TOINEN NÄYTÖS.

Avonainen paikka ravintolan edustalla. Näköala kaupunkiin päin. Pöytiä ja tuolia näyttämön sivuilla; pöydillä pulloja ja lasia.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

MERIMIEHET (lasit kädessä ja piiput suussa).

Laulu n:o 4.

(Sävel: Vikingabalken "Frithiofin sadusta".)

Vapaa on merimies, sekä voittamaton, Kun se kuohuja viillättää, Kuningasta palvella kunnia on, Ja on siksi sen pystyssä pää! Meri raivota, vaahdota, telmiä saa, Meillä vainen on naurussa suu, Ja jos kuunari karille kalskahtaa, Väkivoimin se irtautuu!

Vähät siitä, jos kaappari päälle käy, Ylös miehet, ei armoo se saa! Pian meidän se on, ei pelkoa näy; Pojat potrat, jo hurratkaa!

Liput maston huipussa leikkiä lyö, Sataman kun me saavutamme, Ilo yllä on nyt, levon suopi jo työ, Merimiehelle juhla on se!

Ens. merim. Eläköön kauppalaivasto, mutta höyryalukset hiiteen.

Toinen merim. Seis masiina! Minä puolustan höyrylaivoja; olen palvellut parissakin sellaisessa!

Kolmas merim. Joonaksella on oikein! Purjelaivoilla ei päästä mihinkään matalilla vesillä.

Toinen (juoksee kolmatta vastaan). Pidätkös suusi taikka — —

Kolmas merim. (uhaten). Tahdotko tapella?

Ensim. merim. (menee väliin), Seis, meripojat! Onko kukaan teistä purjehtinut Kiinassa? Vuonna 39 olin minä siellä kapteeni Ris'in kanssa, hän johti silloin nimittäin Augusta-laivaa. Keisari tuli laivaamme ja osti suolalastimme. Hän kestitsi kapteenin ja koko väestön teellä suurista kiinalaisista astioista. Kun hän näki minut, sanoi hän: Mikä on nimesi, poikaseni? Nimeni on Klaus, sahalta, sanoin minä. — Minä pidän sinusta, sanoi hän, jos tahdot jäädä tänne niin teen sinut laivastoni amiraaliksi, sanoi hän; — kiitos vain, tuumasin minä, mutta teidän, majesteettinne kuuluu sahaavan kenraaliaan ja amiraaliaan aivan niinkuin meillä sahataan tammilautoja, silloinkun teidän majesteetillenne päähän niin pälkähtää, sanoin minä. — Mitä se tekee, sanoi hän, kun vaan siihen tottuu niin se menee kun itsestään, sanoi hän; — Ei kyllä minä sentään pysyn poissa, sanoin minä; — se on oikein, arveli hän, antoi minulle neljä taalaria ja viinaa koko väestölle.

Kolmas merim. Mutta missä on Job?

Toinen merim. Niin todellakin minne hittoon Job on joutunut?

Neljäs merim. Hän lupasi meitä kestitä tänään. Kovin runsaskätinen on siitä pojasta tullut, siitä asti kun hän alkoi käydä niin komeasti puettuna.

Ensim. merim. Vaikka onkin rikas lanko, niin saa sitä sentään ottaa lusikan kauniiseen, käteensä. Narratkaamme häntä hiukkasen — hän ei voi olla kaukana täältä.

(Menevät laulaen: Vapaa on merimies j. n. e.)

TOINEN KOHTAUS.

JOB (tullen vastaiselta puolelta, hullunkurisen koreasti puettuna).

Jos joku olisi kaksi kuukautta sitte sanonut minulle, että olen rikas, niin olisin antanut hänelle aika korvapuustin, sillä en tahdo olla kenenkään pilkan alaisena, mutta nyt tulee eräs ja sanoo, että olen istutusmaiden omistaja Rio Janeirossa, toinen, että minulla on viisitoista laivaa ja kolmas, että olen antanut viisikymmentätuhatta riksiä siskoni tyttärelle — — kaiken tuon täytyy olla totta, koska jokainen, ken minut näkee, niin minulle vakuuttaa. Minne menenkin, niin aina sanovat: tuossa kulkee se rikas eno, se kunnian mies, joka on niin hyvä omaisiansa kohtaan. Minulle annetaan lahjoja joka taholta; — olisin hupsu, jos en ottaisi niitä vastaan. Täällä mäessä käy hyvin helposti rikkaaksi tuleminen, sen kyllä huomaan! Mutta minne minä sijoittaisin paljot rahani? Muutamat esittävät minulle kaivoksia — se olisi hyvin varma paikka, sillä sanovat, että kun panee sinne rahansa, niin ei niitä onkimallakaan saa ylös enää. Toiset taas tahtovat, että lainaisin ulos ja auttaisin köyhiä viidenkymmenen prosentin korkoa vastaan, sillä nyt ei tähän aikaan tarvitse peljätä rahojensa menettämistä. Minä hyväksyn nykyisen lainkohdan, mikä koskee velkavankeutta. Minkätähden on valtio rakennuttanut sen suuren talon tuonne, ellei sinne ketään pantaisi — Neiti Rosennase — hihi — hän on rakastunut minuun kuin takkiainen. Ottaisinko tuon vanhan akan? Olin tässä pari päivää sitte sen vanhan överstin luona ja hänen kaksitoista tytärtään hyppelivät kuin oravat ympärilläni — hihi — hihi (ulkona huudetaan Job'ia). Jaha, tuollahan ovat vanhat toverini, jotka olen käskenyt tänne tänään (kuuluu; "Job! Job!") En tiedä, voinko enää kauvemmin seurustella tuonlaisen kansan kanssa — kun näyttää liiaksi paljon ystävällisyyttä tuonlaisia kohtaan, niin käyvät ne viimein aivan hävyttömiksi.

KOLMAS KOHTAUS.

JOB. MERIMIEHET (syöksyvät esiin).

Ensim. merimies. Tässäpä hän on! Eläköön Job, hän ja ei kukaan muu!

Job (ylhäisesti.) Kiitos, kiitos, ystäväni! kiitos, kiitos!

Toinen merimies. Eläköön Job! Eläköön!

Job (niinkuin ennen). Ei tarvitse! kiitos, kiitos!

Kolmas merimies. Nostakaamme hänet!

Job. Kiitos, kiitos, ystäväni! Kiitos, kiitos!

(Merimiehet kantavat Job'in ulos eläköötä huutaen).

NELJÄS KOHTAUS.

BRITA (ravintolatyttönä kantaen tarjotinta).

Tämäpä on hirveää elämää! Mitä oikeastaan ajattelinkaan, kun tulin tänne mokomaankin ravintolaan. Täällä käy vaan huonompaa väkeä, eikä saa ensinkään juomarahoja. Ravintolatyttö ei koskaan voi saada korkeampaa sivistystä tällaisessa paikassa. Mutta siellä Sinisellä portilla, siellä sitä tulee täydelliseksi kaikessa! Siniselle portille tahdon minäkin, vaikka pääni menköön.

VIIDES KOHTAUS.

BRITA. TUOMAS (kaartilaisena, vähän juovuksissa).

Tuomas. Näenkö minä pikku äijiä, vai onko se todellakin Brita?

Brita. Tuomas, ja entäs niin korea sitte! Mitäs minun nyt pitää sanoman!

Tuomas. Olenko minä korea? Se on loistavaa viheliäisyyttä. Minä olen kaartilainen, Brita. Kaartilainen ruumiineni ja sieluineni, Brita.

Brita. Nimeni ei ole Brita, kuuletko, vaan Josefina! Oletko koskaan kuullut Brita nimisestä ravintolaneidistä?

Tuomas. Kummastelen, ken on hänet uudestaan kastanut? Mutta miksi muutit pois majurilta?

Brita. En tahtonut elää piian unhotettua elämää, sillä minulla on toiveita paljon. Miksi sinä sitte olet mennyt kaartiin?

Tuomas. En voinut kauemmin kärsiä elämää majurilla! Siellä ei saanut muuta kuin selkäänsä aamusta iltaan asti, senvuoksi otin eron ja rupesin kaartilaiseksi.

Brita. No, onko nyt parempi sitte?

Tuomas. Parempiko, sanoit, vieläkö mitä? Onnettomuuteni on, että minua koko elinaikani kohdellaan kuin vanhaa haulipyssyä, joka jokapäivä tarvitsee rasvaa, kelvatakseen johonkin. Varhain aamusta myöhään iltaan saakka en saa muutakuin korvilleni, niin että tulen vielä hulluksi, vaikka sanovat tahtovansa tehdä minusta viisaan.

Brita. Mutta ajatteleppas, Tuomas, että sotilaat voivat niittää kunniaa ja laakereita!

Tuomas. Laakereitako? Minusta se on hiukan pampun näköistä ja maistuukin aivan samanlaiselle. Jos minulla sentään olisi vaimo, joka kanssani kohtaloni jakaisi! Kuuleppas, Britaseni, meillä on aina ollut pientä lukkarin rakkautta toisiamme kohtaan ja minä pidänkin, että — —

Brita. Minä sanon, että: minä en pidä.

Tuomas. Ei sinun kannata siinä noin seistä ja kiemailla, sotilailla on aina onni naisten luona.

Brita. Sotilailla! Niin, mutta niiden pitää olla toista maata!

Tuomas. Sinä voisit kyllä hyvin elättää itsesi vaatteiden pesulla, kuten kunnialliset sotilaitten vaimot tekevät. Naineilla sotamiehillä on aina hyvät päivät, sillä vaimot käyvät apuna taloissa. Sinusta tulisi oiva kaartilaisen rouva — sillä sanoppa, että sinulla on aina ollut niinkuin tuota vähäsen älyä. Muistatko vielä, kun olimme majurilla, silloin menin aina ruokahuoneeseen herrasväen mentyä levolle, ja söin marjahilloa yöt läpeensä.

Brita. Ei, rakas Tuomas, minulla on ihan toisenlaisia tuumia.

Laulu n:o 5.

(Sävel: Lemmenjuomasta).

Sini porttiin, sinne mielin, Siell' on lysti, luulemma, Riemu kai se suuri liekin, Kun on seurass' herroja! Juomarahoja, kas, vainen Saapi summat yhdess' yöss'! — Hieno oon ma neitokainen, Hatun ostan, muhvin myös!

Tyttö soma kapakasta Miesten ihaeltu on, Hän kun mukana on, vasta Riemu ompi verraton. Kun ei vanhuus vainen kaada, — Siinä pulma suruinen! Puolisoks' voin sentään saada Vaikka kammarneuvoksen!

KUUDES KOHTAUS.

TUOMAS (yksin).

Siinäpä ylpeä elävä! Se vain suuri vahinko, ettei hän lentänyt ilmaan linnan kanssa tuossa! Minä en voi kärsiä tämänlaisia lippulakkeja! — Ovat kuin mitkäkin limsilukot — kelpaavat ainoastaan silloin kun ei sada. Minä voin tulla hulluksi ajatellessani että vielä kestää kuusi vuotta ennenkun pääsen tästä kiusauksesta. Enhän minä muuten tyytymätön olisi, ellei ne pitäisi niitä perhanan harjoituksia. Talvetkin menisivät mukiin, kun vain pääsisi vahtivuoroista kaupungilla. Mutta kesät! En käsitä mitä teemme kesällä. Navetta-aita voi kyllä olla hyvä olemassa, mutta ne muut kesähuvit eivät oikein soinnu. Sitte vielä pakoitetaan meitä laulamaan — kuinka hitossa sitä voi oppia laulamaan, kun saa vaan suolasta ruokaa aamusta iltaan! — Nyt sanovat vielä, että ensi vuonna meidän on opittava soittamaan forte-piaanoakin. Kyllä on hirveätä tämä kaartilaisen elämä!

Laulu n:o 6.

(Sävel: Valkeasta rouvasta).

Voi kovin kurja, onneton, Sotilaan elämä aina on, Hän pyssyä näppiä, nyppiä saapi. Lopuks' itse nypätään! Ja herrat, jesta kun komentaapi, Ihan humuu ympäri pään! Välisti miestä ne rumpuna kaapii, Ah, silloin tuntevi sään! Se kaartinpojan elämää!

Voi, kovin kurja, onneton, Sotilaan elämä aina on! Kun leikkitaistossa variksia jahtaa Ihan nilkat ne nyrjähtää. Sata reklementtiä löytyä mahtaa, Pidä siksi pystyssä pää! Saat lihaa, herneitä suuhusi ahtaa, Mut kalaa et ensinkään. Se kaartinpojan elämää!

SEITSEMÄS KOHTAUS.

KUMMELLUND (syösten esiin hikisenä ja läähättäen avonainen kirje kädessään).

Mikä hirveä onnettomuus! Minun uusi kaljaasini ja kaikki viisikymmentä tuhatta viinakannuani ovat uponneet Villingenin myllyjen edustalla. Minä olen onneton, olen kadotettu! Minun ihana, rakas viinani! Kaikki kadotettu! Mitä pahaa olen minä tehnyt, kun minua näin rangaistaan? Olin laskenut jo puhtaan voittoni joka kannulta, eikä se ollut suuri — olihan viina niin halpaa, niin viatonta, ja sentään — — sentään — ei, ei löydy minkäälaista onnea maan päällä! Ja minun uusi kaljaasini sitte! Nyt vielä päällepäätteeksi tulen varmaankin häviämään rukiistani myöskin. Näytti alussa niin hyvältä, joka paikasta saapui tietoja katovuodesta — silloin yks' kaks' tulee sanoma, että runsas sade on virkistänyt koko elon. Ei toivoa enää mitään ole minulla tässä matoisessa maailmassa! En voi elää näiden kompastuksien jälkeen. Ja minun uusi kaljaasini! Sehän oli aijottu tyttärelleni, joka on morsian, myötäjäiseksi. Sitte hänen sulhasensa velat, mitkä maksoin tässä tuonaan, ovat tehneet minut ihan tyhjäksi. Ja nyt tämä vielä! (Itkee). Onneksi on minulla sentään hyvä lankoni — minua kummastuttaa ett'ei hän vielä ole mitään tehnyt edestämme ja minä olen ollut liian hienotunteinen viittailemaan hänelle. Hän odottaa joka päivä purjelaivoja ja vekseleitä. Minun viinani ja uusi kaljaasiani! — — Kuulin hänen lähteneen tänne iltapäivällä — — Se oli hirveä onnettomuus!

Laulu n:o 7.

(Sävel: Rykmentin tyttärestä).

Ken on kuullut, nähnyt, ken, oi, Syyn tähän kurjuuteeni, mi mulle jääpi? Järjen tässä menettää voi, Ihmiset kaikki kun vainen irvistääpi. Paloviinani mereen meni; — Nyt kaikki maailman kansat mua surkutelkoot! Kuinka käy minun vielä rukihineni? Hirveää, hirveää, kovin hirveää! Ihan tässä, ihan tässä sekoavi pää! En laivaakan takasin saa!

Kas, tuossa hän tuleekin! — Mutta mitä seuraa hänellä on muassaan?

KAHDEKSAS KOHTAUS.

KUMMELLUND. JOB ja MERIMIEHET (tulevat räyhäten).

Laulu n:o 8.

(Sävel: Rykmentin tyttärestä).

JOB.

Majuri, hei, terve sä, Kunnon veikkonen!

(Ojentaa Kummellundille lasin.)

MERIMIEHET (tarttuvat laseihin).

Majuri, hei, j. n. e.

KUMMELLUND.

Mulla on se kunnia! Teitä palvelen!

JOB ja MERIMIEHET.

Majuri, hei, j. n. e.

Kummellund (keskeyttäen laulun, ottaa Job'ia käsivarresta ja vie hänet erikseen). Kiitos ja kunnia, rakas lankoni, mutta minulla olisi erittäin tärkeätä asiaa sanottava sinulle. Minulta on hukkunut laiva — minä olen suuressa rahapulassa — minä tarvitsen vähintään 20,000 nyt heti.

Job. Tarvitseeko lanko 20,000 nyt heti? (laulaa)

Majuri, hei, j. n. e.

MERIMIEHET.

Majuri, hei, j. n. e.

KUMMELLUND.

Mulla on se kunnia! Teitä — — —

(keskeyttää laulun ja sanoo) Anna anteeksi, hyvä lanko, mutta nyt ei ole aikaa iloitsemiseen ja lauluun, kun viisikymmentä tuhatta kannua viinaa makaa meren pohjassa. Minä olen kadotettu.

Job. Onko lanko kadotettu. (Laulaa)

Majuri, hei, j. n. e.

Kummellund. Mutta hiljaa toki! Minä tiedän, että lanko on iloinen ja hiljainen luonnostaan!

JOB (laulaa täysin voimin).

Majuri, hei, j. n. e.

Kummellund (pitäen kättään hänen suunsa edessä). Älä huuda, lanko kulta! Minä vakuutan kunniasanallani, että jos en huomiseksi voi saada kokoon 20,000, niin ovat kaikki asiani sikin sokin ja minä olen pakoitettu tekemään — (huomaa Rosennasen) Mitä tahtoo tuo täältä?

YHDEKSÄS KOHTAUS.

Rosennase (läähättäen). En suinkaan tullut liian myöhään! Ah, minun kiltti Job'ini, minun kiltti Job'ini! (Nojautuu Job'in olkapäähän.)

Job. No entäs nyt, kultaseni!

Kummellund. Paras neiti! Minulla on hyvin tärkeitä asioita haasteltavana lankoni kanssa jonkavuoksi älkää pidättäkö meitä.

Rosennase. Tärkeitä asioita! Ai, minä tiedän sen! Mutta minä en koskaan salli, että Job sekaantuu niihin!

Kummellund. Mitä neiti sanoo?

Rosennase. Että minä en koskaan salli, että majurin lanko saattaa itsensä häviöön auttaakseen toisia häviöstä. Minun oma Jobini, etkö jo ole tarpeeksi paljon hyvää tehnyt langollesi ja hänen perheelleen?

Job. Juu—u!

Kummellund. Mitä sinä olet tehnyt, lanko? Oletko sinä mitään antanut, jo, lankoni?

Job. E—en!

Rosennase. Etkö ole antanut hänen tyttärelleen viittäkymmentä tuhatta morsiuslahjaksi?

Job. Juu—u.

Kummellund. Onko hän saanut ainoatakaan äyriä vielä?

Job. E—ei.

Rosennase. Mutta hänen lupauksensa on yhtä hyvä kun hänen rahansakin. Eikö se ole niin, rakas Job?

Job. Juu, tietysti on minun lupaukseni yhtä hyvä kun rahanikin.

Kummellund. Mutta sinähän olet miljoonain omistaja?

Job. Jaa—a, tietysti!

Kummellund. 20,000 ei ole sinulle mitään!

Job. 20,000 ei ole minulle mitään.

Rosennase. Se voi kyllä olla niin, mutta Job ei saa sitä yksin ajatella — hänen tuleva puolisonsa täytyy olla hänen ensimäinen ja viimeinen ajatuksensa.

Job. Niin rakas lankoni, minun täytyy ajatella vaimoa ja lapsia.

Rosennase. Sinä jalo, kunnon mies!

Kummellund. Mutta ajatteletko todellakin kieltää minulta tämä pieni palvelus?

Rosennase. Kiittämätön! Hän kutsuu sitä pieneksi palvelukseksi! Vaan sellainenhan se on maailma!

Job. Niin, se on kiittämätöntä, kutsua sitä vaan pieneksi palvelukseksi.

Kummellund. Olenko minä kiittämätön? Mistä, taivaan nimessä, minun sitte tulee kiittää?

Rosennase. Hän kysyy, mistä hänen tulee kiittää? Siinä hyvistä teoistasi, Job!

Job. Kysyykö lanko, mistä hänen tulee olla kiitollinen?

Kummellund (vihaisesti). Kiitä minua sinne ja kiitä tänne! Minä luulen, että saan halvauksen! Neiti Rosennase! Se olette te kun olette matkaansaattaneet tämän, viekas nainen!

Rosennase. Kuulitko, Job! Kymmenen vuotta olen ollut hänen talossaan ja kuinka on hän minua kohdellut?

Kummellund. Kuinka olen teitä kohdellut?

Rosennase. Ensimäisen kevääni olen uhrannut hänelle, mutta nyt se on lopussa. Rakas Job! Toisen kevääni uhraan sinulle. Lähtekäämme tästä maasta, lähtekäämme Rio Janeiroon. Sinun kanssasi tahdon lähteä meren toiselle puolelle, sinun kanssasi aina haudankin tuolle puolen. (Nojautuu Jobia vastaan. Merimiehet, jotka kohtauksen alussa peräytyivät, lähestyvät taasen ja remahtavat nauruun).

Rosennase (pelästyen). Mitä tahtovat nuo ihmiset?

Kummellund (merimiehille). Mitä te töllistelette? Mitä väkeä tämä on, lankoni? Kentiesi on se sinun laivaväestöäsi?

Ensim. merimies. Job'in väestöä! haha — haa! (merimiehet nauravat).

Kummellund. Kenties joku laivoistasi on saapunut?

Toinen merim. Job'in laivoista! ha—ha—haa! (merim. nauravat).

Rosennase (nojautuu Job'in olkapäähän). Päästä minut noista ilkeistä ihmisistä!

Kolmas merimies. Mitä neiti sanoo? Job, se, jonka kaulassa nyt riiputte, ei ole rahtuakaan parempi kuin mekään, vaikka hän nyt on koristettu kun korein apina markkinoilla.

Neljäs merimies (Job'ille). Kas niin, Job, tule nyt juomaan kanssamme! Mitä hittoa sinä tuolla vanhalla noidalla teet? Hän on näköään kun ijäkäs rikkirevitty purje. (Merimiehet ympäröivät Jobin ja tahtovat viedä hänet muassaan).

Rosennase. Näenkö unta — vai — —

Kummellund. Miehet, mitä tahdotte langostani?

Toinen merimies. Paljonkin! Olemme hänen tovereitaan ja hän on käskenyt meidät tänne hiukan hauskaa pitämään; mutta koska herra on hänen lankonsa, niin olkaa hyvä ja tulkaa mukaan ottamaan lasillinen kanssamme, te kai muutenkin saatte kaikki maksaa, luulen ma.

Kummellund. Mitä tämä kaikki merkitsee? Sanotte häntä toveriksenne! — Hänhän on viljelysmaiden omistaja Rio Janeirosta? (Merimiehet nauravat).

Ensim. merimies. Oletko sinä maanomistaja Rio Janeirosta, Job?

Job. Tietysti minä olen — niinhän kaikki ihmiset sanovat.

Ensim. merimies. Mutta mitä sinä itse sanot?

Job. Minä sanon niinkuin kaikki ihmiset, minä — minä en tahdo riidellä kenenkään kanssa.

Kummellund (surkealla äänellä). Hyvät ystävät! Eikö hän ole laivojen isäntä, eikö hänellä ole viittätoista kuunaria merellä?

Kolmas merimies. Herra tarkoittaa ehkä ilmapalloja? Oletko ruvennut ilmapurjehtijaksi Job?

Job. Jos niin tahdotte, ei minulla ole mitään sitä vastaan, kun vaan ei synny riitaa.

Kummellund. Sinä onneton! Vastaa minulle, oletko rikas vai köyhä?

Job. Kuten lanko vain tahtoo, äsken olin rikas, mutta en minä niin tahtonut, nyt olen köyhä, ei minulla ole mitään sitä vastaan.

Kummellund (huudahtaen). Siis köyhä!

Job. Köyhä, mutta ylevä.

Rosennase. Ja teillä ei siis ole mitään?

Job. Ei ropoakaan, sanoi Mäenpään Kalle.

Rosennase (vaipuen tuolille.) Minä pyörryn!

Job. Se on ikävä se!

Kummellund (lyö otsaansa). Ah, nyt minä huomaan totuuden! — Petetty, narrattu, vietelty (syöksee Jobin kaulukseen). Ihminen! minä — minä — sinut on vietävä hirteen! — minä — minä — anna takaisin nuuskarasiani.

Job. Nyt se on loppu sen vihellyksen kanssa, sanoi ukko kun huulet putos.

KYMMENES KOHTAUS.

EDELLISET. KAUPANHOITAJA (juosten esiin kirje kädessä).

Sain tietää, että herrasväki lähti tänne. Neiti Rosennasen eno, se rikas komissaario Nykkelling on kuollut, ja koska tämä kirje neiti Rosennaselle on varmaan hänen kuolinpesänsä selvittäjiltä, niin kiiruhdin tänne sitä tuomaan. Arvelin neidin olevan täällä.

Kummellund (riistää kirjeen). Anna tänne kirje, mutta ole vaiti kun muuri! (Erikseen). Komisarius Kylling kuollut — silloin on neiti Rosennase hänen perillisensä — — kaikki voi vielä muuttua hyväksi; (rientää neiti Rosennasen luo ja taluttaa hänet lavan keskelle) Ah neiti! Me olemme molemmat joutuneet hävyttömän petkutuksen alaiseksi, sitä pahempi vielä kun sen on aikaansaattanut eräs minun läheisimmistä sukulaisistani, mutta me kostamme hänelle. Rakas neiti, me olemme kauan käsittäneet väärin toinen toisiamme, mutta juuri onnettomuuden hetkenä käy kaikki valoisaksi ympärillämme. Ah neiti! Minä olen todellakin paljon kadottanut, mutta on minulla vielä sen verran jälellä, että voin viettää huoletonta elämää, rakastetun vaimon kanssa. Oletko ymmärtänyt minut, Beata? Vastaa minulle! Koko minun elämäni riippuu siitä.

Rosennase. Onko tämä totta? Oh, sanokaa, että tämä ei ole unta! — — Olemmeko maassa vai taivaassa. Antti! (Nojaa päänsä Kummellundin olkapäähän). Antti, olen sinun, ijäti sinun!

Kummellund. Rakas tyttö!

Job (pistää päänsä heidän väliinsä). Kuinka nyt käy rakkaan Jobin kanssa?

Rosennase. Pois, sinä ilkeä ihminen silmäini edestä!

Kummellund (työntää Jobin pois). Sinut pannaan lukkojen ja rautojen taa.

Job. Se olisi kovin ikävää se; mutta minä en luovu oikeuksistani neiti Beataan, sillä rikas eno Nykkelling on kuollut ja sentähden — —

Rosennase. Onko eno Nykkelling kuollut?

Job. Majuri pisti surukirjeen taskuunsa juuri nyt. (Kummellund nipistää Jobia). Ai, ai, miksi lanko nipistelee?

Rosennase. Missä on kirje, missä on kirje?

Kummellund. Katso, rakas Beata, minä en tahtonut sinua saattaa levottomaksi näin tärkeällä hetkellä; minä tahdoin vähitellen valmistaa sinua; minä tiedän, että sinä olet kovin tunteellinen.

Rosennase. Kirje, kirje!

Job. Vedä esille kirje nyt vaan, lanko kulta!

Kummellund (Jobille). Odota, sinä veijari! (ottaa kirjeen esille). Kas tässä, rakas Beata, mutta syytä jos muserrut. — Rakas Beata! (Antaa kirjeen ja suutelee häntä kädelle).

Rosennase. Kaikin mokomin, ei mitään mairitteluja nyt (itsekseen nauraa). Eno kuollut! — Saammepa nähdä, herra majuri, niin en minä aijo maksaa teidän kaljaasianne (avaa kirjeen).

Kummellund (itsekseen). Jumala, älä anna hänen muuttaa mieltään! Herra vahvista hänen rakkauttaan!

Rosennase (lukee, Kummellund kurottelee hänen olkapäänsä yli). "Korkeasti kunnioitettu neiti Rosennase! Holhoojanne, komissario Nykkellundin kuolinpesästä on minulla kunnia ilmoittaa, että mainittu komissario, joka on testamenteerannut suurimman osan omaisuudestaan hyväntekeväisyys-laitoksille, on myöntänyt sisarensa tyttärelle maksettavaksi vuotuiseksi eläkkeeksi — viisikymmentä riksiä!" (pudottaa kirjeen). Viisikymmentä riksiä!

Kummellund (surkeasti). Viisikymmentä riksiä!

Job. Viisikymmentä riksiä! — Ei ole laisinkaan siunausta enoilla nykyään, ei Rio Janeirossa enemmän kun täälläkään.

Kummellund (niinkuin ennen). Kaikki hyväntekeväisyyslaitoksille!

Job (silmäillen Rosennasea). Hän tuossa, joka on parhain hyväntekeväisyyslaitos, saa vaan viisikymmentä riksiä — — ohhoh!

Rosennase (nojaten Kummellundiin). Viisikymmentä riksiä! — Mutta eiväthän rahat ole maailman korkein onni. Näyttäkäämme että tulemme onnellisiksi ilman rahojakin!

Kummellund (työntää hänet luotaan) Mene sinne, missä pippuri kasvaa! (itsekseen). Kaikki on kadotettu — minun täytyy luopua kaikesta. Kyllä kävisi laatuun, jos olisin hiukan alhaisemmasta luokasta, mutta olenhan suuri mies, majuri ja ritari! Mitähän upseerit sanonevat, ja — — entäs — —

Job (ottaa esiin suuren tuohisen nuuskarasian). Saako luvan olla hyppysellinen de Comte — de Contradous'ia.

Kummellund (riistää rasian). Anna tänne nuuskarasiani! — Mitä tämä on? Tuohinen käppyrä! (Heittää rasian ja tarttuu Jobin kaulukseen). Kalle, minnekkä olet pannut minun kultaisen nuuskarasiani?

Job. Olen sen lainannut panttikonttooriin. Minähän aina olen niin auttavainen. Mitäs kulta muuta on kuin multaa!

Laulu N:o 9.

(Sävel: Robertista).

KUMMELLUND.

Hyvästi ihmiset, hei, Ne mun onneni vei, Olen konkurssilainen! Mut kyllä ma sen Pahan pöyhistelen, Kell' irvinen, Suu mulle on vainen!

JOB ja MERIMIEHET.

Majuri, hei, terve sa, J. n. e.

Majuri, hei, terve sa, J. n. e.

(Laulun loputtua rientää Kummellund pois, mutta häntä vastaan tulee Vesterkvist ja Tilda).

YHDESTOISTA KOHTAUS.

EDELLISET. VESTERKVIST ja TILDA.

Kummellund (tarttuen Vesterkvistiin). Herra!

Vesterkvist Mikä on, appiseni?

Kummellund. Voitteko katsoa minua kasvoihin punehtumatta? (jättää hänet ja tarttuu Tildan käsivarteen). Sinä hävytön lapsi, voitko katsoa minua kasvoihin vaalenematta?

Tilda. Mitä isä tarkoittaa?

Kummellund (Vesterkvistille pilkallisesti nauraen). Missä on nyt ne viisikymmentä tuhatta, jotka rikas eno lupasi teille? Haha!

Job (Vesterkvistille). Niin missä on minun viisikymmentä tuhatta piasteriani? Antakaa takaisin minun viisikymmentä tuhatta piasteriani!

Vesterkvist (erikseen). Ai hitto vie!

Kummellund (niinkuin ennen). Mokomakin laivojen omistaja Rio Janeirosta! Haha!

Job. Niin, purjehtikaa heti tänne laivojeni kera!

Kummellund. Se olette te, kunnioitettava herra, joka olette kutoneet kokoon tämän sievän jutun, saadaksenne minun tyttäreni; mutta häntä ette vielä ole saaneet.

Job. Ah, nyt minä ymmärrän koko historian!

Rosennase (Jobille). Ja se olette te, alhainen ihminen, joka olette välikappaleena kaikkeen tähän sotkuun.

Job. Neiti Rosennase, antakaa takaisin minun tupakkaviljelysmaani!

Vesterkvist (Kummellundille juhlallisesti). Kiittämätön mies! Onko tämä palkka siitä, mitä minä olen edestänne tehnyt? Minun kertomuksieni kautta olette saanut etuja, joita kuka hyvänsä, voisi kadehtia. Valtio tilaa teiltä 10,000 tynnyriä rukiita, nälkääkärsiville maassamme, ja maksaa 20 riisiä tynnyristä ja eno Jobilla on myös osansa siinä, sillä huhut hänen suuresta rikkaudestaan ovat edistäneet minun toimenpiteitäni. Kas tässä on tilaus! (Antaa Kummellundille paperin).

Kummellund (silmäillen paperia.) Saatanko uskoa silmiäni? — Kymmenen tuhatta tynnyriä rukiita — ja kaksikymmentä riksiä tynnyriltä! — minä olen pelastettu — minä olen rikas, upporikas! — Onnellinen maa, jossa rukiista maksetaan kaksikymmentä riksiä tynnyriltä.

Laulu n:o 10.

KUMMELLUND.

Ah, onnellisin mies Ma olen pohjolassa Ja ehkäpä, kenties, Myös koko maailmassa! Hohhoi, Sen onnen vävypoika toi! Ja ruis kai — frallalalaa, Tään aikaansai — trallalalaa! Nyt, vilja sä, Kiitos Herran, oot myytynä!

ROSENNASE.

En tahdo enää, en Ma onnee etsiskellä, Nyt huomaan, parhaiten Käy yksin elostella. Ma vain Oon neitonen ijäti ain'! Piikaisna näin — frallalalaa! Ja pystyssäpäin — trallalalaa! Kun miestä en saa, — Ah, hiukan se surettaa!

JOB.

Nyt päättyi leikki näin, Ja onnen päivä laski, Kaikk' meni väärinpäin Ja paloi loppuun kaski. Aijai, Tähänkö se loppunsa sai? Voi, hitto vie, — frallalalaa, Mit' elämä lie? — trallalalaa Nyt mennä, niin Ma saan vaikka helvettiin.

Jos sulla rahapula lie — Se kai on sulla aina — Niin eno minunlainen sie Sa etsi, hän se lainaa! Hahhaa, Minunlaisesta turvan saa! Sit' toivon ma, — frallalalaa, Eno etsi sa; — trallalalaa! Joka päivä, niin Et joudu pintehisiin!

(Esirippu).