Front matter (continued 2)

Anttia alkoi harmittaa, kun oli tullut lisävelkaa ruo'an ostossa toista sataa markkaa; ja sekin, kun elot oli pitänyt syöttää elukoille niin vähiin, että nyt alkoivat loppua, vaikka luuli niitä piisaavan koko vuodeksi. Kesään kumminkin päästiin sen pahempaa kuulumatta. Paikalla lumien sulettua täytyi Antinkin laskea karja niitylle, kun ei muualla metsässä ollut ruokaa, eikä kotona mitä eteen ojentaa. Tyhjässä metsässä käveltyänsä lehmät kuivuivat, ettei niistä paljon maitoa kihonnut.

Kevätkylvy kylvettiin entisellään; sitten täytyi Antin lisätä työväkeä suuren kasken raivuusen ja uudispellon pehmitykseen.

Keväistä sateli vettä, että oli huonot palosäät, ja niin Antinkin kaskesta piti puolet viertämällä paloksi saada. Kaski sai paloksi ja uudispelto pehmitellyksi. Sitten hakattiin toinen suuri kaski, ja senjälkeen ryhdyttiin heinäntekoon. Heinät Antti teetti tavallisella ajalla. Heinäilmat olivat hyvät. Heinänteon lopussa muuttuivat säät sateisiksi; uutisen joutuminen näytti myöhästyvän. Kellä oli vanhaa rukiin siementä, ne aloittivat rukiinpanoa, vaan niitä olikin harvalla talolla. Pitkä kevät vei siemenet elukoita kesään saadessa. Antiltakin olivat siemenet menneet keväällä rintapeltoon eikä ostamaan enää haluttanut, kun koko kesä piti syöntäeloakin ottaa velaksi. Pitäjän lainajyvästöstä lainattiin siemeniä, vaan paljonko niistä piisasi suureen tarvitsevaan joukkoon. Arveli Anttikin pyytämään sieltä, vaan häntä hävetti, kun ei koskaan ennen heidän talosta makasiinin ovea oltu avattu, ja sekin kainustutti Anttia, kun jyvästönhoitajana oli eräs hänen varakkaita sukulaisiansa. Tarvis kun pakotti, niin rohkaisi hän mielensä menemään ja saikin sieltä lainaksi yhden tynnyrin. Sen hän kylvi maahan, vaan mitä se riitti suuriin viljelyksiin. Eihän muu auta, loput pitää jättää uutisella kylvettäväksi. Sateita kesti vielä kolme viikkoa. Uutinen joutui myöhään ja sikäli myös rukiin kylvy useammalla talokkaalla, joiden joukkoon nyt ensikerran Anttikin kuului. Viimein kylvettiin, mutta vesinen maa ja sateisena aikana valmistunut siemen ei paljo orastunut, josta tarkka maamies osasi päättää, että ensi vuonna oli oleva katovuosi uutiskylväjillä.

Viljavuosi tuli nyt vähän huonompi, kuin edellisenä vuonna, joten elukatkin tulivat huokeammiksi, kuin edellisenä syksynä — luonnollisesta syystä, kun useamman täytyi myödä enemmän keväältä ja kesällä tehtyjen velkain tähden ja kun vuosi tuli huonompi edellistä vuotta. Anttikin möi nyt neljä lehmää. Hänelle vielä jäi karjaa sen verran, kuin hän ennen tavallisesti piti. Lehmistä saatu hinta ei riittänyt likikään sen korvaamiseksi, mitä hän elukkain ruo'an ja kesällä elon ostossa tuli velkaan. Voitakin saatiin vähän myödä, kun lehmät pääsivät huonoon kesään, ja suuren työväen kanssa meni paljon syödessä.

Jo Anttia alkoi arveluttaa, että hänen asiansa eivät nyt olleet paikallansa. Tuumaili, että parempi kuitenkin olisi ollut edellisenä syksynä tehdä enon neuvokin mukaan, myödä vaikka nuo neljä lehmää, mitkä nyt piti kuitenkin myödä vielä huokeammasta, kuin niistä edellisenä syksynä olisi saanut; siten olisi hän päässyt entisistä veloistaan liki kuitiksi. Hän huomasi nyt, että hänen ei olisi tarvinnut keväällä ostaa eläimen ruokaa ja olisi elokin piisannut ostamatta. "Kyllä se oli suuri hairaus, vaan mikä on tullut se on tullut, ei sille nyt auta", arveli hän.

Lohdutti kuitenkin Antti itseänsä. "Onhan minulla nyt puolta suurempi ruiskylvö kuin ennen. Jos Jumala vuotta antaa, niin kyllä se palkitsee tämän vuotisen vahingon; eikä ihminen tiedä edeltäpäin, miten käy. Mitä Jumala antaa, se pitää vastaan ottaa."

Ei kuitenkaan tämä lohdutus Anttia pitkältä rauhoittanut; hän mietti yhtä ja toista, miten välemmin pääsisi veloistansa. Antti oli raitis, rehellinen, huoleva ja ahkera mies, hänestä oli häpeä olla velassa. Vihdoin juolahti hänelle mieleen, että P:salolle piti tulla suuri pölkyn veto ensi talvena; sieltä, arveli hän, tuli hänenkin koetella rahaa saada, se muka olikin paras keino näin tiukkana raha-aikana.

Antti palkkasi toisen rengin; yksi oli jo ennen palkattu. Kotitöitä tehdään kiireen mukaan, että kelin tultua päästäisiin rahtiin. Ensimmäisillä lumilla ei Antti vielä päässyt kotitöiltänsä. Toisia naapuria oli jo mennyt, kun reki rupesi juoksemaan. Antin lähtö viivästyi niin pitkälle, että muuan naapuri jo tuli kotiinsa uusia eväitä hakemaan. Antti kyseli, minkälaista se rahti oli?

"Rahti on hyvää, hevonen ja kaksi miestä voipi saada 8 jopa 10 markkaa päivälle, jos tekee työn tavoin", vastasi naapuri.

Antti kiirehti matkalle kahdella hevosella viiden miehen kanssa. Naiset muistuttivat Antille, miten he hevosetta kotona toimeen tulisivat, kun on vesi vedettävä ja pitäisi saada heiniä y.m., kun oli määrä lähteä useammaksi viikoksi pois kotoa.

"Todellakin! — Eihän sitä hevosetta koti tule toimeen, sitä en tullut ajatelleeksikaan; ja yhdellä hevosella taas ei paljon kerkiä tienata rahdissa", — myönsi Antti. Mikä neuvoksi? — Eräs naapuri sattui istumaan penkillä ja kuuli talon tuumat. Hän huomautti Antille: "Osta kolmas hevonen, teidän talossa menee kolme hevosta muutenkin, kun kesätyöt ovat suuremmat kuin ennen, saatikka nyt kun on semmoinen rahti käsissä, jota harvoin tapaa!"

"Eipä se hulluinta olisi, kolmas hevonen menisi kesälläkin, kun on suuri palo kynnettävä", arveli Antti. "Mutta milläpä sen ostaa, kun ei ole rahaa."

"Rahaa! Rahaako teidän talossa pitäisi hevosen ostoon olla? Saattehan te vaikka viisi hevosta rahattakin. Minä tiedän, että ukko Tuomaalla on kolme hevosta, ja hänellä on kolmas aivan joutava, ja häneltä joutaa velaksikin vaikka mihin asti", esitti naapuri.

Anttia esitys miellytti, ja hän päättikin lähteä Tuomaalta hevosen ostoon. Tuomas mielellänsä antoikin hevosen Antille velkakirjaa vastaan. Nythän taas asiat oli hyvällä kannalla. — Kolmas hevonen jäi kotiin ja kahdella hevosella lähti Antti renkien ja päiväläisten kanssa suureen rahan saaliisen.

Rahti olikin hyvä, niinkuin naapuri oli kertonut, mutta ainoastaan alussa. Se ei hyvänä kauan kestänyt. Siitä kun oli paljon puhuttu, niin sinne pakkautui paljon rahvasta, että likeinen metsä loppui väleen. Vetomatka jatkui, lunta tuli paljon ja palkkaa ei lisätty, joten rahti päivä päivältä huononi, niin että muutaman kuukauden perästä ei tahtonut rahtimies saada leipää. Useampi sitä kuitenkin jatkoi: "parempi saada vähänkin, kun ei mitään", arveli monikin.

Antti myöskin pitkitti rahtia melkein pakosta, kun oli tullut kolmannen hevosen ostaneeksi. Se ei Antillekaan rahaa antanut niin paljon, että olisi niistä velan maksuun joutanut, vaan ne menivät aikuisiin talon tarpeisin.

Kevätpuoleen loppui sekin huono rahti, ja nyt joutuivat rahdintekijät kotiinsa. Useammalla rahdintekijällä oli elot lopussa, ja täytyi ruveta velkaa etsimään.

Elot väheni Antiltakin, hätäisesti saattoi hän kesään päästä. Hän ei kevätkorvaa ruvennut jouten viettämään, niinkuin moni muu rahtimies teki, vaan veti mutaa pellolle ja puita kesän tarpeeksi. Lumet sulivat nyt maalta aikaisempaan, kuin viime kesänä, niin ett'ei eläväin ruo'asta puutetta tullut. Mutta vaikka lumet aikaiseen sulivat, olivat ilmat kylmiä koko toukokuun ajan. Uudispano-rukiista ei näyttänyt paljon mitään tulevan. Oraat kun olivat jo syksyllä huonot, niin kevätahavat ne lisäksi hävittivät. Niinpä kävi Antinkin ruiskylvyille. Siinä, minkä oli vanhalla siemenellä kylvänyt, oli parempi oras, kuin uudiskylvyissä, vaan ei niin hyvä, kuin ennen oli Antin pelloissa, johon oli syynä, että makasiinista saadut siemenet eivät olleet niin hyviä, kuin omasta hinkalosta mitatut.

Surumielin katselivat kaikki uutisella kylväjät ruisoraitansa ja huokailivat: "Ei Jumala anna milloinkaan hyvää vuotta. Kasvaapas rikkailla!"

Anttikin oli harmissansa, ei yksinänsä tulevasta katovuodesta, vaan monet huolet häntä painoivat. Elot olivat loppuneet, ja niitä täytyi saada millä hinnalla hyvänsä. Rahaa ei ollut, millä ostaa. Velkaa oli jo entistä ja toistako pitäisi tehdä! — Mikä tästä viimein piti tulla?

Huolet eivät asiaa parantaneet. — Syömistä täytyi saada, eihän sitä syömättä elä, eikä töitä saata jättää tekemättä, sillä loppuhan sittenkin tulee. Useampi rahdin tekijä haki touvon siementä. Kuka sai velaksi, kuka osilla kylvätti, kuka mitenkin keinotteli; jäipä muutamille kylvämättäkin. Antti oli kumminkin kevätsiemenet säästänyt, joten hänellä niistä ei puutetta ollut. Kesätöitä alettiin tehdä kuka mitenkin jaksoi. Ilmat muuttuivat lämpimiksi. Palosäät olivat hyvät, kun koko kevät oli poutaa. Anttikin sai palonsa paremmin tehdyksi, kuin viime kesänä. Uuden kasken hakkasi hän vähän pienemmän entistä. Heinä-ilmat olivat suotuisat. Heinät teki hän aikaiseen, seuraten tässä enon neuvoa. Uutinen näytti nyt joutuvan aikaisempaan kuin viime kesänä. Vanhaa rukiin siementä ei taas ollut useammalla talolla, eipä Antillakaan. Sitä koeteltiin nyt neuvotella kuka mitenkin. Anttikin oli saanut eräältä naapuriltansa lainaksi uudisrukiin päähän, joita sitte antaisi maksuksi enemmän. Muutamat toimeliaat maamiehet kieltelivät vanhan siemenen etsivää. "Ei nyt pidä vanhalla kylvää, kun on ollut poutakesä, kun sitä vastaan viime vuoden rukiit valmistuivat sateilla eivätkä ole hyvät siemeniksi."

Monen täytyi tätä neuvoa väkisenkin seurata, kun eivät saaneet mistään lainaksi; vaan joka sai se kylvi kielloista huolimatta.

Niin Anttikin kylvi saamansa kaksi tynnyriä vanhaa ruista. Varakkaammat talot eivät kylväneet viime vuoden rukiilla; se, jolla oli kolmannen vuoden poutakesän rukiita, kylvi vanhalla osaksi ja loput uutisella; nämä sitten seuraavana syksynä joutuivatkin vanhan kanssa yksin ajoin. Niiltä, jotka viime vesikesän siemenillä olivat rukiinsa kylväneet, alkoivat oraat pitkällä poudalla kuivaa, ja nähtävänä oli, että niistä ei ruista leikattaisi. Muutamat kylvivät uutisella uudestaan, mutta useampi jätti sallimuksen nojaan: "Mitä Jumala antanee, siihen pitää tyytyä." Ei Anttikaan raatsinut uusilla siemenillä kylvää, vaikka oras näytti huonolta. Vuodentulon sai hän tänä syksynä paljon huonomman, kuin edellisenä syksynä, vaikka oli kylvänyt lähes puolta enemmän kuin sitä ennen.

Kiireimmät kesätyöt oli nyt tehtynä. Jopa lautamiehet alkoivat etsiä niitä, jotka keväillä olivat eloa lainanneet ja muita velkamiehiä. Eivätpä nämä tarkkavainuiset Anttiakaan enää unhottaneet, vaan useampi kävi siellä vieraisilla, ja lähtiessänsä pyytivät vuorostansa Anttia kestiinsä — käräjiin. Tähän asti oli huoli velan saannista, nyt niitten maksusta.

"Huolet ei näy loppuvan" — arveli Antti, joka oli ensimmäiset manuut eläissänsä saanut. Antti lautamiesten kestiä koetteli välttää, möi kolmannen viime syksynä ostetun hevosen melkein puolta huokeammasta hinnasta, kuin oli ostanut, ja muutamia lehmiä sekä vähän eloja; siten pääsi hän tästä kerrasta. Talvikäräjistä ei Antti jaksanutkaan lautamiesten kestiä kiertää, vaan otettiin hänelle kaksi tuomiota, yhteensä yli kuuden sadan markan. Antin velat olivat näet kuuluiksi tulleet, että niitä muka olisi enemmän kuin hän jaksaisi maksaa, ja sentähden velkojat olivat kiireissänsä, kuka ennen kerkiäisi velkansa pois saamaan.

Talven askaroi Antti nyt kodissansa vetäen mutaa pellolle. Rahtia etsimään hän ei enään lähtenyt, kun viime talvi vaan velkaa lisäsi. Rukiin, niinkuin touvonkin siemenet pani Antti omasta kasvusta säästöön, vaikka epä-tietosena, säästyisivätkö ne todella syömiseltä.

Eläimien ruuan puutetta ei hänellä nytkään ollut, mutta elo meni niin, että sitä kesän aikana taas oli ostettava — tietysti velaksi, kesän aikana työskenteli hän muuten samaan tapaan kuin parina viimeisenä kesänä, sillä poikkeuksella vaan, että nyt ei ollut uudispeltoa kynnettävänä eikä kaskea hakattavana entistä määrää; ruis-kylvöt kylvi hän omilla vanhoilla siemenillänsä.

Uudiskylvöt Antin pellossa ja metsämaassa olivat paremman puoleiset, siihen katsoen, että metsä-maa ja uudispelto olivat laihaa maata; mutta vanhalla kylvetyssä maassa oli huono kasvu. Touvot kasvoivat yleensä hyvästi. Anttikin toivoi nyt parempaa viljavuotta, kuin viime kesänä, koska hänellä nyt oli paljon toukoviljoja. Viljat valmistuivat aikanansa, ja tuli keskinkertaista parempi vuosi yleiseen.

Syksyllä alkoivat nuo kutsumattomat vieraat taas käydä vieraisilla velkaisten luona, pyytelemässä käräjiin. Antillekin oli monta uutta kutsua lisääntynyt. Hän koettelee velkojiansa suositella odottamaan, vähä itse kullekin maksamalla, mutta velkojat eivät tahdo suostua vähään maksuun. Antti on kuin tulen keskellä, ei tiedä miltä puolen sammuttaisi. Vähät maksut häviää, kuin kauhallinen vettä suureen tulipaloon. Sai Antti kumminkin estetyksi, että ei uusia tuomioita tehtynä. Taas pääsi hän vähän hengähtämään, mutta eipä pitkää lepo-aikaa ollut. Talvikäräjissä otetut tuomiot, joista jo mainittiin, olivat vielä maksamatta; ne hän oli luvannut maksaa nyt tänä syksynä, johon aikaan asti velkojat odottivatkin. Hän möi taas muutaman lehmän ja vähän eloja, joista vei vähän kummallekin tuomiomiehelle. Tuomiomiehet eivät tyytyneetkään niin vähään maksuun, kuin Antti oli heille saanut, vaan talven tultua panivat tuomionsa ryöstöön. Antti on nyt aivan toivoton, ei tiedä millä nämä maksaisi? Näistä menee irtain omaisuus ja muista veloista kontu. — Antti tiedusteli uusia lainoja, vaan ei saanut mistään. Hän etsii talollensa ostajia myödäksensä kaikki ja päästäksensä tuosta kiusallisesta olosta. Loppuhan tästä kuitenkin tulee, arveli hän, ja meneehän se kuitenkin perästäkin, niin välemminhän tämä tuska sammuisi!

Talon ostajia ei löydy! — Irtaimen tavaran ostajia tähän aikaan vuotta ei myöskään ole. — Aika kuluu, eikä saa rahaa! Pakkomyynti on lähellä. — Mitä likemmäksi pakkopäivä lähenee, sitä tuskallisemmaksi tulee Antin kohtalo. Ei hän saa öilläkään unta. Hän laihtuu kuin sairas ainakin. — Kaikki talouden jokapäiväiset tehtävät jäävät rappiolle, josta vastainenkin köyhyys on odotettavana. Vanhukset vielä Anttia syyttävät toimettomasta talouden pidosta ja siitä, että vanhoilla päivillänsä joutuvat mieron tielle. Jokainen arvaa mikä ahdinko on Antilla edessä. Itsepäiviänsä mutisee Antti: "Niinpä se kävi, kuin eno sanoi, vaikka en sitä uskonut. Voi minua tomppelia, kun en enoa totellut! Olenhan nyt suuren talon isäntä! — Enhän nyt ole Mökki-Mikko yhdellä hevosella! Eihän nyt kylällä naureta! — Helppohan nyt on velasta päästä! — Voi minua polonen, olen kerjäläistäkin kurjempi!" Näin päivitteli Antti.

Vielä kerran puolipyörryksissä hoiperoi Antti nimismiehen luokse, ilmoittamaan ettei hän mitenkään voi rahaa saada; täytyy antaa myödä, mitä löytyy. Nimismiehellä oli sääli Antti parkaa, kun hän oli kelpomies, vaikka oli taloutensa asioissa hairahtanut, joutunut pääsemättömään pulaan. Nimismies alkoi Antilta tiedustella, miten paljon hänellä velkoja yleensä oli. Antti luetteli nimenomaan kaikki velkansa.

Nimismies kirjoitti kaikki paperille. Velkoja kertyi tuhannen kolmensadan markan paikkeille.

"Huh, Antti parka! Kylläpä näitä on ololti!" sanoi nimismies.

"Onhan niitä kertynyt", tuumaili Antti.

Nimismies kirjoitti myöskin Antin irtaimen tavaran ja arvosteli sille hinnan osapuilleen; kyseli myös, paljonko on rukiin kylvöä ja paljonko hän kylvää toukoja; arvosteli niistä keskimääräisen tulon, joten kaikki irtain omaisuus yhteen laskettuna tuli vähän yli siitä, mitä Antilla oli velkoja. Uteliaana Antti odottaa mikä tulos näistä laskuista tulee!

"Sinun omaisuutesi syksyyn päästyä riittää hyvästi kaikkien velkain maksuksi", vakuutti nimismies.

Tämä tuntui Antista, kuin olisi lämmintä öljyä kaadettu hänen sydämmellensä.

"Vielähän sitte kontu jäisi!" ehätti Antti.

"Vielä", vakuutti nimismies.

Antti seisattui ajattelemaan: "Jos Jumala vielä syksyyn auttaisi", sanoi hän hetken päästä, "että ei tarvitseisi nyt pakolla hävittää, niin möisin joka ripaleen ja maksaisin velkani viimeiseen penniin asti, ett'en tarvitseisi tämmöistä kuormaa kantaa. Ja jos tätä vielä täytynee kauemmin kantaa, niin täytyy kesken ijän vaipua hautaan, ja todellakin joutuvat vanhukset, vaimoni ja lapseni mieronkulkijoiksi."

Toiveensa ilmoitti Antti näin nimismiehelle, lisäten siihen kuitenkin huoaten, että mahdotontahan hänen sentäänkin oli päästä syksyyn, nythän se kaikki kuitenkin menisi vasaran alle. Nimismies oli jo kauan aprikoinut Antin asioiden johdosta ja keksiäksensä jotakin pelastusta oli hän nyt Antin taloudesta tilin tehnyt. Nyt he yhdessä tuumivat, miten voisi saada lievitystä ryöstössä oleville tuomioille, siihen asti kun kerkiäisi vapaammasti tavaroille kauppaa hakea. Nimismies lupasi nyt Anttia auttaa, miten vaan voisi.

Viimeiset nimismiehen sanat liikuttivat Anttia niin, että hän purskahti itkuun, kuin pieni lapsi. Antin sydän alkoi lämmitä. Se alkoi purkaa, kuin virta keväillä jäitänsä.

Nimismies kirjoitti tuomiomiehille kysyen heiltä, tyytyisivätkö puoliin rahoihin tällä kertaa ja puolia odottaisivat hänen takuuksellaan vielä syksyyn asti. Antti kiiruhti kiireellä kirjaa viemään velkojillensa. Velkojat suostuivat nimismiehen ehdotukseen.

Nimismies maksoi tuomioista puolet omilla rahoillansa siksi, kunnes Antti kerkiäisi saada.

Ensi markkinoilla Antti möi toisen hevosen ja muita tavaroita lisäksi niin paljon, että sai nimismiehelle rahat, mitkä tämä oli antanut tuomio-miehille. Nyt Antti oli vähäksi aikaa pulasta päässyt.

Velkamiehillensä alkoi Antti tarjota kaikenlaista semmoista tavaraa, jota ilman hän yksinkertaisessa elämässään toimeen tuli. Moni ottikin velastansa tavaraa. Entistä uutterammin teki Antti ja koko perhe työtä. Loma-ajat veti Antti mutaa pellollensa, kun tiesi, että ensi talvena ei hänellä ole hevosta, millä vetää, eikä karjaa lannanteossa. — Karjaa kun oli syksyllä jäänyt vähemmän, kuin edellisinä vuosina, ja keskitalvella tuli toinen hevonen myödyksi, niin vähille elukoille piisasi hienoa ruokaa, ja ne olivatkin paljoa lihavammat, kuin edellisinä keväinä, vaikka suurusta annettiin paljon vähemmän.

Siemenet oli Antilla kaikki varustettuna syksyllä, ett'ei niitä tarvitsisi etsiä. Syöntä-elokin nyt piisas ostamatta, kun ei elukoille paljon syötetty, eikä kesällä vierasta työväkeä paljon ollut. Lehmiä vaikka oli puolta vähemmän kuin ennen, niin saatiin maitoa enemmän kuin ennen puolta suuremmasta karjasta.

Kerran Antin vaimo pyysi Anttia maito-aittaan katsomaan, minkä verran voita oli säästössä. Antin ihmeeksi voita oli puolta enemmän kuin taka-kesinä samaan aikaan, suuren karjan ollessa. Koko perheelle ja monelle naapurillekin selkeni, että suuri vahinko on pitää suurta karjaa vähillä ruo'aksilla, jos ne laihana kesään saapi. Yhtä suuri vahinko on ruisolilla elättää lehmiä ja niitä suuruksen turvin kunnossa pitää. Sen Antti oli nyt tullut kokemaan vaihtelevassa taloudessaan. "Kolme oli pahaa köyttä, jotka minua tahtomattani velkaan vetivät", sanoi Antti muutaman kerran. "Yksi: että jätin liiaksi karjaa talvelle. Toinen: kun hakkasin suuria kaskia. Kolmas: kun lisäsin peltoa, joita en jaksanut voimassa pitää. Nämät ne olivat, jotka talostani lopun tekivät, vaikka alussa minun luuloni oli, että ne kolme kohtaa taloni hoviksi muuttaisivat. Näitä kolmea kohtaa enoni enimmän pelkäsi, vaikka häntä en silloin uskonut. — Ei koskaan lakkaa korvistani kuulumasta enoni sanat: 'parempi pienessä kartanossa velatonna, kuin suuressa velallisena!'"

Monta muutakin vikaa löysi Antti nyt taloudessaan, kun rupesi niitä tarkemmin itserakkaudetta katselemaan. Monta seikkaa, joita hän ennen piti kunniana ja suurena talon etuna, piti hän nyt, mielensä alennuttua ja tarkemmin asiaa tarkastettuansa, häpeänä ja talon tappiona. Monta muutosta hän päätti tehdä, jos vaan pääsisi irtaimella veloistaan, ja jäisi maa käsiin. — Tekikin jo sen muutoksen, että ei enää kaskea hakannut, kuin pienen palon niityn laitaan. Sen ajan, mikä ennen meni kaskea hakatessa, veti hän vesoja pellolle, jossa naiset hakkasivat ne pieniksi. Entiset kasket raivasi ja kylvi hän rukiiksi. — Heinät sai hän tehdyksi pienemmällä rahvaalla, kuin ennen; sen teki ahkeruus.

Syksy tuli käsiin, viljavuosi tuli tavallinen. Anttikin sai paremman vuoden, kuin monena edellisenä kesänä, kun oli kylvänyt aikanansa hyvillä siemenillä; kaski-maassa vaan oli hoikka kasvu, kun maa oli laihaa. Antti ja koko perhe varustautuivat kuin kuolemaa kohti, kun taloa piti ruveta tyhjentämään talvea vasten. — Paljon oli jo pitkin vuotta Antti myönyt joutavampia tavaroita ja monta velkaansa maksanut. — Levollisella mielellä möi hän nyt karjaa ja viimeisen hevosen sekä elot ja jäännöksen tavaroita. — Viimeistä lehmää kun Antti möi, niin muuan velkoja sattui saapuville. Itkusilmissä rukoili hän Anttia myömästä ainoaa lehmäänsä. "Jätä se osa minun velkaani maksamatta, minä odotan sitä vaikka kuinka kauan", sanoi velkoja. Antti kiitti armeliasta velkojaansa, mutta ei sanonut luopuvansa lujasta päätöksestänsä, että, jos omaisuus piisaa, niin hän ei jätä penniäkään velkaa maksamatta tältä syksyltä.

Tekikin Antti päätöksensä jälkeen, möi sikäli taloudestansa, kuin velkansa sai kuitiksi. Talo tyhjenikin tavaroista, ei jäänyt kuin tärkeimmät työaseet, heinät ja enin osa olkia vielä myömättä. Elukoita ei jäänyt kuin yksi vasikka. Viimeisen velkansa kun Antti sai maksetuksi, niin huudahti hän: "Nyt se viimeinen jää suli sydämmestäni!"

Vaikka talo oli paljastettu nyt melkein läpikuultavaksi, niin oli koko perhe paljo iloisempi kuin vuosi takaperin.

Taloon kun ei jäänyt hevosta, millä tärkeimpiä tehtäviänsä saisivat tehdyiksi, niin moni naapuri ehdotteli Anttia ottamaan hevosen velaksi ja muutaman lehmän, vaikka voi-arennille. Mutta vaikka naapurit olivat hyvässä tarkoituksessa esitelleet hevosen ostoa, niin Anttiin se koski kipeämmästi, kuin olisi piiskalla lyönyt.

"Hyvät naapurit! Älkää uutta paulaa kaulaani sitoko, kun vasta entisen olen jaksanut poikki katkaista. Sen olen päättänyt, että velkaa en tee, vaikka en ikänäni hevosta ja lehmää näkisi taikka minkälaista kurjuutta muuten kärsisin, kun kerran entisestä kuormasta Jumala on minut päästänyt", vastasi Antti.

Syksy oli kuiva ja lämmin, olisi ollut hyvä vaikka mitä ulkotöitä tehdä. Muut ulkotyöt kun oli Antillakin jo tehty, eikä ollut hevosta, jonka kanssa liikkua, niin päätti hän naisten kanssa ruveta metsittyneitä niittyjänsä raivaamaan. Raivattiin ensin sileämmiltä niityiltä pehkot ja mättäät. Erään niityn niskalla oli vesinen suoräme, jota ei saanut niitetyksi ilman raivaamatta. Tätä rämettä oli Antti jo ennen mielinyt raivata nurmeksi, mutta ei joutanut muilta kiireiltänsä. Nyt ryhdyttiin tähän hylkynä olleesen rämeesen käsin. Pari viikkoa raivattuansa saivat he alapuolisen rämeen, liki parin tynnyrinalan raivatuksi. Raivatun rämeen yläpäässä pisti kahden puolen puroa maakaistaleet puroon, eroittaen rämeen kahteen eri osaan, joita yhdisti vaan pieni notkelma, josta puro lirisi. Tähän notkelmaan rupesi Antti nyt salpuun tekoon nostaakseen vettä yläpuoliseen rämeesen ja siten sammalta hapattaaksensa, jotta saisi senkin niityksi raivatuksi. Salpuuta kun ei tullut pitkälle tehdä ja oli puut äärellänsä, niin saikin Antti sen melkein valmiiksi ennen talven tuloa.

Muun raivuun talven tulo esti. Niin niityistä kuin rämeistäkin raivatut puut ja vesat pantiin kokoihin kotiin vetoa varten. Talven tultua sai Antti milloin yhdeltä milloin toiselta hevosta tärkeimpiä vetoja vetääksensä ja maksoi palkan eläinten ruuaksilla. Eräällä mökkiläisellä, jolla ei ollut paljon omia töitä, oli hevonen. Sitä piti Antti muutamia viikkoja mutaa ja niityiltä raivatuita vesoja vetämässä ja antoi niinikään omistajalle olkia ja heiniä palkkiosta.

Hiljaisesti nyt elettiin Antin talossa, ei paljon käynyt vieraita, eikä Antinkaan perhe paljon muualla käynyt kuin kirkossa. — Joulu alkoi lähestyä. Kaikki naapurit varustivat jouluksi niinkuin tavallista ainakin. Antin talossa ei ollut mitään liiempia, varustuksia, ei muuta kuin olutta tehtiin. Lapset eivät olisi tienneet joulua tulevankaan, jos ei eräs kerjäläis-mummo olisi käydessänsä ilmoittanut, että Pekkalassa paistettiin vehnäsiä ja piirakoita; toivovat siellä näet vieraita jouluksi. Lapset juoksivat äitinsä luoksi kysymään:

"Äiti! paistetaankos meilläkin vehnäsiä ja piirakoita? Tuleekos meillekin vieraita?"

"Ei, lapseni! Ei meillä ole!" vastasi äiti.

"Menikös ne kaikki veloista?" kysyivät lapset.

"Menivät, lapseni", vastasi äiti ja pyyhki kyyneleitä silmistänsä.

Lasten keskustelu liikutti myös Anttiakin; hänellekin tuli vedet silmiin ja hän lähti pihalle. Hän ajatteli mennessänsä, että hänen toimettoman isännyytensä tähden täytyi nyt koko perheen joulu viettää jokapäiväisessä yksinkertaisuudessa.

Tuli joulun aatto. Huoneet oli Antinkin talossa puhdistettu. Huonekaluja ei vierashuoneissakaan paljon ollut; yksi vanha pöytä ja vanha sänky sekä muutamia tuoli-rania oli siinä huoneessa, jota yksinänsä lämpimänä pidettiin. Ja pöydällä oli vanha raamattu.

Jo on iltahämärä, kun kuuluu re'en ratinaa pihalta; hevonen seisattuu rappusien eteen. Talonväki, arvaten vieraita tulevan, juoksivat vieraita vastaan ottamaan. Vieraat olivat Antin emännän veli vaimoinensa ja yksi lapsi mukana. Vieraat vastaanottajain saattamina menivät sisään. Tavallisuuden mukaan talonväki korjasi vieraiden reestä, mitä siellä oli. Reessä oli monen monta koria, nyyttiä ja maitoastiaa; nämät kaikki olivat tuomisiksi tuodut, niinkuin etenkin Savon puolella on tapana. Vieraat muistuttivat talonväkeä, että reessä olisi vähän tuomisia, jotka pitäisi korjata pois. Emäntä rupesi purkamaan tuomiskonttia, josta löytyi kaksi siankinkkua, voita, vehnästä, piirakasta ja astiassa nuorta maitoa. Olipa muutamassa pussissa kahviakin. Herkkuja oli nyt vieraille ja talonväelle koko joulun pyhiksi.

Joulu-iltana tuli vielä toisia vieraita, jotka taas tulivat suurien tuomiskonttien kanssa.

Vanha eno ei ollut Antin talossa käynyt kuin kaksi kertaa sen perästä, kun Antin kanssa olivat keskustelleet talouden asioista. — Ei Anttikaan viitsinyt enonsa luona käydä, kun oli hänen neuvokkinsa ylen katsonut ja saattanut talonsa loppulahteen.

Eräänä helmikuun aamuna, vielä ollessa pimeän, astuu vieras tupaan. Vieras oli Antin eno!

Antti ja muukin perhe kohosivat vierasta tervehtimään. — Antti meni riisumaan vieraan hevosta. Reestä kantoi hän kapineet sisään, joiden joukossa taas oli suuri tuomis-kontti. Tupaan tultuaan Antti kohteli enoaan erinomaisen kainolla ystävyydellä. Eno taas oli yhtä kohtelias, kuin ennenkin, eikä ollut tietävinään, että talossa olisi mitään tapahtunut. — Vähän aikaa tarinoitua meni eno ulos, sieltä tultuaan sanoi hän Antin vaimolle: "Liisa, mene läävään katsomaan, lehmälläsi on vasikka." —

Liisan mieli alehtui! Vedet tuli silmiin, sillä hän luuli enon häntä pilkkaavan. Hän vastasi enolle: "Ei poiji Liisan lehmä tänä kesänä." Eno toistamiseen kiirehti Liisaa läävään lehmää katsomaan. Liisa ei ymmärtänyt mitä enon puheet tarkoittivat, lähti kuitenkin läävään, sillä hän luuli, että jos vasikalla olisi mikä ja eno ulkona käydessään olisi jotain kuullut läävästä.

Antinkin mieli oli alentunut, kun hän oli kuullut, kuinka eno puhui Liisalle lehmiin poikimisesta. —

Liisan läävään mentyä sanoi Antti: "Hyvä eno! minä olen teitä vastaan suuresti rikkonut, viisaat neuvonne ylenkatsonut, tottelemattomuudellani olen häväissyt teitä ja itseäni ja perheeni olen saattanut köyhyyteen, vaan Liisa ei ole siihen vähääkään syypää, älkää hyvä eno pilkatko Liisaa!"

"En pilkkaakaan, toinen lehmä on läävässä", vastasi eno. — — —

Liisa meni lyhdin kanssa läävään. Vasikka oli tehtaallansa, eikä mitään sen enempää ollut. — Läävästä lähteissään näki Liisa toisella puolen ovea suuren ja kauniin lehmän. — Liisa ällistyi, eikä tietänyt, kenen lehmä se oli ja mitä varten se oli tuotu heidän lääväänsä. — Hämillänsä tulee Liisa läävästä ja sanoo läävässä olevan vieraan lehmän.

"Lehmä ei ole vieras, se on teidän", — sanoi eno. "Lehmän minä toin, että saatte lapsillenne maitoa. — Se on vasta poikinut ja olisi nyt lypsettävä", lisäsi eno.

Antti ja Liisa kiittivät sydämmellisesti enoa lehmästä, mutta Antti tahtoi paremman selvyyden, miksi tahi millä ehdoilla eno oli lehmän tuonut?

"Kyllähän lehmä on meille suureen tarpeesen, mutta minä en jaksa tällä kertaa sitä maksaa ja velkaa en tahdo enää tehdä", sanoi Antti.

"Lehmää en ole tuonutkaan maksua vastaan. Se on äitivainaallesi tuleva lehmä. Isä vainaja käski minun antamaan äidillesi kaksi lehmää, jos suinkin varallisuuteni kannattaisi, vaan siihen aikaan, kun hän tuotiin tähän taloon, oli meillä vähän lehmiä, joten hän ei saanut kuin yhden lehmän, mutta nyt, kun asiat ovat muuttuneet, niin täytän velvollisuuteni ja isä-vainajan tahdon."

Enon käytös oli Antin mielen särkenyt, ett'ei hän jaksanut enää itseänsä pidättää, vaan purskahti itkuun. Samoin teki Liisakin.

Jopa enoltakin alkoi kyyneleet silmistä valua. — Tuli Antin isäkin vierashuoneesen ja sai kuulla asian; hänkin yhtyi samaan nuottiin. Nyt itkettiin ilosta ja surusta. — Tästä selvittyä pyysi Antti isältänsä anteeksi, että hänen vanhoilla päivillänsä piti nähdä harmia ja köyhyyttä hänen toimettomuutensa tähden. — Enoltansa pyysi vieläkin Antti anteeksi sitä, että oli kerskaillut omalla nerollansa toimeen tulevansa, joka ei kuitenkaan pitkälle riittänyt.

"En olisi ansainnut Teiltä, hyvä eno, enää puhetta, kun olen omia mielikuvituksiani seurannut ja asiani näin huonosti ajanut, saatikka sitten tämmöistä jaloa lahjaa näin hyvään tarpeesen. Millä voin, Eno, palkita hyvyytenne? En voi palkita millään", nyyhkytti Antti.

"Kaikki saatat vielä palkita! Minulta et olekaan mitään kadottanut, josta olisi palkitsemista, paitsi itseltäsi, vaan kaiken senkin voit palkita itsellesi takaisin, mitä olet hävittänyt, jos pidät niin lujaa tahtoa, että velkaa et tee, ja jos niitä käänteitä, joita taloudessasi olet alkanut tehdä, jatkat edelleen, niin muutamien vuosien kuluttua sinulla on talo entisellään. Monta kohtaa olen huomannut sinun parantaneen. Kesällä kävelin salaa katselemassa viljelyksiäsi; johan ne nyt ovat toisella kannalla kuin ennen. Kaskeksi olet hakannut vaan vähän lehtimetsäistä niityn laitaa. Pelloilla on jo vähän ojia, ja muutoinkin ovat ne paremmassa kunnossa. Viisas poikkeus oli sinulta, ett'et enää viime kesänä laskenut karjaa kesantopellolle. Kesanto jätetään lepäämään, lisää voimia saamaan, eikä karjanlaitumeksi entisiä vähiä voimiansa vähentämään. Niinkuin nyt jo olet huomannutkin, niin jokainen heinä, kuin maasta nousee, imee siitä voiman, ja jos sen elukat syövät tahi se niitetään, niin maa sitä laihemmaksi jääpi. — Ihmeekseni katselin syksyllä sinun niittyraivuutasi, jota olet niin paljon yhtenä syksynä kerinnyt tehdä. Erittäin sen rämeen olet raivannut hyvästi, puut juurinensa pois ottanut, että kannosta ei pääse uusia vesoja kasvamaan, ja siihen rämeen välille olet salpuun tehnyt. — Se räme on vielä sinulle suuri rikkaus", puhui eno.

"Sen olen päättänyt että velkaa en tee, ja Jumalan avulla koettelen alotettuun tapaani muitakin talouteni asioita jatkaa", sanoi Antti.

Kun Antin isä kuuli enon mieltymyksen vastaisiin talouden asioihin, sanoi hän mielihyvällä: "No, eihän sitten vielä mitään hätää ole! Vielähän sitten pojastani talo tulee."

"Vielä", — vakuutti eno.

Eno vielä viipyi muutamia päiviä Antin talossa, jolla ajalla keskusteltiin monista tärkeistä asioista. Enon hyviä neuvoja ei nyt Antti ylenkatsonut, vaan kuunteli niitä mitä tarkimmilla korvilla. — Kesällä lupasi eno uudestaan taas tulla käymään.

Lapset kun huomasivat, että oli maitoa talossa sekä saivat sitä maistaakin, kysyivät äidiltänsä: "Mistä on maitoa saatu?"

"Oma lehmä on sitä antanut", vastasi äiti.

"Onkos meillä lehmä?" kysyivät lapset.

"On, lapseni", vastasi äiti.

"Mistä se tuotiin?" kysyivät lapset.

"Iso-enonne sen toi", vastasi äiti.

"Missä se on?" kysyivät lapset.

"Läävässä", vastasi äiti.

Silloin kiitivät lapset, kuka jaloillensa kykeni, lehmää katsomaan. Käsiänsä räpyttäen huusivat lapset: "Ai, miten hyvä lehmä! — Onhan se iso-eno hyvä, kun toi meille niin hyvän lehmän?"

"Hyvähän se iso-eno on" — myönsi äiti.

"Jos iso-eno ei olisi ollut niin armelias, niin olisimme saaneet olla lehmättä vielä koko vuoden. Teidänkin, lapseni, pitää rakastaa iso-enoa, jos kaikkiakin ihmisiä. Iso-enon on Jumala vaikuttanut tuomaan meille tuon lehmän, josta meidän on ensin kiittäminen Jumalaa ja sitten hyvää iso-enoa", neuvoi äiti.

Loppu talvi elettiin edelleen hiljaisesti. Keväimen kuluessa möi Antti heiniä ja olkia, joilla sai niin paljon, että maksoi veronsa, osti huokeampihintaisen hevosen sekä siemen- ja syönti-viljaa. Touon siementä ei Antilta uupunut, kuin yhteen kaskimaahan, minkä kylvätti osakylvyyn; olisi siihenkin piisannut, vaan hän säästi siemenrukiita, joita on vaikeampi saada, sekä syöntieloa ett'ei se kesken kesän loppuisi. Kaikki kesätyöt koetettiin uutterasti omin rahvain tehdä, kun ei ollut varaa päiväläisiä pitää.

Leikkuu-aikana tuli taas eno Antin luokse. Mielihyvällä katseli hän nyt Antin viljelyksiä ja hyvää viljavuotta.

Iloisempana nyt Anttikin talvelle läksi, kun monena edellisenä syksynä. Viljaa kasvoi enemmän kuin hän pienessä elannossa tarvitsi. Oli oma hevonen, yksi maitolehmä ja hieho, jota toivottiin ensi kesäksi lypsämään, viisi lammasta sekä neljä vasikkaa, jotka Antti oli elolla vaihtanut.

Rämeen raivuuta syksyn kuluessa jatkettiin, joten salpuun yläpuolikin saatiin raivatuksi.

Kolmen vuoden perästä oli Antilla jo kaksi hevosta, kuusi lypsävää lehmää ja siihen nuorta karjaa. Paljon oli hän hankkinut tyhjennettyyn taloonsa kaikenlaisia työ- ja ajokaluja. Viljelykset olivat paljon entisestään korjaantuneet. Raivattu räme paikoittain kasvoi jo hyvästi heiniä. Niityt oli myös paljon korjaantuneet, osaksi raivuun ja ojituksen kautta, ja enimmän siitä, kun Antti ei laskenut niitylle syksyn ja keväisin karjaa.

Kolme vuotta Antin talouden tyhjentämisen perästä muutti tämän kertoja pois siltä paikkakunnalta. Yhdeksään vuoteen en Antin enemmän kuin muittenkaan entisten naapurien elämästä saanut kuin hämäriä tietoja. — Mutta kerran tulin tilaisuuteen käydä tervehtimässä vanhoja ystävällisiä naapuria. Monia muutteita oli jo kerinnyt tapahtua. Monta oli kuollut. Monta oli sijaan syntynyt. Moni talo oli saanut uuden isännän, mikä kuoleman mikä muuton kautta. — Paljon oli nuorta väkeä, joita en tuntenut, vaikka olivat samoja vanhoja naapuria, jotka yhdeksässä vuodessa olivat kerinneet jo lapsesta aika-ihmisiksi kasvaa.

Uteliaisuuttani tyydyttääkseni kyselin yhtä ja toista entisistä naapureistani. Kenestä sain kuulla iloisempia, kenestä suruisempia tietoja. Melkein ensimmäiseksi kysyin, miten Antti Heimonen voipi? — Useampi melkein yhdestä suusta kiiruhti vastaamaan: "Se voipi hyvästi. Hänen talonsa on varakkaampia taloja tässä kylässä; ja hän on toimeliaimpia ja viisaimpia miehiä kuin täällä löytyy. Antin taloa tuskin enää tunnette! — Hänellä on parhaiten järjestetty, talo liki kuuluvin. — Niin hyviä niittyjä ja peltoja ei ole monessa paikassa, kuin on Antilla. Sanalla sanoen, se on talo harvinaisimpia."

Näin iloisia uutisia Antista kuultuani päätin omin silmin mennä kiireellä katsomaan Anttia ja hänen hyväksi kehuttua taloansa. Hevonen pistettiin kärrien eteen. Vähän matkaa ajettuamme syrjäydyimme maantieltä Antin taloon vievälle tielle, jota oli noin neljäsosa virstaa. Jo heti maantieltä katsottuani huomasin talon korjautuneen, kun pihaan menevä tie oli milt'ei parempi maantietä. — Vähän matkaa ajettuani pienen metsän läpi alkoi näkyä järvi ja rannalla kauniit rakennukset ja pellot. Jos naapurit eivät olisi edeltä kertoneet, niin en olisi uskonut sitä Antin taloksi. Kahden puolen tiestä olevissa pelloissa oli mitä kauniimmat kasvut, joita ihailin niin, että tahdoin unhottaa matkani päämäärän. Pihaan päästyäni silmäilin kartanoa. Asuinrakennus oli vuorattu ja maalattu. Uusi karjakartano oli kivestä tehty. Asuinrakennuksen ja karjakartanon välillä oli uusi pieni rakennus; kyytimieheni sanoi sen olevan maitohuoneen.

Rappusille noustessani tuli Antti vastaan. Ystävällisesti tervehdittyä vei hän sisään. Antinkin talossa oli tapahtunut suuria muutoksia, ei yksinänsä taloudenasioissa, vaan erittäin perheessä. Antin isä ja äitipuoli ja vanha täti olivat kuolleet. Molemmat sisaret olivat naimisissa, ja vanha, toimellinen enokin oli muuttanut tuonelaan. Antti eli nyt aivan omin perheinensä, vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa. Kaksi vanhinta lasta, poika ja tyttö, olivat jo kansakoulun läpikäyneet, kaksi oli parhaallaan koulussa.

Tärkeimmät asiat keskusteltua ja vähän virvoketta saatua, kävelimme Antin kanssa katselemassa talon kaikki merkilliset paikat. Paljon oli siellä rakennettu. Paljon oli siellä kaikenlaisia talouden kaluja ja työaseita. Ne oli Antti omalla käsityöllään itselleen iltapuhteilla hankkinut. Maitohuoneessa oli nykyaikaisia maitoastioita. Viereisessä huoneessa oli hyvää voita säästetty sieviin, noin kolmen leiviskän vetoisiin kaksipohjaisiin tynnyreihin. Talossa oli kivestä rakennettu karjakartano, jossa oli noin kahdellekymmenelle lehmälle sievästi tehdyt pöydät ja pöytäin vieressä soimet, jonne vesi kulki karjakodasta juotavaksi.

Kartanon katseltuamme läksimme katselemaan peltoja ja niittyjä. Pellot olivat kaikki ojitetut ja lannoitetut. Oli kolme vuoronaista jo kylvyheinällä. Niityt olivat sileäksi raivatut. Missä vähänkin oli vesikulkua, siihen oli salpuu tehtynä veden nostoa varten. Maailman alusta hylkynä ollut räme kasvoi nyt pitkää tuuheaa heinää monen värisillä kukilla, kuin kasvitarha. Jos ei olisi ollut kiire matkalle, niin olisin kauemmin ihaillut tätä harvinaisen kaunista niittyä, joka ennen oli sammalilla ja vesapehkoilla sekä taittuneilla, vedessä makaavilla puilla peittänyt tämän vihannoivan nurmikon. Ihaillessani tätä ikävästä rämeestä kukkakentäksi muuttunutta niittyä, tuli mieleeni surullisia tunteita. Ajattelin itsekseni: Kuinka moni kaunis niitty vielä lepää sammal- ja varvikkopeiton alla. Kuinka monen rämeen läpi kulkeva puro hienolla lirinällään ystävällisesti kuiskaa maamiehelle: "Tulkaa rannoillani olevilta soilta ja rämeiltä raivaamaan rääsyiset peitteet, niin niitten alta löydätte kauniin niityn." Ja keväin, syksyin ne purot oikein huutavat: "Rannoiltani raivatkaa pois rojut joutoaikoina! Niiden alta löydätte suuren aarteen!"

Kuinka moni maanviljelijä ottaa kuullaksensa puron ystävällistä kehoitusta?

Pihaan astuessamme silmäillessäni kauniita niittyjä ja peltoja, valtasivat samat tunteet mieleni, vaikka Antille olisi pitänyt iloisempana seurakumppalina olla. Moni pelto vielä ikävällä odottaa ojankaivajaa ja paremman lannan laittajaa, että hän kykeneisi maksamaan paremman palkan työmiehelleen.

Taloon tultuani koetin haihduttaa nämä painavat ajatukseni, joten tekeydyin iloisemmaksi, että talonväki ei mitään ikävää aavistaisi.

Keskusteltiin monista menneistä tapahtumista. Vähällä ajalla kerittiin muistella jäljelle jääneen parinkymmenen vuoden paraiten muistossa säilyneet tapahtumat. Milloin olimme ihanassa kevätpäivän kaltaisessa nuoruuden ijässä, milloin keski-ijän taistelussa, milloin vanhuuden iltahämärässä, milloin rikkautta ja kunniaa loistavissa toiveissa, milloin taas köyhyydessä, puutteiden ja lukemattomien vastuksien alle vaipuneina.

Kipeästi kaipasi Antti eno-vainaatansa. Karpalon kokoiset kyyneleet vierähtivät Antin silmistä hänen muistellessaan enonsa järkeviä ja hyvää tarkoittavia neuvoja, jotka hän oli tarkoin mieleensä painanut.

Kun asiani kiirehtivät lähtemään, niin täytyi jättää nämä muistorikkaat keskustelut ja tämä miellyttävä talo rauhallisine asukkaineen.

Jäähyväiset otettuani läksin matkalle. Antti saattoi minua vähän matkaa. Sitten otimme toisiltamme viimeiset ystävälliset, mielestä katoamattomat jäähyväiset, toivoen kumpikin toisillemme ikuista onnea ja rauhaa.