koskam bääs mnuu villittemä.

— Se o oikke, se.

Siinp pauhatesas he olivat tull arkkipispa salihi. Ja sitt se papp käsk Efraimi odotta siks, ett hän ensin gäy arkkipispam buheill. Hetkem bääst häm balas sitt jälle ja vei Efraimin doisse suure salihi. Siin huanes ol pöyt keskell laattja ja pöydäm bääs istus arkkipisp kulttane rist rinnas ja kummallakim bualellp pöyttä ussemam bappi.

Efraim kumars ja notkist polveijas, sanos hyvä päevä ja rupes koht asjatas selittämä arkkipispall.

Ko Efraim ol sanottavas sanonn, ni arkkipisp puhel vähä aikka hiljaksis sem bapin gans, ko ol Efraimi saattannt tänn ja sitt se papp ott yhden girjam böydäld ja käsk Efraimi lukkis sisäld. Ja Efraim luk ja vähä puhtast sittengi. Se jälkke händ kuulusteltti ulkkolukemises ja kaikellk kunnjall Efraim sengi äksaamin guittas.

— Hyvä on, sanos arkkipisp ja nyäkkäs päätäs Efraimill. Ja sitt arkkipisp ja nep papi juttliva jällk kesknäs piäne aikka ja vihdo viime yks niist papeist kysys; "Mimseldäst tundu nyk, kon de lukkit taedatt?"

— Ihmeliseld tundu, vastas Efraim. Mnää olen diädättäk merellk kulkennp pali ja pali ihmelist nähn, mutt kyll nep pookstaavis sendän gaikist ihmeist voito viävä. Kon ei heit olk kon gakskymmend ja viis taikk kakskymmend ja kahdeksa, jos oikke nuugast räknätä, ja heijä avullas saada sendäm baperimbalasep puhuma meillk kaikengaldast, mitä Suamen giälellp puhhut tahdota.

— Nii ja mitä kaike mailman giälillt tahdota sanno, lisäs yks papeist siihe Efraimim buhesse.

— Älkkä ny! — jatko Efraim. — Näättäk, stää em mnää ol viäl tull ajatelluksikka. Jaa-a, o se sendän glookku. Tomsep piänek krääki ja koukup paperimbalasem bääll ja semne voim! Se, kon ei heit tunn, luulis heijä valla siki sokin grookituks kirjaha, mutt mitä viäl. Sillk, ko heijän dunde, he juttlevas, saarnava ja opettava. Saava meijä surust itkemä ja ilost riämuttema, vihast vimmastuma ja rakkaudest taipuma ai se jälkken gui heit kesknäs siiretä ja järjestetä. Sanota ett piänist suurek kokkom banna ja se on dosi puhe, mutt ei missä niin dosi ko näittem bookstaavette suhte. — Nii händ. Ja ko mnääkin, dämä ikkäne miäs viäl opesi heijän dundema ja ymmärtämä, mitä hep puhuva, ni se o sendän gaikkjan glookumppa.

— Kui vanhast te olett sitt? — kysys joku niist papeist.

— Neljängymmne ja kahde mnuum bidäis täyttämä siinp Pertum bäevä nurkis. Sillaill oikke. En ol mikkä eilisem bäevän deerem boik mnääkä enä. Em maarka. — Jaaha, mutt ny mnää pauhangi valla liia gaua. Mnuu on giiru kotti lähtemä ja kiiru taita olit teijängi herr arkkipisp ja pastorit taikk provastit taikk mitä mahdatt ollk karahtääristänn. — Händäst se lukusedel, kyll mnää sen gans tahdoisi.

Ei Efraim oll huamann, ett yks papeist ol ollk kirjottamisen doimeis koko ajan, go hän siinp pauhas. Ja nys se papp oijens iso raamatu ja pitkäm baperliuska arkkipispall ja käsk Efraimi odotta yhde hiuka, ni häne asjas pannan gunttoho. Sitt arkkipisp kiijott jotta se raamatun ganttehe ja siihem paperiliuskalla ja papp anno ne molemas se jälkke Efraimill. "Täsä o snuu lukusedelis", hän sanos, "ja tämä raamatu arkkipisp anda snuull lahjaks, niingon dähän ganttehe on girjotett."

Efraim ott vasta lukusedeli ja raamatu, noikkas ja notkist polveijas arkkipispallp, pan raamatum böydäll ja rupes ens tarkastama lukusedeliäs. Ko hän näk siin vallan gokonaissi ristej, ni hän laskutt sen dytyväisenk kokko, hak rahakukkaros liivis poviplakkarist ja pan se sinn. Sitt hän ott raamatun gässihis ja ko hän hetke aikka ol syynänns stää kirjotust, ko sen gannes ol, ni hän sanos: "Nii, gyll räkning o semne, ett kirjotust en mnää viäl oss lukki ja sendähde mnää pyydäisi, ett mnuull luetais, mitä herr arkkipisp tähä on girjottann."

Sillo se vanh Efraimin dutt niist papeist ott raamatun gättes ja luk: "Efraim Katavistolle palkinnoksi hyvästä lukutaidosta. Edvard Bergenheim."

— Kiitoksi pali, mond tuhanen giitost, sanos Efraim ja kumars niingo ennengi arkkipispall. Mutt kon ei hän se jälkkengä lähtennt tiähes, ko seisos vaam baikallas ja kraape nisktukkatas, ni häneld kysytti, ong hänell viäl jotta asja.

— Kyll olis viäl semmost asja, ett eng mnää sais viädk kiitokse herr arkkipispam bualest sill mnuu opettajallen, sill Hakkri Iiroll.

— Mikäst miäs se sitt o, kysytti Efraimild.

— Merimiäs hän o ja pali nuareve mnuu. Mutt lukkis se poik ossa ja opettak kans, ko vaa o ihmsells semsep piom bohja ett kestä se opetukse, sillett klopo hän anda runssall mitali opetuslapsilles. Sillaill oikke. Mnää tiädä sen, go ole sen goulun gäynn. Mutt kiitokse hän sendä mnuu miälestän o ansann.

Ja sillaills siins sitt käve, ett arkkipisp anno Efraimill uuden destmendi ja käsk häne viäds se Iiroll lahjaks. Sengin ganttehen girjotetti, ming tähde se ol annett.

Ny oliva Efraimin gaikk asjas sitt reedas. Hän men arkkipispan dyä ja sitt kaikette niittem bappeten dyyijö oikken gädest kiittämä ja hyväst sanoma. Ja sitt hän läks kirjak kainlos hyväll miälell jalkasi Rauma kohden dramppama.

Ilma mittän gommeluksi hän golmanell voorkaudells se jälkkem bääs Raumall ja siäld yks Kaunissaare äij ott hänem baattihis ja jätt häne Gatavkari ulknokka. Jalkasi hän sillaills sitt viimese osa matkatas jällen gulk ja tul ovest sisäll juur sillon go me muu oll ruvenn ehtot syämä. Hän dervett meitt, pan kirjas höölpengill ja lakkis naulaha, istus pöydä viäre, vet puukkon dupestas ja rupes syämä niingo mekki. Em mep puhunn mittä, ei Maij enemppä ko me muukka eik Efraim myäs. Sitt vast ko aterjald päästi, ni Efraim sanos: "Roskreis, mutt tul hän dehdyks. — Nii, mnää meina stää vesikopireissu. Se mnuu reisun sinn arkkipispam buheill ol erinomase luanikas reis."

— Kuik, kävekköstis snää arkkipispan dykönäkki, kysys Maij.

— Käve händ; kuingasteten olis käynn?

— Mitäst snää siälls sitt tei?

— No, uutt lukusedeli tiätystengi hakemas. — Ja miälelläs se mnuull annettin, go mnää ny olen, diädättäk, koko mestar sisäld lukema. Kyll meijäm brovastiki viäl se saa nähd, ko mnuun dukkan vaa on gerjennk kasvama niim bali, ettän gehta menn hänen dyyijös. Uude lukusedeli mnää häneldäkki vaadi ja näytä hänell, ett ossa se Katavkari Efraim sendä muutakkin dehdk ko juad ja tapell.

— Vai oles snää arkkipispan dykönäkkin gäynn, ihmettel Maij. — Olik siällk kyll komja?

— Ol siäll. Huanekki oliva yht korkkjak ko vesikopi huane ja fiini ja puhdast huusholli muuton gaikim buali.

Ja sitt Efraim selitt meillk kaikk, mitä siäll arkkipispan dykön ol tapattunn ja näytt meills se raamatun, go hän ol saann. Ja montten gertta Vilkk sai lukki Maijalls sen girjotuksen, go siink kannes ol. Maij ihmettel ja me ihmettli. Oikken gattesse meijäm bakkas käymä Efraimi suur menestys. Ja Iiro sanos, ett kyll ny vaa Raumam bolisi ova vaaras, ko hän enskerrallk kaupunkki lähte, kosk vesikopi reis tomssen gunnjaha johta.

Mutt sillo Efraim sanos Iiroll: "Mnää luule, ett snää pääsek kunnjaha vähemättäkki. Ko, nääks, arkkipisp käsk tervettä snuu ja lähett snuullt tämä uuden destmendi. Ja sen ganttehen girjotetti ja jotta. Luestis ny, mitä siins seiso."

Ja Iiro luk: "Merimies Isak Hakkarille, Efraim Katavkarin ansiokkaalle opettajalle muistoksi. Edvard Bergenheim."

Ymmärtä se jokanen, go Iiron dunde, ming näköne Iiro ol, ko hän se ol lukenn. Hän gattel meit niingo jottan girko vaevassi ja maa madoj. Eng me viittinnykkän gauan gärssi hänen ylppelemistäs, muttko oti lakkin ja läksi ulos ja makasi, mnää ja Vilkk, niittlados se yässe.

Seoravanp päevän Iiro ol jo unhottan ylendymises ja kyll hän muutongim bian goerangureillas ja hurjall elämälläs turmel sen gunnjan, go hän arkkipispald ol osakses saann.

Mutt Efraimist tul oikken gova lukumiäs. Ensmäisill lukuvooroill ihmettel koko seorkund hänen daittoas. Ja ko sitt jäll muutama vuaden dakka tliiva uudep pispangeräjä, ni ei seorkund oikken dahtonns silmiäs uskok, ko se näk, kui arkkipisp ja ne oudop papi nyäkkäsiväp päätäs Efraimill ja kohtliva händ niingo vanha tuttu ainakki.

Tasala muarin dalongaupp

Jaahah — — Tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus on darjott. — Hastell heilutt vasara ja pauhas jäll — tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus — olettak te ny vallam böhkössi, kodett ymmärt talost paremppa hintta maksa. — Tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus — — ong se mikkän dalo hind!

— Kyll mar siin vaan darppeks on domsest rytiskäst, tuumal Suutar-Jokko. Kuulu vuatavangin go seul.

— Kuulu vuatavas, tiuskas Hastell, vuata kaiketakki se. Kyll se muuto jo aikka sitt olis vett täynn oll. — Mutt asutt siin o ja asuta viäläkki — Tuhane seittmäsataviiskymmend ja kuus — — Ensmäine. — Ole mnää näit talossi mond myynnt tääll Raumall, mutt en dotisestakka näin gamala huano hinttaha tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus — — toine. — — Tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus kolmas — no, lissäkkäst, hyvä ihmse — tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus toine — — Tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus kolmas — — no, lissäkkäst, hyvä ihmse.

— Viiskymmend penni pääll, kirkas Tasala muar, ko ol käynn navetos lehmi kattomas ja tykkäs, ett hän anda vähä faartti niitten dalo huutajatte meiningeill. — — Tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus markka ja viiskymmend penni — Eik kukka ann enemppä — — ensmäine — doine — —

— Jumal armattakko, huakkal Tasala muar — —

— Kolmas! huus Hastell samas ja löi vasaras pöyttähä, nii ett komis vaa. — Tuhaneseittmäsataviiskymmend ja kuus markka viiskymmend penni. — Se ol Tasala muari huut. — Se muar teke ai hyvi kaupoj. Onneks olkko vaa!

Ja vaikk Tasala muar ol valla valkonen daulvärkistäs, vaikk polve värisivä häne allas, leuk tärräs ja sydän hakkas ko riivatt hänem bovesas, nii hänell ol sendä viäl severra sissu jälill, ett hän sai vastatuks Hastellill: "Kiitoksi pali." — Mutt sitt olivakki häne voimas kuiti, hän duns, ett hänem bäätäs rupes pyäryttämä ja vaikk hän oikkjastas oll tull lehmä ostama aupsjoonist, ni hän jätt kaikk kauppas sikses ja läks kiiruman gautt kottip, pist valu hellaha ja kaffepannum bääll. Sitt hän ott virskirjan gättes, pan glasip päähäs ja rupes jumala sana lukema. Mutt ei siit tahtonnt tull mittä. Klasi löivä yhtmitta hikisiks ja ajatukse ei pysynns sanas, muttkom balasiva ai vaa siihem gamalahan gysymyksehe, ett mitä sano Vilkk, kon dämnen glumm tapadus. Häm byhkeskel klasisilmiäs, luk taas kapple matka, yritt ja goitt, mutt pookstaavip poukkroittiva häne silmättes edes ja ei hän saann niist mittä muut kokkon go se ainase: "Mitä mahta Vilkk sanno?"

Tunnus oikke hyväld, kon gaffepann samas kiähus ylitte ja sai häne ajatukses käändymä askreihis. Hän nost pannu hellaaukom barttallp, pist suurukse siihe ja tul siihem bäätöksehe, ett hän on nys siin reedas, ettei hän saak kaht tyät tehty yhtaikka. Hän ott klasis pois päästäs ja rupes vahtamam bannuas. — Mutt eiköst se klumm sittengi olit taas häne miälesäs, nii ett kaffepan jällem bääs kiähuma ylitt ja hän sai lisät suurust siihe.

No, mutt pitäköst mnuu nys sitt järken mistaman dämse maalise vahingon dähde — ja niingo ei Vilkk olis itt tehn mond pali pahemppa klummi ja ehdon dahdo sitt viäl. — Niin juur, mitä mnää sitt semsist huali. Ja ny rupes muar ajattlema, ett hän anda Vilkullk kymne sana takasi yhdest, jos Vilkk händ toruma ruppe. Se ajatus lohdutt muari yhde eine ja hän rupes koittama muistak kaikk nek koerangurik, ko Vilkull ol takanas. Ja kyll hän niit vaa muist. Koko roukki nii kartus ja ensmäisen gerra elämäsäs hän ilott siit, ett Vilkull ol niim bali syntti niskoillas. Näis ajatuksis hän jäll ol nii harttast kii, ett vähällp pit, ettei kaffepann taas olis pääss kiähuma ylitt. Mutt juur viimeses nipus hän äkkäs vaara ja sai pannus pärjätyks hella-aukoin barttall. Häm ban glaarninkki siihe ja hetkem bääst hänell ol tass kuuma kaffett sormettes nokas, häm bur sokerim balast muruse, puhals tassihi, nii ett höyr pitkäns soitton lens päin gööki akkna, ja ryyppäs kaffettas. — O se kaffe sendä yks siunatt lääke, puhel muar ittekselles, ja ko hän daas ott virskirjan gättes, ni ajatuksep pysysivä valla hyvin goos. Ny vast hän huamatt, ett hän äskö hädisäs ol ruvennj lukema stää rukkoust, jong päällkirjotus o: "Rukous, koska ukkoinen jylise." No, olkko menneks, ajattel muar, kyll mar täsä talos vaa ukkonen gäymä ruppeki, go Vilkk saa kuull, ett mnää olen dalo aupsjoonist huutann. Jaa-a, mitä mahta se Vilkk sannok, ko mnuulls semnen glumm tul, mitä mahta sanno. Eng mnää vaevane, syndine saannp pittäs suutan gii. Paha polvik mnuum ban se 50 penni siihe lissämä. — — Kas nii, siinäl mnää ny jäll ole, tiuskas muar oikken guuluvall äänellk, kaai ittelles toisen gupin gaffett ja ko hän se ol juann, ni häm bäätt, ett nys se rukkous luetangim bääst päähä.

Mutt ei siit nykkä mittän dull. Muar ei ollk kerjenn viä montta sana lukeman, gon gööki ovi aukes ja Vilkk tul sisäll.

— No, om mar hyvä, ett teill on gaffett, muar, puhel Vilkk. Ny maistu kupp kaffett ja pariki oikke hyväld, ko olen duall haminas rehkinn, nii ett paikat tunduvas semsild, ko olsi oikk aika selksauna saann — Ja nii hyvä kaffett, kon deill o. Jaa-a, sano mnää se vaa, ettei semmost kaffett keitäkkän gukka mui kon de. Kelppa meijä sendä elä ja oll. Mnää ole skuunarillai dehnk kaks hyvä reissu ja kerkken dekemän gaks viäl. Ja raha tlee niingo roska. — Kaatakkast toinen gupp. — Jaa-a, ja niin gaunist ilma, ko meill ny o.

Vilkun gehumine ja tytyväisys oikke viilsivä muari sydänd ja hän ajattel ittekselles: "Tosa snää nyk kehu mnuu ja ole ilone ja hyväll miälell, mutt mitästis sanok, kos kuule, mimse glummi mnää olen dehn."

Ei muarill oll aavistustakka, ett Vilkk jo tiäs koko asja. Ol näättäk nii, ett ko Vilkk ja Anundilan Galkke ja Hakkri Iiro olivat tull haminast, nin gaikk heijän duttvas oliva jahdann heills siit muarin dalon gaupast ja Iiro ol sanonn: Kyll ny vaa nii on gäynn, ett muar o saannt talo erhetykses, ko hän aupsjooneis ai se viiskymmend penniäs lissä. — Nii ett ny o sitt muar kiikis. Ja ny mes saan giusat händ yhde eine — — — Kuule Vilkk, älä ny olt tiätvännäs koko asjast, muttkon gatota joku aik, kuis se muar tämä jutun gestä. Mnääkim bistä itten ehtost Tasalaha, ettän nään, gui hän huakkale, ko hän semse suuren gaupa on dehn. Ja snää Kalkke tleet tiämäs kans.

Mutt siihem buhesse ol Vilkk vastann: "Älä snää Iiro luulekka, ett mnää anna vanha äitin ollt tuskas ja levottomudes snuu lystikses, muttko mnää klaara se asjan goht eik hänem bidp paha sana kuulema sen dähde."

Ja ny hän istus sitt Tasalan göökis, joi kaffett muarin gans ja fundeeraskel, millaill hän oikke sopevall ja lohduttavallt tavall ruppeis stää muarin dalongauppa sortteerama.

Kon doinen gupp kaffett sitt ol juatt, ni Vilkk huamatt virskirja siink köökim böydäll ja ny hänells selkes, kui hän sais sladin gässihis laillsellt tavall. Hän ott virskirjan gättehes ja sanos: "Te olett näämäs lukenn jumala sana näi aikasi enne maat meno."

— Ole händ.

— Ja, "rukous, koska ukkoinen jylise". — No mutt muar, näin gaunill ilmall!

— Lui, mist kiri aukes.

— Mnuu miälestän deijän darvittis lukkis siit Jumala miähest Saulist.

— Kui nii?

— No, ko hän, niingo me raamatus lue, läks hakema aasin damma ja sai kuningaskunna. Valdkunna ja kuninkkan gruunu ja muup parselli. — Sillaill oikke.

— Mitä snää sill meina? Muar katos pitkäst Vilkku.

— Meina stää vaa, ett tekki menitt ostama lehmä ja saitt talo.

— Jumal siunakko! Joko snää sen diädä? — — Eiköst tämä olk kamala?

— Ei lainkka.

— Kuis snää sano. Ja es snää ols suuttunn. — Mutt vahingos se mnuullt tul. — — Ja muar rupes itkemä.

— Mitä tes semssi itkett. — Tlee vahing viissallekki, tyhmälls se o ain doises kädes. — Mnää meina, ett mnuu sormetten nokas se ain geikku.

— Nii oikke, vahing oikke meillt tul, mutt kuule, jos mnää mensi vanha Redarstaatin dyyijö ja pyydäisi, ett hän doimitais sen gaupa myttyhy ja ett se pannais uudestas aupsjoonihi.

— Nii, ja sitt koko kaupung naurais ja tekis pilkka teist. Ei, muar, ei stää tehd.

— Siunakko. — Mikäst snuu ajatukses sitt o?

— Mnuull o semne ajatus, ett se pidetä.

— Meinaks vissi nii. — Mutt kuule, ko hes sanova, ett se o nii ijangaikkine rytisk.

— Vai nii hes sanova. Vai sanova, ett se o rytisk. — Kyll mnää näytä heill rytiskä. Mnää olen dänä suven niingo mnää jo sanosin, dehn nii hyvi reisuj, ett mnuull o vara pittäs se talo, kon de olett ostann ja o mnuull viäl vara panns se semssen gunttohongi, ett he valla ihmettleväs stää. — Ja nys se asi on glaar. — Älkkä yhtä surkk, muar. Kaupp on deht ja hyvä kaupp se ongi.

— Oi voi sendä. Es snää usk, kumsest taakast mnää olem bääss. O mnuulls sendä — — — raar poik, meinas muar lisät, mutt äkkäsiki samas, ett jos hän se sano, ni hän saa kukatiäs kuulls se montten gerttan, go Vilkk klummimist tarvitte. Ja sendähde hän sanosiki vaa: "O mnuulls sendä hiukan gaffettakki viäl pannus. Juastis nyk kolmas kupp." — Ja Vilkk pist kolmanen gupi liiveihis ja puhel hulluijas niingo ennengi. Vilku miäl ol hyvä ja muari sydän ol kevendynn — Tasalan gööki ylitt liikus rauha ja tytyväisyde heng.

Linnalan gorsteeni

Pali stää Hakkri Iirot o moititt ja semsep puhe hänest ova liikkellk koko Rauman gaupungis ja viäl maakunnasakki, ett hän o niit suurimppi junkkrej ko maa päälläs kanda. — Sillaill oikke. — Ja jos vaan gaupungis jotta jekku on deht ja pantt kaikk asja riipi raapi, niin gyll sillon gans koht huudeta, ett se o Hakkri Iiron döit, tämäki; kenestis muun, go se Hakkri Iiro hultteme. — Eng mnää tahd lainkka hänem bualestas alvoseerat; kyll asi semne ongi, ett yks ijangaikkinen giusangappal hän mond kertta ongi ja seotta oikke hän sillon dällö muitte ihmisten doimtukse nii, ettei niist tahd mittän dolkku saad. Mutt pane ai se poik joskus asja hyvängi reedaha ja vähä turkase nässist sittengi. Pane händ. Niingo esimerkiks ne Linnalan dalon gorsteeni. Ei maar niitäkkä vaan gukka muu ko Iiro olis nii äkki uudestas muuratuks saann, eik nii ihmelise yksingertasellt tavall.

Asja lait ol näi. Linnalan gapteen ol semne miäs, ett alokses häm bit nii hyväs kunnos, ett harvall miähell ol asti semses reedas. Ai stää krubatti ja kuuratti ja maalatti ja taklaust tervatti ja plisatti ja kläädätti ja uudistettingin, go nii hyväks katotti. Nii ett kyll Linnalan gapteenin guunar vaa hyväs kunnos ol, niingo sanott. Mutt hänen dalos kaupungis ol se sija vallam bäim bilivinni. Ol niingon ei häne hualembitos olis piisann molemppihi, astjaha ja taloho. Ja nii sai sitt talo jäädt tarppelissimppikin gorjauksi vaill. Eik semsis olois sitt ihme ollukka, ett se vähitelle rupes olema juur jämt niingo harakam besä. Sillett, niingo jokanen diätä, ko vaan dalo pitämä joutunn o, ni yhtmittast korjamist ja silmällp pitto talo vaati. Kyll se muuton gässihi luhistu taikk uhka kummingi luhistu. Ja nii ol Linnalangi lait. Satte oliva aikka päevi hakanns siit maali helkkrihi, seinäp pullistusivap paikotelle ulospäi, paikotelle ne olivas sisällppäin guapall, fuarlauda sauma hirvittliiväp pahast, akkunluuku oliva vino ja siällt täällk killus niist joku vaa yhdells saranall. Ei ollk katokan gehuttavas kunnos. Mutt kaikkja surkkjamas reedas olivas sendän gorsteenis siint talos. Tuule ja satte ja pakase oliva hakannt tiiliskive niis vallalles ja siirtänn ne jongu verram bois paikoildaski, nii ett korsteeni oliva ny valla vinkkräs ja vänkkräs ja ihmissi oikkem belgutt, ko he Linnala siutt kulkiva. Eik oll ihmekän, gosk Puandi Fretta kerra jo ol saanukki nyrkin gokkosen diiliskiven gapplen gnuppihis, ko hän lehmätäs syätt siin Linnala rännsteenis. — No, se saatt usko, ett kyll Linnalan gapteen sillo sai kunnjas kuullf Frettald. Mutt ei asi siit parandunn. Ko Fretta kiukust kihiste ol nuhdesaarnas pitänn ja vihdo viime sanos: "Kuule, snää Linnalan guato, lait snää vaan gorsteenis kunttoho — mitästis olsis sanonn, jos mnää ny makkaisi hengettömänp pää vallan gräämin", ni ei Linnalan gapteen go nauro vaa ja sanos: "Ei, Fretta, ei niitten gorsteenette laittamissehe raha haaskat; nes saava oll niingo ne ova. Riduillp pual mailma toimen dlee. — Ja mitä siihen dlee, ett snää olsik kuall, ni vähäst tua, mene niit laevoijakki."

Semne ykspäine ja jumalatone miäs oikke se Linnalan gapteen ol ja korsteenej ei korjatt, muttko net tliivap päev päeväld vaa ai viheljäisemäks. Eik ollt takkeit, vaikk ne joku kaunis päev olsivap pudonnukki jongu niskaha ja tehn valla roineit, jos ei Iirot olis oll.

Iiro ol näättäk kerra seilej neulomas Linnalas ja sillo Linnala frou sano Iiroll: "Kuule, Iiro, snää kos ossa ihmisten gans puhell ja saa yht ja toist toime, eks snää sais stää meijä äijäm bäät käändymä siihe fiirihi, ett hän annais laitta nua meijän gorsteeni. Tiädäks, mnää häppen, go ne semses reedas ova ja saatta niitten dähde viäl joku vahingokin dapattu."

"No, stää em mnää ihmettel, ett te häppett", vastas Iiro, "mutt ei siin äijän gans puhelemine aut, toisellt tavallt tätä asja sortteerat täyty ja kyll mar se klaarata, klaarata händ. Jättäkkä se vaa mnuu halttuhun. Mutt älkkä odottakk, ett se asi huame valmis o. Jongum bäevä odottat täyty, ennengon gaikk valmiks saada."

Sillaill oikke Iiro sanos. Ei se poik silmäräpäystäkkä eppäl, ettei hän semsest toimest selkkeis. Ja se juur ihmelisind oliki, sillett ei koko Rauman gaupungis olis stää miäst, ko olis uskaldann ilma luppa mennp pitelemä Linnalan kapteenin gorsteenej. Linnalan gapteen ei oll näättäk vaa ykspäine ja häij, mutko hän ol lisseks vahvimppi miähi koko kulmakunnall ja käppi päällk käymä.

Mutt semse ei merkinn mittä Iiroll. Hänell ol järk apunas.

Sillaill oikke. — Ja yks aamu, ko Iiro tiäs, ett Linnalan gapteen läks Nihattulaha auksioonihi, ni häm bistä ittes istuma Orelli sillall. Istu siin ja poltta piippuas ja kattle pikku poikki, ko ongesivas särjej ja seivej siinp Pihlmanin guljus. No, ja ko hän siins sitt o istunnt tiima ja kukatiäs pariki, niin dlee yks maangylä miäs kävellen gaupunkkihi ja sano hyvä päevä Iiroll.

"Jumal' andakko", vastas Iiro, "mistäs snää olek kotosi?"

"Eorjoe Maadeld."

"Vai nii, vai Maadeld snää ole. Mitäst asja snuull o gaupunkkihi?"

"Olen dyä haus."

"Vai nii, vai tyät snää hae."

"Nii händ, ei sunkkam batruunill olis antta mnuull jottan doind."

"No, olis kyll vaa, ei täsä kaupungis tyäst puutett ol. — Kuule, ossaks snää muuraustyät?"

"En, gyll o niin goohot, ett em mnää ols stää tyät koskan dehn."

"Se o vahing se. — Mutt ei sill väli ol; saas snää kummingi muuri hajalles, jos tarvita."

"Miks en sais."

"No niin, dleestis nys sitt mnuun gansan."

Ja sitt he läksivä, Iiro ja hänen dyämiähes. Menttin Guninkkangattu alas ja kom bäästi Linnalan gohdall, ni Iiro viä miähes toispuallk kattu, näyttä niit Linnalan gorsteenej ja sano: "Niingos nää, ni ova nuak korsteeni vähä jumalattoma huanoiks pääss, nii ett snää saa reppi ne alas."

"Ova ai näämäs peräte viheljäise. — Kyll mar mnää ne vaa äkki alas ota. — Mutt mitäst siit tyäst maksetam balkka."

"Markk tääll om bäeväs maksett ja talo ruak. Se o nykyne markkong."

"Kyll mnää siihe vaan dydy."

"No, se o hyvä. Mutt pan liukkast käymä. Ehtoks pitä kaikk oleman deht. Ja käsk meijäm biik appuhu, josas apulaist tarvitte. — Nääks, mnää en gerkk ny oleman gotonk, ko mnuun däyty menn haminaha. — Sillaill oikke. Ja niingo sanott, pan äkkin gäymän dämä tyä, niis saa enemängin doimitust mnuuld."

"Kyll mnää vaam barastan goita."

"No nii, se o hyvä. Ja ko mnää tleen gotti haminast ehtoste, ni mnää maksa snuum balkkas. — Hyväst nys sitt siks aikka! — Jaa, mutt meinasi valla unhotta viäl yhde asja. Nääks, täsä mnuun dykönän asu mnuu setän, hän o hiukam bäästäs seonn ja hänellt tlee usse semmost älli, ett hän luule olevas tämän dalo isänd. Ja jos hän niingo sekkanuis snuun doimeihis ja ruppeis isänäks täsä, ni älä kränit vasta lainkkan, go myänk kaikk ja ol häne miäles jälkke. Siit hän dykkä kovast — Nii oikke ja hyväst ny."

"Jumala halttu."

Iiro men menoijas ja Maade miäs men gadom bääll ja ott ens kaikk nek kive alas, ko hän gynsi vallalles sai. Ja pali hän niit sillaills saiki. Ja sitt hän men göökkihi ja pyys piigald vasara ittelles ja kysys, ett kosk talos suurust syädä.

"Kell kahdeksa", sanos flikk ja kysys, ett mikäst miäs hän on, go noi vaan dlee vasara hakema ja suurukse aikka kysymä. Miäs selitt asjas ja flikk meinas, ett om mar hyväki, ett kapteen viime on dull niim bali järkkihis, ett hän anda uudek korsteenit tehdt talohos.

"Tlee mar frouaki vaa iloseks, ko hän sen guule. Frou ei ol näättäk nyk koton. Se men vähä asjoilles kaupunkkihi", lopett flikk puhes. Ja Maade miäs men dyätäs jatkama.

Kaks korsteeni Linnalas vaa oliki ja niim berstandunnu ne oliva, ett miäs sai häthättä ne alas ajetuks. Pualpäeväks se tyä ol teht ja jälkkem bualem bäevä miäs kanno tiile alas kadolt ja viide aigoin hän ol saannk kaikk valmiks. Häm bist tupakki piippuhus ja istatt kuistim bengill ja odott isänttätäs päevpalkka maksama. Frouakin dul siihe ai joukko juttlema hänen gansas ja ol kovast tytyväinen, go ne huanok korsteeni ny oliva alas otetu.

Kell kuuden gorvis tul sitt Linnalan gapteen gottip, pist heoses tallihi, vet rattas vahehe ja meinas menns sisäll huaneihis. Muttko hän näk se miähe siink kuistill, ni hän gysys: "Mikäs miäs snää ole?"

"Tyämiäs vaa. — Jumal andakko hyvä päevä kans sendä."

"Jumal andakko. — Snää olet tyät hakemas."

"Nii oikke. — Ole sendän däsä jo semmost piänd tyät toimittannukki ja odota isänttä kotti, ettän saam balkkan."

"Vai nii. — Frouak snuun dyähö o ottannt tänn?"

"Ei, kyll isänd mnuun doimeihim buhus."

"Isänd! Mnää tämän dalo isänd ole."

"Sillaill oikke, isänd oikken de olett. Kukast sitt isänd olis", vastas miäs, ko muist Iiro varotukse.

"Nii no, ja mnää en ols snuu pyytänn mihinkkän dyähö. Mitäs tyät snää olet tehns sitt?"

"Oti alas nuas saastase viheljäisek korsteenit tuald kadom bääld", vastas miäs, sylk ja näytt piipuvarrellas ylöspäi.

"Oti alas meijän gorsteeni! Aim bahustak snuull on dekko niitten gans", huus Linnalan gapteen ja karas kadullk kattoma, ett olik se miähe jutuis perä kans.

Ja ol oikke. Sill oikke ol Linnalan gado hari. Ei ollt trönttiäkkä jälill Linnalan gorsteeneist.

Linnalan gapteen suutus vähä kamalaste. Taulvärkk punasen, kaulsuanep pullistunnun ja silmä ymbyrjäisinp pääs hän hyppäs tasajalkka se Maade miähe edes ja kysys, kene luvall hän o hävittänn Linnalan gorsteeni.

"Isänä luvall", vastas Maade miäs hyvi levolisen.

"Isänä luvall. — Eks snää kuull, ett mnää ole dämän dalo isänd."

"Kuuli händ, — olett händ tet tämän dalo isänd. — Kuingastetett olis."

"Kuule miäs; snää ole hull."

"Saatta kyll niingi oll, mutt o niit muitakki hulluj täsä."

"No, mutt snää nyt vast olekki aika vekar. — Tiädäks, mnää mene hakeman geppin ja anna snuullp päevpalka."

"Niin gyll paras ongi."

"Kui, mitä snää sanosi? — Siunakko sendä, snää ole vissi Seilist karann ja tleet tänn hajottaman gunnjaliste ihmisten gorsteenej. — Kristiina, Kristiinaa —!"

Linnalan gapteen ol niim bois ittestäs, ett hänen däydys huutta frouatas appuhu, niingo ai ennengin, go oikkem brindullk kaikk asja oliva.

No, mitäs tästä, frou tul, kuulustel ens, mitä kapteenill ol juttlemist ja rupes sitt tutkima stää Maade miäst ja kyll asjast selk tul ja ymmärs frou jo sengi, ett kuka se miähe ol lähettännt töihi, mutt siit ei hän hiiskattanns sanaka.

Mutt Linnalan gapteen kävel ettit takasin guisti edes, kirol ja pärmänttäs ja sanos ai joukko: "Turkane sendän, go mnää tiädäisin, guka tämän dyä on dehn!"

Ja Maade miäs siunas ja kläppäs ja meinas, ett kyll hän on guull, ett kaikk kaupungi ova oikkem brakkrettem bessi, mutt ei mar hän dämmöst luulls sendä ihmsillt tehtäväs tääll. Ja sitt hän men frouan dyyijö, näytt peuklollas yli olgas stää kapteeni, ko ähkys ja puhgus kiukuisas, ja kuiskas frouan gorvaha: "Mutt tua miäs tosa, ei sunkka se sendän däysjärkine ol?"

Mutt kapteen guuliki se, ott Maade miähe niskoihin gii, nost häne ylös, pudist händ vähä kamalaste ja huus: "Vai hullun girjoihi snää viäl mnuum bistä!" — Ja siin olis tapattunn vallan gauhjoit, jos ei frou olis tull välihi.

Ja ko sitt jäll ol asjoit hiuka sortteeratt, ni selkes ko selkeski siin vihdo viime, ett se miäs, kon dyähö ol käskenns se Maade miähe, ol ilmottann, ett Linnalan gapteen o vähä viti eik nii vähäkä.

Ymmärtä se, ett kapteen ol viäl enemä suuttunnk, ko hän semssi viäl sai kuuli, eik oll ihmekä, ett hän darjos keppi sill Maade miähellk, ko se kysys kapteenild, ett eik kapteen sitt maksakka hänellp päevpalkka.

Muttko frou ol hetkem buhellk kapteenin gans ja selittänn, ett he joutuva vallan gamalam bilka alaseks, jos tua miäs nys saa menns sillaillp pois talost ja jutellk kaikill ihmsill, mimmost jekku hänell ja Linnalan gapteenill on deht.

"Nii, niin, gyll oikke asi nii ongi", möris kapteen, makso Maade miähellt täydem balka ja anno viäl puale markka ylirahaki, ett miäs pidäis suus kii.

Ja miäs kiitt kovast ja vannos kova vala, ett hän mene stää päät Eotjoell eik ikänäs enä pist nokkatas Rauman gaupunkkihi. Ja sem buhes hän on bitännykki.

Mutt Linnalaha muuratti uudek korsteeni eik oll ihmekkä, sillett ei ilman gorsteenej missän doimen dulla. Ja kon gerran gorsteenit tehti uudestas, niin gorjattin goko taloakki yhde eine.

Linnala frou ol kovast tytyväine, kiitt Iirot ja varott, ettei hän vaa ilmotais, ett hän se ol, ko nek korsteeni hajottama määräs. — "Ei, frou hyvä", vastas Iiro, "em mnää semsist mittän gohis. Em mnää ols se luandone, ett mnää kerskailisi hyvist töistän, vaikk mnää niit pali tee. Sendähde mnää olengi vähä semses huanos huudos, ko mnuum bahat tyän vaan dunnetuks tleeva. Mutt sill ei ol väli. Eiköst sanasakki sanot, ett josas tee jongu hyvän dyän, ni älä ann vaseman gäden diättä, mitä oikki teke."

Katavkari Efraimin golm juttu

Se, ko yks nelikymmend aastaikka takasim baatill liikkell ollesas poikkes Katavkarihi ja joudus jutuihin Gatavkari Efraimin gans, sai hyvim bian diättä — jos ei hän jo enne stää tiätänn ett se luado ulknokkaha joku viiskymmend vuatt takasi yks fransklaine skuunarbarkk ol ajannk karill ja menns säpäleiks. Se nyk kyll ei ol mikkä ihmeline asi, sill ett ei se fransklaine oll — jumal parakko — aino asti, ko sen garin gylkke ol uponn, eritottengin gon gova syydvest paino pääll. — Ei maaren, gyll niit aloksi siin ol hävinn nii ennen go jälkkengi se fransklaise, mutt tämä fransklaises skuunarbarki lait ol se, ett sillt tiädetti ollu lastinp paljast rommi. Ja juur sendähde Efraim siit juttel kaikillk, ko vaan dahdosiva häne jutuijas kuull.

— Nii händ, päätt Efraim aim buhes, ajatelkkast vaa stää rommim baljoutt, ko siäll ny vallan durhambäite makka merem bohjas; ajatelkkast kui mond kertta siit sendä sais lämmityst tämne miäs ko mnääkin, go joudu däsä syyskylmilläkki verkoinen rähjämä ulkmeres. Ja ko hes sitt viäl jahtava, ett romm ja se sukuse liäme ovas semssi, ett hep paraneva ja tleeva maukkamaks, mitä kauemi heit säilytetä. — Eiköst tämmöst ol oikken gamal ajatell? Eik se verran go yht halstoopim böhkö siäld ols saatt ylös, vaikk kyll on goitett ja vaikk siäll merem bohjas tiättvästengi om böhkössi ja kruusej ja tynnrej vaikk ming verra ja kaikk täynns stää parast vestindia rommi. — — Hohho, sendä!

Semssi oikke se Katavkari Efraim juttel kaikillk, kon Gatavkarihin dliiva. Eik stää sitt lainkka ihmetellt tarvitt, ett hän se jutum bauhas Moso handelsmannill ja Riikolan gapteenill ja Lella Sambullk, ko hes sinnk Katavkarihin dliivak koko suveks linnustleema ja kalastama. Ja vaikk hek, ko oliva vanhoj raumlaissi ja tunsivak kaikk kari ja grundi Rauma ulkpualell, Löökki ja Pirskeri myäde, ja vaikk he oliva montten gerttan guullk kaikk ne jutuk, ko niist pauhatti, ni hek kuulustliiva harttast Efraimi. Ja Lella Sampp vilkautt silmä Moso handelsmannillk, ko Efraim tul juttus lopumbuall ja vesi suupiälis huakkal: "Ajatelkkast, hyvä herras, stää rommim baljoutt, ko siäll ny makka merem bohjas."

"Nii, ja kui hyvä se ny olis, ko se o niin gaua siäll maann umbsulkkemes", pist Moso handelsman välihin, go hän diäs, ett se viäl enemä harmitt Efraimi.

"Älkkä muut sanokk, handelsman hyvä! Nii händ, semset tavarat tleevak kuulem paremaks, mitä kauemi heit saa takanas pidetyks. Ei ne ol niingo esimerkiks vaimihmisek, kon dleevak katkeramaks ja kirppjämäks vuas vuadeld ja viime — —"

"Vai siins snää jahta ekkäs ann herratte oll rauhas! Lait ittes porstokamarihi; siäll o ehto pöydäll ja sia valmis. Älä siinp proht, ko syä ja men maat", keskeytt Efraimim buhen Gatavkari Maij, kon dul juur ehtoaskreildas ja ol kuull Efraimi meiningi vaimihmsist.

"Siins se ny näätt", kuiskas Efraim viärailles, "ja vaikk mnuu miälestän vaimihmssi ylipäätäs täyty pittäp piukill ohjaksill, nin däyty heijä miäldäski välist noudatta. Ni ett jos täst vissim bistäis ittes porstokamarihi syämä ja maat." — Ja siihe Efraim sillk kertta jätt suviviäras.

Mutt kyll siihe juttuhu siit fransklaisest skuunarbarkist suve mitas palatti mond kertta ja kon gaunist ilma ol, ni menttin gaiki sinnk kari ulknokkaha ja laahattin dragi paati hännäs ja koitettin gähjät ja koperoit merem bohi pitkills saitoill. Mutt turha toimitust se ol, ko siinp paikka ol kyll suuri kivej pari sylläm bääs, mutt niitte viäres kymmengund sylttä vett. Dragi ott ain giveihin gii ja saitoj ol paha hantteerat nii syväs vedes.

Eik Efraimills semsis olois muut hyätty tulls siit fransklaise lastist, ko ett hän sai jutells siit ja ajatellk, kui hyvä se romm olis, ko se sais kässihis.

Mutt kon guukaus ol kulunns siit ko ne viäras sinnk Katavkarihi olivat tull, ni Efraimill ol jo toinengi jutt pauhattavank, ko hän gaupungis käve kaloj myymäs, taikk ko verkoill olttin, daikk ko joku eksys Katavkarihin gattoman, guis siäll eletti. Ja se ol hiuka lystelisemä sorttine se jutt.

Asja lait ol näättäk nii, ett ko Moso handelsman ja Riikolan gapteen ja Lella Sampp tliivas sinnk Katavkarihi suveks asuma, ni heill ol jos jotaki sälä fölisäs. Ja kaikkjast hullumppa ol Efraimi miälest se, ett Moso handelsman ol laahannf fölisäs hirmutte suuren gori ja siink koris ol neli kana ja komjas kuko. Moso handelsman ol näättäk kovast nuuga ruakas kans. Montta lai stää pit olema ja tuarett ja hyvä ja eritottengin kanamuni pit hänell olema. "Ne ova hyvä ruakka ja ilma niit ei saa munatodiakkan doime", meinas Moso handelsman, niingon dosi ongi. Vaikk ei Efraim sendä oikke sama miäld ollk, ko hän ol tottunnk käyttämän geväsi hahga ja svarti ja prakutte muni, ko häne miäles semmost ruakka tek ja muin vuade aigoin hän ol ilma munaruakka. Mutt Moso handelsman ol tottunnt toissi reklemendeihi ja sendähde hän ol kanase ja kuko fölisäs ottann. Ja hyvi se herrasväki siäll luados rupes toimen dleema. Kuko kiljus kilppa kalakaijatte ja louvetten gans ja kana munesiva niingo hullu. Mutt viime yks niist kanasist hak ittelles semsem besäpaika, ett Moso handelsman ei löytänns stää, vaikk hän gui olis hakenn. Viime se jäi pois pitkiks aigoiks ja ko se sitt tul syämä, ni se kotkott ja ol kiukkune ja kaikist merkeist näys, ett se ol ruvenn hautoma. Ja kon dämnen doim ol valla vasto Moso handelsmanni meiningeit, ni hän nappas sen gii, liottel stää kylmäs vedes ja kiros ja haukus stää. Mutt ei siin mikkä auttann. Kana pit asjas pääll vaa. Ja kon golm viikko ol kulunn, ni hän ol saannt tyäs tehty ja munist olivat tullp poja. Mutt siunakko sendä, mimmost sekalaist seorkuntta nep poja oliva. Asja lait ol näättäk nii, ett vaikk ei Moso handelsman oll löytänns stää kanambessä, ni Riikolan gapteen ja Lella Sampp tiäsivä, misä se ol ja nämä julmetu olivap pistännk kana all pari svarti muna ja — mikä kamalimppa ol — pari hyyppemengi muna kanamunatte joukko. Kana ol vallam bäästäs seonnk, ko yks osa hänem bojistas koht pist ittes merehe ja uisiva ja sukeldliva siäll, yks osa kulk emäs hännäs, niingon ganamboikattem bitäkin dekemä, ja kaks istus pesäs ja ain gon gana tul liki, ni ne avovas suus, nii ett se ol niingo viide leivä uun ja kana kaadus hännälles, ko häm belkäs vissingi, ett ne niälevä häne hööhmines päevines. Eik oll ihme, ett kana niit tarhpöllöm boikki pelkäs. Niit pelkäsivä ihmsekki ja Katavkarin goer, ko muuto ol vähä kiukkusesorttine elukk, pist händäs takakondettes väli ja läks ulvote mettä eik tull kottis syämängä ennengo vast voorkaudem bääst ja sillongi vallan gyyrysilläs ja pelgo hallus.

No ymmärtä se, ett Moso handelsman ol kiukkunen, go hän dämsen garja isänäks ol joutunn. Ja ko sitt viäl jongu ajam bääst koko Rauma ymbrystäs tiädetti, mimssi kanamboikki hän gasvatta, ni ei ol lainkka ihme, ett häm bäätt kosta Riikolan gapteenill ja Lella Sambull. Sillett kyll hän goht ymmärs, kukk hänest jekku olivat tehn.

Mutt Moso handelsman ol viisas miäs, eik häm bitännt turha kiirutt saadakses velkas kuittessen gapteenill ja Sambull. Ei maakan go hissuksis ja perimbohjasest hän gostoas valmist. Ens hän sous Saukom Betterin dyä ja lainas häneld semse vanha-aikkasem, blattingillp päälystetyn gannu savikruusi ja pist se likkoho yhte lahtehen, go ol pohjaldas nii ruahone ja roskane, ett oikke yllytt stää katell. Ja ko hän guukaude ja vähä toistakki ol stää siällp pitänn ja käändänn ai joukko, ni se ol nii meriruahoill ja knäkingengill ja merisuutreill ja muillk kuatoillp peitett, ett olis luulls se sata vuatt merembohjas ollu. Ja sillo se ol häne miälestäs valmis. Hän doimitt sitt kaupungist kannun gaikkja huanomppa rommi, semmost ko makso 80 penni halstoopp ja kaas sen gruussihi. Sitt hän ott piirongiloodast Riikolan gapteenin gulttases simisettknapi ja kukkrostas penningapple juaksevald vuadeld ja pist nekkin gaikk siihen gruussihi. Sitt häm bam brundin gruusi suull ja kiärs ruastunnu rautlanga se ylitt. Ja ko sitt Riikolan gapteen ja Lella Sampp yks ehto siin Jaakom bäevä jälkken, go angerjaissiakki ruppe parhate saama, meniväp pitkäsiima laskema juur niillp paikoill, mihi se fransklaine ol mäkke menn, ni ei Moso handelsman mennf fölihi lainkka. Mutt tuskin gapteen ja Sampp olivas saanp pitkäsiimatas laskettu niim bali, ett het tliivak kari nokan doisellp pualell, ni Moso handelsman pist rommkruusis ja dragim baattihis ja läks hakeman gapteeni ja Sampu reivin gässihis. Eik hänen gauan dragat tarvinnukka, ennengo hän sai siit osa ylös, ja ensmäisen goukun, go hän gässis sai, hän giinitt oikke lujast siihem blattingverkkohon, gon gruusi ymbärs ol. Ja ko se ol teht, ni — läggoo — pitksiim kruuseines yli buurin daas ja Moso soutaman Gatavkarihi, nii ett vesi paatin geulas kohis. Hän naureskel ittekses oikke makkjast, ko hän siins sous ja hän ol kerjenns syämä ehtot ja pistämä ittes peito all maat, ennengo net toisek kottit tliiva.

Ko sitt seoravan aamun menttim bitkäsiima kokema, ni Moso handelsman ol ensmäine miäs paatis ja Efraimikin dul fölihin, gonei hänell mittä muutakkan doimitust rookann oll. Stää aljetti sitt kokema siit pääst, mihi se lopetett ol ja kaloj tul hyvi. Mutt ain gon dul joku kräks ylös, ko ol tarttunns siimahan daikk kon dul semnen givi, ko ol pantt siimam bainoks, ni Riikolan gapteen, gon gokemisen doimeis ol, sanos: "Jaaha, ja täsä tlee nys sitt se Moson gala, se o häne osas saalist." No, ko siins sitt ettippäi mentti, niin dul viime se rommkruusingin voor. Riikolan gapteen, kon duns, ett siäll joku paina kovaste mutt ei lainkka nytk, sanos jo aikka enne, ett nyt tlee sitt taas semne Moson gala. Mutt ko hän ja ne muu näkivä, mikä siäld oikkjasjas tul, ni he istusivap pitkä aikka suu auk ja silmäs seljälläs pääs, ennengon gapteen viime sai sanotuks: "Ei, poja, ei tämä olekka Moson gala."

"Oi nyt turkim bippur sendä", ihmettel Efraimiki, "mistäs tomnen gruus meijä reivihin dull o?"

"Mist se tull o", vastas siihen gapteen suu messingis. "Ymmärräk kaiketakki snää se, ett tämä o ny yks piän osa siit fransklaise lastist."

"Jaa, mutt niin gyll ongi", päätiväk kaikk muukki ja sitt kapteen sanos: "Ja ny hurrata miähe ja oikke lujast."

Ja sitt hurratti ja Moso kirkas lujemin gon gaikk muu. Eik kalasaalist enä sanott sanaka, vaikk ol saatt aika joukk ahvnerohjakkoit, neli viis nätti haukki ja kaks kaunist angerjaist. Eikä niist ny lukku pidett, muttko stää vaa ihmeteltti, ett heills semne onn ol, ett hes saivas stää vanha fransklaist rommi ison gruusilise.

Ja viimem bäätetti sitt, ettei stää kruussi avetakkan goht, muttkom bannan doimem biän galaas ja käsketä neli viis kaupungim barhait herroj, provast, pormestar, tohtor ja Patolan gapteen maistama stää tavara, ko he oliva merembohjast onginn. Siihe astikk säilytettin gruussi visust kapteenim biirongiloodas lukun dakan.

Vihdo viime lähen sitt se päev, ko ol määrätt stää kalaasimbitto varte. Kaikkette suureks ikäväks Moso handelsman edelisen ehtons sendä sanos, ett häneld mene koko kalaas hukkan, go hän on gäskett Vuatlaha häihi, eik taed niist jäädp pois. Ja pyhävaatteihi hän ittes pistiki ja läks viäl hämys soutaman gaupunkki kohde. Mutt siutt mennes häm boikkes Saukom Eetterin dyä ja sanos: "Mnuu pyydettin gäskemä snuu kalaassihi huame ehtost Katavkarihi". Ja Saukom Better kiitt kovast ja lupas menn.

Mutt Riikolan gapteen ja Sampp ja Katavkari väki olivas seoravan aamun jo aikasi liikkell. Kapteem bist ittes oikkem byhävaatteihi, mutt ko hänem bit panema simiseti rinnoilles ja kraivärkik kaulahas, ni ei hän löytännk kuldknapeijas mistä, vaikk hän olis kui niit hakenn. "Se Mosom bahus o vissi ne lainann", sanos hän viimen, go hän aikas ol turha hakenn. Ja Sampp ol sama miäld ja meinas: "Nii se kyll ongi — ilmangost se ol ni velikulla näköne, go se läks."

Ei siin nys sitt mikkä muu auttannk, kon gapteenin däydys oll arkkipäeväsis paedarustingeis, ko hän ranttaha men viärait odottama. Eik hänen gaua odottat tarvinnukka, ennengom bormestar ja tohtor ja Patolan gapteen tliiva. Riikolan gapteen tervett heit ja pyys kovaste antteks, ett hän ei oll oikkem byhätällis, ko se Moso raat men eilä ehtost häihi ja lainas omi lupines simisetin gnapi. Ja sama hän sanos provastillk, kon dul siins samas viherjäises paatisas mast pystös fööris mutt ilma seili niingo ainakki.

Kon gaikk viäras sitt näi olivak kokkondunnk Katavkarin duppaha ja pari kuppi kaffett ol juatt ja puhelt yhde eine ilmoist ja kalastuksest ja laevafrahdeist, niin dua Katavkari Maij todivehkes sisäll ja Riikolan gapteen otta piirongiloodast se rommkruusi, ni ruahosen ja roskasenk ko se ol merem bohjalt tull, ja pitä sitt piänem buhe ja selittä mingtähde nämäk kalaasip pidetä ja mimmost tavara heill on darjottavan.

No siinäköst sitt puhe rupes käymä ja siins sitt ihmetelttin gapteeni ja Sambu erinomast kalaonni, tehtin dodej ja ryypätti ja kradeerattin davara hyvys.

"Nii, em mnää händ ymmär", puhel pormestariki, "em mnää händ ymmär, ett tämä parema makust olis, kom boikattem buadist esimerkiks ostett romm — siäld mnää ai rommin osta — mutt joku toine maku täsä rommis kyll o."

"Toine maku kyll siin o", kiirutt Riikolan gapteen siihe sanoma, "toine maku oikke, mutt niin durkase fiin maku. Veli olis hyvä ja maistais vaa oikke nuugast. Täyty pittäs stää vähä aikka suusas, ennengo se niäle. Sillaills se erinomase hiäno maum barhate huamatte." Ja äijä maistliva ja pitivä vähä aikka todi suusas, ennengo he niäliväs se ja oliva juur niingon ganasek, ko ne juava. Ja päätökseks tul, ett fiini rommi se o, oikken durkase fiini.

Ja Riikolan gapteen hiäros kässiäs ja kerskail, ett hän o niim bali rommin gans klutann, ett ko hän sano, ett tämä o yläpuallk kaikkette rommette, ni se saa uskot todeks. Eik äijäs stää puhett vastam bannukka, muttko ussjama heist pistiväs stää liiveihis niingo gäe. Katavkari Efraim ei viittins stää todi piänis ryypyis nauttiakkan, gon gaas hurautt ain goko klasilise niäluhus, maiskuttel huulias ja ol onneline.

Ja nii ol sitt ilo ylimälläs Katavkari salis, ko Saukom Better ehtohämys astus sisäll ovest.

"Päevä Petter, snää tlee niingon gäskett", huus Riikolan gapteen, pist klasim Bettrin gätte ja käsk häne juads semmost ainett, jong verttast ei hän goska enne olis saann. Ja sitt kapteen selitt Pettrill, mill ihmelisellt tavall he olivat tätä rommi kässis saann.

"Älkkä ny hulluijan, ol nyk koohot sendä", ihmettel Petter, ryyppäs klasistas, rupes stää kruussi syynämä ja sanos viime: "Mnuun gruusin oikken dämä o, kyll mnää stää koht omaksen gattli, mutt en oll valla viss, ko se noin gamala rohjone o."

"Snuun gruusis! Älä ny iisuttel", sanos Riikolan gapteen. "Tiädäks, tämä kruus o maann viiskymmend vuatt merembohjas."

"Ei mar olekka. Kyll mnää tee vaikk valan sem bääll, ett tua plattingtyä o mnuun gäsistän lähtenn ja kruus on gans mnuu. Eik siit olp pali päällk kuukauden, go Moso handelsman se mnuuld lainas."

Vähitelle rupesivak kaikk kokkonduman Betteri ymbärs, ko hek kuuliva, mist kysymys ol. Mutt jos Petter pit lujast asjas pääll, niin gyll pit Riikolan gapteenikin giis siit, ett kruus ol siit fransklaisest skuunarbarkist. Ja viimen gapteen sanos: "Älä siin jaarittel, muttko laiteta snuull uus klasi, ett järkes selkke."

Mutt sillon ol romm jo nii vähihin gulunn, ett kon gapteen gallist kruussi, ni hän guull jottan grapina kruusi sisäld. Ja ko hän gallist enemä ja enemä, niin gruusi sisäld tul ens yks hänen guldknapeistas ja sitt toinen ja viimem benningappalki.

"No mutt siins snuun gnappis ova", huus Sampp, — "ja katost tota penningappald, se on däld vuadeld — — — Oi nyt tuhane juhanest! Oi stää Moso julmettu!"

"Pids suus kii ny", huus kapteen, mutt se ol jo liia hiljast. Kaikk oliva yhtäkkin dull asja jäljill. Ja nykköst siin nauretti. Nauretti stää, ett Moso ol nii nätisten gekann Riikolan gapteeni ja Samppu ja heitt kaikkiakki. Mutt kapteen ei naurannk, kon gattel luinauttel silmkulma rypys ja sanos Sambull: "Saastane Moso, olis se täsä, niim byssy mnää otaisi ja ammuisin goko ladingi läpi sen girotun gallo."

Mutt kaikeks onneks ei Moso olls saapvill. Hän ol, niingo sanott, aikanas korjannk koippes.

Ja pia se jälkke juteltti Raumall ja kaikis Rauma luadois Riikolan gapteeni ja Lella Sambu fiinist rommist ja unhotetti valla Moso handelsmannin ganamboja.

Mutt Katavkari Efraim ei unhottann niitäkkä ja jos ny vaa menett Katavkarihi, nii Efraimill on golm juttu teill juteldavann.