RAUTAKYLÄN VANHA PAKOONI. (continued 2)

Ystäväni, minä olen naimisissa! Tukholman hovissa minä tutustuin ihastuttavaan tyttöön, joka ei ainoastaan ollut niin ihana kuin Creutzin idylli, vaan, mikä parempi, oli samalla jalo, puhdas ja turmeltumaton mieleltänsä keskellä tuota kevytmielistä elämää, joka häntä ympäröi. Minun rakkauteni kohtasi vastarakkautta; mutta kaikeksi onnettomuudeksi minulla oli vaikea kilpailia, sekä rakastettuni isän että kuninkaankin suosima — kuninkaan, joka vihaa minua samoin kuin kaikkia muitakin vapauden ja aatelin oikeuksien puolustajia. Jotta minusta päästäisiin, annettiin minulle käsky neljän päivän kuluessa matkustaa Suomeen. Ajatteleppas asemaani, cher ami [hyvä ystävä], kun minä sain kuulla, että oma veljeni, Magnus, yksi kuninkaan suuruuden notkeimpia ihailioita, oli keksinyt inhottavan juonen ja aikoi par surprise [äkkiyllätyksellä] uhmaillen anastaa itselleen Ehbani käden! Minun hartaasta pyynnöstäni lupasi hyvä ystäväni Segerholm, Dannerydin kirkkoherra, oman papinkaapunsa uhalla, kuuluttaa minut ja Ebba Reutercronan kaikki kolme kertaa eräänä kolkkona sunnuntaina, jolloin kirkkoon kovan lumituiskun tähden oli saapunut vain muutamia yksinkertaisia talonpoikia ja antoi minulle kuulutustodistuksen. Sen nojalla yhtä läheinen ystäväni, rykmentinpastori Levonius vihki iltaa ennen lähtöäni minut ja rakastettuni, jonka minä ryöstin naamiohuveista Hagasta. Onnemme oli yhtä suuri, kuin lyhytkin. Seuraavana aamuna minä läksin pois ja jätin puolisoni hovineidoksi, toivoen voivani palata muutaman kuukauden kuluttua, jolloin koettaisin saada hänen isänsä suostumuksen ja julkisesti tunnustaisin liittomme. Tämä toive on mennyt tyhjiin; meidän avioliittomme ei ole julkinen, sillä sekä Segerholmin että Levoniuksen tähden en ole tahtonut jättää vihkimätodistusta kellekään toiselle. Mutta jos minua kohtaisi kaikkien kuolevaisten kohtalo, ennenkuin tapaan puolisoani, niin minä pyydän sinua, cher Frédéric, ottamaan vihkimätodistuksen salakaapista, jonka pontimen sinä löydät, jos makuuhuoneessani Rautakylässä työnnät kullatun lohikäärmeen oikeaa takajalkaa oikealle ja sen nojalla hankit Ebballeni hänen lailliset oikeutensa. Sano hänelle, että ainoastaan kuolema on voinut riistää minut hänen hellän rakkautensa helmasta, ja ole varma, että tämän viimeisen palveluksesi tähden sinua siunaa muuttumaton ystäväsi

Kustaa Drakenhjelm.

Rautakylässä, 18 p:nä toukokuuta 1788.

Lotalla ei ollut aikaa pitkältä tuumia tätä kirjettä. Hienolla kuulollaan hän huomasi, että salin ovi ulkoapäin hiljaa avattiin ja että askeleet lähenivät makuuhuoneen ovea. Äkillisestä mielijohteesta hän käski Tuomaan kyykistymään suuren vuoteen taakse, eikä missään tapauksessa näyttäytymään, ennenkuin hän kutsuisi häntä. Sitten hän työnsi lohikäärmeen jalan sijoiltaan ja raoitti salaovea, niin että hän pahimmassa tapauksessa pääsisi siitä pakenemaan. Kun hän oli sen tehnyt, niin hän istahti sykkivin sydämin pöydän ääreen, mutta sellaiseen paikkaan, ettei häntä heti salinovesta voitu huomata.

Molemmat kynttilät paloivat himmeästi sydämet pitkinä.

Salpa siirrettiin paikoiltaan ja ovi avautui.

Sebastian — hän se oli — hämmästyi hetkeksi, nähdessään huoneessa valoa. Mutta kun kaikki oli hiljaista ja valo himmeä, niin hän oletti, että matkustajat olivat nukahtaneet sammuttamatta tulta. Hän astui hiljaa sisään.

Kun hän oli päässyt keskelle lattiaa, niin hän huomasi Lotan.

Hän pysähtyi säpsähtäen. Hän ei voinut irroittaa katsettansa tuosta turvattomasta tytöstä, jota hän oli tullut murhaamaan ja jonka suuret, siniset, ilmeikkäät silmät loivat häneen lujan, levollisen ja kirkkaan katseen, joka vaikutti häneen tenhovoimaisesti. Tyyny, hänen murha-aseensa, vaipui hänen kädestänsä maahan, tumma puna kohosi hänen poskipäihinsä ja hän pyysi änkyttäen anteeksi.

Levollinen, rohkea katse… heikkouden voima, joka on naisen turva ja jolla hän kesyttää käärmeitä ja kahlehtii jalopeuroja, — se se lamautti raa'an murhamiehenkin käsivarren ja saattoi hänet ensi kertaa elämässään punastumaan!

Lotta sanoi — ja hänen äänensä, joka alussa oli hiukan epäselvä, sai pian luonnollisen, kauniin sointunsa: — Tehkää hyvin ja istukaa, herra pehtori! Minä tiedän mitä te tahdotte. Te olette saanut kuulla, että täällä on valmistettu halpamainen salahanke meitä vastaan ja te tahdotte suojella meitä. Kiitos, herra pehtori, kiitos! Te olette rehellinen mies, te ette koskaan voisi sallia vieraanvaraisuutta niin syvästi loukattavan, että antaisitte tehdä jotakin pahaa kahdelle turvattomalle naiselle heidän maatessansa. Mutta me olemme levolliset. Katsokaa isoäitiäni tuolla! Eikö hän nuku niin levollisesti, kuin oman kattonsa alla? Entäs minä sitte? Katsokaa minua, vapisenko minä tai kalpenenko! En, ja se tulee siitä, että meillä on puhdas omatunto ja Jumala meitä varjelee.

Edellisestä olemme nähneet, että Sebastian, vaikka hänen himonsa päästä Rautakylän herraksi oli aina raivoon asti hänet sokaissutkin, tosin kyllä oli raaka, mutta ei paatunut luonteeltansa. Hänen paremmat tunteensa, jotka pahuudessa harmaantunut äiti aina lapsuudesta saakka oli lamauttanut, saattoivat välistä tämän laskuissaan erehtymään, ja sen ne tekivät nytkin. Nähdessään tämän kauniin rohkean tytön ja kuullessaan hänen sanansa hän tunsi kauan tukahutettujen hyvien tunteiden sielussaan elpyvän. Samalla kertaa hän oli sekä ylpeä että nöyrtynyt tytön osottamasta luottamuksesta; sellaista rohkeutta ja taivaallista luottamusta hän ei ollut koskaan nähnyt eikä edes aavistanut. Hän nöyrtyi tämän viattomuuden voiman alle; hän — äskeinen murhamies — seisoi nyt masentuneena uhrinsa edessä.

Ja tästä Lotta sai kiittää naisellista hienotunteisuuttansa, voisipa sanoa mielijohdettansa. Hän olisi voinut antaa Tuomaan puolustaa itseänsä, mutta mikä olisi ollut siitä seurauksena? Hän olisi vedonnut raakaan voimaan; uhka ja viha olisi herättänyt kaikki pahat henget Sebastianin sielussa, olisi noussut taistelu elämästä ja kuolemasta, mutta sovintoa ei olisi rakennettu.

Nyt sitä vastoin Sebastian epäröi ja oli hetken aikaa vaiti. Sitte hän heittäytyi Lotan jalkojen juureen ja sanoi: — Te olette Herran enkeli, mamseli, ja minä — minä olen konna! Minäkin olen tahtonut teidän kuolemaanne, mutta Jumal' auttakoon, se joka notkistaa hiuskarvankin teidän päästänne, se joutuu tekemisiin minun kanssani! Antakaa minulle anteeksi, mamseli, antakaa anteeksi! Nähkääs, minä olen lapsuudesta saakka ollut roisto, minä olen syntynyt ja kasvanut pahuudessa ja itsekkäisyydessä, mutta kun te noin minulle puhutte, ja sanotte minua rehelliseksi mieheksi, niin minä tunnen, että minäkin voisin olla parempi ihminen, jollei… Voitteko antaa minulle anteeksi?

Tänä hetkenä Lotta oli kaunis. On olemassa sielun aateluutta, joka käy perintönä muutamissa suvuissa, ja jota vailla nimen aateluus on tyhjää vähempi. Saattoi sanoa, että Lotassa, siinä seisoessaan levollisena ja arvokkaana ryhdiltänsä, oli jotakin ylimyksellistä sanan hyvässä merkityksessä, jotakin joka johdatti mieleen, että hän oli äidin puolelta jalon perheen viimeinen laillinen jälkeläinen. Raaka rikoksellinen hänen jalkainsa juurella sen tunsi ikäänkuin vaistomaisesti ja hänen päänsä painui yhä syvemmälle hänen sanoessaan: voitteko antaa minulle anteeksi?

— Nouskaa! — sanoi nuori tyttö yhtä levollisesti. — Jumala yksin tuomitsee aikomukset, ettekä te ole minulle mitään pahaa tehnyt. Tiedättekö, keitä me olemme?

— Kyllä, minä tiedän, mamseli! — vastasi Sebastian nousten hitaasti ylös.

— No hyvä, sitten minun ei tarvitse sanoa teille, että tuossa vuoteessa nukkuu everstinna Drakenhjelm, jonka maallisen lain nojalla pitäisi olla tämän maatilan omistaja. Mutta älkää luulko, että me olemme tulleet tänne vaatimaan mitään perintöä. Emme, herra pehtori, isoäitini ja minä tulemme kyllä toimeen; me emme vaadi mitään vanhalta paroonilta, emme edes oikeutta. Sattuma on meidät tänne johtanut, sillä tietäkää, isoäitini on sokea. Sattuma ei, kaitselmus on meidän sallinut löytää salakaapista, jonka näette avattuna tuolla tapettioven luona, asiapaperin, joka todistaa isoäitini avioliiton lailliseksi… Katsokaas tässä!

Sebastian silmäili vihkimätodistusta. — Niin, — sanoi hän, — sitä omatuntonikin on aina sanonut; vanha rouva tuolla, hän on oikea perillinen. Oi, mamseli, me olemme hyvin rikoksellisia, minä ja äitini! Minä en tahdo teiltä salata, että vanha parooni on jo kauan aikaa sitten katunut everstinnalle osottamaansa kovuutta ja olisi aikoja sitte hyvittänyt väärän tekonsa, varsinkin kun hän on lapseton… minä tarkoitan ilman laillisia lapsia… jollei äitini alituisesti olisi vakuuttanut hänelle, että pappi, joka vihki everstin ja neiden, oli vain valepukuinen rakuuna…

— Kuinka halpamaista siltä, jonka olisi pitänyt parhaiten tietää asian oikea laita.

— Te olette oikeassa, mamseli! Te olette oikeassa, vaikkapa hän olisi tuhatkertaisesti äitini. Minun äitini! Oi, mamseli, jospa te tietäisitte miltä tuntuu, kun täytyy halveksia äitiänsä! Hän se alusta pitäin on vieroittanut paroonin everstinnasta ja kietonut hänet onnettomiin vaiheihinsa. Mutta hän ei saa onnistua. Minä, hänen oma poikansa, teen hänen vehkeensä tyhjäksi. Mamseli, te saatte omaisuutenne takaisin, te, jolla oli rohkeutta sanoa minulle, kun tulin teitä murhaamaan: Te olette rehellinen mies!

Ja tuo hurja, raaka mies purskahti itkuun.

Mutta äkkiä hän säpsähti. — Olenhan aivan unohtanut, että Eljas ehkä tällä samalla hetkellä minun käskystäni tekee murhan! Tuo ovi, josta te puhuitte… oi! Jääkää hetkeksi hyvästi, mamseli! Olkaa levollinen, minä en salli koukistaa hiuskarvaa päästänne. Te uskoitte minusta hyvää, kun minä väijyin teidän henkeänne; minä tahdon olla teidän hyvän ajatuksenne arvoinen!

Ja tuskaninnolla Sebastian kiiruhti salaovelle, avasi sen ja katosi huomaamatta Tuomasta, joka samassa nousi ylös piilopaikastansa.

Mutta tuskin hän oli päässyt ulos, niin Lotta ja Tuomas kuulivat kumean lyönnin sekä tukahdutetun huudon ja pilkkanaurua ulkoa kinoksista.

11. Kuoleva vanhus.

Taaskin me siirrymme vanhan paroonin luo.

Pappi ja emännöitsiä seisovat hänen vuoteensa ääressä. Kuolettava uupumus, joka seurasi tämäniltaisia sielun täristyksiä, on vähitellen väistynyt hermojakiihdyttävien keinojen avulla. Rinta kohoaa, silmät avautuvat, mutta vaipuvat jälleen kiinni.

Sitä kesti hetken aikaa ja emännöitsiä, joka jo vilkaisi levottomasti ovelle, koetti yhä edelleen taivuttaa nuorta pappia aikeittensa puolelle. Tämä, jota ihmetytti huoneessa näkyvä loiston ja repaleiden ristiriita, keskeytti äkkiä hänen puheensa ja kysyi, kuinka parooni, joka ennen oli ollut niin hieno hoviherra, saattoi nyt viihtyä ympäristössä, joka oli kaikkea komeutta, jopa yksin puhtauttakin vailla.

— Voi, herra maisteri, samaa minäkin olen sanonut! — vastasi emännöitsiä. — Rakas parooni, olen minä sanonut, antakaa minun kerrankin siistiä tätä huonetta; ja miksikä parooni käyttää tuota repaleista yönuttua? — Älä siitä huoli, Lisette, hän sanoo; minä en tahdo olla tekemisissä sinun harjojesi kanssa ja sitä paitsi minä olen melkein sokea. Niin maisteri, sen voitte kyllä arvata, että parooni näytti toiselta ennen vanhaan kuninkaan hovissa.

— Hiljaa!… Hän herää!

— Kamariherran-avain. Kiinnitä se lujasti, se irtaantuu muuten! Katsoppas, ma chère, hänen kuninkaallinen korkeutensa vehkeilee, Reuterholm vehkeilee, veljeni vehkeilee, koko maailma vehkeilee minua vastaan! Älä pelkää, pikku hupsu! Minä olen kuiskannut kuninkaan korvaan, ettei Suomen aateliin voi luottaa, etenkin erääsen everstiin. Minä istun niin tanakasti satulassa, kuin nuorallatanssija. Tout a fait, je vous assure [Aivan kerrassaan, minä vakuutan teille]. Tänä iltana minä tanssin neiti Reutercronan kanssa, siitä tulee oikea juhlamenuetti. Diable, qu'elle est charmante! [Pahus, kuinka ihastuttava hän on!] Oletko noita silmiä nähnyt? Kauniimmat kuin Höpkenin, eikö totta? Ja suu… kirsikka, joka kelpaisi La Vallièrelle. Sanotaan että Kellgren on antanut hänelle kauneudenpalkinnon kolmen sulottarensa edellä. Hän on kirjoittanut hänelle laulun, joka alkaa näin:

Maan päälle kerran Zeus Olympon kukkuloilta Lähetti Merkuurin…

— Mutta rakas, hyvä parooni! Eikö parooni enää tunne uskollista Lisetteään? Ei kukaan teille tahdo antaa merkuuria… Ei, hän ei kuule minua, hän hourailee!

— Mitä tuo huuhkaja huutaa minun korvaani? Sacre nom, minä en ole veljenmurhaaja. Hän se minulta varasti pienen kruununi. Jaha, minä sanon häntä kruunukseni! Jos kuningas tuon kuulisi, niin hän olisi jaloux [mustasukkainen]. Täällä on niin kuuma. Aurinko paahtaa, suihkulähteet lorisevat, paimenet lepäilevät ruohistossa. Miten somaa haravoida heinää pariisilaishansikkaissa! Sallikaa minun kysyä, neitiseni, suuriko hinta teidän hyveellänne on? Vai niin, vai pappi, kyllä minä tunnen veljeni rakuunat! Hyveitä, niitä me näemme huvinäytelmissä. Käykäämme tanssimaan! Soittoa! Soittoa! Zefyyrin lailla me liitelemme Drottningholman tammien keskellä ja rantaa vasten tyrskyää sampanjameri! Jäätelöä ja sampanjaa! Kuulkaahan, tiedättekö mitä rouva Schröderheim sanoi kuninkaalle, kun hän piti kädessään tuppea ja kuningas säilää?

— Hyvänen aika, herra maisteri, millaista onnettomuutta minun täytyy kokea! Parooni on tullut hulluksi!

— Parooni on varmaan nuoruudessaan elänyt hyvin kevytmielisesti ja siitä hän nyt hourailee. Kuume riuduttaa hänet; teidän olisi pitänyt aikoja sitten haettaa lääkäri.

— Niinkö arvelette, maisteri! Mutta täältä on viiden peninkulman matka Tampereelle.

— Ei se auta. Lähettäkää kiireimmiten viesti, kertokaa taudin laatu ja pyytäkää lääkkeitä. Sairas tuntuu nyt hiukan rauhoittuneen. Antakaa hänelle jotain virvoittavaa!

— Minä sekoitan vadelmanestettä veteen ja lähetän heti sanan kaupunkiin.

— Hyvä. Pitäkää kiirettä. Ymmärrättehän, että vihkimisen nyt täytyy jäädä?

— Tietysti, kuinka se minun mieleeni juolahtaisikaan?

Emännöitsiä jätti papin sairaan luo ja läksi. Etuhuoneessa hän tapasi Eljaan, hän oli kalpea ja hänen mielensä kuohuili, mutta hänen huulillaan näkyi voitonriemuinen pilkanhymy.

— Mikäs sinun on? Mitä on sinun käsissäsi, jotka kätket takkisi alle?… Verta!

— Olkaa hiljaa, se asia ei koske muihin kuin minuun ja pehtoriin! Tunnettehan tuon Tuomaan… rengin. Pehtori käski minun odottaa häntä tuolla nurkan luona ja ottaa käteeni tämä lankunpalanen, nähkääs… Heti kun hän tuli ulos seinästä, kaatui hän pitkäkseen takaperin kinokseen. Hän ei liikahuttanut evääkään sen iskun jälkeen.

— Hyvä, hyvä! Sinä olet reipas poika, Eljas! Kas tässä, otappa vahvistukseksesi lasillinen rommia.

— Kiitos tarjoamasta… kyllä se voipi olla tarpeen… käteni ovat hiukan punassa. Se on vain puolukkamehua. Mutta, mitä minun piti sanomani? Missä pehtori on?

— Hän on punaisessa kamarissa ja tekee aika roihuvalkean matkustavaisille. Etteivät vain kuolisi häkään tänä yönä?

— Häkään!… hemmetin hienoa! Mutta mitä luulette? Kun minä kuljin eteisen läpi, niin salin ovi oli raollaan. Salissa seisoi vieras tyttö ja valaisi kynttilällä muotokuvia!

— Ei… se ei ole mahdollista. Missä Sebastian on?

— Mitä? Minä luulin teidän sen tietävän.

— Etkö nähnyt häntä… Sebastiania… sano!

— Minä näin yhden vaimoihmisen salissa.

— Salissa kummittelee. Mene eteiseen, ja pidä matkustavaisia silmällä. Tai… mene rohkeasti sisään ja auta Sebastiania hommassa. Saat sata ruplaa, jos teet työsi hyvin.

— Sata yhdestä ja sata kahdesta! Olkoon menneeksi! — mutisi Eljas ja läksi.

Emännöitsiä tuumiskeli. Kuinka?… Sebastian ei ole tehnyt tehtäväänsä. Hän on minun poikani, ja kuitenkin niin herkkäluontoinen! Mutta tuon vanhan narrin suun tuolla sisällä minä tukkean. Hän voisi vielä tulla tuntoihinsa. Eikö minulla ole pullossa vielä opiumia? No, hyvä: Minä sekoitan tämän annoksen vadelmanesteesen, ja niin hän nukkuu siitä tuomiopäivään saakka.

Von Dahlen jäi yksin sairaan luo, joka makasi kovassa kuumeessa tiedotonna siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen tilansa oli nuoren papin mielestä niin arveluttava, että hän päätti lähettää noutamaan rippileipärasiaa ja kalkkia, voidakseen antaa vanhukselle pyhää ehtoollista. Hyvin epäiltävää oli, eläisikö hän siksi, että lääkäri ehtisi saapua. Siksipä von Dahlen läksi pyytämään emännöitsiää, että hän lähettäisi samalla sanan pappilaan kuin kaupunkiinkin.

Hän sattui juuri oikeaan aikaan nähdäksensä, miten Lisette kaatoi pienestä pullosta ruskeaa nestettä maljaan, johon hän oli sekoittanut vadelmanestettä ja vettä. Vanha viekasteleva vaimo oli hänestä ensi hetkestä saakka näyttänyt epäiltävältä; pahaa peläten hän vetäytyi huomaamatta kiireesti takaisin.

Heti sen jälkeen astui emännöitsiä malja kädessä sisään. — Tämäpä vasta maistuu parooni parasta hyvältä, — sanoi hän hyvin hellällä äänellä, kohottaen maljaa sairaan huulille. — Rakas, vanha herra pitää niin kovin paljon vadelmanesteestä. Hän juopi sen pohjaan saakka ja se häntä suuresti virkistää.

— Olkaa hyvä ja antakaa malja tänne. Minä tahdon maistella olisikohan se liian hapanta.

— Ei ole tarpeellista, minä olen tottunut sekoittamaan sellaista.

— Odottakaa hiukan! — Nuori mies tempasi kiivaasti maljan häneltä, kostutti nesteellä huuliansa, astui taloudenhoitajan eteen ja sanoi äkisti ja ankarasti: — Oletteko myös tottunut sekoittamaan myrkkyä?

Emännöitsiä säpsähti, kalpeni hiukan, mutta tointui heti. — Jos maisteri laskee leikkiä, — vastasi hän, — niin on se melkein liian loukkaavaa minulle, joka niin monena herran vuonna olen hoitanut vanhaa paroonia niinkuin silmäterääni. Minun täytyy sanoa, että maisteri on hyvin pahankurinen, kun puhuu niin kauheita asioita.

— Jos olen tehnyt teille vääryyttä, niin hyvitän sen kyllä kaikella mahdollisella tavalla. Tehän voitte osottaa viattomuutenne mitä helpommin. Juokaa juoma!

— Se on sairasta varten, eikä terveelle aiottu!

— Vadelmaneste ja vesi ei vahingoita ketään ihmistä. Juokaahan vain!

— Minulla ei ole muuta vadelmanestettä enää…

— Juokaa, vaimo, tai muistakaa, että minä tutkitutan sekoituksenne ja kavahtakaa itseänne, jos siitä löytyy muuta, kuin mitä olette ilmoittanut!

— No, koska maisteri sitä niin välttämättä tahtoo… Herranen aika, enkö minä tietäisi, että se on viattominta vadelmanestettä maailmassa?… Voi, kuinka taitamaton minä olen!

Viekas nainen pudotti maljan maahan, ja neste vuosi pitkin mattoa.

— Kaunis maljani! Mainio vadelmanesteeni!

— Käärme! — huudahti von Dahlen vihoissaan. Mutta samassa hänen huomionsa kääntyi toisaalle.

12. Nemesis.

Lotta oli kulkenut saliin Sebastianin avaamasta ovesta. Hänen kynttilänsä valaisi vanhoja perhemuotokuvia. Ankaran ja vakavan muotoisina ne tuijottivat kullatuista kehyksistään häneen, jälkeläiseensä, ikäänkuin heitä olisi pahoittanut se epäsäätyinen avioliitto, jonka johdosta hänen osallensa oli tullut porvarillinen Ringiuksen nimi. Mietteissään hän kulki toisesta taulusta toiseen ja pysähtyi vihdoin kahden muotokuvan eteen, jotka riippuivat seinällä paroonin huonetta vasten. Molemmat he olivat nuoria, molemmat ulkomuodoltansa korkean-ylimyksellisiä. Molemmat he olivat hovipuvuissa, päätä koristivat jauhoitetut irtotukat ja hiuspussikot, kaulaa hienot valkoiset röyhelöt ja ranteita kallisarvoiset pitsikalvosirnet. Toinen oli sotilas, toinen siviilipukuinen. Sotilaan kasvojen juonteet olivat säännölliset, ylpeät, melkeinpä kopeat ikäänkuin hänen huulillansa olisi pyörinyt vetoaminen aateliston oikeuksiin; hovimiehen piirteet olivat vähemmän säännölliset, mutta miellyttävämmät, pilkallisesti hymyilevät, ikäänkuin hän kertoisi ranskalaista pilajuttua, samalla kuin hiukan irstas katse ja erityinen velttous suupielissä todisti hienostunutta aistillisuutta ja kevytmielisyyttä, joka hänen aikanansa oli niin tavallista korkeimmissa piireissä.

Lotta tarkasteli molempia kuvia nuoruuden vilkkaalla uteliaisuudella, sillä hän ei epäillyt, että sotilas oli hänen onneton äitinsä isä, hovimies taas sama mies, joka nyt kuihtuneena ja rappeutuneena oleskeli tässä talossa oman itsensä varjona. Hän ajatteli heidän kummankin kohtalojansa, ihmisen onnen katoavaisuutta ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

Mutta pian hänen korvaansa kiintyi pari sanaa, jotka lausuttiin viereisessä huoneessa. Ääni kuului heikosti, hän tuskin saattoi erottaa mitä sanottiin, mutta hän luuli tuntevansa äänen, jonka muistokin yksin peitti hänen poskipäänsä purppuralla. — Olisikohan hän siellä? — sanoi hän itseksensä. — Ei, se ei voi olla mahdollista.

Olipa se sitten mahdollista taikka ei, niin hänen uteliaisuutensa oli niin suuri, että hän, — seuraten harkitsematonta tunnettansa, joka niin usein määrää vilkkaan naisen teot, — tarttui paroonin huoneen ovenlukkoon.

Lukija muistanee, että vanha parooni, ollessaan vadelmahillon kimpussa, oli jättänyt tämän oven auki, joka muuten aina oli lukittuna. Lotta vain kevyesti painoi sitä, niin ovi lensi auki.

Tämä se veti von Dahlenin huomion toisaalle.

Mutta samassa kun Lotta niin äkkiarvaamatta astui vanhan paroonin huoneesen, avautui eteisen ja salin välinen ovi ja Eljas hiipi sisään. Kun hän oli vakuuttautunut siitä, ettei ketään ollut salissa ja ettei mitään melua kuulunut, niin hän riisui saappaat jalastansa, avasi varovaisesti punaisen kamarin oven ja tissutteli sukkajalassa sisään.

Tuomas istui melkein samalla paikalla kuin missä Lotta oli ollut Sebastianin tullessa sisään, ja sitä paitsi vuodekkin häntä varjosti. Siksipä Eljas ei heti häntä huomannut, vaan näki ainoastaan vanhan rouvan, joka nukkui vuoteessa.

Tuomas oli väsynyt kaahlattuaan pari peninkulmaa kinoksissa jäällä ja tapeltuaan Eljaan kanssa. Siksipä oli anteeksi annettavaa jos kohta ei varovaista, että hän ei voinut vastustaa silmäluomiensa painoa, vaan nukahti istuessaan mukavassa nojatuolissa. Olisipa voinut lauaista pistoolilla hänen korvansa juuressa, ja tuskinpa hän sittekään olisi herännyt. Vielä vähemmin hän kuuli Eljaan astuvan sisään.

Eljas seisahtui keskelle lattiaa, epäröiden mitä hänen tuli tehdä, kun pehtoria ei näkynyt. Mutta luultavasti luvatut sata ruplaa liehuivat hänen mielessänsä ja hänen verenhimonsa oli jo ennestään kiihoittunut. Hän lähestyi vuodetta ja veti vyöstänsä esille lyhyen puukon.

Uhri sekä suojelia nukkuivat.

Ainoastaan ihmeen kautta vanhus saattoi pelastua.

Ja tämä ihme tapahtuikin.

Uneen vaipunut Tuomas oli koko painollansa nojautunut nojatuolin toista käsinojaa vasten. Joko hän nyt unissansa liikahti, taikka hänen painonsa oli liian raskas rappeutuneelle, puoleksi lahonneelle tuolille, joka tapauksessa noja murtui ja Tuomas kaatui kolinalla maahan. Tästä melusta vanhus säikähtäen keräsi. — Lotta! Tuomas! — huusi hän luonnollisella pelon vaistolla.

Mahdollista kyllä Tuomas olisi jäänyt makuulle, siihen minne hän putosi, jos olisi ollut aivan hiljaista.

Nyt sitä vastoin hän kuuli rouvansa äänen, nousi ylös ja hieroi silmiänsä.

Eljas jäi hämmästyneenä seisomaan nähdessään aivan odottamatta edessään miehen, jonka hän luuli jättäneensä kuolleena kinokseen. Mutta heti kun Tuomas huomasi hänet, niin hän heittäytyi vimmastuneena hänen niskaansa, löi hänet tunnottomaksi maahan, tarttui häneen vyötäisistä kiinni ja heitti hänet pää edellä korkeita portaita alas kinokseen.

Tämän reippaan suorituksen jälkeen Tuomas palasi rauhoittamaan vanhaa rouvaa, joka sillä välin oli noussut ylös ja suuressa tuskassa ja levottomuudessa pukeutunut. Molemmat he huolehtivat Lotan katoamista, ja yhdistäen sen yöllisiin kamaliin tapauksiin he aavistivat pahinta. Vanhus tahtoi kaiken mokomin, että tyttöä heti ruvettaisiin etsimään, ja Tuomas, joka oli yhtä lujasti kuin jurostikin kiintynyt isäntäväkeensä, tarttui emäntäänsä kädestä kiinni ja läksi hänen kanssansa etsimään.

Kun he tulivat saliin, niin äänet johtivat heidät paroonin huoneesen, jonne he epäröimättä astuivat sisään.

Täällä he löysivät Lotan ehjänä ja hyvässä turvassa juttelemasta von Dahlenin kanssa. Kummallekin tämä kohtaus oli ollut odottamaton, mutta samalla iloinen, ja kaunista, milteipä juhlallista oli nähdä nämät nuoret, joiden poskilla kukoistivat kevään ja rakkauden ruusut, istuvan kuihtuneen ja kuolemaisillaan olevan vanhuksen vuoteen ääressä.

Mutta tällä kuvalla oli synkkä varjokin. Emännöitsiä ei voinut peittää hämmästystänsä ja vimmaansa Lotan astuessa sisään; hän aikoi poistua, mutta von Dahlen, joka pelkäsi uusia salajuonia, oli miehekkäällä lujuudella kieltänyt häntä huoneesta lähtemästä. Ja kun tuo ilkeä nainen näki Tuomaan ja vanhan everstinnan, niin hän kauhistui. Uusi ajatus, hirveä aavistus näytti vallanneen hänen sielunsa, ja voimatta hillitä itseänsä hän ryntäsi Tuomaan luo, tarttui häntä takkiin kiinni ja huusi: — Rosvo! Murhaaja! Mitä sinä olet tehnyt Sebastianilleni?

— No, no, — sanoi Tuomas, joka tällä kertaa tavallista pikemmin kiivastui; — päästä takkini kauniisti irti!

— Sebastian? Missä Sebastian on?

— Mitä pirua teidän Sebastianinne minuun kuuluu? Jos tarkoitatte toista kunnon poikaanne, Eljasta, niin hän makaa nenä veressä isojen portaitten edustalla. Etsikää häntä sieltä!

— Jos tarkoitatte pehtoria, — puuttui Lotta puheesen, niin hän läksi punaisesta kamarista ulos noin tunti sitten. Minun mieleeni muistuu nyt, että heti sen jälkeen kuulin hätähuudon.

— Voi!… Eljas… Eljas on erehtynyt! Kirottu olkoon se konna! Päästäkää minua, minun täytyy päästä ulos… ulos!

Ja kenenkään estämättä emännöitsiä syöksyi raivoissaan ulos. Kinokset olivat korkeat, hän vaipui kainaloitaan myöten lumeen, hän kompastui lakkaamatta, mutta nousi heti taas pystyyn ja kiiruhti eteenpäin, huutaen Sebastiania nimeltä. Ei kukaan häntä kuullut; vain tuuliviirin narina ja myrskyn ulvonta vastasivat hänen huutoonsa. Jumalan iankaikkiset tähdet kirkkaalla öisellä taivaalla olivat kurjan naisen epätoivon ainoat todistajat, — hänen, jonka paatuneessa, rikollisessa rinnassa kuitenkin piili yksi inhimillinen tunne: äidinrakkaus. Sebastianin tähden, hänen rikkautensa, kunniansa tähden hän oli myönyt sielunsa pahoille hengille, ja nyt… nyt hän varmaan oli murhattu, kaatunut siihen kuoppaan, jonka hän yhdessä äidin kanssa oli kaivanut toiselle!

Renkituvan portailla hän vihdoin löysi Eljaan, joka verissänsä ja hämmentyneenä vaivoin oli sinne laahannut itsensä isojen portaitten edustalta. Emännöitsiä hyppäsi hänen kimppuunsa niinkuin kissa, painoi kyntensä hänen kasvoihinsa, puri häntä, löi häntä, potki häntä, ja olisi varmaan raivoissansa kuristanut hänet, jollei Eljas väkivaltaisesti olisi työntänyt hänet maahan. Vasta kun emännöitsiän voimat olivat lopussa, niin hän tuli tuntoihinsa. Koston puuskaa seurasi heikko toivo, että Sebastian mahdollisesti olisi vielä pelastettavissa. Kultaa ja ruplia hän lupasi Eljaalle, jos hän osottaisi hänelle paikan, missä hän luuli Tuomasta lyöneensä. Eljas antoi kauan rukoilla itseänsä; hän nautti emännöitsiän tuskasta. Mutta lopulta ahneus sai voiton, he läksivät yhdessä salaoven edustalle ja vetivät kinoksista esiin Sebastianin verisen, tunnottoman ruumiin.

13. Sovinto.

Taaskin me palajamme vanhan paroonin makuusuojaan. Lukija muistanee, että Tuomas emäntineen oli astunut huoneesen.

— Kuules Lotta! — sanoi vanha rouva. — Tule tänne, lapseni, ojenna minulle kätesi! Kas noin. Jumalan kiitos, ettei sinulle ole vahinkoa tapahtunut. Tule! lähtekäämme täältä!

— Heti, isoäiti! Mutta salli minun ensin kysyä sinulta jotakin.

— Sitten, sitten. Tule, lähtekäämme matkalle!

— Rakas, hyvä isoäiti, vastaa minulle! Jos sinulla olisi vihamies, joka olisi tehnyt sinulle paljon pahaa, paljon vääryyttä, joka olisi katkeroittanut koko pitkän elämäsi ja jota et olisi nähnyt moneen, moneen vuoteen; ja jos sinä nyt, isoäiti, pitkän ajan kuluttua tapaisit tämän vihamiehesi murtuneena sekä ruumiin että sielun puolesta, kadotettuna ja kuolevana, mutta ehkä kuitenkin katuvaisena, — katuvaisena sen tähden että se, joka alituisesti on valehdellut ja mustin värein kuvaillut hänelle sinun tekojasi, on pettänyt hänet — kääntyisitkö silloin, isoäiti, pois vihamiehesi vuoteen äärestä ja antaisitko hänen kuolla ilman sovintoa?

— Lottaseni! Lotta kulta! — sanoi vanhus kiihottuneella mielellä, — miksikäs niin kysyt? Enhän minä voi nähdä, oi Jumalani! Olenhan sokea, enkä tiedä kenen vuoteen ääressä minä seison.

— Anna minun taluttaa sinut vuoteen ääreen, isoäiti. Kas niin, ota käteesi tämä kuihtunut, kylmä käsi! Kuvittele nyt mielessäsi, isoäiti, että pidät kiinni tuon vanhan vihamiehesi kädestä, hänen kädestänsä, joka on tehnyt sinulle niin paljon vääryyttä, niin paljon pahaa, joka on katkeroittanut koko elämäsi ja jota et ole nähnyt moneen vuoteen, mutta jonka nyt tapaat kuolevana ja murtuneena sekä ruumiin että sielun puolesta. Voitko antaa hänelle anteeksi, isoäiti?

— Oi, Jumalani, annan, annan kyllä! — nyyhkytti vanhus joutuen aivan pois suunniltaan. — Jumala on armossansa tukenut minua kovimpienkin koettelemusten aikana; voisinko minä rinnassani kantaa vihamielistä sydäntä! Onneton Magnus Drakenhjelm parka, sinä olet ollut minua onnettomampi, sillä sinulla ei ole ollut rinnassasi sisällistä rauhaa! Minä annan sinulle anteeksi niin vilpittömästi ja totisesti kuin minä toivon Jumalan kerran antavan minulle anteeksi kaiken sen katkeruuden ja napinan, jolla olen epäillyt hänen iankaikkista kaitselmustansa.

Tämä kohtaus koski syvästi kaikkiin läsnäoleviin. Lotan ja von Dahlenin silmistä vieri kyyneleitä ja Tuomas, joka ei suinkaan ollut herkkäluontoisimpia, kääntyi seinään päin ja — niisti nenäänsä.

— Onko hän kuollut? — kysyi vanhus vihdoin.

— Ei vielä, — vastasi Lotta. — Hän makaa horroksissa ja vast'ikään hän houraili. Hiljaa, nyt hän taas alkaa.

Sairaan silmät olivat suljettuina, mutta hänen huulensa liikkuivat hiljaa. — Tekö se olette, neiti Reutercrona! — sanoi hän hellällä äänellä, ikäänkuin aivan toiset ja suloisemmat kuvittelut olisivat kangastaneet hänen mielessänsä kuin hetki sitten. — Oi, ma helle cousine [kaunis serkkuni], minä tunsin äänenne, te minua nimeltä mainitsitte. Uskokaa minua, te olette charmante [ihastuttava] vaaleansinisessä harsopuvussanne, hienoine brabantin-pitseinenne, jotka ympäröivät hihojanne. Tiedättekö, että Hagassa näytellään "Siri Brahea". Hs — minä sanon teille jotakin, kuningas ei sitä ole kirjoittanut, vaan Kellgren. Älkää antako minua ilmi, pikku serkkuseni, se voisi maksaa minulle kamariherra-avaimeni…

— Parooni Magnus Drakenhjelm! — keskeytti häntä von Dahlen, johtaakseen häntä, jos mahdollista, näistä kuolevalle miehelle sangen vähän sopivista ajatuksista. — Älkää ajatelko enää tämän maailman turhuutta, ajatelkaa sieluanne ja Jumalan vanhurskautta, sillä te seisotte pian hänen tuomio-istuimensa edessä.

Sairaan kuihtuneet kasvonpiirteet vetäytyivät omituiseen hymyyn — tuollaiseen kevytmieliseen, ilkamoivaan hymyyn, joka onnen päivinä koreilee jumalankieltäjän huulilla ja jommoista niin sanotut sivistyneet paroonin nuoruuden aikana näyttivät puhuessaan uskonnollisista aineista. Se oli olevinaan hienoa "filosofista" pilkanhymyä, galanteriaa, pilaa, mutta hänen huulillansa se muuttui hirveäksi ivaksi. Se oli olevinaan auringonsäde "valistuksen" kukkuloilta, mutta se ei ollutkaan muuta kuin väräjävä lampunhohde hautakuorossa.

— Mon cher ami, te puhutte kuin Nordborgin postilla. Minä suositan teitä kuninkaalle ja Lehnbergille vankilansaarnaajaksi. Mutta miksi te seisotte esiripun takana? Pauvre bête [Moukka parka], oletteko lukenut Voltairen teoksia? Muistatteko mitä herttua Richelieun hiusten kähertäjä sanoi eräänä päivänä, kun hän puki herraansa? Minä olen vain yksinkertainen kamaripalvelia, hän sanoi, ja kuitenkaan minä en usko enempää kuin tekään, monseigneur [arvoisa herra], että Jumalaa on olemassa.

— Se on hirveätä. Herra parooni, Jumala on olemassa, Hänen edessänsä me olemme vain tomua ja tuhkaa ja Hän kutsuu teidät tekemään tiliä pitkästä elämästänne.

— No jopa jotakin. Kuollakko? Olenhan tuskin kolmikymmenvuotias. Elää ja nauttia, kas siinä minun filosofiani. Tulkaa pois kuiskaajaluukusta, ystäväni! Minä näyttelen elämän jumalallista huvinäytelmää ja te kuiskaatte maanalaisesta asemastanne murhenäytelmää. Cela ne va pas, mon ami [Se ei käy, ystäväni]. Astukaa tänne lämpiöön, ja ojentakaa minulle puuderikaapu. Naamiohuvit ovat mainiot, valaistus éblouissant [häikäisevä]. Kaunis Daphneni, suokaa mulle contredanse! [vastatanssi].

— Hän hourailee auttamattomasti! — sanoi von Dahlen surullisesti. — Onnetonta olisi, jos hän noin tunnotonna lähtisi ijäisyyteen. Vast'ikään kuitenkin minusta tuntui, ikäänkuin teidän äänenne, hyvä rouva, olisi vaikuttanut hyvää hänen hermoihinsa. Saisinko pyytää teitä vielä kerran puhuttelemaan häntä.

— Drakenhjelm! — sanoi vanha everstinna sairaan korvan juureen. — Tunnetteko minua?

Vanha parooni avasi heti silmänsä, joissa paloi tavaton tuli, tarkasteli olentoa vuoteensa ääressä, siveli otsaansa, sulki taas silmänsä ja sanoi muuttuneella äänellä:

— Ei, ei… minä en tunne teitä. Ääni on Ebba Reutercronan, mutta… hän on nuori ja kaunis…

— Niin oli viisikymmentä vuotta sitten!

— Viisikymmentäkö vuotta?… Niin, se on totta… viisikymmentä vuotta sitten. Ja nyt… te olette Ebba Reutercrona… ja sanotte olevanne veljeni leski ja te tulette tänne iloitsemaan minun nöyryytyksestäni… kurjuudestani… mutta… älkää riemuitko… minä tunnen nyt olevani paremmissa voimissa… minä voin sangen hyvin… madame, excusez mon habit! [rouva, suokaa anteeksi pukuni]… Lisette! Etkö häpeä antaa minulle repaleista yönuttua! Lisette, miltä täällä näyttää? Suokaa anteeksi, hyvät naiset! Minulla on sangen… huolimattomia palvelioita. Lisette! Hän ei tule. Todellakin, hyvät naiset, minä punehdun, että olen näin deshabille [vaillinaisesti puettu]…

— Terveenä ollessaan hän ei ole sitä huomannut, — kuiskasi Lotta von Dahlenille. — Pari tuntia sitte vielä hän oli puoleksi sokea, mutta nyt hän näyttää taas näkevän.

— Tämä on elämän viimeinen auringonvälähdys hetkistä ennen kuolemaa, — kuiskasi von Dahlen yhtä hiljaa. — Kuolevaisten silmät voivat ihmeellisesti kirkastua.

Vanha everstinna ei näyttänyt huomaavan sitä omituista poikkeusta paroonin ajatusten kulussa, mikä aiheutui siitä, että hän näki pukunsa vaillinaisuuden. Hän piti paroonin kuihtunutta kättä kädessään, ja hänen tietämättänsä ilmausi hänen puheesensa jonkinlainen vivahdus kustavilaisen hoviseuran puhelaadusta, kun hän jatkoi: Ei, parooni Drakenhjelm, en minä ojentanut teille kättäni iloitakseni sukulaiseni kärsimyksistä, enkä liioin uudelleen virittääkseni onnetonta perheriitaa. Molemmat me olemme kärsineet, molemmat me olemme vanhat ja meidän lähtömme on lähellä… Tehkäämme siis sovinto haudan partaalla, mon cher vieux baron [rakas vanha parooni]… tehkäämme sovinto ja antakaamme toisillemme anteeksi!

— Te olette oikeassa, serkkuseni! Me olemme molemmat vanhat… eikä kummallakaan taida olla monta vuotta enää elettävänä… enintään kymmenkunta vuotta. — On parasta että me teemme… sovinnon. Minä olen tehnyt teille vääryyttä, serkkuseni… tehän olette onnettoman veljeni… todellinen puoliso… eikö totta?

— Jumalan ja ihmisten edessä, hyvä parooni!

— Tässä on todistuskin! — huudahti Lotta, joka vast'ikään punaisesta kamarista oli tuonut kokoonkäärityn paperin.

— Vihkimätodistusko? — änkytti everstinna innoissansa.

— Niin, vihkimätodistus, isoäiti! — toisti Lotta.

— Voi, hyvä Jumala, tätä paperia minä en voi nähdä, enkä lukea!

— Muistatko, isoäiti, mustalaisen ennustusta Hagan naamiaisissa. Se minkä näette, saattaa teille onnettomuutta; se mitä ette näe, tuo teille onnen! Tästä paperista, jonka sinä näit sinä iltana, jolloin se kirjoitettiin, johtuvat kokonaisen elämän onnettomuudet, ja sama paperi, jota et enää voi nähdä, isoäiti, se on puhdistava rehellisen nimen kaikista solvauksista.

— Jumala on oikeuden Jumala… Lukekaa todistus, parooni!

— Ei ole tarpeen… Foi de gentilhomme [Kunnon miehen luottamus], niinkuin kuninkaalla oli tapana sanoa… Epäilisinkö teidän sanaanne, vapaaherratar? Näiden henkilöiden läsnäollessa… pyydän minä teitä unohtamaan sen vääryyden… minkä teille olen tehnyt… ja nimitän teidät… kaiken omaisuuteni lailliseksi periäksi… siinä tapauksessa, että eläisitte minua kauemmin… Onko tuo nuori tyttö teidän tyttärenne?

— Tyttäreni tytär; ainoan lapseni ainoa lapsi.

— Mikä hänen nimensä on?

— Hedvig Charlotte Sophie Ringius.

— Ringius?… Hm… en tunne sitä sukua… pappissuku, nimestä päättäen. Eh bien [No hyvä], tule tänne, lapseni, anna minun suudella otsaasi. Vanhako olet?

— Yhdeksäntoista vuoden.

— Kauniit silmät… soma profiili… enemmän cendrée [oik. tuhankarvainen, s.o. tumman ja vaalean keskivälinen] kuin isoäitisi. Mais si… mon enfant, vous parlez français? [Mutta… lapseni, puhutteko ranskaa?]

— Je le dois aux leçons de ma grande-mère [Siitä taidosta minun on kiittäminen isoäitini opetusta].

— C'est bien [Sepä hyvä]. Tiedättekö, vapaaherratar… tyttö minua miellyttää suuresti… Hän ääntää hyvästi .. Minulla on useita huvittavia teoksia, Paul de Kockin ja George Sandin teoksia… näette, että minä seuraan aikaani… mutta minä en ole voinut lukea niitä… sen jälkeen kuin silmäni kävivät niin heikoiksi… Olisin hyvin enchanté [ihastuksissani]… jos pikku serkkuseni… tahtoisi lukea minulle niitä ääneen.

14. Vanhan hovimiehen kuolema.

— Herra parooni, — sanoi nyt von Dahlen hartaan vakavasti, istahtaen sairaan vuoteen ääreen ja tarttuen hänen käteensä; — minun surullinen velvollisuuteni on muistuttaa teille sitä, mitä te näytte unohtavan. Kaiken inhimillisen käsityksen mukaan ei teillä ole enää monta elonhetkeä jäljellä. Te olette seurannut omantuntonne ääntä, te olette tunnustanut ja ihmisten edessä hyvittänyt sen synnin, joka ehkä olisi eniten painanut syntienne vaa'assa. Mutta, herra parooni, jumalallista oikeutta ei hyvitetä kokonaisen elämänkään hyvillä töillä, sitä vähemmin yhdellä ainoalla. Onko teidän mielialanne niin kristillisen nöyrä, niin vieroittunut tämän maailman turhuudesta, niinkuin kuolevan kristityn ja katuvaisen syntisen tulee?

Vanha Drakenhjelm ei heti vastannut. Hetkeksi hänen Paul de Kockin ihailunsa näytti ikävästi häiriytyneen, mutta pian entinen hymyily taas palasi hänen huulillensa. — Kenenkä kanssa minulla on kunnia puhua? — kysyi hän.

— Nimeni on von Dahlen, pappi.

— Von Dahlen?… Tunnen suvun… eräs von Dahlen oli majorina Turun läänin rykmentissä… urhoollinen mies… suuri naisten ihailia… no, no, nuori ystäväni… te olette pappi… puhukaamme jostakin muusta… Minä tunnen nyt, että… lepo on minua voimistuttanut… Jos olisitte lääkäri, niin vakuuttaisin teille, ett'ette… vielä muutamaan vuoteen saa passittaa minua… ijäisyyteen. Nähkääs… ystäväni, minä olen… filosofi… minä en pelkää… kuolemaa, mutta suokaa anteeksi… se aine on hiukan… ikävä, ja… vanha hovimies, sellainen kuin minä… valitsee mielellään iloisempia puheluaineita naisten seurassa. Johtuupa tässä juuri mieleeni… eräs juttu… Lehnbergistä. Tunnettehan Lehnbergin… ainakin hänen saarnojansa… Hänen piti kerran ripittää erästä neiti… Psilanderhjelmiä…

Näin pitkälle parooni oli ehtinyt kuolemanvalmistuksessansa, kun häntä keskeytti emännöitsiä, joka ryntäsi sisään epätoivon raivossa huutaen: — Auttakaa, parooni, auttakaa! He ovat murhanneet poikamme, meidän Sebastianimme! Hän makaa tuolla ulkona kuolleena, muserrettuna, paleltuneena, auttakaa, parooni! Auttakaa! He tahtovat murhata meidät kaikki.

Parooni oli puhuessansa tuntenut semmoista lisääntyvää uupumusta, joka on seurauksena hermojen heikommaksi veltostumisesta luonnottoman kiihtymisen jälkeen. Niinkuin tietty, on ihminen tällaisessa tilassa tavattoman herkkä mielenvaikutuksille. Korvaa kiusaa kärpäsen surina ja kumoon kaatuva tuoli voipi pelästyttää heikon sairaan kuoliaaksi. Emännöitsiän äkillinen ryntäys huoneesen ja hänen kiivaat huutonsa, jotka saattoivat terveetkin kalpenemaan, vaikuttivat sairaasen äkillisesti ja valtavasti. Hän nousi äkkiä istualleen, hänen silmänsä tuijottivat oveen, hän aikoi sanoa jotakin, mutta kieli ei taipunut suorittamaan tehtäväänsä, hän kävi kalman kalpeaksi ja vähäisen väristyksen jälkeen hän vaipui äänetönnä takaisin vuoteelleen.

Kaikin tavoin koetettiin häntä jälleen virvoittaa eloon. Iskettiin suonta, haudeltiin halvausvedellä, — mutta kaikki oli turhaa. Parooni Magnus Drakenhjelm oli lakannut hengittämästä.

Hän oli eronnut tästä elämästä ranskalainen romaani sydämessänsä ja kevytmielinen juttu huulillansa, — ja hänet oli vienyt hengiltä hänen jalkavaimonsa ilmoittama uutinen aviottoman poikansa murhasta. Näytti siltä, kuin näillä huulilla yhä olisi ollut tuo "filosofinen" hymy, jolla hän koko elämänsä ajan ja vielä muutama silmänräpäys sitten oli katsellut kuolemaa, tuomiota ja iankaikkisuutta, — näitä elämän lyhyen päivän jättiläissuuruisia iltavarjoja, joita vaan kristinusko saattaa valaista ikuisella valollansa. Mikä hirveä uskovaisen iloisen, ja viime hetkeen asti kestävän luottamuksen irvikuva! Kuinka paljon elämällä onkaan vielä opittavaa kuolemalta!

Läsnäolevat kääntyivät kauhistuneina pois.

Von Dahlenin inho kääntyi nyt emännöitsiään, joka ensi hämmästyksessään unohti poikansa ja ääneti ja liikkumatta oli katsellut paroonin loppua. — Onneton! — hän sanoi, — ei siinä kyllin, että olette karkeroittanut tämän vanhuksen elämän; te olette myöskin kiirehdyttänyt hänen kuolemaansa. Poistukaa heti tästä huoneesta ja niin pian kuin mahdollista koko talostakin, joka nyt on sen oikean omistajan, vapaaherratar Drakenhjelmin oma.

Emännöitsiän silmät säkenöivät raivon tulta.

— Vai niin, — sanoi hän; — ajetaanko minut talosta? Ja minkä tähden, jos saan luvan kysyä? Ehkäpä sentähden, että te olette vienyt hengiltä vanhan paroonini, — te sen olette tehnyt, te omientuntojen varas ulkokullattuine kasvonilmeinenne ja surmaavine sanoinenne! Tai ehkäpä sentähden, että olette murhauttanut pojan, samoin kuin olette saarnannut isän kuoliaaksi? Te saatte vastata siitä, te musta tekopyhä irstaine vaimoväkinenne, jotka olette maantieltä lähettänyt tänne! Mutta nähkääs, minä otan Rautakylän aivan nenänne edestä, minä, nähkääs, sillä minulla on paroonin testamentti hyvässä tallessa; sitä te ette voi minulta rosvota, te tekopyhä varas!

— Säästäkää sanojanne, järjetön vaimo; teidän hävyttömyytenne ei hyödytä mitään. Vihkimätodistus, joka todistaa tämän vanhan rouvan laillisen avioliiton parooni Kustaa Drakenhjelm vainajan kanssa, on löytynyt, ja on, toivoakseni, tarpeeksi pätevä todistamaan hänen oikeutensa.

— Vihkimätodistus… vai niin… siitä minä en mitään tiennyt… No, jos niin on, niin minä ehkä… olen ollut väärässä ja pyydän herrasväeltä anteeksi. Mutta voinko minä herrasväkeä uskoa? Jos se olisikin vain joku muu turha paperi… mutta minä tietenkään en saa nähdä sitä?

Näin puhuessaan emännöitsiä, joka jo monta kertaa ennen oli osottanut voivansa hillitä mieltänsä, tekeytyi kissan tavoin mairittelevan nöyräksi, niinkuin hänen tarkoituksensa tällä kertaa vaati, samalla ilmaisten teeskenneltyä epäilyä. Lotta ojensi hänelle paperin. — Kas tässä; lukekaa itse!

—- Seis! — huudahti von Dahlen. Mutta liian myöhään.

Emännöitsiä oli jo tarttunut paperiin, hieronut sitä käsiensä välissä ja repinyt sen pieniin palasiin.

Liian myöhään von Dahlen tarttui häntä käsivarteen; paperi oli jo revitty. Emännöitsiän kasvoissa ilmeni jälleen vaivoin hillitty vihan ja ilkeyden sekä uhman ilme. Hän astui ovelle, kohotti uhaten kätensä ja huusi: — Ulos kaikki, murhaajajoukkio, varasseura, maankiertäjät! Ulos talostani, minun talostani, sanon minä! Ulos tällä elävällä hetkellä, taikka minä annan väkeni heittää teidät ulos ovesta!

Lotta haki katseellaan Tuomasta; luonnollisesta soveliaisuuden vaistosta hän oli poistunut huoneesta, kun vanhan paroonin ja everstinnan välillä tuli puhe perheasioista. Lotta ja von Dahlen loivat toisiinsa katseen, joka sanoi: — Meillä ei ole jäävitöntä todistajaa vainajan suulliseen testamenttiin ja vihkimätodistus on palasina. Mikä onnettomuus!

Emännöitsiä huomasi voiton olevan puolellansa ja huuteli kimakalla äänellä: — Eljas! Eljas! Tule, aja roistot ulos ovesta!

Hänen huutaessansa astui sisään — ei Eljas, vaan eräs toinen henkilö, jota hän vähimmin oli odottanut ja joka ilmaantumisellaan sai kaikki hämmästymään.

Mies, joka niin äkkiarvaamatta astui makuusuojaan, oli kuolleeksi luultu Sebastian itse. Lämpimässä huoneessa hän oli vähitellen tointunut ja hoiperteli nyt verisenä ja uupuneena äidin huutaessa ovesta sisään.

Kun emännöitsiä huomasi hänet, niin hän heittäytyi ilosta huudahtaen hänen kaulaansa ja suuteli häntä loppumattomasti. Sebastian irroitti itsensä silminnähtävällä vastenmielisyydellä äidin sylistä, hoiperteli vuoteen luo, vaipui voimattomana tuolille ja nähdessään kuolleen hän huudahti: — Äiti, olettehan sittenkin murhannut hänet?

— En minä ole häntä murhannut, vaan nuo ihmiset tuossa ovat hänet murhaajansa. Tule, poika parkani, sinä olet sairas ja tarvitset lepoa: lähtekäämme sinun huoneesesi! Mutta tosiaankin, — jatkoi hän ilkeästi, — minä en voi jättää noita vieraita ihmisiä yksin huoneesen; täällä on sekä hopeakaluja että muutakin.

Lotta tarttui isoäitiään käsivarteen ja läksi ulos.

— Niin, — sanoi Sebastian synkästi, — täällä on sekä hopeakaluja että muutakin… Täällä lepää kuollutkin. Vaimo, ettekö tahdo edes vainajankaan läsnäollessa luopua jumalattomasta vihastanne ja väärästä ahneudestanne? Uskallatteko vieläkin kieltää, etteivät nuo molemmat, jotka äsken läksivät ulos, ole ainoat Rautakylän kartanon lailliset perilliset?

— Mutta rakas Sebastian, älähän kiihoitu, sinä olet niin kalpea ja heikko, rauhoitu! Minä tunnustan kaikki, mitä he tahtovat, kun he vain hankkivat todistuksia.

— Teidän äitinne repi juuri äsken kavalasti everstinnan vihkimätodistuksen rikki, — sanoi von Dahlen.

— Vaimo, vaimo! — huokasi pehtori ja hänen kalmankalpea poskensa sai hetkeksi punaa. — Tuo vieras tyttö, joka äsken meni ulos, sanoi minulle, kun minä astuin hänen luoksensa murha-ase kädessä ja sydän täynnä pahoja ajatuksia: Te olette rehellinen mies! Ja oma äitini, joka Jumalalle on vastuunalainen siitä, mitä hän on tehnyt lapsestansa, hän sanoo minulle, kun kauan sitte unohtunut hyve uudelleen virkoo minun sielussani: Sinä olet konna, poikani! Ole ja pysy yhä edelleenkin konnana!

— Ei, — sanoi von Dahlen vakavasti ja hellästi tarttuen Sebastiania kädestä kiinni, — te ette ole konna; siten ei hyljätty puhu. Sen minkä te olette tehnyt, sen te kadutte ja hyvitätte. Jumala katsoo sydämen aivoitukseen. Ojentakaa minulle kätenne niinkuin vilpittömälle ystävälle ja luvatkaa minulle tässä isävainajanne ruumiin ääressä, että tästä lähin vaellatte hyvällä ja oikealla tiellä. Tahdotteko sen tehdä?

— Sen tahdon ja lupaan tehdä.

— Amen. Nyt maailmassa on yksi rehellinen mies enemmän.

— Eivätkö litaniat ole jo lopussa? — sanoi emännöitsiä pilkallisesti, ikäänkuin peittääkseen omaa hämmennystään. — Älä tekeydy paremmaksi kuin mikä olet, Sebastian! Niin totta kuin nämät ihmiset eivät koskaan voi tuoda esille oletettua vihkimätodistustaan; niin totta ei sinustakaan, rakas Sebastian, koskaan tule sellaista laupiasta ja jumalista nahjusta, jommoiseksi tuo saarnaajapappi sinua aikoo.

Samassa salinpuoleinen ovi avautui ja Lotta astui sisään loistavin silmin: — Rikhard, vihkimätodistus on jälleenlöydetty! Tässä se on! Taitettu paperi, joka äsken oli minun kädessäni, ja jonka tuo ilkeä vaimo repi rikki, ei ollutkaan oikea, vaan eräs isoisäni kirjoittama kirje eräälle Fredrik nimiselle ystävällensä.

Von Dahlen tarkasteli paperia. — Aivan oikein! — sanoi hän.

— Katsokaas nyt, äitini! —- huudahti Sebastian, — totuus itse solmii teidän oikeudettoman kielenne valheesen.

Emännöitsiä seisoi nolattuna.

Ja myöhäinen talviaamu alkoi sarastaa yli seudun.

15. Kymmentä vuotta myöhemmin.

Kesän sinervät laineet kimaltelivat Näsijärvellä. Raitis tuuli liidätti lennossansa havumetsän tuoksua laajojen, kauniiden ulapoiden yli ja leikitteli heijuvassa kaislikossa, joka siellä täällä seisoi mielistellen rantakiviä. Lahdet ja selät loistivat auringonvalossa; riippukoivut niemien nenissä nuokuttivat keikailevia kiharoitaan laineilla. Mutta näiden kimaltelevien ja vaalean vihreitten maisemien takaa kohosivat Satakunnan synkät kummut, joissa värit esiintyivät niin omituisen vakavina, paikoittain ihan mustanpuhuvina ja jotka ikäänkuin tummana kehyksenä kohottavat sisä-Suomen järvimaisemien loistoa.

Näillä somilla laineilla kiiti purje eteenpäin ja Rautakylän rantaa läheni kaunis viheriäksi maalattu pursi. Purjeet vedettiin kokoon, vauhti väheni; vene laski sievän laiturin kylkeen aivan rakennuksen alapuolelle.

Veneestä nousi kaksi herraa, toinen oli pappi, toinen maallikko; molemmat nuoria miehiä, noin kolmenkymmenen korvissa. He näyttivät olevan vilkkaassa keskustelussa. — Omituinen juttu, hyvä veli Dahlen! — sanoi toinen herroista heidän astuskellessaan polkua ylös rannasta. — Minä olen utelias kuulemaan loppua. Ei suinkaan tuo ilkeä emännöitsiä, jota mainitsit, päässyt saamatta kuritusta halpamaisesta menettelystään?

— Kuritusta saamatta? No, olisi väärin sitä sanoa. Mutta jos luulet kertomustani romaaniksi, jossa ilkeät ihmiset jollakin hirveällä tavalla joutuvat surman suuhun, esimerkiksi juomalla omaa myrkkyänsä, kompastumalla omaan tikariinsa tai siten, että kanta-isän kuvapatsas kaatuu heidän päällensä ja musertaa heidät, niin erehdyt suuresti. Taivaallinen oikeus kohtasi Lisette Hallströmiä paljoa vähemmällä melulla, mutta tuntuvammalla tavalla. Hänen oli pakko, vihkimätodistuksessa olevan allekirjoituksen nojalla, itse todistaa ja vahvistaa everstinna Drakenhjelmin avioliitto, siis itse riistää itseltänsä kaikki toivo Rautakylän omistusoikeuteen. Minä odotin hetken aikaa, että tuo nainen tekisi väärän valan, mutta poika seisoi vieressä ja tarkasteli häntä niin terävästi, että sillä kertaa hänen entinen valehtelemisen-rohkeutensa petti hänet. Tämä todistaminen, sekä pojan kääntyminen häntä päin harmitti tuota ilkeätä eukkoa aina kuolemaansa saakka. Hänen hiuksensa, jotka hänellä vielä seitsemänkymmenen vuoden ikään saakka olivat olleet melkein pikimustat, muuttuivat parissa viikossa hopeanharmaiksi. Hän muutti pois talosta, kun uusi herrasväki saapui sinne ja paria kuukautta myöhemmin tavattiin hän eräänä aamuna kuolleena vuoteessansa.

— Siis, jos olen sinua oikein ymmärtänyt, omistavat vanha everstinna ja mamseli Ringius nyt kieltämättömästi tämän kauniin maatilan? Mikä ihastuttava asema! Mitkä mainiot pellot! Niinkuin tiedät, olen aivan vieras paikkakunnalla, ja koska emme ole tavanneet toisiamme senjälkeen kuin kymmenen vuotta sitten Helsingissä olimme yksissä, niin suot kai anteeksi jos kysyn: missä suhteessa sinä itse olet Rautakylän perheesen, jolle olet luvannut minua esitellä? Tuleeko veljen tielle, jos rupeaisi katselemaan perijätärtä? Rakastettava nainen, sanoit sinä?

— Päätä itse, sillä nyt olemme perillä.

Samassa molemmat herrat saapuivat rehottavaan puutarhaan, jonka lehtokujat, käytävät, pensaat ja kukkapenkereet osottivat erinomaista hoitoa ja aistia. Mahdotonta sinun olisi, hyvä lukija, tuntea tätä tuoksuvaa vihannuutta samaksi metsittyneeksi ja lumenpeittämäksi maaksi, joka kymmenen vuotta sitten kohtasi katsojan silmää Rautakylän ikkunoista. Päärakennus oli jokseenkin entisellään, se oli vain uudesti rapattu ja näytti iloisemmalta saatuaan uuden tiilikaton. Paloviinapannut olivat kadonneet, samoin kaikki repaleet ja kurjuus sekä rappeutuneet mökit kartanolta, ja niiden sijaan näki uusia, kauniita, valoisia tupia ja ahkeria, tyytyväisiä ihmisiä. Kaikkialla ilmaantui järjestystä, hyvinvointia ja hupaisuutta, mutta entinen jäykkä ylimyksellinen komeus oli miltei kadonnut.

Rautakylästä saattoi päättää, että oli sunnuntai. Kaikkialla oli niin hiljaista ja rauhallista, ei työtä, eikä melskettä. Kaikki oli juhlapuvussa. Puutarhasta vain kuului muutamien lasten iloinen juoksu, jotka olivat piilosilla karviaismarjapensaiden ja syreeniaitausten takana. Vaaleankiharainen, kahdeksanvuotias poika juoksi esiin, mutta kaksi somaa pikku tyttöä, toinen kuuden, toinen neljän vuotinen, kurkistivat ujoina sormi suussa aitauksen takaa.

— Oi, — sanoi vieras ihmeissään von Dahlenille; — minä en tiennyt, että olit nainut mies!

— Jo yhdeksän vuotta, ystäväni!

— Ja vaimosi?

— Lotta, omaa sukua Ringius… Tässä hän on!

Aitauksen takaa tuli nuori nainen esiin, ja hänen tummansiniset silmänsä loistivat ilosta. — Rikhard! Rikhard! huusi hän jo kaukaa, — minä tiedän uutisen! Sebastian tuli juuri kirkolta kotiin!

— Silmistäsi näen, miten kappalaisvaalissa on käynyt.

— Toinen puoli kappelia on antanut sinulle yksimielisesti kaikki äänet, ja ettet toista puolta saanut, siihen oli syynä se, ettei Rautakylä äänestänyt.

— Sen minä voin todistaa! — huudahti hartehikas, lyhytkasvuinen mies, jonka ahavoituneissa, vaikk'ei juuri kauneissa kasvoissa ilmeni teeskentelemätön ilo ja sydämellinen rakkaus. Hänen perässänsä kulki lyhyt, lihava ja hiukan pörröinen olento, joka myös näytti liikutetulta ja sanaakaan sanomatta pyyhki silmiänsä karhean sarkanuttunsa hihaan.

— Kiitos, Lottaseni! Kiitos, ystäväni, hyvästä uutisestanne! Minua ilahduttaa, että kunnon seurakuntani luottaa minuun. Minä en petä sitä; ei mikään pastoraatti voi houkutella minua pois täältä. Teidän kanssanne ja Rautakylässämme minä tahdon elää ja kuolla… Mutta minä unohdan, — jatkoi hän, — esittää omaiseni. Tässä, ystäväni, näet pienen, uljaan vaimoni; suo anteeksi, että olen ennättänyt ennen sinua! Tässä on luotettava ja järkähtämättömästi uskollinen pehtorini Sebastian Hallström ja tässä reipas voutini, Tuomas, joka seurasi virassa erästä Eljas nimistä konnaa, jonka me ajoimme pois. Enkö ole rikas ja eikö minulla ole ansaitsemattoman paljo onnea ja rakkautta?

— Sinä olet kadehdittava!… Mutta sinä sanoit vanhan everstinnankin vielä elävän.

— Niin, Jumalan kiitos, koettuaan paljon suruja hän on nyt saanut, joskin sokeana, viettää kymmenen täysin onnellista vuotta lastenlastensa-lasten piirissä. Tänään hän täyttää kahdeksankymmentä vuotta. Lotta, oletko tehnyt niinkuin suostuttiin?

— Kyllä, me talutimme hänet lehtimajaan kahvia juomaan ja lapset toivat hänelle seppeleitä ja vihkoja hänen lempikukistansa, jotka hän tuntee hajusta. Hän oli hyvin liikutettu; pelkäänpä, että kappalaisenvaali liian voimakkaasti vaikutti hänen hermoihinsa. Hän nukkuu nyt rauhallisesti ja minä kuulin hänen vain moneen kertaan lausuvan: Kuinka Jumala on hyvä! Ylistetty olkoon hänen pyhä nimensä!

— Sinä sanot hänen nukkuvan lehtimajassa, — sanoi von Dahlen hiukan levottomasti. — Lähtekäämme sinne!

Kaikki he astuivat hiljaisin askelin lehtimajaan. Vanha everstinna istui siellä Rautakylän vanhassa nojatuolissa kädet ristissä, ikäänkuin rukoukseen vaipuneena. Hänen päänsä oli hiljaa vaipunut rinnalle ja hänen kuihtuneet kasvonsa olivat kirkkaassa hymyssä; lehtien lomitse leikitteli kirkas auringonsäde hänen hopeanhohtavilla hiuksillansa, linnut lauloivat oksilla, ja tuhansien kukkasten tuoksut kohosivat kiitosuhrina Luojan istuinta kohti.

Von Dahlen kumartui alas, katseli tarkasti vanhusta ja sanoi vihdoin liikutetulla äänellä:

— Sinä olet oikeassa, Lotta, rakas isoäitimme nukkuu, mutta hän ei enää herää tässä maailmassa. Jumala, joka on kovasti häntä koetellut suruilla, on lopuksi antanut hänelle autuaallisen kuoleman. Hän on lopettanut elämänsä juoksun ylistys huulillaan ja rauha sydämessään.

Ja kaikkien silmät kyyneltyivät: mutta nämät kyynelet ylistivät Jumalaa.