Front matter (continued 2)

"Tule tänne kunniallinen rehti kumppani, että saan syleillä ja kiittää sinua jaloudestasi!" huusi Risto sängystänsä.

Kumppanit syleilivät toisiansa ilokyynel silmin.

"Jakakaamme riemut ja murheet keskenämme tästä lähtien niinkuin tähänkin saakka olemme tehneet!" lausui Risto.

"Niin teemmekin, ole varma siitä!" vastasi Olli.

* * * * *

Nyt lähtivät herrat matkalle. Sydämmellisillä molemminpuolisilla kiitoksilla ja tyytyväisyydellä erosivat vieraat ja talonväki. Olli meni taas toimeensa ja päästi isännän ottamaan vierailta jäähyväisiä.

Kun nyt nuoret kihlatut jäivät kahdenkesken, oli heillä luonnollisesti paljon puhumista. Ensiksikin katselivat he loistavia sormuksiansa. Anna hyppeli riemuissansa huudahdellen:

"Oi, Ristoni! nyt emme koskaan eroa, nyt et sinä enää lähde pois talosta, ethän?"

"No en!" vastasi Risto hajamielisesti tirkistellen sormustansa.

"Miksi näytät niin alakuloiselta, Ristoni, etkö ole iloinen?" kysyi Anna allapäin.

"Olen kyllä iloisempi, kun olisin voinut toivoakaan, rakkain Annani, mutta".

"Mutta?"

"Anna anteeksi, Annani, hajamielisyyteni, tulin näet ajattelemaan majurin sanoja, jotka hän kuiskasi minulle sormuksen annettuansa".

"Mitä hän sanoi, sano, sano, Ristoni?"

Majuri sanoi: 'sormuksen sormessasi sain äidiltäsi, se on kallis kappale sekä sinulle että minulle'. Kun näki, että hämmästyin, jatkoi hän: 'Vaiti, vastedes saat ehkä tietää enemmän'".

"Mitähän se merkitsee?" arveli Anna kummastellen.

"Kas sitä en ymmärrä", vastasi Risto.

"Vastedes saamme tietää enemmän. Odotamme siis, ole nyt iloinen Ristoni!" viserteli Anna.

"Iloinen kyllä olen, iloisempi kuin voit arvatakaan Annaseni! Saati vaan saamme rauhaa viholliselta, niin on onnemme täydellinen, eikö niin, kultaseni?" lausui Risto ihastellen.

"Niin Ristoni, oma Ristoni!"

Noin kuukauden kuluttua majurin matkustuksen jälkeen oli Risto täydellisesti terve. Hän oli varoillaan vihollisen suhteen, lähetti rajamaille tiedustelemaan vihollisen liikkeitä, vaan kaikkialta kuului rauhaa.

Eräänä päivänä saapui sotapäälliköstöltä kaksi lähettilästä, jotka juhlallisesti jättivät Riston kersantiksi nimityskirjeen sekä valtuutuksen paikkakunnan päällikön poissa ollessa käskeä koolle väkeä vihollisen lähestyessä. Samalla kertaa sai Risto säädetyn, arvonsa mukaisen sotilaspuvun. Anna sattui sillä kertaa olemaan kylässä. Aikeessa tehdä Annalle äkki-ihastuksen kotiin tullessa, pukeutui Risto sotilaspukuunsa ja pisti uudet virsut jalkaansa. Kun Anna tuli kotiin ja astui vierashuoneesen, näki hän nuo kaksi lähettilästä nousevan istualta seisallensa tervehtien häntä. Kolmas "vieras" seisoi toisen huoneen ovella kynnyksen takana niin ettei virsut näkyneet ja huusi ruotsiksi! "Päivää Anna".

"Päivää, päivää", vastasi Anna samalla kielellä.

"Onko nuori tohtori ruvennut sotapalvelukseen?" kysäsi Anna.

"Olen", vastasi Risto, koettaen muuttaa ääntänsä.

"Mihinkähän Risto on mennyt silläaikaa kun käväin kylässä, minäpä lähden etsimään häntä, olkaa niin hyvät ja istukaa niin kauvan, hyvät herrat!" lausui Anna. Lähettiläät selittivät heillä ei olevan aikaa viipyä, jonkatähden sanoivat jäähyväiset Annalle. Kolmas vieras (Risto) sanoi haluavansa tavata Ristoa ja odottavansa kunnes hän tulee. Anna juoksi huoneesta huoneeseen ja kyseli väeltä mihin Risto oli mennyt, kävi "väkituvallakin" (Ollin luona). Mutta Ristoa ei näy eikä kuulu.

Risto asettautui oven pieleen, josta Annan piti tulla takasin. Anna tuli norpolla nokin ja läähättäen ovesta sisälle.

"Eikö löytynytkään Risto?" kysäsi Risto.

"Eihän sitä löydy, minä en ymmärrä olisiko mennyt metsään", sanoi Anna katsomatta vieraaseen. Risto kääräsi käsivartensa Annan kaulaan ja veti Annan pään niin liki rintaansa, että Anna ei voinut katsoa pahantekiää silmiin ja kuiskasi: "Lähdemme yhdessä etsimään".

Anna huusi hämmästyneenä: "Hyi, herra, ette saa koskea minuun!" kiskoi kaikin voimin irti itsensä ja juoksi toiseen päähän huonetta.

"Anna!" huudahti Risto vihdoin ääntänsä muuttamatta.

Anna kääntyi huutajaan päin ja huusi vuorollaan:

"Risto! mitä kummitusta tämä on?" ja juoksi Riston syliin. Samalla astuivat poistuneet lähettiläät sisälle naurain täydestä kurkusta: "Jopa löytyi Risto!"

"Häijy Risto, hyi kun narraat omaa Annaasi; olin vähällä juosta karkuun koko talosta".

Nyi seurasi kaikkia tyydyttävä selitys asiaan. "Miksi pukeusit virsuin, Ristoni?" kysyi Anna.

"Siksi että muistasit minua siitä ajasta, jolloin kävin pestinotossa".

Anna riemuitsi nyt kun pikkulapsi, koko talon väen huusi hän riemuiten katsomaan kuinka komea Risto oli.

"Lähdemme nyt Ollin luokse, varmaan hänkin ihastuu, kun näkee sinun kersantin asussa", liverteli Anna. "Malta minä menen ennen ja narraan Ollia, että iso sotaherra tullee häntä kahtomaan", jatkoi Anna liverrellen.

"Ei, pullani, emme narraa Ollia, hän voisi ehkä pelästyä".

"Olinko nyt tyhmä, Risto? Anna anteeksi, minä olen niin iloisella mielellä etten voi hillitä itseäni".

"Annani, ole sinä iloinen, samoin olen minäkin", vakuutti Risto.

Molemmat menivät nyt Ollin luokse.

"Tässä saan esitellä kenraali Risto Rytkösen!" huusi Anna Ollille.

"Kersanttikin piisaa", nauroi Risto.

Kumppanit syleilivät toisiansa vakuuttaen uudelleen toisillensa molemminpuolista vilpitöntä ystävyyttä.

"Etkö tahdo katsoa sairasta?" kysäsi Olli.

"No jos kävisimme katsomassa Jussi-parkaa.

"En minä saata häntä raukkaa nähdä", lausui Anna.

Risto ja Olli astuivat sairashuoueesen.

"Tunnetko minua Jussi, kuinka se on nyt sinun laitasi?" kysyi Risto liikutettuna.

"Tunnen, herra kersantti, pahoin asiani, kun majuri on tullut pahain kielten kautta siihen luuloon, että olisin tahtonut teitä murhata, joka kuitenkaan ei koskaan ole ollut aikeeni. Olkaa siis hyvä ja rukoilkaa majuria minun puolestani poistamaan epäluulonsa, kyllä majuri teitä uskoo ja päästää minun vapaaksi, jos paranen tästä syyttömästä taudistani", katkeroi Jussi.

"Kuule roistoa mitä se on kehrännyt kokoon", huusi Olli.

"Etkö ampunut kersanttia pensaasta, jonne kiiressäsi unhotit puukkosi, jota paitse Anna oli jo ennen nähnyt väjymisesi ja tuntenut sinun, katala. Tämä kaikki ei ole totta eikö niin, paholainen?" jatkoi Olli.

"Puukko kyllä on ollut aikoinaan minun, mutta sen olen kadottanut monta päivää sitten, enkä siis voi ymmärtää kuinka se oli joutunut paikalle, josta se on löydetty. Mitä taas Annan keksintöön tulee, niin on hän täydellisesti erehtynyt", väitti Jussi.

"Jussi-rukka syytön kuin Pontius Pilatus! Entäs väjymisesi Tuovilan akkunoitten alla, silloin kuin sait kolahuksen koipeesi, siitäkin olet aivan viaton, eikö niin Jussi-parka", jatkoi Olli.

"Satuin muuten kulkemaan sivu, ja kuin kuulin hätäistä liikettä sisällä, niin katsahdin uteliaisena ikkunasta sisälle, jolloin sinä ammuit minua", väitti Jussi.

"Ja laittausit pyssynesi ampumaan ikkunasta sisälle aivan 'uteliaisuudesta', eikö niin, enkeli hyvä?" jatkoi Olli.

"En aikonut ampua, enkä ole ampunut?" väitti Jussi.

"Mutta heti viimemainitun tapauksen jälkeen, kun majuri sinua nuhteli, ei sinulla ollut mitään sanomista puolustukseksesi, mistä se tulee, herttainen Jussi?" irvisteli Olli taas.

"Silloin olin niin tuskissani ampumisesta, etten taitanut sanoa mitään".

"Aivan niin, silloin et ollut kerjennyt vielä koota konnankoukkujasi, vaan nyt kun olet saanut aikaa, niin olet kehrännyt ja kutonut valheverkkojasi aikeissa niillä suojella saastaista olentoasi, eikö niin Jussi — syytön lapsi?" puheli Olli ivaillen.

"Kyllä on Jussi-raukka asiasi pahalla kannalla, Kaikesta mitä on tapahtunut käy selville, että olet syyllinen, vaan väität sittenkin olevasi syytön. Se näyttää siis, että olet tuiki paatunut ja sentähden en voi sinua puolustaa majurin luona, sitä vähemmän, kun asia on ilmoitettu armeijan päällikölle, joten majurikaan ei voi auttaa asiaa, vaan tulee se tutkittavaksi oikeudessa", lausui Risto syvästi liikutettuna.

Risto ja Olli palasivat Ollin huoneesen, jossa Anna odotti heitä. Hetken perästä saapui Saara, pyytäen saadaksensa mennä korjaamaan vangin huonetta ja vuodetta. Olli avasi oven, sitten kun hän tavallisuuden mukaan oli tarkoin katsonut ettei Saaralla ollut päällä mitään luvatonta kalua, sulki sen taas ja pisti avaimen taskuunsa.

"Kyllä se on aika konna tuo Jussi, se luikertaa kuin käärme. Tyhmästi ettei majuri antanut heti hirttää heittiötä, minä pelkään, että se kanalja houkuttelee yhdellä eli toisella tavalla irti itsensä ja sitte emme saa olla levossa ei yöllä eikä päivällä, se on semmoinen katala se sama Jussi", puhui Olli.

"Mihinkäpä hän pääsee kun on sinun tarkan katsantosi alla, eikä hänellä sotaoikeudelta ole muuta toivoa kuin hirsipuu", lausui Risto. — "Kun hän nyt olisi tunnustanut rehellisesti, niin tiedätkö Olli, minä olisin kaikin voimin koettanut puolustaa häntä".

"Se se, mutta se on niin paatunut raukka ettei hän voi parata", sanoi Olli.

Anna, Risto ja Olli istuivat kauvan Ollin huoneessa, jaaritellen ja resuten vilkkaasti yhtä ja toista, totta ja leikkiä, kaikki korkealla äänellä.

Sillä aikaa oli Saaran ja Jussin välillä ollut yhtä vilkas vaan hiljainen kanssapuhe:

Jussi: "No oletko saanut jotain selvää, jos se on mahdollista päästä karkuun tästä helvetin luolasta?"

Saara: "Minä luulen ettei se ole mahdotonta".

Jussi: "No miten?"

Saara: "En sano, ennenkuin valalla vahvistat lupauksesi".

Jussi: "Naida sinun?"

Saara: "Niin".

Jussi: "Minä vannon, saat lukea valan. Tässä on piplia".

Saara: "Pane kaksi sormea kirjan päälle!"

Jussi latoi sormensa kirjan päälle.

Saara luki valan ja Jussi jänkytti perästä. Jussi koetti hoskata sanain kanssa, muun muassa sanoi hän "etten minä nai", mutta Saara ojensi: "että minä nain" j.n.e.

Saara: "Muista vaan valasi, rikkomus on yhtä vaarallinen kun olisit vannonut käräjissä!"

Jussi: "Kyllä pidän valani, (itsellensä: vaikka hirttäsivät minun kymmeneen kertaan, niin en nai tuota petäjälevynaamaa). Sano nyt!"

Saara: "Uunin solan perässä on jalan levyinen ohut kivi, jonka voi vääntää ylös; solan kautta ulkopuolella seinää seinän alla on pienempiä kiviä, jotka voipi lappaa ulos, joten ainoastaan multapenkki jää väliin. Multapenkin voi helposti kaivaa läpi ja sitten tulee tarpeeksi suuri reikä, josta pääset ulos. — Enkö ole keksinyt hyvän keinon?"

Jussi: "Olet kyllä keksinyt keinon, vaan saatatko tehdä sen työn, jota tämän keinon toimeenpaneminen vaatii?"

Saara: "Kyllä työn saatan tehdä, vaan eihän karkauksesi saata tulla kysymykseenkään ennenkuin olet oikein terve".

Jussi: "Jospa tervekin, niin kuinka sitä saattaa liikkua niin, ettei Olli kuule. — Ja jos pääsisinkin ulos, niin mihinkä minä pääsen yhdellä säärellä?"

Saara: "Jätä se asia minun huolekseni. Minä laitan kaksi hevosta seinän viereen, istumme hevosten selkään ja ratsastamme metsään, ensiksi karjakujaa pimiässä, sillä karkauksen pitää tapahtua yön aikana".

Jussi: "Aijotko sinäkin karata yhtämatkaa?"

Saara: "Kuinkas muuten? En sinua yksin päästäisi vaikka mikä, kuka sinun hoitaisi matkalla, joka on sangen pitkä ensimäisiinkin Venäjän taloihin?"

Jussi: (itsellensä: "Vai niin pehkukupo, vai aivot seurata minua, eiköhän se seuraus tule lyhyeksi, no no") kuullen: "Yönaikana karkaus kyllä pitää tapahtua, mutta miten liikkua niin hiljaa, ettei Olli saa vihjaa — hän on hyvin valpas".

Saara: "Siihen on vielä kauvan ennenkuin olet terve; ehkä häntä siitä saakka keksitään jotakin keinoa".

Jussi: "Nyt pitää meidän päättää kaikki asiat selville, nyt kun rähisevät Ollin huoneessa, eivät he kuule mitään eikä huomaa niin tarkoin ajankulua, he kun juovat kahvia Ollin huoneessa, herskapi muka. Malttakaa, kyllä minä annan teille vielä herskapia, minä", uhkasi Jussi. "Olli kun taas jääpi yksin niin emme ole tilaisuudessa puhumaan mitään, sillä hän kuulisi kaikki seinän reijästä — ei, kaikki pitää nyt tulla selville, muuten saattaa mennä koko asia hiiteen".

Saara: "Se on kaikkein pahin kuinka sitä voi liikkua niin hiljaa, ettei Olli kuule. Paras olisi tappaa hänet, vaan kun minäkään en saa pitää mitään asetta, hätäisesti jonkun neulan, sillä kun tuon ruokaa eli muuta tänne, syynää ensin isäntä minun ulkopuolella ja kun tulen Ollin huoneeseen, syynää hän minun niin hävittömän tarkasti, että tuskin saa pitää hampaita suussaan. Kun minä saisinkin pitää puukon kanssani niin antaisin sille vahdille semmoisen iskun, ettei kotvin räpisteleisi lapasiansa".

Jussi: "Nyt tiedän mitä teemme. Tohtori antoi minulle tämän rohtopullon ja käski minun ottaa teelusikallisen rohtoja tästä silloin kuin unettomuus vaivaa. Minä olen koettanut rohtoja ja kun olen ottanut sitä illalla, niin olen nukkunut raskaasti aivan heräämättä liki puolen päivää seuraavana päivänä. Minä kuulen joka ilta että Olli ähkyy hengenahdistuksesta ja luulen, että hän säännöllisesti joka ilta ottaa jonkunlaista rohtoa teelusikallisen. — Kuuntele!"

Saara ja Jussi kuulivat seinän reijästä Ollin selittävän Annalle ja Ristolle, että tohtori oli antanut hälle hengenahdistuksen lievikkeeksi rohtoja, joita hän otti säännöllisesti joka ilta juuri maata pannessansa ja että hän tunsi rohtoin tekevän hyvää.

"Eikö ne ole pahanmakuisia?" kysyi Anna.

"Ei niillä ole minkäänlaista makua", vastasi Olli.

"Minkä verran otat kerralla?" kysyi Risto.

"Teelusikallisen", vastasi Olli.

Jussi kuiskasi Saaralle: "Eikös tuo ollut hyvä keksintö? Kun nyt jollakin tavalla saisimme Ollin erhetyksessä ottamaan minun rohtojani, niin hän nukkuisi niinkauvan, että silläaikaa hyvin kerkeäisimme karkuun".

"Kuinka kauvan aikaa luulet menevän reijän teossa seinän läpi, Saara?"

Saara: "Siinä menee korkeintaan kaksi tiimaa, mutta voi mennä toiset kaksi tiimaa, ennenkuin hevoset ovat paikalla, eväät ja muut, jotka kaikki täytyy varastaa pimeän aikana".

Jussi: "Sinun pitää koettaa saada varastaa pyssy ampumakaluinensa, sekä ainakin yksi hyvä puukko ja kirves".

Saara: "Kyllä nuo kalut hankin".

Jussi: "Nyt on vaan kysymys saada Olli ottamaan unijuomaa; sillä ei ole mitään makua, niin että kyllä hän sitte nukkuu rauhassa niin kauvan, että hyvin kerkiämme karkuun".

Saara: "Näytä rohtopulloasi Jussi!"

Jussi näytti.

Saara: "Minä luulen että sinun ja Ollin rohtopullot ovat sekä yhden näköiset että yhden kokoiset, jos niin on — josta illalla kun tulen vuoteita laittamaan otan tarkan selon — niin teemme näin: Kuten tiedät, tapahtuu vuoteitten laitto joka ilta heti sen jälkeen kun olette saaneet iltaruoan, ensin tässä ja viimeksi Ollin huoneessa. Huomen illalla kun tulen tänne, nostan oikean käden peukaloa, joka merkitsee, että rohtopullot ovat yhden kokoiset ja näköiset, muista nyt se! Sinä iltana, jolloin olet niin terve, että aivot karata, annat pullon minulle, jonka säilytän poveeni, sillä ei Olli koskaan syynää minua ulos tullessani. Samalla kun minä olen täältä astunut Ollin huoneesen, huuda sinä Ollia, voivottele ja ole olevinasi hyvin kipeä ja siten viivytät Ollia luonasi, jolla aikaa minä lasken pullon Ollin pullon sijalle ja kätken Ollin pullon hänen vuoteensa päänalustan alle sängyn pohjalle. Siten saamme Ollin ottamaan unijuomaa ja niin pääsemme karkuun. Minä tarkastan ulkona Ollin akkunasta ja kun hän on ottanut rohtoja ja sammuttanut valkian, menen minä työhöni, hankkimaan hevosia, kaivamaan reikää y.m. Ole sinä rauhassa siksikun tulen sua noutamaan. Onneksi on seinä metsän puolella, ettei kartanosta kukaan voi nähdä mitään. Siihen on vietä viikkoja ennenkuin se tulee tapahtumaan.

"Muutenkin niinä aikoina kun olet terve, valita kipujasi. Meidänkin pitää jo tästä lähtien alkaa torumaan ja sättimään Ollin kuullen, niin ettei hän saa mitään vihjaa eli epäluuloa. Muista nyt vaan kaikki, Jussi", lopetti Saara.

Samalla kun Saara oli päättänyt pitkän lauseensa, huusi Olli seinän reijästä:

"Mitä Saara tekee siellä niin kauan?"

"Minähän olen odottanut tiimakausia, vaan en ole päässyt ulos kun ovi on lukossa", vastasi Saara.

"Oi, niin kauvanko olemme täällä istuneet", sanoi Anna.

"Lähdemme vihdoinkin kotiin, hyvästi nyt Olli!" sanoivat Anna ja Risto. "Kyllä käymme tiheään sinua katsomassa, Olli, niinkauan kun sinä et pääse käymään meillä", vakuuttivat he.

Olli päästi nyt Saaran, joka oli olevinaan hyvin tyytymätön, kun oli muka täytynyt niin kauvan odottaa.

"Minä jo luulin, että tuo pehkusäkki Saara, oli jätetty ijäksi minua kiusaamaan", huusi Jussi.

"Ohoo Jussi! kyllä Saara on sulle tarpeeksi hyvä hoitaja".

Illalla kun Saara oli saapunut vuoteita laittamaan oli hän tarkoin vertaillut Ollin ja Jussin rohtopulloja, ja tullut siihen varmaan vakuutukseen, että ne olivat aivan yhdenlaiset.

Seuraavana iltana teki Saara Jussin suureksi ihastukseksi suostutun merkityksen.

* * * * *

Aika kului päivä päivältä, viikko viikolta säännöllisesti. Olli piti poikkeuksetta kerran tavaksi otetun järjestyksen. Jussi ja Saara torailivat keskenänsä ja parjasivat toisiansa melkein säännöllisesti joka päivä.

Noin pari kuukautta Jussin sairastumisen jälkeen alkoi Jussi erittäin valittaa vaivojansa ja vakuutti Ollille, että hänen elämän loppu ei ollut kaukana. Olli sanoi kerran Jussille: "Saithan sinä tohtorilta muutamanlaista unijuomaa, ota sitä, niin ehkä saat lepoa!"

"Sain kyllä unijuomaa ja hyvää se olikin alussa, mutta se on aikaa loppunut", vastasi Jussi.

Eräänä iltana kun Saara saapui vuodetten korjaukseen Jussin huoneesen, näytti Jussi merkin, että hän nyt oli valmis lähtemään karkuun ja osoitti rohtopulloa, jonka Saara sukkelasti pisti poveensa, parjaten samalla Jussia korkealla äänellä. Sittenkun Jussin vuode oli laitettu, koputti Saara oveen päästäksensä ulos. Olli avasi oven tavallisuuden mukaan ja Saara astui Ollin huoneesen. Mutta ennenkuin Olli oli kerennyt lukita oven, huusi Jussi surkialla äänellä: "Olli, Olli! mulla on niin hirmuiset tuskat!" Saara sanoi: "Antakaa heittiön huutaa!" Olli kuitenkin meni Jussin huoneeseen likemmin kuulemaan hätää, Saara tempasi pullon povestansa, asetti sen samalle paikalle pöydälle, jossa Ollin pullo seisoi ja kätki sen Ollin sängyn pohjalle päänalaisten alle. Tämä tapahtui silmänräpäyksessä. Kun Olli palasi Jussin luota, kysäsi Saara: "No mikä sitä heittiötä nyt vaivaa?"

"Valittaa säärensä tuskia ja luulee kuolevansa", vastasi Olli.

"Kepiksi kun kuolisi, olisi yksi konna vähempi maailmassa. Kuka käski hänen mennä petturinretkelle", vastasi Saara, haukkuissansa muka.

Sitten kun Saara oli mennyt ulos, lukitsi Olli oven, otti tavallisuuden mukaan rohtoja ja pani maata. Pian nukkui hän raskaasti, sen kuuli Jussi seinän reijästä, hän odotti nyt ikävällä Saaran tuloa, joka viipyi, sillä hänellä oli paljon tekemistä, hevosien y.m. hankkimisessa. Vihdoin kuuli Jussi kuhinaa uunin solasta ja Saara supisten: "Kas nyt on kaikki valmis, nukkuuhan vaan Olli niin, ettei hän herää?" Jussi vakuutti Ollin nukkuvan ja vielä varmemmaksi vakuudeksi huudahti Jussi pari kertaa jotensakin karkealla äänellä: "Olli, Olli!" Ei vastausta. Saara puki Jussin vaatteihin, mitä hänellä oli ja vakuutti ulkona olevan lisää vaatteita. Jussi sai sauvan käteensä ja toiselta puolen tueten Saaraan, lähti arvokas pariskunta vetäytymään uunin solaan, josta he, vaikkei vaivatta, kuitenkin hiljoitellen tukkeituivat ulos. Saara auttoi ensin Jussin hevosen selkään ja asetti Jussin selkään ison eväskontin, pyssyn hänelle kainaloon ja ampumakalut kaulaan. Sitten kun Saara oli sitonut suuren vaatesäkin toisen hevosen selkään, kömpi hän itse ylös ja nyt oli lempipari valmis matkaan. Yö oli pimeä ja hiljainen, sillä iltayö kun vielä oli, nukkui koko kylän väki levollisessa iltaunessansa. Karkulaiset ratsastivat ensiksi hiljaa karjakujasta alas metsään ja karjapolkua myöten sittemmin niin kiireesti kun hevoset jaksoivat juosta. Kohta jälkeen puoliyön alkoi kuun valo, joka ohjasi karkulaisia. Paikkakunnan maisemat olivat Jussille laajalti tutut Venäjänkin puolella rajaa. Noin puolipäivän aikana saapui Jussi ensimmäiseen asuttuun paikkaan Venäjän puolella; Saara ei ollut myötä.

Jussi kertoi nyt kuten hänen kansalaisensa Suomessa olivat vainonneet häntä syyttömästi, olivat hakanneet säären poikki ja jättäneet hänen metsään kuolemaan, vaan "pyhä Mikaili" oli parantanut hänen, antanut hänelle hevosen ja nostanut hänen hevosen selkään, joten pääsi pakoon "ihmisten ilmoin" ja aikoi nyt matkustaa Venäjän sotapäällikön puheille — pyysi siis apua ja suojelusta. — "Kaikki obrokat (pyhäin kuvat) polttavat ruotsit" j.n.e. kertoi Jussi.

Jussin yksinkertaiset ja taikauskoiset kuuliat surkuttelivat häntä ja lupasivat hälle kaikenlaista apua mitä hän tarvitsi.

Niin Jussi vaelsi kylästä kylään, kunnes hän saapui kylään, jossa päällikkö asui. Talosta, jossa hän oli yötä, saatettiin Jussi "päällikön" luo, eräs epämaineinen sotakarkuri nimeltä Ivan Snorikoff. Snorikoff oli jo entisistä ryöväysretkistänsä tuttu ja suomalaisten kauhu. Hän oli sotakarkuri, sen tiesivät asianomaiset järjestetyissäkin Venäjän sotajoukoissa, mutta kun hän oli urhoollinen ryöväri ja siten voi häiritä rauhaa ja tehdä kaikenlaista pahaa Suomen, eli silloin kutsutun Ruotsin rajoilla, niin hänen karkulaisuuttansa omassa maassa ei pidetty virheenä. Hän ryöväsi ja poltti omaisuutta, vei ihmisiä Suomesta vankina ja möi niitä orjuuteen, joista jaloretkistänsä hän usein pyysi ja sai omalta hallitukseltansa palkinnoita, kiusasi vanhoja kaikella lailla j.n.e. Hän asuskeli erämaitten suurimmissa kylissä Arkhangelin läänissä. Asukkaita hän piti yleisessä orjuudessa ja pelossa, selittäin olevansa laillinen sotapäällikkö (voivotta). Ehkei nämä herrat ymmärtäneet toistensa kieltä, sai päällikkö ("voivotta") kuitenkin selvän, millä asialla Jussi oli. Vähän ajan perästä tuli talon isäntä, jossa Jussi oli ollut viimeistä yötä, "voivotan" luo ja valitti häneltä varastetun sata ruplaa rahoja ja syytti Jussia varkaudesta. "Voivotta" katsoi vihaisesti Jussia silmiin. Jussi otti rahat lakkaristansa, jakoi ne kahteen osaan ja antoi "voivotalle" toisen puolen. Isäntä oli jo hyvillä mielin ja ojensi kätensä ottamaan rahoja, vaan "voivotta" pisti rahat lakkariinsa. Rahain siaan sai isäntä kunnon selkäsaunan käskyllä mennä kotiinsa. Kiitellen ja kumarrellen lähti isäntä ja siihen päättyi se asia.

* * * * *

Seuraavana aamuna Jussin karkaamisen jälkeen herasi Olli vasta liki puolta päivää. Hän tunsi päänsä raskaaksi ja ihmetteli kuinka hän oli nukkunut niin kauvan. Hän puki päällensä hiljaisuudessa, hän ei tahtonut antaa Jussin kuulla että hän nyt vasta oli liikkeellä, hän kuunteli, ei hiiskaustakaan kuulunnut Jussin huoneesta. "Eihän vaan ole kuollut, kun hän eilen illalla oli niin kipiä", arveli Olli itseksensä, otti avaimen, avasi oven ja astui sisälle.

Oi kauhistua! Jussin vuode oli tyhjä. Olli kurkisti sängyn alle, tempasi vaatteet sängystä, heitteli ne lattialle, hyppeli kun mielipuoli ympäri huonetta, tirkisteli katon ja seinän rakoihin — ei, ei näy mitään. Vihdoin kurkisteli hän uunin päälle ja lopuksi uunin solaan. Täällä näki hän avonaisen suuren reijän seinän alitse ulos. Nyt selveni asia: "Vanki on päässyt karkuun!" huusi Olli tuskan ja epätoivon uhrina. Hän juoksi ulos huutaen: "Vanki, Jussi on karannut!" Talon väki kuuli huudon, tietämättä mikä hätä oli; Ristokin riensi paikalle ja kohta koko kylän väki. Jäljistä nähtiin, että kaksi hevosta oli ollut liikkessä ja molempain jäljet menivät karjakujaa metsään päin. Olli huusi: "Tuokaa minulle pyssy, minä lähden ajamaan rosvoja takaa". Eräs kylän nuori mies, "hyvä pyssymies", tahtoi heti seurata Ollia, vaan sanoi: "Otamme hevoset ja ratsastamme, niin joudumme pikemmin".

Olli ei ensiksi tahtonut kuulla hevosista, hän luuli juoksevansa yhtä kiireesti. Vihdoin myöntyi Ollikin ottamaan hevoset, jotka heti saatiin paikalle. Pojat lähtivät ratsastamaan pyssyt selässä villivauhtia, pitäen tarkoin silmällä karkulaisten jäljet. He pysyivätkin pitkän matkaa jäljillä, kunnes tuli laajanlainen sileä kallio, jonka yli polku meni. Kun he taas tulivat polulle kallion toisella puolella, katosivat karkulaisten jäljet. He päättivät ratsastaa suuren ympyrän kallion ympäri, toivoen siten taas löytävänsä jäljet. He löysivätkin, mutta ainoastaan yhden hevosen jäljet. Olli luuli, että Saara ehkä ei tahtonut seurata Jussia ja poikkesi ehkä toiselle suunnalle, vaikkeivät he havainneet jälkiä; nämä jäljet veivät nähtävästi Venäjän rajaa kohden ja "varma on, että sinne Jussi rientää, siis ovat nämä Jussin hevosen jäljet, eteenpäin siis! ehkä tapaamme konnan". He matkustivat niin kiiruusti kun voivat, mutta ilta tuli ja sen kanssa pimeä, jonka tähden he pysähtyivät odottamaan aamun valoa. He olivat nyt likellä Venäjän rajaa.

Samalla kun he tuumasivat asettumistansa kuulivat he ei kaukana hakkuun ja sen perästä rytinän, kummoinen tulee suuren puun kaatuessa. "Ahaa, siellä Jussi laittaa nuotiota", kuiskasi Olli. "Nyt ei konna pääse, jää sinä tähän hevosten kanssa, minä hiivin nuotion tekiää katsomaan, sillä muu kun nuotiontekiä se ei ole ja luultavasti Jussi, jos kuulet ampumisen, niin riennä paikalle, mutta sido hevoset kiinni, etteivät ne pääse karkuun".

Olli hiipi nyt hiljaa ääntä kohti ja kohta näki hän miehen valkian valossa askaroivan nuotion teossa. Mutta ennenkuin hän sai selville kuka tuo nuotion tekiä oli, alkoi koira vihaisesti haukkumaan sille suunnalle, jolla Olli kurkisteli. Nuotion tekiä tempasi heti pyssyn ja varustausi ampuma-asemaan. Olli seisoi nyt senlaisessa asemassa, että hän olisi voinut ampua nuotion laittajaa vatsaan, vaan kun hän ei nähnyt sen kasvoja eikä jalkoja, kasvot peittivät risulehvät ja sääriä ei myös näkynyt, kun nuotion laittaja oli paneunut polvillensa siinä mielessä, että hänen siinä asemassa oli vakavampi ampua, jos tarve tulisi, sillä hän luuli, että joku metsän eläin, ehkä karhu, liikkui lähellä kun koira niin innokkaasti haukkui — ei Olli uskaltanut ampua, ehkä hän oli melkein varma, että hänellä oli Jussi edessä. Vihdoin nousi nuotiontekiä seisoalle, niin, että Olli näki molemmat sääret, huokasi pitkään, sanoen: "Ei olekaan Jussi". Viimein, kun asema tällä tavoin ei parannut, huusi Olli:

"Oletko rehellinen ihminen, niin pane pois pyssy, muuten saat lyijynapin otsaasi, minua et osaa ampua pimiään".

"Olli! sitäkö tuhatta sinä ryömit täällä syvässä erämaassa, tule lämmittelemään!", huusi nuotion rakentaja. Nuotion laittaja oli yksi Tuovilan kylän mies, Kerolan Paavo, joka viikkokausia oli ollut pyyntiretkellä.

Olli oli sekä tyytyväinen että tyytymätön tähän kohtaukseen.

Olli huusi matkakumppaniansa, käskien taluttaa hevoset nuotiolle. Sitten kun Ollin matkakumppani oli saapunut paikalle, sanoi Olli: "Hyvä paikka muuten, vaan ei ole ruokaa hevosille".

"Kävelkää tuota noin" — osottain kädellänsä — "kymmenkunta syltää, niin tapaatte polun, kävelkää sitten polkua oikealle, noin 50 syltää, niin tapaatte heinäsuovan. Ottakaa siitä heiniä niin paljon, kun jaksatte kantaa, niin siinä on kyllin yöksi hevosille, minä rupean laittamaan iltasta", sanoi Paavo.

Heinät noudettiin ja iltanen laitettiin, joka Ollille ja hänen kumppanillensa oli sen parempaan tarpeeseen, kun he kiireessä lähdössänsä olivat unhottaneet ottaa eväitä.

Iltaista syödessä lausui vihdoin Paavo kysyen:

"Millä retkellä te olette ratsastain täällä erämaassa".

Olli kertoi nyt lyhykäisesti mitä oli tapahtunut.

"Se varmaan oli siis Jussi, jonka tänä aamuna näin ratsastavan Vähämäen aholla rajan yli. Kävellessäni erään ison ahon laitaa, alkoi koirani haukkumaan aholle päin ja samassa havaitsin ratsastajan, jota en, matkan pituuden suhteen, voinut tuntea. Sen vaan näin, että ratsastajalla oli suuri kontti seljässä ja näytti olevan hyvin kiireessä, erittäinkin kun kuuli koiran haukunnan, hosui hän hevostansa täyteen laukkaan", kertoi Paavo.

"Se roisto kerkesi ainakin käsistämme", huusi Olli tuskallisena. "Lähdemme kaikin ajamaan perästä, niin pian kun kuunvalo alkaa", jatkoi Olli.

"Se on aivan turhaa, konnalla on enemmän kun puolen vuorokauden ennakko, se on mahdoton tavata häntä, ja jospa hänen tapaisimmekin jossain venäläiskylässä, niin mitä me kolmen voisimme? Menettäisimme vaan itsemme, se olisi voittomme", lausui Paavo.

Samaa ajatusta kannatti Ollin matkakumppalikin.

"Minä lähden yksin!" huusi Olli kiukuissansa. Hänellä soivat lakkaamatta korvissa majurin sanat: "Omalla hengelläsi saat vastata jos päästät vangin karkuun!"

"Omasta hengestäni pidän vähän vaaria, sen olen menettänyt varomattomuudessani, että hylky pääsi vielä vihollisen oppaaksi ja voipi matkaan saattaa arvaamattomia tuhotöitä, se harmittaa minua enemmänkin", vaikeroi Olli.

Vihdoin saivat kumppanit Ollinkin tyytymään palaukseen.

"Kuinka minä kehtaan näyttää silmiäni Ristolle?" vaikeroi Olli edelleen.

Yö kului, toiset kumppanit nukkuivat nuotiolla, vaan Olli ei saanut silmää umpeen, huolissansa kun hän oli.

Paavo, joka oli ampunut paljo lintuja ja muuta metsän riistaa, joita hän juontain oli kantanut kanssansa, päätti myös seurata kumppaneita palausmatkalla kylään. Paavon suuri taakka jaettiin hevosten selkään ja miehet kävelivät, sillä nyt ei enää ollut niin kiirettä kun tulomatkalla. Sentähden viipyivätkin he palausmatkalla enämpi kun kaksi vuorokautta. Ensimmäisen yön viettivät he erään puron vierellä, jossa nyhtämällä saivat ruokaa hevosille. Toisen päivän illalla lähestyivät he kallioa, jolla menomatkallansa olivat eksyneet karkureitten jäljiltä. Yhtäkkiä kuulivat matkustajat likellä metsässä hevosen hirnuvan. Paavo juoksi hirnua kohti ja vähän matkan päästä löysikin hän hevosen iso säkki seljässä, sidottuna marhaminnalla puuhun, sekä vaimoihmisen makaavan hevosen vierellä. Hevosen, joka hyvillä mielin hörhötti Paavolle, tunsi hän omaksensa. Hän luuli ensiksi ihmisen nukkuvan, jonka tähden hän rykäsi, muka herättääksensä nukkunutta, vaan kun vaimo ei herännyt eikä liikahtanut, käveli hän likemmäksi, näki verta vaimon vierellä ja huusi matkakumppaneitansa, jotka olivat seisahtuneet vähän matkan päähän odottamaan Paavoa. Kumppanit saapuivat pian paikalle ja nyt tuli selville että vaimo makasi kuollunna verissänsä, iso puukko vieressä. Jokainen tunsi myös, että kuollut oli "Mieron-Saara".

Nyt ei ollut epäilemistäkään, että Jussi oli murhannut Saaran.

Paavo sai nyt oman hevosensa. Ruumis nostettiin ja sidottiin yhden hevosen selkään ja miehet, kukin taluttain hevostansa, lähtivät taas matkaan. Kun he nyt pian tapasivat karjatien, marssivat he yötä myöten ja saapuivat vihdoin aamulla kylään.

Kylässä oli Ollin lähdön jälkeen ollut suuri hälinä, yhdeltä oli kadonnut yhtä, toiselta toista, mistä oli kadonnut pyssy, mistä kirves, mistä ruokia, mistä vaatteita j.n.e. Iso-Tuovilasta oli kadonnut hevonen, Riston "nimikko". Kerolasta oli myös kadonnut hevonen, joka nyt Paavon muassa saatiin takasin. Kun viimemainitun hevosen selkään sidottu säkki avattiin, löydettiin siitä kadonneet vaatteet melkein kaikki, (yhden osan oli Jussi pukenut päällensä). Saaran povesta löydettiin rahakukkaro, sisältävä 200 riksiä, jonka Paavo tunsi omaksensa.

Olli käveli vihdoin allapäin, norpolla nokin Tuovilaan, jossa hän kohtasi Riston kartanolla.

Risto huusi: "Terve tulemaan, Olli ystäväni!"

"Älä kutsu minua ystäväksesi, sitä en ansaitse, kun olin niin tyhmä, että päästin suurimman pahantekiän karkuun!"

"Kävelemme nyt sisälle, Olli, Anna odottaa meitä murkinalle", lausui Risto lohdutellen.

Anna tervehti Ollia ystävällisesti ja kehoitti kaikkia, vanhuksetkin olivat läsnä, istumaan ruualle.

Olli valitti taas ja lausui: "En minä ole kelvollinen istumaan pöytään kunniallisten ihmisten kanssa, kuolemaan tuomittu raukka! Voi hyvänen aika kun päästin roiston karkuun", vaikeroi Olli vesissä silmin.

"Älä nyt tuota murehti, et suinkaan sitä tahallasi tehnyt, sen jokainen tietää", lohdutti Anna.

"Aivan niin, Annaseni", säesti Risto.

"Kirjoita heti, Risto, majurille, että hän määrää kuolemani tavan", pyysi Olli.

"Ole nyt huoletta, Olli, koko asiasta", lohdutteli Risto.

"No mutta millä minä pidän yllä viheliäistä elämääni? Palvelukseni olen menettänyt ja kerjäämään en rupea!"

"Palveluksesi menetit sen vuoksi, kun pidit tulla sotapalvelukseen, jossa vielä olet", sanoi Risto.

"Kaunis sotapalvelia, päästää vangitun petturin karkuun; sitä paitsi ei minulla nyt enään ole mitään tekemistä, sota tällä kertaa on loppunut, kuolema siis ainoa minun osalleni", vastasi Olli yhä katkeralla mielellä.

"On kait tässä talossa työtä ja ruokaa Ollille. Ole huoletta siitä asiasta", lausui isäntä. "Mitä taas vangin karkaamiseen tulee", jatkoi hän, "niin on se oikeastaan minun syyni. Asia on tällainen: seinän alla, josta vanki on karannut, oli ennen vanhaan nauriskuoppa, johon oli käytävä eli reikä uunin solasta. Kuoppa tukittiin jo minun nuoruuteni aikana, ja tukkiminen tapahtui ehkä huolettomasti. 'Mieron-Saara' oli niinä aikoina ruotityttönä tässä talossa ja ehkä hän, joka jo lapsuudestansa oli varas ja pitkin matkaa kaikenlaisen pahantekiä, oli keksinyt tämän seikan. Minun olisi pitänyt ilmoittaa tästä, vaan olin unhottanut koko asian. Siis pääasiallisesti on tapaus minun syyni",

"Ei ole kenenkään muun kun minun syyni, minun olisi pitänyt tarkemmin ottaa selvä kaikista kohdista", väitti Olli.

"Ole nyt levollinen Olli, teemme työtä yhdessä ja kun talvi tulee, lähdemme jäniksen pyyntöön, muistatko 'lisäsanat'", lausui Risto irvistellen.

Olli vastasi naurahtain: "Poikatemput eivät enään auta, nyt ovat miehen tosiasiat käsillä".

* * * * *

Olli oli nyt vihdoinkin viihtynyt jotenkin, vaikka hän yleisesti oli levoton, peljäten uutta vihollisen ryntäystä, sen enemmän kun hän oli varma siitä, että Jussi oli joutunut vihollisten joukkoon, kehoittamaan vihollista kostoretkelle. Tästä pelvostansa puhui hän useasti Riston kanssa. Risto levitti käskyjä kyliin, kehoittaen kaikkia olemaan varuillaan ja ensi käskyllä valmiit vihollista vastaan, jos niin tapahtuisi, että se alkaisi liikkua. Samalla oli Risto järjestänyt niin, että tärkein tavara pikimiten voitiin pelastaa. Talon jyvä- ja muut ruokatavarat sekä paremmat vaatteet varustettiin säkkeihin, jotka viipymättä voitiin nostaa muutamanlaisin rekiin, joita kutsuttiin "renttuut", sopivat käytettäväksi sekä kesällä että talvella, ja niin hevosvoimin voitiin saada säilyyn, tavallisesti suureen Korpelankylään, jonne vihollinen ei koskaan uskaltanut, sillä kylä oli varustettu hyvillä sota-aseilla ja sitä paitsi läheisyydessä muita isompia kyliä. Korpelankylään oli noin kolmen penikulman matka.

Olli oli, kuten mainittiin, levoton. Hän ihmetteli enimmästi sitä kuinka hän nukkui niin kauvan sinä aamuna kun vanki pääsi karkuun. Hän meni vielä tarkastamaan huoneita, joihin hälyssä ei kukaan ollut kajonnut, vaan olivat huoneet samassa tilassa kuin vangin karatessa. Tuskissansa nakkeli hän vuoteensa vaatteita ja löysi päänalustansa alta pullon, jota hän tarkoin katseli. Samallainen, ainakin saman kokoinen pullo oli hänen pöydällänsä, mutta sen, joka oli hänellä kädessä, tunsi hän omaksensa sen vähän vihertävästä väristä, jota vastoin pöydällä oleva oli aivan musta. Kaikesta kun hän muisti, mitä karkausiltana tapahtui, ymmärsi hän nyt, että Saara oli vaihettanut pullot ja hän ottanut Jussin unijuomaa, josta hänen pitkä nukkumisensa. Olli pisti Jussin puolitäyden pullon taskuunsa sanoen itsellensä: "Panempa tallelle tuon, kenties joskus tarvitaan". — Kenellekään ei hän puhunut koko asiasta.

Eräänä päivänä pyysi Olli Tuovilan isäntää takaukseen niin hän (Olli) ostaisi oman hevosen. Samalla pyysi Olli, että isäntä antaisi hänelle vapautta töitten vaalissa, sillä, sanoi Olli, hänellä oli omituisia toimia, joista ehkä oli jotakin hyvää talollekin. Isäntä sanoi: "Talossa on hevosia, käytä joku niistä kun tahdot ja töiksesi saat myös valita mitä tahdot."

Olli kiitteli isäntää hyväntahtoisuudesta, mutta oman hevosen, jonka hän saisi ostaa jostakin talosta, tahtoi hän saada ja uudisti pyyntönsä isännän takauksesta; velkansa hän kyllä maksaa, vakuutti Olli.

Isäntä meni takaukseen ja Olli sai siis oman hevosen. Syksy tuli; oltiin jo Lokakuussa. Öillä oli kovat pakkaset, maa kylmettyi kovaksi, järvet jäätyivät, luntakin satoi sen verran, että oli jommoinenkin rekikeli.

Eräänä aamuna istui Olli uuden hevosensa selkään, pyssy kainalossa ja eväskontti seljässä, selittämättä kellekään minne hän oli aikeessa matkustaa. Ristolle sanoi hän toki: "Älkää olko levottomana minusta, jos sattuisin viipymään retkelläni!" Tällä matkallansa viipyi Olli kolme vuorokautta.

Aamulla neljäntenä päivänä saapui Olli Tuovilaan takasin matkaltansa. Hän hyppäsi alas hevosen seljästä, joka kaatui heti kuolleena kartanolle, huutain hengästyneenä: "Vihollinen on tulossa suurella joukolla, hevosilla ja reillä, nähtävästi nyt kuten ennenkin ryöväysretkellä, parin päivän perästä voivat olla täällä". Kylässä syntyi suuri hämmästys. Risto kehoitti kaikkia ensiksi saattamaan omaisuuttansa suojaan ja sitten kaikki jotka kykenivät vastustamaan vihollista, aseitettuna rientämään apuun, jonka ohessa lähetettiin kapulakäskyjä ympäri paikkakuntaa. Kahdessa päivässä oli kylä tyhjä ja autio ja parikymmentä miestä ilmoittautuivat sotilaiksi Riston komennon alle.

Olli oli sillä aikaa pitänyt vihollisten lähestymistä tarkalla silmällä.

Risto sanoi Annalle: "Rakkaani, pakene nyt vanhempaisi kanssa Korpisen kylään, siellä olette vakaassa suojassa. Minua käskee velvollisuuteni mennä vihollista vastaan. Miten tämä kahakka päättyy, sen tietää ainoastaan Jumala, jonka isälliseen suojelukseen turvatkaamme, toivon kuitenkin vakaasti että ennemmin tai hiljemmin taas tapaamme toisiamme, siitä elä koskaan epäile, rakkaani!"

"En eroa sinusta, rakkaani, anna minun seurata sinua, käyköön sitten miten hyvänsä!" huusi Anna katkerasti itkien.

"Ei, rakas Annani, sitä en voi tehdä, se ei olisi viisaasti tehty, rukoilen sinua että teet kun olen sanonut, älä vaivu epätoivoon kultaseni!"

"Teen niinkuin tahdot, Ristoni", huokasi Anna yhä itkien.

Hellillä jäähyväisillä erosi nyt Anna ja hänen vanhempansa sekä talon muu väki Ristosta, joka nyt jäi vähäsen puollustusjoukkonsa kanssa taloon. Anna kuitenkaan ei poistunut Riston seurasta ennenkun Olli seuraavana aamuna ilmoitti, että viholliset olivat näkyvissä. Hellällä väkivallalla riisti nyt Risto itsensä Annan syleilyksistä, Olli kantoi Annan rekeen, joka odotti kartanolla, renki ajoi täyttä laukkaa pois kylästä ja niin eroitettiin kaksi yhteen kasvanutta sielua pitemmäksi ajaksi kun he ehkä voivat aavistaakkaan.

Riston väki oli nyt kasvanut neljäänkymmeneen mieheen, Olli vakuutti että vihollisen väki oli vähintäänkin kymmenen kertaa suurempi.

"Tässähän on vastustus aivan mahdoton", arvelivat Riston miehet.

"Vastustaa meidän kuitenkin pitää", väittivät Risto ja Olli. "Ettekö muista kuinka viime kahakassa ajoimme vihollisjoukon pakoon, vaikka sen väki silloin oli verraten suurempi kuin nyt", puhui Risto.

"Emme me pelkää, kun luulette voittavamme päätarkoituksemme niin komentakaa: 'rammoot' ja me astumme".

"Aivan niin, pojat, framåt siis!" komensi Risto.

Nyt lähti vähänen lauma urhoollisesti marssimaan vihollista vastaan ja yhteentörmäys tapahtui melkein samassa paikassa kun kevätkesällä. Hevoset ja reet olivat viholliset jättäneet noin neljänneksen matkan jälkeensä; ainoastaan yksi hevonen seurasi vihollisen väkeä, reessä istui mies, joka ei noussut ylös reestä, vaan ajoi erään läheisyydessä olevan metsäniemen taa. Olli oli havannut hevosen ja miehen ja sanoi lähimmäisille tovereillensa: "Mikähän tuo on, joka ei näytä aikovan ottaa osaa kahakkaan, pitäkää tekin häntä silmällä".

Ensimmäisessä törmäyksessä löylyttivät suomalaiset vihollisen etuväkeä aika lailla, niin, että vihollinen alkoi vähitellen peräytyä, järjestyksessä kumminkin.

Suomalaiset innostuneena ensimäisestä voitostansa painoivat yhä vihollista vastaan.

Vihdoin otti vihollisen "voivotta", joka ei ollut kukaan muu kun yllämainittu Iivana Snorikoff, miehuutta päällensä ja alkoi haukkumaan miehiänsä ja roiskien heitä korville pitkällä ruoskalla ketä vaan kerkesi. Hän huusi:

"Ettekö häpeä, krapusiat, kun juoksette sadottain pakoon muutamia nälkäisiä ja puolialastomia suhonskia, hävetkää, jänespässit, pöllöpää-musikat!"

Tämä voimallinen komento urhootti vihdoin vihollisen väkeä niin, että se rynnisti vastaan. Joukko vihollisia kaatui tosin paikalle, vaan kun hänen voimansa oli vertaamattoman suurempi kun suomalaisten ja kun sen lisäksi syntyi suuri häiriö, sai vihollinen Riston ympäröidyksi ja vangiksi. Vihollisen päällikkö kielsi väkensä hirmuisilla uhkauksilla haavoittamasta Ristoa, sillä hän toivoi saavansa suuren palkinnon Ristosta rauhan tultua. Kuitenkin vakuutti "voivotta", että jos suomalaiset näyttivät aikovansa pelastaa Ristoa oli hän heti kuoletettava; muuten saivat suomalaiset mennä mihin tahtoivat, selitti päällikkö.

Kun suomalaiset näkivät päällikkönsä vangitun ja pelastus ei ollut mahdollista, riensivät he pakoon mikä millekin suunnalle.

Risto sidottiin köysiin kun muu pahantekiä ja pantiin rekeen, johon myös itse vihollisen päällikkö istui, ja niin viidenkymmenen miehisen vartioväen kanssa lähdettiin ajamaan itäänpäin.

Risto heti vangittuansa havahti Ollin joukosta ja huusi: "Jos pääset hengissä, niin sano terveisiä Annalle ettei epäile!"

Sittenkun vangin viejäjoukko oli kerennyt näkymättömiin, marssi vihollisen jälelle jäänyt jalkaväki sille paikalle, mihin hevoset ja reet oli jätetyt. Täällä tuli vilkas keskustelu vihollisten välillä. Väki huusi: "mitä palkintoa me nyt saamme vaivaloisesta retkestämme? Iivana lupasi meille tavaraa montakymmentä hevoskuormaa ja kaikki rahat mitä voitamme. Nyt olemme voittaneet 'ruotsin' päällikön, mutta päällikkömme menee voiton kanssa karkuun, puhumatta meille sanaakaan, se on kauniisti tehty!"

"Se rosvo ja rosvojen rosvo, kunniaheitto karkulainen, petturi, lurjus, tuulenajo, suokuikka, sehän varastaa kaikki mitä muut työllä ja henkensä uhraamalla ansaitsevat. Sitä lurjusta ette näe kuuna päivänä, hän menee vangin kanssa johonkin tuntemattomaan paikkaan, vartiaväen peijaa se jotenkin erkanemaan eli karkaa heiltä vangin kanssa, pankaa risti Snorikoffin lupausten päälle. Minunkin peijasi hän tänne suurilla lupauksillansa. Mitä olemme saaneet? Ei pölähtävää!"

Puhujaa nimitettiin Sergej Patraskoij.

"Lähdemme ajaan voivottaa perässä, kun tapaamme hänen, niin otamme vangin pois", esitteli joku.

"Missä on meidän sääripuoli opas?" kysyi Patraskoij.

"Tuolla istuu reessä ahon toisella puolella", vastasi joku.

"Menkää joku käskemään häntä tänne", käski Patraskoij.

Yksi juoksi oppaan luo käskemään häntä.

"Sano niin, että menevät heti kylään, joka näkyy ja ryöstävät sen, se on rikas kylä, sieltä saavat paljo sekä rahaa että muuta tavaraa, mitään vastusta siellä ei tarvitse pelätä, erittäinkin kun Risto väkinensä nyt on kynsipuussa, mutta joutukaa etteivät kerkiä pelastaa tavaroitansa. — Minä ajan tästä tuota tietä kylään, joutukaa, riennä takasin!" lausui opas.

Käskyläinen juoksi takaisin ja selitti asian.

Heti lähtee joukko, jok'ainoa hevosineen ja rekineen, Patraskoij etupäässä, kylää kohti.

Olli oli piiloittaunut muutamien toveriensa kanssa erään kallionnokan taakse, jossa hän näki mitä tapahtui. Ehkei hän kuullut mitään "oppaan" ja käskyläisen kanssapuheesta, luuli hän toki edellisen viittauksesta ymmärtäneensä, että hän (opas) aikoi kylää kohden. Sentähden vetäytyi Olli tovereinensa kallion kautta kylään vievän tien vierellä satunnaisesti olevan halkopinon taakse. Nyt opaskin, joka luuli Riston kanssa vangitun kaikki suomalaiset kynnenkannattomaan eli mahdollisesti jonkun päässeen pakoon, käänsi hevosensa tielle ja alkoi hiljoillensa ajamaan kylää kohden. Kun hän kerkesi halkopinon kohdalle, hyppäsi Olli takaa reen kannolle ja puristi ajajan käsivarret lujasti sanoen: "Päivää Jussi, tuopa oli hauskaa, että vielä kerran tapasimme toisiamme, missä Saara on?"

Jussi hämmästyi niin, ettei hän tointunut huutamaan apuakaan, ennenkun Ollin toverit noin kymmenkunta miestä olivat paikalla, käärivät hevosen loimen Jussin pään ympäri, sitoivat loimen ynnä kädet, riisuivat Jussilta kaikki aseet ja käänsivät hevosen pois tieltä.

Olli komensi kaksi kumppaneistansa kanssansa istumaan rekeen, muitten käski hän odottamaan paikalla ja pitämään silmällä mitä kylässä tapahtui. Olli tarttui sitte ohjaksiin ja niin ajettiin, vanki ja Ollin toverit reessä kunnes seisahduttiin eräälle suolle muutaman männyn juurella. Jussin päänpeitto avattiin ja kädet sidottiin yhteen. Olli lausui: "Kas tässä on se paikka, johon sun kerran tuomitsin, ehkä muistat. Silloin tuomitsin sun kannettavaksi vihtapaarilla, mutta nyt olet, kiireen takia saanut kunnian oikein herroiksi ajaa hevosella. Tuossa seisoo, osottain mäntyä, kurjan elämäsi pää, siinä hautasi. Se maa, jonka petturi olet, on liiaksi pyhä sulle haudaksi. Vaivaispetäjässä riippukoon, siinä pohjatuuli kuivatkoon saastaisen raatosi — valmista itsesi kuolemaan, kerro toden mukaan vaan lyhyesti kuinka karkasit, minne Saara joutui ja mitä muuta karkuriretkelläsi olet toimittanut!"

Nyt kertoi Jussi että Saara oli hankkinut kaksi venäläistä, joitten avulla hän väkivallalla kannettiin ulos vankilasta, pakotettiin istumaan hevosen selkään ja niin edelleen vietiin venäläisjoukkoon, josta hän vihdoin nyt joutui vangiksi; Saaraa hän ei ollut nähnyt sen koommin kun hän vankilasta pois vietiin, eikä siis tiennyt mihin Saara oli joutunut. "Sentähden jos minua syytätte ja murhaatte minun, niin teette itsenne syylliseksi ilkimurhaan", päätti Jussi.

"Oletpa näemmä mestari kertomaan, Jussi, minä tietäisin kertoa paremmin, kun olisi aikaa, kysyn vaan jos tietäsit esimerkiksi kuka se oli joka ratsasti suuri kontti seljässä eräänä aamuna Vähämäen aholta rajan yli, ja jota ratsastajaa Kerolan Paavon koira kiirehti, ethän mahdollisesti tietäisi kuka se ratsastaja oli?" lausui Olli ivaillen.

Jussin kasvot muuttuivat palttinan vaaleoiksi kuultuansa Ollin kertomuksen. Hän vastasi nähtävästi hämmästyneenä:

"En ole nähnyt mitään ratsastajaa".

"Noo, oletko valmis Jussi?" kysyi Olli.

"Jos epäilet kertomustani, niin armoa, Olli!"

"Kansansa petturille ei ole armoa", vastasi Olli juhlallisesti.

"Mutta kun venäläiset saavat tietää mitä olette minulle tehneet — ja helposti kait ne sen saavat tietää — niin se maksaa Ristolle hengen", lausui Jussi pöyhkeästi uhaten, "päästäkää minut heti eli…"

"Jo tässä on tarpeeksi kieltä pieksetty, työhön toverit!" huusi Olli. Toverit pistivät köysi-silmukan Jussin kaulaan, nostivat hänen ylös reestä, kantoivat petäjän juurelle ja hirttivät hänen.

"Niin käyköön jokaiselle kansansa ja isänmaansa petturille, Jumala armahtakoon hänen viheleäistä sieluansa!" huusi Olli.

"Amen", sanoivat toverit kauhistuksella.

Toinen Ollin tovereista viivähti silmänräpäyksen hirtetyn luona, vaan kiire kun oli, ei Olli huomannut mitään.

"Nyt takaisin muitten toveriemme luo keskustelemaan mitä vielä voisimme tehdä. Pahin vihollisemme, oma kansalaisemme on voitettu, mutta monta vierasta vainoaa meitä yhä", sanoi Olli, ollen jo juoksussa takaisin.

Sill'aikaa kun kerrottu tapahtui, olivat muutamat tovereista salaisesti hiipineet kylän läheisyyteen saadaksensa selkoa mitä vihollinen teki kylässä. He näkivät kuinka muutamat kulkivat taloissa huoneista huoneihin, nähtävästi hakemassa rahaa ja tavaraa. Suurimman joukon vihollisia olivat tiedusteliat tavanneet rähisevän makuulla päihdyksissä Isotuovilan kartanolla ja kartanon ympäristöllä. Myöskin olivat tiedusteliat tavanneet samalla asialla kuin he muutamia kylän miehiä, jotka luonnollisesti eivät hekään uskaltaneet ryntää isoväkistä vihollista vastaan, mutta nyt kun koko vihollisjoukko oli päihdyksissä, olisi parikymmentä miestä tarpeeksi vihollisten hävittämiseen. Tiedusteliat suostuivat nyt keskenänsä, että ne jotka palaisivat Ollin luo, koettaisivat päästä salaa kylään ja kylän miehet myös kokouda samalla lailla niin paljon kuin mahdollista yhteen ja että Ollin joukko ampumalla antaa merkin hyökkäykseen.

Samalla kun Olli sai tämän kertomuksen, näki hän ison savun nousevan kylästä. Muutamat vihollisista, jotka olivat vähemmän päihdyksissä ja ahneimmat tavaran perään, olivat sopineet sytyttää yhtaikaa joka talon kartanon, suutuksissa kun eivät löytäneet kylässä paljon muuta kuin tyhjät seinät, silla kylänväki oli onnistunut joksikin tarkoin pelastaa omaisuutensa.

Nyt komensi Olli vähäisen joukkonsa hiivimään järjestyksessä kylää kohden. Ollin joukkoon oli sieltä ja täältä liittynyt kylänmiehiä, niin että hänen sotavoimansa kasvoivat 30 miehiseksi. Olli oli nyt järjestänyt joukkonsa Isotuovilan kartanon läheisyyteen, metsän ja ulkohuoneitten suojiin, (asuinhuonerakennus oli tulen vallassa) vihollisen päihtyneen väen suurin joukko makasi, piehtaroi, örisi ja "pajatti" kartanolla ja kartanon läheiseltä pellolla, muutamia hoiperoi kartanon ympärillä ja ulos palavista huoneista j.n.e.

Kun Olli oli saanut väkensä otolliseen järjestykseen kuului merkkipaukaus ja silmänräpäyksessä hyökkäsivät suomalaiset ja nukuttivat ijäksi monta sataa vihollista. Vähemmän päihtyneet lähtivät hoipertelemaan pakoon, vaan suomalaiset pitivät tarkoin silmillä, ettei yhtään tiettävästi päässyt pakoon.

Tähän päättyi se vihollisretki: "Tuovilan tuho".

Vihollisten päihtymys oli tapahtunut siitä syystä, että kyläläiset kiireissänsä olivat jättäneet eli unhoittaneet viinavarastonsa, jotka viholliset löysivät. Niinä aikoina keitettiin viinaa joka talossa niinpaljon kun tahdottiin erittäinkin sydänmaan kylissä. Muuta tavaraa viholliset eivät saaneetkaan; kylän vaan polttivat, — joukko päihtyneitä vihollisiakin löydettiin palaneina huoneitten sisältä — näitten joukossa vihollisten päällikkö Patraskoij. Eräässä talossa oli muuan vanha renki mennyt hakemaan jotakin, mutta joutui vihollisten käsiin. Ensiksi piinattiin miestä ilmoittamaan talon rahat siten, että hän naulattiin kämmenistä seinään ja kun tämäkään julmuus ei auttanut, sytytettiin huone palamaan, joten miesrukka poltettiin elävältä. Tällainen vihollisen käytös oli niinä aikoina tavallista, niin että milloin vihollinen vaan saapui suuremmalla joukolla, riensivät ihmiset kaukaisiin metsiin y.m. pakoon, jättäin kaiken muun omaisuutensa vihollisen saaliiksi. Rahat säilytettiin maankuopissa, raunioissa j.n.e. Kylien ja talojen täytyi säännöllisesti pitää vahteja kallioilla, vaaroilla, rajamailla ja sytyttämällä varoitustulia ja siten ilmoittaa vihollisten likenemisestä. Viholliset taas puoleltansa keksivät uusia teitä, joten välin tapahtui, että vihollinen ryntäsi päälle äkkiarvaamatta. Silloin oli raja-asukkaiden henki ja omaisuus vaarassa joka hetki. Niinä aikoina kysyttiin Suomen kansan henkivoimain kestäväisyyttä, erittäinkin rajamailla Venäjää vastaan. Rauhattomuus ulkonaisilta vihollisilta, nälkä ja hirmuiset taudit, laittomuus yhteiselämässä, väkevämmän oikeus siis vallassa, — siihen hengellinen pimeys, taikauskoisuus y.m. — kas siinä lauma vihollisia, joitten voima yksitellenkään, saati sitte laumottain, ei ollut helppo kukistaa. Vuosisatoja onkin senlainen kukistustyö kestänyt, mutta vasta osa vihollisten etuväen voimia on voitettu; ryhmiä jälkijoukoista on vielä voittamatta. Edelleen tarvitaan voimia — uusia voimia!

Kansa, joka on kestänyt senlaisia uhria, kansa jonka henkivoimain sitkeys on säilyttänyt nimensä yli aikojen jolloin:

"Vaimot, lapset ryöstettiin, Isät, äidit murhattiin — Ja talot konnut poltettiin".

Senlainen kansa — sanomme me — ei saa antautua orjan toimettomuuteen, ei saa epäillä tulevaisuudestansa, kuinka pimeältä ja myrskyiseltä se näyttäköönkin!

* * * * *

Kahakka päättyi hiljan illalla. Kun nyt ei enää kuulunut hiiskaustakaan vihollisen puolelta, laittausi Olli miehinensä levolle erääsen heinälatoon, joka oli jäänyt palamatta. Miesten taikauskoisuus peljätti heitä asettumaan yöksi niin likelle kuolleita vihollisia, vaan Ollin vakuutukset, etteivät kuolleet voineet tehdä mitään pahaa, tyydyttivät eli olivat tyytyvinänsä vihdoin miehet asettumaan, vaikkeivät uskaltaneet antautua unen valtaan, vaan jaarittelivat kaikenlaisia kummitusjuttuja. Olli kenties vaan näyttääksensä miehille kuolleita pelkäämättömyyttänsä, pistäytyi ulos ladosta ja käveli kentälle kuolleitten keskelle. Hän luuli kuulevansa heikon uikutuksen kuolleitten rivistä, joka uikutus karsi niin häntä, että oli vähällä lähteä pötkimään pakoon ja olisi ehkä sen tehnytkin, vaan ei kehdannut, kun hän näki yhden miehistänsä seisovan ladon ovella. Olli rohkasi siis luontoansa ja käveli uikutusta kohden päättäen lopettaa uikuttajan tuskat yhdellä keihään pistolla, jos uikuttaja todellakin oli elävä ihminen eikä kummitus. Mutta ääni kuului vaan valittelevan ja väliin vallitsi haudan hiljaisuus. Hän käveli kuitenkin, vaikka ei pelvotta, sille suunnalle, mistä hän luuli kuulleensa äänen. Vihdoin luuli hän näkevänsä palasen matkan päässä liikunnan kuolleitten rivissä; hän seisahtui hämmästyksissänsä. Iltakuu alkoi nyt valaisemaan ja Olli näki, että ihmisen muotoinen esine väliin juoksi ja väliin kumartui maahan, näyttäen kun hän olisi etsinyt jotakin. Olli tunsi itsensä niinkun hän olisi sidottu maahan. Hän tahtoi huutaa, vaan ei saanut ääntä ulos kurkustansa, hän seisoi liikkumatta yhdessä paikassa. Vihdoin lähestyi se liikkuva esine, ja näytti huomaavan Ollin ja aikovan juosta pakoon. Nyt vasta pääsi Ollin huulilta ääni: "Oletko ihminen vai kummitus?" "Olli!" vastasi itkuinen ääni. Olli juoksi nyt pelkäämättä kun kuuli nimensä, liki vaikeroivaa ja tirkisteli häntä tutaksensa vaan ei rohjennut käydä kovin liki tuntematonta.

"Olli! missä on Risto?"

"Herra Jesus — Anna! ja miesvaatteissa", huusi Olli surkealla äänellä.

Samalla juoksevat miehet ladosta huutain: "Olli, Olli! kummituksia on ladossa, ne huutavat ja mölisevät, että sehän elävä on, — lähdemme pois tästä paikasta!" huusivat miehet kauhistuksissansa. Olli koetti vakuuttaa miehiä, että olivat mahdollisesti kuulleet hänen ja Annan äänen ja luulleet kuulleensa kummituksia. "Ei he kuulivat ladossa heinäin sisältä mölinän", väittivät miehet. Anna oli kysynyt jo kymmeniä kertoja: "Missä on Risto?" saamatta vastausta, sillä Olli oli olevinansa niin viivytetty miehiltä, ettei hän muka kerjennyt vastata Annan kysymyksiin, eikä miehetkään, jotka kyllä kuulivat kysymykset, tahtoneet vastata, kun tiesivät kuinka kipeä tämä kysymys oli. Anna ihmetteli itseksensä kuinka Olli oli tullut niin välinpitämättömäksi hänestä ja Ristosta, ettei hän heti vastannut ja poistanut Annan levottomuutta. Olli toivoi, että hän olisi viisi syltä maan alla, ettei hän kuulisi ja olisi pakotettu vastaamaan Annan kysymyksiin. Taas kysyi Anna:

"Olli, kuule! — missä Risto on?"

"Risto ei nyt ole täällä, hän on toisella suunnalla, kyllä hän tulee!"

"Tuleeko Risto huomenna?" kysyi taas Anna.

"Ei taida kerjetä vielä huomenna, mutta kyllä se tulee, älä epäile Anna!"

"Onko Risto ollut tuossa tappelussa, kun noin paljon vihollisia on kaatunut — oi hirmuista!" huusi Anna.

"Ei Risto ole ollut tässä tappelussa", vastasi Olli.

"Vihollisetko ovat polttaneet kartanon?"

"Viholliset polttivat, mutta saivatkin ansaitun palkkansa, siinä makaavat nyt kaikki kuoliana", vastasi Olli.

"Voi kauhioita ihmisiä! — mitähän Risto, isä ja äiti sanovat kun saavat tietää tämän hävityksen. Mistä saamme senlaisen kodin nyt? — Mutta kyllä Risto laittaa kun hän tulee — isällä kyllä on rahaa, että saamme uuden kartanon — sen teemme vielä paremman kun entinen oli — kun vaan Risto nyt tulisi heti. Hyvä oli toki, että isä sai rahansa pelastetuksi — kun vaan Risto tulee, niin on tässäkin onnettomuudessa kaikki hyvin! Vanhempani varmaan ovat jo Korpisilla, olisit nähnyt mitä kyytiä hevoset juoksivat raskaine kuorminensa missä vaan oli tasaista maata — järvissäkin on jo vahva jää ja suot kantavat hyvin. Näätämäestä palausin minä takasin kun olin niin levoton teistä — koskahan Risto tulee, odotammeko häntä ennenkun lähdemme täältä?" lirisi Anna, arvaamatta Ollin hirmuisia tuskia. "Emme jää tänne odottamaan Ristoa, kyllä hän tulee jälistä kun joutuu. Lähdemme nyt ensin etsimään miesten kummituksia ladossa". Miehet selittivät etteivät he tahdo mennä sisälle latoon, vaan kyllä pitävät vahtia ulkopuolella. Olli käveli nyt etupäässä ja muut miehet perässä. Annakin oli liittynyt joukkoon, sillä hän nyt kammoi yksinäisyyttä enemmän kuin äsken, jolloin luuli kenenkään näkemättä olevansa kuolleitten joukossa etsimässä rakastettuansa, kuten "Torpan tyttö". Olli seisattui ladon ovelle kuuntelemaan ja kuulikin heikkoja valituksia sekä Ollille ymmärtämättömiä sanoja: "'pomilujtesj!' ja 'Warmhertigkeit!' — ('Armoa') ei se ole mikään kummitus, vaan joku haavoitettu vihollinen, joka ennen meitä on vetäytynyt latoon ja kätkeynyt heiniin", sanoi Olli tovereillensa.

"Antaa katalalle keihäänpiston, niin pääsee vaivoistaan", sanoi joku miehistä!

"Hyi, Kallon Matti, kuinka julma sinä olet! — sitä ei saa tehdä!" huusi Anna.

"Annalla on oikeen, se olisi tunnottomasti murhata kuoleva sairas, joka ei voi puolustaa itseänsä", sanoi Olli.

Olli meni nyt ääntä kohti latoon, kaivoi sairaan ylös heinistä, otti hänen varovasti syliinsä ja kantoi ladon ovelle. Sairas vapisi sekä pelosta, että kylmästä, sillä yö oli kylmä, kertoen rukoussanojan ja joita kukaan ei ymmärtänyt. Anna kuitenkin luuli sanasta "Warmhertigkeit" ymmärtävänsä, että sairas pyysi armeliaisuutta.

"Mutta mitä me tälle teemme, hällä varmaan on paha haava, koska hän on niin verenhyyteessä — haava olisi korjattava ja sidottava, vaan kuinka me voimme sen tehdä ja mihinkä me sitte panemme sairaan kun kaikki lämpimät huoneet ovat poltetut?" lausui Olli.

Sairas, joka näytti enemmän nuorukaiselta kun mieheltä, koetti viitaten näyttää vasenta puolta ruumistansa kipeäksi ja viittaili käsivartensa ympäri näyttäen, että olisi käärittävä.

Anna lähestyi nyt sairasta ja koetti niillä muutamilla sanoilla, joita hän saattoi saksan kieltä vakuuttaa sairaalle, että hän nyt oli ystäväin eikä vihollisten keskellä. Sairas vihdoin ymmärsikin asemansa ja suuteli Annaa ja Ollia lämpimästi.

"Mitä me nyt teemme sairaalle?" kysäsi Olli.

"Minulla on hevonen ja reki tuolla kujansuussa, menkää joku noutamaan se tänne!" komensi Anna. Matti, joka oli ensin lukenut sairaalle julman tuomion, juoksi täyttä laukkaa noutamaan hevosta eikä viipynytkään monta minuuttia ennenkuin hevonen oli paikalle.

"Vai oli Annalla hevonen, sitä en tiennytkään, kyllä nyt ehkä tulemme jotenkin toimeen", lausui Olli.

Anna koetti saada selville, jos sairas kärsisi matkustaa reessä ensimmäiseen taloon, jonne oli noin peninkulman matka, siellä koetettaisiin laittaa hänen haavojansa. Sairas viittasi lähtöä matkalle, näytti kärsivänsä tuskia, mutta koki olla vaiti ja kärsivällinen. Sairas vuoteutettiin heinäin ja vaatteiden kanssa rekeen. Ensimmäisessä talossa kannettiin sairas lämpimään tupaan. Läpi vasemman käsivarren hauvislihan kautta oli keihään reikä, josta vielä juoksi verta, kylkeenkin oli keihäs tehnyt haavan, joka kuitenkaan ei ollut syvä.

Anna puhdisti ja sitoi haavat parhaan ymmärryksensä jälkeen, Anna oli taloon tultuansa saanut tilan muuttaa pois miehen vaatteet ja pukeutua omiinsa. Sairaan naama sujui pitkäksi kun hän näki tapahtuneen puvussa muutoksen. Muutaman tiiman levättyä lähdettiin taas matkalle ja hyvin hiljan illalla jouduttiin taloon, jossa Annan vanhemmat olivat saaneet väliaikaisen kotinsa.

Se oli samalla kertaa surkiaa ja ylentävää nähdä näitä vanhuksia, kun Anna kertoi, että vihollinen oli polttanut kartanon. Tyynen itkun perästä sanoi emäntä: "se oli niin kaikkivaltiaan tahto".

"Niin rakkaani — Jumala varjelkoon isänmaata!" vastasi isäntä. Heillä oli nyt ainoastaan pienonen tupa, jossa asuivat yhdessä palkkaväen kanssa. Monessa sen aikasissa taloissa ei ollut muuta kun yksi tupa; tämä talo oli yksi niistä harvoista jossa oli kaksi tupaa ja yksi pienonen kammari porstuvan perässä. Tuvat olivat n.k. savupirttejä; koko perällä oli "uloslämpiäviä" asuinhuoneita, ainoastaan Isotuovilassa, joka nyt oli poltettu poroksi — talo oli muuten mainio kaikin puolin.

Annan vanhemmat ottivat ystävällisesti vastaan sen muukalaisen sairaan. Ensimmäiseksi yöksi täytyi hänet sioittaa samaan huoneesen muun väen kanssa, sillä ehkä mainittu kammari oli varustettu tulisialla, oli se kuitenkin kylmä ja muutoin epäsiivossa, mutta seuraavana aamuna oli kammari lämmin ja puhdas — sen kaiken oli Anna ja Olli tehneet yönajalla — joten sairas, joka jo oli siksi vahvistunut, että hän voi liikkua omin jalkoinsa, sai erikoishuoneensa ja josta riemustuneena hän suuteli Annan käsiä. Sittekun sairas oli niin saatu vuoteellensa, kysäsi Olli: "Mistä saamme nyt lääkkeitä sairaalle?"

"Täältä!" sanoi Anna ja avasi pöytälaatikon. "Tässä on lääkkeitä, joita tohtori jätti minulle silloin kun Risto oli kipiä, ne tulevat nyt hyvään tarpeesen. Tässä on niinkuin näet, ei ainoastaan lääkkeitä vaan myöskin koneita, jolla lääkkeitä käytetään, minähän olen koko tohtori, etkö näe Olli", jatkoi Anna itsetyytyväisesti.

"On minullakin lääkkeitä", sanoi Olli ojentaen Annalle pullon ja selittäen sen historian jonka edeltä tunnemme.

"Hyvä, ehkä tulee tarpeesen", vastasi Anna. Sairaan hoiti Anna hyvällä menestyksellä ehkä paraneminen edistyi vitkoitellen.

Sairaan haavat puhdistettiin ja sidottiin uudelleen, nyt lääkkeiden kanssa. Sairas näytti erinomaisen rakasta käytöstä hoitajoitansa kohtaan, erittäinkin Annaa kohtaan näytti hän suurta kunnianosoitusta; molemmin puolin tunsivat he ikävän kun eivät ymmärtäneet toistensa kieliä. Sen verran tuli selville aluksi, että sairas osasi sekä saksaa että venäjää.

Anna taas ei ymmärtänyt sanaakan venäjää, vaan muutamia sanoja saksaa. Viimeksi mainitun kielen avulla oppivat he vähitellen ymmärtämään toisiansa. Nyt aljettiin ahkera vaihetustyö: Anna opetti sairaalle suomea ja sairas Annalle saksaa. Kun sairas, ehkä jo kolmen kuukauden kuluttua täydellisesti terve ja vapaa menemään minne tahtoi, ei kuitenkaan uskaltanut ennenkun vasta kesän tullen antautua pitkille erämaamatkustuksille kotimaahansa, pyysi hän saada viipyä hoitajoittensa luona talven yli, joka hänelle myönnettiin sen kernaammin, kun hän oli voittanut koko perheen sekä muittenkin paikkakuntalaisten yleisen myötätuntoisuuden. Tällä ajalla oppivat Anna ja sairas toistensa kieliä niin että he välttävästi voivat keskustella ja ymmärtää toisiansa.

* * * * *

Anna tuli päivä päivältä aina levottomammaksi Riston viipymisestä. Muun lisäksi kummastutti Annaa se seikka että Olli Annan mielestä säännöllisesti näytti välttävän kohdata Annaa.

Viikon päivät senjälkeen kun perhe oli saapunut nykyiseen asuntoonsa, kohtasi Anna Ollin kerran kahdenkesken ja taas itkien valitti kun Risto jo ei ole tullut. Olli oli hyvin tuskissansa ja supisi itsellensä: "Mitä se paranee salaamalla, tässä täytyy kuitenkin sanoa se hirmuinen totuus!"

Vihdoin lausui Olli: "Ristolta paljon terveisiä sulle, erotessamme sanoi hän näin: 'sano Annalle, ettei hän koskaan epäile!' Vahvista itsesi nyt Anna! — —: Risto joutui venäläisten vankeuteen! sitä me emme voineet estää!"

Se on helpompi arvata kun selittää mitä Anna nyt tunsi. Hän kaatui kun ukkosen lyömä maahan.

Olli otti Annan syliinsä ja kantoi ulkoa tupaan, jossa Annan vanhemmat istuivat kahden kesken. Vanhemmat hämmästyksissänsä tästä äkkikohtauksesta, tiedustelivat Ollilta mitä oli tapahtunut, vaan Olli ei kajonnut muuhun kun saada Annan virkomaan.

"Ole nyt vahva, Anna", supisi Olli hälle korvaan, "Ristolla ei ole vaaraa vaikka hän viipyy, kuule nyt Anna rukka, mitä sanon!"

Anna heräsi viimein kuin pitkästä unesta ja kysyi Ollilta: "Mitä sanoit, Onko Risto tullut kotiin? — sinähän sanoit eilen, että Risto oli vankina, eihän se ole tosi, Olli?"

"Risto on vankina, ole nyt vahva ja kuule mitä sanon!"

"Minä olen vahva, puhu Olli", huusi Anna tuskissansa.

"Riston vangittua komensi venäläisten päällikkö Snorikoff, ettei kukaan saanut tehdä vangille mitään pahaa päänsä uhalla, sillä Snorikoff luulee saavansa ison palkinnon kun hän päästää Riston vapauteen ja siinä toivossa kohtelee hän vankia hyvästi. Tähän vakuutukseen tulin minä Jussinkin kertomuksista. Snorikoff oli näet sanonut, että kun hän Riston vaan saisi vangiksi, niin kyllä siitä 'ruotsit' maksaisivat hyvän lunastuksen".

"Missä sinä Jussin tapasit, Olli?" kysyi Anna.

"Hän oli karkauksensa perästä taas antaunut vihollisen oppaaksi".

"Ja onko nyt vihollisen joukossa?"

"Ei, nyt hän riippuu hengetönnä petäjän oksassa suolla!"

"Kuka sen raukan hirtti?"

"Minun toverit, minun käskyllä — majurin käskyn olen täyttänyt", vastasi Olli.

"Kuinkahan paljon tuo venäläinen Snorikoff tahtoo Riston vapauttamisesta?" arveli Anna.

"Kyllähän se tahtoo niin paljon, ettei sitä kukaan jaksa maksaa — täytyy jollakin muulla tavalla saada Risto irti", vastasi Olli.

"Millä tavalla, sano Olli — millä tavalla?" huusi Anna.

"En ole vielä oikein selvällä asiasta, mutta toivon vakaasti jonkun keinon keksivämme, älä epäile, Anna".

Aika kului nyt, päivä päivän perästä. Anna hoiti sairaan huolella, molempien kielitaito kehkesi. Nyt oli jo kevät, talvi oli siis takana. Sairas oli ihan terve, hän kertoi kiitollisuuttansa joka päivä; nyt ei hän enää ollut outo, vaan vanha tuttu ja ystävä. Nyt tiedettiin, että nuorukaisen nimi oli Feodor Ivanovitsch Snorikoff, siis poika sille, jonka luona Risto oli vankeudessa. Feodor lohdutti Annaa Riston suhteen ja lupasi kaikin voimin saada Riston vapautetuksi. Ehkä tarkemmin peräänajatteleva kuulia, mimmoinen Anna oli, voi huomata ettei Feodorilla ollut juuri suurta luottamusta isäänsä. — Feodor oli valittanut Annalle, että isänsä oli raaka ja itsekkäinen vaikka rikas. Sukulaistensa turvin ja niitten vaikutuksen kautta oli Feodor onnistunut saamaan hyvän alkeellisen sekä kirjallisen että siveellisen kasvatuksen, jota hän olisi tahtonut jatkaa, vaan isänsä luovutti hänen pakolla pois opistosta. Äitinsä oli aikaa sitte kuollut. Tällekin ryöväysretkelle, jolla henkensä nyt niin ihmeellisesti pelastui, oli isänsä hänen pakottanut, sanoen: että kun hän (Feodor) nyt jo oli 22 vuoden vanha, tuli hänen hakea ansioita taloudellista toimeentuloansa varten. Feodor kertoi, että hänen lemmikkinsä 16 vuotias Olga Sergejevna oli muutamanlaisessa kauppapalveluksessa hänen isänsä luona. Olgankin isä Sergei Patraskoij oli ollut joukossa, "kuinka lienee käynyt sillekin, hän oli samallainen raukka kun isäni", huokasi Feodor.

Feodorin isäkin oli saanut vihjaa nuorten taipumuksesta mutta Feodor oli usiasti kuullut isänsä haukkusanoja Olgasta, josta Feodor selvin ymmärsi isänsä mielen ja sentähden kohtasivat nuoret toisiansa ainoastansa joskus salaa, vaan niin paljon, että vannoivat keskenänsä murtumattoman uskollisuuden elämässä ja kuolemassa. Feodorin isällä oli muuton Olgaan rajaton luottamus. Olga oli toimekas, siitä oli isälle suuri hyöty, muuten oli Olga Snorikoffin mielestä arvoton kappale, köyhä kun oli. — Anna ja Feodor olivat siis samanlaisessa asemassa, heillä oli paljon keskustelemista. Ollikin oli usiasti keskusteluissa, jotka säännöllisesti alkoivat ja päättyivät hankkeilla miten Risto voitaisiin pelastaa. Erään kerran senlaisessa keskustelussa pyysi Feodor Ollilta saada pitää muistona Ollin merkillisen pullon, jonka sisällys, sen yhden kerran kun hän (Feodor) oli sitä nautinnut, oli tehnyt hälle niin hyvää, että hän oli nukkunut yhteen menoon liki kokonaisen vuorokauden, ehkä hänen kipunsa silloin olivat pahimmallaan.

Olli katsahti ensin Annaa silmiin, vaan kun Anna näytti myöntävän viitteen, suostui Olli Feodorin pyyntöön.

Feodor lohdutti väsymättömästi Annaa Riston pelastuksesta.

* * * * *

Kun muutamien viikkojen Tuovilan polton jälkeen ei taas kuulunut vihollisista mitään, lähti Tuovilan isäntä väkinensä palaneen talonsa paikalle. Kahdesta pellolle palamattomaksi jääneestä riihestä laitettiin kaksi väliaikaista asuinhuonetta. Kun huoneet oli saatu jollekin määrin asuntokuntoon, palasi isäntä väkinensä entiseen väliaikaiseen asuntoonsa, noutamaan talon tavaroita mitä paikalla tärkeimmät tarvittiin ja mitä mahdollisesti saatettiin kelvoin suojella.

Nyt tuli kysymys kuinka sairaan kanssa oli tehtävä. Isäntä esitteli, että Anna jäisi sairaan kanssa paikalle. Annasta oli tämä vastahakoista erota vanhemmistansa, jota vastaan toiselta puolen oli sairaan kohta. Anna oli hyvin murheissansa, Feodor näki Annan huolen, vaikkei ymmärtänyt syytä ja kun he nyt vielä kielenkään puolesta eivät voineet keskustella, niin oli asia tukala.

Vihdoin koetti Feodor kaikenlaisten osotteluiden avulla päästä ymmärtämään Annan vaivoja. Lopullisesti pääsi Feodor ymmärrykseen asiasta, ja koki selittää, ettei hän tahtonut millään tavalla eroittaa Annaa vanhemmistaan; hän (Feodor) pyysi vaan kun armotekoa, että saisi seurata perhettä, sen enemmän kun — selitti hän — hän nyt oli paljon vauraampi. Niin päätettiin vihdoin, että koko perhe sekä Feodor muuttaa "uuteen" taloon.

Feodor peitettiin kaikella huolella vaatteilla ja nahkasilla rekeen, samaan rekeen istui Anna ja isäntä itse ajajaksi. Muuttopäivä oli kaunis vaikka kylmä — tämä oli päivää ennen joulunaattoa — Feodor iloitsi ja lirisi kun lapsi joka saa ajaa reessä.

Niin saavuttiin "uuteen" taloon. Huoneet olivat kaikin puolin kaiketta kaunistuksetta — perimmäinen niistä kahdesta määrättiin isännän, emännän, Annan ja Feodorin asunnoksi — mutta se ei viipynyt monta päivää ennenkun Annan järjestämä nero ja käsi oli muuttanut huoneen puoli paratiisiksi. Ne puhtaaksi piilutut seinät ja katto koristeltiin pienoisilla kuusilla, laattia piroitettiin joulunaattona oljilla, maan tavan mukaan j.n.e.

Feodor selitti sittemmin keväällä kun hän saattoi puhua, ettei hän koskaan ollut viettänyt niin juhlallista joulua, kun nyt näitten teeskentelemättömien hyväin ihmisten joukossa; hän vaan kaipasi, ettei hällä ollut antaa mitään näkyvää joululahjaa, "niin alaston kun nyt olen", mutta toivoi vastedes voivansa jollakin tavalla näyttää kiitollisuuttansa.

Isäntä oli myötään väkinensä hommassa uuden kartanon rakennustyössä — hirsiä ja muita rakennusaineita hankittiin pitkin talvea.

Talvi kului erinäisittä tapauksitta. Toukokuun lämpimät päivät ja valoisat yöt vuodattivat uutta elämää ei vähemmin ihmisen sieluun ja ruumiin kun kivikkokorpeen. Kevät, tämä luonnon uudestaan heräävä voima heijuuttaa loistolla ja lämpimällä ihmissielua yhtä voimakkaasti kultakaton kuin karstaisen orren alla, ken vaan sen sulokieltä oikein kuulee ja oikein tajuaa.

Feodor oli nyt täydellisesti terve ja nyt oli muutenkin aika ajatella palausmatkalle. Annan ja Feodorin nykyinen yhtämuotoinen elämän kohtalo oli heissä juurruttanut syvät ja hellät heimolaisuuden tunteet, joista yhteenjuottui erohetken kipukarvaus ja toivon auver. Molemmilla kangasti vuorotellen toivon kirkas tähti ja vuorottain peittivät synkät pilvet tulevaisuuden näköalan.

Ero täytyi kuitenkin tapahtua, se oli välttämätön, siitä riippui molempain tulevaisuus. Olli varustausi saattamaan Feodoria ensimmäiseen venäläiseen kylään.

Lähteissänsä sanoi Feodor Annalle: "Niin suurta velkaa kun olen teille, en koskaan voi maksaa, vaan olisi ainakin velvollisuuteni palkita vaivoistanne, muuten — häpiäkseni — minulla ei ole kun muutamia ruplia, jotka tarvitsen elääkseni matkalla!"

"Feodor", huusi Anna, "mitä ajattelette meistä? — että rahan vuoksi olisimme auttaneet teitä hädässä? — eikö niin isä?" kysyi Anna, kääntyen isäänsä päin.

"Jos herra tarvitsee rahaa matkalle, niin saatte", vastasi isäntä.

"Antakaa anteeksi, Anna, kysymykseni! En saata ajatella teistä muuta kuin mitä jalointa, sen olen täydellisesti kokenut — rahalla hyvyytenne ei ole maksettu, kuitenkin tunnen piinalliseksi, etten edes voi tehdä senkäänlaista mitätöntä palkintoa. — Syvimmät kiitokseni teille, isäntä, vielä rahantarjouksestanne — kyllä tulen toimeen matkalla omilla rahoillani", lausui Feodor lämpimästi syleillen ystäviänsä jäähyväisiksi.

"Terveisiä, tuhansittain Ristolle, käskekää hänen heti kiireesti lähtemään kotia kohti!" huusi Anna, kun Feodor ja Olli jo olivat näkemän päässä.

Feodor ja Olli matkustivat nyt samaa suuntaa, jota viholliset viimekerralla olivat saapuneet kylään. He olivat matkalla, väliin vähän leväten, yötä ja päivää, valoisat kun yöt olivat, ja kolmen vuorokauden kuljettua saapuivat he ensimmäiseen venäläiskylään.

Jo taipaleella oli Feodor alkanut puhutella Ollia seuraamaan koko matkalle. Taloon tultua uudisti Feodor hartaan pyyntönsä sillä seurauksella, että Olli lupasi seurata kun vaan Feodor laittoi niin, että sana vietiin kotiin (Tuovilaan) tästä tapauksesta. Feodor sai isännän talossa, jossa nyt olivat, lupaamaan viedäksensä sanaa, vaikei hän sitä tehnytkään, kuten sittemmin tuli selville.

Kahden kuukauden vaivaloisen matkan perästä saapuivat matkustajat perille. Olli ei uskaltanut seurata Snorikoffin asuntoon, vaan jäi neljänneksen päähän erääsen taloon, jossa Feodor oli tuttu ja laittoi sijan matkakumppanillensa toistaiseksi.

Illalla samana päivänä palasi Feodor Ollin luo ja kertoi, että Snorikoff kuukauden päivät sitte oli muuttanut pois paikalta, eikä kukaan tiennyt minne. Eräälle vaimolle oli Olga salaa kuiskannut, että jos Feodor tulee kotiin, koettaisi hakea heitä Vernitsan suunnalta. Riston oli myös täytynyt seurata vankina "voivottaa". Ristoa oli Snorikoff viimeaikoina kohdellut kaikenlaisella hävyyttömyydellä, muistuttaen, että ellei lunastus kohta tule, hän ei aikonut ruveta armeliais-sisarten toimeen y.m.

Nyt saivat Feodor ja Olli uusia huolia. Luonnoton isänsä ei ollut Feodorille jättänyt pienintäkään vihjaa siirtopaikastansa. Pelvolla kysyi nyt Feodor: "Olli, lähdetkö vielä retkelle kanssani?"

"Lähden!" vastasi Olli. "Kun kerran olen urennut näin kauas, niin tahdon nähdä Ristoa ja, jos mahdollista, pelastaa hänen".

Nyt lähtivät kumppanit taas matkalle. Kuukauden vaellettuansa löysivät suuren erämaan kylän, jonka edustalla oli iso järvi. Järvessä kylän läheisyydessä oli saari, jossa oli kaksi varakasta taloa. Saarelle oli Snorikoff asettunut, sittekun hän oli ajanut pois asukkaat ja ryöstänyt heidän tavaransa neulasta naulaan. Hällä oli joukko roistoja muassa, "sotaväkeä" muka, jotka hän myös sijoitti saarelle, julistaen muuten, että suuri joukko sotaväkeä oli hetimiten saapuva paikalle ja lähetettävä "Ruotsia" vastaan. "Sotamiehet" samosivat kytästä kylään sydänmailla ryöväten ja varastellen; tavara kannettiin "voivotalle", jota kaikki pelkäsivät kun kuolemaa. Kylän ja saaren välillä oli vahdit, niin ettei kukaan luvatta saanut liikkua kylän ja saaren välillä. Ainoastaan Olga sai viivyttämättä liikkua minne tahtoi. Ristolle oli laitettu erinäinen vankihuone pieni tulisijaton pimiä koppero. Risto näki nyt hirmuksensa, että hän oli aivottu täällä palellutettavaksi kuoliaaksi tulevana talvena. Vanki oli kaularaudassa, jonka vahvat vitjat olivat ruuvatut kiinni seinään. Ruokakin oli ollut vangille hyvin kehno, vaan Olga, jolla oli toimena vangin hoito ja ruokkiminen, hankki sääliväisyydestä vangille parempaa ruokaa. Olga kantoi aina itse ruoan vangille. Nämä ruokahetket olivat ainoat valopilkut vangin vaikeassa elämässä. Olgalla oli aina ystävällisiä sanoja vangille. Kaksi hyvin aseitettua vahtia seisoi yötäpäivää vankilan vierellä.

Vaikka jo oli syyskesä, oli päivä lämmin jolloin matkustajamme saapuivat paikalle. Olli ei uskaltanut mennä Feodorin kanssa kylään, vaan jäi sen läheisyyteen odottamaan uutisia, joita Feodor pian lupasi tuoda.

Feodor käveli siis yksin kylään ja sattumuksesta molemminpuoliseksi ihastukseksi kohtasivat Olga ja Feodor toisiansa kylän puolella. Olga oli jo kerjennyt tehdä tuttavuuden yhdessä kylän pienessä perheessä. Sinne johti Olga Feodorin ja siellä saivat vapaudessa keskustella yhtä ja toista. Feodor juoksi noutamaan Ollinkin keskusteluun.

Pian oli Feodor kertonut retkensä "Ruotsissa" ja missä suuressa kiitollisuuden velassa hän sekä Olga olivat Ristolle.

"Risto pitää vapauttaa", se oli päätös, "mutta millä tavalla siitä saamme tuumata edespäin". Siihen päättyi keskustelut tällä kertaa, — huomenillalla päätettiin jatkaa. Feodor tahtoi ensin tavata isäänsä, heikossa toivossa, että hän ehkä päästäisi Riston vapauteen. Olli sai asua perheen luona; piti vaan varoittaa niin, ettei kylässä päästy tietoon, että Olli oli "ruotsi".

Feodor riensi nyt isänsä puheille. — Olgan ja Feodorin kohtausta isä ei kuitenkaan saanut tietää.

Kun Feodor astui isänsä eteen, kysyi tämän: "No, munsiör missä on tavarat ja rahat, olet kait saanut paljon kokoon niin pitkällä ajalla?"

"Ei ole minulla mitään rahaa eli tavaraa, haavoitettuna meikäläisten joukosta pelastivat ruotsit minun ja ihmeellisen hyvästi hoitivat että pelastui henkeni".

"Soo, missä se temu oli?"

"Tuovilan vainiolla, siellä oli kaikki meikäläiset kaatuneet ja kartano oli poltettu".

"No mihinkä joutuivat rahat ja tavarat?"

"Sitä en tiedä, ehkä lienevät omistajat pelastaneet tavaransa, hyvät ihmiset olivat jotka pelastivat henkeni!"

"Niin, tietysti toivossa että nylkeä minulta isot rahat!"

"He eivät tahdo mitään".

"Paras on etteivät tahdo, minä en maksa roskaakaan. Pöllöt, jotka antoivat kaataa itsensä eivätkä riisuneet ensin pois rahat ja tavarat, maatkoot siellä rauhassa. Minä sillä samalla retkellä sain sentähden parhaan palan, täällä on minulla lintukoppelissa Risto, josta ruotsit saavat maksaa minulle 10,000 ruplaa, jota palkintoa odotan joka päivä. Sergej Patraskoij on ollut pitkällä retkellä, se varmaan kohta tulee suuren tavaran ja rahasumman kanssa — Olgasta tulee rikas tyttö", lausui Snorikoff irvistellen.

"Eikö olisi isäni, paras päästää Risto vapauteen, ehkä siitä olisi enemmän hyvää?" lausui Feodor.

"Oletko hullu! minä kenkkäisin pois 10,000 ruplaa! Teet paraiten että kirjoitat heti ystävällesi, että ellei kuuden viikon sisällä ole 10,000 ruplaa täällä niin tulee Risto lyhenemään yhden pään pituuden. Minä tiedän Luomajussin kautta että Ristolla on rikas appi-isä, kyllä sillä on varaa maksaa, saati tahtoo. Mihinkähän Jussiraiska lie joutunut, no olkoonpa missä hyvänsä, minulle teki hän kuitenkin hyvän työn", jatkoi Snorikoff niinkuin itsellensä.

Feodor näki ja kuuli nyt että se oli aivan turhaa että koettaakaan isänsä rinnassa herättää parempia tunteita.

Seuraavassa keskustelussa kolmiossa, s.o. Olga, Feodor ja Olli, pohdittiin Riston pelastusasiaa. Olga oli vankilassa käydessänsä ilahuttanut Ristoa "hellillä terveisillä, arvaa keltä! — no Annalta" — oli Olga lausunut ja että Ollikin oli nyt niin likellä, — "toivokaa hyvää" — oli Olga lopettanut. Risto luuli kuulleensa väärin Olgan terveykset ja kysyi: keltä? — "Annalta, Annalta" — jatkoi Olga riemuiten. Ristoa siis lohdutti ja vahvisti tieto että hällä oli ystäviä ympärillä, aivan tuntemattomiakin, kun esim. Feodor, jota hän ei tosiaan ollut nähnyt. Ristoa kummastutti kuitenkin minkätähden Olga oli niin hyvillään Riston asiasta, kun hän ennen ei sitä ollut näyttänyt. Vapauden toiveet, jotka jo olivat kuolemaisillansa Riston sielussa, olivat taas heränneet uuteen elämään, hän vaan pelkäsi etteivät hänen ystävänsä käyttäytyisi tarpeellisella varovaisuudella. Seuraavana päivänä selitti Olga lyhykäisesti että Riston ystävät olivat päättäneet vapauttaa hänen, mutta toimeenpano täytyi siirtää siksi kun tulee pimeämmät illat, kehoitti siis Riston olemaan levollisena. Risto taas pyysi Olgaa varoittamaan muitakin ystäviänsä tarkkaan varovaisuuteen.

"Olkaa vaan levossa ja odottakaa, kaikki käy vihdoin hyvin!" vakuutti Olga.

Majurikin oli saanut tiedon Riston vangitsemisesta ja saapunut Elokuussa Tuovilan tienoolle sekä varustellut väkeä seudun varustukseksi, jos vihollinen uudistaisi hyökkäyksensä. Tappava punatauti oli raivonnut seudulla tänä kesänä. Isotuovilan isäntä ja emäntä olivat kuolleet jo ennen majurin seudulle saapumista. Anna tunsi nyt itsensä niin orvoksi ja hyljätyksi, Ristosta ei hän ollut kuullut minkäänlaista ja Ollikin oli kadonnut Feodorin saattamaretkelle teille tietymättömille, kaikki näytti syvältä pimeydeltä. Anna asui ypö yksinänsä uudessa väliaikaisessa puhtaassa tuvassansa. Talon karja ja muu omaisuus oli jo isännän elinaikana siirretty paikalle, pellot kylvetty ja jo osaksi leikatutkin, heinät tehty j.n.e. Anna oli nyt sekä isäntä että emäntä talossa. Riston poikaistoivotukset että tulla Tuovilaan isännäksi, eivät olleet toteutuneet.

Majuri oli, kuten mainitsimme, taas muuttaunut paikkakuntaan. Hän kulki joka päivä lohduttamassa Annaa ja virkistämässä hänen uupuneita toivojansa ja urhouttansa. Väliin tunsi Anna ikäänkun toivon enkeli olisi kuiskuttanut siivillänsä uutta ja raittiimpaa ilmaa hänen sieluunsa, väliin taas vaipui hän epätoivon takoon. Hän kyllä usiasti muisti Riston viimeiset sanat: "Älä koskaan epäile Anna", vaan sittenkin notkui hänen uskonsa ja niin kului aika toivon ja pelvon vaiheilla.

"Toivo, lapseni, toivo!" kehoitti majuri.

* * * * *

Riston ystävät vankilan ympäristöllä olisivat toivoneet että Snorikoff olisi antautunut jollekin pitemmälle retkelle, joten ehkä Riston vapautustyö olisi voinut luotettavammasti menestyä, mutta hän ei poikennut paikalta moneen viikkoon. Hän näytti päinvastoin kun olisi hän aavistanut jotain, kävi useimmin kun ennen Riston vankilassa ja tarkasteli tyystin joka paikan, sekä kohteli vankia raakamaisella tavalla. Hänen jokapäiväinen kotielämänsä oli säännöllinen. Illallisen kanssa joi hän niin paljon viinaa että hän saatettiin päihyksissä ruokahuoneesta sänkyyn, makaushuoneessa sittekun hän jo oli pannut maata, otti hän vielä sängyssä viimeisen iltapaukun, jota varten Olgan, joka piti toimen ruuanlaitosta, piti joka ilta asettaa pöydälle sängyn viereen täytetyn viinapikarin. Muina aikoina päivää, ei matkoillakaan hän nauttinut mitään väkevää. Hän sanoi että häntä vähänliikkeisessä kotielämässä vaivasi unettomuus öillä, vaan kun hän illalla sai hyvän tuprakan, niin hän nukkui levollisesti, kun yövartia.

Nyt oli käsillä ilta, jolloin ystävät olivat päättäneet vapauttaa Riston. Kaikki tarpeelliset valmistukset tehtiin huolella ja suurimmalla varovaisuudella. Samana päivänä näkyi kylän edusteellisella isolla järvellä purjehtivan kaksimiehinen tavattoman iso kalastusvene ja askaroivan kalanpyydysten kanssa, vaan kun ehkä niin iso kalastusvene oli jotakin tuiki harvinaista ja ehkä monikin — muitten joukossa itse Snorikoff — töllisteli arvellen mikä kalastaja liikkuu niin suurella venheellä, muitakin kalastajia pienemmillä venheillä oli liikkeellä, niin ei herättänyt vene mitään sen merkillisempää huomioa.

Vasten tavallisuutta oli Snorikoff tänä iltana ennenkun meni iltaselle, itse käynyt lukitsemassa vankilan oven ja kätkenyt avaimen sänkyynsä, näyttäen tekevänsä sen Olgan huomaamatta sittekun vuode jo oli laitettu yöksi. Olga, jonka huomio nyt oli pingotettu tavallista lujemmalle, äkkäsi kummastuksella herransa teon. Tavallisuuden mukaan istui Snorikoff iltaselle, joi ja joi viinaa niin että hän hoiperrellen pääsi vuoteesen. Sillaikaa kun Snorikoff istui ruualla, kantoi Olga "sänkypaukun" pöydälle sängyn vieressä, Snorikoff katsoi itse ovelta, vakuuttaaksensa — kuten Olga ymmärsi — ettet Olga koskenut sänkyyn, kun Snorikoff vihdoin pani maata ja otti sänkypaukun, kuuli Olga hetken päästä, - ovi kun huoneitten välillä oli longollaan — raskaasti nukkuneen huokumisen. Olga mainitsi kovalla äänellä nukkujaa nimeltä, ei vastausta. Vihdoin käveli Olga sisälle huoneesen ja taas kutsui nukkujaa nimeltä, tarttui häntä käteen ja puisti lujasti, vaan Snorikoff nukkui tällä kertaa vielä levollisemmasti kuin "yövartia".

Olga tempasi vankilan avaimen nukkuneen sängystä, palasi nyt ruokahuoneesen, sulki sänkyhuoneen oven, pistihen ulos portaalle ja kuiskasi vangin vartioille: "Tulkaa hiljaa sisälle, niin saatte ryypyt!" Olga oli näet joskus ennenkin antanut vahdeille iltaryypyt kun Snorikoffilta oli yltänyt jotakin jäännöstä.

Vahdit hiivivät heti sisälle, kumpaistakin varten oli täytetty pikari hyvää "vodkaa". Vahdit tyhjensivät yhdessä siemauksessa pikarinsa viimeiseen lippuun ja tavallisuuden mukaan istahtivat sohvaan. Muutamia silmänräpäyksiä istuttuansa vaipuivat vahdit syvään uneen. Olga sytytti n.k. salalyhdyn, sammutti kynttilän ruokahuoneessa ja riensi ulos. Sovitun merkin tehtyä saapuivat Feodor ja Olli heti paikalle. Olga komensi Ollin ottamaan vaatetyllyn syliinsä ja samalla avasi vankilan oven, astui sisälle, Feodor ja Olli perässä. Olga avasi kädessänsä säilytetyllä avaimella Riston kaularaudan sanoen: "Vapaa!" Kaikki neljä kääriytyivät yhteen syleykseen ja ilokyynelten tuhinaan, Olga ja Feodor syleilivät ja suutelivat vankia viskutellen: "Terveisiä ja tuhansittain kiitoksia Annalle, Annalle!"

Salalyhdyn valossa puetettiin Risto vaatteisin. Kun kaikki oli valmis antoi Olga Ristolle pienen kompassin, joka näyttää tien Annan luo ja pienosen rahakukkaron, Olli ja Risto saivat sitä paitsi eväslaukut ja pyssyt selkäänsä. Tämä kaikki tapahtui pikemmin kuin tämä selitys. Ilta oli sysipimeä. "Enpä olisi uskonut että pullo, joka kerran teki mulle niin suuria tuskia, voi saada näin hyvän asian toimeen", supisi Olli irvistellen.

Sitte kun kaikki oli niin järjestyksessä, otettiin jäähyväiset, joissa ei ollut aikaa pitää pitkiä puheita. Risto sanoi vain "kiitos, tuntemattomat ystäväni, jos onni vie minut omille majoilleni, niin saatte kuulla minusta, Jumalan haltuun". Vankilan portaalla ottivat kaksi vahvaa miestä Riston kainaloista ja johtivat hänen sekä Ollin rantaan, jossa valmiiksi laitettu venhe odotti. Venhe oli silmänräpäyksessä vesillä, purje vedettiin ylös, miehistä istui toinen perään ja toinen airoille, Risto ja Olli makasivat keskellä venhepohjalla. Tuuli vei venhettä pimiässä niin että vesi tohisi koskena kokassa.

Matkustajat eivät ensiksi puhuneet yhtään sanaa toistensa kanssa. Risto kysyi viimein perämieheltä: "Kuinka pitkä venhematka on?"

"Viisikymmentä virstaa", vastasi perämies.

"Kuinka kauvan viivymme tällä järvellä?"

"Ranta tulee päivän kanssa", vastasi perämies.

Niin kävikin, hyvän näköpäivän kanssa laskivat matkustajat rantaan.

Nyt noustiin maalle, kyytimiehet laittoivat ateriavalkian, kyytimiehillä oli eri eväskontti Riston ja Ollin varalta, kontissa oli kaikenlaisia makupaloja, joista kyytimiehetkään eivät jääneet osattomiksi.

Atrioitua antoi perämies Ristolle kaksi lakkarikelloa, isompi hopeainen ja pienempi kullattu, terveyksillä Feodorilta. Isompi kello oli aivottu Ristolle ja pienempi Annalle. Ollille jätti perämies 50 hopearuplankappaletta myös Feodorilta. Näistä lahjoista olivat sekä Risto että Olli riemuissansa. Risto vaan ihmetteli miksikä hän sai niin paljon lahjoja vapautensa myötä. "Aijai kun nyt vaan joutuisimme kotiin, se olisi ilopäivä, mitä Anna ilotseisi! Vaan pitkä on matka", lausui Risto huokaillen. "Minusta on vapauteni kuin unennäköä, eihän tämä vaan raukea uneksi", jatkoi hän.

Nyt vasta Ollilla oli aikaa kertoa Tuovilan kahakasta ja poltosta, kuinka Feodor oli pelastettu, kuinka hän vihdoinkin oli päättänyt petturin, Jussin päivät y.m.

"Missä te olette oppineet suomea puhumaan?" kysyi Risto kyytimieheltä.

"Olemme sukuisin suomalaisia, vaikka olemme syntyneet täällä. Noin viisikymmentä vuotta sitte oli isävainajamme, — me olemme veljekset, 'Sallan veljekset' — joutuneet samalla lailla kun tekin, näitten ryövärien vangiksi, niillä ryöväys ja polttoretkillä, joita rajamailla on kestänyt vuosisatoja. Kahden vuoden ajan oli isävainaja pidetty vangin töissä Arkangelin takapuolella, vaan oli onnistunut vihdoin päästä karkuun ja monta mutkaa samoen urenneet tänne syvään erämaahan. Saari josta viimein soudimme oli silloin autio; kylässä, jossa nyt on kymmenkunta talon tapasta, oli silloin pari taloresua. Isävainaja oli nähnyt saaren hyväksi talonpaikaksi ja päättänyt, kun rauhaa ei ollut odottamista kotipaikoillakaan, tehdä talon saareen, toivoen ehkä siinä saavansa elää rauhassa. Hän riensi kotipaikallensa, jonne hällä oli jäänyt kihlattu morsian, jonka hän aivan oikein tapasi uskollisesti odottamassa. He menivät naimisiin, istuivat heti sen jälkeen poron pulkkaan ja matkustivat tänne. Niin vähitellen tekivät talon ja sittekun me miehistyimme alkoi isävainaja toisenkin talon, jonka vanhempaimme kuoleman jälkeen valmistimme ja erosimme kumpikin omaan taloon. Paikalla olemme siis syntyneet ja kasvaneet sekä eläneet parhaan miehuutemme ijän melkeen rauhassa".

"Mutta nyt, ei ole paljon enämpi kun pari kuukautta sitte, saapui tämä iso ryöväri Snorikoff tänne, ryöväsi kotomme kontumme ja nyt ei meillä ole muuta elinkeinoa kuin mitä saamme metsästä ja järvestä. Joku kateellinen kyläläinen on saanut matkaan kaiken tämän. Nämä raukat ovat sellaisia aasia että ne ryömivät kaikkien rosvoin edessä. Snorikoffin kauhuretket ovat kuuluneet jo monta vuotta ja levittäneet kauhua tännekin, mutta emme ole uskoneet hänen tänne tulevan. Hän on maan kauhu, peto. Nuori herra Feodor on vakuuttanut meitä että hän, kun hän vaan pääsee voimaan ja valtaan, asettaa meidät oikeuksiimme ja me uskomme häntä. Sentähden olemme olleet apuna teitä vapauttamassa. Alku on käynyt hyvin, toivomme että pääsette ainakin konnan kourista".

Sittekun kyytimiehet olivat neuvoneet matkustajia kuinka heidän piti menetellä matkalla, erottiin molemminpuolisilla onnen toivoituksilla.

* * * * *

Sittenkun vanki seuroinensa oli poistunut, vei Olga vankilan avaimen paikallensa. Snorikoff ja vartiat nukkuivat hyvässä rauhassa.

Vihdoin heräsivät vartiat, ennenkun heidän jalo herransa, päivitellen kuinka he olivat nukkuneet niin kauvan ja kun saivat Olgalta kuulla että Snorikoffkin vielä nukkui eikä siis tiennyt mitään vartiain levosta, rukoilivat Olgaa ettei virkkosi heidän uinauksestansa mitään ja laittautuivat kiireemmitten toimeensa kiitellen ja ihaillen niin hyvää onneansa.

Vihdoin heräsi Snorikoffkin puolipäivän aikana ja hänkin ihmetteli kuinka oli nukkunut niin kauvan. "Joinkohan minä eilen illalla enemmän viinaa kuin muina iltoina?" kysyi hän.

"Joitte kyllä paljon enempi", vastasi Olga.

"Tästä lähdin en juo tippaakaan viinaa".

"Parasta", vastasi Olga hymyillen.

"Onko vanki saanut ruokaa?" kysyi Snorikoff.

"Ei, kun mulla ei ole avain!"

Snorikoff puki kiirusti vaatteihinsa, otti vankilan avaimen, käveli ulos tyytyväisellä mielellä, katsahti jos vartiat olivat paikoillansa, avasi sitte vankihuoneen oven ja astui mahtavasti sisälle.

Mitä näki, kuului pian: Ensin kuului jyskäys kun tapponaudan otsaan iskun perästä, sitte kauhea mölinä: "kymmenentuhatta ruplaa — kym — kym — kymmenen — kymmenen — tu — tu — tuhatta — ru — ru — ruplaa", juosten ulos ja huutain: "Saa — tanat olette päästäneet kymmenen tuhatta ruplaa".

Vihdoin tyveni hän tavalliseen kolkkoon maltillisuuteensa.

"Tässä on kavaluus tehnyt työtä, siitä tulee vasta tutkinto, vaan nyt ei ole aikaa — minulta ei saa viedä l0 tuhatta ruplaa mikä talonpoika lurjus hyvänsä, sitä ei vielä ole tapahtunut eikä tapahdu nytkään — Ivan Snorikoffia ei saa intikseen vetää nokasta, nehei".

"Satuloikaa silmänräpäyksessä kolme hevosta!" kiljasi peto vartioille, jotka kaksi olivat päälleluotettavimmat hänen miehistänsä; "te istutte kukin hevosenne selkään pyssyinenne, niinhyvin kun minäkin, päästäkää irti Kara ja Hospotai (kaksi hirmuista villijahtikoiraa) ne seuraavat kanssa, minä tahdon nähdä sen joka luikertaiksi Ivan Snorikoffin rautakourista", ähkyi ja äyhkyi hän niin että keltainen vaahto kuohui kurkusta.

Nyt istuivat kolme ratsastajaa hevostensa selkään, koirat päästettiin irti. Eläimet näyttivät ymmärtävän että nyt oli jotakin erinomaista käsillä, taas ihmisjahti. Snorikoff komensi koiriansa seuraamaan jälkiä. Koirat laukkoivat ensin järven rantaa ja sitte saarenrantaa myöten salmen rantaan, jossa ne seisahtuivat ulvomaan kylää kohden. "Ahaa", sanoi Snorikoff, "rosvon tapaamme ehkä vielä kylässä, malta, malta!"

Kun kylän väki kuuli koirain ulvomisen, koki kukin rientää kauhistuksissansa johonkin suojaan, sillä he tiesivät jo ennestänsä sekä omasta kokemuksestansa että laajalle levinneestä sananlaskusta: "Pahin kaikesta pahasta, on Snorikoffi koirinensa", että silloin oli jotakin erinäistä tapahtunut. Kaksi venettä sidottiin yhteen, niihin sioitettiin hevoset ja soudettiin kylän puolelle. Tavallisesti tällaisissa tapauksissa oli joukko kylän joutilaita rannalla katsomassa ylikulkijoita, mutta tällä kertaa näkyi rannalla yksi ainoa keski-ikäinen, inhottavanaamainen, pitkä, luurankoon vivahtava, koukkuselkänen mies, joka jo matkan päähän koukisteli käsäläselkäänsä kumarruksiin Snorikoffille, joka taas ojenteli käsiänsä huutain: "Päivää, päivää, ystäväni Matvei!" mutta koirat lienevät ymmärtäneet väärin ystävyyden merkitykset, koska he, niin pian kun uimalla joutuivat rantaan, ryntäsivät koukkuseljän kimppuun ja repivät hänen pahanpäiväiseksi ennenkun Snorikoff kerkesi estää villieläinten väkivallan. Heti kun Snorikoff kerkesi maalle, riensi hän ystävänsä Matvein luo, joka makasi ja örisi puolikuolleena verissänsä lausuen: "Pahoinpa palkitsitte herra, minua siitä kun hankin teille Sallan veljesten talot".

"Syytön olen, ystävä Matvei, koirat eivät ymmärtäneet paremmin".

"Vai niin, rosvo, kyllä näin että usutit koiriasi päälleni, minä olen saanut palkan pahasta työstäni, kohta saat sinäkin, muistakaa se, jotta kuulette, mitä Matvei kuoleman-hetkellänsä sanoi!"

N.k. Matvei oli nuorempana ollut sotamies vaan karannut palveluksestansa samalla kertaa kun Snorikoff ja urennut tänne syvään erämaahan. Kun Matvei oli kuullut Snorikoffin retkistä ja että hän oli rikas, oli hän kateuden himosta Sallan veljeksiä kohtaan ynnä voiton himossa hakenut ylös Snorikoffin ja johtanut hänen kylään, joten Sallan veljesten talot olivat joutuneet Snorikoffin käsiin. Snorikoff oli luvannut Matveille suuren palkinnon, vaan ei antanutkaan mitään, josta Matvei oli kertaillen muistuttanut, uhaten paljastaa Snorikoffin oikean persoonan. Matvei ei siis ollut Snorikoffille suosiollinen olento, jonka tähden hän käytti tätä tilaa, kuten Matvei oli huomannut, vapauttaa itsensä niin vaarallisesta ystävästä.

Kun Snorikoff nyt kuuli Matvein viimeiset uhkaukset, usutti hän vieläkin koiria, jotka repivät vaivasen nimenomaan kuoliaaksi.

Senlaiset tapaukset olivat näinä rauhattomina ja melkein kaikkea oikeutta puuttuvina aikoina hyvin tavallisia erämaissa. Voima oli oikeuden sijassa, jolla oli voima, hän teki melkein mitä tahtoi, ainakin sillä puolella maamme rajaa.

Snorikoff jätti nyt ystävänsä makaamaan veressänsä ja alkoi hakemaan karkulaisia kylästä. Jokainen lokero etsittiin kaikella tarkkuudella, vaan turhaan. Snorikoffin kiukku oli ääretön, hän luotti koiriensa vainuun ja ymmärrykseen ja otti aivan varmaksi että karkulainen oli piiloittaunut johonkin koloon kylässä, hän kuulutti 1000 ruplan palkinnon sille joka saattaisi karkulaisen ilmi, — vaan kaikki, kaikki turhaan, aikaa oli vaan kulunut hukkaan.

Nyt oli jo ilta, hän lähti nyt ja komensi kumppaninsa ynnä koiransa suunnalle edellistä asentopaikkaansa kohden, sillä hän ei voinut ajatella että Ristolla oli muuta suuntaa jolle hän uskalsi antauda; hän kehoitti koiriansa tarkoin hakemaan jälkiä j.n.e.

Neljä päivää oli mennyt ennen kun ratsastajat kerkesivät Snorikoffin edelliseen asuntoon. Täällä taas kun oli vielä isompi kylä, etsi hän sekä kylän että sen ympäristön, joka työ taas vei pari kolme päivää — ja kaikki tämäkin aivan turhaan!

Järjestelmällisesti päättivät ratsastajat jatkaa jahtiansa samaa suuntaa kun vanki oli tuotu, sillä Snorikoff ymmärsi hyvin että Risto riensi kotipaikoillensa ja toivoi varmaankin rajamailla tapaavansa karkulaisen, ja kun koirat laukkoivat lavialta, ei hän epäillyt vihdoinkin saavuttavansa karkulaista.

Risto ja Olli seurasivat sitä suuntaa kun kyytimiehet olivat neuvoneet. Kompassin ohjaamalla he kernaammin juoksivat kun kävelivät. Kyytimiehet olivat vakuuttaneet että jos he tarkoin seuraavat ohjelmaa, he noin kahdeksan päivän kuluttua voivat joutua sille yleiselle uralle, jota he menomatkallansa olivat kulkeneet. Tällä uralla oli melkein pitkin matkaa tuntuva polkutie ja kun sillä pysyivät, välttäin väjyjiä, niin osaisivat he kotipaikoillensa. Kyytimiehet varoittivat heitä erittäin pitämään varulla takaa-ajajoita, sillä — sanoivat he — Snorikoff ei karkulaisia päästä takaa ajamatta; silloin voivat he painua syrjään metsään ja niin eksyttää ajajansa.

Eräänä aamuna, — he olivat nyt pitkän matkan Suomen rajain sisällä ja arvelivat noin parin eli kolmen päivän takaa saapuvansa kotiin — kävelivät he metsä-polkua, pääsemässä juuri suuren aukean ahon laitaan, kun kaksi hirmuista koiraa juoksee ulisten heidän perässä. Risto ja Olli poikkeusivat metsään, vaan koirat eivät päästäneet heitä päkähtämään ja kun koettivat ampua koiria, niin säilyttivät he itsensä viisaasti, puitten taa. Nyt oli hätä käsillä. "Juoksemme aholle niin ehkä aukialla voimme ampua pedot", sanoi Risto.

Risto ja Olli vetäytyivät takaperin aholle, vaan koirat eivät näyttäneet tahtovan antautua autiolle; mutta kun Risto ja Olli härnäsivät niitä, törmäsivät koirat kuitenkin villissä aholle. "Ammu sinä kirjavaa minä ammun mustaa" oli ainoat sanat kun Risto kerkesi lausua ja samalla: pau, niitten varmain pyssymiesten aseista ja koirat makasivat teppuroiden kuoleman kanssa aholla. "Pyssyt laahinkiin!" — huusi Risto — "ja juoksemaan ahon poikki metsään!"

Silmänräpäyksessä olivat pyssyt uudesta laahingissa ja miehet juoksussa aholla.

Samalla hyökkää kolme ratsastajaa metsästä aholle, ensimäinen huutaa: "Antaukaa, koiran tappajat, nyt ainakaan ette enään leikittele minun kanssani". Ääni oli Snorikoffin.

"Nyt olemme ainakin hukassa!" huusi Olli. He kääntyivät kuitenkin päin vihollista päättäen antaa henkensä niin kalliista hinnasta kun mahdollista.

Mutta samalla kun Snorikoff oli saanut viimeisen uhkaussanan huuliltansa, kuului paukaus ja näkyi savu ahon reunalta joka oli liki Snorikoffia ja tämä putosi ääntä päästämättä alas hevosen seljästä, toinen paukaus kuului silmänräpäyksen perästä ja samalla surkia huuto ensimäisestä laukauspaikasta. Risto ja Olli näkivät vaan sen että Snorikoffin kaksi kumppania heti kääntyivät takasin ja ratsastivat pakoon mitä kynnestä pääsi. Risto ja Olli seisoivat kun juurtuneena maahan, ymmärtämättä tätä odottamatonta kohtausta. Ahon reunalta kuului kuitenkin heikko valitusääni. He vihdoinkin vetäysivät varovasti ääntä kohden ja huomasivat pensaitten takana seisovan tavallisen metsämajan, josta he kuulivat äänen kuuluvan. He hiipivät, pyssyt ojolla likemmä majaa ja kuulivat kun kuolevan valituksen majasta.

Olli käveli majan avonaiselle puolelle ja katsahti majan sisään. Hän hyppäsi kymmenkunta askelta takaperin kun ammuttu ja huusi kauhunäänellä: "Huu-u-hu Jussin haamu!"

"Tulkaa!" kuihki Jussi (se oli hän) "hiljaa, en ole muu kun entinen vihollisenne Jussi, nyt olen sovittanut pahat tekoni ja toivon teiltäkin anteeksi! Aikani on nyt enää lyhyt, tulkaa ja kuulkaa mitä sanon, antakaa anteeksi!" rukoili Jussi, "tehkää sitte kanssani mitä tahdotte!"

Risto ja Olli istuivat vesissä silmin Jussin viereen majan maalaattialle. Jussi kertoi:

"Olli, sinä luulit lopettaneesi kurjan elämäni silloin kun viimeksi kohtasimme. Aikeesi oli oikia, kuoleman olin ansainnut, mutta Jumalan sattumus oli se ettei aikomuksesi toteunut. Kiireessäsi et huomannut että toverisi, joka pani nuoran kaulaani, oli tehnyt silmukan niin ettei se heti kuristanutkaan minua ja lähteissänsä myös huomaamattasi, pisti puukon käteeni, ensin leikkasi poikki köyden käsistäni ja sanoi hiljaa: 'Pelastin sinun, palaa pahalta tieltäsi!' Kallon Matti teki tämän armotyön. Kun olitte kerjenneet näkymättömiin, leikkasin köyden poikki ja olin taas irti! Omatuntoni oli aika ajoin jo ennen soimannut, mutta nyt alkoi se kalvaa minua niin katkeamattomalla hirmuisuudella että vihdoin päätin vakavasti parantaa elämäni, toivoen saada tilaisuutta teolla näyttää totisen parannukseni, eli kadota tietämättömiin. Niin lähdin, sauva tukena ja kainalossa pyssy jonka onnekseni tässä tilassa myös kiireessänne olitte unhottaneet paikalle — urikoimaan erämaata kohden, tietämättä oikeastaan mille suunnalle; kuitenkin tunsin niinkuin mikä salainen voima veti minua tälle suunnalle. Viikkokauden päivät niin urikoiden samaa suuntaa nälän, vilun ja omantunnon tuskien uhrina, — henkeni eläkkeeksi sain milloin mitäkin, metsäeläinten raatoja y.m. — kohtasin vihdoin erään niittysaunan, jossa vietin talven. Sauna kun on metsän sisällä niin sain helposti lämmityspuita. Saunaa lämmitin ainoastaan öillä, niin ettei savu ilmoittanut olopaikkaani. Saunassa oli iso suolapussi, vanha pata ja tulukset, jotka kaikki tulivat hyvään tarpeeseen.

"Yhtään ihmistä en ole nähnyt sitte kuin pääsin hirrestä. — Talvella havaitsin saunan läheisyydessä suksen jäljet, varmaan jonkun metsästäjän, jos hän huomasi minun jälkiäni, sitä en tiedä. Joitakin lintuja ja kaksi peuraa sain ampua, niitten lihalla olen elänyt tähän asti. Noin kaksi viikkoa saattaa olla siitä kun lähdin saunalta, tässä majassa olen maannut kaksi viikkoa.

"Entisestä elämästäni ei ole enkä kerkeä enää paljon puhua, kerron vaan: Kurjuudessa, kylän juoksiana olen elänyt pienestä lapsesta, vanhemmistani eli muista kasvattajista en tiedä mitään, vielä vähemmin kuin kukaan on kohdellut minua rakkaudella, olen minä tuntenut rakkautta muita ihmisiä kohtaan. Kun kasvoin mieheksi oli minussa palava turhamielisyyden himo, koreat vaatteet y.m. oli hartain toivoni ja kun ei minulla ollut siihen varoja, koetin saada niitä millä tavalla hyvänsä. Se himo vei minun lopullisesti tälle kurjalle retkelle.

"Tässä majassa olen maannut, kuten mainitsin, kaksi viikkoa. Täältä näin kuinka taistelitte koirain kanssa, tunsin teidät hyvin ja arvasin että teitä ajoi vaara takaa. Olin vähällä huutaa teitä nimeltä, vaan en uskaltanut, merkillistä kuinka kurjakin henki on rakas. Kun sitte näin Snorikoffin, joka minulle petollisuudestani lupasi suuren summan rahaa, vaan ei antanut äyriäkään, syttyi minussa hirmuinen viha, joka antoi minulle voimaa niin että entinen vakava käteni ja tarkka silmäni eivät pettäneet, ja ajoin luojin hänen korvasta sisään, josta olikin seuraus, kuten näette että se rosvo tästälähdin antaa teille siivon rauhan. Heti kun olin antanut roistolle jäähyväiset, sain luojin rintaani, jonka reijästä nyt vihdoin juoksee ulos omakin vilheliäinen henkeni.

"Nyt olen kertonut kurjan elämäkertani. Antakaa anteeksi pahat tekoni! Jos näette minun ruumiini ansaitsevan sen arvon, niin kaivakaa vähän kuoppaa ja peittäkää tomumajani sen maan poveen, jonka petturi olen ollut, vaan joka kuitenkin on herättänyt kurjassakin rakkauden!"

Sanottuansa viimeisen sanan vaipui Jussin silmät umpeen ja parin raskaan huokauksen perästä jätti henki majansa.

Syvästi liikutettuina lankesivat kumppanit polvillensa ruumiin viereen.

"Ihmeelliset ovat luojan työt, lepää rauhassa eksynyt ja väsynyt matkamies!" lausui Olli itkusilmin.

"Amen!" päätti Risto.

Nyt tuli keskustelu ruumiin hautaamisesta. Kumpikin oli tosin käsittänyt Jussin toivon että hän haudattaisiin paikalle, vaan Risto esitteli että kun heillä nyt oli hevonen, nimittäin Snorikoffin, joka vielä seisoi kuolleen isäntänsä vieressä, ruumis sidottaisiin hevosen selkään, saatettaisiin niin kotiin ja haudattaisiin kunniallisella tavalla. Tämä Riston esitys oli Ollille hyvin mieluinen ja niin päätettiin tehdä.

Kumppanit kävelivät nyt hevosen ja toisen ruumiin luo.

"Tämä raiska ei kyllä ansaitse meiltä kunniallista hautausta, mutta säilytämme ruumiin tänne niin ettei se jää rietta eläinten saaliiksi ja minä kirjoitan Feodorille asiasta, niin pitäköön hän hautauksesta toimen heidän tapansa ja uskonsa vaatimusten mukaan", lausui Risto. Niin tehtiinkin; ruumis säilytettiin kivikammioon. Luoti oli mennyt, niinkuin Jussi sanoi, Snorikoffin korvasta läpi pään ja niin tehnyt silmänräpäyksellisen lopun hänen elämästänsä. Mitä arvokasta löytyi ruumiin lakkareista: lakkarikello, kompassi ja rahalompakko ynnä pyssy otettiin tallelle, joista kaikista sittemmin Risto aikoi tehdä tilin.

* * * * *

Ehkä tämä kohtaus tapahtui kuten lukia on huomannut, synkässä erämaassa ja siis kaikkien asiaan kuuluvain luullen kenenkään ihmisen näkemättä. Niin ei kuitenkaan ollut, tässäkin oli kuitenkin yksi näkymätön vierasmies.

Lukia muistaa "Kallon Mattia", joka pelasti Jussin hirrestä. Matti oli n.k. joutomies, tunnettu laajalta ja kuitenkin tuntematon. Kukaan ei tiennyt mistä Matti oli kotoisin, mutta jokainen tiesi laajoissa piireissä kuka Matti oli, kukaan ei tiennyt missä Matti oli kirjoilla, yhtävähän tiesi Matti itse siitä asiasta. Kun joku kysyi Matilta, missä olet kirjoilla?

"En tiedä, tiedätkö sinä?" vastasi Matti.

Matti oli ystävällinen ihminen, hän ei ollut riidassa koskaan kenenkään kanssa. Mihin taloon hyvänsä Matti tuli, tarjottiin hälle ruokaa ja Matti teki jotain askaretta ruuan palkinnoksi, jos tarvittiin korjata jotakin työasetta talossa ja Matti vaan oli saapuvilla, niin kyllä Matti osasi laittaa. Vaatteita ja kenkiä korjasi hän ja tekipä hätätilassa uusiakin. Lapsille oli Matti hyvin mieluinen vieras; missä talossa lapsia oli, keräysivät ne Matin ympärille, mikä pyysi Mattia tekemään hevosta, mikä tokkaa, mikä mitäkin. Matti lauloi lapsille vanhoja runoja ja sanoi osaavansa tehdä uusiakin. Matin runoja kuuntelivat vanhemmatkin halulla ja hartaudella. Usiasti ryömi Matti neljänkontan lapsiparvi seljässä j.n.e., yhdellä sanalla, Matilla oli koti joka talossa. Kun mentiin vihollista vastaan niin totta oli Mattikin kanssa saati hän sattui paikalle.

Jussin pelastettuansa sai Matti raskaan omantunnon, vaikei hän siitä kellekään puhunut. Hän oli levoton peljäten että Jussi taas antautuisi entisille pahoille retkillensä ja sentähden oli hän seurannut Jussin jälkiä ja näyttäymättä pitänyt häntä silmällä, kun hän asettautui niittysaunaan. Sen talven aikana nähtiin Mattia harvoin taloissa, hän kulki metsästysretkillä. Hän piti Jussin asentoa tarkalla silmällä ja näki jäljistä että Jussikin oli käynyt joskus metsästämässä, vaan kuitenkin pitänyt asuntonsa saunassa, jossa Jussi asui melkeen liikkumatta aina siihen aikaan kun hän luuli heinäntekiäin saapuvan saunalle. Jussi oli vihdoin vetäynyt pois saunasta sille suunnalle, josta hänen Risto ja Olli tapasivat.

Tällä matkalla taas Matti piti Jussia tarkalla silmällä ja luuli jo Jussilla taas olevan entisen retken aikeessa, mutta kun hän asettui siihen vanhaan majaan, josta hänen löysimme, asettui Mattikin ahon reunaan metsään senlaiseen paikkaan, josta hän voi nähdä Jussin liikkeet ja niin oli Matti näkymätön todistaja Jussin ja Snorikoffin kuolemaan ja siten vapautui Matti huolistansa.

* * * * *

Hiljan illalla kolmantena päivänä viimeisen kohtauksen perästä saapuivat Risto ja Olli vihdoin Tuovilan vainiolle, — Tuovilan akkunasta näkyi valkia.

"Jumalalle, kaikkivaltiaalle kiitos!" huusivat Risto ja Olli kun yhdestä suusta, langeten maahan polvillensa vuodattaen palavia kiitoskyyneleitä ihmeellisestä pelastuksestansa.

"Jumalalle, kaikkivaltiaalle kiitos, joka on pahankin tekoni palkinnut hyvyydellä", kuului ääni pimeässä kohoten kun maan alta. Risto ja Olli kääntyivät päin toisiansa kuiskaten kumpikin samalla kertaa: "Mikä se oli?" Sen enempää ei äänestä kuulunut.

Äänettä ja hiljaisessa hartaudessa ihmetellen mitä äsken kuulivat, taluttivat Risto ja Olli hevosen saman ladon ovelle, josta Feodor lähes vuoden aikaa sitte löydettiin. He aikoivat nyt vastaiseksi säilyttää Jussin ruumiin latoon, ja niin tekivätkin, jonka jälkeen he tykkivin sydämin kävelivät taloon.

"Olli! minä tunnen itseni nyt niin onnelliselta että pelkään tämän olevan unennäköä", kuiskasi Risto.

"Lähdemme sisälle, niin heräät unestasi".

Matkustajat astuivat sisälle väen pirttiin, jossa kukin askaroi takassa palavan roihun ympärillä.

Vieraat istuivat oven pieleen penkille. Talon väki ei ensiksi tuntenut vieraita, kysyttiin vaan kun tavallista. "Mitä kuuluu vieraille, onko rauha?" Olli näki piikojen joukossa nuoremman sisarensa, käveli sen luo ja äkkiarvaamatta kuihkasi hälle korvaan: "Vappu".

"Olli!" huusi tyttö kohti kurkkuansa ja kääri veljensä syliinsä.

Samalla lensi väliovi vierashuoneesen auki ja Anna hyppää pirttiin huutaen:

"Kuka huusi Ollia".

"Tässä on Olli, karkulainen", sanoi tyttö imarrellen.

"Missä on Risto?" huusi Anna.

"Tässä", huusi Risto hypäten ulos nurkasta ja kietoin Annan syliinsä.

"Majuri, majuri, tulkaa tänne, Risto on kotona" huusi riemuiten Anna.

Majurikin, joka muuten joka päivä oli käynyt Tuovilassa lohduttamassa Annaa, oli pian joukossa, jossa nyt oli yleinen riemu vallalla.

Vihdoin viimein aukesi ovi ulkoa ja sisälle astui mies iso kontti selässä. Hän lausui:

"Onko vielä vierahalle, Siaa salon samojalle, Kylän kaiken kyntäjälle, Matille mokomalle, Ison Tuovilan tuvassa, Penkin päässä pehtaroida?"

"On Matille siaa Tuovilassa", vastasi Anna, "liioitenkin juhlapäivänä".

"Voi Risto rukka kun olet väsyneen näkönen, sinä olet varmaan saanut kärsiä paljon ja niin likaset vaatteet!"

"Kaikki on hyvä nyt taas ja aina eteenpäin, Annaseni".

"Vappu! eikö sauna ole jo valmis?" kysyi Anna.

"Sauna on valmis", vastasi Vappu.

"Anna, tässä on kontti, se on täynnä lintuja, olkaa hyvä ja ottakaa ne tuliaisiksi Matilta. Minä olen niin iloinen kun satuin olemaan näkymätöin vierasmies kuinka ihmeellisesti Risto ja Olli pelastuivat silminnähtävästä hukasta ja että pelastuksen välikappaleena oli Jussi".

"Jussi!"

"Juuri Jussi! Kyllä Risto ja Olli kertovat asian".

"Kiitoksia, hyvä Matti tuliaisista! Mene sinäkin saunaan, niin sitte saan kuulla enemmän, olen hirmuisesti utelias".

Sittekun tulleet matkustajat olivat kylpeneet ja pukeuneet puhtaisin vaatteihin — Ristolle oli majuri tänään tuonut uuden kersantin "munteeringin", jonka hänen, Annan hartaasta lapsellisesta pyynnöstä täytyi heti pukea päällensä — niin kokousivat kaikki vierashuoneesen. Heillä oli molemmin puolin paljon kysymistä ja vastaamista, ei kukaan nukkunut hetkeäkään koko yönä. Aamulla lausui majuri ilokyyneleet silmissä.

"Ihmeelliset ovat luojan työt", johon kaikki muut säestivät samalla kiitoshartaudella.

Seuraavana päivänä kirjoitti Anna:

"Herra Feodor Ivanovitsch Snorikoff!

"Raskas velvollisuuteni on ensiksi mainita että luoja on sallinut teidän herra isänne elämän päättymään Riston takaa-ajoretkellä, paikalla josta tähän liitetty piirros nimeltä ja tilasta tarkemmin selittää. Toivon kuitenkin että otatte tämän surusanoman, kuin lähetetyn kaikkivaltiaan kädestä.

"Sitä vastaan on kunniani, ei vähemmän kuin suuri iloni lausua Teille sulimmat kiitokseni Ristoni pelastuksesta, hän on nyt kotona ja siunaten muistelee Teidän verratonta itseuhraavaa jalomielisyyttänne.

"Suuret lahjanne, joita Riston myötä lähetitte, on paisuttanut kiitollisuus-velkani Teille äärettömäksi.

"Häämme tulevat ehkä vietettäväksi yhtaikaa joulujuhlan kanssa, likemmin tästä asiasta emme ole vielä kerjenneet päättää.

"Samalla kertaa kuu Risto ja minä pyydämme saada sulkeutua Teidän ja Teidän armaanne suosioon, ilahuttaisi se meitä sanomattomasti että edelleen soisitte meille hyväntahtoisen muistonne.

"Anna".

Majuri, kuultuansa Jussin viimeisen teon, sanoi että Jussin pitää saada kunniallisen hautauksen; niin tapahtuikin, jota ennen kuultiin kirkossa saarnastuolilta "kiitos": "Vihollisen käden kautta on vaipunut ajalliseen kuolemaan renkimies Johan Luomaniemi, kolmenkymmenen vuoden, kahden kuukauden ja yhdeksän päivän ijässä".

Samana sunnuntaina kuultiin samasta paikasta:

"Siihen kristilliseen aviosäätyyn kuulutetaan ensimäisen kerran:

"Kersantti, hyväarvoinen, tuumallinen ja rehellinen Risto Rytkönen ja neitsyt, siviä ja siivollinen Anna Tuovinen — — —".

Tuovilassa alettiin rakentamaan uutta kartanoa, jota varten kaikki tarpeet olivat jo ennen Riston kotiintuloa laitettu paikalle sekä perustus pantu ja kehä salvoksella; majuri oli yksinneuvoin Annan kanssa tehnyt piirroksen, jonka Ristokin kaikin puolin hyväksyi. Ainoa muistutus kun Ristolla oli, oli se että rakennus tuli kalliiksi.

Majuri vastasi: "Me olemme Annan kanssa punninneet sen asian, ole siitä huoletta".

Asuinhuoneet joutuivat valmiiksi niin että niihin muutettiin jo ennen joulua. Jouluna oli päätetty viettää Annan ja Riston häät, — niin tapahtuikin.

* * * * *

Vähää ennen häitä sai Anna seuraavan kirjeen:

"Kallis ystäväni Anna!

"Vastaus ystävälliseen kirjeesenne, josta me — Olga ja minä — lausumme sulimmat kiitoksemme, on viipynyt pitkään monesta syystä. Isävainajani lankeemuksen olen ottanut, kuten kirjeessänne kehoititte, lähetetyksi luojan kädestä. Sallan veljekset — joista toinen jättää Teille tämän kirjeen — saattavat vainajan hautauspaikalle, pyytäkää että Olli olisi hyvä ja pitäisi minulta muistoksi isävainajani hevosen. Sen verran kun tähän asti olen saanut selville, on isäni jättänyt jälkeensä suuren rikkauden. Että tämä ei ole koottu hyvällä tavalla on valitettavasti tosi. Aikomukseni on heikkoin voimieni mukaan koettaa sovittaa jollakin määrin tapahtuneita väärintekoja. — Sallan veljekset ovat saaneet talonsa takasin; heiltä olen pyytänyt ja ovat hyväntahtoisesti luvanneet mulle yhden luonnonihanan paikan saarella, johon rakennan asunnon itselleni ja siinä aivon rakkaan Olgani kanssa elää. — Häämme vietämme joulun juhlina kuten Tekin. Vaikkei tämä juhla Teillä ja meillä ole samoina päivinä, tulevat molemmat häät vietettäväksi samana juhlana. Mikä ihmeellinen sattumus tämäkin? Eikö tämä sattumus ole johdonmukainen sielujemme sukulaisuus? — Minä tunnen itseni tuiki mitättömältä ja ansiottomalta kaikkeen mitä olen saanut osakseni — antakoon kaikkitietävä minulle ymmärrystä ja voimia suunnillekaan oikein käyttämään niitä suuria lahjoja, joita ansiottani olen saanut!

"Teitä kohtaan, kallis ystäväni, en koetakaan lausua tunteitani, siihen puuttuu multa sanoja, enkä tunne sitä kieltä, muualla kun sydämmeni syvyydessä, jolla senlaisia sanoja voisin lausua. Sanon vaan aivan yksinkertaisesti: sydämellisiä terveisiä Teille ja samanlaisia vihkiäisjuhlallenne, jota tulevat juhlallisesti viettämään myös

"Olga ja Feodor".

Annan ja Riston häät vietettiin joulun aattona. Vanha rovasti, joka oli vihkinyt Riston äidin ja Lassin, vihki myös Annan ja Riston. Olli oli saanut Feodorin lähettiläältä salaisuudessa paperitukun, käskyllä että se annettaisiin heti vihkiäisten jälkeen, tilaan sopivalla puheella. Mutta kun Olli vähän epäili puhetaitoansa ja muuten taipumattomuuttansa esiintymään senlaisissa juhlatiloissa, pyysi hän majuria siaiseksensa. Majuri otti kernaasti vastaan toimen. Heti vihkiäisten perästä avasi majuri tukun ja luki:

"Vähäinen muisto suurista vaivoista morsiaimelle. Onnea nuorelle parikunnalle toivovat Olga ja Feodor".

Tukku sisälsi kymmenentuhatta ruplaa. Majuri piti kauniin puheen. Ja nyt, ehkä ei kyyneleittä, tuskitta ja murheitta, kuten poika kuvaili, toteutuivat kuitenkin Riston poikaistoiveet.