RAMEAUN VELJENPOIKA.

Vertumnis, quotquot sunt, natus iniquis.

(Horat. Serm. Lib. II. Sat. VII, v. 14.)

Olipa ilma kaunis tahi ruma, niin on tapanani lähteä kello viiden vaiheilla iltapäivällä Palais Royaliin[1] kävelemään. Minut siellä näkee aina yksin, vaipuneena haaveisiin d'Argenson-penkillä.[2] Keskustelen itseni kanssa politiikasta, rakkaudesta, aistikkuudesta tahi filosofiasta; lasken henkeni siivet rentonaan vallattomaan lentoonsa; annan sen vapaasti seurata ensimmäistä päähäni pälkähtävää ajatusta, järkevää tahi houkkamaista, samoin kuin puiston Allée de Foi-käytävällä näkee, miten nuoret elostelijamme astelevat kevytmielisen näköisen, naureskelevan, vilhusilmäisen, nykerönenäisen naikkosen kintereillä, heittävät tämän ja koettavat toista, narrailevat heitä kaikkia, ottamatta heistä ketään. Ajatukseni, ne ovat minun naikkoseni.

Jos sattuu kovin kylmä tahi sateinen sää, etsin suojaa Café de la Régencestä.[3] Siellä katselen huvikseni shakinpelaajia. Pariisi on se maailman paikka, ja Café de la Régence se Pariisin paikka, jossa tätä peliä parhaiten pelataan. Siellä Reyn[4] pöytien ääressä iskevät vastakkain syvällinen Légal,[5] terävä Philidor,[6] perusteellinen Mayot;[7] siellä näkee hämmästyttävimmät nopansiirrot ja kuulee pahimmat roskapuheet; sillä jos voi olla älykäs mies ja samalla suuri shakinpelaaja, kuten Légal, niin saattaa myöskin olla suuri shakinpelaaja ja samalla tyhmyri, kuten Foubert[8] ja Mayot.

Eräänä iltapäivänä olin siellä, katselin ahkerasti, puhuin vähän ja kuuntelin niin vähän kuin suinkin saatoin, kun minua kääntyi puhuttelemaan eräs kaikkein eriskummaisimpia ihmisiä tässä maassa, johon Jumala toki ei ole sellaisten puutetta luonut. Hänessä on yhtyneenä ylevyyttä ja halpamaisuutta, tervettä järkeä ja mielettömyyttä; kunniallisuuden ja heittiömäisyyden käsitteet lienevät perin kummasti sekaisin hänen päässään, sillä hän näyttää luonnon hänelle lahjoittamia hyviä ominaisuuksia, kopeilematta niillä, ja siltä saamiaan huonoja, häpeämättä niitä. Muutoin hänellä on vankka ruumiinrakenne, erinomaisen hehkuva mielikuvitus ja tavattoman voimakkaat keuhkot. Jos joskus joudutte hänen seuraansa, eikä hänen omituisuutensa houkuttele teitä jäämään, niin varmaan tukitte korvanne sormillanne tahi lähdette pakoon. Taivas, mitkä hirvittävät keuhkot!

Ei mikään ole vähemmin hänen näköistään kuin hän itse. Toisinaan hän on laiha ja surkastunut kuin hivutustaudin viimeisellä asteella oleva potilas; hänen poskiensa läpi voisi laskea, montako hammasta hänellä on; luulisi, ettei hän ole syönyt moneen päivään, tahi että hän juuri on päässyt trappelaisluostarista.[9] Kuukautta myöhemmin on hän lihava ja pyylevä kuin olisi aina istunut jonkun raharuhtinaan ruokapöydässä tahi ollut suljettuna bernhardilaisluostariin.[10] Tänään likainen paita päällä, housut rikki, ryysyisenä, melkein kengittä, hän astelee allapäin, hän hiipii pois näkyviltä; tekisi mieli huutaa hänet luokseen ja antaa hänelle almu. Huomenna puuteroituna, kengät jalassa, käherrettynä, hienosti puettuna, hän kävelee pää pystyssä, hän näytteleiksen, ja häntä melkein luulisi säädylliseksi ihmiseksi.

Hän elelee yksin päivin, surullisena tahi iloisena, aina asianhaarain mukaan. Aamuisin, noustuaan, on hänen ensi huolenaan, mistä saisi päivällisaterian; sen syötyään miettii hän, mihin menisi illalliselle. Yöstä hänellä myöskin on huolensa: joko hän palaa jalan pienelle ullakolle, jossa hän asuu, ellei emäntä, pitkästyneenä odottamaan vuokraansa, ole vaatinut avainta häneltä pois; tahi hän painuu johonkin etukaupungin kapakkaan, jossa odottelee päivää leipäkannikan ja oluthaarikan ääressä. Kun hänellä, niinkuin joskus sattuu, ei ole kuutta sou'ta[11] yömajarahaa taskussa, niin hän turvautuu johonkin tuttavaan ajuriin tahi jonkun aatelisherran kuskiin, joka antaa hänelle vuoteen oljilla, hevostensa vieressä. Seuraavana aamuna hänellä vielä on osa patjaansa hiuksissaan. Lämpimänä vuodenaikana hän harppailee koko yön edestakaisin le Coursia[12] tahi les Champs-EIyséesta.[13] Päivän tullen hän jälleen ilmestyy kaupunkiin, valmiiksi puettuna eiliseltään täksi päivää, ja tämänpäiväiseltään monestikin koko loppuviikoksi.

Minä puolestani en osaa panna arvoa tuollaisille originaaleille; toiset ottavat heidät läheisiksi tuttavikseen, jopa ystävikseenkin. Heitä tavatessani saatan jäädä heidän seuraansa kerran vuodessa, koska heidän luonteensa on räikeästi erilainen kuin muiden ja he tuottavat vaihtelua tympäisevään samanmallisuuteen, jonka kasvatuksemme, seuraelämämme sovinnaissäännöt, perinnäiset säädyllisyysvaatimuksemme ovat keskuuteemme luoneet. Jos heistä joku ilmestyy johonkin seuraan, niin hän on kuin hiukkanen hapatusta, joka panee kaikki käymistilaan ja palauttaa jokaiselle osan hänen luontaista yksilöisyyttään. Hän ravistelee hereille, panee liikkeelle, pakottaa kiittämään tahi laittamaan; hän ajaa esiin totuuden, tekee kunnon ihmiset tunnettaviksi, paljastaa konnat; silloinpa järkimies kuuntelee, ja pääsee selville siitä, mitä kukin on miehiään.

Tämän olin tuntenut jo kauan. Hän seurusteli eräässä talossa, johon hänen taitonsa oli avannut hänelle pääsyn. Siinä oli yksi ainoa tytär. Hän vannoi isälle ja äidille naivansa heidän tyttärensä. Nämä kohauttelivat olkapäitään, nauroivat hänelle vasten naamaa, sanoivat hänelle, että hän oli hullu; ja kuitenkin näin hetken, jolloin se oli tehty. Hän tahtoi minulta lainaksi muutamia kultakolikoita; annoin ne hänelle lahjaksi. Hän oli, ties miten, hankkinut itselleen pääsyn eräisiin kunniallisiin perheisiin, joissa hänellä oli paikkansa varattuna ruokapöydässä, mutta sillä ehdolla, ettei hän puhuisi saamatta siihen lupaa. Hän oli vaiti ja söi kiukuissaan; ja olipa mainiota nähdä hänet tuossa pakkotilassa. Jos hänen teki mieli rikkoa sopimus ja hän avasi suunsa, niin kaikki pöytäkumppanit heti ensi sanan kuullessaan huudahtivat: Rameau! Silloin raivo säihkyi hänen silmistään, ja hän rupesi taas syömään kahta kiukkuisemmin.

Olitte uteliaat tietämään miehen nimen, ja nyt sen tiedätte: hän on tuon kuuluisan säveltäjän[14] veljenpoika.[15] Setähän on pelastanut meidät kirkkolaulusta, jota olimme veisailleet jo enemmän kuin sata vuotta; hän on kirjoittanut musiikin teoriasta paljon tolkuttomia haavelmia ja hämäriä totuuksia, joista ei hän eikä kukaan muu koskaan ymmärtänyt mitään, ja häneltä meillä on moniaita oopperoita, joissa on sulosointua, laulunpätkiä, hajanaisia ajatuksia, melua, lentokohtauksia, riemusaattoja, raketteja, juhlakomeutta, kuiskauksia, voittoja, niin että ihan hengästyy, — ja tanssinsäveliä, jotka tulevat olemaan kuolemattomia; hänen haudattuaan firenzeläisen,[16] vievät hänet hautaan italialaiset musiikkitaiturit,[17] jota seikkaa hän aavisti, ja se teki hänet synkäksi, suruiseksi, äkäiseksi; sillä ei kukaan, ei edes kaunotar, joka herätessään huomaa näppylän nenänsä päässä, ole niin pahalla tuulella kuin taiteilija, jota uhkaa vaara menettää maineensa vielä eläessään, kuten Marivaux[18] ja Crébillon nuorempi[19] todistavat.

Hän puhuttelee minua: "Kas, kas! Tekö täällä, herra filosofi! Ja mitä teette täällä näiden tyhjäntoimittajien joukossa? Hukkaatteko tekin aikaanne puupalasten työntelemiseen?" (Siten nimitetään halveksivasti shakin tahi damipelin pelaamista.)

Minä. En; mutta kun minulla ei ole parempaa tehtävää, niin katselen huvikseni hetkisen niitä, jotka työntelevät niitä hyvin.

Hän. Siinä tapauksessa teillä harvoin on hauskaa: muut paitsi Légal ja Philidor eivät siinä kykene mihinkään.

Minä. Entäs herra de Bissy?[20]

Hän. Hän on shakinpelaajana samaa mitä neiti Clairon[21] näyttelijättärenä: he osaavat näitä pelejä kumpikin sen verran kuin niitä saattaa oppia.

Minä. Te olette vaatelias; huomaan, ettette anna armoa muuta kuin verrattomille kyvyille.

Hän. Niin shakki- ja damipelissä, runoudessa, kaunopuheisuudessa, ja muussa sen semmoisessa roskassa; mitäpä keskinkertaisuudesta näillä aloilla?

Minä. Eipä paljon mitään, sen myönnän. Se vain, että täytyy olla koko paljous ihmisiä, jotka niitä harrastavat, jotta joukosta syntyisi mies, joka on nero. Niitä on vain yksi suuressa parvessa. Mutta se siitä. En ole tavannut teitä moniin aikoihin. En tule teitä juuri muistelleeksi, kun en teitä näe, mutta näen teidät aina ilomielin jälleen. Mitä olette toimitellut?

Hän. Samaa mitä te, minä ja kaikki muut tekevät, hyvää, pahaa, eikä mitään. Sitten minun on ollut nälkä, ja olen syönyt, kun siihen on ollut tilaisuutta; syötyäni on minua janottanut, ja olen silloin tällöin juonut. Sillävälin kasvoi partani, ja kun se oli kasvanut, olen sen ajattanut.

Minä. Siinä olette tehnyt väärin; teiltä ei muuta puutu, ollaksenne viisaan miehen näköinen.

Hän. Niinpä kyllä, minulla on suuri ja ryppyinen otsa, säihkyvät silmät, terävä nenä, leveät posket, mustat ja tuuheat kulmakarvat, suuri suu, paksureunaiset huulet ja nelikulmaiset kasvot. Jos tämä kookas leuka olisi pitkän parran peittämä, niin se näyttäisi kerrassaan muhkealta pronssissa tahi marmorissa, tiedättekös.

Minä. Miesten sellaisten kuin Caesarin, Marcus Aureliuksen, Sokrateen rinnalla.

Hän. Ei, sopisin paremmin Diogeneen[22] ja Phrynen[23] keskelle. Olen häpeämätön kuin edellinen, ja jälkimmäisen tapaisten luona käyn kernaasti.

Minä. Voitteko aina hyvin?

Hän. Voin kyllä tavallisesti, mutta tänään en erinomaisesti.

Minä. Kuinka niin? Teillähän on oikein Silenuksen[24] vatsa, ja naama kuin…

Hän. Naama, jota voisi luulla sen vastapuoleksi. Näettekös, paha tuuli, joka laihduttaa rakasta setääni, lihottaa ilmeisesti hänen rakasta veljenpoikaansa.

Minä. Niin tottakin! Mainitsitte tuon setänne. Tapaatteko hänet joskus?

Hän. Kyllä, kulkemassa ohitseni kadulla.

Minä. Eikö hän tee teille mitenkään hyvää?

Hän. Jos hän kellekään sitä tekee, niin se tapahtuu hänen aavistamattaan. Hän on omaa lajiaan filosofi; hän ajattelee vain itseään, muusta maailmasta hän ei piittaa enempää kuin palkeennaulasta. Hänen tyttärensä ja vaimonsa kuolkoot milloin tahansa; kunhan vain heidän hautajaiskellojensa äänet soivat duodeciminä ja septemdeciminä, niin on kaikki hänestä niinkuin ollakin pitää. Se on onnellista hänelle; ja sille minä nerokkaissa ihmisissä annan erikoista arvoa, etteivät he kelpaa muuhun kuin yhteen; paitsi sitä ei mihinkään; he eivät tiedä, mitä merkitsee olla kansalaisia, isiä, äitejä, vanhempia, ystäviä. Meidän kesken sanoen, tulee olla kaikin puolin heidän kaltaisensa, mutta ei pidä toivoa, että heitä kasvaisi joka oksalla. — Tarvitaan ihmisiä, — mutta nerokkaita ihmisiä, ei, totta totisesti, niitä ei tarvita. He ne muuttavat maailman muotoa, ja pienimmissäkin asioissa on tyhmyys niin yleinen ja niin mahtava, ettei se korjaannu ilman riitaa. Asiat järjestyvät osaksi niinkuin he ovat kuvitelleet, osaksi ne jäävät entisilleen; siitä sitten kaksi evankeliumia, harlekinin puku.[25] Rabelaisin[26] munkin[27] viisaus se on se oikea viisaus hänen rauhalleen ja muiden: tee velvollisuutesi mitenkuten, puhu aina hyvää herra priorista ja anna maailman mennä menoaan mielensä mukaan. Se menee hyvin päin, koskapa ihmisten suuri enemmistö on siihen tyytyväinen. Jos osaisin historiaa, niin osoittaisin teille, että paha tässä matoisessa maailmassa on aina ollut peräisin eräistä nerokkaista ihmisistä; mutta en osaa historiaa, sillä en osaa yhtään mitään. Piru minut periköön, jos koskaan olen mitään oppinut, ja jos siitä, etten ole mitään oppinut, on minulle mitään haittaa. Olin eräänä päivänä aterialla erään Ranskan kuninkaan ministerin luona, jolla on älyä päässä kuin neljällä miehellä; no niin, hän todisti meille yhtä selvästi kuin yksi ja yksi on kaksi, ettei mikään ole kansoille hyödyllisempää kuin valhe, ei mikään vahingollisempaa kuin totuus. En enää tarkalleen muista hänen todisteitaan, mutta niistä oli päivänselvänä seurauksena, että nerokkaat ihmiset ovat inhoittavia, ja että jos lapsella syntyessään olisi tämän vaarallisen luonnonlahjan tunnusmerkki otsallaan, niin hänet pitäisi tukehduttaa tahi heittää likaviemäriin.

Minä. Ja kuitenkin nuo ihmiset, jotka niin vihaavat neroa, kaikki luulevat olevansa nerokkaita.

Hän. Luulen kyllä, että he sisimmässään niin ajattelevat, mutta en usko, että he uskaltaisivat sitä tunnustaa julki.

Minä. Se on vain vaatimattomuutta. Te aloitte kai silloin hirveästi vihata neroa?

Hän. Iäksi päivikseni.

Minä. Mutta muistanpa ajan, jolloin olitte aivan epätoivoissanne siitä, että olitte vain tavallinen ihminen. Ette koskaan tule onnelliseksi, jos aivan vastakkaiset syyt surettavat teitä yhtä suuresti. Pitäisi määrätä kantansa ja pitää siitä lujasti kiinni. Vaikka olenkin yhtä mieltä kanssanne siitä, että nerokkaat ihmiset tavallisesti ovat omituisia, tahi, kuten sananparressa sanotaan, suuret henget ovat aina hiukkasen hulluja, niin heitä kuitenkin aina ihaillaan; niitä aikakausia, jotka sellaisia eivät ole synnyttäneet, tullaan halveksimaan. He ovat kunniaksi kansoille, joiden keskuudessa ovat eläneet; ennemmin tahi myöhemmin heille pystytetään muistopatsaita, ja heitä pidetään ihmiskunnan hyväntekijöinä. Suokoon minulle anteeksi tuo ylevä ministeri, jonka sanoja minulle mainitsitte, mutta luulen, että joskin valhe voi hetkellisesti hyödyttää, niin se ajan oloon on ehdottomasti vahingoksi, ja että päinvastoin totuus on ajan oloon ehdottomasti hyödyksi, jos kohta voikin sattua, että se hetkellisesti vahingoittaa: ja siitä tekee mieleni päättää, että nerokas mies, joka vitsoo jotakin yleistä harhakäsitystä tahi ajaa jotakin suurta totuutta, aina on meidän kunnioitustamme ansaitseva olento. Saattaa sattua, että tuo olento joutuu ennakkoluulon tahi lakien uhriksi; mutta on kahta lajia lakeja: toiset ehdottoman oikeudenmukaisia ja yleisesti velvoittavia, toiset eriskummaisia, ainoastaan sokeudessa ja olojen pakosta vahvistettuja. Nämä jälkimmäiset tuottavat syylliselle, joka ne rikkoo, vain hetkellisen häpeän, häpeän, jonka aika siirtää takaisin tuomareihin ja kansoihin, iäti pysyväiseksi. Kumpi on tänäpäivänä joutunut häpeään, Sokratesko vai tuomari, joka pakotti hänet tyhjentämään myrkkymaljan?

Hän. Mitäpä se häntä auttaa? Eikö häntä kuitenkin tuomittu? Eikö hänen kuolemantuomiotaan yhtäkaikki pantu täytäntöön? Eikö hän sittenkin ollut rauhaa häiritsevä kansalainen? Eikö hän, halveksimalla huonoa lakia, yhtähyvin yllyttänyt houkkioita halveksimaan hyviäkin? Eikö hän silti ollut uskalikko ja eriskummainen ihminen? Äsken olitte vähällä tehdä nerokkaille ihmisille varsin vähän edullisen tunnustuksen.

Minä. Kuulkaahan minua, hyvä mies! Yhteiskunnalla ei pitäisi olla huonoja lakeja; ja jos sillä olisi vain hyviä, niin se ei koskaan joutuisi vainoamaan nerokasta ihmistä. En ole sanonut teille, että nero muka on eroittamattomasti kytketty kiinni häijyyteen tahi häijyys neroon. Useammin kai tyhmyri on ilkiö, kuin älykäs mies. Jos nerokas mies olisikin ylimalkaan juro seuramies, vaativainen, kärtyisä, sietämätön; jos hän olisi vaikka ilkiökin, niin mitä siitä päättäisitte?

Hän. Että hänet on heitettävä järveen.

Minä. Malttakaahan, hyvä mies! No, sanokaa; en ota esimerkiksi setäänne Rameauta: hän on tyly mies, hän on raakamainen, hänessä ei ole ihmisyyttä, hän on saita, hän on huono isä, huono puoliso, huono setä; mutta ei ole sanottu, että hän on nerokas mies, että hän on kehittänyt taiteensa hyvin pitkälle, ja että hänen teoksistaan puhutaan kymmenen vuoden kuluttua. Mutta Racine? Sillä miehellä totisesti oli neroa, eikä häntä pidetty kovinkaan hyvänä ihmisenä. Mutta Voltaire?

Hän. Älkää ahdistako minua, sillä minä osaan tehdä johtopäätöksiä.

Minä. Mitä nyt pitäisitte parempana, ettäkö hän olisi ollut hyvä ihminen, aivan kuin yhteenkasvanut myymälänsä kanssa, kuten Briasson,[28] tahi kyynärpunsa kanssa, kuten Barbier,[29] tehnyt säännöllisesti joka vuosi vaimolleen lapsen, ollut hyvä aviomies, hyvä isä, hyvä setä, hyvä naapuri, rehellinen kauppias, mutta ei mitään muuta; vai että hän olisi ollut konna, petturi, kunnianhimoinen, kateellinen, häijy, samalla kun häneltä kuitenkin olisi meille jäänyt Andromaque, Britannicus, Iphigénie, Phèdre, Athalie?

Hän. Hänelle itselleen kylläkin ehkä olisi ollut parempi, että hän olisi ollut edellinen noista kahdesta miehestä.

Minä. Nuo sananne sisältävät äärettömän paljon suuremman totuuden kuin mitä itse huomaattekaan.

Hän. Oho! Kas sellaisia te olette! jos meikäläinen sanoo jotakin sattuvaa, niin se muka tulee kuin hupakolta, kuin itsetiedottomalta, vain satunnaisesti. Ainoastaan te muka tiedätte, mitä sanotte. Niin, herra filosofi, minä tiedän, mitä sanon, tiedän sen yhtä hyvin kuin te tiedätte mitä sanotte.

Minä. No niin! Näyttäkäähän, minkä vuoksi parempi hänelle.

Hän. Senvuoksi, että kaikki nuo hänen kauniit teoksensa eivät ole tuottaneet hänelle edes kahtakymmentätuhatta frangia. Senvuoksi, että jos hän olisi ollut hyvä silkkikauppias Saint-Denis- tahi Saint-Honoré-kadun varrella, hyvä mauste-tukkukauppias, hyväliikkeisen rohtolan omistaja, niin hän olisi koonnut suunnattoman omaisuuden, ja hänen sitä kootessaan ei olisi ollut sitä nautintoa, jota hän ei olisi maistanut. Silloin tällöin olisi hän antanut kultakolikon minunlaiselleni ilveilijä-pahaiselle, joka olisi pannut hänet nauramaan ja toimittanut hänelle sopivassa tilaisuudessa nuoren naikkosen lievikkeeksi hänen ikäväänsä ainaisessa avioyhteydessä vaimonsa kanssa. Me olisimme syöneet oivallisia aterioita hänen talossaan, pelanneet korkeata peliä, juoneet mainioita viinejä, mainioita liköörejä, mainiota kahvia, tehneet huviretkiä maaseudulle. Näettehän, että tiesin mitä sanoin. Te nauratte?… Mutta antakaahan kun jatkan: se olisi ollut parempi hänen ympäristölleen.

Minä. Kieltämättä. Kunhan hän vain ei olisi epäkunniallisella tavalla käyttänyt rehellisellä kaupalla hankkimaansa rikkautta; kunhan hän olisi ajanut ulos talostaan kaikki nuo pelaajat, nuo loiset, nuo äitelät liehakot, nuo tyhjäntoimittajat, nuo hyödyttömät nurjatapaiset, ja kauppapalvelijoillaan kepityttänyt kuoliaaksi tuon palvelusintoisen miehen, joka vaihtelua hankkien pelastaa aviomiehet kyllästymästä totuttuun avioyhteyteen vaimojensa kanssa.

Hän. Kepityttänyt, herra, kepityttänyt kuoliaaksi! Ketään ei kepitetä kuoliaaksi hyvän järjestysvallan valvomassa kaupungissa. Se on kunniallinen toimi; monet henkilöt, jopa arvonimiä kantavatkin sitä harjoittavat. Ja mihin hittoon sitten meikäläisen pitäisi käyttää rahansa, jollei hyvään ruokaan, hauskaan seuraan, hyviin viineihin, kauniisiin naisiin, kaikenlaisiin nautintoihin, kaikenmoisiin huvituksiin. Yhtä kernaasti olisin kerjäläinen, kuin suuren rikkauden omistaja ilman mitään noista nautinnoista. Mutta palatkaamme Racineen. Sitä miestä pidettiin arvossa vain tuntemattomien ihmisten keskuudessa, vain aikana, jolloin häntä ei enää ollut olemassa.

Minä. Niinpä niin! Mutta punnitkaahan hyvät ja huonot puolet. Vielä tuhannen vuoden päästä hän saa kyyneliä vuotamaan; häntä ihailevat ihmiset kaikissa maan äärissä. Hän herättää ihmisyyden tunteita, sääliä, hellyyttä. Kysytään, kuka hän oli, mistä maasta, ja häntä kadehditaan Ranskalta. Hän tuotti kärsimyksiä eräille olennoille, joita ei enää ole, jotka tuskin ensinkään kiinnittävät mieltämme; meillä ei ole mitään pelättävää ei hänen paheistaan eikä hänen vioistaan. Epäilemättä olisi ollut parempi, että luonto olisi hänelle lahjoittanut sekä kelpo miehen avut että suuren miehen kyvyt. Hän on puu, joka on kuihduttanut muutamat lähelleen istutetut puut, tukahduttanut juurellaan kasvavat kasvit; mutta latvansa se on kohottanut pilviin asti, haaransa se on levittänyt laajalle; se on tarjonnut siimeksensä niille, jotka tulivat, jotka nyt ja vastedes tulevat lepäämään sen mahtavan rungon ympärillä; se on tuottanut herkullisia hedelmiä, hedelmiä, jotka alati uudistuvat. Olisi kyllä toivottavaa, että Voltairella vielä lisäksi olisi Duclosin[30] lempeä luonto, abbé Trubletin[31] viattomuus, abbé d'Olivetin[32] suoruus; mutta koska nyt kerran niin ei voi olla, niin katsokaamme asiaa todella mielenkiintoiselta kannalta; unohtakaamme hetkeksi se paikallisuuden ja ajan kohta, jossa itse olemme, ja ulottakaamme katseemme yli tulevien vuosisatojen, yli etäisimpien seutujen ja vasta syntyvien kansojen. Ajatelkaamme sukumme parasta; jos emme ole siksi kyllin jalomielisiä, niin antakaamme ainakin luonnolle anteeksi, että se on ollut viisaampi meitä. Jos kaadatte kylmää vettä Greuzen[33] niskaan, niin sammutatte ehkä hänen kykynsä samalla kuin hänen itserakkautensa. Jos teette Voltairen vähemmän araksi arvostelulle, niin hän ei enää osaakaan syventyä Meropen[34] sieluun, hän ei enää saa teitä liikutetuksi.

Hän. Mutta jos luonto oli yhtä mahtava kuin viisas, niin miksei se luonut heitä yhtä hyviksi kuin suuriksi?

Minä. Ettekö toki huomaa, että tuohon tapaan ajatellen käännätte luonnon yleisen järjestyksen ylösalaisin, — että jos kaikki tässä maailmassa olisi erinomaista, niin ei olisi olemassa mitään erinomaista?

Hän. Niin, oikein; pääasiahan on, että te ja minä olemme olemassa, ja että olemme juuri te ja minä, käyköön sitten muu kaikki miten hyvänsä. Paras olojen järjestys on minun mielestäni se, jossa minun tuli olla mukana; ja välitän viis täydellisimmästäkin maailmasta, jollen minä siihen kuulu. Mieluummin olen olemassa, ja olen vaikka nenäkäs viisastelija, kuin en ole olemassa.

Minä. Jokainen ajattelee niinkuin te, ja riitelee kuitenkin vallitsevaa olojen järjestystä vastaan, huomaamatta, että hän siten luopuu omasta olemassaolostaan.

Hän. Se on totta.

Minä. Ottakaamme siis olot niinkuin ne ovat; katsokaamme, mitä ne meille maksavat, ja mitä ne meille tuottavat, ja jättäkäämme silleen kokonaisuus, jota emme kylliksi tunne, sitä kiittääksemme tahi laittaaksemme, ja joka ehkä ei ole hyvä eikä paha, jos se kerran on välttämätön, niinkuin monet kelpo ihmiset luulevat.

Hän. En ymmärrä suuriakaan kaikesta mitä minulle tuossa puhelette. Se on nähtävästi filosofiaa, ja sanon teille etukäteen, että siihen en sekaannu. Sen vain tiedän, että tahtoisin kernaasti olla toinen, senkin uhalla, että olisin nerokas mies, suuri mies; niin, minun täytyy se tunnustaa, sisimmässäni on jotakin, joka sen minulle sanoo. En ole koskaan kuullut ketään sellaista kiitettävän, salaa raivostumatta tuosta kiitoksesta. Olen kateellinen. Kun kuulen kerrottavan jonkin halventavan piirteen heidän yksityiselämästään, niin kuuntelen sitä mielihyvin; se lähentää meitä toisiimme, se tekee minulle helpommaksi keskinkertaisuuteni sietämisen. Sanon itselleni: Ihan varmaan, sinä et ikinä olisi pystynyt kirjoittamaan Mahometia,[35] mutta et myöskään Maupeoun[36] ylistyspuhetta. Minua on siis harmittanut ja harmittaa yhäkin, että olen keskinkertainen. Niin niin, olen keskinkertainen ja siitä harmissani. En ole koskaan kuullut soitettavan Loistoisan Intian[37] alkusoittoa, en koskaan laulettavan Tuonelan tummat rotkot, Yö, ikuinen yö sanomatta itselleni surumielin: "Kas sellaista sinä et koskaan pysty luomaan." Kadehdin siis setääni, ja jos hänen kuoltuaan olisi hänen salkustaan löytynyt muutamia kauniita klaverikappaleita, niin olisin lainkaan epäröimättä pysynyt minuna ja ollut hän.[38]

Minä. Jos ei mikään muu mieltänne pahoita, niin tuo nyt tuskin maksaa sen vaivan.

Hän. Vähät siitä. Nuo ovat ohimeneviä hetkiä. (Sitten hän taas rupesi laulamaan Loistoisan Intian alkusoittoa ja Tuonelan tummat rotkot aariaa ja jatkoi:) Tuo jokin, joka minussa on ja minulle puhuu, sanoo minulle: Rameau, sinä tahtoisit kernaasti olla noiden kahden kappaleen tekijä. Jos olisit säveltänyt nuo kaksi kappaletta, niin säveltäisit kyllä vielä kaksi sellaista lisää; ja kun olisit säveltänyt niitä muutamia, niin sävellyksiäsi soitettaisiin ja laulettaisiin kaikkialla. Kävelisit pystyssä päin, omatuntosi todistaisi sinulle omia ansioitasi, toiset osoittaisivat sinua sormellaan; sanottaisiin: Hän se on säveltänyt nuo sievät gavotit (ja hän lauloi gavotteja. Sitten hän, matkien liikutettua miestä, joka on ilmi ihastuksissaan ja ihan kyyneleet silmissä, jatkoi käsiään hykertäen:) Sinulla olisi hyvä talo (käsivarret levällään hän osoitteli sen suuruutta), hyvä vuode (hän laskeutui siihen itsetyytyväisenä loikomaan), hyviä viinejä (hän maisteli niitä maiskutellen kieltään), hyvät vaunut (ja hän nosti jalkaansa, astuakseen niihin), sieviä naisia (hän jo koetteli niiden rintoja ja katseli niitä hekumallisesti); satakunta miehenhulttiota tulisi joka päivä suitsuttamaan sinulle kiitosuhrejaan (ja hän oli näkevinään heidät ympärillään: hän näki Palissotin[39], Poinsinetin[40], Frétonit[41], isän ja pojan, La Porten[42]; hän kuunteli heitä, korskeilihe, osoitti heille hyväksymistään, hymyili heille, vähäksyi, ylenkatsoi heitä, ajoi heidät pois, kutsui heidät takaisin; sitten hän jatkoi:) Ja niin sinulle sitten aamuisin sanottaisiin, että olet suuri mies; saisit lukea Kolmen vuosisadan historiasta,[43] että olet suuri mies; iltaisin olisit vakuutettu olevasi suuri mies, ja tuo suuri mies Rameau nukkuisi ylistyksen suloiseen solinaan, joka soisi hänen korvissaan vielä unessakin; hän olisi tyytyväisen näköinen, hänen rintansa laajenisi, nousisi ja laskisi kepeästi; hän kuorsaisi niinkuin suuri mies… (Ja tämän sanoessaan vaipui hän pehmeästi eräälle penkille, sulki silmänsä ja matki tuota onnellisen unta, jota hän kuvaili mielessään. Nautittuaan hetken pari tuota suloista lepoa, hän heräsi, oikoi käsivarsiaan, haukotteli, hieroi silmiään ja etsi vielä ympäriltään typeriä mairittelijoitansa.)

Minä. Luuletteko siis, että onnellinen ihminen nukkuu rauhallista unta?

Hän. No vielä hän kysyy! Minä, miespoloinen, kun iltaisin olen palannut ullakolleni ja ryöminyt vuodepahaiseeni, olen käppyrässä peitteeni alla, rintaani ahdistaa ja hengitys käy vaivaloisesti; minulta pääsee kuin tuskin kuuluva valitus; rahapohatta sitävastoin panee koko huoneistonsa tärisemään ja koko katunsa väet hämmästymään. Mutta tänään minua ei sureta se, että kuorsaan ja nukun kehnosti kuin kurjimus.

Minä. Se on kuitenkin surullista.

Hän. Se mitä minulle on tapahtunut, on paljon surullisempaa.

Minä. Mitä sitten?

Hän. Te olette aina osoittanut mielenkiintoa minuun, syystä että olen hyvänahkainen miespahainen, jota te itse asiassa halveksitte, mutta joka teitä huvittaa.

Minä. Se on totta.

Hän. Ja sanonpa sen teille suoraan. (Ennenkuin hän alkaa, huoahtaa hän syvään ja vie molemmat kätensä otsalleen; sitten käy hän jälleen levollisen näköiseksi ja sanoo minulle:) Tiedättehän, että olen oppimaton, typerys, houkka, nenäkäs, laiskuri, oikein päähuijari kuten bourgognelaiset sanovat, roisto, suursyömäri.

Minä. Mikä ylistyspuhe!

Hän. Se on totta kaikki tyynni, siinä ei ole sanaakaan tingittävää; ei mitään vastaväitteitä siitä, jos suvaitsette. Ei kukaan tunne minua paremmin kuin minä itse, enkä minä sano kaikkea.

Minä. En tahdo pahoittaa mieltänne; myönnän kaikki.

Hän. No niin, elelin eräiden ihmisten[44] parissa, jotka olivat mieltyneet minuun juuri siksi, että minulla oli kaikki nuo ominaisuudet harvinaisen suuressa määrässä.

Minä. Sepä omituista! Tähän asti olin luullut, että ihmiset joko salasivat ne itseltään tahi antoivat ne itselleen anteeksi ja halveksivat niitä muissa.

Hän. Salatako ne itseltään? Eihän sitä voi. Voitte olla varma, että kun Palissot on yksin ja tutkistelee itseään, sanoo hän itselleen paljon pahempia; voitte olla varma, että hän ja joku hänen tovereistaan kahdenkesken tunnustavat peittelemättä toisilleen olevansa molemmat oikein aika roistoja. — Halveksiako niitä muissa? Mainitsemani ihmiset olivat siksi liian oikeuttarakastavia, ja luonteeni teki, että menestyin mainiosti heidän parissaan; olin kuin sokeri siirapissa: minua pidettiin hyvänä, ei hetkeäkään voitu olla minua paitsi, kaipaamatta minua; olin heidän pikku Rameaunsa, heidän herttainen Rameaunsa, heidän hupsuttelija, viisastelija, oppimaton, laiskottelija, herkuttelija, ilveilijä, pöllöpää Rameaunsa. Jokaisen tuollaisen nimityksen mukana sain hymyilyn, hyväilyn, pienen taputuksen olkapäälleni, korvapuustin, potkun; ruokapöydässä heitettiin jokin makupala lautaselleni, aterian jälkeen uskalsin olla kursastelematon, eikä kukaan ollut siitä milläänkään, sillä mitäpä minusta? Minulle, minun nähteni, minun seurassani tekee kukin mitä tahtoo, enkä minä siitä ole tietävinäni. Entäs pikku lahjat, joita minulle sateli! Minä pässinpää olen kaikki menettänyt! Olen kaikki menettänyt siksi, että minulla kerran oli tervettä järkeä päässä, yhden ainoan kerran eläissäni. Ah, kyllä sitä vain ei enää toistamiseen minulle tapahdu!

Minä. Mikä sitten oikeastaan oli asiana?

Hän. Rameau! Rameau! Sitäkö varten sinut oli otettu suosioon? Kuinka saatoitkaan olla niin tyhmä, että osoitit hiukankaan aistia, hiukan älyä, hiukan järkeä? Rameau, ystäväni, siitä sen nyt näet, miksi Luoja sinut loi, ja miksi suosijasi sinut tahtoivat. Niinpä otettiinkin sinua niskasta kiinni, sinut vietiin ovelle ja sinulle sanottiin: "Hylkiö, pötki tiehesi, äläkä näytä naamaasi enää! Kaikilla niillä tässä muka pitäisi olla ymmärrystä, järkeä. Ulos! Meillä on noita ominaisuuksia jäämäänkin asti." Sinä menit matkaasi, purren sormiasi. Kirottua kieltäsi olisi sinun sitä ennen pitänyt purra. Kun et ollut siksi viisas, niin olet nyt kadulla, sinulla ei ole penniäkään taskussa, etkä tiedä mihin pääsi pistäisit. Sait syödäksesi mitä vain mieli teki, ja nyt saat jälleen tyytyä muiden jätteisiin; sinulla oli herrasasunto, ja nyt saat kiittää onneasi, jos pääset takaisin ullakollesi; sinulla oli pehmeä vuode, ja nyt sinua odottavat oljet herra de Soubisen[45] kuskin ja ystävä Robbén[46] vieressä; nukuit suloista ja rauhallista unta, nyt sen sijaan saat kuulla toisella korvallasi hevosten hirnuntaa ja kavioiden kopsetta ja toisella tuhat kertaa inhoittavampaa kuivien, kankeitten ja raakamaisten värssyjen kaikua, onnettomana, hölmistyneenä, kaikkien pirujen riivaamana.

Minä. Mutta eikö mitenkään olisi mahdollista sopia pois? Onko tekemänne tuhmuus niin anteeksiantamaton? Teinä minä menisin takaisin noiden ihmisten luo; te olette heille tarpeellisempi kuin luulettekaan.

Hän. Oh! Olen varma siitä, että nyt, kun en enää ole heitä naurattamassa, heidän on riivatun ikävä olla.

Minä. Siksipä palaisin heidän luokseen; en antaisi heille aikaa tottua tulemaan toimeen ilman minua, antautua johonkin siivoon ajanvietteeseen; sillä ties mitä saattaa tapahtua.

Hän. Sitä en pelkää; niin ei tule käymään.

Minä. Kuinka suurenmoinen lienettekin, niin joku toinen saattaa täyttää paikkanne.

Hän. Eipä helposti.

Minä. Sen myönnän. Mutta sittenkin, menisin noin riutuneen näköisenä, noin harhailevin katsein, noin kaula paljaana, noin hajalla hapsin, tuossa todella traagillisessa tilassa, jossa nyt olette. Heittäytyisin tuon jumalolennon[47] jalkain juureen, ja siitä nousematta sanoisin hänelle hiljaa ja nyyhkyttäen: "Anteeksi, madame, anteeksi! Olen arvoton, kurjimus. Se oli kovanonnen hetki, sillä tiedättehän, ettei minulla saata olla tervettä ihmisjärkeä, ja lupaan teille, ettei minulla enää ole sitä koskaan eläissäni." (Lystikästä tässä oli katsella, kuinka hän, minun näin hänelle haastellessani, esitti kohtauksen elenäytelmänä ja oli langennut kasvoilleen; hän oli painanut kasvonsa maahan, hän oli pitävinään molempien käsiensä välissä tohvelin kärkeä, hän itki, hän nyyhkytti, hän sanoi: "Niin, pikku kuningattareni, niin, sen lupaan, minulla ei ole sitä eläissäni, ei ikipäivinäni…" Sitten hän, äkkiä nousten, jatkoi vakavaan ja maltilliseen ääneen:)

Hän. Niin, olette oikeassa; huomaan, että se on parasta. Hän on hyvä; herra Vieillard[48] sanoo, että hän on niin hyvä! Minä kyllä tiedän, että hän sellainen on; mutta sittenkin, mennä nöyryyttämään itsensä tuollaisen naaraan edessä, rukoilla armoa moisen pikku teatteritytön jalkain juuressa, jolle permantoyleisö ei koskaan malta olla viheltämättä! Minäkö, Rameau, Dijonin apteekkarin[49] Rameaun poika, kelpo miehen, joka ei koskaan polveaan notkistanut kellekään, olipa se sitten kuka tahansa! Minäkö, Rameau, jonka näkee kävelevän Palais-Royalissa suorana ja käsivarsiaan vapaasti liikutellen siitä saakka kun herra Carmontelle[50] piirusti hänet kyyryisenä ja kädet nutun liepeiden alla! Minäkö, sävellettyäni klaverikappaleita, joita ei kukaan soita, mutta jotka ehkä kerran ovat ainoat siirtymään jälkimaailmalle sen soitettaviksi! Minäkö, sanalla sanoen, minäkö menisin!… Katsokaas, herra, se on mahdotonta! (Ja laskien oikean kätensä rinnalleen hän jatkoi:) Minä tunnen täällä itsessäni jotakin, joka nousee ja sanoo minulle: Rameau, sitä et sinä tee. Täytyyhän toki ihmisen luontoon erottamattomasti kuulua jonkinmoinen arvokkuus, jota ei mikään voi tukahduttaa. Se herää noin vain joutavista syistä, niin, joutavista, sillä toisin päivin minun ei olisi ensinkään vaikea olla vaikka kuinkakin halpamielinen; noina päivinä minä, roposen ansaitakseni, vaikka suutelisin pikku Husia pakaroille.

Minä. No mutta, ystäväiseni, hänhän on valkohipiäinen, somannäköinen, suloinen, pullea, ja sehän on nöyryyden osoitus, johon vaateliaampikin mies kuin te saattaisi joskus alentua.

Hän. Älkäämme käsittäkö toisiamme väärin. Voihan, näettekös, suudella peräpuolta varsinaisessa ja voi suudella kuvallisessa merkityksessä. Kysykää tuolta paksulta Bergieriltä,[51] joka suutelee rouva de la Marckin[52] peräpuolta sekä varsinaisessa että kuvallisessa merkityksessä; ja, totisesti, tuossa tapauksessa sekä varsinainen että kuvallinen on minulle yhtä vastenmielistä.

Minä. Jollei ehdottamani keino teitä miellytä, niin rohkaiskaa sitten mielenne ja olkaa kerjäläinen.

Hän. On kovaa olla kerjäläinen, kun on niin paljon äveriäitä tyhmyreitä, joiden kustannuksella voi elää. Ja sitten se itsensä halveksiminen, se on sietämätöntä.

Minä. Onko teillä sitten koskaan sitä tunnetta?

Hän. Vielä häntä kysytte! Kuinka monesti olenkaan sanonut itselleni: Kuinka, Rameau, Pariisissa on kymmenen tuhatta hyvää ruokapöytää, kussakin viisitoista tahi parikymmentä paikkaa, ja noista paikoista ei ole yksikään sinua varten. On kukkaroita täynnä kultaa, jotka tyhjentävät sisällystänsä oikealle ja vasemmalle, eikä niistä tipahda lanttiakaan sinulle! Tuhannet kehnot pikku älyniekat, tuhannet sulottomat pikku nartut, tuhannet nerottomat juonittelijat käyvät hienosti puettuina, ja sinäkö et saisi itseäsi pidetyksi vaatteissa! Olisitko siihen määrään tylsä? Etkö sinä osaisi imarrella siksi hyvin kuin toinenkin? Etkö osaisi valehdella, vannoa, tehdä väärää valaa, luvata, pitää tahi syödä sanaasi siksi hyvin kuin toinenkin? Eikö osaisi olla yhtä matelevainen kuin joku toinenkin? Etkö osaisi edistää rouvan lemmenjuonta ja viedä perille herran rakkaudenkirjettä niinkuin kuka tahansa toinen? Etkö osaisi rohkaista tuota nuorta miestä puhumaan neidille, ja saada neitiä houkutelluksi häntä kuuntelemaan niin hyvin kuin toinenkin? Etkö osaisi tehdä jollekin porvaristytöllemme ymmärrettäväksi, että hän ei ole sievästi puettu, että kauniit korvarenkaat, vähän rusoväriä poskilla, pitsit tahi puolalaiskuosinen puku sopisi hänelle hurmaavan hyvin; että nuo pikku jalat eivät ole luodut käymään katua; että eräs hieno herra, nuori ja rikas, jolla on kultanauhukset puvussaan, uhkeat vaunut ja kuusi suurta lakeijaa, on hänet ohimennen nähnyt, ihailee häntä, eikä siitä päivin saa syödyksi ei juoduksi eikä unta silmiinsä, ja että hän siihen menehtyy?

— Mutta entäs pappani?

— Noh, noh, pappanne! Hän suuttuu siitä aluksi hiukan.

— Entäs mamma, joka minua niin varoittaa pysymään kunniallisena tyttönä; joka sanoo minulle, ettei tässä maailmassa ole mitään kunnian voittanutta.

— Vanhoja loruja, jotka eivät merkitse mitään.

— Entäs rippi-isäni?

— Häntä ette enää tapaa; tahi jos ette voi luopua päähänpistostanne mennä kertomaan hänelle huvikkeittenne historiaa, niin maksaa se teille muutaman naulan sokeria ja kahvia.

— Hän on ankara mies, joka jo kerran kielsi minulta synninpäästön tuon: Tule kammiooni laulun[53] vuoksi.

— Niin, kun ei teillä ollut mitään hänelle antamista; mutta kun näyttäydytte hänelle pitseihin puettuna…

— Saanko siis pitsejä?

— Ihan varmaan, ja kaikenlaatuisia… Kauniit hohtokivikoristeiset renkaat korvissa…

— Saanko siis kauniit hohtokivikoristeiset korvarenkaat?

— Saatte kyllä.

— Samanlaisetko kuin tuolla markiisittarella on, joka joskus tulee ostamaan hansikkaita myymälästämme?

— Niin juuri … kauniissa vaunuissa, harmaantäplikkäät hevoset edessä, kaksi komeata lakeijaa, pikku neekeri, ja ratsaspalvelija edellä, rusoväriä ja mustamia poskilla, palvelija laahusta kantamassa.

— Tanssiaisiinko?

— Tanssiaisiin, oopperaan, teatteriin … (hänen sydämensä jo hykähti ilosta…)

— Sinä hypistelet jotakin paperia sormiesi lomissa. Mikä se on?

— Eipä mikään.

— Näyttääpähän olevan.

— Se on kirjelippu.

— Ja mitä varten?

— Teitä varten, jos olisitte hiukan utelias.

— Uteliasko? Olenpa hyvinkin; näytähän (hän lukee). Tavatako minut? Se ei käy päinsä.

— Messuun mennessä.

— Mamma on aina mukanani. Mutta jos hän tulisi tänne jotenkin varhain aamulla; minä nousen ensimmäisenä ja olen konttorissa ennenkuin muut ovat nousseet…

Hän tulee, hän miellyttää; eräänä kauniina päivänä, hämärissä, tyttönen katoaa, ja minulle maksetaan kaksituhatta taaleriani… Mitä hulluja! Sinulla on tuo taito, ja sinä olet leivän puutteessa! Etkö häpeä? raukka!… Muistin koko joukon lurjuksia, jotka eivät sinnepäinkään pystyneet rinnalleni ja kuitenkin olivat upporikkaita. Minä olin karkeassa kamelottinutussa ja he samettipuvussa; he nojailivat kultanuppiseen tahi linnunnokka-kahvaiseen keppiin ja heillä oli Aristoteles tahi Platon[54] sormessa. Ja mitä he kuitenkin ennen olivat miehiään? Viheliäisiä musikantteja; nyt he ovat kuin aatelisherroja. Silloin tunsin itsessäni rohkeutta, hengen nousua, älyn terävyyttä ja kykyä kaikkeen; mutta ilmeisesti nuo onnelliset mielentilat eivät olleet pysyväisiä, sillä tähän saakka en ole kyennyt päättämään mitään mainittavaa uraa. Oli miten oli, nuo seikat ovat usein aiheena yksinpuheluissani, joita voitte kehitellä ja selitellä miten mielenne tekee, kunhan vain teette niistä sen johtopäätöksen, että tiedän, mitä on itsensä halveksiminen eli tuo omantunnon vaiva, joka johtuu luonnon meille jakamien lahjojen hyödyttömiksi jättämisestä: se on kaikista julmin. Olisi melkein yhtä hyvä, että olisi jäänyt kerrassaan syntymättä.

(Kuuntelin häntä, ja hänen esittäessään parittajan ja tämän viettelemän nuoren tytön kohtausta, riehui rinnassani kaksi vastakkaista tunnevirtausta, enkä tiennyt, antaisinko vallan naurunhalulle vai suuttumuksen puuskalle. Minun oli tukala olla; monet kerrat esti naurunpurskahdus suuttumukseni purkautumasta esiin, monet kerrat päätti sydämeni pohjalta kohoava suuttumus naurunpurskahduksen. Moinen älyn terävyys ja moinen halpamielisyys, niin oikeat ja vuoroin taas niin kierot ajatukset, niin perinpohjainen tunteiden turmelus, niin täydellinen riettaus ja niin tavaton suorapuheisuus saivat minut ymmälle. Hän huomasi minussa vallitsevan ristiriidan ja kysyi minulta:) Mikä teitä vaivaa?

Minä. Ei mikään.

Hän. Mielenne näyttää olevan kuohuksissa.

Minä. Niin onkin.

Hän. No mutta minkä neuvon minulle annatte?

Minä. Että puhutte jostakin muusta. Voi, mihin viheliäiseen tilaan olette alentunut, onneton!

Hän. Myönnän sen. Mutta älkäähän kuitenkaan liiaksi surko tilaani; kun puhuin teille avomielisesti, niin ei ollut tarkoitukseni pahoittaa mieltänne. Noiden ihmisten parissa ollessani olen tehnyt vähän säästöjä. Muistakaahan, ettei minulla ollut mitään tarpeita, ei kerrassaan mitään, ja että minulle annettiin niin paljon taskurahoja. (Hän alkoi taas lyödä otsaansa toisella nyrkillään, purra huultansa ja harhailevin katsein mulkoilla kattoon, jatkaen:) Se oli minulle suorastaan liiketoimi; olen pannut yhtä ja toista säästöön; mikäli aikaa kului, sikäli sain enemmän kerätyksi.

Minä. Menetetyksi, kai tahdotte sanoa.

Hän. En, en, kerätyksi. Rikastuuhan sitä joka hetki: yksi elonpäivä vähemmän tahi taaleri lisää, se on aivan sama. Pääasia on, että esteettömästi saa käydyksi tarpeellaan, o stercus pretiosum! Kas siinä elämän suuri tulos kaikissa säädyissä. Viimeisellä hetkellä kaikki ovat yhtä rikkaita: sekä Samuel Bernard,[55] joka riistäen, raastaen ja vararikoin kerää ja jättää jälkeensä kaksikymmentäseitsemän miljoonaa kullassa, että Rameau, joka ei jätä jälkeensä mitään, ja jolle armeliaat ihmiset hankkivat sen käärinliinankin, johon hänet peitetään. Kuollut ei kuule kirkonkellojen soittoa; turhaan sata pappia hänen tähtensä huutaa kurkkunsa käheäksi, turhaan hänen edellään ja jäljessään kulkee pitkä jono palavia soihtuja; hänen sielunsa ei astele juhlamenojen ohjaajan rinnalla. Maadunko marmorin alla vai maan povessa, niin maadun yhtäkaikki. Onko minulla arkkuni ympärillä punaiset orpolapset ja siniset orpolapset,[56] vai eikö ole ketään, mitäpä siitä? Ja sitten, näettehän tämän ranteen. Se oli niin lemmon kankea; nämä kymmenen sormea, ne olivat kuin yhtä monta puiseen kämmeneen lyötyä palikkaa; ja nämä jänteet, ne olivat kuin vanhat nahkanuorat, kuivemmat, kankeammat, taipumattomammat kuin sorvarin pyöränsä ympärillä käyttämät; mutta minäpä olen niitä niin vaivannut, niin murjonut ja vatvonut. Etkö aio liikkua? Mutta minäpä, jumaliste, sanon, että sinun täytyy liikkua, ja siitä et pääse mihinkään…

(Ja tämän sanoessaan oli hän oikealla kädellään tarttunut vasemman sormiin ja ranteeseen ja taivutteli niitä ylös- ja alaspäin; sormien päät koskettivat käsivartta, niiden nivelet rusahtelivat; pelkäsin, että niiden luut eivät enää koskaan asettuisi sijoilleen.)

Minä. Varokaa, — sanoin hänelle, — teette vielä itsestänne raajarikon.

Hän. Älkää pelätkö! Ne ovat siihen harjaantuneet. Jo kymmenen vuotta olen niille näyttänyt vielä paljon pahempaakin kyytiä. Vastoin tahtoaankin on niiden riiviöiden vain täytynyt siihen tottua ja oppia asettumaan koskettimille ja lentelemään soittimen kielillä. Niinpä se nyt käy kuin käykin.

(Samalla hän asettuu viulunsoittajan asentoon; hän hyräilee ääneen erästä Locatelli'n[57] allegroa; hänen oikea käsivartensa jäljittelee jousen liikkeitä; vasen käsi sormineen näyttää liikuskelevan edes takaisin pitkin soittimen kaulaa. Jos hän tulee vetäisseeksi epäpuhtaan sävelen, niin hän pysähtyy, hän pingoittaa tahi höllittää kieltä, hän näpäyttää sitä kynnellään, koettaakseen, onko se vireessä; hän jatkaa kappaletta siitä, mihin sen keskeytti. Hän polkee tahtia jalallaan, pää, jalat, kädet, käsivarret, koko hänen ruumiinsa teutaroi samoin kuin olette joskus concert sprituelissä[58] nähneet Ferrari'n[59] tahi Chiabranin[60] tahi jonkun muun soittotaiturin kouristuksentapaisissa liikkeissä, näyttäen olevan samassa kidutuksen tilassa ja tehden minuun melkein saman tuskallisen vaikutuksen; sillä eikö ole tuskallista nähdä ikäänkuin kiduttajan kourissa se henkilö, joka koettaa kuvata meille jotakin nautintoa? Laskekaa verho tuon miehen ja minun väliin, jottei minun tarvitse häntä nähdä, jos hänen välttämättä pitää edessäni näytellä piinapenkkiin vedettyä rikoksentekijää. Jos kesken noiden levottomien liikkeiden ja noiden huudahdusten sattui jokin hidastuma, jokin tuollainen sulosointuinen kohta, jossa jousi liukuu verkalleen useilla kielillä yhtaikaa, niin levisi hänen kasvoilleen hurmiomainen ilme, hänen äänensä vienoni, hän kuunteli itseään ihastuneena; ihan varmaan soinnut kaikuivat hänen korvissaan ja minunkin korvissani. Sitten hän pisti soittimensa vasempaan kainaloonsa samalla kädellä, missä hän sitä piti, laski alas oikean kätensä jousineen ja sanoi minulle:) Noh! Mitäs tästä arvelette?

Minä. Mainiota!

Hän. Näyttäähän se sujuvan; se soi jokseenkin niin kuin muillakin…

(Ja samassa hän kyyristyi kuten soittoniekka asettuessaan klaverin ääreen.)

Minä. Pyydän, säästäkää itseänne ja minua.

Hän. En, en; kun kerran olen saanut teidät käsiini, täytyy teidän kuunnella minua. En huoli kiitoksesta, joka minulle annetaan, tietämättä miksi. Sitten kehutte minua varmemmalla vakaumuksella, ja niin saan ehkä oppilaan lisää.

Minä. Minulla on niin vähän tuttavia. Te väsytätte itsenne aivan hukkaan.

Hän. Minä en väsy koskaan.

(Kun näin, että yritykseni sääliä miestä — viulusonaatin esitettyään hän näet oli aivan läpimärkänä hiestä — olisivat turhat, päätin antaa hänen tehdä tahtonsa. Siinä hän nyt istui klaverin ääressä, polvet koukussa, pää pystyssä, katsellen kattoon, niinkuin hän siellä olisi nähnyt nuottipartituurin, laulaen, soitellen alkuhaavelmiaan, esittäen jotakin Alberti'n[61] tahi Galuppi'n[62] kappaletta, en tiedä kummanko. Hänen äänensä liikkui tuulen nopeudella, ja sormet lentelivät koskettimilla, milloin heittäen diskantin ja rummuttaen bassoa, milloin heittäen säestysosan ja palaten taas diskanttiin. Intohimot ajelivat toisiaan hänen kasvoillaan; niillä saattoi eroittaa hellyyttä, suuttumusta, nautintoa, tuskaa; saattoi tuntea piano- ja fortekohdat, ja minua taitavampi kuulija olisi aivan varmaan tuntenut kappaleen sen rytmistä, luonteesta, hänen kasvojensa eleistä ja muutamista laulun hahmosävelistä, joita häneltä silloin tällöin pääsi kuuluviin. Mutta omituisinta oli, että hän toisinaan haparoi, aloitti uudestaan, niinkuin olisi erehtynyt, ja harmitteli, ettei tuo samainen kappale enää ollut täysin hänen sormiensa hallittavissa.) No niin, — sanoi hän, ojentautuen jälleen suoraksi ja pyyhkien hikipisaroita, jotka valuivat pitkin hänen poskiaan, — näettehän, että meilläkin osataan sijoittaa enennetty kvartti, ylinouseva kvintti, ja että kvinttisarjain tasoitus ei ole meille mitään outoa. Nuo enharmooniset sävelkulut, joista setä rakas on pitänyt niin suurta huutoa, eivät ole ylivoimaisia vaikeuksia; niistä kyllä suoriudumme.

Minä. Olette nähnyt paljon vaivaa näyttääksenne minulle, että olette sangen taitava; olisinhan toki varsin hyvin voinut uskoa teidän pelkkää sanaannekin.

Hän. Sangen taitava! En toki! Ammattini tosin taidan kutakuinkin, ja siinäpä sitä onkin enemmän kuin tarpeeksi; sillä onko tässä maassa pakko osata sitä mitä opettaa?

Minä. Ei enempää kuin sitäkään, mitä oppii.

Hän. Oikein, hitto vie! Aivan oikein! Kuulkaas, herra filosofi, käsi omalletunnollenne, sanokaa suoraan: oli aika, jolloin ette ollut äveriäs[63] niinkuin nykyään.

Minä. Enpä vielä kovinkaan.

Hän. Mutta ettepä menisi enää Luxembourgiin[64] kesällä… Muistattehan?…

Minä. Olkaahan vaiti! Kyllä muistan.

Hän. Harmaa nukkaverkainen lievetakki yllä.

Minä. Niin, niin.

Hän. Nukkavieru toiselta sivulta, hihansuut rikki ja jalassa mustat villasukat, takaa valkealla langalla parsitut.

Minä. Ka niin, niin; aivan niinkuin suvaitsette.

Hän. Mitä teitte silloin Allée des Soupirs[65] käytävällä?

Minä. Aika surkean vaikutuksen.

Hän. Sieltä lähdettyänne tallustelitte jalan katukivillä?

Minä. Niinpä niin.

Hän. Annoitte matematiikan tunteja?

Minä. Osaamatta sitä sanaakaan. Sitähän kai tahdoitte tietää, eikö niin?

Hän. Niin juuri.

Minä. Opin itse opettaessani muita, ja pääsin eräiden oppilasten kanssa hyviin tuloksiin.

Hän. Mahdollista; mutta musiikin ei ole laita sama kuin algebran tahi geometrian. Nyt, kun olette suuri herra…

Minä. Enpä niinkään suuri.

Hän. Kun teillä on rahoja taskussa…

Minä. Varsin vähän.

Hän. Niin kustannatte opettajia tyttärellenne.[66]

Minä. En vielä; hänen kasvatuksensa on hänen äitinsä[67] hoteissa; sillä kotirauha täytyy olla.

Hän. Kotirauha? Jumaliste, sen saa vain, jos on palvelija tahi herra, ja herrahan sitä olla pitää… Minulla oli vaimo[68]… Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen! mutta kun joskus sattui, että hän rupesi nenittelemään, niin tein minä pystyn, panin ukkos-ääneni jyrisemään ja sanoin niinkuin Jumala: "Tulkoon valkeus!" ja valkeus tuli. Ja niinpä emme neljän vuoden aikana sanoneetkaan edes kymmentä pahaa sanaa toisillemme. Kuinka vanha on lapsenne?

Minä. Mitäpä se tähän kuuluu?

Hän. Kuinka vanha on lapsenne?

Minä. No mitä hittoja! jättäkäämme rauhaan lapseni ja hänen ikänsä, ja puhukaamme opettajista, jotka hän saa.

Hän. En totta jumaliste tiedä mitään niin itsepäistä kuin on filosofi! Jos rukoilisi teitä oikein nöyrästi, niin eikö voisi hänen ylhäisyydeltään filosofilta saada tietää, kuinka vanha suunnilleen neiti hänen tyttärensä saattanee olla?

Minä. Otaksukaa hänet kahdeksanvuotiaaksi.

Hän. Kahdeksanvuotias! Jo neljä vuotta olisi hänellä pitänyt olla sormensa koskettimilla.

Minä. Mutta entäpä jos en kovinkaan huoli panna hänen kasvatusohjelmaansa ainetta, joka vaatii niin pitkällistä työtä, ja josta on niin vähän hyötyä.

Hän. No mitäs sitten aiotte antaa hänen oppia, jos saan kysyä?

Minä. Käyttämään järkeänsä oikein, jos mahdollista; harvinainen kyky miehillä ja vielä harvinaisempi naisilla.

Hän. Äh! Antakaa te hänen olla millainen hupakko tahansa, kunhan hän vain on sievä, hauska ja keimeä.

Minä. Koska luonto on kohdellut häntä niin tylysti, että antoi hänelle hentoisen ruumiin ja herkkätunteisen sielun, ja jätti hänet alttiiksi samoille elämän kärsimyksille kuin jos hänellä olisi vankka ruumis ja vaskinen sydän, niin opetan hänet, jos voin, kestämään ne rohkeasti.

Hän. Äh! Antakaa te hänen itkeä, veikistellä, olla äreähermoinen niinkuin muutkin, kunhan hän vain on sievä, hauska ja keimeä. Mitä? Eikö tanssinopetusta?

Minä. Sen verran vain, että oppii tekemään kumarruksen, saapi säädyllisen ryhdin, osaa esiintyä miellyttävästi ja kävellä kunnollisesti.

Hän. Eikö laulunopetusta?

Minä. Sen verran vain, että oppii hyvin ääntämään.

Hän. Eikö musiikinopetusta?

Minä. Jos löytyisi joku hyvä harmoniaopin opettaja, niin uskoisin hänet kernaasti hänen ohjattavakseen pari tuntia päivässä vuoden tahi parin ajan, en enempää.

Hän. Ja syrjäyttämienne tärkeiden aineiden sijaan…?

Minä. Panen kielioppia, tarujen lukemista, historiaa, maantietoa, jonkinverran piirustusta ja paljon siveysoppia.

Hän. Kuinka helppo minun olisikaan todistaa teille kaikkien noiden tietojen tarpeettomuus maailmassa sellaisessa kuin meidän on! Sanoinko tarpeettomuus? ehkä vaarallisuuskin! Mutta tyydyn tällä kertaa yhteen kysymykseen: Täytyy kai hänellä olla opettaja tahi parikin?

Minä. Totta kai.

Hän. Aha! Siinä sitä taas ollaan. Ja nuo opettajat, luuletteko, että he osaavat kielioppia, taruja, historiaa, maantietoa, siveysoppia, jota heidän on määrä hänelle opettaa? Joutavia, hyvä herraseni, joutavia! Jos he osaisivat noita aineita kylliksi, opettaakseen niitä, niin he eivät niitä opettaisi.

Minä. Miksi eivät?

Hän. Siksi, että heiltä olisi mennyt koko heidän elinaikansa niiden opiskelemiseen. Täytyy olla syvällisesti perehtynyt taiteeseen tahi tieteeseen, osatakseen hyvin sen alkeet. Klassillisia teoksia osaavat kirjoittaa vain ne, jotka ovat harmaantuneet ammatissaan; keskikohdat ja loppu ne vasta luovat valoa alun hämäryyteen. Kysykää ystävältänne herra d'Alembertiltä,[69] matemaattisen tieteen johtomieheltä, pitäisikö hän itseään liian hyvänä esittääkseen sen alkeita. Vasta kolme-, neljäkymmentä vuotta harjoiteltuaan on setäni alkanut päästä jonkinmoiseen selvyyteen musiikin teorian syvyyksistä.

Minä. Sinä hupsu! Sinä hupsujen hupsu! — huudahdin, — miten on mahdollista, että sinun pääpahaisessasi on niin oikeita ajatuksia ja niin paljon mielettömyyksiä sekaisin?

Hän. Kuka pahus sen tietää? Sattuma se niitä sinne heittelee, ja ne jäävät sinne. Se vain on varmaa, että kun ei tiedä kaikkea, niin ei tiedä mitään kunnolleen; ei tiedä, mihin jokin seikka johtaa, mistä toinen johtuu, mihin tämä ja tuo tulee sijoittaa, kummanko tulee kulkea edellä, missä toinen on paremmin paikallaan. Voiko opettaa hyvin ilman oikeata menetelmää, ja entäs menetelmä, mistä se syntyy? Katsokaas, hyvä herra filosofi, minulla on se luulo, että fysiikka aina tulee olemaan köyhä tiede, kuin vesipisara, otettu neulankärjellä aavasta valtamerestä, kuin sorajyvä, lohkaistu Alppien ketjusta. Ja mitä sitten ilmiöiden perussyiden etsintä! Totta tosiaan, olisi yhtä hyvä olla tietämättä mitään, kuin tietää niin vähän ja niin huonosti; ja juuri niin oli minun laitani, kun rupesin säestyksen opettajaksi. Mitä te mietiskelette?

Minä. Ajattelen, että kaikki tuo, mitä juuri sanoitte minulle, on pikemmin ensikuulemalla häikäisevää kuin paikkansapitävää. Mutta se sikseen; sanoitte antaneenne säestyksen ja sävellystaidon opetusta?

Hän. Niin.

Minä. Ettekä itse osannut niitä ensinkään?

Hän. En, toden totta! Ja silti olivat pahempia kuin minä ne, jotka luulivat jotakin osaavansa. Minä en ainakaan pilannut lasten arvostelukykyä enkä käsiä. Kun he, siirtyessään minulta hyvälle opettajalle, eivät olleet mitään oppineet, niin ei heillä ainakaan ollut mitään unohdettavaa, ja sikäli oli aina säästynyt rahaa ja aikaa.

Minä. Miten te menettelitte?

Hän. Niinkuin he kaikki menettelevät. Saavuin paikalle, heittäysin tuolille. "Kuinka ilma on rumaa! Kuinka katukivien polkeminen on väsyttävää!" Lavertelin joitakin uutisia: "Neiti Lemierren[70] piti näytellä Vestan neitsyen osaa uudessa oopperassa, mutta hän on jo toistamiseen raskaana; ei tiedetä, kuka hänen sijaisekseen saadaan. Neiti Arnould[71] on tehnyt eron pikku kreivistään;[72] kerrotaan, että hän on kaupoissa Bertinin kanssa. Pikku kreivi on kuitenkin keksinyt herra Montami'n[73] posliinin. Laulunharrastajain viime konsertissa oli eräs italialainen neiti, joka lauloi kuin enkeli. Se Préville[74] se on harvinainen otus. Hänet pitää nähdä Rakastelevassa Merkuriuksessa;[75] arvoituskohtaus on verrattoman koomillinen!… Tuo Dumesnil[76] raukka, hän ei enää tiedä, mitä sanoo, ei mitä tekee… Kas niin, neiti, ottakaapa kirjanne!…" Ja sillävälin kun neiti, pitämättä mitään kiirettä, etsii kirjaansa, jonka hän on hukannut, sillävälin kun kutsutaan kamarineitsyt, jota torutaan, minä jatkan: "Se Clairon on tosiaankin käsittämätön. Puhutaan eräistä hyvin hullunpäiväisistä naimiskaupoista: sen neiti … mikä hänen nimensä nyt taas onkaan? pikku naikkonen, jota … piti aljonaan, jolle hän teki pari kolme lasta, jota niin monet muutkin olivat jo pitäneet."

— Älkäähän toki, Rameau, te laskette loruja; se ei ole mahdollista.

— Minä en laske loruja; jopa kerrotaan, että kaupat on tehty. Huhuillaan, että Voltaire on kuollut; parempi onkin.

— Kuinka niin parempi?

— Varmaankin häneltä taas ilmestyy jokin kelpo ilveily; hänenhän on tapana kuolla aina paria viikkoa sitä ennen.

Mitäs teille vielä sanon? Kerroin eräitä rivoja juttuja, niissä taloissa kuulemiani, joissa olin käynyt; me olemme, näet, kaikki aika juorukontteja. Tein ilveilijäntemppujani, minua kuunneltiin, naurettiin, huudettiin: "Hän on aina ihastuttava!" Sillävälin oli tuo neidin kirja löytynyt nojatuolin alta, missä koiran- tahi kissanpentu oli sitä laahustellut, pureskellut ja repostellut. Hän istuutui klaverinsa ääreen; ensin hän jyristeli sitä yksin; sitten minä lähestyin, annettuani hyväksyvän merkin äidille.

Äiti: "Sujuuhan se kokolailla; ei tarvittaisi muuta kuin hyvää tahtoa, mutta sitä ei ole; tuhlataan mieluummin aika jaaritteluun, turhanaikaisiin pikku käsitöihin, juoksenteluun ja ties mihin. Tuskin olette lähtenyt, kun kirja paiskataan kiinni, ja vasta palatessanne se taas avataan. Ettekä tekään häntä koskaan toru."

Sillävälin, kun toki jotakin täytyi tehdä, tartuin hänen käsiinsä ja asetin ne toisin; harmittelin, huusin: "Soi, soi, soi, neitiseni, sehän on soi".[77]

Äiti: "Tyttö, sinä, eikö sinulla ole ollenkaan korvaa? Minäkin, vaikken ole klaverin ääressä, enkä katso kirjaan, minäkin tunnen, että sen pitää olla soi. Sinähän vaivaat herra opettajaa äärettömästi. En voi käsittää hänen kärsivällisyyttään. Et ensinkään pane mieleesi, mitä hän sinulle sanoo. Et edisty ensinkään…"

Silloin minä vähän lievensin näiden iskujen vaikutusta ja sanoin päätäni kohauttaen: "Anteeksi, hyvä rouva, anteeksi! Se voisi sujua paremmin, jos neiti tahtoisi, jos hän harjoittelisi hiukan; mutta eihän se niin huonostikaan mene."

Äiti: "Teinä pitäisin häntä vuoden yhden ja saman kappaleen kimpussa."

— "Oh! sen sanon, ettei hän siitä pääse, ennenkuin on voittanut kaikki vaikeudet, ja se ei kestäkään niin kauan kuin rouva luulee."

— "Herra Rameau, te imartelette häntä, te olette liian hyväntahtoinen. Kas siinä nyt ainoa, mitä hän koko tunnilta panee mieleensä, ja sitä hän kyllä osaa minulle hokea, kun niiksi tulee."

Tunti kului; oppilaani ojensi minulle pikku tuntilippuni, tehden tanssinopettajaltaan oppimansa siron käsivarrenliikkeen ja kumarruksen; pistin sen taskuuni, ja äiti samassa virkahti: "Sangen hyvin tehty, tyttöseni! Jos Favillier[78] olisi läsnä, taputtaisi hän sinulle käsiään…" Pakisin vielä hetkisen kohteliaisuuden vuoksi; sitten poistuin, ja sitä nyt sitten siihen aikaan sanottiin säestystunniksi.

Minä. Entäs nykyään, onko asia nyt toisin?

Hän. Totta jumaliste! sen saatte uskoa. Tulen paikalle, olen vakavan näköinen; heitän kiireesti käsipuuhkani, avaan klaverin, koettelen koskettimia; olen aina kiireissäni. Jos saan hetkenkään odottaa, huudan kuin jos minulta varastettaisiin taaleri: tunnin kuluttua täytyy minun olla siellä ja siellä, kahden tunnin päästä rouva herttuatar sen ja sen luona; minua odotetaan päivällisille erään kauniin markiisittaren luo, ja sieltä päästyä on konsertti herra parooni Baggella.[79] Rue Neuve-des-Petits-Champsin varrella.

Minä. Ja kuitenkaan teitä ei odoteta missään.

Hän. Se on totta.

Minä. Ja miksi käytätte kaikkia noita halpamaisia pikku metkuja?

Hän. Halpamaisiako? Kuinka niin, jos saan kysyä? Ne ovat tavanmukaisia minun ammatissani; eihän minun arvoni siitä alene, että teen niinkuin kaikki muutkin. Enhän minä ole niitä keksinyt, ja menettelisinpä omituisesti ja kömpelösti, ellen niihin mukautuisi. Totta kyllä, tiedän varsin hyvin, että jos rupeatte sovittamaan tähän eräitä ties minkä moraalin yleisiä periaatteita, joita kaikki saarnaavat ja joita ei yksikään käytännössä noudata, niin huomataan, että valkoinen on mustaa ja musta valkeaa. Mutta, herra filosofi, on olemassa yleisomatunto, samoin kuin on olemassa yleis-kielioppi, ja sitten kussakin kielessä poikkeuksia, joita te tiedemiehet nimitätte! … no! auttakaahan minua toki, id…

Minä. Idiotismeiksi.

Hän. Aivan oikein. Noniin! Kullakin ammatilla on poikkeuksensa yleis-omastatunnosta, joita tekisi mieleni nimittää ammatti-idiotismeiksi.

Minä. Ymmärrän. Fontenelle[80] puhuu hyvin, kirjoittaa hyvin, vaikka hänen tyylinsä vilisee ranskankielen idiotismeja.

Hän. Ja hallitsija, ministeri, finanssimies, hallintovirkamies, sotilas, kirjailija, asianajaja, prokuraattori, kauppamies, pankkiiri, käsityöläinen, laulunopettaja, tanssinopettaja ovat hyvin kunnon ihmisiä, vaikka heidän käytöksensä poikkeaakin useissa kohdin yleis-omastatunnosta ja on täynnä moraalisia idiotismeja. Kuta iäkkäämpi olojen järjestys on, sitä enemmän on idiotismeja; kuta onnettomammat ovat ajat, sitä enemmän idiotismit lisääntyvät. Minkä arvoinen mies, sen arvoinen ammatti, ja niin molemmin puolin. Lopulta, minkä arvoinen ammatti, sen arvoinen mies. Niinpä sitten kukin koettaa mikäli mahdollista nostaa arvoon ammattinsa.

Minä. Kaikesta tuosta kääntelystä ja vääntelystä käsitän selvästi vain sen, että on vähän rehellisesti harjoitettuja ammatteja, tahi vähän ammatissaan rehellisiä ihmisiä.

Hän. Hyvä! Niitä ei ole ollenkaan; mutta sen sijaan on vähän ihmisiä, jotka ovat veijareita puotinsa ulkopuolella; ja kaikki kävisi kutakuinkin hyvin, ellei olisi eräitä ihmisiä, joita sanotaan ahkeriksi, täsmällisiksi, jotka ankarasti täyttävät velvollisuutensa tinkimättä, tahi, mikä vetää yhteen, ovat aina puodissaan ja harjoittavat ammattiaan aamusta iltaan, eivätkä muuta tee. Hepä ovatkin ainoat, jotka rikastuvat ja joita pidetään arvossa.

Minä. Suurten idiotismiensa vuoksi.

Hän. Aivan niin! Huomaan, että olette ymmärtänyt minut. No, nyt on melkein kaikkien ammattien yhteisenä idiotismina — niitä, näette, on kaikille maille, kaikille ajoille yhteisiä, niinkuin on yhteisiä tyhmyyksiä — yhteisenä idiotismina on hankkia niin paljon liiketuttavia kuin mahdollista; yhteisenä tyhmyytenä on luulla, että taitavin on se, jolla on niitä eniten. Kas siinä kaksi poikkeusta yleis-omastatunnosta, joihin täytyy taipua. Ne ovat tavallaan kuin luottoa, eivät mitään itsessään, mutta niillä on arvonsa yleisen mielipiteen vuoksi. On sanottu, että hyvä maine on arvokkaampi kuin kultainen vyö, mutta kellä on hyvä maine, sillä ei ole kultaista vyötä, ja huomaan nykyään, että kellä on kultainen vyö, siltä taasen puuttuu mainetta. Täytyy, jos mahdollista, omistaa sekä maine että vyö, ja se on pyrkimyksenäni, kun valvon etujani sillä, mitä te sanotte halpamaisiksi tempuiksi, alentaviksi pikku metkuiksi. Annan tuntini, ja annan sen hyvin, kas siinä yleinen sääntö; uskottelen, että minulla on niitä annettavana enemmän kuin päivässä tunteja, kas siinä idiotismi.

Minä. No annatteko sitten hyvää opetusta?

Hän. Annan, kokolailla, mukiinmenevää. Rakkaan setäni pohjabasso[81] on tehnyt tuon kaiken varsin yksinkertaiseksi. Ennen minä varastin oppilaani rahat, niin, minä varastin ne, se on varmaa; nyt minä ne ansaitsen, ainakin yhtä hyvin kuin muutkin.

Minä. No varastitteko ne hyvällä omallatunnolla?

Hän. Oh! hyvällä omallatunnolla. Sanotaan, että jos varas varastaa toiselta, niin paholainen sille nauraa. Vanhemmilla oli määrättömiä rikkauksia, Jumala ties miten hankittuja; he olivat hovihenkilöitä, finanssimiehiä, suurkauppiaita, pankkiireja, liikemiehiä; minä autoin heitä luovuttamaan takaisin saaliinsa, minä ja joukko muita, joita he käyttivät niinkuin minua. Luonnossa kaikki lajit syövät toisiansa; kaikki luokat syövät toisiansa yhteiskunnassa. Me kohtelemme toisiamme ansion mukaan, lain siihen sekaantumatta. Ennen neiti Deschamps,[82] nyt neiti Guimard[83] kostaa prinssin puolesta finanssimiehelle; ja muotikauppias, jalokivikauppias, verhoilija, liinavaatteiden ompelijatar, huijari, kamarineito, kokki, satulaseppä, ne taas kostavat finanssimiehen puolesta neiti Deschampsille. Ja kaikessa tässä joutuu ainoastaan tyhmyri tahi saamaton nahjus kärsimään, saamatta ketään nyljetyksi, ja se on aivan oikein. Ja siitä näette, että nuo poikkeukset yleis-omastatunnosta tahi nuo moraali-idiotismit, joista pidetään niin suurta huutoa ja joita nimitetään konnankoukuiksi, eivät merkitse mitään, ja että, kun kaikki otetaan huomioon, tarvitsee vain katsoa asioita oikeasta näkökulmasta.

Minä. Teidän näkökulmaanne minä ihailen.

Hän. Ja entäs sitten puute ja kurjuus! Omantunnon ja kunniantunnon ääni on hyvin heikko, kun nälkä suolissa kiljuu. Lyhyesti, jos koskaan rikastun, niin täytyy minun tietysti maksaa takaisin, ja olenkin visusti päättänyt maksaa takaisin kaikin mahdollisin keinoin, ruokapöydässä, pelipöydässä, viinillä, itäisillä.

Minä. Mutta pelkäänpä, ettette koskaan rikastu.

Hän. Minäkin sitä vähän aavistan.

Minä. Mutta jos toisin kävisi, niin mitä tekisitte?

Hän. Tekisin niinkuin kaikki rikastuneet ryysyläiset: olisin röyhkein roisto mitä koskaan on nähty. Silloinpa kyllä muistaisin kaikki mitä he ovat antaneet minun kärsiä, ja maksaisin heille runsaasti takaisin kaikki heiltä kokemani loukkaukset. Pidän käskemisestä, ja aion käskeä. Kuulen kernaasti itseäni ylistettävän, ja minua tullaan ylistämään. Minulla on palkkalaisinani Villemorinin[84] koko joukkokunta, ja sanon heille, niinkuin minulle sanottiin: "Kas niin, lurjukset, keksikääpä minulle jotakin hauskaa!" ja sitä keksitään; "Häväiskääpä kunniallisia ihmisiä!" ja heitä häväistään, jos heitä vielä on maailmassa. Ja sitten meillä on tyttöjä; sinuttelemme toisiamme, kun olemme päihtyneet; juomme itsemme humalaan, sepittelemme juoruja, kaikenlaiset luonnottomuudet ja paheet rehoittavat keskuudessamme; sepä on oleva suloista! Me todistamme, että Voltaire ei ole mikään nero, että Buffon[85], joka aina astelee kankean juhlallisena kuin puujaloilla, on vain onton mahtipontinen pauhailija, että Montesquieu[86] ei ole muuta kuin kaunosielu; d'Alembertin[87] käskemme pysyä lestissään matematiikkansa alalla. Me pehmitämme pahanpäiväisiksi kaikki sellaiset pikku Catot[88] kuin teidät, jotka halveksivat meitä kateudesta, joiden vaatimattomuus on vain ylpeyden esiintymismuoto, ja joiden kohtuullisuus nautinnoissa on vain köyhyyden laatima laki. Ja musiikin, silloinkos vasta annamme musiikin soida!

Minä. Siitä arvokkaasta tavasta, jolla käyttäisitte rikkautta, huomaan, kuinka kovin on vahinko, että olette köyhä kuin kerjäläinen. Eläisittepä tosiaan tavalla, joka olisi sangen suureksi kunniaksi ihmissuvulle, hyvin hyödyllinen kansalaisillenne, ja josta itsekin voisitte olla varsin ylpeä.

Hän. Luulenpa, että laskette ivaa minusta, herra filosofi. Ettepä tiedä kenen kanssa leikittelette. Ette aavista, että minä tällä hetkellä edustan tärkeintä osaa kaupungista ja hovista. Meidän rikkaamme, kaikensäätyiset, ovat sanoneet itselleen tahi eivät ole sanoneet samaa, mitä minä teille olen uskonut, mutta tosiasia on, että se elämä, jota minä heidän asemassaan viettäisin, on tarkalleen se, jota he nyt viettävät. Kas sellaisia te nyt olette! Te luulette, että sama onni on luotu kaikkia varten. Mikä kummallinen harhanäky! Teidän onnenne edellyttää jossakin määrin romaanimaista mielensuuntaa, jota meillä ei ole, omituista sielua, aivan erikoista makua. Te koristatte tuon eriskummaisuuden hyveen nimellä, te sanotte sitä filosofiaksi; mutta tuo hyve, tuo filosofia, soveltuvatko ne kaikille ihmisille? Ken voi, se niitä hankkii, ken voi, se niitä pitää. Kuvitelkaahan koko maailma viisaaksi ja filosofiseksi; myöntäkää, että se olisi saakelin ikävä. Ei, kuulkaas, eläköön Salomon filosofia, Salomon viisaus! juoda hyviä viinejä, ahmia herkullisia ruokia, makuutella kauniita naisia, levätä oikein pehmeillä vuoteilla; muu kaikki paitsi se on joutavaa.

Minä. Mitä? Entäs isänmaansa puolustaminen?

Hän. Turhaa! Isänmaata ei enää ole; pohjoisnavalta eteläiselle saakka näen vain tyranneja ja orjia.

Minä. Entäs ystäviensä palveleminen?

Hän. Turhaa! Onko kellään ystäviä? Ja jos niitä olisikin, pitäisikö niistä tehdä kiittämättömiä? Katsokaa vain tarkkaan, niin näette, että melkein aina saa kiittämättömyyttä palkaksi tehdyistä palveluksista. Kiitollisuus on taakka, ja kaiken taakan tahtoo kukin kernaasti luoda niskoiltaan.

Minä. Entäs ammatin omistaminen yhteiskunnassa, ja sen asettamien velvollisuuksien täyttäminen?

Hän. Turhaa! Mitä sillä on väliä, onko ammattia vai ei, kunhan vain on rikas? Eihän kukaan kumminkaan rupea mihinkään ammattiin muuta varten kuin rikastuakseen. Velvollisuuksiensa täyttäminen, mihin se viepi? Kateuteen, levottomuuksiin, vainoon. Pääseekö sillä tavoin eteenpäin maailmassa? Pokkuroikaa, hitto vieköön, seurustelkaa ylhäisten piireissä, tutkikaa heidän mielitekojaan, antautukaa heidän oikkujensa kätyriksi, palvelkaa heidän paheitaan, hyväksykää heidän vääryytensä, siinä koko salaisuus.

Minä. Entä lastensa kasvatuksen valvominen?

Hän. Joutavaa! Se on opettajan asia.

Minä. Entä jos tuo opettaja, teidän periaatteittenne mukaisesti, laiminlyö velvollisuutensa, kuka siitä saa rangaistuksen?

Hän. En totisesti ainakaan minä, mutta ehkä tyttäreni mies tahi poikani vaimo.

Minä. Entä jos he molemmat antautuvat irstailuun ja paheisiin?

Hän. Se on heidän säätynsä mukaista.

Minä. Jos he tahraavat kunniansa?

Hän. Tehköön ihminen mitä tahansa, niin hän ei voi tahrata kunniaansa, jos hän on rikas.

Minä. Jos he hävittävät omaisuutensa?

Hän. Sitä pahempi heille!

Minä. Saatan päättää, että jos kerran ette katsonut tarpeelliseksi valvoa vaimonne, lastenne ja palvelijainne käytöstä, niin voisitte myöskin helposti heittää hunningolle taloudelliset asianne.

Hän. Anteeksi! On toisinaan vaikeata saada hankituksi rahaa, ja on varovaista ryhtyä ajoissa toimiin sitä varten.

Minä. Vaimostanne te kai ette paljoa huolehdi?

Hän. En ollenkaan, jos suvaitsette. Paras menettelytapa, luulen ma, jota voi noudattaa rakkaaseen puolisoonsa nähden, on tehdä mikä hänelle on sopivaa. Eikös yhteiskunta juuri teidän mielipiteenne mukaan olisi sangen hauska, jos jokainen siinä hoitaisi asiansa?

Minä. Miksikä ei? Ilta ei ole minusta koskaan niin kaunis kuin silloin, kun olen tyytyväinen aamuhetkiini.

Hän. Ei minustakaan.

Minä. Hienon maailman ihmiset tekee niin vaateliaiksi heidän ajanvietteisiinsä nähden juuri heidän täydellinen toimettomuutensa.

Hän. Älkää sitä luulko; he hyörivät ja pyörivät kovasti.

Minä. Kun he eivät koskaan väsytä itseään, niin he eivät myöskään koskaan tunne virkistystä.

Hän. Älkää luulkokaan; he ovat alati aivan uuvuksissa.

Minä. Huvitus on heille aina liiketoimi, ei koskaan tarve.

Hän. Sitä parempi; tarve on aina vaivaa.

Minä. Heille on kaikki kulunutta. Heidän sielunsa tylsyy; se ikävystyy. Joka ottaisi heiltä hengen keskellä heidän rasittavaa ylellisyyttään, tekisi heille palveluksen; he eivät näet tunne onnesta muuta kuin sen osan, joka helpoimmin menettää viehätyksensä. En halveksi aistillisia nautintoja; minullakin on suu, jota hivelee hieno ruokalaji tahi herkullinen viini; minulla on sydän ja silmät, ja katselen mielelläni kaunista naista, nautin tuntiessani kädessäni hänen täyteläiset ja pyöreät rintansa, painaessani huuliani hänen huuliaan vastaan, ammentaessani hekumaa hänen katseistaan ja taintuessani hänen syleilyssään. Joskus, ystävieni seurassa, kemuileminen, vaikkapa vähän remuavakin, ei ole minulle vastenmielistä. Mutta, en salaa sitä teiltä, minusta tuntuu vielä äärettömän paljon suloisemmalta, kun olen auttanut jotakuta onnetonta, vienyt päätökseen pulmallisen asian, antanut hyödyllisen neuvon, lukenut jotakin miellyttävää, kävellyt sydämelleni rakkaan miehen tahi naisen seurassa, viettänyt muutamia opettavaisia tunteja lasteni kanssa, kirjoittanut kauniin sivun, suorittanut ammattini tehtävät, lausunut rakastetulleni muutamia helliä ja lempeitä sanoja, jotka saavat hänet kietomaan käsivartensa kaulaani. Tunnen tekoja, joista, jos olisin ne tehnyt, antaisin koko omaisuuteni. Mahomet on ylevä teos; mutta mieluisempaa minulle olisi, että olisin palauttanut Calasin perheen[89] muiston jälleen kunniaansa. — Eräs tuttavistani oli paennut Carthagenaan; hän oli perheen nuorin poika seudulta, jossa vanhan käytäntötavan mukaan koko omaisuus siirtyy vanhimmalle pojalle. Siellä hän saa kuulla, että hänen vanhin veljensä, hemmoiteltu lapsi, riistettyään liian pehmeiltä vanhemmiltaan heidän koko omaisuutensa, oli ajanut heidät pois heidän maahovistaan, ja että kunnon vanhukset värjöttivät puutteessa eräässä pienessä maaseutukaupungissa. Mitä silloin tekee nuorin poika, joka vanhempainsa tylysti kohtelemana oli lähtenyt kauas pois onneansa koettamaan? Hän lähettää heille avustuksia, hän järjestää kiireesti liikeasiansa, palaa rikkaana, vie isänsä ja äitinsä takaisin heidän asuntoonsa, naittaa sisarensa. Ah, rakas Rameau, tuo mies katsoi sitä aikaa onnellisimmaksi elämässään; kyyneleet silmissä hän puhui siitä minulle; ja minäkin, kertoessani teille tämän, tunnen sydämeni sykähtelevän ilosta ja mielihyvä keskeyttää puheeni.

Hän. Te olette perin omituisia olentoja!

Minä. Te olette perin surkuteltavia olentoja, jos ette voi kuvitellakaan, että ihminen kohoaa kohtalonsa yläpuolelle, ja että on mahdotonta olla onneton edes kahden tuollaisen kauniin teon turvissa.

Hän. Se on sitä laatua onnellisuutta, että minun olisi vaikea siihen kotiutua, sillä sitä tapaa harvoin. Mutta pitäisikö siis arvelunne mukaan todella olla rehellinen mies?

Minä. Ollakseen onnellinen, ihan varmaan.

Hän. Mutta näenhän äärettömän paljon rehellisiä ihmisiä, jotka eivät ole onnellisia, ja äärettömän paljon ihmisiä, jotka ovat onnellisia, olematta rehellisiä.

Minä. Teistä vain näyttää siltä.

Hän. Ja miksi minulla nyt ei ole tietoa, mihin mennä illallista saamaan? Eikö juuri siksi, että minulla kerran edes hetken aikaa oli tervettä ihmisjärkeä ja suoruutta.

Minä. Ei toki, vaan siksi, että teillä ei ole sitä ollut aina; te ette ajoissa tuntenut, että täytyi ennen kaikkea luoda itselleen toimeentulo, joka on riippumaton orjamaisuudesta.

Hän. Riippumaton tahi ei, se jonka olen itselleni luonut, on ainakin mukavin.

Minä. Ja vähimmin varma ja vähimmin kunniallinen.

Hän. Mutta enimmin tyhjäntoimittaja-, narri- ja hulttioluonteeni mukainen.

Minä. Sen myönnän.

Hän. Ja kun nyt kerran voin luoda onneni paheilla, jotka ovat minulle luontaisia, jotka olen saanut työttä ja jotka säilytän vaivatta, jotka soveltuvat yhteen kansani tapojen kanssa, jotka ovat suojelijaini mielen mukaisia ja paremmin vastaavat heidän pikku yksityistarpeitaan kuin hyveet, näiden ollessa heille epämukavia ja ikäänkuin syytöksinä aamusta iltaan, niin olisipa ylen omituista, että rupeaisin kiusaamaan itseäni kuin kadotukseen tuomittu sielu, vääntääkseni koko olemukseni sijoiltaan ja tehdäkseni itseni toisenlaiseksi kuin olen, omaksuakseni luonteen, joka on omalleni vieras, ja ominaisuuksia, jotka ovat arvossapidettäviä — myönnän sen, enkä siitä kiistele —, mutta olisivat minulle vaivalloisia hankkia ja elämässä toteuttaa, eivätkä tuottaisi minulle mitään, — ehkäpä pahempaa kuin ei mitään, nimittäin alituista ivaa rikasten taholta, joiden parista minunlaisteni kurjimusten on etsittävä elantonsa. Hyvettä ylistellään, mutta sitä vihataan, sitä kartetaan, sen on jäätävän kylmä; mutta tässä maailmassa täytyy pitää jalkansa lämpiminä; ja sitten se ihan varmaan panisi minut huonolle tuulelle: sillä miksi näkee niin usein, että jumaliset ovat niin tunteettomia, niin ikäviä, niin juroja? Siksi, että he ovat ottaneet suorittaakseen tehtävän, joka ei ole heille luonnollinen; he ovat kiusaantuneet, ja ken itse on kiusaantunut, on myöskin muille kiusaksi. Sellainen ei sovi minulle, eikä minun suosijoilleni; minun täytyy olla iloinen, liukas, hupainen, ilveilevä, hullunkurinen. Hyve vaatii kunnioittamista, ja kunnioittaminen on epämukavaa; hyve vaatii ihailemista, ja ihaileminen ei ole hauskaa. Minä olen tekemisissä ihmisten kanssa, joita vaivaa ikävä, ja minun pitää saada heidät nauramaan. Nythän on niin, että nauramaan saa se, mikä on naurettavaa ja hassunpäiväistä; siis minun täytyy olla naurettava ja hassunpäiväinen. Ja jollei luonto olisi luonut minua sellaiseksi, niin yksinkertaisinta olisi koettaa näyttää siltä. Onneksi minun ei tarvitse teeskennellä; teeskentelijöitä on muutoinkin niin paljon kaikenkarvaisia, puhumattakaan niistä, jotka teeskentelevät itselleen. Tuo ritari de la Morlière[90], joka astelee lakki kallellaan, pää pystyssä, ja luo ohikulkijaan yliolkaisia katseita, — jonka vyöllä heilahtelee pitkä miekka, ja jolla on herjaussana valmiina huulillaan jokaiselle, kellä sellaista ei ole vyöllään; joka näyttää kuin tahtovan haastaa kaksintaisteluun kenen tahansa vastaantulijan, — mitä hän tekee? — Kaiken voitavansa, saadakseen itsensä vakuutetuksi, että hän on urhea mies; mutta hän on kuin onkin pelkuri. Antakaa hänelle nenäpiuvi, ja hän ottaa sen kaikessa hiljaisuudessa vastaan. Jos tahdotte saada hänet pitämään pienempää suuta, niin korottakaa äänenne, näyttäkää hänelle keppiänne tahi potkaiskaa häntä pakaroille. Aivan ällistyneenä huomatessaan itsensä pelkuriksi hän kysyy teiltä, kuka sen teille on sanonut, mistä te sen tiedätte; hän itse ei vielä edellisessä silmänräpäyksessä sitä tiennyt; pitkällinen ja totuttu urheuden apinoiminen oli häikäissyt häneltä silmät; hän oli niin kauan sitä elkeillyt, että viimein uskoi sen tosiasiaksi. — Entäs tuo nainen, joka kurittaa lihaansa, käy vankiloissa ja kaikissa hyväntekeväisyys-kokouksissa, kävelee silmät maahan luotuina, eikä uskaltaisi katsahtaa miestä kasvoihin, aina varuillaan aistiensa viettelystä vastaan? Eikö hänen sydämensä kaikesta tuosta huolimatta ole kuin tulessa? Eikö häneltä pääse huokauksia? Eikö hänen aistillinen luontonsa nouse? Eivätkö himot häntä alituisesti ahdista? Eikö hänen mielikuvituksensa yön aikana loihdi hänen eteensä kohtauksia Kartusiaanien ovenvartijasta, Aretinon[91] kuvailemia asentoja? Miten hänen silloin käy? Mitä hänestä ajattelee hänen kamarineitonsa, noustessaan yöpuvussa vuoteeltaan ja rientäessään avuksi emännälleen, joka näyttää olevan kuoleman kielissä? "Justine hyvä, mene jälleen vuoteeseesi; ei emäntäsi sinua houreissaan kutsunut." — Entäs ystävä Rameau; jos hän jonakin päivänä alkaisi näytellä rikkauden, naisten, herkkuruokien, laiskottelun halveksimista, jos hän rupeaisi esiintymään muka Catona, niin mikä hän olisi? — teeskentelijä. Ei, kyllä Rameaun täytyy olla se mikä hän on, rosvooja, onnellinen rikasten rosvoojain parissa, eikä mikään hyveellä kerskailija tahi edes hyveellinen mieskään, joka syö leipäkannikkansa, yksin tahi ryysymekkojen seurassa. Ja puhuakseni suuni puhtaaksi, teidän onnellisuutenne, muutamain teidän kaltaistenne haaveilijain onnenkäsite ei minua tyydytä ensinkään.

Minä. Huomaan, ystäväiseni, että te ette tiedä mitä se on, ettekä edes kykene sitä oppimaankaan.

Hän. Sitä parempi, hiisi vieköön, sitä parempi! Se tappaisi minut nälkään, ikävään ja ehkä tunnonvaivoihin.

Minä. Niin ollen on ainoa neuvo, minkä voin teille antaa, että kiireimmän kautta palaatte tuohon taloon,[92] josta niin epäviisaasti olette ajattanut itsenne ulos.

Hän. Ja ettäkö teen sen, mitä vastaan teillä ei ole mitään sanottavaa sen varsinaisessa merkityksessä, mutta mikä kuvallisessa merkityksessä on minulle vähän vastenmielistä?

Minä. Sepä kummallista!

Hän. Siinä ei ole mitään kummallista. Voin kyllä olla halpamielinen, mutta vaadin, että se tapahtuu ilman pakotusta. Voin kyllä alentua arvostani… Te nauratte?

Minä. Niin, tuo teidän arvonne se minua naurattaa.

Hän. Kullakin on omansa. Voin kyllä unohtaa omani, mutta omasta vapaasta tahdostani, enkä toisen käskystä. Onko se laitaa, että minulle voidaan sanoa: matele! ja että minun on pakko madella? Se on madon luontainen liikkumistapa, se on myöskin minun; niin kuljemme molemmat, kun meidän annetaan kulkea rauhassa, mutta me teemme tenän, kun meitä poljetaan pyrstölle; minua on poljettu pyrstölle, ja minä teen tenän. Ja teillä ei ole aavistustakaan, mistä sekasotkun pesästä tässä on puhe. Kuvitelkaapa synkkämielinen olento, pää täynnä sairaalloisia luuloja, yönuttu käärittynä kahteen kolmeen kertaan ympärilleen, tyytymätön itseensä ja koko maailmaan, mies jonka tuskin saa hymyilemään, vaikka vääntäisi koko ruumiinsa ja vielä sielunsakin hänen huvikseen nurin; joka katselee kylmäkiskoisesti naamani lystikkäitä virnistelyjä ja ajatusteni vielä lystikkäämpiä kuperkeikkoja, — sillä, meidän kesken sanoen, tuo pater Noël,[93] tuo irvinaamastaan niin kuulu ruma benediktiläismunkki on hovissa saavuttamistaan menestyksistä huolimatta, ja vaikken tahdo kehua itseäni enempää kuin häntäkään, minuun verraten pelkkä puupökkelö. Turhaan saan rehkiä ja kohottaa taidonnäytteeni aina hourujen ylevien suoritusten tasalle; ei mikään auta. Nauraako hän? Eikö hän naura? Niin täytyy minun kysyä itseltäni kesken rimpuilemiseni, ja voittehan ymmärtää, kuinka haitallisesti tuollainen epävarmuus vaikuttaa neroon. Luulosairaani, yömyssy painettuna päähän aina silmiä myöten, on kuin liikkumaton puujumala, jonka leuasta olisi sidottu lanka riippumaan hänen nojatuolinsa alle. Odottaa, että lankaa vedetään, mutta sitä ei vedetäkään; tahi jos sattuu, että leukapieli hiukan avautuu, niin sieltä vain ääntyy mieltänne masentava sana, joka teille ilmaisee, ettei teitä ole huomattu ja että kaikki apinanilveenne ovat menneet hukkaan. Tuo sana on vastaus kysymykseen, jonka teitte hänelle ehkä neljä päivää sitten. Kun se on lausuttu, niin lihaspontimen jännitys laukeaa ja leuka sulkeutuu jälleen.

(Sitten hän rupesi matkimaan tuota miestään. Hän oli istuutunut tuolille, pää liikkumatonna, hattu painettuna päähän aina silmäluomille asti, silmät puoliksi ummessa, käsivarret roikkuen hervottomina, liikuttaen leukaansa kuin ihmiskone ja sanoen: "Niin, te olette oikeassa, neiti, siinä pitää menetellä ovelasti.") — Tuo mokoma, näettekös, se aina sanoo ratkaisevan sanan, se ratkaisee aina ja korkeimpana oikeusasteena, illoin, aamuin, pukeuduttaessa, päivällispöydässä, kahvin ääressä, pelatessa, teatterissa, illallisilla, vuoteessa, ja luulenpa, Jumala paratkoon, rakastajattarensa sylissäkin. Minulla tosin ei ole tilaisuutta kuulla näitä viimeksimainittuja ratkaisuja, mutta olen saakelin lailla kyllästynyt noihin toisiin… Synkkä, salaperäinen ja uhkavarma kuin kohtalo, sellainen on meidän isäntä. — Häntä vastapäätä on tekeytyvän kaino naisolento,[94] joka on jotakin olevinaan, jolle saattaisi sanoa, että hän on soman näköinen, koska hän vielä sitä onkin, vaikka hänellä on kasvoissaan ihottumia siellä täällä, ja vaikka hän on pian yhtä lihava kuin rouva Bouvillon[95]. Pidän kyllä pyylevistä ruumiinmuodoista, kun ne ovat kauniita, mutta liika on myös aina liikaa, ja liike on niin olennaista aineelle. Sitäpaitsi hän on häijympi, ylpeämpi ja typerämpi kuin hanhi. Sitäpaitsi hän luulee olevansa sukkelasanainen. Sitäpaitsi hänelle täytyy vakuuttaa uskovansa, että hän on sukkelampi kuin kukaan muu. Sitäpaitsi hänellä ei ole minkäänlaisia tietoja, ja hänkin esiintyy silti ratkaisevan varmana asioista. Sitäpaitsi täytyy taputtaa käsiään ja jalkojaankin hänen ratkaisuilleen, hypähdellä riemusta ja tyrmistyä ihailusta: "Kuinka tuo on kaunista, hienonhienoa, sattuvasti sanottua, herkästi havaittua, erinomaisesti tunnettua! Mistä ne naiset saavatkaan tuon kaiken? Opiskelematta, pelkän vaiston voimalla, pelkällä luontaisella selvänäköisyydellä! Se on ihan kuin ihme! Ja sanottakoon meille sitten, että kokemus, opinnot, ajatuskyky, kasvatus vaikuttavat jotakin asiaan!…" Ynnä muita tuollaisia tuhmuuksia. Täytyy itkeä ilosta, kymmenesti päivässä kumartua, toinen polvi notkistettuna edessäpäin, toinen sääri laahaten takanapäin, käsivarret ojennettuina tuota jumalatarta kohti; täytyy lukea hänen toivomuksiaan hänen silmistään, hellittämättä tarkata hänen huuliaan, odottaa hänen käskyään ja lähteä kiitämään kuin salama. Kukapa tahtoo alistua näyttelemään mokomaa osaa muu kuin joku viheliäinen, joka saa siitä pari kolme kertaa viikossa millä vaimentaa vatsansa tuskallisia vaatimuksia? Mitä ajatella muista, sellaisista kuin Palissot, Fréron, Poinsinet, Baculard[96], jotka eivät kärsi puutetta, ja joiden halpamaisuuksia ei voi puolustaa kiusaantuneen vatsan kurinalla.

Minä. En ikinä olisi uskonut teitä niin tiukaksi vaatimuksissanne.

Hän. Sellainen en olekaan. Alussa näin, kuinka toiset menettelivät, ja tein niinkuin hekin, vieläpä vähän paremminkin, sillä olen arkailemattomampi ja häpeämättömämpi, parempi näyttelijä, nälkiintyneempi ja voimakkaammilla keuhkoilla varustettu. Polveudun ilmeisesti suoraan kuulusta Stentorista.[97]

(Ja antaakseen minulle oikean käsityksen tuon elimensä voimasta alkoi hän yskiä niin hurjan kovaa, että kahvilan ikkunat tärisivät, ja shakinpelaajien huomio hetkeksi kääntyi pois heidän pelistään.)

Minä. Mutta mihin tuo taito kelpaa?

Hän. Ettekö sitä arvaa?

Minä. En, olen vähän huono hoksaamaan.

Hän. Otaksukaapa, että väittely on käymässä ja voitto epävarmana. Minä nousen, ja pannen ukkoseni jyrisemään sanon: "Se on niinkuin neiti väittää… Juuri niin pitää asiaa arvostella! Paremmin eivät siitä suoriutuisi meidän kaunosielumme vaikka sadasti koettaisivat. Se on nerokkaasti sanottu." Mutta ei pidä ilmaista hyväksymistään aina samalla tavalla; se olisi yksitoikkoista, näyttäisi teeskentelyltä ja osoittaisi kömpelyyttä. Sitä ei voi välttää muutoin kuin arvostelukyvyllä ja kekseliäisyydellä; täytyy osata valmistaa ja sovittaa oikeaan paikkaan jymeämmät ja ratkaisevat sävelensä, käyttää tilaisuutta ja otollista hetkeä. Kun esimerkiksi mielipiteet ovat menneet hajalle, kun väittely on kiihtynyt äärimmäisen kiivaaksi, kun ei enää kuulla toisiaan, kun kaikki puhuvat yhtaikaa, silloin pitää olla asettuneena taistelutantereesta etäisimpään huoneen kolkkaan, ja valmistettuaan äkillistä äänenpurkaustaan pitkällä vaitiololla sitten äkkiä iskeä kuin pommi keskelle riiteleviä; siinä taidossa ei ole toista semmoista mestaria kuin minä. Mutta päinvastaisessa menettelyssä vasta olen hämmästyttävän etevä: minulla on hienoja äänenvivahduksia ja niihin kuuluvia hymyilyjä, loppumaton sarja erilaisia hyväksyviä kasvojen eleitä; nenä, suu, otsa, silmät pääsevät niissä vaikuttamaan; minulla on ihmeen norjat nivuset, verraton tapa vääntää selkärankaani, kohautella tahi painaa alas olkapäitäni, ojentaa sormiani, taivuttaa päätäni, sulkea silmäni ja näyttää niin hämmästyneeltä kuin olisin kuullut enkelin tahi Jumalan äänen taivaasta; sekös vasta vaikuttaa imartelevasti. En tiedä, voitteko oikein oivaltaa tämän viimeksi mainitsemani asenteen koko tehokkuutta; en ole sitä itse keksinyt, mutta olen voittamaton mestari sen käyttämisessä. Katsokaahan, katsokaahan!

Minä. Se on tosiaankin ainokaista laatuaan.

Hän. Luuletteko, että on olemassa sitä vähänkään itserakasta naisenmieltä, joka voisi sitä vastustaa.

Minä. En; täytyy myöntää, että olette kehittänyt narriuden ja itsehalventamisen taidon niin pitkälle kuin suinkin on mahdollista.

Hän. Turha on heidän yrittääkään, joka sorkan; niin pitkälle he eivät ikinä pääse; parhaasta heidän joukossaan, Palissotista, esimerkiksi ei ikinä tule enempää kuin hyvä oppilas. Mutta jos tämä rooli ensi alussa huvittaakin, ja jos tunteekin jonkinmoista nautintoa, halveksiessaan sydämessään niitten typeryyttä, joita sillä hurmaa, niin ajan oloon se ei enää tunnu hauskalta, ja sitten, tehtyään jonkin määrän keksintöjä, huomaa, että on pakko toistaa omiaan; älyllä ja taidolla on rajansa; ainoastaan Jumalalle ja muutamille harvinaisille neroille aukeaa ura yhä laajemmaksi, kuta kauemmas he sitä kulkevat. Sellainen nero on ehkä Bouret;[98] häneltä on olemassa piirteitä, jotka panevat minut, niin, minutkin, ihailemaan häntä mitä suurimmassa määrässä. Pikku koira, onnellisuuden kirja, soihdut Versaillesin tiellä ovat sitä laatua, että ne minua masentavat ja nöyryyttävät; ne voisivat viedä minulta halun koko ammattiin.

Minä. Mitä tarkoitatte tuolla pikku koirallanne?

Hän. Mitäs miehiä te oikein olette? Kuinka? Todellako? Ettekö tiedä, kuinka tuo harvinainen mies menetteli vieroittaakseen itsestään ja suostutellakseen herra oikeusministeriin pikku koiran, jota tämän teki mieli?

Minä. Sitä en tiedä, tunnustan sen.

Hän. Sitä parempi. Se on kauneimpia keksintöjä mitä on tehty; koko Eurooppa on ollut siitä ihmeissään, eikä ole sitä hovimiestä, jota se ei olisi saattanut kateelliseksi. Teiltähän ei myöskään puutu älyn terävyyttä; katsokaammepa, miten te hänenä olisitte menetellyt. Ajatelkaa, että koira piti Bouretista; ajatelkaa, että ministerin omituinen puku peloitti tuota pikku eläintä; ajatelkaa, että Bouretilla oli vain viikon päivät aikaa voittaakseen vaikeudet. Täytyy tuntea tehtävän kaikki edellytykset, oikein oivaltaakseen ratkaisun ansiot. No siis?

Minä. No niin, minun täytyy myöntää, että sillä alalla helpoimmatkin tehtävät panevat minut ymmälle.

Hän. Kuulkaahan (sanoi hän minulle, lyöden minua kepeästi olkapäälle, hän näet on tuttavallinen käytökseltään), kuulkaa ja ihmetelkää. Hän teettää itselleen ministerin kasvojen näköisen naamarin, lainaa eräältä kamaripalvelijalta tuon avaran ministeriviitan, peittää kasvonsa naamarilla, vetää ylleen viitan, ja kutsuu koiraansa; hän hyväilee sitä ja antaa sille rinkilää; sitten yhtäkkiä ulkoasun vaihdos, ja koiraa ei enää kutsukaan oikeusministeri, vaan Bouret, joka sitä ruoskii. Kun tätä harjoitusta on jatkettu parin kolmen päivän verran aamusta iltaan, osaa koira karttaa finanssimies Bouretia ja juosta oikeusministeri Bouretin luo. Mutta minulta menee tässä hyvät humalat hukkaan; te olette maallikko, jolle ei kannata antaa tietoja ympärillänne tapahtuvista ihmeistä.

Minä. Oli miten oli, vielä juttu siitä kirjasta ja niistä soihduista, olkaa hyvä.

Hän. Ei, ei! Kysykää vaikka katukiviltä, niin ne tietävät tuollaiset asiat teille kertoa, ja käyttäkää hyväksenne sattumaa, joka vei meidät yhteen, saadaksenne tietää sellaista, jota ei tiedä kukaan muu kuin minä.

Minä. Oikeassa olette.

Hän. Meneppäs ja lainaa viitta ja valetukka — olin unohtanut mainita ministerin valetukan — ja teetäppäs itsellesi hänen näköisensä naamari! Varsinkin tuo naamari aivan huimaa päätäni. Niinpä sitä miestä pidetäänkin mitä suurimmassa kunniassa, niinpä hän onkin miljoonain omistaja. On Pyhän Ludvigin ritareita, joilla ei ole leipää; mutta kukapa käskeekin heitä tavoittelemaan sitä ritarimerkkiä selkänsä taittamisen uhalla; mikseivät antaudu vaarattomaan ammattiin, josta aina saa palkkansa? Sitä nyt sitten sanotaan muka suuren päämaalin tavoittelemiseksi. Nuo esikuvat ovat mieltä masentavia; on sääli omaa itseään ja ikävä olla. Naamari! Naamari! Antaisin sormen kädestäni, jos vain olisin keksinyt naamarin.

Minä. Mutta ettekö tuolla innostuksellanne kaikkeen, mikä on ovelaa, ja tuolla teille ominaisella neron näppäryydellä ole mitään keksinyt?

Hän. Anteeksi! Tuota selän ihailevaa asentoa, esimerkiksi, katson omakseni, vaikka kadehtijat ehkä voivat sitä minulta riidellä. Uskon kyllä, että sitä on ennenkin käytetty, mutta kuka on huomannut, kuinka mukava se oli, kun tahtoi pitää pilkkanaan sitä nenäkästä viisastelijaa, jota oli ihailevinaan? Minulla on enemmän kuin sata keinoa, millä panna alulle nuoren tytön vietteleminen hänen äitinsä läsnäollessa, tämän sitä huomaamatta, ja vieläpä saada tämä juoneeni osalliseksi. Tuskin olin antautunut tälle uralle, niin jo halveksin kaikkia tavallisia tapoja pujahduttaa perille lemmenkirje; minulla on sen seitsemän keinoa laittaakseni niin, että se minulta otetaan, ja uskallanpa kehua, että noiden keinojen joukossa on uusiakin. Olen erityisen taitava rohkaisemaan arastelevaa nuorta miestä; olen saanut onnistumaan sellaisiakin, joilla ei ollut älykkyyttä eikä edullista ulkomuotoa. Jos se kaikki olisi kirjoitettuna, niin luulenpa, että minulla myönnettäisiin olevan jonkun verran neroa.

Minä. Se tuottaisi teille erikoista kunniaa.

Hän. Sitä en epäile.

Minä. Teinä panisin tuon kaiken paperille. Olisi vahinko, että se joutuisi hukkaan.

Hän. Totta kyllä, mutta ette aavista, kuinka vähän arvoa annan metodille ja opetuksille. Ken tarvitsee kaavakirjaa, se ei koskaan mene pitkälle. Nerot lukevat vähän, toimivat paljon ja kehittyvät omin neuvoin. Katsokaa Caesaria, Turennea[99], Vaubania[100], markiisitar de Tenciniä[101], hänen veljeään kardinaalia[102] ja tämän sihteeriä, abbé Trubletia.[103] Entäs Bouret? Kuka on opettanut Bouretia? Ei kukaan; luonto se tuollaiset harvinaiset miehet luopi. Luuletteko, että tuota juttua koirasta ja naamarista on missään kirjoitettuna?

Minä. Mutta joutohetkinänne, kun tyhjän vatsanne tuska tahi ylen täyden vatsanne vaivat eivät salli teidän nukkua?

Hän. Pitääpä ajatella asiaa. On parempi kirjoittaa jotakin suurenmoista kuin toimitella jotakin vähäpätöistä. Silloin mieli ylenee, mielikuvitus lämpenee, kiihtyy ja avartuu, kun se sitävastoin supistuu kokoon kummastellessa — pikku Husin seurassa — kättentaputuksia, joita typerä yleisö itsepintaisesti tuhlaa keimailevalle neiti Dangevillelle:[104] tämän näytteleminenhän on niin lennotonta, hän kävelee näyttämöllä melkein kokoon kumartuneena, teeskennellen katselee alati silmiin sitä, jolle hän puhuu, ja on näyttelevinään salaperäisesti, pitää itse omia irveitään hienoutena ja tepsutustaan viehkeytenä; tahi onton mahtipontiselle neiti Claironille, joka on niin sanomattoman laiha, tekeytyvä, epäluonteva ja juhlallisen jäykkä. Tylsäntyperä permantoyleisö taputtaa heille käsiään, niin että seinät tärisevät, eikä huomaa, että me olemme kuin kimppu viehättäviä piirteitä, — totta kyllä, että kimppu pyrkii vähän turpoamaan, mutta mitäpä siitä? — että meillä on mitä hienoin hipiä, mitä kauneimmat silmät, mitä sievin suu; vähän sydäntä, se on totta; käynti, joka ei ole kepeä, mutta ei myöskään niin kömpelö kuin sanotaan. Mitä sen sijaan tunteeseen tulee, niin ei ole noista näyttelijättäristä ainoatakaan, josta emme veisi voittoa.

Minä. Mitä tarkoitatte tuolla kaikella? Onko se ivaa, vai täyttä totta?

Hän. Paha vain, että se pahuksen tunne on kokonaan sulkeutuneena sisään, ja ettei siitä pääse vilahdustakaan pilkistämään ulos; mutta minä, joka teille puhun, minä tiedän, ja tiedän varmaan, että hänellä sitä on. Jollei se olekaan juuri sitä, niin se on jotakin sinne päin. Onpa soma nähdä, kuinka kohtelemme palvelijoita, kun satumme olemaan pahalla päällä, miten kamarineidot saavat korvilleen, miten me aimo potkuilla opetamme oman kullankin, jos hän vain hiukankin horjahtaa siitä kunnioituksesta, joka meille on tuleva. Hän on pikku paholainen, sanon minä, täynnä tunnetta ja oman arvon tuntoa… Mutta mitäs nyt? Te olette aivan ymmällä, eikö niin?

Minä. Myönnän, etten osaa saada selville, ovatko sananne suoraa puhetta, vai häijyyksiäkö laskettelette. Minä olen yksinkertainen mies. Tehkää hyvin ja käyttäkää minun kanssani suorasukaisempaa kieltä ja jättäkää pois taitonne…

Hän. Tuo, se on sitä mitä me haastelemme pikku Husille neiti Dangevillestä ja neiti Claironista, joukossa siellä täällä joku sana, joka on teille vihjaukseksi. Pitäkää minua, jos tahdotte, hulttiona, mutta älkää tyhmyrinä; ja vain typerä tahi mielettömästi rakastunut mies saattaisi tosissaan ladella niin paljon asiatonta roskaa.

Minä. Mutta kuinka voi saada sellaisia puhutuksi.

Hän. Se ei käy yhdellä kertaa, mutta vähitellen siihen pääsee, lngenii largitur venter.[105]

Minä. Täytyy olla hirvittävä nälkä pakottamassa.

Hän. Ehkä. Mutta niin räikeiltä kuin ne teistä tuntuvatkin, niin olkaa varma siitä, että ne, joille ne sanotaan, ovat tottuneempia niitä kuulemaan, kuin me niitä laskettelemaan.

Minä. Onko joukossanne ketään, joka rohkenee olla yhtä mieltä kanssanne?

Hän. Mitä? Ketäänkö? Sehän on koko seurapiirin ajatustapaa ja kieltä.

Minä. Ne teistä, jotka eivät ole suuria heittiöitä, lienevät suuria tyhmyreitä.

Hän. Tyhmyreitä, niinkö? Vakuutan teille, ettei niitä ole kuin yksi, nimittäin se, joka meitä kestitsee, jotta me häntä pitäisimme narrinamme.

Minä. Mutta kuinka kukaan saattaa antaa pimittää itseään niin törkeästi? Sillä eihän tietysti ole epäilystäkään siitä, että neiti Dangeville ja neiti Clairon ovat etevämpiä taiteilijalahjoiltaan.

Hän. Ihminen ahmii täysin siemauksin valhetta, joka häntä imartelee, ja juo pisara pisaralta totuutta, joka on hänelle katkeraa. Ja sitten me näytämme niin vakuutetuilta, niin vilpittömiltä.

Minä. Mutta olette kai toki edes kerran rikkonut taiteenne periaatteita ja erehtynyt päästämään huuliltanne muutamia noita katkeria, loukkaavia totuuksia; sillä vaikka näyttelettekin kurjaa, halpamaista, viheliäistä, inhoittavaa osaa, niin luulen, että sielunne kuitenkin pohjaltaan on herkkätuntoinen.

Hän. Minunko? Ei ensinkään. Hitto minut periköön, jos tiedän, millainen oikeastaan olen! Ylimalkaan olen henkisessä suhteessa pyöreä kuin pallo, ja luonteeltani rento kuin pajun vitsa. En koskaan vilpillinen, jos vain on hiukankin etuni mukaista olla vilpitön, en koskaan vilpitön, jos vain on hiukankin etuni mukaista olla vilpillinen. Sanon asiat miten sattuu; jos järkevästi, niin sitä parempi; jos sopimattomasti, niin kukapa siitä välittäisi? Puhun kursailematta suuni puhtaaksi. En ole eläissäni ajatellut, en ennen kuin puhuin, en puhuessani, enkä puhuttuani. Niinpä en loukkaakaan ketään.

Minä. Mutta sattuihan se teille kuitenkin noiden kelpo ihmisten kanssa, joiden talossa elitte, ja jotka olivat niin hyviä teitä kohtaan.

Hän. Minkäs sille mahtaa? Se on onnettomuus, tuollainen kovan onnen hetki, jollaisia elämässä sattuu; ei ole pysyväistä onnea; minun oli liian hyvä olla, sitä ei voinut jatkua. Meitä on, kuten tiedätte, perin lukuisa ja mitä parhaiten valikoitu seura. Se on ihmisystävyyden koulu, antiikkisen kestiystävyyden uusiintuma. Kaikki kumoon menneet runoilijat me nostamme luoksemme; saimme Palissotin sitten kun Zarès[106] oli mennyt penkin alle, Bretin[107] hänen Väärän jalomielisensä kärsittyä haaksirikon — kaikki haukutut soittotaiteilijat, kaikki kirjailijat, joiden tuotteita ei lueta, kaikki vihellyksin vastaanotetut näyttelijättäret, kaikki pilkkanaurun alaisiksi joutuneet näyttelijät; siinä heitä on liuta köyhyyttään häpeäviä olentoja, noloja kuokkavieraita, joiden etunenässä minun on kunnia olla arkailevan joukon urheana johtajana. Minä heitä kehoittelen syömään, kun he ensi kerran tulevat, minä heille pyydän juotavaa. Vieväthän he niin vähän tilaa! Toiset ovat ryysyisiä nuoria miehiä, jotka eivät tiedä, mihin ryhtyä, mutta joilla on edullinen ulkomuoto; toiset roistoja, jotka liehittelevät ja uinuttelevat isäntää, hyväilläkseen hänen jäljiltään emäntää. Me näytämme iloisilta, mutta itse asiassa meillä on myrtynyt mieli ja vankka ruokahalu. Sudet eivät ole nälkäisempiä, tiikerit eivät ole julmempia. Me syödä ahmimme kuin sudet silloin kun maa on kauan ollut lumen peitossa, me raatelemme kuin tiikerit kaikkia, joille onnetar suo menestystä. Joskus Bertinin, Montsaugen[108] ja Villemorinin roikat yhtyvät; silloinpa vasta syntyy oiva rähinä eläintarhassa. Mokomaa pahantuulisten, katkeroittuneiden, tuhoavien ja raivostuneiden petojen paljoutta ei ole konsaan nähty. Ei muuta kuule kuin nimet Buffon, Duclos, Montesquieu, Rousseau, Voltaire, d'Alembert, Diderot. Ja Herra tietää, mitä lisänimityksiä niihin liitetään! Kukaan ei siellä pääse nerokkaan kirjoihin, ellei ole yhtä typerä kuin me. Siellä se laadittiin Filosofit-näytelmän[109] suunnitelma; kirjainkaupustelijan kohtauksen olen minä itse siihen kirjoittanut "Ämmäin teologian"[110] mukaan. Teitä ei siinä säästetä enempää kuin ketään muutakaan.

Minä. Sitä parempi! Ehkä minulle osoitetaan enemmän kunniaa kuin ansaitsen. Olisihan minulle nöyryyttävää, jos niille, jotka puhuvat pahaa niin monista taitavista ja kelpo miehistä, pistäisi päähän puhua hyvää minusta.

Hän. Meitä on monta, ja jokaisen täytyy antaa avustuksensa seuran huvittamiseksi. Kun suuret eläimet on uhrattu, niin tulee toisten vuoro.

Minä. Herjata tiedettä ja hyvettä elättääkseen itsensä, se on koko kallista leipää se!

Hän. Johan sen teille sanoin, me emme merkitse mitään. Me herjaamme kaikkia ihmisiä, mutta kukaan ei sitä pane pahakseen. Joskus on joukossamme tuo kömpelö abbé d'Olivet, tuo paksu abbé le Blanc,[111] tuo tekopyhimys Batteux.[112] Tuo paksu abbé on häijynilkinen vain ennen päivällistä. Juotuaan kahvinsa hän heittäytyy nojatuoliin, jalat uunin laattaa vastaan, ja nukahtaa kuin vanha papukaija orrelleen. Jos hälinä äityy kovin kiivaaksi, hän haukottelee, oikoo käsivarsiaan, hieroo silmiään ja sanoo: "No mitä nyt, mitä nyt?" "Puhe on siitä, onko Piron[113] suurempi älyniekka kuin Voltaire." "Älkäämme käsittäkö toisiamme väärin: sanoittehan älyniekka? Eihän ole puhe aistikkuudesta? Sillä mitä aistikkuuteen tulee, niin teidän Pironillanne ei ole siitä aavistustakaan." "Eikö aavistustakaan?" "Ei…" Ja niinpä hän sitten on saanut meidät kiedotuksi laajaan keskusteluun aistikkuudesta. Silloin isäntä viittaa kädellään, että häntä on kuunneltava, sillä ennen kaikkea on juuri aistikkuus hänen keppihevosensa: "Aistikkuus", sanoo hän, "aistikkuus on jotakin…" En toden totta tiedä mitä hän sanoi sen olevan, eikä hän sitä tiedä itsekään, — Joskus on seurassamme ystävä Robbé. Hän latelee meille hauskutukseksi rivonsekaisia juttujaan, kouristustautisten ihmetöitä, jotka hän on omin silmin nähnyt, ja muutamia lauluja runoelmastaan, jossa hän käsittelee aiheita, jonka hän tuntee perinpohjin.[114] Inhoan hänen runojaan, mutta kuuntelen kernaasti, kun hän lausuu; hän on aivan pirun riivaaman näköinen. Kaikki huutavat hänen ympärillään: "Kas sitä saattaa sanoa runoilijaksi!…" Meidän kesken sanoen tuo runous ei ole muuta kuin kaikenlaisten tolkuttomien äänteiden sekamelskaa, Baabelin tornin asukasten raakamaista mongerrusta. — Joukkoomme tulee joskus myöskin eräs hölmöläinen, joka on nolon ja tuhman näköinen, mutta älykäs kuin pahus ja ovelampi kuin vanha apina. Hän on noita olentoja, jotka houkuttelevat pilkantekoon ja nenäkkyyksiin, — heidät Jumala loi ojennukseksi sellaisille ihmisille, jotka arvostelevat ulkomuodon mukaan ja joille heidän peilinsä olisi pitänyt opettaa, että on yhtä helppoa olla älykäs mies ja typerän näköinen, kuin olla tyhmyri ja kuitenkin älykkään näköinen naamaltaan. Hyvin tavallista kataluutta on hyvänsävyisen miehen uhraaminen toisten huvikkeeksi; tuon kimppuun sitten alati muistetaan käydä; se on ansa, jonka viritämme uusille tulokkaille, ja tuskin olen nähnyt heistä ainoatakaan, joka ei siihen menisi.

(Joskus tuon narrin ihmisistä ja luonteista tekemien havaintojen sattuvaisuus minua hämmästytti, ja ilmaisin sen hänelle.) Se tulee siitä, — vastasi hän minulle, — että huonosta seurasta samoin kuin irstailevasta elämästäkin saa hyötynsä; menettää viattomuutensa, mutta korvaukseksi siitä vahingosta menettää myöskin ennakkoluulonsa; pahojen seurassa, missä pahe näyttäytyy naamioimattomana, oppii heidät tuntemaan; ja sitten olen vähän lueskellut.

Minä. Mitä olette lukenut?

Hän. Olen lukenut ja luen yhäti uudelleen Theophrastosta,[115] Labruyèreä[116] ja Molièreä.

Minä. Ne ovat oivallisia kirjoja.

Hän. Paljon parempia kuin luullaan, mutta kuka osaa niitä lukea?

Minä. Kaikki ihmiset, kukin älynsä määrän mukaan.

Hän. Tuskin kukaan. Voisitteko sanoa minulle, mitä niistä etsitään?

Minä. Huviketta ja opetusta.

Hän. Mutta millaista opetusta? Sillä siinäpä se pääasia juuri onkin.

Minä. Velvollisuuksiensa tuntemista, rakkautta hyveeseen, paheen inhoa.

Hän. Minä taas opin niistä kaikkea mitä pitää tehdä ja mitä ei pidä sanoa. Niinpä lukiessani Saituria ajattelen itsekseni: Ole saita, jos tahdot, mutta varo puhumasta niin kuin saituri. Tartuffea lukiessani ajattelen: Ole tekopyhimys, jos tahdot, mutta älä puhu niin kuin tekopyhimys. Pidä itselläsi paheita, jotka ovat sinulle hyödyllisiä, mutta älä omaksu niiden puheensävyä ja ulkonaisia eleitä, jotka tekisivät sinut naurettavaksi. Voidaksesi välttää tuota sävyä, noita eleitä, täytyy sinun tuntea ne; nyt ovat nuo kirjailijat luoneet mestarillisia kuvauksia niistä. Minä olen minä ja pysyn sinä mikä olen, mutta toimin ja puhun niinkuin soveliasta on. En ole niitä, jotka halveksivat moralisteja; näiltä on paljon opittavaa, varsinkin niiltä, jotka ovat kuvanneet siveellisyyden työssä ja toimessa. Pahe loukkaa ihmisiä vain aika-ajoin; paheen ulkonaiset tunnusmerkit loukkaavat heitä aamusta iltaan. Olisi ehkä parempi olla röyhkeilijä, kuin vain naamaltaan siltä näyttää; röyhkeäluontoinen loukkaa vain toisinaan, röyhkeänaamainen loukkaa aina. Älkää muuten luulko, että olen ainoa lukija laatuani; minulla ei ole tässä muuta ansiota, kuin että olen tehnyt järjestelmällisesti, tervein järjin, ymmärtävin ja selvin silmin sen, minkä useimmat muut tekevät vaistomaisesti. Siitä johtuu, että heidän lukunsa ei tee heitä paremmiksi kuin minä olen, mutta että he aina ovat naurettavia vastoin tahtoaankin, kun taas minä olen naurettava vain jos niin tahdon, ja silloin vien heistä loistavasti voiton; sillä sama taito, joka opettaa minut erityisissä tilaisuuksissa välttämään naurettavuutta, opettaa minut myöskin jäljittelemään sitä sattuvasti ja hyvällä menestyksellä toisissa. Muistan silloin kaikki mitä muut ovat sanoneet, kaikki mitä itse olen lukenut, ja lisään siihen kaiken mikä on peräisin omasta päästäni, joka tällä alalla on hämmästyttävän tuottelias.

Minä. Teittepä hyvin, kun paljastitte minulle nuo salaisuudet, sillä muutoin olisin luullut teidän olevan ristiriidassa itsenne kanssa.

Hän. En suinkaan ole; sillä jos tulee yhden kerran välttää naurettavuutta, niin onneksi tulee sata kertaa olla naurettava. Ei ole parempaa roolia isoisten seuroissa kuin narrin. Kauan aikaa oli olemassa oikein virallinen kuninkaan narri; ei milloinkaan ole ollut olemassa virallista kuninkaan viisasta. Minä olen Bertinin ja monen muun narri, ehkä teidän tällä hetkellä, tahi ehkä te olette minun; ken olisi viisas, hänellä ei olisi narria; siis se, jolla on narri, ei ole viisas; jos hän ei ole viisas, on hän narri, ja ehkä, vaikka olisi kuningas, narrinsa narri. Muistakaa sitäpaitsi, että niin vaihtelevalla kuin tapojen alalla ei ole mitään ehdottomasti, olennaisesti, yleisesti oikeaa tahi väärää; että niin ollen tulee olla sitä, mitä etu vaatii olemaan, hyvä tahi paha, viisas tahi narri, säädyllinen tahi naurettava, kunniallinen tahi paheellinen. Jos hyve sattumalta olisi vienyt onneen, niin joko olisin ollut hyveellinen, tahi tekeytynyt siksi, kuten muutkin; minut on tahdottu naurettavaksi, ja olen kehittänyt itseni siksi; paheelliseksi oli luonto jo yksin ja omin neuvoin minut luonut. Kun sanon paheelliseksi, teen sen puhuakseni teidän kieltänne; sillä jos tulisimme selvittäneeksi kantamme, niin olisi hyvin mahdollista, että te sanoisitte paheeksi sitä, mitä minä sanon hyveeksi, ja hyveeksi sitä, mitä minä pidän paheena. — Seurassamme ovat myöskin l'Opéra-Comiquen säveltäjät, heidän näyttelijänsä ja näyttelijättärensä, ja vielä useammin heidän urakoitsijansa Corbie ja Moette[117], kaikki taitavia miehiä ja erinomaisen ansiokkaita. Ja olin unohtaa suuret kirjallisuuden arvostelijat, l'Avant-Coureur, les Petites Affiches, l'Année littéraire, l'Observateur littéraire, le Censeur hebdomadaire,[118] koko sanomalehtimiesten sakin.

Minä. L'Année littéraire! l'Observateur littéraire! Sehän on mahdotonta; nehän vihaavat toisiaan.

Hän. Se on totta, mutta kaikki kerjäläiset tekevät sovinnon ruokakupin ääressä. Tuo kirottu Observateur littéraire! Jospa paholainen olisi vienyt hänet ja hänen lehtensä! Tuo itara pikku papinrähjys,[119] tuo haiseva koronkiskuri se juuri on syynä minun onnettomuuteeni. Hän ilmestyi näköpiiriimme eilen ensi kertaa. Hän tuli siihen aikaan, joka meidät kaikki ajaa esiin loukoistamme, päivällisen aikaan. Kun on ruma ilma, niin onnellinen se meistä, jolla on taskussaan neljänkolmatta sou'n raha, millä kustantaa itselleen ajuri. Monikin on pilkannut veljeään, joka aamulla oli saapunut paikalle kuraisena selkärankaa myöten ja läpimärkänä, ja palaa itse sitten illalla asuntoonsa samanlaisessa kunnossa. Joutuipa kerran eräs, en enää muista kuka, muutama kuukausi sitten hurjaan riitaan kenkäinharjaajan kanssa, jolla on liikkeensä meidän porttimme pielessä; heillä oli päättämätöntä tiliä keskenään; velkoja tahtoi, että velallinen maksaisi hänen saatavansa, ja tällä ei ollut rahoja, eikä hän päässyt sisään portaisiin joutumatta tuon toisen kynsiin. — Ruoka tuodaan pöytään, abbélle annetaan kunniasija pöydässä, hänet pannaan istumaan yläpäähän. Minä astun sisään, huomaan hänet. "Kuinka, abbé", sanon hänelle, "tekö olette kunniasijalla? Sehän on varsin hyvä täksi päivää; mutta huomenna, luvallanne sanoen, astutte lautasta alemmaksi, ylihuomenna vieläkin lautasta alemmaksi, ja niin edespäin lautanen lautaselta joko oikealle tahi vasemmalle, kunnes te siltä paikalta, joka kerran oli minulla ennen teitä, Fréronilla kerran minun jälkeeni, Doratilla[120] kerran Fréronin jälkeen, Palissotilla kerran Doratin jälkeen, joudutte pysyväiselle paikalle minun viereeni, joka olen mitätön äijä-pahanen niinkuin tekin, che siedo sempre come un maestoso cazzo fra duoi coglioni".[121] Abbé, hyvänahkainen mies, joka käsittää kaikki hyvin päin, rupesi nauramaan; neiti, johon tehosi huomautukseni ja sattuva vertaukseni, rupesi nauramaan; kaikki, jotka istuivat abbén oikealla ja vasemmalla puolella, tahi jotka hän oli pannut siirtymään pykälää alemmaksi, rupesivat nauramaan; kaikki nauravat, paitsi talon herra, joka suuttuu ja lausuu minulle sanoja, jotka eivät olisi mitään merkinneet, jos olisimme olleet kahden kesken…

— Te olette nenäkäs tungettelija!

— Sen kyllä tiedän, ja sillähän ehdolla te minut otittekin taloonne.

— Te olette heittiö!

— Niinkuin toinenkin.

— Kerjäläinen!

— Olisinko muutoin täällä?

— Minä ajatan teidät ulos!

— Päivällisen syötyäni menen itsestäni.

— Neuvon teitä niin tekemään…

Päivällinen syötiin. Minä en päästänyt suupalastakaan hukkaan. Syötyäni vankasti ja juotuani kelpolailla (sillä kävipä loppujen lopuksi niin tahi näin, vatsa on sellainen herra, jota vastaan en koskaan ole murjotellut), tein päätökseni ja valmistauduin lähtemään. Olinhan antanut sanani niin monen kuullen, että tietysti täytyi se pitää. Hiiviskelin hyvän aikaa huoneissa, etsien keppiäni ja lakkiani kaikkialta missä ne eivät olleet, ja odottaen yhä, että isäntä syytäisi suustaan uuden solvaussanojen sarjan, että joku tulisi väliin, ja että me lopulta sopisimme, oikein aikalailla suututtuamme. Kiertelin ja kaartelin, sillä eihän minulla mitään kaunaa mielessä ollut, mutta isäntä, synkempänä ja uhkaavampana kuin Homeeron Apollo sinkautellessaan nuoliaan kreikkalaisten sotajoukkoon, käveli pitkin ja poikki, myssy kahta syvemmälle kuin tavallisesti päähän painettuna, nyrkki leuan alla puserrettuna. Neiti lähestyy minua:

— Mutta, neitiseni, mitä tavatonta on nyt sitten tapahtunut? Olenko tänään ollut toisenlainen kuin tavallisesti?

(Isäntä:) — Tahdon, että hän menee ulos.

(Rameau isännälle:) — Kyllä menen. — (Neiti Husille:) En minä ole häntä loukannut.

(Neiti H. R:lle:) — Anteeksi, kutsutaan vieraaksi herra abbé ja…

(R. neiti H:lle:) — Hän itse on tehnyt väärin itseään kohtaan kutsuessaan abbé'n, ottaessaan taloonsa minut ja minun mukanani niin monta minunlaistani tolvanaa.

(Neiti H.:) — Kas niin, pikku Rameau, täytyy pyytää anteeksi herra abbé'lta.

— Mitäpä minä hänen anteeksiannollaan?

— Kas niin, tuo kaikki kyllä asettuu…

Minua otetaan kädestä kiinni, minut vedetään abbé'n nojatuolia kohti; levitän käsivarteni, katselen abbé'ta jonkinlaisella ihailulla, sillä kukapa on koskaan pyytänyt abbé'lta anteeksi? "Abbé", sanon hänelle, "abbé, tämä kaikki on hyvin naurettavaa, eikö totta?" Ja sitten rupean nauramaan, ja abbé myöskin. Siltä taholta olin siis saanut anteeksi, mutta täytyi kääntyä puhumaan toiselle, ja mitä minun oli hänelle sanottava, se oli kokonaan toinen kysymys. En enää oikein muista, kuinka sommittelin anteeksipyyntöni hänelle:

— Hyvä herra, tässä on tämä narri.

— Hän on minua jo liiankin kauan kiusannut; en tahdo enää kuulla hänestä puhuttavan.

— Hän on pahoillaan.

— Niin, olen kovin pahoillani.[122]

— Moista ei tule hänelle enää toistamiseen tapahtumaan.

— Ennen kuin taas joudun tekemisiin moisen hulttion kanssa.

En tiedä, oliko hän noina päivinä sillä tuulella, jolloin neiti pelkää lähestyä häntä eikä uskalla koskea häntä muuten kuin samettisormikkaillaan, vai eikö hän oikein kuullut mitä sanoin, vai sanoinko huonosti sanottavani, mutta asiani vain entisestään paheni. Mitä hittoa, eikö hän tunne minua; eikö hän tiedä, että olen niinkuin lapset, ja että on tilanteita, joissa lasken kaikki alleni? Ja sitten, luulenpa, Jumala armahtakoon, etten saisi hetkenkään lepoa. Teräksinenkin tanssinukke kuluu pilalle, jos sen nauhaa ny'itään aamusta iltaan ja illasta aamuun. Minun tulee heitä huvittaa, se on ehtona, mutta täytyyhän minun itsenikin joskus pitää vähän hauskaa. Kesken näiden selkkausten pisti päähäni kamala ajatus, ajatus, joka herätti minussa ynseyttä, ajatus, joka teki minut uskaliaaksi ja röyhkeäksi, se nimittäin, että ilman minua ei voitu tulla toimeen, että olin perin tärkeä henkilö.

Minä. Niin, uskon kyllä, että teistä oli heillä sangen paljon hyötyä, mutta heistä teillä vieläkin enemmän. Te ette löydä milloin tahdotte toista niin hyvää taloa, mutta jos heiltä yksi narri menee hukkaan, niin saavat he sata sijalle.

Hän. Sata minun veroistani narria, herra filosofi! Niitä ei kasva niinkään joka oksalla. Niin, kehnoja narreja, kyllä. Sukkeluuksiin nähden ollaan vaativampia kuin kykyihin ja hyveeseen nähden. Minä olen harvinainen laatuani, niin, hyvin harvinainen. Nyt, kun ei heillä enää ole minua, miten heidän käy? Heidän on sikamaisen ikävä. Minulla on ehtymätön varasto viisasteluja. Joka hetki laskettelin kompia, jotka panivat heidät nauramaan vesissä silmin. Minä olin heille kokonaisen hulluinhuoneen veroinen.

Minä. Niinpä saittekin ruuan, yösijan, täyden vaatetuksen, nutut ja housut, jalkineet ja pistolin palkkaa kuussa.

Hän. Sehän se oli hyvä puoli, ansiopuoli; mutta rasituksista, niistä ette hiisku sanaakaan. Ensinnäkin, jos kuului huhuja uudesta teatterikappaleesta, niin täytyi, olipa ilma millainen tahansa, nuuskia kaikki Pariisin ullakot, kunnes olin löytänyt sen tekijän, hankkinut teoksen luettavakseni ja osavasti antanut salavihjauksen, että siinä oli eräs osa, jonka verrattomalla tavalla esittäisi eräs tuttavistani.

— Kuka sitten, jos saan luvan kysyä?

— Kukako? Sepä kysymys! Hän on itse sulous, sirous ja hienous.

— Tarkoitatteko neiti Dangevilleä? Tunnetteko ehkä hänet?

— Kyllä, vähän, mutta hän se ei ole.

— Kukas sitten? — (Mainitsin aivan hiljaa nimen.) Hänkö?

— Niin, hän, — toistin hiukan häpeissäni, sillä joskus olen vähän kaino. Ja kelpasipa nähdä, kuinka tuon nimen lausuessani runoilijan naama venyi pitkäksi, ja toisin kerroin, kuinka minulle naurettiin vasten naamaa. Kuitenkin täytyi minun tuoda mies, tahtoen tahi tahtomattaan, mukanani päivälliselle, ja hän, peläten itsensä sitomista, pani vastaan, kiitteli. Kelpasipa nähdä, kuinka minua kohdeltiin, kun välittäjäntoimeni ei minulle onnistunut! Silloin olin tolvana, tyhmyri, kollo; en kelvannut mihinkään, en ansainnut sitä lasillista vettä, joka minulle annettiin juoda. Vielä pahempi oli, kun neiti näytteli, ja kun kesken yleisön pilkkanaurujen, yleisön, joka arvostelee oikein, sanottakoon siitä mitä tahansa, täytyi yksin taputtaa käsiäni, vetää kaikkien katseet puoleeni, joskus kääntää vihellykset näyttelijättärestä itseeni ja kuulla vieressäni kuiskailtavan: "Se on joku hänen rakastajansa valepukuinen kätyri. Eikö tuo roisto aio lakata meluamasta?…" Ei kukaan tiedä, mikä sellaiseen saattaa pakottaa; luullaan, että se on typeryys, kun se todellisuudessa on sellainen vaikutin, joka tekee kaikki anteeksiannettavaksi.

Minä. Vieläpä yhteiskunnan lakien rikkomisenkin.

Hän. Lopulta minut kuitenkin tunnettiin, ja sanottiin: "Ahaa! se on Rameau." Keino, johon tavallisesti turvauduin, oli se, että lausuin muutaman ivallisen sanan pelastaakseni naurettavuudesta yksinäiset kättentaputukseni, jotka muka oli käsitetty väärin. Myöntäkää, että tarvitaan voimakas harrastus noin uhmatakseen koko yleisöä, ja että jokainen tuollainen vastenmielinen urakka oli enemmän kuin pikku kolikon arvoinen.

Minä. Miksette ottanut mukaanne apumiehiä?

Hän. Senkin joskus tein, ja taputin silloin itse vain vähän, jälkeenpäin. Ennenkuin lähdin tuohon piinapaikkaani, täytyi sulloa muistiini loistokohdat, joissa oli tärkeätä antaa alku kättentaputuksille. Jos satuin ne unohtamaan tahi niistä erehtymään, niin ihan vapisin kotiin palatessani; siitäkös pidettiin meteliä, josta teillä ei ole aavistustakaan. Ja sitten, kotona, kokonainen lauma koiria hoidettavanani; totta kyllä, että tuhmuudessani olin itse ottanut niskoilleni tämän tehtävän; ja kissoja, joiden ylin hoito oli minun huostassani. Olin ylen onnellinen, jos Micou suosiollisesti suvaitsi kynsäistä kalvostimeni rikki tahi haavan käteeni. Criquette saa helposti vatsanväänteitä; minä silloin hieron sen vatsaa. Ennen talon neidillä oli hysteerisiä oireita, nyt ne ovat hermohäiriöitä. Ei kannata puhua muista lievistä terveyden vaivoista, joiden sattuessa ei kursailla minua. Se olkoon menneeksi; en ole koskaan pyrkinyt rajoittamaan kenenkään vapautta; olen lukenut, en muista missä, että eräs ruhtinas, jolla oli kunnianimi Suuri, joskus seisoi nojautuneena rakastajattarensa tarvetuolin selkänojaa vasten. Jokainenhan tahtoo olla täydessä vapaudessaan lähimpien tuttaviensa seurassa, ja näihin kuuluin minä noina päivinä enemmän kuin kukaan muu. Olen tuttavallisuuden ja vapaisuuden apostoli, näytin siellä itse hyvää esimerkkiä niistä, eikä siitä kukaan ottanut pahastuaksensa; sain olla omissa valloissani. Isännästä olen teille jo antanut tuokiokuvan. Neiti alkaa käydä hiukan painavaksi. Onpa soma kuulla hauskoja juttuja, joita ihmiset hänestä kertovat.

Minä. Ette kai te kuulu noiden ihmisten joukkoon?

Hän. Miksen kuuluisi?

Minä. Koska toki on lievimmin sanoen säädytöntä tehdä pilaa hyväntekijöistään.

Hän. Mutta eikö ole vielä pahempi katsoa hyvientöittensä nojalla oikeudekseen halventaa suojattiaan.

Minä. Mutta jos suojatti ei olisi jo itsestään halpamainen, niin ei mikään antaisi suojelijalle sitä oikeutta.

Hän. Mutta jos ihmiset eivät olisi itsestään naurettavia, niin ei heistä tekaistaisi hauskoja juttuja. Ja sitäpaitsi, onko minun syyni, että he antautuvat tekemisiin roskajoukon kanssa? Onko minun syyni, että kun he ovat ruvenneet tekemisiin roskaväen kanssa, heidät petetään ja heitä häväistään? Kun kerran antautuu elämään meidän kaltaistemme ihmisten yhteydessä, ja kun on tavallista ihmisjärkeä päässä, niin saattaa odottaa ties kuinka paljon koiramaisuuksia osaksensa. Kun joku ottaa meidät hoivaansa, eikö hän tunne meitä siksi mitä me olemme, itsekkäiksi, halpamaisiksi ja kavaloiksi olennoiksi? Jos hän meidät tuntee, niin on kaikki niinkuin olla pitää. On olemassa salainen sopimus, että meille tehdään hyvää ja että me ennemmin tahi myöhemmin palkitsemme pahalla sen hyvän mitä meille on tehty. Eikö tämä sopimus ole olemassa ihmisen ja hänen apinansa tahi hänen papukaijansa välillä? Le Brun[123] valittelee haikeasti, että Palissot, hänen pöytätoverinsa ja ystävänsä, on sepittänyt pilkkalauluja hänestä. Palissotin on täytynyt sepittää nuo pilkkalaulut, ja Le Brun on väärässä. Poinsinet valittelee haikeasti, että Palissot on pannut hänen nimiinsä Le Brunistä sepittämänsä pilkkalaulut. Palissotin on täytynyt panna Poinsinetin nimiin Le Brunistä sepittämänsä pilkkalaulut, ja Poinsinet on väärässä. Pikku abbé Rey[124] valittelee haikeasti, että hänen ystävänsä Palissot on kopannut häneltä hänen rakastajattarensa, jonka tuttavuuteen Rey oli hänet saattanut. Eihän hänen olisi pitänyt päästää Palissotin kaltaista miestä rakastajattarensa tuttavaksi, tahi hänen piti sitten olla valmis menettämään hänet. Palissot on tehnyt tehtävänsä, ja abbé Rey on väärässä. Kirjakauppias David valittelee haikeasti, että hänen yhtiötoverinsa Palissot on maannut tahi tahtonut maata hänen vaimonsa; kirjakauppias Davidin vaimo valittelee haikeasti, että Palissot on uskotellut jokaiselle halulliselle maanneensa hänet; olkoonpa nyt että Palissot on maannut kirjakauppias Davidin vaimon tahi ei, jota seikkaa on vaikea varmaan tietää, koska vaimo on voinut kieltää totuuden ja Palissot uskotella perättömiä — oli miten oli, Palissot on esittänyt osansa, ja David vaimoineen on väärässä. Valitelkoon Helvétius[125] haikeasti, että Palissot esittää hänet näyttämöllä epärehellisenä miehenä, ollessaan hänelle vieläkin velkaa rahat, jotka sai lainaksi huonon terveytensä hoidattamiseen ja hankkiakseen ruokaa ja vaatteita; pitikö hänen odottaa muunlaista menettelyä mieheltä, joka on kaikenlaisen kataluuden tahraama, joka aikansa kuluksi panee ystävänsä luopumaan uskonnostaan,[126] joka anastaa yhtiötoveriensa omaisuutta, jossa ei ole rehellisyyttä, ei oikeuden eikä muun tuntoa, — joka onkii onnea keinoista välittämättä, joka laskee yhtä monta roistontyötä kuin elonpäivääkin ja joka itse on esittänyt itsensä näyttämöllä[127] mitä vaarallisimmaksi konnaksi: häpeämättömyys, jonka vertaista en usko olleen menneisyydessä enkä ilmaantuvan vastaisuudessa? Ei. Siis ei Palissot ole, vaan Helvétius on väärässä. Jos viedään maalaisnuorukainen Versaillesin eläintarhaan, ja hän tuhmuudessaan saa päähänsä pistää kätensä tiikerin tahi pantterin häkin rautaristikon läpi ja häneltä jää käsivarsi pedon kitaan, niin kuka on silloin tehnyt väärin? Kaikki tuo on kirjoitettuna tuohon sanattomaan sopimukseen; syyttäköön itseään, ken sitä ei tunne tahi sen unohtaa. Kuinka monta ihmistä, joita syytetään pahuudesta, kun pitäisi syyttää itseään typeryydestä, voisinkaan puhdistaa syyttömiksi tuon yleispätevän ja pyhän sopimuksen nojalla? Niin, paksu kreivitär,[128] te teette väärin, kun keräätte ympärillenne niitä, joita teikäläisten kesken sanotaan mokomiksi, kun nuo mokomat teille tekevät tahi teettävät koiruuksia ja saavat kunnialliset ihmiset suuttumaan teihin. Kunnialliset ihmiset tekevät mitä heidän tuleekin tehdä, nuo mokomat niinikään, ja te itse teette väärin, ottaessanne heidät seuraanne. Jos Bertin eläisi kaikessa hiljaisuudessa rauhallisesti rakastajattarensa kanssa, jos he olisivat luonteittensa kunniallisuudella hankkineet kunniallisia tuttavia, jos heillä olisi ympärillään kyvykkäitä miehiä, yhteiskunnassa hyveellisyydestään tunnettuja ihmisiä; jos he olisivat varanneet pienelle valistuneelle ja valikoidulle seuralle huvikehetket, jotka he olisivat riistäneet tuolta suloiselta ajanvietteeltään olla yhdessä, rakastaa toisiaan ja sanoa se toisilleen yksinäisyyden hiljaisuudessa, niin luuletteko, että heistä olisi tehty pahoja tahi hyviäkään juttuja? Miten on heidän nyt käynyt? Ansion mukaan. He ovat saaneet rangaistuksen ajattelemattomuudestaan, ja juuri meidät oli kaitselmus jo aikojen alusta määrännyt rankaisemaan ansion mukaan nykyhetken Bertinejä; ja ne meidän jälkeläisistämme, jotka ovat meidän kaltaisiamme, on se määrännyt rankaisemaan tulevaisuuden Mesengejä[129] ja Bertinejä. Mutta sillävälin kun me panemme täytäntöön sen oikeudenmukaiset päätökset typeryydestä, panette te, jotka kuvaatte meidät sellaisina kuin olemme, täytäntöön sen oikeudenmukaiset päätökset meistä. Mitä te ajattelisitte meistä, jos me häpeällisine tapoinemme vaatisimme, että meidän tulee saada nauttia yleistä arvonantoa? Että me olemme järjettömiä. Entäs ne, jotka odottavat kunniallisia menettelytapoja synnynnäisesti paheellisilta henkilöiltä, halpamaisilta ja alhaisilta luonteilta, ovatko ne järkeviä? Kaikki saa oikean palkkansa tässä maailmassa. On olemassa kaksi yleistä syyttäjää: teidän ovellanne toinen, joka rankaisee rikkomukset yhteiskuntaa vastaan; luonto on toinen. Tämä jälkimmäinen tuomitsee kaikki paheet, jotka lailta jäävät ottamatta huomioon. Jos antaudutte irstailemaan naisilla, niin saatte vesitaudin; jos juopottelette ja mässäilette, niin saatte rintataudin; jos avaatte ovenne heittiöille ja elätte heidän parissaan, niin teidät kavalletaan, teistä lasketaan pilaa, teitä halveksitaan. Yksinkertaisinta on alistua myöntämään näiden tuomioiden oikeus ja kohtuus ja sanoa itselleen: Se on oikein, ravistaa korviaan ja tehdä parannus, tahi jäädä entiselleen, mutta yllämainituilla ehdoilla.

Minä. Te olette oikeassa.

Hän. Muuten, minä puolestani en tekaise ainoatakaan noista ilkeistä jutuista. Tyydyn näyttelemään levittelijän osaa. Kertovat, että tässä pari päivää sitten noin kello viiden aikaan aamulla kuului hirveätä hälinää; kaikki soittokellot kilisivät; kuului tukehtuvan ihmisen katkonaisia ja kumeita huutoja: "Auttakaa … auttakaa … minä tukehdun … kuolen…!" Nämä huudot kuuluivat isännän huoneesta. Riennetään sinne, hänen avukseen. Siellä meidän lihava neitisemme, aivan järjiltään, mistään tietämättä ja mitään näkemättä, niinkuin sellaisella hetkellä on laita, kohottautui molempien käsiensä nojaan ja pudotteli niin korkealta kuin saattoi asianomaisille paikoille parin kolmensadan naulan painoaan kaikella hurjan nautinnon antamalla nopeudella. Oli aika vaikea saada hänet siitä irti. Kuka peijakas käskikään pienen vasaran asettua raskaan alasimen alle!

Minä. Te olette ruokoton katupoika. Puhukaamme jostakin muusta! Pakinamme alusta saakka on kielelläni pyörinyt eräs kysymys.