II

1.

Pohjanmaan juna vyöryy kohisten pääkaupunkia kohti. Lumenpeittämät maisemat vilahtelevat ohitse, metsiä, taloja, kokonaisia kyläryhmiä. Ihmiset asemilla ovat turkkeihin kääriytyneet, punaposkisia, reippaita ja hymyileviä. Taotaan jalkaa, kopistellaan ja puhallellaan; henki huuruaa. Vilkas puheensorina täyttää asemasillan, hyvästellään, naureskellaan, lausutaan joku keskinkertainen sukkeluus, jolle sivullinenkin suvaitsee vetää suutansa hymyyn. "Hyvästi!" ja "älä unohda!" ja "muista kirjoittaa!" Pieniä sirusia elämästä ja sitten vihellys, nykäys — ja juna ottaa vauhtia pysähtyäkseen taas seuraavalla asemalla kuuntelemaan katkonaisia lauseita, naurunpäitä ja jalkojen töminää.

Juho Kostia seisoo vaunusillalla seuraten aseman vilkasta liikettä. Mitään tuosta kaikesta ei kuulu hänelle, yksinäiselle, alakuloiselle, jolla ei ole muuta kiinnipidintä elämään kuin äidille annettu lupaus lukea tutkinto loppuun. Vain äiti oli sanonut hänelle "hyvästi" ja "älä unohda" ja "muista kirjoittaa". Ne olivat helpot täyttää, sillä tällä kertaa ei siihen tarvittu muuta kuin tottumus. Mutta siihen toiseen — se oli vaikeampaa. Asua huoneessa, johon liittyi kuvitelmia, näkyjä, haaveilua — kirkasta, hopeanheleää naurua ja palavaa, päämäärästään tietoista kaipausta, — miten hän sen kaiken kestäisi?

Helge oli kirjoittanut matkustavansa kaupunkiin heti loppiaisen jälkeen. Hän aikoi lukea sitkeästi. Tietysti — se oli hänelle helppoa — hänelle, jolla ei ollut näitä sydämen murheita. Mutta hänen, Juho Kostian, asiat olivat hullusti, tuiki hullusti. Rakkauden helposti itävä siemen oli taas kylvetty hänen sydämeensä ja se kasvoi kuin polttiainen saunan kupeella, — kasvoi niin että humisi vain.

Juho Kostia hymähti katkerasti ja siirtyi vaunuun. Kunpa voisikin ottaa asian humoristisesti. Silloin hän olisi jälleen vapaa mies. Mutta hän oli sitä maata, ettei hän tuntenut huumoria rakkausasioissa. Niihin hän aina tarttui vakavasti kuin lukkari aamuvirteen.

Minkäpäs ihmislapsi sydämelleen mahtoi. Se oli sellainen kuin miksi oli luotu. Hän, Juho Kostia, oli jo syntymässään saanut aimo annoksen naivisuutta — ja se kai se hänestä tekikin elämän leikkikalun. Nämä muut — tässä hänen ympärillään olivat totuttautuneet järjen hallintaan. Ainakin he näyttivät siltä — niinkuin tuokin isovatsainen, tyytyväisen näköinen herrasmies, joka sikari suupielessä tutki sanomalehteä sangen tarkkaavasti. Hän oli — kaikesta päättäen — tasapainossa elävä mies, jota ei mikään horjuttanut. Hän tiesi junan saapuvan perille määrättyyn aikaan ja se ei tehnyt häntä yhtään levottomaksi. Päinvastoin: — hän oli siihen sangen tyytyväinen.

Juho Kostia sytytti savukkeen ja tuijotteli tylsänä vaununikkunasta ulos. Ennen hän oli Helsinki-matkasta suuresti iloinnut. Vaihtelu, vilkas kaupunkielämä yksitoikkoisen maalaiselämän vastakohtana oli kiinnittänyt mieltä — ainakin matkan kestäessä. Perillä hän oli tosin pian kyllästynyt kaikkeen, — mutta silloin häntä taas oli ylläpitänyt toivo kotiinpääsemisestä. Nyt oli kaikki samantekevää.

Vai miten oli oikeastaan?

Jos hän täysin vilpittömästi tunnusti totuuden, hän tavallaan nytkin iloitsi Helsinkiin pääsystä. Mutta hänen ilonsa oli varkaan iloa — varkaan, joka ennakolta nauttii mahdollisuudesta päästä huomaamatta naapurin omenatarhaan. Niin hänkin nautti mahdollisuuksista saada ehkä silloin tällöin kuulla sanan Johannasta, — miten tämä eli, mitä puuhasi, ja kukaties joskus syrjästä nähdäkin häntä. Kohtaaminen oli armotta pyyhitty ohjelmasta pois ja sen pyyhkimisen oli toimittanut hän, Juho Kostia itse — toisen vastalauseista huolimatta. Hän oli periaatteen mies, niitä enten-eller-luonteita niinkuin Kirkegaard,— jonka hän muuten oli esikuvakseen valinnut. Mutta hän ei kirjoittaisi mitään "Viettelijän päiväkirjaa". Hän kirjoittaisi "Pettyneen päiväkirjan" — ja siinä olisi hänen sydänrievulleen kylliksi askartelemista.

Omituinen oli naisen sydän. Juho Kostia oli miettinyt sitä koko joululoman. Rakastaa ja olla rakastamatta. Joulusaarnassaankin, jonka hän kotiseurakunnan kirkkoherran pyynnöstä oli pitänyt, olivat ajatukset pyörineet tämän ainoan kysymyksen ympärillä. Kuinka toisenlainen oli Neitsyt Maaria. "Katso, Herran piikanen. Tapahtukoon minulle sinun sanasi jälkeen."

Juho Kostian täytyi väkistenkin hymyillä. Olisiko hän toivonut Johanna Langin samankaltaiseksi?

Hän muisti, kuinka hän tähän kohtaan tulleena oli hengessään pannut voimakkaita vastalauseita evankelista Matteuksen liian suoraviivaista kuvausta vastaan. Nainen ei ollut sellainen kuin miksi Matteus Neitsyt Maarian esitti. Hän ei koskaan vastannut niin nöyrästi. Hän pani vastaan, — jollei muusta, niin pelkästä vastustamishalusta. Jaa… en tiedä… Se olisi ollut paremmin paikallaan kuin tuo nöyrä 'katso Herran piikanen'. Jos Neitsyt Maaria olisi vastannut näin, silloin olisi hän päässyt joulusaarnassaan lämpenemään. Hän olisi saarnannut naisesta, joka sanoi: 'Miksi pitää olla lupaukset?' Hän olisi kuvannut kamppailun tuota epämääräisyyden kalliota vastaan, joka murskasi ja pelasti, pelasti ja murskasi: — kamppailun, jonka voittamisesta olisi ollut itse enkeli Gabrielillekin kunniaa.

Eikö epämääräisyys Johanna Langin suhteessa häneen ollutkin juuri kaikkein mielenkiintoisinta? Eikö siihen juuri sisältynyt koko naisellisuuden arvoitus. Täältä — pitkän matkan päästä katsottuna, — junan vyöryessä näiden lumisten metsien halki, se oli vapauttavaa todeta. Traagillisuus johtui vain siitä, että mies purjehti liian selvin lipuin. 'Halloo, ken siellä?' 'Minä!' 'Ja täällä minä!' Ei mitään nimiä, vain pimeys ympärillä ja tuo kiehtova 'halloo!' — Silloin se olisi menetellyt.

Mutta — olisiko sellainen ollut elämää — sitä verenpunaista, jota hänen sydämensä kaipasi?

Ei, tuhat kertaa ei! Se olisi ollut vain perhosleikittelyä — ja sitä hän ei hyväksynyt.

Parempi siis niin, että toinen puoli, mies, purjehti selvin lipuin ja koetti saavuttaa, voittaa yhden pysyväisesti. Hän oli koettanut voittaa jo useamman kerran… viimeksi Johanna Langin. Siitä oli muodostunut kaikkein verisin ottelu, mutta siinäkin hän oli joutunut tappiolle — auttamattomasti. Hänen kohtalonsa oli siis olla yksin.

Naimattomuus… apostoolinen selibaatti — olihan siinäkin jotakin mieltä kiehtovaa. Yhden ihmisen tähden…

Juho Kostia katseli ohikiitäviä maisemia. Monissa paikoin olivat asukkaat luoneet korkean lumivallin rakennustensa ympärille suojatakseen itseään talven viimaa vastaan. Noin hänenkin pitäisi suojata itsensä — sisäinen olemuksensa, lisäpettymyksiä vastaan. Paras keino siihen oli johdonmukainen Johanna Langin väitteleminen, vaikka sydän kuinka kapinoisi.

— Helsingin liput, olkaa hyvä!

Junailija korjasi matkalippuja talteensa. Juho Kostian mielessä vilahti ajatus, että nyt oli jo liian myöhäistä. Pohjoisimmalla asemalla oli vielä saattanut ajatella, että sopihan tätä koettaa… tätä etelään päin menoa. Pahimmassa tapauksessa saattoi keskeyttää ja palata takaisin — kotiin… levähtelemään. Nyt se oli liian myöhäistä. Hänet valtasi epämääräinen turvattomuuden tunne — samanlainen kuin luvattoman karusellilla ajajan, jonka laitoksen omistaja saattoi minä hetkenä hyvänsä heittää niskasta ulos — ja päällepäätteeksi pahinta vihamiestä pahki.

Juna kiljahteli vähä vähä. Se oli kuin pitkältä matkalta palaava markkinahevonen, joka kotitalon näkyvissä hirnaisee ja parantaa vauhtia. Tuntui, kuin olisi juna haistanut pääkaupungin läheisyyden ja siitä riemusta lasketellut pitkiä vihellyksiä.

Matkustajat virkosivat kuin horroksista. Tyytyväisinä he kokoilivat tavaroitaan. Äskeinen lihava herra vilkaisi syrjäsilmällä ohitselipuvia Kaisaniemen ravintolarakennuksia, — aivan kuin todetakseen, että siinäpä ne olivat taas. Juho Kostia käänsi päänsä pois. Hän oli kerran istunut siellä Johanna Langin kanssa — muutamalla pitemmällä kävelymatkalla.

Juna pysähtyi ja matkustajat rupesivat solumaan vaunusta ulos. Kantajain huudot kajahtelivat asemalaiturilta. Korviin kantautui suurkaupungin kohina. Se lauloi kuin meri.

Juho Kostia tunsi äkkiä itsensä perin turvattomaksi ja orvoksi tämän hyörivän, pauhaavan elämän keskellä. Hänen sydäntään viilteli.

Hän pysähtyi laiturille laskien matkalaukkunsa maahan ja vetäen syvään ilmaa keuhkoihinsa. Mieleen muistuivat Heinen sanat "Doppelgängerissä":

"In diesem Hause wohnte mein Schatz…"

Niin… Helsinki sai merkityksensä ja oli olemassa ainoastaan Johanna Langin vuoksi. Hän oli asunut täällä kerran — silloin kuin hän, Juho Kostia, vielä toivoi. Nyt häntä ei enää täällä ollut — ei ainakaan hänelle. Oli vain kaupunki, suuri, kohiseva kaupunki, joka huokui kuin tuhatpäinen peto.

— Janne! kajahti äkkiä kirkas ääni hänen takanaan.

Juho Kostian sydän lakkasi miltei sykkimästä. Hän tunsi tuon äänen tuhansien joukosta.

Hän kääntyi hitaasti. Hänen edessään seisoi Johanna, kauniina, hymyilevänä, povi aaltoillen nopeasta kävelystä.

Hän muisti selvästi päätöksensä: — hän ei saanut enää Johanna Langia tavata. Mutta nyt, kun tämä kukoistavana seisoi hänen edessään, hänen päätöksensä horjui. Sydän rupesi lyömään, poskille kohosi puna, silmiin syttyi niiden entinen valo.

Hän tarttui tyttöä kädestä puristaen sitä pitkään.

Tyttö kävi hiukan levottomaksi ja veti hiljaa kätensä pois. Hänen mielestään Juho piteli sitä liian kauvan. Hän vilkaisi ympärilleen — kuin rauhoittaakseen, ettei kukaan ollut heihin huomiota kiinnittänyt.

Juho Kostia käsitti tytön tarkoituksen. Siinä oli jälleen tuo ikuinen ristiriita "ollako vai ei olla". Hänet valtasi syvä alakuloisuus.

— Mitä varten tulit? Et kai minua vastaanottamaan?

Tyttö hymyili hiukan surumielisesti.

— Ketäs muuta? Olen käynyt koko viikon asemalla jokaista Pohjanmaan junaa vastassa.

Juho Kostian alakuloisuus haihtui — haihtui kuin usva raikkaan tuulen tieltä. Hän seisoi taas lujalla pohjalla: — Johanna rakasti häntä, rakasti sittenkin.

— Eikö sinulla olekaan viulua, Janne?

Juho Kostia tapaili sanoja. Hän oli syvästi liikutettu.

— Jätin sen kotiin.

— Se oli paha. Minä olin koko ajan toivonut, että toisit sen takaisin.

'Takaisin!' Siihen sanaan sisältyi lupaus.

Kaikki epävarmuus hälveni. Johanna rakasti häntä! Hänet valtasi jonkunlainen uhkapäinen hurjuus.

— Otammeko ajurin ja ajamme Fagerholmille? Tyttö säikähti. Hän ihan kalpeni.

— Ei, ei… sinä voit ottaa, mutta minä en uskalla. Joku voisi nähdä.

Siinä oltiin taas. Jälleen tuo iankaikkinen arvoitus.

— No, me kävelemme sitten, virkahti hän hiukan väsyneesti. Luja pohja, jonka hän hetki sitten oli tuntenut jalkainsa alla, rupesi myötäämään.

Näinkö se alkoi? Kidutuspenkkiin heti ensi askeleelta. Eikö Johannalla ollut yhtään sääliä?

Tyttö jutteli jotakin hänen vierellään, jotakin teatterista ja Helge Hollanderista. Mutta Juho ei kuunnellut häntä. Hän ajatteli vain muuatta lausetta, jonka Johanna Lang oli kerran sanonut:

"Kutsu minua 'Ristilukiksi', Janne."

Hän oli sitä sanoessaan ollut kaunis kuin keijukainen ja hänen olemuksessaan oli ollut hyvä annos pikku tyttöä — tuollaista viatonta viisivuotiasta, joka pyytää päästä katsomaan vasikan teurastusta.

"Näyttelijä!" ajatteli Juho Kostia, mutta katui samassa. Sehän oli Johanna, joka kulki hänen vierellään jutellen teatterista ja Helge Hollanderista.

— Helgekö sinut sinne vei?

— Niin, ja ajattele, meillä oli vasta hauskaa!

Juho ei vastannut mitään. Tietysti — Helgen seurassa oli aina hauska. Olihan hän "stilig", niinkuin Margareeta Fagerholm oli tulkinnut.

Hän ei joutanut syventymään näihin ajatuksiin. Oli katsottava, että päästiin kunnialla katujen yli. Autoja kulki kuin kesällä, vaikka oli tammikuu. Lumenluojat häärivät katujen vierillä. Helsinki oli saanut taivaan lahjan — lumivaipan mustille kaduilleen, mutta paatuneena kuten tavallisesti se ei ottanut lahjaa vastaan, vaan vedätti lumen kiireimmän kaupalla pois.

Kirottu kaupunki!

— Saitko minun joululahjaani? kysäisi Johanna Lang äkkiä.

— Sain… kiitos siitä.

— Minä odotin sinulta joulukorttia, mutta ei tullut.

Tyttö huokasi teeskennellysti.

— Niin armoton sinä voit olla!

"Armoton!" Kuka oli oikeastaan armoton? Hän, Juho Kostia, oli mennyt joulupostia hakemaan ja siellä oli ollut pieni paketti tutulla, rakkaalla käsialalla. Paketti oli sisältänyt kirjoituspöytämaton, kauniisti kirjaillun. Siinä oli ollut hopeaa ja kultalankaa. Johanna Langin hienot sormet olivat sen neuloneet. Mutta — vaikka lahja oli kaunis, ei se ollut Juhon sydäntä ilahduttanut. Päinvastoin: — se oli vienyt viimeisetkin rippeet hänen jouluilostaan. Hän oli haudannut kirjoituspöytämaton syvälle piirongin laatikkoon. Sinne se oli jäänyt. Äiti sen löytäisi sieltä… ja arvaisi jotakin. Mutta — äidin sydän ymmärtäisi…

Hänestä oli tuntunut hyvälle, että Johannan joululahja lepäsi siellä äidin hajuheinältä tuoksuvien vieraslakanain välissä. Vähitellen sekin siellä koteutuisi — toisten, vuosikymmeniä vanhojen vaatekappalten välissä. Ja joskus sen saattaisi sieltä ottaa esiin… käytäntöön, — kun sydän olisi rauhoittunut. Silloin se olisi vain — muisto.

— Nyt sinä olet perillä.

He seisoivat Fagerholmin porttikäytävän suulla. Juho Kostia taisteli itsensä kanssa. Tuliko hänen pyytää Johannaa sisälle vai eikö? Se olisi samaa kuin antautuminen, kuin kahden kuukauden vanhan päätöksen rikkominen heti alussa. Minkäpä hän sille voi, jos Johanna Fagerholmilla kävisikin. Olivathan he Margareetan kanssa koulutovereita.

— Ja kukaties ei Johanna halunnutkaan tulla…

Yht'äkkiä välähti hänen päässään ajatus, joka pisti kuin käärmeenpurema. Olisiko mahdollista? Hänpä panisi Johannan koetukselle ja heti tässä paikassa.

— Etkö tule sisään? virkkoi hän koettaen saada äänensä niin luonnolliseksi kuin suinkin.

Tyttö epäröi. Hänkin taisteli itsensä kanssa. Mutta Juho Kostia halusi saada selville taistelun syyn: — Tapahtuiko se hänen vuoksensa vai —?

— Minä luulen, että siellä on Helgekin kotona. Kas niin, siinä se oli! Johanna Lang hätääntyi.

Hän katsoi rukoilevasti Juhoa. Sitten hän äkkiä punastui.

— En… en minä nyt tule, sopersi hän kuin anteeksipyytäen. — Minä tulen joskus toiste… siellä tätikin jo odottaa. — Hyvästi, Janne! Muista käydä katsomassa.

Tuo olisi ollut palsamia Juho Kostian sydämelle, jos hän vielä olisi ollut samassa vireessä kuin asemalla. Mutta nyt oli hänessä herännyt epäilys, joka poltti kuin tulinen rauta.

Hän sanoi lyhyet hyvästit ja sukelsi porttikäytävään. Se oli päivälläkin hämärä ja tuoksui lialle ja mädäntyneille hedelmille. Piha oli hiukan valoisampi, pakkilaatikoita täynnä niinkuin hänen lähtiessäänkin. Sama omenaryssä, jonka he olivat Helgen kanssa asuntoa hakiessaan tavanneet, puuhaili siellä nytkin. Hän tunsi Juhon ja nosti kohteliaasti lakkiaan.

Porraskäytävässä tuoksui ruokien haju kuten ennenkin. Juho oli juuri astumaisillaan ensimmäiselle portaalle, kun kuuli askeleet ja tutun vihellyksen päänsä päältä.

Se oli Helge!

Kuin jonkun käsittämättömän vaiston ohjaamana hän pujahti portaiden taa. Hän ei halunnut tavata toveriaan.

Helge astui pihalle häntä huomaamatta. Palttoonkaulus pystyssä ja knalli päässä hän kulki pihan poikki reippain askelin vihellellen mennessään.

Yht'äkkiä valtasi Juho Kostian hurja ajatus. Hän ihmetteli itsekin itseään. Seuraavat sanat, jotka hän lausui Helgen juuri hävitessä porttikäytävään, kuulostivat kokonaan vieraan sanoilta:

— Hoi, Stukaloff! Kaksi markkaa, jos viette kapsäkkini vahtimestari Fagerholmille. Minulta unohtui junaan tärkeä paketti.

Ryssä katsahti häneen kummissaan, mutta nosti kuitenkin lakkia kohteliaasti, tarttui kapsäkkiin ja lähti kiikuttamaan sitä portaita ylös.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli kadulla. Hän silmäsi Katajanokalle päin. Aivan oikein! Siellä asteli Helge reippaana, palttoonkaulus pystyssä ja knalli päässä. Hienoksipa oli poika tullut!

Juho lähti samaan suuntaan. Hän halusi nähdä, menikö toveri todellakin sinne, johon hän arveli.

Helge kulki kiireesti Päävahdin aukean yli poiketen Katajanokan sillalle. Aivan oikein! Sinnepä tietysti! Hänen teki mieli kääntyä takaisin, mutta mustasukkaisuuden raivottaret ajoivat häntä eteenpäin. Hyvä Jumala, näinkö olivat asiat!

Helge kulki pahaa aavistamatta — kuin ainakin mies, jolla on puhdas omatunto. Juho seurasi häntä kiihkeästi. Yksi ja toinen vastaantulijoista loi häneen kummeksivan katseen. Mutta Juho Kostia oli nyt sillä päällä, ettei hän sellaisesta välittänyt. Nähköön vaikka koko Helsinki, mikä hänen askeleitaan johti! Hän oli mennyttä miestä, hän kulki alaspäin. Mutta siihen oli syynä rakkaus — tuo siunattu, tuo kirottu tunne, joka teki ihmisestä joko jumalan tahi perkeleen. Hän ei välittänyt enää mistään — ei siitäkään, vaikka olisi joutunut raitiotievaunun alle ja tullut yliajetuksi.

Helge pysähtyi Johanna Langin portille ja katsahti ympärilleen. Onneksi oli Juho niin kaukana, ettei toveri häntä huomannut. Eikä hän sitäpaitsi aavistanutkaan, että kiihkeä silmäpari piti silmällä jokaista hänen liikettään.

Seuraavassa hetkessä oli Helge hävinnyt porttikäytävään. Juho pysähtyi muutaman kivijalkapuodin eteen kuin katsellakseen näytteille pantuja tavaroita.

Hänen sisässään kiehui ja raivosi. Oh, olipa tämä kurjaa! Tähänkö oli tultu? Hän rupesi katumaan, että oli ollenkaan lähtenytkään matkaan. Näin alas oli mies jo vaipunut, — vakoili toveriaankin kuin varas…

Mutta — oliko Helge Hollander enää mikään toveri? Eikö toveruus olisi häntä velvoittanut pysymään erillään Johanna Langista? Vai oliko Johanna —?

Kirous pyöri hänen huulillaan, kun hän samassa hätkähti. Ikkunaan oli asetettu näytteille sikarilaatikoita. Muutaman kannessa seisoi "El Paradiso".

Hänen silmänsä kostuivat ja hän lähti pää riipuksissa astumaan takaisin asuntoaan kohti. Hän muisti illan, jolloin hän oli käynyt tuossa kaupassa ostamassa sikareja ja sitten mennyt Johanna Langin luo. Sen illan muisto oli niin säteilevän kirkas, ettei hän saattanut kirota.

Hän kulki katua ylöspäin höpisten itsekseen:

— Ristilukki, ristilukki…

2.

Aamu valkenee vitkaan ja sitä seuraa surullinen herääminen. Juho Kostia raoittaa silmiään. Huonekalut erottautuvat epäselvinä hämärässä huoneessa. Vastapäätä olevasta ikkunasta häämöittää kuurainen peltikatto. Sen takana ja yläpuolella valkenee vähitellen taivaan kansi ja auringon ensimmäiset säteet punaavat peltikaton harjan.

Pöydän päässä — piirongin ja pöydän välissä on tuoli, jonka selkänojan ylälaidasta on puuleikkauskoriste murtunut poikki. Sillä tuolilla oli kerran — kauvan aikaa sitten istunut Johanna Lang kuunnellen, kuinka hän lausui Robert Burnsin runoa:

"En, Hanna, jää vain kasvojas ja varttas ihannoimaan, vaikk' ilmestyen sulossas saat veret kuumat soimaan. Tuo hempi itse olennon mua viehtää, hurmaa, impi; sun muotos mulle kallis on, sydämes kallihimpi."

Johanna Lang oli istunut kuunnellen, kuumat läikät poskillaan; hän oli tajunnut sakeisiin sisältyvän rakkaudentunnustuksen kohdistuvan itseensä. Eikä hän ollut liikuttanut sormeaankaan vastaansanoakseen; hän oli vain nauttinut siitä sydämen lämmöstä, joka huokui häntä vastaan. Hän oli kääriytynyt siihen kuten kalliiseen turkisvaippaan — ja liidellyt ovesta ulos nyökäyttäen kynnyksellä päätään.

Mutta se katse, jonka hän oli Juhoon luonut, oli puhunut omaa kieltään: 'Minäkin rakastan!'

Juho Kostia väänteleikse vuoteellaan. Oliko tämä kaikki ollut totta kerran? Vai oliko hän vain uneksinut?

Totta se oli ollut. Hän muisti, kuinka rouva Fagerholm oli kerran puhunut Johannan kanssa kauvan ja pitkään; hän oli saanut kuulla sen vasta jälkeenpäin. Rouva Fagerholm oli laskenut Johannan sydämelle sen edesvastuuta herättävän tosiasian, että hän, Juho Kostia, oli rakastunut, — rakastunut juuri Johanna Langiin, — sekä ettei sellaisen sydämen kanssa pitänyt leikitellä. Tämä oli tavallaan rohkaissut häntä kosimaan. — Mahtoiko rouva Fagerholm nyt aavistaa, millä kannalla asiat olivat? Eilen illalla hän oli tarkastellut Juhoa pitkään illallispöydässä, vaikka hän olikin koettanut tekeytyä mahdollisimman rauhalliseksi.

Ruumista värisytti, päätä pakotti, kuumat laineet soutelivat suonissa ja niitä seurasi kylmän puistatus. Hän oli nähtävästi sairas.

Helge Hollander heräsi. Jo pitkän aikaa oli Juho pitänyt häntä silmällä. Asuintoverilla oli omituinen tapa nukkua melkein istuallaan. Silmälaudat olivat värähdelleet, — kuin olisi vielä unimaailmassa harhaileva katse tahtonut vangita jonkun ihastuttavan näyn. Sitten silmät aukenivat, suu vetäytyi hymyyn ja käsi ojentautui kuin käskystä tarttumaan yöpöydällä lepäävään piippuun ja tupakkakukkaroon.

Siinä oli onnellinen mies! Heräsi ilman sielun ristiriitoja ja pani paikalla tupakaksi.

Juho koetti olla nukkuvinaan. Hän sulki silmänsä, mutta korvat teroittautuivat kuulemaan toverin pienimmänkin liikkeen.

Äl' itke, Selma, pienoinen, kyll' sinä minut saat! Kun taasen tulen takaisin, vietämme hauskat häät!

hyräili Helge piippuaan ladaten.

Juho tunsi mustasukkaisuuden viheriän käärmeen matelevan povessaan. Se poika se lauleskeli heti noustuaan! Ihmekö tuo, kun rakasti kahta.

Juho puri hampaansa yhteen. Tällä hetkellä hän vihasi toveriaan. Veri kuohui kuumana suonissa ja pakottava tunne päässä vain kasvoi.

Hän kuunteli henkeään pidättäen. Jokainen toverin sängyn narahdus, patjan kahahdus tuntui hänen mielestään kuiskaukselta onnen maasta. Helgen ryinnässäkin oli riemukasta itsevarmuutta. Nyt tämä kohosi istualleen ja raapaisi tulta. Juhon sieraimiin tunkeutui miellyttävä tupakan tuoksu. Sekin kiusasi ja harmitti häntä tavattomasti. Oli kuin olisi savukin itsetietoisena kuiskinut: 'Haistele, poika, Eedenin paratiisin tuoksuja!'

Juho vetäisi peitteen päänsä yli; hän halusi välttyä toverin aamupakinoilta. Mutta Helge käsitti hänet väärin. Tuo peitteen vetäisy pään yli oli tavallisissa oloissa merkinnyt Juhon valmistautumista aamurukoukseen. Helge kiusasi toisinaan toveriaan vetämällä peitteen varovasti alas. Niin teki hän nytkin.

— Joko se Janne poika sukelsi taas?

Helgen ääni soi Juhon mielestä paljon kiusoittelevammalta kuin tavallisesti. Ennen hän oli sille vain hymähtänyt, mutta nyt teki mieli sanoa jotakin oikein pistävää.

— Anna minun olla! sai hän vain sanotuksi.

Helge katseli toveriaan hetkisen. Liekö hän mitään aavistanut — mutta seuraava kysymys tehtiin vakavammin:

— Oletko sairas?

— Vähäsen… vilustumista, mitä lie…

— Missä olit koko eilisen päivän?

Juhon olisi tehnyt mieli kysyä samaa, — mutta tiesihän hän sen kysymättäkin. Hän puolestaan oli harhaillut koko iltapäivän satamassa, kuljeksien siellä laiturilta toiselle, — kunnes lopulta oli joutunut pitkän laiturin päähän Pohjoissatamassa. Siellä hän oli seissyt tuntikausia kylmässä tuulessa, seuraten sairaan sielunsa liikkeitä. Se oli sama paikka, jossa hän kerran oli seissyt Johanna Langin kanssa — muutamana myrskyisenä iltana. Silloin oli yritetty vaikeaa temppua: surmata erään nuoren ylioppilaan rakkautta kahden todistajan läsnäollessa, mutta onnistumatta. Eilen oli Juho yrittänyt sitä uudelleen, mutta yhtä huonolla tuloksella. Hänen oli lopuksi täytynyt palata, — mutta mukana oli seurannut entinen tuska, suloinen ja omituisesti herpaiseva, — mutta samalla niin kipeä ja pistävä, että silmät olivat väkistenkin tahtoneet kyyneltyä.

— Kuljin vain… asioilla, vastasi hän soinnuttomasta

Helge tyytyi siihen; hän ei jatkanut keskustelua. Ehkäpä hän arvasi toverin tilan, koskapa lausui ystävällisesti, melkein lämmöllä:

— No… kylläpä kaikki vielä korjaantuu.

Hän lähti luennoille Juhon jäädessä makaamaan.

"Korjaantuu". Ei koskaan! Siitä oli turha puhuakin — Helgen kaikkein vähimmin, joka oli osaltaan syynä hänen onnettomuuteensa. Juho ei voinut enää ymmärtää toveriaan. Ennen oli tämä ollut mitä hienotunteisin ystävä, mutta nyt oli hänestäkin tullut kaappari — rosvo, joka varasti toiselta tämän ainoan karitsan. Rakkauden tuska olisi ollut helpompi kantaa, jos Johanna vain olisi ollut täydellisesti vapaa — kuulumatta kenellekään erikoisemmin. Mutta — nyt hän kuului Helgelle ja se teki Juhon taistelun vielä epätoivoisemmaksi.

Palvelijatar kurkisti huoneeseen.

Siinä oli tuolilla vielä hänen tuomansa aamukahvi koskematta. Juho kohottautui ryntäilleen koettaen juoda. Kahvi oli aivan kylmää. Sydäntä vihloi, kun hän huomasi kahvikupin reunassa suuren kolon. Sekin oli todistus elämän säälimättömästä ankaruudesta.

Ovelle koputettiin. Rouva Fagerholm ilmestyi kynnykselle hymyilevänä ja punaposkisena.

— Hyvää huomenta! No sairaanako me olemmekin?

Rouva Fagerholmilla oli usein tapana puhua monikossa.

— Niin… hiukan kuumetta… Ei se sen vaarallisempaa ole.

Juho yritti hymyillä, mutta se kai näytti rouva Fagerholmista kovin avuttomalta, koskapa hän vakavana pudisti päätään.

— Onkohan tädillä mikstuuraa?

— On, on, puheli ystävällinen rouva. — Mutta paraneeko se mikstuuralla?

Hän tarkasteli tutkivasti potilasta. Juho vilkaisi häneen kulmainsa alta ja nähtyään rouva Fagerholmin silmänurkassa omituisen kimmellyksen, hän päätti olla varuillaan. Oli turhaa purkaa sydäntään ihmiselle, joka — vaikka olikin äidillinen ja lempeä — oli kuitenkin vieras — tavallinen ruokarouva vain.

Rouva Fagerholm oli istahtanut sängyn viereen ja tarttunut Juhoa kädestä. Hän koetteli valtasuonta. Se löi kiivaasti. Hänen kasvoilleen levisi huolestunut ilme.

— Kuumetta, totesi hän.

Niinpä niin. Senhän Juho kyllä hyvin itsekin tiesi.

— Onko Jannella jokin asia hullusti? kysäisi rouva Fagerholm äkkiä.

Juhoa suututti moinen tunkeilevaisuus. Äskeinen hyvän mielen tunne siitä, että rouva Fagerholm häntä ymmärtäisi, oli kuin poispuhallettu. Tuollainen silityslaitoksen omistajatar kertoisi tietysti työntekijöilleen ensi tilaisuudessa hänen salaisuutensa. Se leviäisi pian asiakkaidenkin keskuuteen. Jokainen vanhapoika, jonka kauluksia rouva Fagerholmin "jäntat" silittivät, muistaisi kaulusta kiinnittäessään naivia ylioppilasta, joka riutui rakkaudesta. Se antaisi heille vain tarpeellisen hyvän tuulen heidän pyhäisille pyyntiretkilleen.

— Kyllä kai täti tietää, että minä elän säännöllisesti, virkkoi Juho poskilla kuumeinen puna.

Ystävällinen rouva löi käsiään yhteen.

— Herra siunatkoon! Enhän minä sellaista? Minä vain tarkoitin, että Juho on kenties — saanut rukkaset.

Juhon povessa kiehui. Hänen teki mieli jo vastata äkäisesti, mutta hän hillitsi itsensä.

— Rukkaset —? Kuka minulle olisi sellaiset antanut? Ehkä Margareeta?

Rouva Fagerholm ei yhtään loukkaantunut. Hänellä ei olisi ollut mitään sitä vastaan, että Juho olisi seurustellut enemmän Margareetan kanssa. Hän oli sitä joskus salaa toivonutkin. Saada tyttärensä kunniallisesti naitetuksi — oli hänen samoinkuin muidenkin äitien salainen toivomus. Mutta — se täytyi Juho Kostiankin myöntää — rouva Fagerholm ei ollut pienimmälläkään tavalla sitä asiaa auttanut — paremmin häneen kuin Helgeenkään nähden.

— Ei. Janne käsittää minut väärin. Minä tarkoitin, että Janne rakastaa Johanna Langia.

Juhon sydämeen koski. Pitikö hänen nyt kieltää rakkautensa? Eikö rakkaus ollut pyhä asia niinkuin uskokin, jonka oli velvollinen tunnustamaan, jos joku sitä kysyi?

— En… enkä ole koskaan rakastanut, vastasi hän jyrkästi. — Mistä täti Fagerholm on sellaisiin ajatuksiin tullut?

— Minä olen vain ollut panevinani merkille ja sitäpaitsi… Hän keskeytti Juhon jäädessä jännityksellä odottamaan, mitä tuota viimeistä sanaa seuraisi.

— … sitäpaitsi ei Johanna Lang sitä kieltänyt, kun kerran puhelin hänen kanssaan.

Juho Kostiaa kadutti, että oli asettunut niin jyrkälle kannalle. Nyt olisi ollut soma kysyä, mitä Johanna Lang oli puhunut, — mutta se ei nyt enää käynyt päinsä. Täti Fagerholm saattaisi arvata koko asian, — jollei jo ollut arvannut.

— Mitä neiti Lang on mahdollisesti puhunut, luettakoon kokonaan hänen omalle tililleen. Minä en ole koskaan vakavasti tarkoittanut.

Rouva Fagerholm huokasi pitkään. Niinkö se olikin. Hän oli päinvastoin pitkin syyslukukautta ollut panevinaan merkille… mutta Jannen puolelta saattoi asia hyvinkin olla niin, kuin hän sanoi.

— Seurustellaanhan sitä muutenkin tässä maailmassa, jatkoi Juho hetkisen kuluttua ja nyt oli hänen äänensä jo varmempi.

Rouva Fagerholm nousi ja meni hakemaan mikstuuraa. Hän antoi Juholle aimo ryypyn. Se tuntui tekevän hyvää. Vilunväreet lakkasivat vähitellen. Rouva Fagerholm poistui luvaten lähettää aamiaisen kamariin. Juho jäi yksin.

Mitä hän oli tehnyt? Oliko hän kieltänyt rakkautensa?

Se oli totta. Hän oli tavallaan tehnyt synnin Pyhää Henkeä vastaan kieltämällä sen, mikä oli tosinta, pyhintä hänen elämässään.

Se oli kurjaa!

Uusi tuska sai hänet saaliikseen. Mustasukkaisuuden ja rakkauden lisäksi hyökkäsi tämä kolmas hänen kimppuunsa: — tunne, että hän oli kieltänyt totuuden. Sen hän oli aina leimannut suurimmaksi synniksi. Hänen omatuntonsa oli kehittynyt ihan sairaalloisen herkäksi tässä suhteessa. Hänen oli joskus täytynyt mennä toveriensa luo pyytämään anteeksi pahoja ajatuksiaankin. Niin herkkä hän oli. Se oli kai monessa polvessa perittyä uskonnollisuutta, joka Perä-Pohjolassa välistä pukeutui hyvinkin omituisiin muotoihin. Hän oli toisinaan taistellut sitä vastaan yrittäen vapautua siitä. Välistä se oli onnistunut, — mutta usein hän sai viettää pitkän iltahetken sydämensä ristiriitoja selvitellessään. Kieltämättä hän oli jonkun verran hermostunut, — mutta sehän ei asiaa auttanut — pikemmin päinvastoin.

Nyt tuntui siltä, kuin olisi hän kypsynyt tuomiolle. Kieltää paras osa itseään — sehän oli kuolemansynti. Rakkaus Johanna Langiin oli herättänyt hänen sydämessään eloon kaiken sen hienon, sen herkästi soivan, joka oli perintöä isältä. Heidän, Kostioiden, sydän oli pieniä kelloja täynnä — pieniä kuin vanamon kukat, — mutta jokaisesta niistä lähti erinkaltainen, hillitty sävel, jonka vain hiljaa kuunnelIen erotti. Juho Kostia oli kuunnellut näitä säveliä lapsuudestaan asti, — siitä saakka kuin muisti. Mitä erilaatuisimmat pikku tapahtumat saivat nuo kellot heläjämään: — ensimmäisen juhannuskukan ilmestyminen kotivainion reunaan, ensimmäisen peipposen viserrys metsässä, jänkälinnun surunvoittoinen piipitys kesäyön hiljaisuudessa ja kellastuneen syyslehden putoaminen mättään koloon. Erilaisia säveliä, erilaisia tunnelmia — vienoja, herkkiä kuin tuulen henkäys, jotka toisinaan yhtyivät sanoin selittämättömäksi, riuduttavaksi kaipaukseksi, mikä toi mieleen laskevan auringon viimeisen hohteen sammaloituneen saunan kylkeen. Tuo vanha sauna muuttui silloin maailman pienoiskuvaksi, joka puheli: 'Kaikki lahoo ja hajoaa kerran'. — Sellaisina hetkinä oli vaikea ymmärtää, että saunan ympärillä oli päivällä juostu, oltu piilosilla, hiivitty sisälle saunaan, joka risahteli ja tuoksui kuivilta koivunlehviltä, — pilkistetty ulos pukuhuoneen rikkinäisestä ikkunasta. Laskevan auringon valossa oli pukuhuoneen rikkinäinen ikkunakin näyttänyt vain ammottavalta aukolta, josta Jumala kurkisti ihmisen sieluun havaiten sen köyhäksi ja tyhjäksi.

Tällainen sydän tarvitsi vain joko ulkoa- tai sisästäpäin tulevan sysäyksen antaakseen kellojensa soida — murheen sävelin, riemun sävelin — miten kulloinkin. Juho Kostia oli sen sysäyksen saanut edellisellä lukukaudella: — hän oli tavannut Johanna Langin. Rakkaus oli leimahtanut ilmituleen. Se oli pannut kaikki nuo pienet kellot heläjämään. Ne olivat soittaneet kukin eri säveltään — toiset surumielisesti, toiset voitonvarmasti — yhtyen lopuksi ilon ja ikävän sekaiseen yhteissointuun:

Oi, sydän, joka rakastat ja kuolla tahdo et! Ja kuitenkin jo kuolemaa samassa kaipailet! On onni suurin, korkehin, elää ja rakastaa. Mut tuskan loppu lauhkehin on kuolo, kirkkomaa…

Siinä oli noiden pienten kellojen yhteissoitto, se heläjävä kilkutus, joka sai sydämen joko onnesta paisumaan tahi hiljaisesti alistumaan kohtaloonsa.

Hän, Juho Kostia, oli kokenut pyhän tulen voiman. Hän oli elänyt siitä ja kärsinyt siitä, — mutta se oli kuitenkin ollut hänen kallein sisäinen aarteensa. Nyt hän oli kieltänyt sen.

Juho Kostia heitteleikse vuoteellaan. Hänen rintaansa pusertaa sanoin selittämätön tuska. Hän loihtii sielunsa silmäin eteen Johanna Langin kauniit kasvot. Hän tuijottaa niihin apua etsien — kuin roomalaiskatolilainen Neitsyt Maarian kuvaan.

"Anteeksi, Johanna! Olen kieltänyt rakkauteni, jonka sinä jalkoihisi tallaat. Mutta se on sinun asiasi, se ei kuulu minulle. Olen kieltänyt rakkauteni, joka riemuineen, kärsimyksineen on kuitenkin sydämeni omaisuus, sen pyhä tavara. Anteeksi, Johanna!"

Hän on vaipunut jonkunlaiseen horrostilaan. Kuume takoo ohimoissa, kuumat ja kylmät laineet soutavat suonissa, käsi pusertautuu nyrkkiin auetakseen jälleen, ja etsii haparoiden jotakin, johon tarttuisi,— mutta ei löydä muuta kuin sängyn reunan. Siihen se pusertautuu tuskaisesti kiinni.

— — — — —

Illalla haettiin lääkäri. Hän totesi Juhon sairastuneen keuhkokuumeeseen.

Lääkäri kertoi useammasta samanlaisesta tapauksesta, joita viime viikolla oli sattunut pääkaupungissa. Hän oli nuori mies, vasta aloittanut praktiikkansa. Hän nosteli hermostuneesti olkapäitään ja levitteli avuttoman näköisenä käsiään.

Voi olla, voi olla. Ehkä hän on seissyt ulkona kylmässä tuulessa… Voi olla. Mutta keuhkokuumetta se joka tapauksessa on.

Hän määräsi potilaan vietäväksi sairaalaan.

— — — — —

Kun Johanna Lang illalla tuli Fagerholmille, sai hän kuulla tapauksesta. Hän kävi merkillisen vähäpuheiseksi ja lähti ennen pitkää pois. Sen panivat tietysti kaikki merkille, Helge Hollanderkin.

Mutta sitä, ettei Johanna Lang huolinut Helgeä saattajakseen, eivät tienneet muut kuin asianomainen itse. Helge istui alakuloisena kamarissaan.

Sinä iltana hän ei kerjännyt Margareetalta "hyvää yötä", vaikka tämä sitä odotti.

3.

Muutamassa "Kirurgin" yksityishuoneessa lepää Juho Kostia valkoiseksi maalatussa rautasängyssä. Hän on hourinut monta päivää ja valvomisesta väsyneelle hoitajattarelle on tuottanut suurta vaivaa hänen vartioimisensa. Sillä Juho Kostia on ollut tavattoman vaikeasti hoidettava potilas.

Onpa väsynyt sisar saanut kuulla katkelmia romanttisesta tarinasta, joka toisinaan on ajanut punan hänen poskilleen. Hän on tosin tottunut sellaiseen, mutta tässä "tapauksessa" on kertautunut muuan nimi alinomaa: — Johanna. Se oli lausuttu mitä erilaisimmin äänenvärein ja vivahtein — milloin hellästi, pehmeästi kuin lapsen kuiskaus, milloin vaikeroiden, tuskasta väräjävin äänin, joka on saanut valvovan sisaren silmät kostumaan. Oi, kuinka suuren rakkauden voi ihmissydän sisältää! — Hoitajatar on ajatellut vuoroin kateudella vuoroin vihalla sitä tuntematonta, jolle nuo monet tuskaiset ja lempeät sanat olivat lausutut. Kerran on tuntematon yrittänyt sairasta katsomaan, — mutta saatuaan kuulla tämän hourailevan — punehtuvin poskin kiiruhtanut pois. Häpesikö hän nuoren ylioppilaan rakkautta? Tätä kysymystä on sairaanhoitajatar mietiskellyt.

Mutta onhan sisar sellaisessa ammatissa, jossa värisevin sydämin sai katsella elämän kulkua kuin syrjästä — itse koskaan pääsemättä mukaan. Ja — kukaties on hänelläkin oma "tarinansa", joka ehkä on ollut välillisenä syynä hänen nykyisen toimensa valintaan.

Nyt on sairas rauhallisempi. Hän on jättänyt taakseen ne ruskeahiekkaiset, aurinkoiset puistokäytävät ja pitkät laiturinpäät, joilla hän on kuumehoureissaan liikkunut. Heitä on ollut kaksi, tyttö ja poika — ja toisinaan he ovat kieppuneet laiturin päässä kuin kaksi kärpästä päreen nokassa. Käsittämätön voima on nostanut heidät korkeuteen, taivaan pilvien reunustamalle partaalle, jolta Jumala on isällisesti ojentanut heille kätensä — kuin auttaakseen heidät onnellisesti maihin. He ovat astuneet pilvien keskitse — kuin merihädästä pelastuneet rantamaininkien pärskeestä — enkelijoukkojen laulaessa: "Norra hamnen! Norra hamnen!" Juhon sydän on paisunut riemusta kuullessaan, että taivaassakin puhuttiin samaa helskyvää kieltä, joka kumpusi hänen rakkaan Johannansa huulilta kuin kirkas hopeavirta. — He olivat astelleet taivaan kukoistavia käytäviä käsi kädessä, — kunnes äkkiä olivat pysähtyneet taulun eteen, johon oli kirjoitettu: "Paperien heitteleminen teille kielletty!" Seuraavassa hetkessä oli seutu muuttunut ja he olivat käyskelleet Korkeasaaressa Johannan liverrellessä: "Vi ska' si på renen!" Ja kas: — siinä oli seisonut heidän edessään surkean näköinen otus, joka juuri vaihtoi karvaa. Johanna oli lausunut: "Usch, va' den ä' ful!" Hänen sitä sanoessaan oli Juhon selkää karsinut kylmä viima. Seuraavassa hetkessä hän oli ollut yksin — kaukana kotoisilla mailla — poron viilettäessä lumista lakeutta pitkin ja hänen läimäytellessään sitä hihnalla kupeille. Jokainen hihnan läimäisy oli merkinnyt: Miksi hylkäsit minut? Katso, näin hurjapäiseksi minä olen muuttunut. Minä pieksän porosta hengen! — Kunnes seuraavassa silmänräpäyksessä revontulet olivat leimahtaneet palamaan hulmuten monivärisinä kuin mustalaisen huivi tuulessa. Ja ääni oli puhunut korkeudesta: "Kirjoituspöytämatto! Ota vastaan taivainen lahja!" Revontulet olivat pudonneet alas ja hän oli istunut kamarissaan kotitalossa katsellen polvillaan lepäävää kirjoituspöytämattoa, jonka hopeiset kirjaukset himmeässä kynttilän valossa olivat sädehtineet kuin tähdet.

Tällaisia kuumekuvia oli hänen polttavassa päässään risteillyt lukemattomia. Mutta kaikilla niillä oli ollut sama kahtalainen ominaisuus: — ne joko tuottivat ääretöntä iloa tahi tukahduttavinta tuskaa. Toisinaan, selvempinä hetkinään hän oli tuntenut hennon käden pitelevän omaansa. Silloin hän oli kuiskaten puhellut: "Johanna, näin me kuljemme yhdessä läpi elämän tuskan ja riemun!" Mutta Juho ei ollut tiennyt, ettei hento käsi kuulunut Johannalle, vaan hänen vuoteensa vieressä valvovalle sairaanhoitajattarelle.

Lääkäri oli sanonut:

"Hänellä on harvinaisen vahva sydän ja se pelastaa hänet."

Ja lääkäri on oikeassa. Sillä muutamana aamuna tammikuun lopulla on kuume poissa ja Juho avaa silmänsä täysin tajuisena.

Hän näkee valoisan huoneen, valkeaksi kalkitut seinät, siistin pöydän ikkunan edessä, jolla komeilee tuoksuva hyasintti.

Sen on edellisenä päivänä lähettänyt Johanna Lang, joka tähän saakka ei ollut uskaltanut käydä häntä katsomassa kuultuaan hänen hourailevan.

— Missä minä olen?

Juho katselee kummastuneena valkopukuista sairaanhoitajatarta, joka istuu pöydän ääressä — kädessä pieni, valkoinen nimikortti. Siihen on kirjoitettu: 'Sydämellinen tervehdys! Toivoen pikaista paranemista. Ristilukki.'

Lääkäri oli kieltänyt hoitajatarta ilmaisemasta sairaalle kukan alkuperää samoinkuin näyttämästä nimikorttia.

Hoitajatar pistää kortin taskuunsa ja kääntyy potilaan puoleen.

— Te olette sairaalassa ja nyt te paranette pian.

Juhon katse ilmaisee hämmästystä.

— Sairaalassa? Kuinka olen tänne joutunut?

— Te olitte kuolemansairas ja lääkäri määräsi teidät tänne.

Nyt rupeaa Juhon tajunnassa selkenemään. Hän muistaa tulopäivänsä ja sitä seuranneen surkean illan. Hän muistaa sairastumisensa ja rouva Fagerholmin mikstuuran. Onko hän todellakin ollut niin sairas, että on joutunut tänne?

— Olenko minä kauankin maannut täällä?

— Kokonaisen viikon.

Kokonaisen viikon! Se oli käsittämätöntä.

— Ja tajutonna koko ajan?

— Niin… mutta teidän pitää nyt levätä. Lääkäri on kieltänyt teitä puhumasta. Te olette hyvin heikko vielä.

Kyllähän Juho sen itsekin tunsi. Hän katsahti käsiinsä. Ne olivat laihat ja kalpeat ja vatsa tuntui hävinneen olemattomiin.

Mutta yhtä seikkaa hän halusi vielä tiedustella. Hän epäröi, uskaltaisiko kysyä sitä.

— Olenko minä… puhunut paljon?

Hoitajatar pudisti päätään. Juho ei päässyt selvyyteen, mitä hän tarkoitti.

— Minä meinaan… hourannut.

— Ette yhtään! Te olette maannut tajutonna koko ajan.

Sen Juho saattoikin uskoa. Hänen ruumiinsa oli puutunut kauttaaltaan. Häntä ei kai oltu saatettu liikuttaa ollenkaan.

Hän mieli vielä kysyä jotakin, mutta aivankuin arvaten potilaan ajatukset nousi hoitajatar ylös, astui hänen luokseen, otti kädestä ja sanoi vakavasti, mutta lempeästi:

— Nyt, herra Kostia, teidän pitää totella. Te ette saa puhua. Muuten lääkäri kiukustuu.

Juho nyökäytti päätään. Hyvä oli. Hän saisi kuitenkin ajatella.

Hoitajatar poistui jättäen hänet yksikseen.

Juho kiinnitti huomionsa pöydällä olevaan kukkaan. Hyasintti! Hän veti keuhkoihinsa kukan suloista tuoksua. Johanna Lang rakasti erikoisesti hyasintteja.

Hän muisti viimeisen syntymäpäivänsä. Se oli ollut lokakuun alussa. Hän oli saanut Johanna Langilta kauniin, punaisen ruusun.

'Janne, olisin tuonut sinulle hyasintin, mutta niitä ei saa nyt.'

Se oli tapahtunut heidän tutustumisensa alussa. Hän oli jo silloin ollut selvillä tunteestaan. Punainen ruusu kirjoituspöydällä oli heloittanut kuin paratiisin kukka. Hän oli lukenut hepreaa sen tuoksun ympäröimänä ja raamatun kertomus Saaronin ruususta oli kirkastunut hänelle. Siihen liittyi välttämättömästi tyttö, kukkea, uljasvartaloinen impi, joka koristi ruusuilla sodasta palaavan sulhonsa majan. Hän oli lukiessaan toisella kädellä hivutellut ruusun runkoa ja hänestä oli tuntunut suloiselta, kun piikkien terävät kärjet pistivät sormenpäätä.

Silloin hän ei ollut ajatellut muuta kuin että hän rakasti ja oli rakastettu — sekä että hänellä edessään oli heprealainen teksti, joka piti osata kertauksessa. Sen jälkeen hän tapaisi Johanna Langin. Todennäköisesti tämä tulisi häntä jo yliopiston kulmassa vastaan. Niinkuin oli tullutkin…

Mutta nyt — nyt oli tammikuun loppupuoli. Ensimmäiset hyasintit ilmestyivät kukkakauppojen ikkunoihin — hyasintit, Johanna Langin lempikukat. Ja Helge tietysti veisi hänelle ensimmäisen…

Syvä alakuloisuus valtasi hänet. Johanna ei nähtävästi ollut käynyt häntä katsomassa.

Hänen piti päästä varmuuteen. Hän painoi soittokellon nappia.

— Onko minua kukaan käynyt katsomassa?

Ovelle ilmestynyt hoitajatar katseli häntä tarkkaavasta Sanoisiko hän totuuden vai eikö? Lääkäri oli maininnut jotakin 'onnettomasta rakkaudesta' ja arvellut, että olisi onni poikaraukan päästä irti niistä ajatuksista. Mielen rauha ja tyyneys olisi hänelle nyt kaikkein paras.

— On… eräs herra ja rouvashenkilö.

— Eikö muita?

— Heillä taisi olla muassaan muuan nuori neiti.

Juho veti syvään henkeä. Hänen poskensa punehtuivat ja silmät rupesivat oudosti hehkumaan.

— Neiti? Mikä hänen nimensä oli?

— En muista… Fagerlund tahi jotakin sinnepäin. Margareeta.

Hehku sammui Juho Kostian katseesta ja alakuloisena hän silitteli peitteensä reunaa. Hän huokasi syvään.

— Herra Kostia ei tottele minua. Minä olen kieltänyt teitä puhumasta.

— Kyllä minä tottelen, lausui Juho nöyrästi ja hänen äänensä värähti avuttomasti.

Sairaanhoitajattaren kävi häntä sääli. Mutta mikäs auttoi. Poloinen poikariepu! Hänet piti saada terveeksi. Hänen parantumisensa nykyinenkin aste oli jo pikkuinen ihme. Sellainen ankara keuhkokuume, josta toipumiseen tarvittiin kaikki sielun ja ruumiin voimat. Pitikö hänen nyt totuus ilmaisemalla kiihoittaa potilasta ja siten estää häntä lepäämästä. Se tummatukkainen neiti, joka kerran oli käynyt sairasta kysymässä ja sitten — kuultuaan tämän hourailevan — poistunut punaisena kuin piooni, ei ansainnut yhtään myötätuntoa. Oli parasta, että sairasta autettiin irtaantumaan hänestä, maksoi mitä maksoi. Sen verran oli hoitajatar Juhon katkonaisista lauseista päässyt selvyyteen, että tämä kanta oli kaikkein paras.

— Herra Kostia ei saa soittaa minua muulloin kuin silloin, kun jotakin todella tarvitsette.

Hoitajatar meni.

'Jotakin todella tarvitsette'. Tällä hetkellä olisi Juho Kostia 'todella' tarvinnut vain yhtä: — Johanna Langin rakkautta. Se hänet olisi parantanut. Se hänet olisi jälleen auttanut saamaan elämästä kiinni. Mutta nyt, kun tämä ainoa häneltä kiellettiin, oli samantekevää, miten hänen kävi.

Miksi ei Jumala ollut korjannut häntä pois, kun hän jo oli seissyt niin lähellä iäisyyden portteja? Mitä järkeä siinä oli, että hänen annettiin 'parata', 'toipua' — jatkamaan toivotonta, harmaata elämää? Tarvitsiko häntä kukaan? Kirkko, seurakunta? — Mitä teki kirkko papilla, jonka lohdutuksen malja oli viimeistä pisaraa myöten tyhjä? Eikö ollut kohtalon ivaa, että hänen kaltaisensa piti ojentaa malja janoisen huulille ja sanoa: 'Juo!'

— Ei, kuolla pois, se olisi kaikkein parasta, kuolla täällä sairaalassa, jossa oli totuttu kuolemaa näkemään. Siinä olisi ollut järkeä. Kuoleman talo oli kuolevia varten.

Ja — kuka häntä sitten olisi surrut? Niin… isä ja äiti. Mutta heillä oli uskonsa ja he olisivat sen kyllä kestäneet. Johanna olisi itkenyt kaksi ja puoli kyyneltä ja hakenut lohdutusta Helge Hollanderin sylistä.

Elämä oli järjetöntä alusta loppuun asti. Se teki ihmiselle saman tempun kuin Jäämeren kalastaja tainarille: tämä viilsi kalan vatsan auki, riisti maksan, heitti kalan mereen ja pilkkasi: 'Ui matkoihisi!'

Sillä eroituksella vain, että elämä riisti sydämen.

Elämä oli tyly ja kova. Taivaallinen tuomari tuntui sangen vähän piittaavan maan lasten kohtalosta.

Taivaassa hänellä pikemminkin olisi ollut jotakin tehtävää: — hän olisi rukoillut esirukouksia Johanna Langin puolesta tämän kauniiden silmien tähden. Sellaiset sopi kyllä pelastaa… Jumalankin, sillä ne olisivat kyllä kaunistuksena… taivaassakin. Nyt hän ei voinut rukoilla hänen eikä itsensä puolesta.

Mutta oliko hän niin varma taivaaseen pääsystä?

Eikö ollut mahdollisempaa, että hän olisi joutunut sinne toiselle puolelle? Sellainen viulunsoittaja ja tyttöjen narri! Ehkä paholainen olisi pannut hänen lausumaan Robert Burnsin runoa 'Hannalle' — päivästä päivään, vuodesta vuoteen. Siinä olisi ollut hänen iankaikkinen kadotuksensa.

Hänhän oli viime aikoina melkein tyyten jäänyt kirkosta pois. Soitteli kaiket sunnuntait ja rustasi lemmenlauluja; ajatteli sakramenttiopin luennoillakin vain Johannaa, kuvitellen alttarivaatteisiin hänen päätään pienet enkelin siivet niskassa ja käsi poskella. Sellainen teoloogi… oikea publikaani!

Juho Kostiasta tuntui tällä hetkellä, ettei hän nurkuisi, joutuipa hän kumpaan paikkaan hyvänsä. Hänelle, joka ei voinut uskoa iankaikkiseen kadotukseen ja joka sen vuoksi tuskin pääsisi taivaaseen, olisi ollut suurin onni päästä osalliseksi 'jumalattomien hävityksestä'. Se olisi ollut parasta hänelle, jonka sydämen rakkaus oli jo tuhkaksi polttanut.

Kuume tuntui palaavan. Eipä hän tainnut tästä nousta.

Nyt tuli lääkäri. Hän oli vanha mies, hiukan kumarainen, hiukset ihan lumivalkeat ja posket kuopallaan. Mutta silmät tekivät miellyttävän vaikutuksen; niistä loisti sydämellinen hyvyys.

— No, nuori mies, kas nyt on vaikeus voitettu! Nyt ruvetaan paranemaan, vai kuinka?

Hän koetti valtasuonta ja hänen kasvoillaan häivähti huolestunut ilme.

— Kuumetta hiukan, mutta (hän katsahti hymyillen Juhoa silmiin) sen me ajamme pois. Eikö niin?

— Eipä minusta taida olla mihinkään enää.

Lääkäri nauroi.

— Kuulkaapa, nuori mies, tuollaiset sanat ovat luvattomia teidän iällänne. Ne ovat luvattomia vielä minunkin iälläni ja minulla on sentään jo valkea pää. Hänen olemuksestaan huokui tyynnyttävää varmuutta, joka teki tavattoman hyvää. Oliko hän mahtanut elämässä kärsiä?

Aivan kuin arvaten potilaan ajatukset virkkoi lääkäri katsoen Juhoa kiinteästi silmiin:

— Minä olen menettänyt vaimon ja kaksi täysikasvuista poikaa. Minä olen elämässä aivan yksin, mutta juuri senvuoksi ovat kaikki täällä olevat minun lapsiani.

Hän painosti sanaa 'juuri'; Juho pani sen merkille.

Hän määräsi lääkkeitä, keskusteli puoliääneen hoitajattaren kanssa, vilkaisi kuin sivumennen pöydällä kukkivaan hyasinttiin ja kääntyen Juhon puoleen virkkoi hymyillen:

— Tuo kukan tuoksu ei ole teille terveellinen. Minä en ymmärrä, kuinka hoitajatar — (hän katsahti ankarasti hoitajattareen).— Me viemme sen pois!

Ja ottaen hyasintin käteensä hän poistui huoneesta kuin mies, joka suorittaa sankariteon.

Hoitajatar toi lääkettä. Juho nautti sen vastustelematta. Lääkärin käynti oli tehnyt häneen rauhoittavan vaikutuksen.

— Kuka lääkäri se oli?

— Tohtori Selán.

Aivan oikein. Kumma, kun hän ei ollut häntä ennemmin tuntenut. Hänhän oli tavallaan kuuluisuus. Juho oli kuullut hänen joulunviettotavastaan. Tohtori tilasi vaivaistalosta muutamia vanhuksia joka jouluaatto kotiinsa. Niiden kanssa hän sitten vietti iltaa, soitti ja lauloi. Ja lopuksi he kaikki istuivat illallispöytään syömään lipeäkalaa ja riisipuuroa. Kello 10 tulivat vaivaistalon hevoset hoidokkaita hakemaan ja tohtori jäi yksin.

Juho oli kerran — käydessään erään pääkaupungin papin kanssa vaivaistalolla puhumassa — kuullut pastorin kysäisevän muutamalta harmaapäiseltä vanhukselta:

—. No, toivooko se Vinkvist ensi joulunakin pääsevänsä tohtori Selánin kesteihin?

Johon vanhus oli kirkkain silmin vastannut:

— Kyll' mar mä vieläkin polttaisin yhren sellaasen sikarin ko viime joulunakin. Mä luulen, ettei taivaassakaan ol' parempii.

Juho oli tiedustellut pastorilta, mitä miehiä tohtori Selán oli, ja saanut hiukan yliolkaisen vastauksen: hän oli jonkunlainen tolstoilainen, mutta perin hyvä ja rehti mies siitä huolimatta.

Hän jäi miettimään. Merkillistä, että tohtori Selán jaksoi niin toimellisesti hoitaa virkansa, ruokkia auliisti köyhiä ja kovaosaisia, vaikka olikin elämässään kärsinyt raskaita tappioita. Hänelle oli selvinnyt elämän tarkoitus: — se ei ollut elämistä itseä, vaan muita varten. Siitä kai johtui hänen rauhallinen, tyyni katseensa ja ystävälliset sanansa…

… Kuinka toisella tavalla tohtori Selán suhtautui elämään kuin hän. Hänhän oli ollut surussaankin itsekäs, — hautonut omia mielialojaan ja katkeroituneena halunnut kuolla. Olihan maailma onnettomia täynnä ja kutkapa niitä osasivat paremmin hoitaa kuin juuri ne, jotka itse olivat onnettomia.

Näin ollen — saattoi vastoinkäymisestä, surusta, muodostua elämän parhaita liikkeellepanevia voimia, — kunhan ihminen vain osasi sijoittaa surut oikealle paikalleen: — sydämen rauhalliseen, hiljaiseen soppeen. Siellä ne vähitellen kirkastuisivat — muodostuen aarteiksi, jalokiviksi, jotka tekivät ihmisen rikkaaksi…

Hänelläkin oli kutsumus, papin jalo, pyhä toimiala. Siinä työssä hänen tuli lohduttaa murheellisia.

Kuka osasi paremmin lohduttaa kuin se, joka itse tiesi, mitä lohduttomuus oli. Kuka osasi paremmin ruokkia nälkäistä kuin se, joka itse oli nälkää nähnyt.

Juho Kostia painoi silmänsä umpeen. Hän näki kauniin näyn: — hän oli kulkemassa yli kukkivan kedon kirkkoa kohti, joka seisoi kummulla jonkun matkan päässä pappilasta. Kellot soivat papille. Hänellä oli kädessä evankeliumikirja ja päivän tekstin muodostivat Vapahtajan sanat: 'Minä annan teille levon.'

Hän oli pappi ja matkalla jumalanpalvelukseen. Hänen virkansa oli lohdutus.

Rauha hiipi hänen poveensa ja hän nukahti.

4.

Juho Kostia istuu Nikolainkirkossa. Hän on ruvennut käymään jumalanpalveluksissa, varsinkin iltajumalanpalveluksissa. Tuo viiden ja kuuden välinen aika oli tavallisesti se, jolloin Johanna Lang tuli Fagerholmille käymään. Juho Kostia pakeni siksi ajaksi pois, temppelin hiljaiseen rauhaan.

Hän oli ruvennut vakavasti valmistautumaan pyhään tehtäväänsä. Jokainen, joka oli aikaisemmin hänet tuntenut, ihmetteli hänessä tapahtunutta suurta muutosta. Hän ei nauranut juuri koskaan enää. Hän kulki totisena kuin lihansa kiduttaja haastellen harvakseen kuin vanha maalaispappi. 'Löytyisiköhän Tuomas Kempiläisen kirjaa "Kristuksen seuraamisesta"… latinaksi? — "De imitatione Christi"?' Hän piti paussin kahden viimeisen sanan välillä ja 'Christi' lausuttiin juhlallisesti kuin alttarilta.

Häneen suhtauduttiin erikoisella kunnioituksella. Tuo vakava, kalpea teoloogi, jolla oli kaulaan saakka napitettu musta liivi, teki arvokkaan vaikutuksen. Kirjakauppa-apulainen juoksi portaissa kuin orava tuoden pyydetyn kirjan. 'Se on hiukan kallis… Saksan markan kirjakauppakurssi… nähkääs.' Juho kaivoi totisena lompakostaan setelin, sai kirjan ja lähti.

Nyt hän istui iltaisin kamarissaan niinkuin munkki kammiossaan, tutkien Tuomas Kempiläistä. Latina oli kouluaikana ollut hänen vahvoja puoliaan. Siksipä oli erikoinen nautinto tutkia Kempiläistä alkukielellä. Häntä huvitti kirjoittajan paikka paikoin käyttämä munkkilatina. Siinä oli jotakin erikoisuutta — niinkuin hänen kotimaakuntansa Lapin murteessa.

Fagerholmilla suhtauduttiin häneen arasti. Kaikki olivat kuin varpaillaan hänen edessään. Häntä kiusasi toisinaan rouva Fagerholmin tutkiva katse. Vahtimestarikin oli muuttunut hiljaiseksi. Oli kuin olisi koko pöytäseuraa painanut tuon heikolta näyttävän teoloogin läsnäolo. Se laskettiin tosin sairauden syyksi, — mutta siitä huolimatta se teki painostavan vaikutuksen. Juho ei enää koskaan jäänyt juttelemaan kahvipöytään: — hän pelkäsi Johanna Langin ilmestymistä. Usein hän kuunteli ovikellon soittoa hermostuneena, levottomana; silloin vaihtelivat värit hänen kasvoillaan. Hän oli kyllä oppinut eroittamaan Johannan soiton kaikista muista. Siinä oli alkuaikoina ollut jotakin voitonvarmaa, kuin riemuitsevaa. Nyt oli siihenkin ilmaantunut jotakin arkaa, anteeksipyytävää. Margareetakin sen huomasi.

'Se on Johanna. Kaikki ovat niin muuttuneet. Hänkin painaa ovikellon nappia kuin kerjäläinen…'

Urkujen pauhu täytti kirkon holvit. Juho antautui sävelten vietäväksi; hän ei veisannut mukana, hän kuunteli.

Sävel toi mieleen kuvan pitkästä kulkueesta, joka vaelsi maasta taivaaseen. Se oli palmukulkue, jonka etunenässä ratsasti Vapahtaja.

Dominica palmarum — palmusunnuntai. Se oli kaunis sunnuntain nimi ja se sopi tähän kevätaikaan, jolloin maa virkosi talven vallan alta. Siinä nimessä kajahteli kellojen soittoa. Se toi mieleen iloisia kasvoja, ystävällisiä tervehdyksiä — ja ennen kaikkia purojen ja pellon ojien solinaa. Dominica palmarum oli sunnuntailapsi kaikkien muiden pyhäpäivien joukossa.

Pappi oli noussut saarnatuoliin. Hän ryhtyi lukemaan päivän epistolatekstiä. Se oli kirje Laodikean seurakunnalle ja siinä sanottiin muun muassa: 'Minä tiedän sinun tekosi, et ole kylmä etkä palava; oi, jospa olisit kylmä tai kuuma!'

Juhon ajatukset saivat vauhtia, — mutta — ne eivät pysähtyneet Laodikeaan, ne kulkivat toista suuntaa: — ne lähtivät Vantaankoskelle ja Vanhaankaupunkiin.

Fagerholmilaiset olivat päivällä tehneet "palmunhakuretken". He olivat menneet Vantaankoskelle. Häntäkin oli pyydetty mukaan, mutta hän ei ollut lähtenyt; hän oli arvannut, että Johanna Lang liittyisi seuraan. Helgen puheista se oli käynyt ilmi. Hän oli siis jäänyt kotiin pikku poikien kanssa.

Päivälliseksi he olivat palanneet punaposkisina ja reippaina. Rouva Fagerholm oli pujahtanut hänen kamariinsa ja ojentanut kimpun lampaan käpälällä olevia pajunoksia.

"Nämä käskettiin antaa Jannelle."

Kuka? Kuka oli käskenyt?

"No, Johanna Lang tietysti!"

Täti Fagerholm oli säteillyt sitä sanoessaan ja kuiskannut korvaan:

"Ei ole vielä kaikki toivo mennyt."

'Oi, jospa olisit kylmä tai kuuma!' Juho Kostia ymmärsi erinomaisesti laodikealaisten sieluntilan: — ne olivat Johanna Langeja kaikki.

Kuinka tavattomasti häntä oli piinannut Johannan mielialojen vaihtelu. Hän rakasti, ilmeisesti rakasti — ja toisin vuoroin ei rakastanut. Rakkauden esineet vain vaihtelivat: — hän ja Helge Hollander vuoronperään. Paljon huokeampi olisi ollut sydämen tuskaa kantaa, jos Johanna olisi ollut aivan kylmä häntä kohtaan; silloin häntä olisi voinut ajatella kaukaisena, saavuttamattomana olentona. Sydämen tuska olisi vähitellen lientynyt suloiseksi kaipaukseksi, joka oikeastaan olisi ollut hiljaista iloa. — Mutta tämä alituinen piinapenkissä istuminen, — se väsytti, se kulutti; se teki elämän ihan sietämättömäksi…

Eikö Johanna Lang ollut hänen sairaalasta tulonsa jälkeen koettanut päästä yhteyteen hänen kanssaan. Oli, oli monta kertaa. Juho muisti useita eri tilaisuuksia. Kuka oli odottanut häntä yliopiston kulmassa heti ensimmäisen luennon jälkeen, jolle hän tervehdyttyään oli mennyt? Johanna Lang. Kuka oli kirjoittanut pari, kolme kertaa ja pyytänyt tulemaan luokseen? Johanna Lang. Aina ja yhä uudelleen Johanna Lang.

'Oi, jospa olisit kylmä tai kuuma!' Kuka oli kerran kiinnittänyt kukan hänen rintaansa ja sanonut: 'Vi ska' dekorera Janne'? Johanna Lang. Ja kuka oli tänään kiinnittänyt pajunoksan Helge Hollanderin rintaan ja sanonut luultavasti samalla tavalla: 'Vi ska' dekorera Helge'? Johanna Lang.

Ja siitä huolimatta hän, Juho, oli saanut kimpun "palmuja" terveisiksi!

'Oi, jospa olisit kylmä tai kuuma!'

Juho pyyhkäisi polttavaa otsaansa. Aina vain Johanna Lang! Joka paikassa hän valtasi ajatukset — yksin kirkossakin. Kaikki epistola- ja evankeliumitekstit käsittelivät häntä: ainakaan ei hän voinut niitä toisin tulkita. Tämäkin 'oi, jospa olisit kylmä tai kuuma' soveltui Johanna Langiin…

Juho tarkasteli kirkon seiniä. Ne olivat hyvinkin puolitoista metriä vahvat. Ne estivät kaupungin humun tänne kuulumasta. Mutta — ne eivät voineet estää häntä tuomasta kaupunkia sydämessään tänne. Hän kuljetti sen tänne muassaan kuin kalliin tavaran — tämän Helsingin Vantaineen ja Vanhoine kaupunkeineen…

'Te viette mukananne kalliin tavaran savisissa astioissa.' Eikö pappi lausunut tuota sanaa saarnatuolista juuri nyt — ja eikö se tarkoittanut häntä?

Eikö hän koskaan pääsisi tästä kaupungista eroon? Vetäisikö se häntä puoleensa vielä vuosien takaakin — niinkuin kuutamokaupunki vaeltajaa "Doppelgängerissä"? Olisiko hänen osansa aina Helsinkiin tullessaan muistaa noita surumielisiä sanoja:

"In diesem Hause wohnte mein Schatz"?

Hänen rinnastaan pusertautui syvä huokaus ja hän painoi päänsä penkkiin.

Kuvat vierivät hänen sielunsa silmien ohitse, kuvat toistansa kauniimmat.

Johanna Langin kamari Katajanokalla oli taivaan esikartano. Sen kalusto, sen seinäpaperit, ikkunaverhot — kaikki olivat yliluonnollista tavaraa. "Välskärin kertomukset" ja Runebergin "Hanna" saivat arvonsa vasta sitten, kun kuuluivat Johanna Langin kirjojen joukkoon…

'Minun sieluni ikävöi ja halajaa Herran esikartanoihin. Milloin pääsen Herran kasvoja näkemään?'

Juho Kostian olisi tehnyt mieli ääneensä nauraa. Puhuiko papin suun kautta Jumala vai perkele? Juuri sinä hetkenä, jolloin hän muistoissaan vaelteli Johanna Langin kamarissa, sinetöi pappi raamatunlauseella hänen ajatustensa sisällön. Se oli kuin "amen" saarnan jälkeen.

Niin… niin… Katsokoon Herra taivaastaan armollisesti kurjan teoloogin puoleen, joka on painanut päänsä kirkonpenkkiin eräässä suuressa kaupungissa. Hän on tullut tänne Herran esikartanoita etsimään, mutta kiusaaja johdattaa hänet Johanna Langin kamariin Katajanokalla.

Kuumat kyyneleet täyttävät Juho Kostian silmät. Joku lähelläistujista vilkaisee säälien nuorta miestä, joka itkee pää penkkiin painuneena. 'Synnin tie, synnin tie!' ajattelee säälivä sivustakatsoja. Ei, taivaan tie, taivaan tie! — mutta rakennettu niin kummallisesti, että se kulkee — Johanna Langin kamarin kautta…

'Erhetykset kuka ymmärtää?' Niin… siinä oli saarnaaja kerrankin oikeassa! Erhetykset kuka ymmärtää —?

Hänen, Juho Kostian, täytyi itkeä kadonnutta onneaan. Ei hän syntejään itkenyt. Synti —?… se käsite oli hänelle tällä hetkellä tuiki vieras. Mitä oli synti? Mahdollisesti varkaus, huorinteko ja murha.

— Mutta oliko rakkaus syntiä? Ei, ei, — se oli vain tuskaa, polttavaa, pistävää tuskaa…

Ja tämä tuska, joka on kuin ruumiillistunut olento, kuin nainen kärsimyksen uurteet kasvoillaan, kuljettaa kirkon penkkiin kumartunutta ylioppilasta ja sanoo: 'Katso, siinä on Johanna Langin koulu!'

Niin… siinä oli Johannan koulu, "Backlådan", — niinkuin sitä leikillä kutsuttiin. Vanha, hiukan ränsistynyt puutalo, mutta täynnä tyttölapsia, suuria ja pieniä. Toiset olivat jo kehitysikään puhjenneet, toiset leikkivät vielä lastenkamarissa. Mutta suloisia olentoja kaikki tyyni, — sillä heidän joukossaan oli yksi, joka teki heistä kaikista enkeleitä: Johanna Lang.

Eikö Juho Kostia muistaisi aamuja, jolloin hän riensi ystäväänsä vastaan saattaakseen tätä kouluun? Voiko häntä estää sitä ajattelemasta urkujensoitto, joka nyt taas vyöryy kirkon holveissa? Pappi on sanonut amenensa ja laskeutunut saarnatuolista alas. Hyvä — hän ei siis enää ollut Juho Kostiaa kiusaamassa. Tämä urkujensoitto teki sydämelle hyvää. Se säesti ymmärtämyksellä hänen kulkuaan Johanna Langin rinnalla Katajanokalta "Pakkilaatikon" portille.

… Ensin oli Johanna tullut yksin ja hän oli saanut seurata ihan koulun portille saakka. Johanna oli jutellut johtajattaresta: se oli ilkeä ihminen. Ja kun Johanna Lang sen sanoi, se piti uskoa. Hän nimitti häntä 'priorittareksi'. Niin vartioitsi tyttöjään kuin mustasukkainen nainen miehensä askeleita. Kutsui luokseen, jos kuuli jonkun "seurustelevan". — Hän oli nauranut ja lyönyt leikiksi: häneen nähden ei Johannan tarvinnut peljätä. Tuskinpa johtajatar sentään teoloogeja vihasi; ehkä hän tarkoitti polyteikkareita, jotka olivat hiukan huonossa huudossa. 'Oh, vai polyteikkareita!' 'Niiden joukossa on monta fiksua poikaa!' 'Sekin Palmroos, jonka Helge kerran toi Fagerholmille, ja joka minulta otti sen tuumanpituisen tulitikunpätkän hampaiden välistä… sekin oli fiksu poika!' Niinpä niin… mutta ei johtajattaren mielestä. 'Sinä et ymmärrä! Johtajatar on kieltänyt kaiken seurustelun!' 'Ja minä olen vapaa oppilas.' Hohhoh, vai sillä lailla! Vai uhkasi vapaapaikan menettämisellä! Se vanha humalasalko! No, ei hätää… uhatkoon vain…; muutaman ylioppilaan isä oli varakas. Voisihan tämä ylioppilas kirjoittaa isälleen… valehdella, että kaikki oli kallistunut kaksinkertaisesti. Johannan vuoksi hän saattaisi senkin synnin tehdä. Sitten käytäisiin koulua omilla varoilla… yhteisillä, eikä priorittarella olisi mitään sanomista. Johanna olisi tietysti — perinyt! Hahhaa!

Tyttö oli muikistanut suutaan. 'Pohatta!' Vai niin yksinkertaisesti asiat järjestyivät!

Niinpä niin… Vanhassa Kostiassa oli rahaa. Tukkimetsästäkin oli saatu kaksisataatuhatta ja vielä oli kotipalsta koskematta. Ei kehuttu… älköön käsitettäkö väärin… mutta — jos ei muuta keinoa, niin — Vanhan Kostian rahoilla. Eikö sallittaisi, että neidille ostettaisiin uusi syyshattu? Erään muotikaupan ikkunassa oli erinomaisen sopiva. Siinä oli tällaiset reunat…

Hän oli ruvennut kepillään piirtämään katuojan hiekkaan, kunnes kello oli soinut ja Johanna hiukan nuhtelevasti huomauttanut:

"Näin minä myöhästyn taas sinun tähtesi!"

Oliko hän ennenkin myöhästynyt?

Oli monta kertaa — silloinkin, kun ei ollut ketään saattajaa.

… Senkövuoksi vai minkätähden oli Johanna sitten ruvennut kulkemaan muutaman koulutoverinsa kanssa, muutaman alaluokkalaisen pikkutytön, joka katseli häntä kunnioittavasti kuin setää. Hän ei ollut aluksi siitä sen enempää välittänyt, mutta viimein oli Johanna huomauttanut:

"Minun täytyy pyytää, ettet minua saattelisi." Hän oli ollut pöllö, kun ei ollut tuota aikaisemmin huomannut. Tietysti! — sen täytyi herättää huomiota, kun koulutyttöä — vaikkapa kahdeksantoista vuotiastakin — saatteli nuori ylioppilas, jonka nenänpäästä jo näki, että tämä oli rakastunut. Tietysti!…

Mutta minkä hän sille oli mahtanut. Hän oli kerta kaikkiaan sellainen naivi raukka, jonka kohtalo oli saada nenälleen.

Se oli ollut ensimmäinen kerta, jolloin säröä oli ilmaantunut heidän välilleen. Sinä päivänä hän oli ajatellut leivosta, jolta on kieli leikattu poikki. Naivi, lapsellinen vertaus, mutta sillä kertaa eletty katkera tosiasia.

Suhde ei ollut kuitenkaan siitä kärsinyt. Hän vain oli käynyt hiukan varovaisemmaksi, — kunnes Johanna taas oli ruvennut merkkejä antamaan. Hän odotteli yliopiston kulmassa, piti vahtia kadulla, seisoskeli varsinkin muutaman kravattimyymälän näyteikkunan edustalla. Siitä hän oli hänet useimmin tavannut. Se oli vanha rakennus Aleksanterilla; hän ei ollut aikaisemmin siihen huomiota kiinnittänyt. Mutta nyt hän rupesi tutkimaan rakennusta tarkkaan. Se oli ainakin parin sadan vuoden vanha, yksikerroksinen, vaaleanpunaiseksi kalkittu, taiteelliset korkokuvat ikkunoiden päällä. Sen nurkassa oli kravattimyymälä, pieni, hiljainen liike, jossa ei näyttänyt käyvän kukaan.

Kuinka viehkeästi osasikaan Johanna tulla yllätetyksi! Pieni huudahdus, lievä hämmennys, pari punaista läikkää poskilla — ja sitten: "Sinäkö se olet, Janne?" Se oli kuin leivosen liverrys. Johanna oli pysähtynyt ikkunan eteen "sattumalta".

"Sattumalta". Elämä olikin kokoonpantu sattumuksista. Eilen sattui niin ja tänään näin. Johanna Langiin tutustuminenkin oli ollut vain sattuma…

Vai — oliko siinä korkeampaa johtoa?

Juho Kostia kohotti päänsä. Virsi oli loppunut hänen sitä huomaamatta. Viereisestä penkistä nouseva naishenkilö katsoi häntä moittivasti; luuli kai hänen nukkuneen.

Oliko siinä korkeampaa johtoa — jotakin, joka oli tarkoitettu hänen hyväkseen, hänen kehittymisekseen… kasvatuksekseen —?

Juho katsoi kiinteästi alttaritauluun kuin vastausta pyytäen… Ihmiset tunkivat penkistä ulos työntäen häntä edellään. Siitä huolimatta hän katsoi alttaritauluun. Enkelinpäät sen yläosassa hymyilivät lempeästi.

— No, olkaa nyt hyvä ja liikkukaa!

Muuan vanhanpuoleinen herrasmies sen sanoi katsoen häntä tuikeasti.

Niin — eipä Jumalallakaan tainnut olla muuta vastausta. "Olkaa nyt hyvä ja liikkukaa!" Taivaassa hoidettiin kyllä asiat kenenkään tiedusteluista välittämättä.

Juho soljui joukon mukana. 'Olkaa nyt hyvä ja liikkukaa!' Se oli Jumala, joka oli niin kohtelias. Vastaanotto oli päättynyt. Ei täällä siedetty turhia kysymyksiä.

Verkalleen, askel askeleelta läheni ovi. Ei ollut tuumankaan varaa syrjään. Väkijoukko painoi häntä eteenpäin. Kohtalo kuljetti ihmislasta ja työnsi häntä edellään. Se sanoi: 'Olkaa vain hyvä ja liikkukaa!' Kyllä kohtalo piti muusta huolen.

Portailla Juho pysähtyi hetkiseksi ja veti ilmaa keuhkoihinsa. Ajurinrattaat täristivät yli torin, raitiotievaunu kolisi mennessään. Aleksanterin patsaan ympärillä paloivat lamput. Niiden alta vaelsi ihmisvirta katkeamattomana vuona. 'Olkaa vain hyvä ja liikkukaa!' Se kai oli elämän laki…

Hän asteli verkkaan kiviportaita alas. Siinä oli vasemmalla tuttu paviljonki, jossa he harjoittelivat saarnaamista. Hän oli koesaarnansa pitänyt. Keväällä hän ilmoittautuisi maturiteettiin.

Sitten kesän luvut vielä… ja syksyksi hän saisi tutkintonsa. Sitten pohjoiseen hiippakuntakaupunkiin vihittäväksi ja niin maalle… jonnekin… samantekevä, minne…

Siinä oli kravattimyymälän ikkuna. Kaasulamppu valaisi kulmaa heikosti. Se oli muistojen paikka… niinkuin koko katukin. Tässä… tämän portin vieressä oli Johanna kerran odottanut… Juho vilkaisi porttikäytävään. Se ammotti häntä vastaan mustana kuin hauta.

'Olkaa vain hyvä ja liikkukaa!' ajatteli Juho Kostia ja viimeinen kynttilä hänen sielussaan sammui. Hän kääntyi Esplanaadille. Siinä, muutaman askeleen päässä oli hänen porttinsa, likainen, pimeä holvi, joka johti heikosti valaistulle pihalle.

Hän oli jo menossa porttikäytävässä, kun kuuli askeleita takanaan. Hän ei niihin huomiota kiinnittänyt; talossahan asui sadoittain ihmisiä. Kunnes hänet äkkiä pysähdytti lempeä, hiukan nuhteleva ääni, jossa soi tukahdutettu nyyhkytys:

— Janne!

Hän pyörähti ympäri. Kuka häntä kutsui? Pimeästä astui häntä kohti tyttö, pitkä ja solakka. Hänellä oli virsikirja kädessä.

— Johanna!

Se oli Johanna Lang. Juho huokui syvään kuin hukkuva. Hänen päässään meni hetkiseksi kaikki sekaisin. Vain yksi ääni tuntui muita selvempänä kuiskaavan:

'Olkaa vain hyvä ja liikkukaa!' Se oli elämän sääntö. Hänen olisi pitänyt paeta.

— Kuinka… olet täällä?

Johanna Lang pyyhkäisi silmänurkkaansa. Ilmeisesti hän itki.

— Janne, minä en kestä tätä… en kestä, että sinä kuljet vieraana etkä ole minua näkevinäsi.

Hän itki. Totisesti, Johanna Lang itki!

Juhon valtasi omituinen tunne. Ensimmäinen ajatus, joka syttyi päässä, kehoitti häntä sulkemaan syliinsä tuon turvattoman olennon, joka itki kuin loppututkinnossa hyljätty rippikoulutyttö, ja sanomaan: 'Johanna, minä rakastan sinua! Älä itke!' Mutta sitten hän muisti, ettei Johanna ollut suostunut antamaan lupausta. Ankarana moraalin miehenä ei Juho uskaltanut toteuttaa houkuttelevaa ajatusta, vaan tarttui tyttöä kädestä.

Tämä nähtävästi odotti hellempää kohtelua, koska kyyneleet vuotivat yhä vuolaammin.

— Mistä sinä tulet?

— Kirkosta. Minä olin siellä myös ja näin sinut koko ajan. Koetin kiiruhtaa perässä, mutta sinä astuit kuin vimmattu.

Viimeistä sanaa lausuessaan hän naurahti. Hän oli suloinen nähdä. Kyyneleet riippuivat pitkissä silmäripsissä kuin säteilevät helmet. Nuo ihmeelliset, merenväriset silmät olivat kaipausta täynnä. Povi aaltoili pidätettyjen tunteiden painosta. Käsi värähteli heikosti hänen omassaan.

Kauempaa ei Juho jaksanut itseään pidättää. Hän vilkaisi porttikäytävään — ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi Johanna Lang hänen povellaan.

Juhon sydäntä puristi raju tuska ja kaipaus. Mielestään hän oli kuin varas, joka ottaa toisen omaa, — mutta toisaalta taas hänestä tuntui, että hän piteli sittenkin omaansa. Kuin paetakseen näitä ristiriitaisia tunteita hän suuteli Johannaa tulisesti ja pitkään. Hämärä piha tuoksui omenilta; Johanna Langin tukka tuoksui — miltä, sitä ei Juho ehtinyt ajatella, — mutta se sai hänen ruumiinsa onnesta värähtelemään. Tähdet katselivat korkealta kivimuurien yläpuolelta. Portin ohi kulki joku hyräillen. Taivas ja maa yhtyivät hetkiseksi. Suurkaupunki pidätti henkeään…

— Johanna, minä rakastan sinua! Älä itke! Tyttö painoi päänsä hänen olkapäätänsä vasten ja nyyhkytti:

— Janne, Janne!

Juho riistäytyi ensimmäisenä vapaaksi; huumaus rupesi menemään ohi. Hän piteli Johannaa käden ulottuman päässä.

— Anna minun katsoa sinuun!

Samassa helähti hopeankirkas nauru hänen korvaansa.

— Ethän sinä pimeässä näe!

Juho masentui. Niin todellakin: — siinä, missä he seisoivat, oli melkein pilkkopimeä.

— Minä näen sinut sieluni silmillä aina… joka hetki.

— Oi, sinä suuri poika!

— Niin… se on totta!

Missä oli entisyys, missä kasvojen kalpeus ja juhlallinen vakavuus? Missä sydämen tuskat ja raateleva epätoivo?

Missä oli kolkko kaupunki, missä Fagerholmin likainen piha? Missä ylioppilas Juho Kostian ankara munkkielämä?

Kaikki, kaikki oli kadonnut. Entisyyttä ei ollut — ei ollut koskaan ollut. Kasvojen kalpeus oli väistynyt hehkuvan punan tieltä. Sydämen tuskat olivat loppuneet.

Kolkko kaupunki oli muuttunut paratiisiksi, Fagerholmin likainen piha taivaan esikartanoksi. Ja ylioppilas Juho Kostia hyräili:

— En, Hanna, jää vain kasvojas ja varttas ihannoimaan, kun ilmestyen sulossas saat veret kuumat soimaan…

Johanna ehdotti, että lähdettäisiin heille. Juhoa ei tarvinnut kahdesti pyytää. He lähtivät.

Sinä iltana, palmusunnuntai-iltana ei ollut taivasta eikä ollut maata; ei ollut hepreaa eikä ollut Helsinkiä; — ei ollut yhtään mitään. Kaikki oli lakannut olemasta; kaikki oli rauennut tyhjiin.

Oli vain yksi ainoa: — Johanna Lang.

Mutta hän oli kaikki…

5.

Pienessä kolmannen kerroksen kamarissa on kaikki muuttunut. Sen täyttää tulviva auringonvalo, joka saa vanhat seinäpaperit loistamaan. Niiden haalistuneet ruusukiehkurat, jotka muutama viikko sitten valittelivat vai vaisuuttaan, julistavat nyt elämää, sitä verenpunaista, jota ihmissydän ikävöi. Pieni, keltapuitteinen peili piirongilla ilkkuu viattomasti, puhellen edessään seisovalle nuorelle ylioppilaalle: 'Taiteilijarusetti ja vapaasti solmittava kaulaliina! — ka se!' Joku viikko takaperin sekin haasteli vakavaa, juhlallista kieltä: 'Siltä pitää oikean papin näyttää.' Ruusukiehkurat seinillä karkeloivat kuin kevytjalkaiset tanssijattaret. Niillä on suuri pää, mutta kas — sen tekee tukkalaite: — kasvot kyllä ovat kapeat ja hienot — ja jalat vippelehtivät ohuen harson sisässä. Sen helma käpertyy kaarelle kuin merenneidon pyrstö — vuoroin oikeaan, vuoroin vasempaan. Peilin edessä seisova ylioppilas soittaa viulua intohimoisesti. Se on äsken tilattu Perä-Pohjolasta sähkösanomalla: 'Lähettäkää viulu heti!' Jousi juoksee sulavasti kuin itsestään; kalvonen taipuu taiteellisesti, leuka puristaa viulun syrjää tanakasti. Siellä — kasvojen alaosassa on kuin ukkosta, mutta ylempänä — silmissä ja otsalla asustaa taivas, selkeä ja siintävä. Tukka on valahtanut hiukan otsalle. Ylioppilas seuraa peilistä ruusukiehkurain karkeloa: — ne pyörivät kuin keijukaiset.

Ylioppilas keskeyttää soittonsa, katselee ympärilleen ja myhäilee. Ovatko huonekalut paikoillaan? Hänen mielestään niiden olisi pitänyt saada henki; niiden olisi pitänyt hyppiä, tanssia, rikkinäisestä tuolista tukevaan sohvaan saakka. Eikö rakkauden voima ollut kaikkivaltias kuin itse Jumala?

Ylioppilas kurkistaa peiliin. Niin — taiteilijarusetti sopi erinomaisesti. Se on toverin keksintöä, tuon hyväsydämisen fyysismatin, jolla on jo veressä taipumus hienoon käytökseen. Kaulaliinat on neulonut Margareeta; he itse olivat ostaneet kankaan. Ja markan hän oli saanut — Margareeta, markan vain näppäröiden sormiensa työstä. Silloin oli oltu pöllöjä. Suudelman hän olisi ansainnut — suudelman tai kaksi. Se olisi ollut ritarillista.

Niin — nuo silmät. Kenelle kuuluivat nuo silmät? Ylioppilas Juho Kostialle, joka on hulluna rakkaudesta.

Ne ovat viidennen luokan kahvilan soittajan silmät, joissa kuvastuu hehkuva antaumus taiteelle — taiteelle, joka on liian hyvää kahvilayleisön kuultavaksi. Mutta nuo silmät eivät välitä arvostelusta; ne pyytävät vain heijastaa, mitä sydämessä liikkuu. Silmät ovat sielun peili, — mutta piirongilla seisova keltapuitteinen peili on nenäkkyys itse. Se sanoo: 'Liian kuumat, liian kuumat! Nuo eivät sovi Fagerholmin päivällispöytään.'

Mutta — mitäpä siitä välittää nuori mies, joka on hulluna rakkaudesta. Hän nauraa, hän laulaa, hän houkuttelee viulustaan mitä ihmeellisimpiä säveleitä. Toisin vuoroin hän panee viulun itkemään; — mutta se ei oikein soinnu; se on keinotekoista. Ei, leivosten laulu ja peipposten viserrys on päivän ohjelma! Ja aurinko: — ole hyvä ja paista vain!

Hän kulkee huoneessaan kuin juopunut, viulu kädessä. Heprealainen raamattu pöydällä pyytää anteeksi olemassaoloaan. Ylioppilas viskaa sen sänkyyn. Levähdä, vanhus, ja nauti elämästä! Nyt on toivoon ja lempeen aikaa!

Ylioppilas asettuu hajasäärin seisomaan sohvan yläpuolella riippuvan taulun eteen. Se kuvaa kuutamomaisemaa. Jää kimaltelee kuin peilinlasi ja sitä pitkin kiitää nuori, onnellinen pari, naisella tiukasti istuva, vartalomyötäinen lyhyt päällystakki, jossa on turkisreunus. Hei, liidelkää, hei, kiidelkää! Juho Kostia soittaa onnellenne!

Soitto oli samentinpehmoista. Kummakos se, kun taulussa on tummanpunaisella sametilla päällystetty kehys. Se sopii tuohon idylliseen maisemaan.

Juho Kostia laskee viulun syrjään ja vaipuu nojatuoliin istumaan. Tunteet vellovat, ajatukset kiertyvät sykkyrään kuin liian ohut villalanka rukin puolassa. Mutta ajatusten kehrääjälle tuottaa nautintoa käpertyneitten langansäikeiden selvittely.

Voiko maailma uskoa, että tuolla olkapäällä, jolla nyt lepää pari katkennutta hiusta, on levännyt tytön pää? Maailma on epäuskoa täynnä; se ei sellaista usko, vaikka näkeekin joka päivä. Juho Kostia ei tahdo sitä itsekään uskoa.

Mutta — se on totisinta totta! Tuolla olkapäällä on levännyt tytön pää. Juho Kostia voi sen nähdä siinä vielä nytkin. Hän vaipuu muistoihinsa.

… Ihme, että naisella saattoi olla niin pehmeä leuka! Se oli kuin pienoismaailma — tuollainen leppoisa kumpu, jolla kasvoi ohuenohutta, silkinhienoa haituvaa: — ne olivat ihokarvoja. Kumpu päättyi laaksoon, pyöreäpohjaiseen laaksoon, joka sijaitsi leuvan päässä. Se oli hikihelmen aurinkoinen kehto — sen suloinen syntymäpaikka…

…Ihme, että naisen kulmakarvat kasvoivat niin ujostelematta! Valkea hipiä niiden alla kuulteli viattomuuttaan, silloin tällöin hiljaisesti värähtäen: — oli kuin olisi se pyrkinyt piiloon katseelta, joka hehkuvana hiveli sen pintaa.

… Oliko ihmisellä ylimalkaan niin valkoinen päänahka kuin muutamalla tyttökoululaisella "Pakkilaatikossa"? Juho Kostia oli sitä sangen läheltä katsellut — noin vajaan viiden sentin päästä. Tuon tytön päänahka oli vaikeimmista valkein. Mikään sivuajatus ei saattanut johtua mieleen sitä katsellessa; sellainen olisi ollut pyhyyden loukkausta…

… Entä uinuvat silmälaudat! Ne olivat kuin kuultava vaippa taivaan ihanuuden yllä. Niiden alla uinui itse autuus unelmoiden. Ne värähtelivät, rypistyivät hienosti ja sitten — aukenivat. Se oli kuin auringon nousu merellä.

Omituinen puistatus käy nuoren ylioppilaan läpi. Hän on merellä, kaukana maasta, kylmät väreet puistattavat ruumista. Sitten — yks' kaks' kaikki lämpenee ja poskille kohoaa hehkuva puna.

Suutelo!

Juho Kostia muistaa muutaman runosäkeen… Se on ennen tuntunut hänestä imelähköltä, mutta nyt se on totisinta totta, verisintä vakavuutta:

"Kai enkelit siis taivahan jo keksi suutelon!"

Totisesti, suutelo oli taivaallista alkuperää! Itse Isä Jumala huvitteli toisinaan puhaltelemalla saippuapalloja ilmaan. Enkelit ottivat niitä punaisten huultensa väliin, pitivät siinä hetken aikaa ja painoivat sitten huulet hiljaa kiinni. Kuului suloinen tupsahdus — ja nauruun purskahtaen enkelit lensivät toistensa kaulaan antaen toisilleen suuta: — he halusivat koetella, tuntuiko toisten huulilla vielä saippuan maku. Ei tuntunut — se oli hävinnyt kuin taikaiskusta. Jumala katseli päältä ja hymyili. Se oli suutelon alkuperä.

Juho Kostia oli ottanut kaikkiaan kolme suudelmaa. "In nomen Patris, Filii, Spiritusque Sancti" olisi hän voinut sanoa. Mutta hän ei ollut sanonut mitään; hän oli vain ajatellut:

'Rakastan, rakastan, rakastan.'

Ja sehän oli ymmärrettävää. Sen ymmärsi kai Jumalakin, koskapa ei ollut lähettänyt Juho Kostialle omantunnonvaivoja. Eihän Johanna Lang ollut vieläkään antanut minkäänlaista lupausta.

Juho Kostia ei nyt ajatellut sellaisia pikkuseikkoja. Hän tunsi kerrankin olevansa vapaa, vapaa ennakkoluuloista. Omantunnonvaivat, ne kuuluivat menneisyyteen, — siihen aikaan, jolloin hän vielä oli tankannut Tuomas Kempiläistä. Nyt hän luki "Paul ja Virginiaa".

Varmasti ei koko Helsingissä löytynyt onnellisempaa ihmistä kuin Juho Kostia, jumaluusopin ylioppilas. Hän tosin "skraapaili" luennoilta ja soitteli viulua. Kuka hänen asemassaan olisi voinut mennä katekiseeraamaan aineesta: "Johannes Kastajan kaulanleikkaus". Sehän olisi ollut samaa kuin pistää kätensä vereen, nuo kädet, jotka olivat silitelleet Johanna Langin pehmyttä poskea.

Hän oli lähettänyt professorille kirjelipun ja ilmoittanut olevansa sairas. "Kaulanleikkaus" sai siirtyä.

Tänä iltana hän lähtisi Johanna Langin kanssa Alppilaan. Se oli vappukunnossa, vaikka tuohon kevään juhlaan olikin vielä pari viikkoa. Siellä he saisivat jonkun rauhallisen nurkan istuakseen. Siellä ei tavallisesti, käynyt Johannan opettajia; he kulkivat Seurahuoneella. Juho oli ottanut asioista selvän; hän oli puhutellut Seurahuoneen portieria. Viisimarkkanen oli avannut ovenvartijan suun. Sellaista sai rakkaus aikaan.

Hän ottaa viulunsa ja rupeaa jälleen soittamaan. Hän soittaa mitä mieleen johtuu, polkkia, masurkkoja, marsseja ja vienoja lemmenlauluja. Niissä — viimeksimainituissa on viulu omalla alallaan.

Hän kuvittelee mielessään lähestyvää iltaa. Viulun sävelet tulkitsevat hänen ajatustensa kulkua:… Kävely viertotiellä… Johannan keväthatun sulka heilahtaa ja hän sanoo: 'Ush, kun tulee lämmin.' He hiljentävät askeleitaan ja silloin Juho voi mukavasti tarkastella Johannan niskan kaunista kaarta: se muistuttaa joutsenen kaulaa. Autoja hurisee ohitse, täynnä nuoria herroja ja naisia. Heille heilutetaan nenäliinaa. Se on Juhon mielestä liikuttavaa. Mutta sitten sanoo Johanna: 'Ush, kun ihmiset ovat tulleet julkeiksi!' Juho yhtyy siihen hengessään ja lausuu: 'Kevytkenkiä… mitä lienevät, konttoristeja.'

Viulun sävelet huokuvat halveksumista:… kehtaavatkin häiritä heitä! Oikeastaan pitäisi Helsingin viertoteillä saada aikaan saksalainen järjestys: vissille välimatkalle kaksi tolppaa ja kummankin ääreen poliisi kello kädessä tarkastamaan, millä nopeudella autot ajoivat. Sitten sakkoa jokaiselle nopeuden ylittäjälle. Jäisi nenäliinan liehutus…

…Alppila on nimensä arvoinen. Mistä keksivätkin niin sopivan nimen? Juho muistaa ylioppilaaksi tulonsa. He olivat istuneet Alppilassa ja toverit olivat hiukan maistelleet. Hän oli juonut vain sitruunavettä, mutta yhtäkaikki — sekin oli mennyt päähän.

Aamuyöstä hän oli samonnut kaupunkia kohti parin naisylioppilaan seurassa. Ne olivat pohjalaisia tyttöjä, toinen vasta illalla esitetty. Hän oli esitelmöinyt 'Jumalan suuruudesta luonnossa'; hän oli sanoilla tahtonut toistaa Beethovenin kuolemattoman sävellyksen. Mutta — ylioppilasneitoset olivat olleet liiaksi lakeissaan kiinni. Silloin oli hän vaipunut muistelemaan "Vinsentti Aallonhalkaisijaa" ja tyttöä, joka kylpi kyynelissään, kun laulettiin "Riemun ruususia". Osasivatko neidit "Riemun ruususia"? Neitoset olivat katselleet häntä ihmeissään. Ehkä neidit tahtoivat itkeä, jos hän laulaisi sen heille? Yhä kummastuneempia katseita ja omituista hymyilyä. Oliko mies päissään? Tavallaan kyllä, — mutta juopunut ainoastaan lämpimästä kesäyöstä, syreenien tuoksusta ja nuoren ylioppilaan onnesta, johon sekaantui hiukan leikillistä uhkamielisyyttä — tuollaista runollista haljuilemista. Olisipa hänen vierellään silloin astellut Johanna Lang!

Juhoa nauratti ajatellessaan, että Johanna oli siihen aikaan ollut neljäntoista vuotias, lyhythameinen koulutyttö, joka luki vain läksyjään. Siellä hän oli kulkenut Alppilan viertotiellä ja haljuillut — tietämättä, että muutamassa toisen kerroksen kamarissa Katajanokalla kasvoi impi, joka kerran tulisi hänen kohtalokseen.

Kohtalokseen? Mistä se sana sukelsi esiin?

Viulun soitto katkesi. Juho vaipui mietteisiinsä. Oliko hän vielä kerran pettyvä Johannaan nähden?

Ei, se oli mahdotonta! Silloin ei löytynyt oikeutta taivaassa eikä maan päällä. Murskata rakastava, tulinen sydän! Se ei voinut olla Jumalankaan tahto.

Hänen kuohuvat tunteensa viilentyivät hiukan. Järjen äänikin sai kuiskutuksensa esiin: 'Ole varovainen! Naisen sydän on petollinen.'

Petollinen? Hänenkö Johannansa, joka oli levännyt hänen sylissään ja tarjonnut huulensa suudeltaviksi? Kolme kertaa!

In nomen Patris, Filii, Spritusque Sancti.

Nyt ne sanat olivat paikallaan. Totisesti, hän oli kihlannut morsiamen Jumalan kasvojen edessä, hänen sinisen taivaansa alla! Ensimmäinen suudelma oli annettu Fagerholmin pihalla ja kaksi seuraavaa Johannan porttikäytävässä, — mutta molempiin näkyi taivas, uskollisen lemmen iankaikkinen todistaja. Tosin ei sormuksista oltu vielä puhuttu mitään, mutta puhuttaisiin syksypuoleen… syksypuoleen…

Ovelle koputettiin. Runar pisti päänsä oven raosta ja ilmoitti päivällisen olevan katetun.

— Eikö Helge ole tullut?

Helge? Juho oli vallan unohtanut hänet.

Samassa aukeni eteisen ovi ja Helge ja Margareeta astuivat sisään. Helge näytti tyytyväiseltä eikä Margareetankaan ilmeessä huomannut mitään erikoisempaa. Hän vilkutti silmää kamarin ovella seisovalle Juholle.

— Ack så fin, så fin! Mihinkäs nyt aiotaan?— Päivälliselle, vastasi Juho nauraen. Margareeta iski silmää Helgelle, joka suu hymyssä auttoi tältä päällystakkia yltä.

Tyttö teki oikein vallasnaisen kumarruksen ja nauraa hihitti:

— Tehkää hyvin, herrat, ja tulkaa syömään!

6.

Alppilassa, pienessä sivuhuoneessa, josta päivällä on hauska näköala, istuvat Juho ja Johanna kahvin ääressä. Edeskäypä on kantanut kahvin sisään, saanut maksun ja hyvät juomarahat sekä Juholta viimeisen varauksen: 'Tämä huone on siis tilattu.' Edeskäypä on nyökäyttänyt päätään ymmärtämyksen merkiksi ja poistunut kuulumattomin askelin. Kahvikannu kimaltelee sähkölamppujen valossa. Tunnelma on kuin "Tuhannen ja yhden yön" saduissa.

Johanna katselee hiukan arastellen ympärilleen. Hän on koulutyttö ja hän pelkää; hän ei ole ennen istunut kenenkään kanssa tilatussa huoneessa. Sana soinnahtaa hänen korvassaan hiukan salaperäiseltä. Mutta Juho Kostia on kerta kaikkiaan siinä mielenvireessä, ettei hän sellaista huomaa. Hän on halunnut vain turvallisuutta, saadakseen olla kahden kesken Johannan kanssa ja puhua ylitsevuotavan sydämensä kyllyydestä.

Hän ei osaa asettua Johannan kannalle. Itse koulunpenkiltä päässeenä hän ei enää muista "peruukien" hirmuista valtaa. Hän on ylioppilas ja vapaa kansalainen; sitäpaitsi hän on teoloogi.

Juho nauraa Johannan arkuudelle. Jumalalla on erityinen syy varjella heitä juuri tänä iltana opettajain argussilmiltä.

Hän on tunteeton kaikelle muulle. Vain yksi sana tulkitsee hänelle elämää tänä iltana. Se sana on: rakkaus.

Juho kaataa kahvia kuppeihin. Hän on onnellinen. Jo siitä tavasta, millä hän kallistaa päätään ja pitää kahvikuppia silmällä, voi nähdä, että hän on onnellinen. Hän ei tahdo muistella menneitä päiviä. Nykyisyys riittää kyllin.

— Katsotaanpas, tuleeko sinusta rikasta, lausuu hän kumartuen Johannan kahvikupin ylitse. Kupin pinnalla kelluu vaahtoympyröitä suurempia ja pienempiä. Yksi on markan kokoinen.

— Rikas! huudahtaa Juho Kostia ja hänen silmänsä loistavat. Se on otollinen ennemerkki. Vanhassa Kostiassa on runsaasti rahaa ja Juho tulkitsee vaahtoympyröiden merkityksen omalla tavallaan.

Johanna naurahtaa. Hänenkin sydämensä lämpenee tulevaisuutta ajatellessa. Ei olisi hullumpi olla rikas. Hän on aina ollut köyhä. Hän silmää Juhoa hymy suupielessä ja kysyy:

— Saatko sinä periä paljonkin?

Kas, kas, kuinka laskeva jo! Aito helsingitär… Juho käy hiukan alakuloiseksi. Mitä on rikkaus sydämen rinnalla? Kulta kuluu ja hopea homehtuu kerran, mutta sydän pysyy iankaikkisesti. Se ei häviä kuolemassakaan. Kuoleman jälkeen Jumala punnitsee sen ja asettaa talteen. Siellä se loistaa taivaan perähyllyllä kimaltelevan lasikuvun alla. — Ja ylimmäisinä ovat ne, jotka ovat paljon kärsineet ja paljon rakastaneet…

Juho Kostian sydän on kokenut kumpaakin. Sekin on paljon kärsinyt ja paljon rakastanut. Sen on aiheuttanut Johanna Lang — tämä ruotsalaisen tyttökoulun kahdeksannen luokan oppilas, jolla on merenviheriät silmät ja joutsenen kaula.

— Minä olen ainoa poika, lausuu hän hiukan väkinäisesti silmissä harhaileva katse.

Johanna katselee häntä hymyillen.

— Satuprinssi! Sinä olet onnellinen!

Se lausuttiin sokuriäänellä, vienosti, lempeästi, mutta se vaikutti Juho Kostiaan kuin kylmä suihku. Hän heräsi todellisuuteen.

— Niin — minä olen onnellinen, mutta en Vanhan Kostian rahojen vuoksi.

He ryyppäävät kahvia ja hymyilevät toisilleen. Juhon hymy kyselee, ymmärsikö Johanna, minkävuoksi hän oli onnellinen.

Kaipa Johanna sen ymmärsi; ainakaan ei Juho voi lukea hänen kasvoiltaan mitään epäilystä herättävää. Hän on vain tullut varovaiseksi. Amorin koulussa hän on oppinut, ettei pitänyt "rukatella". Tuo kotimurteen sana sopi hyvin tällaisiin tilanteihin. Ei pitänyt kiirehtiä.

— Miksi oikeastaan rupesit teoloogiksi? Etkö olisi voinut lukea kandidaattia niinkuin Helge?

Helge! Sana särähti pahasti tänä aurinkoisena hetkenä. Se vaikutti proosallisesti, toi mieleen huoneen vuokran — tämän tilatun huoneen vuokran. Johanna Langilla oli ihmeellinen kyky usein puhua niin, että mieleen johtui raha. Ja kuitenkaan hän ei tuntunut rahasta välittävän.

Mutta — Juho Kostia on tänä iltana sillä päällä, ettei mikään voi häntä syvemmin järkyttää.

— Jos tahdot, Johanna, niin tänä iltana poltan kaikki kurssikirjani!

Juho Kostia ajattelee "Biblia hebraicaa". Se on korukansiin sidottu, kaunis kirja. Hän on kirjain ystävä ja ymmärtää niiden arvon. Mutta tänä hetkenä hän on valmis luopumaan niistäkin — Johanna Langin tähden.

Johanna tekee kauhistuneen liikkeen. Kuinka somasti hän osasi nostaa hennon kätensä pystyyn!

— Ei! — se olisi viimeinen hulluus. Minun mielestäni sinä sovit papiksi erinomaisesti.

Hyvä! — ei Juholla ollut mitään sitä vastaan; kuinka vain Johanna tahtoi. Hän oli vain tänä iltana valmis vaikka tähden nountiin taivaalta, jos se ylimalkaan olisi ollut mahdollista.

— Minä näen sinut pappina jossakin kaukaisessa maaseurakunnassa ja kaikkien nuorten naisten sinuun syvästi rakastuneen.

Sillä päälläkö Johanna olikin? Halusiko hän taas ruveta kiduttamaan?

Naivisuudessaan ei Juho huomaa tuota maailman alusta asti käytännössä ollutta keinoa, johon naiset turvautuvat. He haluavat kuulla rakkauden tunnustuksia, kunhan vain itse saavat olla merkitsemättä kantaansa. Se on suloisinta soittoa heidän korvilleen.

— Johanna, sinä ymmärrät väärin. Tietysti minä menen naimisiin.

Sitä oli tyttö odottanutkin. Hänen Eevan-luontonsa heräsi. — Oli taas kovin suloista syödä kielletystä puusta: — saada Juho haltioitumaan ja mahdollisesti suutelemaan kerran, pari, — kunhan vain ei omasta puolestaan tarvinnut luvata mitään.

— Tietystikin! — sitä minä tarkoitin! — hänen äänensä helisi kuin hopea — … tietysti! Sinä luonnollisesti valitset — kauneimman, jonka kanssa menet naimisiin. — Oi, Janne, minä haluaisin olla sinun häissäsi!

Juho vapisi kuin vilutautinen. Hän katseli Johannaa suurin, kysyvin silmin.

— Sinä et tarkoita totta, Johanna, sammalsi hän.

— Totta! nauroi tyttö.

— Sinä et voi olla minun häissäni kuin yhdellä ehdolla.

— Oi, sano minulle se ehto!

Juho mietti. Uskalsiko hän antautua niin pitkälle? Hän riemuitsi ja pelkäsi. Hän oli kuin kuilun partaalla seisova. Hyppäisikö hän yli?

Hän oli kerran yrittänyt ja pudonnut.

Tyttö katseli häntä pyytävästi; hän ojensi kätensä pöydän yli. Juho tarttui siihen kiihkeästi puristaen sitä lämpimästi.

— Oi, sano minulle se ehto, Janne, pyyteli hän silmissä kostea kiilto.

— Sillä ehdolla, että me… seisomme rinnakkain.

Hän oli aikonut sanoa, "että me menemme naimisiin". Sitä oli tyttö odottanut; hän ei olisi hämmästynyt siitäkään. Hänhän oli loihtinut Juhon tuohon mielentilaan, jolloin tämä puhui kuin unissaan. Silloin ei tarvinnut peljätä suoria kysymyksiä.

Juhon vastaus tarjosi hänelle tilaisuuden yhden ylimääräisen solmun tekoon.

— Se on helppo täyttää! huudahti hän ja kaasi lisää kahvia kuppeihin. Juhon mielestä hän palveli pöydässä kuin uskollinen aviovaimo. Hänen sydämensä vapisi.

— Se on helppo täyttää, Janne! Minä voin seista sinun rinnallasi, jos — morsian sallii.

"Ristilukki", ajatteli Juho Kostia ja pilvi peitti hänen otsansa. Eikö Johanna milloinkaan päässyt tuosta ominaisuudestaan? Tuottiko hänelle iloa toisen kiusaaminen loppumattomiin?

— Minulla on vain yksi morsian, Johanna, eikä tule koskaan olemaan toista, lausui hän alakuloisesti. — Jollen häntä saa, jään yksin.

Kuinka tuo tunnustus hivelikään Johanna Langin korvaa! Hän oli sentään nainen, vaikka ei ollutkaan kuin kahdeksantoista. Hän iloitsi sydämessään kuullessaan olevansa niin suuren rakkauden esine. Hän halusi vain kuulla lisää — ohjatakseen sitten keskustelun muille aloille, jos "unissapuhuja" osoittaisi heräämisen oireita.

— Ajattelepas, Janne, että minä tulisin vasta kymmenen vuoden kuluttua; tulisin sinun kirkkoosi jumalanpalveluksen kestäessä. Mitä silloin tekisit?

— Minä messuaisin sillä kertaa kauneimmin elämässäni: 'Herra olkoon teidän kanssanne!' Mutta minä tarkoittaisin vain sinua — sinua yksin, Johanna.

Pitemmälle ei Johanna Lang halunnut mennä; eikä hänen tarvinnutkaan. Hän oli koskettanut oikeaan kieleen Juho Kostian sydämessä. Nyt hän sai loppuillaksi asettua kuuntelemaan tuon kielen sointia.

Juho Kostia tunsi hengen laskeutuvan ylleen. Jumala itse laski linnun lentoon käsistään ja se laskeutui Juho Kostian pään päälle. Se oli rakkauden kuhertava kyyhkynen.

Hän pääsi taas puhumaan, hän pääsi taas purkamaan sydäntään; hänestä tuli runoilija, lemmen laulaja — lemmen, joka kestää kuoloon saakka.

Tiesikö Johanna, miten hänen päivänsä kuluisivat siinä tapauksessa, ettei hän saapuisi? Yhtämittaisessa kaipauksessa, yhtämittaisessa odotuksessa; — hän kutsuisi häntä luokseen… alituiseen. Hänen sydämessään soisi vain yksi sävel: — 'Tule!' Se soisi aamusta iltaan, päivästä toiseen, vuodesta vuoteen… — hän kuulisi sen ympärillään, missä ikinä hän kulkisi. Sitä kuiskaisi metsäinen polku, sitä tien vieressä kasvava kanerva; sitä kahisisi kaislikko kalajärven rannassa, sitä kesäöisen metsän hiljainen suhina tuskin kuuluvasti kertaisi. Se soisi kurkien huudossa varhaisena kevätaamuna, se väräjäisi jänkälinnun yksitoikkoisessa piipityksessä syysaution suon reunalla. Pappila olisi täynnä sitä; — sen huoneissa asuisi kaipauksen henki. Illoin istuessaan kirjoituspöytänsä ääressä hän vaipuisi kuuntelemaan sen surumielistä soittoa. Kaipaus — se olisi hänen sielunsa iäti humiseva lehtimaja, jossa jokainen lehti kuiskaisi: — 'Tule!'

Missä tahansa hän tuon sanan lausuisi — kenelle hyvänsä jokapäiväisessä elämässä — joka kerta siihen sisältyisi hänen sielunsa hiljainen kutsu. Hän kirjoittaisi sen huoneensa seinälle; hän katselisi sitä ensimmäiseksi aamulla herätessään ja illalla viimeksi levolle laskeutuessaan. Sen saisivat seurakuntalaiset tulkita miten tahtoisivat, joko rukoukseksi Jumalalle tahi omituiseksi päähänpistoksi — yhdentekevää. Hän yksin sen merkityksen ymmärtäisi. 'Tule!' 'Tule, Johanna Lang!'

Kerta vuodessa hän lähettäisi kutsun alas; hän ei kirjoittaisi muuta kuin tuon yhden ainoan sanan: 'Tule!' Se tulkitsisi parhaiten hänen sydämensä ikävän, hänen polttavan kaipauksensa.

Entäpä — jos hän ei vastaisi?

Hyvä niinkin! — hän ei lakkaisi häntä kutsumasta sittenkään. Elämänsä loppuun saakka hän kutsuisi häntä. Vielä hautaristiinsäkin hän määräisi tuon sanan hakattavaksi; hän kutsuisi häntä kuoleman virran toiselta puoleltakin.

Entäpä — jos hän jo olisi naimisissa toisen kanssa?

Hyvä niinkin! — silloin hän ei tietysti voisi kirjoittaa. Mutta kutsumasta sydämessään hän ei lakkaisi vielä silloinkaan; Johanna saisi sen tuntea päivin ja öin. Päivällä yksin ollessaan hän havahtuisi tuohon kutsuun ja yöllä hän heräisi siihen. Se soisi hänen ympärillään kuin hiljainen valitus. Auttamattomasti.

— Sinä olet hirmuinen, Janne! Sinä häiritsisit kahden ihmisen rauhan.

Johanna oli aikonut sanoa: 'onnen', mutta naisen vaisto ohjasi häntä taas.

— En voisi sille mitään, virkkoi Juho ja hänen äänensä värähteli surullisena.

Tyttö katseli häntä hellästi. Hän tutki hetken itseään. — Oliko hän noin suuren rakkauden arvoinen?

Hän ei ratkaissut kysymystä, vaan imeytyi kiinni hetken tunnelmaan; hänestä oli vain suloista todeta, että toinen rakasti häntä noin palavasti.

— Voi, Janne, nyt olen taas saattanut sinut murheelliseksi! Annathan minulle anteeksi?

Hän ojensi Juholle kätensä. Tämä puristi sitä ja hänen silmänsä kostuivat.

— Minä kiusasin sinua taas, puheli tyttö leppeästi, — Katso, minä olen sellainen… ilkeä ihminen.

Juhon sydän suli kuin vaha; Johanna ei saanut käyttää itsestään sellaista nimitystä.

— Et sinä ole ilkeä. Sinä olet — Johanna Lang.

— Sano "Ristilukki", se sopii paremmin.

— Minun Ristilukkini!

Seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi tyttö Juho Kostian sylissä. Hän pusersi häntä kiihkeästi rintaansa vasten.

— Ristilukki! kuiskasi hän hellästi sivellen tytön poskea.

He istuivat kauan unelmoiden. Juho katseli Johannan hienoa profiilia ajatellen, ettei hän elämältä muuta pyytäisi kuin saada omistaa tämän suloisen olennon. Se oli nainen, joka istui hänen vieressään, nuori, kukoistava nainen; mutta se oli enempi kuin nainen ylimalkaan: — se oli Johanna Lang.

Juho Kostia ajatteli heidän omituista suhdettaan. Johanna ei ollut antanut minkäänlaista lupausta. Hän ei estellyt hyväilyjä eikä säikkynyt suudelmaakaan, mutta — siitä huolimatta Juho tunsi, että tyttö olisi ruvennut pudistelemaan päätään, jos hän olisi tehnyt ratkaisevan kysymyksen. Nyt lepäsi tuo pää hänen olkapäätään vasten, mutta se teki Juhon omituisen levottomaksi. Hän ajatteli huonetta, jossa he istuivat; hän katseli sähkövaloja ja huoneen perällä seisovaa mustaa pianiinoa. Tässä huoneessa oli pidetty paljon hauskaa… varmastikin. Tässä oli rakasteltu, kuiskailtu ja suudeltu — samalla tavoin kuin he nyt…

Juho Kostian sydämeen hiipi arkuus. Hän tunsi olevansa rikollinen, kaikkein noiden tuntemattomien kaltainen, jotka olivat istuneet täällä ennen häntä. Ehkä heidän joukossaan oli ollut joku kihlautunut parikin, sormukset sormessa. Heitä ei ollut häirinnyt tämä huone; heidät oli sitonut toisiinsa sydämellinen, luja side: — rakkaus ja vapaaehtoisesti annettu lupaus. Heidät, Juhon ja Johannan, yhdisti tänä hetkenä vain rakkaus. Mutta lupaus puuttui — tuo 'amen', jonka rakastavat lausuvat toisilleen — vapaasta tahdosta, Jumalan ja ihmisten edessä.

Tätä 'amenta' kaipasi Juho Kostia tänä hetkenä. Se olisi ollut helppo lausua. 'Minä kuulun sinulle ikuisesti.' 'Minä olen sinun morsiamesi.' Miksei Johanna saattanut sitä lausua? Mitä koululla ja kesken olevilla opinnoilla oli siinä tekemistä? Olisihan kihlaus voitu pitää salassa siksi kunnes Johanna olisi suorittanut ylioppilastutkintonsa. Kyllä hän, Juho, olisi odottanut. — Mutta nyt puuttui lupaus; nyt oli kaikki vielä pettävällä pohjalla…

Hän tunsi mielensä käyvän alakuloiseksi. Mustana kiiltelevä pianiino huoneen perällä tuntui ilkkuvan: 'Sellaisia on täällä nähty monta. He ovat suudelleet ja he ovat hyväilleet — ja lopuksi on soitettu "Iloista leskeä". — Mutta kukaan heistä ei ole soittanut: "Jag övergifva dig?"'

— Oletko huomannut, että täällä on pianiino? kysäisi Johanna äkkiä.

Juho säpsähti. Oliko Johanna ajatellut samaa kuin hänkin?

— Olen.

— Minkähänlainen siinä mahtaa olla ääni? Johanna nousi ja meni soittokoneen ääreen. Hän avasi kannen ja siveli koskettimia hetkisen; hänen sormensa hipuivat niitä pitkin kuin arastellen. Sydän tuntui käskevän, mutta sormet eivät ottaneet oikein totellakseen. Lopuksi helähti tuttu akordi; Johanna löi varovasti — pari tahtia, mutta keskeytti yht'äkkiä.

— Se on epävireessä, kuiskasi hän pannen kannen kiinni.

Hän oli yrittänyt laulua: "Jag övergifva dig?"

— Janne, sinun pitää laulaa se, kun ensi kerran tulet meille. Minä pidän siitä äärettömästi.

'Äärettömästi' — sitä sanaa Johanna Lang rakasti. Mutta Juho Kostiasta tuntui, ettei hän nyt lausunut sitä täysin vilpittömästi.

— Johanna, me lähdemme nyt, sanoi hän nousten. Hän näytti alakuloiselta.

— Mikä sinua vaivaa, Janne?

— Ei mikään, me lähdemme nyt. Kello on jo yhdeksän.

— Yhdeksän! Hyvänen aika ja minulla on läksyt vielä lukematta!

Koulu — taas tuo iankaikkinen, kirottu "Pakkilaatikko". Läksyt! — ne olivat Johannan mielestä paljon tärkeämmät kuin se, mitä hän, Juho Kostia, tällä hetkellä tunsi. 'Mikä sinua vaivaa, Janne?' Se oli kysytty noin vain — sivumennen. Siihen ei olisi tarvinnut mitään vastata. Vasta lupauksen pohjalta olisi kysymyksen voinut vilpittömästi tehdä — ja siihen yhtä vilpittömästi vastata… Nyt he molemmat teeskentelivät, valehtelivat toisilleen. Se johtui heidän suhteensa omituisuudesta. Se oli rakennettu ilmaan…

He lähtivät — Johanna säteilevän iloisena, Juho synkkänä kuin ukkospilvi… Turhaan Johanna koetti häntä ilahduttaa. Hän puheli kukista ja kesän vietosta. Tiesikö Janne, että hän aikoi kesäksi maalle — tänne lähistölle, erään vanhan tädin luo? Talo oli tyyten syreenien ja omenapuiden peitossa. Siellä oli parikeinu vanhan tuomen alla. Se pudotti kukkansa keinussa kiikkuvan niskaan. Niitä ihan satoi, satoi kuin lumihiutaleita. Hän, Johanna, oli toisinaan saanut niitä päälleen kokonaisen pilven — tuomenkukkia päässä ja hartioilla! "Kesämorsian"! oli täti sanonut, kun hän oli hiipinyt huoneeseen tuomenkukkien peittämänä. Silloin hän oli pyristellyt kuin lintu; hän ei halunnut olla "kesämorsian". Se sana oli tuonut mieleen häät ja hän oli halunnut olla vapaa — ainakin toistaiseksi.

"Kesämorsian", ajatteli Juho Kostia astuen vaieten Johannan rinnalla. Se sana särähti pahasti hänen korvissaan. Se toi mieleen syksyn, jolloin kaikki unelmat sammuivat. Kesän kukkeus on mennyt ja alkaa kolkko, kylmä talvi. — Miksi piti Johannan kertoa juuri tämä? Miksi hän ei saattanut antaa tuomenkukkien levätä päällään? Miksi hän pudisti ne pois ja tallasi jalkoihinsa?

Juho Kostia näki tuomenkukissa omien unelmiensa vertauskuvan. Nekin satoivat Johannan ylle kuin valtava kukkaispaljous. — Mutta tämä pudisti ne yltään nauraen ja ilkamoiden; hän halusi olla vapaa — ainakin toistaiseksi.

Ainakin toistaiseksi — niin. Miksi piti Johannan lisätä juuri nuo sanat kertomuksensa loppuun? Niin hän ei ollut sanonut tädilleen. Juho Kostia olisi uskaltanut vaikka vannoa: — hän lisäsi nuo sanat vain tätä hetkeä silmälläpitäen. Hän oli ristilukki, joka taas oli kutonut uuden säikeen uhrinsa ympärille. Hän ei halunnut, että se menisi poikki. 'Ainakin toistaiseksi.' Juho Kostia tunsi vihaavansa noita sanoja. Mutta — hän oli sidottu jo liian lujaan; hän tunsi sen. Nyt hän ei voinut enää vapautua. Hän sai tyytyä vain kiukuttelemaan mielessään. — Mutta se oli kärpäsen kiukuttelua hämähäkin verkossa.

— Ush sinua, kun kuljet synkkänä kuin hauta! Tytön poskilla läikehtivät punaiset täplät ja hän naurahti katkerasti.

— Mitäpä minä tässä puhuisin. Onhan kerran minunkin vuoroni vaieta.

— Sinä olet ilkeä tänä iltana! Mikä sinuun meni?

"Käärme", ajatteli Juho Kostia sanoa, mutta ei sanonut mitään.

He kulkivat vaieten loppumatkan. Johannan portilla he hyvästelivät.

— Hyvää yötä ja kiitos hauskasta seurasta!

— Johanna! äännähti Juho Kostia kuin torjuen iskua, joka oli suunnattu häntä kohti.

Mutta tyttö juoksi porttikäytävään ja nauroi.

7.

Juho Kostia astuu Katajanokalta käsin. On toukokuun loppupuoli ja hän on vasta tullut maalta kaupunkiin. Hän asuu muutamassa maalaispappilassa Turun lähellä. Hän on päättänyt viettää kesän Etelä-Suomessa lukeakseen; hän aikoi valmistua syksyksi.

Helge oli jo pari viikkoa sitten matkustanut Pohjanmaalle; hän oli aikonut metsiin muutaman maanmittarin kanssa. Heidän välinsä olivat viime aikoina taas jonkun verran kylmenneet; — Helge oli näet seurustellut enimmäkseen Johanna Langin kanssa. Tämä oli Alppilassa vietetyn illan jälkeen suuresti muuttunut: — hän ei ollut halunnut Juhoa tavata. Kun tämä sattui seuraan, istui Johanna joko äänettömänä tahi puhellen kaikenlaista kevyttä, jonninjoutavaa. Jotakin oli ilmeisesti tapahtunut. Hän, Juho, oli ripustanut viulunsa naulaan ja syventynyt kirjoihinsa. Hän oli jälleen koonnut voimansa lopettaakseen kiduttavan suhteen — ja onnistunutkin siinä jotenkin.

Mutta — muutamana päivänä Vapun jälkeen oli Johanna kirjoittanut pari, kolme riviä; hän oli pyytänyt Juhoa tulemaan tätinsä asuntoon. Se oli sama täti, jonka luo Johanna aikoi kesäksi. Hänellä oli pari pientä huonetta Katajanokalla, aivan lähellä Johannan kotia. Juho ei ollut sitä ennen tiennyt.

Nyt oli täti matkustanut maalle pariksi päiväksi ja pyytänyt Johannaa kotimieheksi. Tämä oli jo viettänyt päivän tätinsä asunnossa, mutta se oli käynyt liian yksitoikkoiseksi; hän kaipasi seuraa ja senvuoksi hän oli pyytänyt Juhoa tulemaan.

Hän oli mennyt. Kuin jonkun sisällisen äänen kehoituksesta hän oli pukeutunut mustiin. Kaulaan saakka napitettu liivi oli jälleen joutunut käytäntöön; hän ei itsekään oikein tiennyt, minkävuoksi. Saipahan olla — jonkunlainen jäähyväiskäynti, koska hän pian aikoi jättää kaupungin. Ja silloin kai oli musta puku paras.

Johanna oli ollut vastassa portailla. Hän oli myös pukeutunut tavallista juhlallisemmin, mutta hänen pukunsa oli ollut vaalea. Avorintainen leninki oli sopinut hänelle ihmeen hyvin; — kyllähän Johanna tiesi, missä arvossa Juho piti hänen kaulaansa. Se olikin päässyt sillä kertaa täysiin oikeuksiinsa. Kaarevana, kauniina se oli pistänyt esiin leningin avarasta kaulantiestä.

Soma, hiljainen huone, lattialla paksut matot, joihin jalka äänettömästi upposi; vanhanaikaiset, hauskat huonekalut, joista Juhon huomiota oli erikoisesti kiinnittänyt kuperaotsainen piironki taiteellisine puunleikkauksineen.

Kuka oli tämä täti?

Vanha neiti, puolittain varakas, joka omisti pienen maatilan; sitä hoiti vanha isäntärenki parin palvelijattaren kanssa. Se ei tosin tuottanut paljon, mutta oli kuitenkin lisänä pikku perinnössä, jonka täti oli vuosikymmen sitten saanut. Sen oli testamentannut hänelle muuan vanhapoika, merikapteeni, joka oli ollut tädin nuoruuden ystävä.

Seinällä oli riippunut isonnettu valokuva. Ystävälliset, hiukan surumieliset kasvot olivat siitä katselleet hiljaiseen huoneeseen. Varsinkin suun ympäristöä oli Juho Kostia tarkastanut kauan.

Sitä ympäröivät rypyt olivat kertoneet pettymyksistä ja suruista. Katse oli ollut hiukan alakuloinen, mutta otsa valoisa ja kirkas. Merikapteenin virkalakki oli levännyt polvella avuttoman näköisenä kuin rippikoulupojalla, joka on ensi kertaa valokuvassa. Naivi, lapsenomainen sielu — jykevästä leuastaan huolimatta.

Kuka oli tämä mies?

Hän oli kuullut romanttisen tarinan. Se oli tädin "mielitietty", joka oli monta kertaa turhaan pyytänyt tämän kättä. Valokuva oli levännyt piirongin laatikossa paksun kirjepinkan välissä, niissä oli ollut enimmäkseen ulkomaiden postimerkkejä päällä. Täti oli antanut toiveita, mutta vihdoin ratkaisevan vastauksen: — se oli ollut lopullisesti kieltävä. "Mielitietty" oli kuollut kymmenkunta vuotta sitten ja testamentannut tädille omaisuutensa. Sen jälkeen oli täti isonnuttanut kuvan — ja tuossa se nyt riippui.

Juho Kostia oli tuntenut kurkkuaan kuristavan. "Ristilukki", oli vilahtanut hänen mielessään. Oliko täti samanlainen kuin Johannakin?

"Minä olen monta kertaa nuhdellut tätiä siitä, ettei hän kapteenia korjannut", oli Johanna lopettanut kertomuksensa.

Ihmeellinen oli naisen sielu! — niin käsittämätön ja monimutkainen, ettei siitä koskaan päässyt täyteen selvyyteen. Tässä oli täti ja hänen veljentyttärensä. Edellinen oli leikitellyt ihailijansa — kaikesta päättäen kelpo miehen tunteilla — ja tässä seisoi veljentytär, joka kertoi nuhdelleensa häntä siitä.

Kenen velvollisuudeksi oli kerran jääpä nuhdella Johanna Langia samanlaisesta kevytmielisyydestä?

Hän oli nähnyt näyn: — Muutaman vuoden perästä hänenkin kuvansa riippuisi erään nuoren naisen seinällä ja silloin tämä saisi tuttavilleen esittää vanhan ihailijansa. 'Hän on nyt pappi.' Se lausuttaisiin jonkunlaisella kerskailulla, — aivan kuin tahdottaisiin sanoa: 'Minä tein hänestä sen.'

Hän oli tuntenut syvää osanottoa kuollutta merikapteenia kohtaan.

Naivi, lapsenomainen sielu niinkuin hänkin. Mutta oliko sellaisten kohtalona kulkea ummessa silmin joutuakseen lopuksi ansaan?

Kaipa — koskapa hän, Juho Kostia, seisoi huoneessa ja hänen edessään pyörähteli "Ristilukki" n:o 2.

Mutta — ihmeellistä! — siitä huolimatta hän ei ollut katunut tuloaan; hän oli päinvastoin tuntenut itsensä onnelliseksi: — saada olla kahden kesken Johannan, rakkaan Johannan kanssa, — se oli täyttänyt hänen sydämensä vapisuttavalla ilolla.

Johanna oli istunut ikkunalle ja pyytänyt häntä istumaan sohvaan. Merikapteenin kuva oli riippunut häntä vastapäätä. Hän oli istunut odottaen, mitä Johannalla olisi sanomista.

— Eikö sinulla ole mitään puhumista? Voi, Janne, kuinka olet tullut kylmäksi!

Tyttö oli peittänyt kasvot käsiinsä. Hän teeskenteli ilmeisesti. Mutta yhtäkaikki: — se oli tuntunut sangen suloiselta.

"Sinulla ei ole enää mitään sanottavaa minulle."

Sanottavaa! — oh, Herra! Hänellä olisi ollut kokonaisen saarnan aihe! Hän olisi voinut puhua tädistä ja merikapteenista. Eikö täti koskaan kärsinyt tuon virkalakin avuttomasta asennosta? Sehän ihan pyysi, kerjäsi kuin kulkurin kulunut reuhka, vaikka olikin kultanauhoin koristeltu. Eikö tädin sydäntä koskaan vihlaissut tuon katseen alakuloisuus? Eikö hän koskaan vaikeroinut tarkastellessaan suun ympärillä olevia, paljon puhuvia ryppyjä? Kuka oli tämä täti — tämä kaikesta päättäen hienoaistinen ihminen, joka sisusti kotinsa mukavasti eläen ihailijansa perinnöstä huolettomana ja iloisena — sillä aikaa kuin tuon kuolleen miehen sydän vielä haudassaankin huokaili? Ristilukki hän oli, hirveä, julma peto, joka oli hiljaa kiduttanut uhrinsa kuoliaaksi.

Mutta hän ei ollut sanonut sanaakaan tästä; hän oli vain katsellut ikkunalla istuvaa tyttöä, joka yhä piteli käsiä silmäinsä edessä. Sormet raoittuivat hiukan ja niiden välistä katseli häntä kaksi merenvihreää silmää. Ne loistivat, ne hymyilivät, ne kutsuivat. 'Janne, nosta minut syliin!' 'Sinun sylissäsi on turvallista olla.' 'Janne, suutele minua!' 'Vaikka oletkin kömpelö, ovat sinun suudelmasi hehkuvinta taidetta!' — 'Janne, suutele minua!'

Eikö hän ollut tuntenut kaikkea tätä istuessaan siinä kaulaan saakka napitetussa liivissään? Oh oli kyllä; — mutta hän oli päättänyt olla varuillaan. Enempää hän ei antautuisi perhosleikittelyyn, näyttipä Johanna kuinka kiehtovalta tahansa.

Hän oli painanut päänsä pöydän reunaa vasten; hän oli ollut mielestään kuin kirkossa. Merikapteenin kuva oli alttaritaulu. Sen edessä kannatti painaa päänsä penkkiin ja vaipua surullisiin mietiskelyihin.

Huoneessa oli hetkisen vallinnut hiiskahtamaton hiljaisuus. Hänestä oli tuntunut suloiselta istua noin — pää pöydänreunaa vasten painuneena. Johannan läheisyyden hän oli tuntenut ihan selvään. Häntä olivat keinuttaneet hänen omat surulliset mietteensä. Ne olivat laulaneet samalla tavoin kuin veneen laitaa vasten liplattavat laineet hiljaisena syysiltana — alakuloisesti, surunvoittoisesti.

"Janne, älä istu noin. Minun on paha sinua katsoa."

Se oli vain lisännyt nautinnon suloisuutta; kyyneleet olivat kiertyneet silmiin. Hänet oli vallannut samanlainen tunne kuin vieraalle maalle muuttavan, joka viime kertaa katselee tuttua kotipihaa. Siinä oli ollut iloa ja tuskaa — tuskaa kuitenkin monin verroin enemmän.

"Itketkö sinä, Janne? Oi, minä en saata nähdä sinun itkevän."

Kyyneleet olivat vuotaneet vuolaina. Rintaa oli pusertanut sanoin selittämätön ikävä.

Äkkiä hän oli tuntenut pehmeän käden kaulallaan. Se laskettiin ensin varovaisesti, — mutta pusertui sitten lujasti, lujasti. Hän ei ollut koskaan aavistanut, että nuoren tytön käsivarressa oli niin paljon voimaa.

"Oi, Johanna, anna minun olla. Tämä on kaikki niin toivotonta."

Käsivarsi oli puristanut yhä lujemmin. Hän oli tuntenut kuuman henkäyksen poskellaan. Hieno nenä oli hiipinyt ihan hänen korvansa juureen ja suloinen ääni oli kuiskannut:

"Janne, rakas, oma Janne!"

Kuuliko hän todellakin tuon sävelen? Oma? Sanoiko Johanna todellakin niin?

Seuraavassa hetkessä oli merikapteenin kuva unohtunut. Johanna Lang oli levännyt hänen povellaan nyyhkyttäen.

"Itketkö sinä, Johanna? Oi, minä en saata nähdä sinun itkevän."

Merikapteenin kuva oli hymyillyt. — 'Kas niin! — tuota minä olen odottanut ikäni kaiken.' 'Lapset, heittäkääpä pois se tyyny siitä sohvalta.' 'Se on vain tiellä.'

Hän oli siirtänyt sohvatyynyn tuolille pöydän viereen. Nyt oli helpompi nojata. Muutaman minuutin he olivat istuneet siten eikä ollut kuulunut muuta kuin heidän sydäntensä riemukas sykintä.

Huoneeseen oli kantautunut kirkonkellojen ääni. Venäläisen katedraalin kellot soittivat iltajumalanpalvelukseen: 'Isakoffi, Jakopoffi, pom, pom, pom!' Ja sitten:… 'Kuka köyhän nai, kuka köyhän nai?' 'Toinen köyhä, toinen köyhä!'

"Johanna, avaapa ikkuna. Kuuntelemme kellojen ääntä."

Johanna oli noussut. Hänen solakka, nuortea vartalonsa oli piirtynyt kauniina ikkunan aukkoa vasten. Hän oli ollut kuin morsian, joka on sulkeutunut tyttökammioonsa häiden edelliseksi päiväksi, ja nyt notkealla liikkeellä avaa ikkunan kuunnellakseen lintujen laulua puutarhassa; ne laulavat hänen onnestaan, joka on päivän matkan päässä. Sellaista vapaaehtoiseen, suloiseen yksinäisyyteen vetäytynyttä oli Johannakin tuona hetkenä muistuttanut; hänen päänsä asenne ja heikosti eteenpäin taipunut vartalonsa olivat kertoneet hiljaisesta, sykähdyttävästä onnesta. Sinä hetkenä oli Johanna kuulunut hänelle ruumiineen, sieluineen.

Se oli ollut heidän viimeinen tapaamisensa. Parin päivän päästä hän oli matkustanut kaupungista kuin varas; hän oli halunnut viedä muassaan tuon päivän muiston ja maakylän hiljaisuudessa haudata sen. Hän ei enää jaksanut luottaa Johannaan.

Mutta — päivien vieriessä hänestä oli ruvennut tuntumaan, että hän ehkä teki väärin tyttöä kohtaan. Hän oli taistellut, hän oli väittänyt vastaan, kunnes oli saapunut Johannan kirje.

'Sinä olet hävinnyt minulta', oli Johanna kirjoittanut.

Oh, Herra, hävinnyt, vai hävinnyt! Hän oli maannut puutarhassa ja katsellut koppakuoriaista, joka koetti kaivautua maahan. Mutta maanpinta oli siinä paikassa ollut liian kovaa. Ei siis ollut auttanut muu kuin antaa auringon lekottaa suoraan selkään.

Niin oli käynyt hänenkin, juuri samalla tavalla. Johannan kirje oli vaatinut vastauksen ja hän oli vastannut. Suhde oli korjautunut entiselleen, — siirtynyt samalle asteelle kuin millä se oli ollut jo niin monta kertaa ennen. Se oli kuin kellon vetämistä seisahtumisen jälkeen. Toivo oli herännyt uudelleen, — yhtä väkevänä, yhtä tuoreena kuin luonto talviunen jälkeen. Ja tällä kertaa tuntui toivo varmemmalta kuin koskaan ennen.

Juho Kostia pysähtyy sillalle jääden katselemaan Pohjoissataman vilkasta liikettä. Moottoriveneitä puikkelehtii tiheässä kuin sorsia ruohikossa. Tuossa oli muuan huonekaluilla lastattu, joka nähtävästi aikoi saaristoon. Voimakkaan näköinen mies hoiti peräsintä ja keulassa, korituolissa, istui nuori nainen pieni sulkahattu päässä, kirjava shaali harteilla. Vene porhalsi kivilaiturin varjosta kirkkaaseen päivänvaloon. Värikäs shaali naisen hartioilla leimahti kuin tuleen. Sinistä, harmaata, punaista — eniten kuitenkin punaista. Shaalin liepeet hulmusivat tuulessa; se oli kuin satojen eri väristen pikku lippujen liehuntaa. Hatun sulka viipotti; sen kärki vapisi kuin reimari väkevässä merivirrassa. Nainen kietoi shaalin tiukemmin ympärilleen ja hymyili perämiehelle. Siinä oli onnellinen pari, matkalla kesäiseen saareen nauttimaan nuoresta elämästä ja toistensa rakkaudesta. Siellä ulompana näkyi pitkä, valkoiseksi maalattu laituri. Se pisti kauas mereen. Pieni koppero sen päässä loisti auringon valossa. Lokit leijailivat sen ympärillä kirkuen kilpaa. Auringon valo välkehti niiden siivissä. Vähä väliä ne suikersivat alas vedenpintaa kohti — kohotakseen seuraavassa hetkessä jälleen ylös ilmaan. Vedenpisarat pärskähtelivät niiden ympärillä kuin kimaltelevat helmet. Ne näyttivät Juho Kostiasta enkeleiltä, jotka poimivat muistojen sirpaleita.

'Kriik, kriik, minä löysin yhden!' 'Se on nuoren tytön kyynel — tyttökoululaisen. Kas… kuinka se on kiteytynyt kauniiksi!'

'Se lennähti kerran tuuleen… muutamana myrskyisenä syysiltana. Mutta se ei hävinnyt; se kieteytyi helmeksi tarttuen kiinni lastiproomun laitaan. Se pitää korjata talteen!' Ja kuin yhteisestä sopimuksesta kohosi lokkiparvi ilmaan hajoten yksi yhtäälle, toinen toisaalle…

Pitkä laituri, muistojen paikka! 'Maailman lopuksi' oli Johanna sen ristinyt. — Mutta tänä hetkenä tuntui maailma siitä alkavan…

— Ack, men si, ä' de' icke Janne!

Juho Kostia pyörähti ympäri. Hän punastui ja vaaleni vuoron perää. Johanna Lang seisoi hänen edessään.

Tyttö oli säteilevän kaunis; hänen silmänsä loistivat. Kuin ujostellen hän hymyili muutamille koulutovereille, jotka kulkivat ohi hiukan kiusoittelevasti iskien silmää.

— Milloin olet tullut?

— Noin pari tuntia sitten.

He lähtivät astumaan Katajanokalle käsin. Huomasi selvään, että Johanna iloitsi tästä kohtauksesta; se oli tullut todellakin yllättämällä. Janne oli lähtenyt kaupungista kuin viimeistä kertaa — hävinnyt salaa, eikä hän, Johanna, ollut saanut tietää edes osoitetta; — vasta Helgeltä hän oli saanut Jannen osoitteen ja kirjoittanut. Hän oli monesti kaipauksella muistellut Jannen kanssa vietettyjä hetkiä. Helge Hollander oli saatellut häntä kotiin, mutta ihmeellistä kyllä — ei Helgen seura ollut enää oikein tyydyttänyt. Hän oli kyllä hieno kavaljeeri ja hänellä oli merkillinen kiusoittelemisen taito, joka viehätti sanomattomasti sellaista läikkyvää tytönsydäntä kuin Johanna Langin; — mutta siitä huolimatta hän toisinaan kaipasi syvempää. Helge Hollander oli yllätyksien mies. Hänelle saattoi yht'äkkiä pälkähtää päähän ostaa esim. hieno, silkkinen päivänvarjo ja lahjoittaa se mitä sulavimmin gentlemannin kumarruksin. Siten hän oli kerran yllättänyt Margareetan; koko koulu oli siitä puhunut kokonaisen viikon. Mutta Helgestä ei koskaan päässyt selvyyteen, tarkoittiko hän leikkiä vai totta. Siihen kai kätkeytyikin juuri hänen viehätystaitonsa salaisuus. Seurustelu Helgen kanssa muodostui jonkunlaiseksi vedellä pärskimiseksi, jommoisella lapset toisinaan kesällä huvittelevat; — se on hauskaa, kunhan ei vain saa kovin suurta ryöppyä silmilleen. Sellaisen sattuessa saattaa aivoissa vilahtaa vakavampikin ajatus: — 'Mitähän äiti sanoo?' — Niin oli Johanna Langkin kesken ilonpitoa Helgen kanssa yht'äkkiä johtunut ajattelemaan Jannea… 'Mitähän Janne sanoo?' Nuoren teoloogin surumieliset silmät olivat suuntautuneet häneen tutkivina. Sellaisina hetkinä oli Johanna riemuinnut siitä, että hän kykeni saamaan nuo silmät loistamaan. — Leikki oli jatkunut yhä intohimoisemmin, kunnes lopulta oli täytynyt lähteä "kuivaamaan".

Johanna Lang oli tehnyt useita tuollaisia "kuivausmatkoja". Välistä hän oli istunut Nikolainkirkossa kuunnellen urkujen pauhaavaa ääntä. Se oli Jannen ilmapiiri ja siitä oli huokunut häntä vastaan äänetön, lempeä moite. 'Kuinka sinä tuolla lailla?' 'Ihanhan sinä turmelet pukusi!' Jumala oli saanut äidin vakavan hahmon. Hän oli näyttänyt surulliselta ja niskaan valahtanut huivi oli puhellut: 'Minä putoan, mitä putoan!' — Hän oli pannut merkille, että huivi oli vain yhdellä solmulla kiinni. — Seuraavassa hetkessä se oli pudonnut, — mutta se ei ollut ollutkaan Jumala, vaan vanha mummo, joka oli istunut häntä vastapäätä.

Taikka — hän oli istunut Alppilassa tai Kaisaniemen ravintolassa. Nekin olivat olleet "kuivausmatkoja". Silloin hän oli lämmitellyt lieden ääressä. Se oli loimottanut leppoisasti, väliin räiskähdellen ja syytäen kipunoita ympärilleen; — mutta… se oli lämmittänyt suloisesti ja "kuivannut". Jannen suuri rakkaus oli nostanut hänet jälleen kotoiseen ympäristöön. Hänellä oli ollut sama tunne kuin lapsella, joka on saanut kuivaa ylleen ja syö, syö valtavalla ruokahalulla.

Mutta nyt teki mieli pärskytellä taas. Johanna oli sillä päällä ja Janne tuntui olevan samoin. Hänen silmänsä loistivat ja hän puhui niin lystikkäitä, että täytyi nauraa.

Oliko Johanna huomannut, että muutamain ihmisten ilme muistutti eläintä? Tuokin vanha herra, joka seisoi keppiinsä nojaten ja kyräsi ympärilleen, oli aivan sen näköinen, kuin tahtoisi puskea kumoon ohitse kiitävän raitiotievaunun. Hän muistutti pappilan nautasonnia, joka seisoo kuistia vastapäätä pää riipuksissa ja kuopii maata. Menisikö tekemään kuulutuskirjan — vai puhkaisisiko sarvillaan kuistin seinän? Hehhee, katsopas! — herra livahti alakertapuotiin, jonka oven päällä seisoi: "Utminutering"!

Johannan täytyi hillitä Jannea. Oh, sitä vaille, ettei osoittanut sormellaan! — Ei kaupungissa sopinut sellainen käyttäytyminen.

— Sinustahan on tullut ihan villi! Villi, villi! — Juho Kostia hyväksyi sen sanan: se oli paikallaan. Hän olisi tahtonut nostaa Johannan käsivarrelleen ja kantaa hänet kotiin — keskellä katua, kaiken kansan nähden, huudellen kuten tavarakärryjen työntäjät rautatieasemilla: 'Väistykää, väistykää!' 'Täältä tulee Saaban kuningatar!'

He sopivat siitä, että viideltä lähtisivät saareen. Fagerholmin olivat jo muuttaneet. Johanna oli luvannut Margareetalle tulevansa. Hän jäisi yöksi, mutta Janne voisi palata illalla takaisin. Koulu oli loppunut eikä läksyistä ollut huolta.

— Jaa-a, sinä olet nyt viimeisellä luokalla. Vuoden päästä sinä olet ylioppilas.

Juho Kostia lausui sen vakavasti kuin saarnatuoliin kohonnut pappi lausuu alkutervehdyksen. Hänen mielessään vilahti ajatus: "Miten ovat asiat silloin?"

Mutta — nyt ei ollut aikaa sellaisiin mietiskelyihin. Nyt oli kesä ja aurinko paistoi. Helsingin yllä lepäsi kuulakas kirkkaus. Se hohti jokaisen laivan savupiipun kyljestäkin; ne olivat vasta maalatut. Mattoa puistava pitsipäähineinen palvelustyttö ylhäällä parvekkeella oli kesän kuuluttaja. Hän heilutti kädessään lippua ja huuteli: 'Tomut pois, tomut pois, talven tomut pois!'

— Näkemiin, Johanna!'

— Näkemiin, Janne!'

* * * * *

He seisovat sillalla, punakaiteisella sillalla jonkun matkan päässä huvilasta. Sieltä kuuluu vasaran pauke ja lautojen räminä. Siellä setä Fagerholm heiluu rakennustöissä. Hän rakentaa huvilaa.

Silta on matalan notkon pohjassa. Molemmin puolin kohoaa kärrytie. Se tulee huvilasta ja johtaa varjoisaan metsään. Vuokot kukkivat tien reunalla. Ne heiluttelevat hentoja varsiaan aivan kuin kuiskutellen: 'Katsokaa, siinä on taas kaksi… ja toinen on ylioppilas!'

Sillan kaidepuut ovat punaisiksi maalatut. Ne hehkuvat auringon valossa. Törmän alta alkaen ne ulottuvat notkon poikki — toisen törmän alle. Siellä ne jälleen kohoavat aivan kuin ojentaen kättä jollekin näkymättömälle, joka seisoo hämyisen, tuomien reunustaman tien suulla kuin itsekseen puhellen: 'Kaupunki ja maakylä!' 'Vain yksi askel sillalle ja molemmat yhdistyvät.'

Se on suurenmoinen symbooli tämä hiljainen, notkelmassa lepäävä silta, johon kuuluu vasaran pauke ja metsän suhina. Se on vertauskuva kahta erilaista maailmaa yhdistävästä voimasta, suuresta ja salaperäisestä. Se voima on rakkaus.

Siinä seisoo kaksi nuorta ihmistä, toinen tyttö ja toinen poika. Tyttö on kaupunkilainen, aito kaupunkilainen, poika on maalta, kaukaa saloseuduilta. Kaupunkia hänessä ei ole muuta kuin kävelykeppi ja kova kaulus; ylioppilaslakki voi yhtä hyvin kuulua kumpaankin. Tyttö on kaupunkilainen, mutta hänessäkin on jotakin maakylästä: tuo vanhanaikainen, "tyköistuva" päällystakki, jossa on avonainen, leveä kaulus. Se ei tosin sovi oikein hyvin vaaleanharmaiden hansikkaiden kanssa; ne pistävät nimittäin hiukan avuttomina esiin hihoista, joissa on leveät käänteet ja suuret ruskeat napit. Mutta — siitä huolimatta tekee puku soman yleisvaikutuksen. Johanna Lang on kuin vaistonnut, että tänä iltana tarvittaisiin kaikki — hienot hansikkaat ja vanhanaikainen päällystakki, jonka kauluksen alta pilkistää esiin hieno harsokaulus viimeistä kuosia. Ja hame: — se on lyhyt kuin alpeille nousijan.