RAKKAUDEN KIROUS (continued 2)

Emme puhuneet paljon kotimatkalla. Aioin sanoa hyvästi hänelle kotiportilla, mutta hän ei sitä huomannut vaan seurasi minua sisään. Sydämeni alkoi sykkiä kiivaasti. Mitä hän aikoi? Isän kanssa hän ei voinut puhua, täytyihän minun ensin valmistaa isää. Mitä siis?

Menin hänen edellään suoraan kirjastoon, laskin päivänvarjoni pöydälle ja odottaessani mitä hänellä oli sanottavaa aloin riisua hansikkaitani. Hän sulki oven ja tuli suoraan luokseni. Hetken me katsoimme toisiamme silmästä silmään. Minusta tuntui, että hänen katseensa vihlaisten tuskallisesti kuin terävä veitsi tunkeutui aina sisimpääni asti, syvemmälle, syvemmälle, niin että minä hurjan pelon vallassa väistin häntä ja nostin vaistomaisesti käteni ikäänkuin suojakseni. Samassa hänen käsivartensa ympäröivät minut.

— Rakel, miksi sinä pelkäät minua noin järjettömästi, ikäänkuin olisin jokin peto?

Eivätkö nuo sitten olleet pedon silmät, jotka noin nälkäisesti tuijottivat minuun. Ne lähenivät kasvojani, ne polttivat. Koetin kääntää kasvoni sivulle, odottaen ummessa silmin ja hengitystä pidättäen.

Äkkiä tunsin olevani vapaa ja avatessani hämmästyneenä silmäni näin tohtori Dahlin seisovan pöydän ääressä niin tyynenä kuin ei olisi paikaltaan ensinkään liikahtanut.

— Minun täytyy lähteä, Rakel, Ehkä olet sitten niin ystävällinen ja ilmoitat minulle, milloin voin puhua isäsi kanssa.

Hän tuli uudelleen luokseni, tarttui käteeni ja kääntäen auki avatun hansikkaan! painoi huulensa rannettani vastaan. Hänen huulensa tuntuivat imeytyvän ihoon kiinni. Hämähäkki, joka imee uhrinsa veren! välähti aivoissani. Hän pudotti äkkiä käteni, ja tarttuen oudolla kiireellä hattuunsa ja keppiinsä kiirehti halliin. Kuulin Petterin avaavan hänelle oven, se sulkeutui, ja niin oli kaikki jälleen hiljaista.

Seuraavana aamuna kantoi Ella huoneeseeni suunnattoman suuria, kellertäviä ruusuja. En ojentanut kättäni ottaakseni niitä, ja hän laski ne pöydälle vuoteen ääreen. Ne olivat raskaita, omituisen värisiä ruusuja, ja nuokkuessaan siinä pöydän reunan yli ja ikäänkuin katsellen minua ne toivat mieleeni tohtori Dahlin silmät. Ella oli avannut ikkunan raolleen ja tuulenhenki liikutti hiljaa ruusujen lehtiä. Eräs terälehti irtaantui, tuulahdus puhalsi sen vuoteeni yli ja se putosi pehmeästi auenneen yöpuvun pitsien välistä rinnalleni. Siinä se lepäsi ikäänkuin tuntemattoman käden hiljainen kosketus, mutta minä raivostuin sille, ravistin sen pois ja heitin sen lattialle. —

Pukeutuessani tunsin sanoin kuvaamatonta haluttomuutta kaikkeen. Mieleni oli täynnä uusia, vastenmielisiä velvollisuuksia. Tohtori Dahl, Erik, oli kaiketi kutsuttava aamiaiselle, tai päivällisellekö? Ei, aamiaiselle, sillä silloin hän varmaankaan ei ehtisi viipyä pitkää aikaa. Mitenkähän oli tänään isän terveydentila, ja mitähän hän kihlauksestani sanoisi? Mutta siinähän juuri oli tämän surullisen tapahtuman ainoa valokohta. Isä-raukalle oli elämä tästälähtien muuttuva. Kaikki se, mitä vailla hän jo pitkän aikaa oli ollut, oli pian jälleen ympäröivä, häntä, kaikki se ylellisyys, mitä raha voi aikaansaada, oli jälleen lankeava hänen osalleen, eikä hän olisi milloinkaan aavistava, miten kalliista hinnasta se oli ostettu.

Näissä ajatuksissa olin pukeutunut ja mennyt portaita alas isän huoneeseen. Petter tuli vastaan kantaen aamiaistarjotinta. Yksi ainoa silmäys riitti näkemään, miten vaatimaton aamiainen oli ollut. Isä istui jo tuolissaan. Hän vastasi aamutervehdykseeni niin raukealla hymyllä, että sydäntäni vihlaisi.

— Oletko nukkunut hyvin, isä?

‒ En oikein hyvin, rakkaani, näin pahaa unta Punahilkastani. Vanhat ihmiset näkevät usein pahoja unia.

— Söikö susi Punahilkan suuhunsa?

— Ei nyt aivan niin! Istu tuohon niin kerron. Kas niin! Olin näkevinäni sinun kävelevän yksinäsi tuolla meren rannalla kalliolla. Oli synkkä kevättalven päivä. Sinä kuljit mietteisiisi vaipuneena, ja minusta näytti, että sinä olit surullinen. Äkkiä puhkesi kinoksesta esiin suuri, loistava auringonkukka. Se hehkui siellä aivan jyrkänteen reunalla. Sinun kasvosi kirkastuivat nähdessäsi sen, ja sinä kumarruit sitä poimimaan, mutta et ylettänyt. Kurottauduit yhä pitemmälle, maa alkoi lohkeilla jatkaisi alla ja vieriä alas syvyyteen, mutta sinä et sitä huomannut, sinä vain tuijotit kuin lumottu kukkaa ja kumarruit yhä alemmas. Tahdoin huutaa, mutta en tietystikään saanut kurkustani ääntäkään, niinhän unessa aina käy. Pieni Punahilkkani, juuri silloin yletti kätesi kukkaan, mutta taittaessasi sen syöksähti kukasta käärme sinua kohden ja sinä huudahdit kauhusta, horjahdit, kadotit jalansijan ja — — ‒ katosit syvyyteen. Suuri, harmaa jäälohkare nousi korahtaen pystyyn juuri sillä paikalla, missä sinä olit kadonnut, nousi kuin hautapatsas. Vihdoin totteli ääneni minua huusin apua ja heräsin siihen, että Petter ja sairaanhoitajatar seisoivat huolestuneina vuoteeni ääressä. Olen niin järkytetty, ettei mieleni ole vieläkään tasapainossa. Se oli paha enne, Punahilkka, paha enne, tunnen sen.

— Mikä taikauskoinen untennäkijä sinä oletkaan, isä, mutta sinä kerrot kauniisti. Oikeastaan kai sinä et koskaan ole todella sielultasi ollut sotilas, vaan runoilija, isä. Haaveksija — — —

Isä silitteli hitaasti päätäni.

— Me olemme useimmat meidän suvussamme olleet haaveksijoita, mutta se ei ole ollut hyväksi, se ei tuota onnea. Parempi nähdä elämä sellaisena kuin se on, ja nauttia siitä mitä elämä antaa, tyttöseni.

— Isä, luuletko, että Herbertin tapaiset ihmiset ovat onnellisempia?

— Herbertinkö? — isä huokasi. — Melkeinpä luulen. Herbert on joka suhteessa kunnon mies ja viisas mies. Olen iloinen, lapseni, että sinulla hänessä on niin hyvä neuvonantaja, sitten kun minä olen lähtenyt.

Kurkkuani kouristi.

— Älä puhu noin, isä. Tiedätkö minulla onkin sinulle hyvä uutinen, olen valinnut itselleni paremman neuvonantajan kuin Herbert on.

— Punahilkka, oletko sopinut Lotharin kanssa?

— En, isä, kysymys ei ole Lotharista.

— Kuka hän sitten on, Rakel?

— Älä nyt kiihdy, isä. Puhun tohtori Dahlista, hän pyysi minua eilen vaimokseen — —

— Ja sinä lupasit!

— Minä… lupasin. Sinä tunnet hänet ja pidät hänestä, isä?

— Pidän hänestä? En! En!

— Isä, minusta tuntui… minä luulin.

— Rakel! Sinä suostuit kysymättä minulta! Kuinka sinä uskalsit! Kuinka sinä saatoit menetellä niin? Tohtori Dahl on tosin hauska seuraihmisenä, mutta tyttäreni miehenä. Minä en käsitä, miten sinä saatoit, kysymättä minulta, kysymättä minulta! Sitäpaitsi on hän nousukas.

Isä kiihtyi yhä enemmän, niin että aloin jo pelätä pahinta. Hän hengitti kiivaasti ja epätasaisesti. Kaikki yritykseni rauhoittaa häntä olivat turhat.

— Tahdon olla yksinäni, Rakel, jätä minut! — Jätä minut!

Minun täytyi jättää hänet, en uskaltanut vastustella. Menin kirjastoon ja istuuduin suuren kirjoituspöydän ääreen. Tunteeni olivat sekavia, en ollut voinut odottaakaan tällaista. Minusta oli näyttänyt siltä, kuin olisi isä viihtynyt hyvin tohtori Dahlin seurassa. Isä oli aina maininnut hänet viisaaksi, energiseksi ihmiseksi ja tiesi hänen koonneen itselleen huomattavan omaisuuden. Tämä viimeksi mainittu seikka ei tietenkään paljoakaan isään vaikuttanut, koska hän ei tuntenut hädänalaista asemaamme. Olinko pahoillani? Minun täytyi rehellisesti myöntää, ellen sitä oikeastaan ollut. Jos isä asettuisi tätä avioliittoa vastaan, ei siitä tietenkään mitään voisi tulla. Oikein tuntui vapauttavalla! Ja kuitenkin — — — mihin me sitten joutuisimme, isä ja minä? Mikä sitten neuvoksi?

Noin tunti tämän jälkeen tuli Petter ilmoittamaan, että isä halusi puhutella minua. Hän istui sotilaallisen suorana, vaikkakin vaivoin tuolissaan. Hänessä oli omituinen yhdistelmä vanhaa soturia ja isää, hänen rakkaat silmänsä olivat kirkkaat ja terävät, mutta harmaat viiksensä värähtelivät väliin hänen puhuessaan.

‒ Tule tänne, lapseni, istahda tähän viereeni.

Istahdin pienelle, puisevalle tuolille, joka lapsuudestani asti aina oli seisonut isän tuolin vieressä, seisoen siinä vieläkin. Hän otti pääni käsiensä väliin, käänsi kasvoni valoa kohden ja tarkasteli minua kauan.

— Pieni punahilkkani, sinä tiedät, että sinun onnesi on myöskin vanhan isäsi onni. Ja sinä tiedät, ettei mikään onnettomuus, joka meitä yhdessä kohtaisi, voisi olla minulle suurempi kuin onnettomuus nähdä sinun kärsivän. Kuullessani, että olimme kadottaneet; osan omaisuuttamme, kun en vielä tiennyt, miten suuren tappion olimme kärsineet, säikähdin sanomattomasti, mutta ainoastaan sinun tähtesi, rakkaani. Sillä minä tunnen maailman ja tiedän millainen valta on rahalla. Sinä olet siksi kaunis ja miellyttävä, että voit joutua hyviin naimisiin ilman ainoatakaan penniä, enkä tietysti oletakaan, että tohtori Dahl, tai joku toinen, tahtoisi mennä kanssasi naimisiin ainoastaan varallisuutesi tähden! Mutta parhaimmassa tapauksessa, rakkausavioliitossakin, on rahoilla verrattain suuri merkitys, ellei mies nimittäin ennestään ole rikas, sillä nehän ovat kuitenkin elämisen ehto. Olen nähnyt kauniiden ja viisaiden nuorten tyttöjen jäävän naimattomiksi ainoastaan siitä yksinkertaisesta syystä, että olivat varattomia, eikä mikään olisi minulle tuskallisempaa, jos omaisuutemme olisi kokonaan mennyt, kuin nähdä sinun raatavan itsesi vanhaksi ja kuluneeksi minun, avuttoman invaliidin tähden. Onneksi ei kuitenkaan ole käynyt niin. — En voi täydellisesti hyväksyä miestä, jonka olet elämäntoveriksesi valinnut, mutta sinä olet viisas tyttö, ja minä tahdon uskoa, että sinä tiedät, mitä teet. Sinun olisi pitänyt neuvotella minun kanssani ensiksi, mutta tehtyä ei voida tehdä tekemättömäksi, ja yksi ominaisuus on meille kaikille aina ollut yhteinen: me emme milloinkaan petä sanaamme!

Oli ikäänkuin olisin kuullut rautaportin kumahtavan takanani lukkoon, ikäänkuin olisin jäänyt yksin erämaahan. Isä suuteli ja hyväili minua, ja minä koetin näyttää niin iloiselta ja valoisalta kuin kaksikymmenvuotias morsian ainakin.

Juuri kun olimme istahtaneet aamiaispöytään, tuli Petter ilmoittamaan, että tohtori Dahl kysyi minua. Isä pyysi minua poistumaan hetkeksi, ja Petter sai määräyksen kutsua tohtori Dahlin sisään isän luo.

Seisoin kiivaasti tykyttävin sydämin kirjaston ikkunan ääressä ja odotin. Ilma oli samea, alastomat puut näyttivät toivottoman alakuloisilta, maa oli kostea kuin olisi se itkenyt runsaita kyyneliä. Kyyneleet kohosivat alinomaa minunkin silmiini, mutta minä pakoitin ne takaisin, en tahtonut olla heikko. Noin puolen tunnin kuluttua tuli Petter kutsumaan minua.

Isä istui suorana ja vakavana tuolissaan, häntä vastapäätä istui tohtori Dahl, joka kuitenkin minun sisään tullessani nousi heti paikaltaan. Ensi kerran näin hänen kasvoillaan hiukan punaa, ja hän sivalsi kasvojaan hermostuneella kädenliikkeellä. Hän tuli luokseni, suuteli minua ja painoi isän nähden sormeeni kallisarvoisen jalokivisormuksen. Kuinka vastenmielinen olikaan minulle käsi, joka kosketti omaani! Ja kuinka minä inhosin sitä sormusta! Se oli kuin "pedon merkki", josta raamatussa puhutaan, pedon merkki, jolla minut leimattiin. — — — Minä polvistuin isän tuolin viereen, hän suuteli minua tavattomalla hellyydellä, ja hänen harmaat viiksensä vapisivat jälleen. Petter tuli sisään kantaen viinitarjotinta, ja me joimme "onnen maljan."

13.

Kihlaukseni jälkeen oli isäni ikäänkuin reipastunut. Meillä oli lähes kolmen viikon ajan ollut täydellinen pieni vastaanotto, sillä kaikki isän vanhat ystävät ja koko seurapiirimme saapui onnittelemaan kihlaukseni johdosta. Katselin usein aivan hämmästyneenä, miten isä pienessä salongissamme istuen lepotuolissaan sotilaallisella ryhdillä ja aivan kuin nuortuneena otti vastaan vieraan toisensa jälkeen ilman pienintäkään väsymyksen merkkiä. Tosin hän sitten iltasin, vieraiden mentyä, aivan vaipui kokoon. Petter ravisti päätään, mutta lääkäri ja sairaanhoitaja vakuuttivat minulle kilvan, että isän terveys oli suuresti edistynyt.

Oli lokakuun loppupuoli. Neljän viikon kihlausaika oli kulunut hirvittävän nopeasti. Erik oli ostanut kauniin, palatsimaisen rakennuksen samasta kaupunginosasta, missä kotini oli, ja sisustanut sen melkein ruhtinaallisella upeudella. Mutta kulkiessani noissa loistavissa suojissa päivää ennen vihkiäisiä, en tuntenut minkäänlaista mielenkiintoa tai mielihyvää niistä, ne jättivät minut aivan kylmäksi. Ainoastaan se seikka, että tulisin asumaan niin lähellä vanhaa kotiani, tuotti minulle onnea. Enkä minä muutenkaan tuntenut itseäni suorastaan onnettomaksi. Olin vaipunut jonkinlaiseen tylsyyden tilaan, josta levottomuus ja nakertava ikävä minut hetkittäin herättivät.

Koko tänä aikana en ollut ehtinyt paljoa syventyä omiin mietteisiini, sillä päivä toisensa jälkeen vierähti kaikenlaisissa valmisteluissa ja seuraelämässä. Iltasin olin niin uupunut, että nukahdin heti, kun laskin pääni patjalle. Jos heräsin öisin, valtasi minut kyllä peloittava yksinäisyyden tunne ja epämääräiset onnettomuuden aavistukset, mutta kiedottuani peiton tiiviisti ympärilleni nukahdin hetken kuluttua uudelleen.

Tulevan kotini alakerrassa sijaitseva suuri salonki oli liiankin upeasti sisustettu. Huonekalujen kalliissa silkkipäällyksissä oli loistavan keltaisia ympyröitä; näytti siltä, kuin olisi siinä ollut kultaraha toinen toisensa vieressä. Peilien raskaat kullatut kehykset tuntuivat kirkuvan: arvaappas, mitä minä olen maksanut? — Ja tammilattia, missä se ei ollut itämaisten mattojen peitossa, oli niin kiiltäväksi hangattu, että se loisii kuin itseensä erittäin tyytyväisen ihmisen kasvot. — Se oli minulle vastenmielinen huone toisestakin syystä. Seistessäni siellä tunsin selvästi, että kaikista näistä kallishintaisista esineistä olin minä kallein, ja se, jolle koko tämä komeus oli aiottu sopivaksi kehykseksi. Peili-ikkunoiden välissä tuntui kehuskelevan: Katsokaa näitä tummia silmiä, katsokaa miten pitkät ripset niissä on! Ah, hyvät ystävät, sellaiset ripset ovat harvinaisuus! — Peili kirjaston ovien vieressä katseli minua tylysti arvioiden: Niin, entä sitten, mutta oletteko, hyvät vieraat, huomanneet tätä kaunista niskaa, valkoista kaulaa, ja käsivarsien pyöreyttä, hurmaavaa pyöreyttä? Entä tuo jalka sitten! Mitä liekään tuo pieni samettikenkä maksanut — — —. Ja tuskan ja häpeän ahdistamana täytyi minun paeta salongista.

Yksityiset huoneeni yläkerrassa olivat viihdyttävämmät. Käytävän vasemmalla puolella olivat Erikin huoneet ja muutamia vierashuoneita. Oikealla puolella olivat minun makuuhuoneeni, sanomattoman kaunis marmorinen kylpyhuone, jonka koko toisen seinän muodosti hiottu peililasi, sekä kabinetti, jonka ikkunoista oli hurmaava näköala merelle.

Oli päivä ennen vihkiäisiämme. Olin istahtanut kabinetin ikkunasyvennykseen, katsellen avoimen oven kautta kädet toimettomina sylissä, miten Anastasia vanhat, ryppyiset kasvot ilosta loistaen makuuhuoneessani täytti toisen laatikon toisensa jälkeen liinavaatteillani. Hän nautti, Anastasia! Hän piti minua yhtenä maailman onnellisimmista tytöistä. Enkä minä juuri sillä hetkellä onneton ollutkaan. Oli viihdyttävää istua siinä, ajattelematta mitään erikoista ja vain katsella Anastasiaa.

Hän oli aina ollut minulle hellä ja hyvä, suorastaan äidillinen, ja hän oli uskollinen kuin kulta. Minun ei tarvinnut tänne muuttaessani huolehtia isästä, Anastasia ja Petter tulisivat aina hoitamaan ja palvelemaan häntä vanhaan kilttiin tapaansa, ja, kun tulisin asumaan näin lähellä, saatoinhan milloin tahansa pistäytyä hänen luonaan.

Anastasia kumartui ja nosti ylös jotain ruusunpunaista, — aamunuttu. Hän avasi sen, ravisti huolellisesti laskokset suoriksi ja silittäen pitsejä kädellään ripusti sen kaappiin. Nyt hän kumartui uudelleen ja nosti käsivarrelleen jotain pehmeää harmaata, silkkipeitteen, jonka — hän siroissa laskoksissa järjesteli lepovuoteen jalkapuoleen silitellen sitäkin ikäänkuin hyväillen. Nyt hän avasi kylpyhuoneen oven ja katosi sinne valkoinen taakka käsivarrellaan.

Kuinka ihanaa elämä saattaisikaan olla tällaisessa ympäristössä, vapaana kaikista huolista, jos olisi naimisissa miehen kanssa, jota rakasti. Mutta varmaankin lankesi aniharvoin yhden osalle rakkaus ja rikkaus. Mutta ehkä toinen näistä ominaisuuksista voisi avioliitossa korvata jossain määrin toista, ja jos Herbert maailmankatsomuksessaan oli hiukankin oikeassa, ja väite, että naiselle on tärkeämpää saada rakkautta kuin itse rakastaa, oli tosi, niin ei elämäni häiden jälkeen tulisi muodostumaan minulle aivan sietämättömäksi. Erikin rakkautta en tosin tahtonut, mutta hänen rakkaudestaan johtuvia etuja. Koko kihlausaikamme oli Erik esiintynyt hienosti ja tahdikkaasti, ehkäpä minä tottuisin häneen niin, että aikaa myöten voisin tuntea häntä kohtaan jonkinlaista ystävyyttä. Tämä toive ei tuntunut minusta aivan mahdottomalta. — Jospa hän vain olisi hyväilemättä minua! Sillä hänen hyväilynsä olivat minulle voittamattoman vastenmielisiä; onneksi hän hyvin harvoin vaivasi minua niillä. Hänen rakkaudestaan oli ainakin muun muassa se etu, että hän koetti järjestää kaikki niinkuin minulle oli mieluisinta. Ovelle naputettiin.

— Sisään.

Sievä palvelustyttö astui huoneeseen kantaen tarjotinta.

— Tohtori lähetti terveisiä ja käski lähettämään kahvin tänne.

— Tohtori? Onko hän täällä?

— Ei, hän on jo lähtenyt. Hän kävi täällä erään sähkömiehen kanssa, mutta hän ei viipynyt ensinkään.

— Hyvä on. Laskekaa tarjotin tuonne pöydälle kaminan eteen, olkaa hyvä.

Tyttö poistui ja minä siirryin ikkunasyvennyksestä matalan, kauniin marmorikaminan ääreen. Sen yläpuolella oli suuri peili. Istuessani siinä pöydän ääressä saatoin mukavasti nähdä kasvoni peilissä. Uteliaisuus valtasi minut, minä nousin uudelleen ja nojaten kyynärpäitäni kaminan marmorilevyä vasten tarkastin kasvojani peilissä. Millaiset olivat ne kasvot, jotka huomisesta alkaen katselisivat minua tuosta lasista. Kohtaloonsa alistuvat, välinpitämättömät, surulliset? Mitä oli tuo uusi ja vieras nainen tunteva ja ajatteleva? Tummat silmät katselivat minua peilistä miettivästi, niiden pitkät ripset olivat mustat ja raskaat, ne eivät kaartuneet sirosti ylöspäin, kuten naisten ripset yleensä, ne olivat suorat ikäänkuin juuri vuodatettujen kyynelten painosta. Tyttö peilissä huokasi ja kääntyi pois. — — —

Sinä iltana en voinut jättää isää. Me istuimme myöhään yöhön takkavalkean ääressä. Isä suuressa tuolissaan, minä omalla pienellä ja kuluneella lapsuuteni jakkaralla nojaten hänen polviinsa niinkuin niin monasti, monasti ennen. Emme paljon puhuneet, sydämeni oli niin täynnä, ja isä tuijotti tuleen. Tiedän, että me kaksi emme ole koskaan tunteneet yhteenkuuluvaisuuttamme niinkuin sillä hetkellä, emmekä yksinäisyyttämme koskaan niinkuin sillä hetkellä. Väliin hiipi isän käsi hyväillen hiuksiini, ja minä painauduin häntä vasten kuin olisi hän ollut ainoa tukeni ja turvani maan päällä… kuten hän olikin. Rex venyttelihe nahalla, mutta väliin se nousi ja tuli luokseni laskien päänsä minun polvelleni ja katsellen minua kysyvästi kosteilla silmillään. Olen vakuutettu, että sen koiransielu aavisti, että ero oli tulossa.

Vanha kaappikello kumahti sydänyön lyönnit. Viinipikari, jonka isä joka yö tyhjensi, seisoi koskemattomana pöydällä, ja Rex huokasi unessaan. Tuli tummeni takassa. Oli kuin olisi isää värisyttänyt puistatus. Katsahdin häneen levottomana. Takkavalkean viimeinen hohde valaisi hänen rakkaita, äkkiä sanomattoman vanhentuneita kasvojaan.

— Isä, isä, ethän ole sairas, isä kulta!

— En, pienokaiseni, mutta on jo myöhäinen, on aika mennä levolle. Soita Petteriä, Punahilkkani.

— Isä, jos tunnet itsesi sairaaksi, niin minä en voi jättää sinua huomenna! Eihän minun tarvitse, eihän, isä?

— Hullutuksia, pikku Hilkka, voin aivan hyvin. Sano nyt kiltisti vanhalle isälle hyvää yötä ja mene nukkumaan, niin että olet huomenna kaunis ja reipas.

— Isä, minä en voi mennä.

— Hilkkaseni?

— Tämän viimeisen yön, isä, tämän viimeisen yön! Anna minun nukkua tuolla sohvalla, ja anna ovesi olla auki. Tahtoisin olla sinun läheisyydessäsi.

— Pikku hupakko, tietysti saat maata siinä, ja ovi saa olla auki, jos niin haluat. Kas tuossahan tuleekin Petter. Hyvää yötä, rakkaani. Hyvää yötä. — — —

Hiilet hehkuvat hiljaa. Milloin ne kytevät kuin peikon silmät, milloin ne tummenevat sammumaisillaan. Kalpea, punertava loimu leikkii ilmassa; näyttää siltä kuin läpikuultavat, ruusuiset kädet hiveleisivät huonekaluja, hiipaisisivat mattoa ja hyväileisivät Rexin kuonoa ja litteää, nurinkääntynyttä korvaa. Vanha kaappikello on alentanut äänensä kuiskaukseksi.

Tik, tak, tik, tak, muistatko iltakutsuja silloin kerran, lapsuudessasi? Tik, tak, tik, tak, sinä hiivit salaa alas portaita pitkässä yöpaidassasi ja piilouduit isän turkin sisään nähdäksesi vieraiden tulevan, mutta Petter näki laahaavan paidanliepeen ja pienen, alastoman jalan pilkistävän esiin turkin alta, ja hän kantoi karkulaisen takaisin vuoteeseensa suureen, hämärään lastenhuoneeseen, tik, tak, tik, tak. — Muistatko iltaa ikkunakomerossa, tuolla, kun Lothar antoi sinulle turkoosi-rannerenkaan, tik, tak, tik, tak ‒ ‒.

Ruusuiset kädet vetäytyvät lähemmäksi takkaa, hiilet hehkuvat heikommin, ne tummenevat. On ikäänkuin kasvot kumartuisivat hiilloksen yli, kalpeat, tummat kasvot. Lensikö takasta kipinä ohimoon, siinä kytee ja leiskuu… Se ei olekaan tulta, ah! Se onkin verta, tihkuvaa verta…

Hypähdän istumaan ja näky katoaa. Kello lyö kaksi. — — —

‒ Punahilkka, rakastatko sinä minua?

— Henkeni minä antaisin, jos saisin sinua rakastaa, minä, Juudas, joka olen sinut pettävä.

Ketkä puhuvat? Avaan hämmästyneenä silmäni. Tuli takassa on sammunut. Huoneessa on pilkkopimeä. Rex käännähtää matolla. Ulkoa kuuluu katutytön iloton nauru. Käärin aamupukuni tiiviimmin ympärilleni ja nousen sohvalta. Avaan käytävän oven varovaisesti. Heräsiköhän isä? Ei, ei kuulu ääntäkään. Suljen oven hitaasti ja hiljaa hiivin käytävän poikki. Harmaa aamusarastus lankeaa kiviportaille. Hääpäiväni aamu on koittanut.

14.

Tuoko olen minä? Tuolla peilissä tuo tyttö, jonka hiuksille juuri kiinnitetään morsiushuntua? Tyttö, jonka posket ovat yhtä valkoiset kuin huntu, ja jonka silmät tuijottavat niin suurina, tummina ja vakavina? Ne odottavat, nuo silmät. — Vilunväre puistattaa tyttöä peilissä.

— Rakel, vieraat odottavat!

— Odottakoot vielä hetkisen, täti.

Täti Auguste-Aurore, joka ei suinkaan ole oikea tätini, puuhailee huoneessa. Hänen harmaa silkkilaahustansa kahisee vihlovasti korvissani. Aivoni työskentelevät kuumeisesti etsien syytä viivytellä vielä joitakin silmänräpäyksiä.

— Rakel, Erikkin on tuolla hallissa jo!

— Kohta, kohta, täti, aivan kohta, sydämeni niin tykyttää.

Tyttö peilissä tuijottaa tuskallisesti. Eikö löydy mitään pelastusta? Eikö mitään?

‒ Rakel, on sopimatonta noin odotuttaa itseään. Näin kirkkoherran saapuvan jo kymmenen minuttia sitten. Sinähän olet aivan valmis. Nyt me lähdemme, tai kutsunko Erikin sinua hakemaan? Parempi olisi, että menisit hänen luokseen tuonne ylähalliin.

— Ei, ei, täti, älä kutsu, älä kutsu, älä kutsut

Tyttö peilissä kyyristyy kokoon ja purskahtaa kyyneliin.

— Sinä olet hermostunut, lapsi kulta. Anastasia, tuokaa tänne pikarillinen viiniä neidille. Morsiamet aina hermostuvat odottaessa, saatpa nähdä Rakel, että olet aivan kuin toinen ihminen seremonian jälkeen. No, rauhoituhan nyt. Sinä pilaat ulkomuotosi itkemällä. Kas niin, kas niin.

Kymmenen minuttia tämän jälkeen astun Erikin käsivarteen nojaten salonkiin, joka tuntuu olevan tungokseen asti täynnä ihmisiä, tai ainakin täynnä tuijottavia silmiä. Ei kukaan virka mitään, kaikki tuijottavat vain kuin hautaussaattoa, välähtää ajatus aivoissani- Minä katsahdan vaistomaisesti sulhaseeni. Hänkin on tavallisia kalpeampi, piirteet näyttävät teräviltä ja silmien ympärillä on tummia varjoja. Me astumme yhdessä keskilattialle jossa joku seisoo mustana ja ankarana. Musta ja ankara puhuu pitkän aikaa, ja sitten minun sormeeni työnnetään sormus, mutta niin kovakouraisesti, ikäänkuin vihaisesti. Minä nostan hämmästyneenä katseeni sulhaseeni, mutta tämän kasvot ovat liikkumattomat kuin tavallisesti, aivan kuin ajattelisi hän jotain kaukaista.

Hetken kuluttua pappi lakkaa puhumasta ja ihmiset tulevat onnittelemaan meitä. Morsiusvihkon varressa on oka, joka pistää hansikkaan läpi, se on pistänyt koko vihkimisen ajan. Minä käännän ruusuvihkoa kädessäni ja tunnen samalla, miten joku hellittämättä katselee minua. Kohotan päätäni ja kohtaan isäni hellyyttä säteilevät silmät. Loppu iltaa on vain puheensorinaa, kukkien tuoksua ja epämääräistä tyhjyyden ja levottomuuden tunnetta. Vieraittemme kasvot muistan kuin unessa, tai kuin harson läpi, ne liikkuvat ja puhuvat kaukana minusta, niin kaukana, kuin kuuluisimme eri maailmoihin.

Tulee sitten jäähyväishetki. Kuin unessa kuljen ihmisparven läpi kirjastoa kohden, jonne isän tuoli on pyöritetty. Minua peloittaa avata ovi, minua peloittaa astua sisään. — Ainoastaan himmeä pöytälamppu palaa. Isä istuu tuolissaan selin valoon, hän ojentaa käsivartensa ja minä juoksen hänen syliinsä. Kumpikaan meistä ei saa sanotuksi sanaakaan. Hetken kuluttua minä riistäydyn hänen sylistään ja kiirehdin ulos huoneesta. Silmäni ovat sokeat kyynelistä, minä kuulen Erikin äänen jostain läheltä, Petter vastaa hänelle, ja Anastasian äidilliset käsivarret kietovat vaipan ympärilleni. Ja sitten minä äkkiä huomaan olevani autossa, joka kiitää katua pitkin Rexin turhaan tavoitellessa sitä.

Uusi kotini loistaa yössä vastaani kuin satupalatsi. Kaikki akkunat ovat valaistuja, ja portailla seisovat palvelijat odottamassa. Me astumme tervehtien heidän ohitsensa, menemme suuren salongin läpi ja pysähdymme sen takana olevaan pieneen kabinettiin. Erik auttaa vaipan päältäni, ja minä vaivun matalaan, sinisellä silkillä päällystettyyn nojatuoliin. Nyt vasta huomaan, että yhä edelleenkin pitelen morsiusvihkoa kädessäni, sen kauniit ruusut alkavat jo nuokkua. Erik on kadonnut. Pendyyli kaminan reunalla lyö kaksitoista — — —. Erik viipyy yhä, ja raukea väsymys valtaa minut mielenliikutusten ja ruumiillisten ponnistusten väsymys.

Oviverho liikahtaa, ja Erik tulee sisään. Hän tulee suoraan luokseni ja polvistuu tuolini ääreen. Katselen häntä ihmetellen. Hänen tavallinen, järkähtämätön rauhallisuutensa on poissa, hänen silmissään on kiilto ja poskilla palaa punainen täplä. Hän kietoo käsivartensa minun ympärilleni ja puhuu kiihkeällä, mutta niin matalalla äänellä, että minun on vaikea kuulla, mitä hän sanoo.

— Rakel, Rakel, vihdoinkin sinä olet minun! Viimeiseen asti pelkäsin, että vielä voisin sinut kadottaa. Nyt sinä et enää pääse pakenemaan minulta, et pääse, et pääse! — Hän painaa kasvonsa syliini ja hänen käsivartensa kietoutuvat yhä tiukempaan. Tuntuu, kuin olisin tukehtumaisillani. Äkkiä nostaa Erik kasvonsa ja tuijottaa minuun kauan ja terävästi. Sitten hän nousee hitaasti ja menee ikkunan luo. Hän vetää verhot syrjään ja avaa ikkunan; hän sivelee otsaansa seistessään siinä selin minuun.

— Tuntuuko vetoa, Rakel?

— Ei.

Vaikenemme kumpikin. Raitis ilma ja syvä hiljaisuus henkii huoneeseen. Koko talo näyttää nukkuvan. Sitten Erik sulkee ikkunan ja tulee ja istahtaa viereeni. Hän näyttää jälleen aivan rauhalliselta.

— Rakel, minä voisin odottaa, jos sinä antaisit minulle vähänkään toiveita, että tunteesi minua kohtaan voivat muuttua…

Sanat takertuvat kurkkuuni. — Minä en voi valehdella, en ole koskaan oikein sitä voinut. Minun tunteeni… eivät voi… muuttua.

Erikin silmissä leimahtaa ilkeästi. — Siksikö, että sinä ajattelet jotakuta toista? Kas vaan, sinä säpsähdät! Luuletko, etten sitä tiennyt? Tiesin kyllä! Siitä huolimatta päätin ottaa sinut omakseni, ja siitä voit olla vakuutettu, — hän kumartuu niin lähelle minua, että hänen hengityksensä huokuu kasvoihini, hänen silmänsä palavat niin, että melkein polttavat minua, — voit olla vakuutettu, että saat oppia tuntemaan olevasi minun, minun eikä kenenkään muun! — Hänen äänensä on käynyt uhkaavaksi, ja minä tuijotan häneen kauhistuneena. Hän hillitsee itsensä äkkiä ja kätkee kasvonsa käsiinsä. Me vaikenemme jälleen. Sitten puhuu Erik matalalla, kiihkottomalla äänellä.

— Suo minulle anteeksi, Rakel, jos säikähdytin sinua. Se ei ollut tarkoitukseni. En voi tänään säilyttää mieleni tasapainoa ‒ ‒ ‒ On jo myöhäinen, lähtekäämme täältä… pieni vaimoni.

Hänen viimeinen sanansa sattuu minuun kuin isku kasvoihin, ja minä nousen raskaasti matalasta tuolistani. Erik tarjoaa käsivartensa, mutta minä menen hänen ohitsensa ovesta ulos, ja me nousemme portaita yläkertaan. Portaisssa takertuu jalkani pitkiin, laahustaviin vaatteisiini, minä horjahdan ja kompastun, Erik nostaa minut syliinsä ja kantaa minut huoneeseeni.

15.

Erik oli hukuttaa minut kallishintaisiin koruihin, hohtokiviin ja kaikenlaisiin muihin lahjoihin. Hän käytti täysin määrin lupauksensa, tehden kaikkensa, mitä hänen vallassaan oli, jotta minä tuntisin itseni onnelliseksi. Kaikesta huolimatta ei hän tietenkään saattanut yrityksissään onnistua, sillä kaikissa hänen lahjoissaan näin minä ne "kolmekymmentä hopeapenninkiä", joista olin myynyt itseni. Onnen hetkiä olivat ainoastaan ne, jotka vietin vanhassa kodissani isäni invaliidituolin ääressä, ja ne, jolloin tuhlailevasti kylvin rahaa Petterin ja Anastasian käsiin. Petter ja Anastasia, nuo uskolliset sielut, he olivat niin kauan saaneet tehdä parhaansa tullakseen toimeen ilman rahaa, tai ainakin niin vähällä kuin mahdollista. Heidän kasvonsa säteilivät, kun he huomasivat voivansa toimia ja menetellä kuin "entiseen, hyvään aikaan".

En ollut Erikille hiukkaakaan kiitollinen hänen suuresta anteliaisuudestaan. Minä olin sen ostanut, ja kalliisti maksanut, ja maksoin sitä yhä vieläkin, olin maksava sitä ehkä elämäni loppuun asti. Tätä ajatellessani täytyi minun puristaa käteni nyrkkiin ja purra hampaani yhteen.

Uusi kotini ei koskaan ollut minulle koti. Kuljin siellä kuin vieras ja muukalainen. Alakerran loistohuoneissa en viihtynyt, niihin kokoontuva Erikin seurapiiri ei minua miellyttänyt, jäin sillekin aina vieraaksi. Tiesin, että naiset keskenään parjasivat minua, ja herrat pitivät minua jäykkänä ja ylpeänä. Erik moitti minua useasti käytökseni tähden, ja minä kuuntelin nöyränä ja alistuvana kuten kuuliaisen vaimon tulee, mutta seuraavalla kerralla en vaivautunut hituistakaan enemmän olemaan heille ystävällisempi. Olin kohtelias emäntä, siinä kaikki. Suurin osa heistä oli sodan aikana rikastuneita gulasheja ja nousukkaita, he olivat minulle vastenmielisiä, ja varsinkin heidän ylellisen komeasti puetut vaimonsa ja tyttärensä.

Mieheni poissa ollessa vietin suurimman osan aikaani omissa huoneissani. Kaunis kabinettini syvine ikkunakomeroineen oli minulle mieluisin paikka. Siellä tunsin olevani eniten turvassa ja rauhassa. Kuinka usein istuinkaan siellä kädet toimetonna sylissä ja katselin aavaa merta. Tuntui niin viihdyttävälle, aivankuin meren majesteetti olisi velloutunut sieluuni, henkien sinne viileyttä ja rauhaa.

Kaikista huoneista oli minulle vastenmielisin upeasti sisustettu makuuhuoneeni. Se ahdisti ja tukehdutti minua. Se oli kaikessa huikeassa ylellisyydessään inhoittava huone. Minä vihasin sitä.

Herbert kävi meillä usein. En ollut tiennyt, että hän ja mieheni olivat niin hyviä ystäviä. Heillä näytti olevan yhteisiä liikeasioita, tai ainakin otaksuin, että he keskustelivat sellaisista, kun he sulkeutuivat Erikin työhuoneeseen. Kuinka ajattelematon minä olinkaan! Se johtui luultavasti siitä, että mieheni toimet niin sanomattoman vähän, tai ei laisinkaan, kiinnittivät mieltäni.- Oli kyllä hauskaa, kun Herbert tuli hetkeksi huoneeseeni juttelemaan. Ei kukaan ollut niin huvittava kuin Herbert, silloin kun hän halusi sellainen olla.

Olimme lokakuussa, mutta päivät pysyivät siitä huolimatta kauniina ja syksyisen kirkkaina. Erik oli ostanut minulle pienen moottoriveneen. Sisäinen levottomuuteni ja onnettomuuteni ajoivat minut usein pois asunnostamme ja silloin suuntasin tieni rantaan. Oli viihdyttävää kiitää nuolena aavaa merta, viihdyttävää tuntea tuulen pieksemän suolaisen hyrskeen kasvoillaan, viihdyttävää tuntea viiman tunkeutuvan vaatteiden läpi niin, että jäsenet olivat jäätyä. Jospa se olisi voinut tunkea aina sieluuni saakka ja jäätää kaikki polttavat, kiduttavat ajatukset! — Kuinka ne houkuttelivat, nuo vihreät aallot, kuinka ne kutsuivat, vaativat, vetivät… Mutta aina, juuri kun ne olivat saamaisillaan tahtonsa perille, näin minä kuohuissa avuttoman vanhuksen kasvot. Ne kasvot pidättivät minua, ne sitoivat minut. Minä purin huuleni verille, mutta voimattomana ja väsyneenä käänsin veneeni ulapalta rantaa kohden. Niin kävi joka kerta.

Turvauduin vielä toiseenkin keinoon tappaakseni aikaani ja ajatuksiani. Miehelläni oli taitava autonkuljettaja, hän opetti minut kuljettamaan itse autoa, ja vähitellen saavutin tässäkin suuren taituruuden. Tämä urheilu on omituinen siitä, että mitä nopeammin ajaa, sitä nopeampaa vauhtia vain tahtoisi. Nopeammin, nopeammin, yhä vain nopeammin, niin että pyörät tuskin maata koskettavat! Sellainen vauhti huumaa nakertavimmankin ikävän!

* * * * *

On yö. Makaan komeassa vuoteessani, veri soutaa suonissa kuumeisesti, ja huulia kuivaa. Voisi ehkä nukahtaa hetkeksi, jos sydän ei sykkisi juuri niin nopeasti, mutta se sykkii niin, että käy raskaaksi hengittää. Tuntuu sietämättömän tukalalle. Vuodevaatteetkin aivankuin liimautuvat jäseniin, takertuvat kuin kahleet!

Tämä on jälleen yksi niitä öitä, joilla ei tunnu loppua olevan. Yksi niitä öitä, jolloin aika ei kulu, ei edes matele, se tuntuu suorastaan seisovan paikallaan. Olen mielestäni jo kokonaisen ihmisiän seurannut marmoripöydällä vieressäni seisovan pendyylin kulkua. Miten kiduttavan hitaasti se liikutteleekaan mustia käsivarsiaan, niin hitaasti, että luulen joskus sen pysähtyneen ja nousen kyynärpäiden varaan kuullakseni vieläkö se todellakin käy?

— Tik-tak-tik-tak.

Sen valkoinen numerotaulu tuijottaa minua tylsästi, muistuttaen klovnin valkoiseksi puuteroituja kasvoja, narrin kasvoja, ja lopulta alkaa minusta tuntua, että minä itsekin olen, jollen juuri narri niin ainakin hyvin lähellä mielipuolisuuden rajaa.

Minä liikahdan ja siirrän katseeni etäämmälle huoneeseen. Siellä on suuria ruusuvihkoja korkeissa kristallimaljoissa, ne ovat jo lakastuneita, ne ovat hääkukkia… Käännän kiusaantuneena katseeni niistä pois.

Mutta minä en pääse ajatuksista, jotka kuihtuneet ruusuvihot taas ovat herättäneet eloon, ja minä vääntelen itseäni tuskissani. — Mutta on myöskin hetkiä jolloin ajatus uupuu, jolloin ei muista mitään, ei tunne mitään, jolloin on melkein hyvä olla, kunnes äkkiä nykyhetki palaa uudelleen, yllättäen sellaisella äkillisellä voimalla, että kylmä hiki pusertuu ruumiista ja koko olemus jähmettyy. Minä taistelen vastaan, en tahdo ajatella, en tahdo, en tahdo, minä koetan pysyä rauhallisena, koetan nukkua.

Miten infernaalisesti vihaan tätä huonetta! Liekö koko avarassa maailmassa toista niin vihattua paikkaa kuin tämä vankityrmäni? Olen jo ehtinyt kärsiä täällä niin sanomattoman paljon, ja kärsimykseni ovat painaneet leimansa koko huoneeseen.

Harmaa seinä, johon surullisena olen tuijotellut, on muuttunut mielestäni kyyneltyneen, harmaan harson näköiseksi. Tuolla ikkunan lähellä oleva turkkilainen sohva on aivan käyttökelvoton, olen sillä viettänyt unettoman tuskallisia öitä, ja olen vastoin "parempaa tietoani" vakuutettu siitä, että se on epämukava. Kaunis persialainen matto, muinainen ylpeyteni vanhassa kodissani, kyllästyttää minua nyt kirjavine kuvioineen. Silkillä verhottu, iso himmeä kattolamppu pistää silmiini ja tuottaa minulle päänkivistystä.

Se on kauhea, tuo lamppu, se elää! Se loistaa niin itsekylläisen tyytyväisenä ja levittää säleitään mitä suurimmalla itsetieloisella varmuudella, ikäänkuin tahtoisi sanoa: tulkaa tänne vaan, te raukat, kyllä minä valaisen, kyllä minä lämmitän, kyllä täällä riittää… Ja sen pyöreässä liepeessä riippuvat koristepallot kiikkuvat tärkeän näköisinä ja kirkuvat yhteen ääneen: kyllä täältä riittää… Kuinka minä vihaan sitä lamppua. Tahtoisin kiskaista sen alas ja heittää sen ulos ikkunasta. Mikä nautinto olisikaan kuulla sen pienten koristepallojen särkyvän kadun kivitykseen. —

Siniset verhot tuottavat minulle uskomatonta kauhua. Inhoan niitäkin niin, että minun täytyy väliin sulkea silmäni päästäkseni näkemästä niiden vihattuja, syviä, orvokinsinisiä laskoksia ja suuria tupsuja. Ne tupsut, ne ovat niin raskaita, että lamauttava väsymys valtaa minut heti, kun vain katseeni osuu niihin.

Pahinta kaikesta on kuitenkin sininen silkkipeite. Sen hiljainen, kuiva kahina nostaa tuskan kylmän hien otsalleni. Kim se liikahtaessani kahisee, kuuluu melkein siltä, kuin nauraisi joku hiljaista, vahingoniloista, ilkeää ivanaurua…

Miksi minä en voi nukkua, nukkua niinkuin muut! Uni, uni, uni, minä rukoilen, tule! Tule!

Minun täytyy nousta istumaan. On vaikea hengittää; viluttaa ja polttaa samaan aikaan. Äkkiä luulen kuulevani jotakin, ja minä vallan jäykistyn. Eikö hallin ovessa käyty, eikö portaissa joku liikkunut? Ei. — Yksinäisyys vaan tulee mustana ja matalana, yksinäisyys ja kauhu…

— Tik-tak-tik-tak.

Vilkaisen hermostuneena pendyyliä, kuuluu kuin tuo ääni; ei tulisikaan pendyylistä, vaan minun omista aivoistani. Sielläkin tuntuu pieni tulinen vasara iskevän hetki hetkellä tik-tak-tik-tak-

Mikä tuli syö minun ruumistani? Helvetin tuli, kadotuksen tuli! Minun sieluni se jo on kärventänyt poroksi. — Nauran äkkiä ääneen ja kimakasti, mutta hätkähdän samassa. Mistä se nauru kuului? Joku oli yhtynyt nauruuni, nauraen kahisevaa, kuivaa ivanaurua. Lamppu näyttää lehahtaneen heleämpään valoon; pienet koristepallot kirkuvat, raskaat tupsut uhkaavat tukahduttaa minut alleen…

Eikö portaissa käyty? Varmasti! — Vastapäätä olevassa peilissä kohoaa nuori nainen kyynärpäiden varaan, näyttää siltä, kuin laskeutuisi hänen kasvoilleen vahanaamari, hänen lasimaiset silmänsä tuijottavat liikkumattomina yhteen kohtaan, koko hänen vartalonsa jähmettyy intensiiviseen kuuntelemiseen.

Joku nousee portaita pitkin käytävään. Tänneköpäin? — Kalpeat kasvot peilissä käyvät liidunvalkoisiksi. — Ei tännepäin, jumalankiitosl Käytävän toisella puolella aukeaa ovi, ja sulkeutuu jälleen, sitten on hiljaista. Olento peilissä kuuntelee yhä. Häneltä pääsee pitkä helpotuksen huokaus ja hän laskeutuu vuoteelleen.

Viereisestä huoneesta kuuluu kellon kumeita lyöntejä. — Ikäänkuin kirkonkellot, ruumiskellot — Minä käännyn väsyneenä seinään päin.

16.

Eräänä iltana tullessani mereltä lapasin Herbertin portaissa. Hän näytti vastoin tavallisuuttaan hiukan levottomalta ja kiihtyneellä. Olivatkohan he riitautuneet Erikin kanssa? Pyysin häntä jäämään päivälliselle, mutta hän syytteli kiireellisiä töitään ja kiirehti nopeasti ulos. Mitä oli Herbertille tapahtunut?

Tullessani eteiseen näin mieheni seisovan työhuoneensa ovella ikäänkuin odotellen minua. Hän oli kaiketi kuullut äänemme portaissa.

— Rakel, minulla on sinulle puhuttavaa.

— Salli minun muuttaa pukua ensin.

— Ole niin hyvä.

Puolen tunnin kuluttua tulin mieheni työhuoneeseen. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä. Vihreällä kaihtimella verhottu lamppu paloi pöydällä, mutta hän istui niin, että hänen kasvonsa olivat varjossa. Hän käänsi hiukan päätään minun tullessani sisään.

— Minulla on sinulle tärkeätä sanottavaa.

— Kuinka juhlallista! Mitä asia koskee?

— Sinua.

— Minua?

— Niin, mutta älä jää siihen seisomaan, istuudu tuohon lampun ääreen ja kuuntele rauhallisesti mitä minulla on sanottavaa.

— Onko isä huonompi, onko hänellä ollut kohtaus, onko…

— Isälle ei ole tapahtunut yhtään mitään. Sinun mielikuvituksesi lähtee heti lentoon, hänelle oi ole tapahtunut kerrassaan mitään. Asiat on vallan toinen. Tahtoisin tiedustaa sinulla erästä seikkaa, Rakel, älä pidä minua epähienona taikka turhan kyselijänä, sillä minun täytyy tietää se.

— Sepä vasta pitkä alkulause! Puhu suoraan, ole niin hyvä. Mitä sinä tahdot tietää?

— Siis: mitä tapahtui sanatoriossa sinun ja ruhtinaan välillä?

— Erik!

— En kysy sitä mustasukkaisuudesta, minun on vain pakko päästä siitä selville. Minä tahdon sen tietää.

— Ja minä en tahdo sitä sanoa.

Tuli kuoleman hiljaisuus. Olimme kumpikin puhuneet yhtä päättävästi ja varmasti. Erik otti paperiveitsen pöydältään ja alkoi leikkiä sillä. Hiljaisuus alkoi käydä painostavaksi, kun Erik nousi tuoliltaan ja alkoi hitaasti astua matolla.

— Näyttää olevan parasta puhua sinulle avomielisesti.

— Epäilemättä.

— Katsos, minä olen jo kauan tehnyt N:n valtiolle pieniä palveluksia. Sinä et sitä tiennyt, näen, että kauhistut.

Sydämeni oli todellakin pysähtyä. En ollut uskoa korviani. Mitä Erik tarkoitti? Oliko siis hänkin — — —

— Niin, sinä et sitä tiennyt. Enkä minäkään sinusta mitään tullessasi sanatorioon. Mutta samalla kun kiinnitit huomiotani heräsi minussa myöskin epäluulo. Muistatko sähkösanomaa, jonka kerran sait sanatorion tiellä? Se vahvisti epäluulojani, ja sittemmin sain varmuuden. Sain varmuuden toisestakin asiasta, siitä nimittäin, että olit aivan kuin luotu minulle vaimoksi. Minä tarvitsin vaimon, jolla on kekseliäisyyttä ja energiaa.

Olin aivan kuin salaman iskemä.

— Miksi — — — sinä sanot minulle — — — tämän kaiken?

— Siksi, että nyt sinun kekseliäisyyttäsi tarvitaan!

— Mitä sinä tarkotat?

— Kuuntele tarkasti. Santahaminassa, missä näkyy nuo neljä marconipylvästä, on langaton sähkölennätinasema. Siellä säilytetään luonnollisesti myöskin langattoman sähköityksen salamerkkien avainta. Se on sinun saatava käsiisi. Ja jotenkin pian.

— Tarkoitatko sinä, että minä — — — todellakin — ‒ ‒

Päätäni huimasi, ajatukseni temmelsivät hurjasti ja sekavina. Oliko todella mahdollista, että tuossa istui Erik ja vaati minulta vakoojattaren palveluksia niin rauhallisella ja jokapäiväisellä äänellä kuin olisi ollut kysymyksessä pieni huviretki jonnekin saaristoon? Oliko mahdollista, että Erik siis itsekin oli vakooja, oli ollut sitä kauan?

— Minä tarkoitan juuri mitä sanon. Koeta rauhoittua ja koota ajatuksesi. — Erikin ääni oli hiukan terävä.

— Minun pitäisi siis ruveta vakoojattareksi!

— Ei ruveta, vaan jatkaa sillä alalla, jolla olet jo saavuttanut niin monta kaunista ennätystä. Herbert on minulle kertonut miten taitava olet.

— Herbertkö kertonut! Herbertkö pettänyt minut! Se ei ole mahdollista. — Minussa leimahti silmitön suuttumus. Tämä oli katalaa. Olivatko he molemmat liittoutuneet minua vastaan, ja siksikö Herbert oli ollut niin levoton tavatessaan minut portaissa?

— Älä viitsi raivostua, ei se kannata. Koetetaanpa nyt neuvotella siitä, miten parhaiten pääsisit Santahaminaan.

— En koskaan! En koskaan!

Erik tuli tyynesti luokseni. Hän tarttui kylmillä käsillään ranteisiini, niin etten voinut liikahtaakaan. Hänen äänensä oli pehmeä ja matala kuten tavallisesti, mutta hänen silmänsä polttivat minua, polttivat aina sieluun asti.

— Rakel. Minua kohtaan et voi käyttää sanoja: en koskaan. Tässä talossa tahdon vain minä, ja määrään vain minä, ja minua tottelevat kaikki. Hän laski käteni irti, kääntyi ja mennen erään seinän luona seisovan pikkupöydän luo, kaatoi siellä seisovasta viinikarahvista pikariin viiniä ja toi sen minulle.

— Juo tämä.

Minä join, mutta käteni vapisi niin, että puolet viinistä kaatui syliini. Erik pyyhki sen pois. Sitten hän jälleen istahti tuoliinsa.

— Ole niin hyvä ja kerro minulle nyt, mitä tapahtui sanatoriossa sinä yönä, jolloin matkustit pois.

— Mitä se sinua liikuttaa?

— Jonkun verran, mutta voin melkein itsekin sen arvata. Sinä varastit kartat, mutta mihin ne sitten joutuivat?

— Annoin ne takaisin ruhtinaalle.

— Kopioimatta niitä?

— Kopioimatta niitä.

— Olitko sinä mieletön!

— Tuottaako sinulle iloa kiduttaa minua?

— Ei, todentotta, Rakel, mutta täytyyhän minun tietää miten asiamme ovat. Jos annoit ruhtinaalle kartat, niin tietääkö hän, että sinä itse ne varastit.

— Tietää kyllä.

— Mutta siinä tapauksessahan — — — Sinuthan voidaan viedä minä hetkenä hyvänsä, ja minut myöskin! Mistähän johtuu, että sinua ei vielä ole vangittu, ja siitä on kuitenkin kulunut kohta vuosi? Sehän on aivan käsittämätöntä.

Erik siveli levottomana otsaansa.

— Ruhtinas matkusti Englannin kautta Roomaan. Hän ei nähtävästi ole ilmiantanut sinua, sehän on päivän selvää. Ja hän tulee luultavasti viipymään siellä noin parin vuoden ajan. Niin, niin se on! Niin sen täytyy olla!

— Minkä — — — täytyy olla?—

— Se hyöty siitä oli, Rakel, ruhtinaan rakkaudesta sinuun! Hän ei saattanut antaa sinua ilmi, hän tiesi, mikä sinua olisi odottanut.

Vastustamaton vavistus puistatti minua. Tunsin niin suurta heikkoutta, että minun täytyi käsin puristaa tuolinkaidetta, etten liukuisi lattialle.

— Erik! Jos ruhtinas rakkaudesta säästi minua, etkö sinä sitten, joka olet minun mieheni, voi säästää minua tällaisesta tehtävästä, sinä, joka myöskin sanot rakastavasi minua?

— Sinä et tätä ymmärrä. Sinä et ymmärrä, että sinä juuri tämän vuoksi olet minulle, meille, niin tärkeä. —

‒ Tarkoitatko… että olet mennyt kanssani naimisiin, siksi että… olin vakooja?

— Siksi… Ja toisestakin syystä.

— Mistä?

Erik nousi tuoliltaan ja tuli hitaasti luokseni. Hänen kätensä liukui hiusteni yli kaulalle. Minä vihasin sitä kättä.

— Sinä olet sanomattoman kaunis nainen, Rakel.

Tahdoin häpeästä vaipua maan alle. Kyyristyin kokoon välttääkseni hyväilevää kättä; sen kylmyyskin poltti kuin kuuma rauta. Tunsin tukehtuvani, ja voimaton raivo ja inho saivat minut vapisemaan. Mutta minä en tahtonut sittenkään antautua. Työnsin syrjään Erikin käden ja hypähdin seisomaan.

— Sano mitä tahdot. Mutta minä en enää suostu olemaan vakoilija. Juuri siksi menin kanssasi naimisiin päästäkseni sellaisesta inhoittavasta ja alentavasta työstä.

— Sen tiedän, mutta Herbert ja minä olimme sinua viekkaampia, me pyydystimme sinut uudelleen. Luuletko, että niin vähällä lasketaan sellainen kultalintu irti! Sanon sinulle, Rakel, ei ole monta niin sanomattoman näppärää naista kuin sinä. Sinä olet kultaa kalliimpi, olemme sinua usein yhdessä Herbertin kanssa ihailleet.

— En olisi uskonut Herbertistä, että hän olisi ollut valmis myymään minut. — Mutta oli miten oli, minä en suostu.

— Rakel, älä kiihdytä minua. En ole pyytänyt sinulta suostumusta, siitä ei ensinkään ole kysymys. Kysymys on miten saat salamerkit Santahaminasta.

Minä käänsin hänelle selkäni ja lähdin ovelle. Mutta hän oli siellä ennen minua. Hän väänsi oven lukkoon ja pani avaimen taskuunsa. Minä vapisin voimattomasta raivosta ja surusta, mutta hän oli yhtä tyyni kuin ennenkin.

— Asia ei näy olevan sinulle selvä, Rakel. Sinun täytyy tehdä tämä! Jos et tee, kieltäydyn minäkin maksamasta mitään isäsi ylläpidoksi.

— Sitä sinä et voi tarkoittaa!

— Juuri sitä tarkoitan.

— Mutta sinä olet luvannut.

— Ja sinä olet luvannut, ettei mikään uhraus ole sinulle liian kallis, kun on isäsi onni kysymyksessä!

Ei mikään oikeutettu uhraus!

Oikeutettu uhraus! — Erik nauroi kyynillisesti. Kas tässä on avain, mene minne haluat, ja tee mitä haluat, mutta muista yksi seikka: ei penniäkään rahaa isällesi ennenkuin sinä taivut. Nyt voit mennä.

Minä tempasin avaimen, sain oven auki ja juoksin yläkertaan. Sulkeuduin huoneisiini ja kyyristyin ikkunakomeroon. Sydämeni sykki kuin olisi se ollut pakahtumaisillaan, käteni vapisivat ja silmissäni hämärsi. Mikä peto hän olikaan! Mikä peto, mikä peto… Kaksi sanaa kohisi vuoroin korvissani, ne polttivat aivoissani, ne raatelivat ja repivät: Satimessa, satimessa, ja, petetty, petetty!

Satimessa, satimessa… petetty, petetty… Herbert, veljeni tai melkein veljeni, oli minut pettänyt, juonilla houkutellut minut ansaan, naittanut minut vakoojalle pakoittaakseen minut harjoittamaan vihattua entistä ammattiani! Miten viisaasti, miten sanomattoman viisaasti! — — —

Turhaan olen uhrautunut — — — turhaan olen myynyt itseni. Suostuessani tähän vihattuun avioliittoon kadotin kaiken itsekunnioitukseni, kuinka hullu minä olinkaan kuvitellessani sitä ainoaksi pelastukseksemme — — — hullu — — —! Tuhatkertaisesti olin pahentanut asemani, nyt olin sekä orjatar että vakoojatar!

Katkera nauru puistatti minua, minua nauratti niin, että sain kouristuksia, mutta en voinut lakata nauramasta. Kyyneleet kohosivat silmiini ja päähäni koski kipeästi, mutta minun täytyi yhä vain nauraa. — Vihdoin tuli raukeus ja tukahdutti naurun, pää tuntui tyhjältä, ja jäsenissä hiipi kummallinen kylmyys.

Pari tuntia myöhemmin laskeuduin jälleen portaita alas ja naputin mieheni työhuoneen ovelle. Hän istuu hiukan kumarassa kirjoituspöytänsä ääressä ahkerassa työssä. Tullessani sisään nostaa hän päätään ja luo minuun nopean, tutkivan katseen, ja hänen äänensä on asiallinen kuten tavallisesti.

— No, mitä sinä olet päättänyt, Rakel?

— Minä alistun, mutta yhdellä ehdolla.

— Entä jos minä en siihen ehtoon suostu.

— Silloin minä jätän sinut.

Erik hymyilee, hänen hymynsä on niin julma, että se tuo jälleen pedon mieleeni. Hänen kapeat, yhteenpuristetut huulensa ovat taasen niin punaiset kuin tihkuisivat ne verta.

— Sinä et voi jättää minua, Rakel. Jos epäilisin sinua sellaisista aikeista, sulkisin sinut huoneeseesi… koko elämäksesi.

Tunnen, että hän puhuu totta, ja minä puristan hermostuneesti vapisevat käteni nyrkkiin. Kuinka avuton olenkaan hänen käsissään!

— Millainen on ehtosi?

— Mitä siitä, jos et kerran suostu.

— En ole sanonut, etten suostu! Älä ole lapsellinen, Rakel, emmekö voisi puhua tästä asiasta aivan järkevästi ja rauhallisesti. Tule tänne istumaan. ‒ Hän yrittää tavoittaa minua, mennessäni pöytänsä ohi, mutta minun onnistuu välttää hänen kättään, ja minä istahdan pienen matkan päähän suureen nojatuoliin.

— Tahtoisin, että siirtäisit isäni tilille tietyn rahasumman, niin että hänen taloudellinen toimeentulonsa olisi turvattu, vaikkakin minua tai meitä, kohtaisi… onnettomuus. Sinä tiedät miten monen vaaran takana ovat nuo salamerkit! On hirvittävää ajatella, että isä voisi jäädä yksin ja avuttomaksi.

Erik näyttää miettivältä. Hän nousee kävelemään, astuu pari kertaa lattian poikki ja istuu jälleen. Mutta hetken kuluttua hän nousee uudelleen, tulee luokseni, sytyttää vieressäni seisova lampun palamaan, niin että häikäisevä valo lankeaa kasvoilleni. Hän tarkastaa minua kauan ja terävästi.

— Tahtoisinpa tietää, onko tuo ehdotus niin vallan viaton miltä se kuuluu. Ajatteletko, että kun isäsi toimeentulo on turvattu, niin on kaikki muu sinulle yhtäkaikkista, ja että silloin minä olen kadottanut vallan sinun ylitsesi. Älä kuvittelekaan sellaista, minulla on muitakin mahdollisuuksia pakottaa sinua oleman järkevä. — Hänen äänessään on uhkaa. Minä nauran.

— Tietysti sinulla on! Silloin sinä tietysti alat lyödä ja pahoinpidellä minua. Sinun "rakkautesi" minuun on kummallista laatua, Erik. — Ja minä nauran yhä.

— Älä naura noin, älä naura noin! Rakel, lopeta! Kuuletko Rakel!

Hän painaa päätäni rintaansa vastaan, ja tympäisevä vastenmielisyys tukahduttaa nauruni.

— Minä olen itsekäs, ja väliin julma, — miehet ovat yleensä sellaisia. Mutta minä rakastan sinua sittenkin, vaikka rakkauteni onkin sinun sanojesi mukaan "kummallista laatua". — Sinun retkesi Santahaminaan ei luultavasti kuitenkaan ole juuri niin vaarallinen, kuin näyt luulevan, sillä meillä on ystäviemme joukossa sangen vaikutusvaltaisia henkilöitä, sangen vaikutusvaltaisia todellakin, ja satamassa odottaa meitä laiva valmiina tarpeen tullen lähtemään minä hetkenä hyvänsä. Jollet toimi niin typerästi, että joudut itse paikalla kiinni, niin on sinulla kaikki pelastuksen mahdollisuudet, vaikka olisitkin herättänyt vakavia epäluuloja. — Mutta minä teen sinulle kernaasti mieliksi, kun olet järkevä. Ja nyt puhumme siitä rahasummasta. — Hän siirtyy pöydän luo, avaa erään laatikon ja vetää sieltä esille shekki-kirjan.

— Paljonko, Rakel?

Minä otin hänen rahansa, hänen saastaiset rahansa, "kolmekymmentä hopeapenninkinä" uudelleen. —

17.

Pari päivää myöhemmin esitettiin minut Viaporin komendantin tanssiaisissa langattoman sähkölennätinosaston päällikölle. Esittely tapahtui talvipuutarhassa, jossa istuin muutamien naisten, Herbertin jolle en enää koskaan kahdenkesken ollessamme puhunut sanaakaan, ja parin muun upseerin seurassa. Luutnantti Grigorkoff oli vallattoman ja hiukan poikamaisen näköinen, mieleni kävi kevyeksi katsellessani häntä salaa, sillä minusta näytti, ettei minulle voisi tulla mitään voittamattomia esteitä hänen suhteensa. Ihmettelin hiukan itsekseni, miten niin nuorelle upseerille oli uskottu sellainen tärkeä toimi. Mutta minulta jäi silloin huomaamatta voimakas piirre hänen suunsa ympärillä; sen salasivat hyvin pienet, tummat viikset. Kaikesta poikamaisuudestaan huolimatta oli hän mies, joka tiesi mitä tahtoi.

Mutta minäkin tiesin, mitä tahdoin. Ja mitä nainen tahtoo, sitä tahtoo paholainenkin, sanotaan. Mutta työni kävi sittenkin vaikeammaksi kuin luulin.

Kun meidät oli esitelty, annoin hänelle tilaisuuden istua viereeni, eikä hän ollut hidas käyttämään tätä tilaisuutta. Minä istuin ihanan venetsialaisen kristallikruunun alla, ja vastapäätä olevasta peilistä näin, miten hiukseni hohtivat säteilevällä kupariloistolla. Ihastuttavampaa ja kallisarvoisempaa pukua kuin musta pitsipukuni, josta kaula ja käsivarret eroittautuivat häikäisevän valkoisina, en ole milloinkaan kantanut, enkä nähnyt kenenkään muunkaan kantavan. Niin narrimaiselta kuin kuuluukin, en itsekään voinut olla ihailematta kuvaani peilissä, — mitenkä sitten tavallinen, syntinen mies?

Hänen kasvoillaan kuvastui kunnioittava ihailu, ja hän teki parhaansa ollakseen niin huvittava ja miellyttävä kuin mahdollista. Poika parka, jospa hän olisi tiennyt! Mutta hän ei tiennyt, ja sinä iltana meistä tuli hyvät ystävät. Hän pyysi saattaa minut kotiin, sillä Erik ei ollut tanssiaisissa.

Oli kirkas kuutamo noustessamme autioon. Luutnantti kääri huolellisesti autovaipan polvieni ympärille, istahti itse viereeni, ja niin me lähdimme. Kuinka kuvaamattoman ihanaa tulla kuumasta, painostavasta tanssiaissalista raittiiseen, puhtaaseen yöilmaan ja kiitää nuolena tyhjien katujen läpi. Ohjasin itse, kuljettaja istui takanamme. Me suorastaan lensimme! Poliisit katujenkulmissa tahtoivat pysähdyttää meidät, mutta ennenkuin ehtivät avata tarpeeksi uniset silmänsä, olimme me jo kaukana, näkymättömiin hävinneinä.

Sininen silkkipäähineeni liukui niskaan jääden sinne liehumaan leuan alle sidotuista nauhoista. Ankara veto tempasi jo ennestään tanssista höltynyttä tukkalaitettani ja kiskasi valloilleen hiukset. Ne liehuivat ja hulmusivat luutnantti Grigorkoffin kasvoihin. Hän nauroi ja koetti pitää niistä kiinni, mutta viima tempasi ne aina uudelleen hänen käsistään.

En ajanut suoraan kotiin. Luutnantti kumartui lähemmäksi minua; hän alkoi hengittää kiivaammin.

— Rouva Dahl sanokaa minulle ristimänimenne.

— Rakel.

— Todellako?

— Kuinka niin?

— Kun se on teille niin tarumaisen sopiva. Muistattehan: „- sillä Rakel oli ihanakasvoinen, ja sorea muodoltaan…” Sellainen oli ensimäinenkin Rakel, sellaisia hänen seuraajattarensakin.

Minä naurahdin, ja juuri silloin pysähtyi auto tempauksella kotini eteen. Hän auttoi minua laskeutumaan autosta ja saattoi minua portaita ylös pylvästöön pääoven eteen.

— Hyvää yötä, luutnantti Grigorkoff.

Hän kumartui ja suuteli tulisesti kättäni.

‒ Ihana rouva Rakel, sallikaa minun tavata teitä huomenna!

‒ Luulen, että minulla ei ole huomenna aikaa.

‒ Toki joku hetki, määrätkää vain, ainoastaan neljän ja kuuden välillä olen huomenna työssäni.

— Mutta juuri silloin on aika, jolloin minulle sopii. Ei, minä en voi tulla!

Oikkuni kiihoittivat häntä. Hän pyysi yhä hartaammin ja hänen nuoret kasvonsa olivat kuutamossa niin lapsekkaat ja kauniit, että minun tuli vaikea olla. Omantuntoni syyttävät äänet nousivat tällaista huutavaa vääryyttä vastaan, mutta minulla ei ole ollut varaa pitää omaatuntoa.

— No olkoon kuten tahdotte, tulen Fazerin kahvilaan huomenna kello kolme. Mutta jollette silloin ole siellä, niin en tahdo tuntea teitä enää ensinkään.

— Minäkö en olisi siellä! Olen siellä jo vaikka kello kahdelta teitä odottamassa. Hänen silmänsä säihkyivät vakuuttavasti, ne olivat melkein mustat tähtien valossa, ne muistuttivat toisia, tummia silmiä, jotka kerran, sata vuotta sitten, säihkyivät minulle tuntureilla — — ‒ siellä kaukana. Sydäntäni vihlasi kipeästi, sanoin hyvää yötä ja katosin raskaan, raudoitetun oven taa. Se kumahti takanani lukkoon kuin vankilan ovi.

Hallissa oli jo aivan pimeä, mutta Erikin työhuoneen oven raosta loisti kapea valojuova. Se näytti saalistaan vaanivalta käärmeellä, joka vartioi herransa, peikon, luolan suulla. Vastenmielisyys valtasi minut tympäisevänä; hiivin oven ohi varpaillani, hiljaa, varovasti kuin varas. Jospa hän ei olisikaan sattunut kuulemaan tuloani I Jospa minä pääsisin näkemästä tänä yönä hänen vihattuja kasvojaan!

Ehdin äänettömästi portaille, kuinka hyvä, että ne olivat kivestä, etteivät saattaneet natista! Portaiden yläpäässä pysähdyin vielä kuuntelemaan, mutta kaikkialla oli haudan hiljaista. Hiivin makuuhuoneeseeni, sain vaatteet jotenkuten yltäni ja menin vuoteeseeni. Pieni pendyyli nakutti marmoripöydällä vuoteen vieressä, lamppu paloi himmeästi, nakertava ikävä ja katkerat ajatukseni eivät antaneet minulle rauhaa ‒ ‒ ‒

Raskaat, orvokinväriset verhot oven luona liikkuivat. Miehen käsi siirsi ne syrjään, Erik tuli lattian poikki ja istahti vuoteeni reunalle. Hänen katseensa oli terävä.

— On ollut niin paljon työtä, en ole vieläkään aivan valmis, mutta olisin utelias kuulemaan, miten sinä olet onnistunut?

— Noin jotakuinkin. Tapaan hänet huomenna uudelleen. Nyt minua kovin väsyttää, kertoisin siitä mieluummin huomenna tarkemmin.

Kuinka minä vihasin tuota miestä, vanginvartijaani, orjakauppiasta, isäntääni! Kuinka minä vihasin ja inhosinkaan omaa voimattomuuttani!

Pirullinen hymy väreili Erikin huulilla, ikäänkuin hän olisi lukenut ajatukseni. Ehkä hän lukikin ne, ehkä hän olikin itse paholainen? Hän kumartui hiukan eteenpäin, tarttui omistajan rauhallisella varmuudella käsivarteeni, pyyhkäsi ylös leveän, ohuen balistihihan aina olkapäähän asti ja painoi huulensa lämmintä, värähtelevää ihoa vastaan.

— Hyvää yötä, pieni vaimoni, ikävää, että minulla vielä siellä alhaalla on tärkeää työtä, ja eräs vieras. —

Mikä kirous piileekään rakkaudessa, mikä kuluttava tuli, mitkä kadotuksen tuskat! Rakkauteni isääni oli eksyttänyt minut rikollisuuden teille. Rakkauteni ruhtinaaseen oli muuttunut taakaksi, raskaammaksi kuin saatoin kantaa. Ja Erikin, mieheni, rakkaus oli ajaa minut, ei epätoivoon, vaan suoraan helvettiin.

18.

Tapasin usein luutnantti Grigorkoffin, kahviloissa, päivälliskutsuissa, tanssiaisissa. Hänestä tuli minun nöyrä orjani, joka ilolla seurasi pienintäkin viittaustani. Mutta yhdessä asiassa hän oli aivan mahdoton. Aina kun kiertäen kaartaen sain puheen käännetyksi Santahaminaan käänsi hän sen heti uudelleen muualle. Yhden ainoan kerran rohkenin leikillisesti huomauttaa, miten mieltäkiinnittävää olisi nähdä langaton sähkölennätinasema, mutta hän kävi aivan vakavaksi ja loi minuun niin kummastelevan katseen, että minulle selvisi, miten turhaa minun olikaan toivoa, että hän vapaaehtoisesti suostuisi viemään minut sinne. Asia oli mutkallisempi kuin olin luullut.

Näin oli kulunut kaksi viikkoa turhiin yrityksiin ja marraskuun ensimmäinen päivä koitti kylmän kirkkaana. Katsellessani aamulla ikkunakomerostani merelle, näin lakkapäitten laineitten syöksyvän rantaan ja auringon paistavan niin säteilevän kirkkaana kuin ei muuta kuin onnea ja autuutta olisikaan maan päällä. Siiloin minussa syntyi ajatus. Kenties minä onnistuisin tänään.

Tiesin, että luutnantti Grigorkoff oli kaupungissa, josta hän aikoi kello 1/2 6 palata Santahaminaan. Kello 5 otin öljymekkoni ja kaikki mitä moottorimatkalla tarvittaisiin, ja lähdin alas rantaan. Ja niin sattui, että kun pieni laiva läheni Santahaminaa Nikolainkirkon kellojen lyödessä puoli kuusi, lähenin minäkin sitä toiselta suunnalta matkalla mereltäpäin. Aallot kohisivat kokassa ja vesi poreili moottorin reunoja vastaan, kiidin saarta kohden huimaavaa vauhtia, pieni laivakin läheni, mutta hitaammin.

Juuri kun olin sivuuttamaisillani saaren kumarruin äkkiä alas ja katkasin penkin alla pattereista sähkölangan. Vene lensi eteenpäin vielä muutaman metrin ja joutui sitten tuuliajolle. Katkaisin langan päistä kiiltävät metalliosat, kiersin päät yhteen, ettei vikaa heti voitaisi huomata, jos laivasta koetettaisiin saada moottori uudelleen käyntiin.

Taaskin näytin erehtyneeni laskelmissani. Laivasta ei onnettomuuttani ensinkään huomattu. Veneeni oli ajelehtimaisillaan saaren taakse, ja pieni laiva oli jo miltei Santahaminan laiturilla. Mikä nyt neuvoksi?

Samassa näin liikettä laivalla ja sydämeni alkoi sykkiä nopeammin. Huomasivatko he nyt minut? aivan oikein, pieni laiva muutti suuntaa, tuprutti savua ja alkoi liikkua minua kohden. Pian tunsin luutnantti Grigorkoffin, joka tarkasti tähystellen nojasi kaidepuun yli. Laiva oli täynnä sotilaita.

Työskentelin ahkerasti koneitteni luona.

— Rouva Dahl, tekö se todellakin olette, luulin jo kaukaa tuntevani teidän veneenne. Oletteko haaksirikkoutunut? — Ääni oli luutnantti Grigorkoffin, hän huusi minulle laivasta pitäen käsiään torvena. Nousin seisomaan koneitten äärestä, joiden viereen olin polvistunut.

— Minä se olen. — Laiva oli nyt niin lähellä, ettei minun tarvinnut huutaa. — Kuten näette olen haaksirikkoutunut, olen puuhannut koneitten kanssa niin että käteni ovat kylmästä kankeat!

Laivasta heitettiin minulle nyt köysi, jonka kiinnitin veneeseeni. Olin onnellinen huomatessani, ettei siellä aiottukaan yrittää tulla tarkastelemaan koneistoa.

— Teidän täytyy nyt seurata meitä Santahaminaan ja odottaa siellä tunnin ajan, silloin tämä viheliäinen laivanhylky kulettaa teidät veneinenne takaisin kaupunkiin. — Luutnantti Grigorkoff oli siirtynyt laivan perään, josta hän saattoi mukavasti jutella minulle, veneeni kun oli tuskin parin metrin päässä laivasta.

— Odotan kernaasti, jos siellä vain jossain voisi lämmitellä, katsokaa miten punaiset käteni ovat. — Nostin kohmettuneet käteni ilmaan, ne olivat todellakin hyvin punaiset.

— Pienet käsiraukat! — sanoi luutnantti, ja hänen poikamaisessa äänessään oli hellä sävy. — Voisin kyllä viedä teidät erään naimisissa olevan ystäväni luo, mutta hän asuu saaren toisessa päässä ja minun täytyisi välttämättä käydä ensiksi asemalla.

— Käykää toki, voinhan odottaa rannassa niin kauan, tahi ehkä teillä ei olisi mitään vastaan, jos seuraisin teitä. Se on lapsellista minulta, mutta minua hiukan peloittaisi jäädä yksin aivan ventovieraaseen paikkaan, jossa lisäksi vilisee teidän villejä sotilaitanne. Ne ovat niin hurjan näköisiä.

Ennenkuin luutnantti ehti vastata, laski laiva laituriin, ja sinellimekkoinen joukko alkoi purkaantua maihin. Luutnantti kiirehti auttamaan minua. Nousimme pientä mäkeä ylös ja käännyimme oikealle. Astuessamme vasemmalla puolella olevien suurten parakkien ohi alkoi minua puistattaa. Täällähän oli K… ta pidetty vangittuna, ennenkuin hänen aivankuin ihmeen kautta onnistui paeta juuri ennen teloitusta… Kuljimme edelleen, kiersimme suuren santakuopan, ja astuttuamme vielä noin kilometrin verran jouduimme lopulta langattomalle sähkölennätin-asemalle. Luutnantti, joka koko ajan oli vilkkaasti ja iloisesti keskustellut kanssani, kävi äkkiä vaiteliaaksi ja hiukan vaivaantuneen näköiseksi, kun lähenimme pientä puurakennusta. Sen edustalla seisovat vartiosotilaat katselivat meitä hiukan pitkään ja kummeksien, kun astuimme heidän ohitsensa, mutta välittämättä heidän katseistaan johdatti luutnantti minut suoraan aparaattihuoneeseen. Pöydän ääressä istuva sotilas hypähti pystyyn ja ojentautui suoraksi.

— Onko mitään tapahtunut?

— Äskettäin oli puhelu. He eivät näy tietävän että meillä on täällä näin voimakas asema. Ikävä, ettemme tunne heidän salamerkkejään.

— Hyvä on, Ivan.

Luutnantti siirtyi huoneen perällä olevan koneen ääreen. Hän avasi erään kaapin ja pani erään pyörän huimaavaan liikkeeseen. Syntyi häikäisevä valo, hän sulki kaapin uudelleen ja nosti kuulotorven korvansa juureen. Ivan oli poistunut.

Luutnantti Grigorkoffin puuhaillessa koneen ääressä olin nopeasti ja salaa ottanut huoneesta yleissilmäyksen. Missä säilytettiin salamerkkien ohjetta? Huone oli mitä vaatimattomimmin sisustettu, monta mahdollista säilytyspaikkaa siellä ei ollut. Luultavasti oli se tuolla pöytälaatikoissa. Koska ja kuinka saisin sen sieltä? Jos saisin jäädä hetkeksikin yksinäni huoneeseen!

Luutnantti laski kuulotorven alas. Hän kääntyi minua kohden ja koetellen taskujaan etsi esille hopeisen sigarettikotelon. Huomattuaan sen olevan tyhjän hän tuli pöydän ääreen, jonka luona minä seisoin ja avasi erään pöytälaatikoista avainkimpussaan olevalla avaimella. Pidätin hengitystäni jännityksellä odottaen, mitä näkisin, mutta koetin kuitenkin näyttää mahdollisimman välinpitämättömältä.

Älkää koskaan ruvetko tupakoimaan, rouva Rakel, jos kerran alatte, niin olette ikuisesti orja! — virkkoi hän leikillisesti penkoessaan laatikossa olevia papereita, ja etsien turhaan sigarettejaan.

— Minähän olen jo orja, taikka orjatar! — vastasin minäkin leikillisesti, siirtyen pöydän luota pari askelta ikkunan ääreen. Sydämeni tykytti niin, että korvissa humisi, sillä minä olin nähnyt sen! Luutnantti nauroi ikäänkuin olisin sanonut jotain oikein sukkelaa, tyrkkäsi laatikon jälleen nopeasti kiinni, mutta jättäen avaimet suulle, pyysi kohteliaasti lupaa poistua viereiseen huoneeseen pariksi sekunniksi sigarettejaan etsimään. Ja hän katosi ovesta, josta Ivankin oli mennyt ulos.

Vaikka kaikki olikin käynyt näin nopeasti, olin kuitenkin ehtinyt nähdä laatikossa pahvilevyjä, joiden päälle liimatuista papereista näkyi tavalliset sähkötysviivat ja pisteet ja näiden vieressä pahvitaulun: Salamerkit selityksineen.

Tuskin oli luutnantti sulkenut oven jälessään, kun olin jo pöydän ääressä, tempasin laatikon auki, sieppasin käsilaukustani Herbertilta saamani naurettavan pienen valokuvauskoneen, asetin taulun pöydällä olevia esineitä vastaan ja otin siitä kuvan lyhyen matkan päästä. Sitten seurasi nopea tarkastus laatikossa, olisiko siellä muitakin sellaisia, ja huomattuani toisen samanlaisen pahvilevyn, otin siitäkin varovaisuuden vuoksi kuvan. Samassa kuului viereisestä huoneesta läheneviä askelia. Minä heitin taulut laatikkoon, ehtimättä järjestää niitä samalla tavalla kuin ne olivat olleet, ja tyrkkäsin laatikon kiinni. Tuskinpa kukaan huomaisi, että laatikossa oli käyty, sillä luutnantti oli sigarettejaan etsiessään pannut jo ennestään sekavassa laatikossa kaikki huiskin haiskin. Olin juuri ennättänyt ikkunan ääreen tuijotellen välinpitämättömänä siitä ulos, kun luutnantti astui huoneeseen. Hän oli tuskin viipynyt kolmea minuuttia.

— Nyt ne löytyivät! — huudahti hän voitonriemuisesti taputtaen taskuaan. — Ivan, se hölmö, oli kuten tavallista piiloittanut ne, muka »järjestäessään»! Mutta nyt me lähdemme lämmittelemään ystävieni luo. — Ivan, sinä hölmö, tänne!

"Hölmö" astui nöyränä huoneeseen ja me lähdimme sieltä. Kuljimme nyt huviloiden ohi vievää tietä. Luutnantti puheli vilkkaasti ja iloisesti, mutta niinkuin silloin, kun olin ottanut miinakartat, oli minun nytkin paha olla. Pieni käsilaukkuni painoi käsivarrellani.

19.

Onnettomuus ei tule kello kaulassa, sanotaan. Ei, se tulee kuin varas yöllä, äkkiä ja odottamatta. Niinpä nytkin. Onni oli ollut minulle nyt niin suopea ja myötäinen, että oli melkein luonnollista, että vastoinkäymistenkin täytyi tulla. Mutta että kostonenkeli yllättäisi minut siltä taholta, ja sellaisella lamauttavalla voimalla, en ollut voinut uneksiakaan. Minä jouduin suorastaan satimeen.

Kulkiessamme reippaasti eteenpäin naureskellen ja jutellen tuli tienkäänteessä eräs upseeri meitä vastaan. Jo kaukaa hän näytti omituisen tutulta! Hän käveli ryhdikkäästi nopein, kimmoisin askelin, ja äkkiä heräsi minussa kauhea, mahdoton, lamauttava aavistus. Ei, se ei ollut mahdollista! Se ei ollut mahdollista! Kiihtyneet hermoni kujeilivat varmaankin.

Upseeri läheni meitä nopeasti. Hänen katseensa oli kiintynyt maahan. Veri tuntui hyytyvän suonissani. Olinko minä hullu! Hullu! Tai uneksinko minä?

Minä en uneksinut. Edessämme seisoi ruhtinas Darcheffsky. Hän, jonka minä olin pettänyt, jonka kuolemaan olin luullut olevani vikapää.

Ensimäinen tunteeni oli lamauttava kauhistus ja pelko, toinen hurja, mieletön ilo siitä, että hän eli, että hän ei ollutkaan kuollut, että minä en ollutkaan tappanut häntä. Iloni sammui yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin, sillä yksi ainoa katse riitti selvittämään minulle, että tämä oli loppu. Kaiken loppu. Minä en enää milloinkaan jättäisi tätä saarta.

Ehdin elää koko tämän tunneasteikon, ennenkuin luutnantti Grigorkoff kuului iloisella äänellä huudahtavan:

— Kas vaan, sinäkö täällä, Kolja! Koska olet tullut Helsinkiin? Luulin sinun vielä olevan ulkomaanmaanmatkoillasi! Saanko esittää sinulle ‒ ‒ ‒ mutta tehän näytätte tuntevan toisenne?

Kolja, ruhtinas, oli ojentanut minulle kätensä ja minä olin laskenut siihen omani. Me katselimme toisiamme hämmentyneinä. Vaikka henkeni olisi siitä riippunut, en olisi voinut sanoa sanaakaan. Silmäni etsivät vastoin tahtoani ruhtinaan otsaa, mutta se oli miltei kokonaan univormulakin peitossa.

— Me olemme tutustuneet Norjassa! sanoi ruhtinas kuivasti. — Mihin herrasväki on matkalla?

— Aiomme mennä Dmitrin luo, toivon, että Annuschka antaa meille kahvia…

— He lähtivät juuri moottorillaan kaupunkiin, tulen suoraan sieltä, mutta olen varma, että saatte siellä kahvia ja mitä ikinä haluatte, onhan vanha Nikita yhtä mainio kuin ennenkin. Minä teen seuraa.

Ruhtinas puhui kohteliaalla, miellyttävällä tavallaan, ja vaikka en uskaltanutkaan katsoa häneen, tunsin, miten hän tarkasteli minua. Arvasikohan hän salaisuuteni? Salaisuuden, jota kannoin käsilaukussani? Tunsin katkeruudella, että hänen ei olisi vaikea arvata, millä teillä minä liikuin. Minua vain ihmetytti, ettei hän heti kutsunut vartiosotilasta, ja antanut vangita minua. Mutta minun ei varmaankaan tarvitseisi odottaa kauvoja.

Ruhtinas ja luutnantti Grigorkoff vaihtoivat keskenään muutamia lauseita. Minä katselin ruhtinasta salasilmäyksin ja näin, että hän oli suuresti laihtunut Hänen kauniit silmänsä olivat entistään kauniimmat, mutta suun ympärille oli tullut piirre, jota en voinut tulkita. Ruhtinas yllätti yhden tällaisen salasilmäyksen ja hymyili. Hänen hymynsä oli minulle yhtä arvoituksellinen kuin piirre suun ympärillä.

Mitä he juttelivat? Olin kulkenut niin omissa ajatuksissani, etten ollut kuunnellut heidän huoletonta keskusteluaan. — Rouva Dahlin moottori meni epäkuntoon täällä edustalla ja meidän täytyi pelastaa hänet tälle saarelle, — kuului luutnantti sanovan.

— Rouva Dahlin!

— Niin!

Ruhtinas pysähtyi ja kääntyi minua kohden. Me pysähdyimme kaikki. En tiedä mikä minulle silloin tuli, minun ei ole tapana pyörtyä, mutta sillä hetkellä musteni maailma silmissäni ja maa tuntui liikkuvan jalkaini alla. Minun täytyi tarttua luutnantti Grigorkoffin käsivarteen. — — —

Kun jälleen tulin tuntoihini, makasin pienellä leposohvalla avoimen ikkunan ääressä. Luutnantti Grigorkoff seisoi kumartuneena ylitseni ja hieroi käsiäni.

— Toivutteko jo vihdoinkin, rakas rouva Dahl? Kuinka olenkaan ollut levoton! Kuinka ajattelematonta minulta viedä teitä asemalle ja sallia Teidän väsyttää itseänne siellä seisomalla! Mikä hölmö minä olin, hölmömpi kuin itse Ivan, se tolvana! Suokaa minulle anteeksi ja virkistykää, olkaa niin hyvä, oikein pian!

— Asemalleko! — kuului ruhtinaan ääni. —

Asemalleko? Veitkö todellakin rouva… Dahlin asemalle?

Luutnantti kääntyi selittämään hänelle, ja silloin näin, että ruhtinas käveli huoneessa edestakaisin. Hän oli miltei yhtä kalpea kuin silloin, kauhun yönä. Hänen silmänsä näyttivät palavan ja suupielissä värähteli.

Nyt, nyt oli koston hetki lyönyt…

Ruhtinas pysähtyi äkkiä keskelle lattiaa ja iski katseensa minuun. Ummistin silmäni ja makasin liikahtamatta… Tulkoon mitä tuli, turhaa oli minun aina ollut taistella kohtaloa vastaan, turmio tuli, silloin kun sen täytyi tulla. Ja nyt sen täytyi.

— Mitja, — kuului ruhtinas sanovan miettivällä äänellä. — Miten olisi, jos lähettäisit yhden miehistä korjaamaan rouva Dahlin moottorin ehkä siinä on vain pieni vika. Näen tuolla maalla pari sellaista, joiden tiedän ymmärtävän koneita.

Tämä siis oli alku.

— Aivan kernaasti. Mikä houkkio olenkaan, kun en sitä heti ajatellut! — Hän aikoi kiirehtää ulos, mutta minä tartuin hänen käteensä. Tartuin kuin hukkuva oljenkorteen. Minua kauhistutti jäädä kahden ruhtinaan kanssa.

— Älkää menkö, oi älkää, voinhan sen yhtä hyvin korjauttaa kaupungissa, — sopertelin epätoivoissani.

— Mutta jos siinä todellakin on vain pieni vika, niin onhan teille mukavampaa saada se heti korjatuksi. Sanon heti miehille, että käyvät sitä tarkastamassa! — ja luullen tekevänsä minulle palveluksen hän irroitti kätensä ja kiirehti huoneesta.

Nyt minä olin hukassa.

Ruhtinas seisoi hetken liikahtamatta, sitten hän tuli luokseni ja otti pöydältä, leposohvan äärestä, käsilaukkuni. Sanaakaan virkkaamatta tarkasti hän sen sisällön. Saadessaan käsiinsä valokuvauskoneen nyökäytti hän itsekseen päätään ikäänkuin sanoakseen: sitähän minä odotinkin! — Hän otti filmit siitä ulos ja pisti ne taskuunsa. Koneen hän laski uudelleen laukkuun kaiken muun laukun sisällön kanssa.

Kurkkuni oli kuin kiinnikuristettu, tunsin muuttuneeni patsaaksi. Kylmät hikihelmet kihoilivat otsalleni. Jospa hänessä olisi hituinenkaan sääliä, niin hän ei antaisi viedä minua vankityrmään kidutettavaksi, häväistäväksi, vaan ampuisi minut tähän paikkaan. Miten armelias hän olisikaan silloin! Uskaltaisinko pyytää?

Tahdoin puhua, mutta en saanut sanaakaan huuliltani. Olin täydellisesti kadottanut puhekykyni, saatoin vain tuijottaa häneen usvan läpi, joka sokaisi silmäni.

Olin kadotettu sielu, joka kärsi jo etukäteen kaikki kadotuksen tuskat…

Ovi tempaistiin auki ja joku tuli sisään.

— Kiirehtikää, ystäväni, muuten myöhästymme laivalta. En luule, että miehet ehtivät tarkastaa rouva Dahlin venettä, se työ täytyy jättää. Rakas rouva Dahl, miten voitte? Tehän olette kalpea kuin palttina, oletteko sairas? Kolja, miksi et ole hoitanut rouva Dahlia? Voitteko seurata meitä laivalle.

— Luulen kyllä, että rouva Dahl jaksaa sen lyhyen matkan, parastahan hänen on päästä kotiin! — kuulin rajattomaksi hämmästyksekseni ruhtinaan sanovan.

Mitä hän siis aikoi? Vangituttaako minut kotonani?

Nousin koneellisesti sohvalta, ja luutnantti auttoi päällysnuttuni ylleni. Ruhtinas ojensi kevyesti kumartaen minulle käsilaukkuni. En uskaltanut katsoa häntä kasvoihin. Lähdimme alas rantaan.

Syyttäen pahoinvointia istuin vaieten ahtaassa laivassa, joka jälleen oli täpösen täynnä sotilaita. Luutnantti ja ruhtinas keskustelivat jälkimmäisen ulkomaanmatkasta. Ruhtinas tuntui matkaansa tyytyväiseltä.

Vihreät aallot poreilivat laivan laitoja vastaan, vihreät aallot, jotka olivat kehoittaneet ja kutsuneet minua, vihreät aallot, joiden helmassa olisi ollut niin hyvä olla. Miksi en ollut seurannut niiden kutsua, voi miksi en! — Kuolema ei ollut minulle itsessään kauhistuttava, mutta kaikki se, joka tapahtuisi sitä ennen. Ja ennen kaikkea se hätä ja tuska ja häpeä, jota isäni, rakastettu vanha isäni, oli tunteva. — — —

Laiva laski rantaan ja sinellimekot purkautuivat jälleen rantakivitykselle. Mekin nousimme laivasta. Katsahdin ruhtinaaseen, mutta hänen huomionsa oli kiintynyt muualle. Pyysin ajuria. Luutnantti kutsui ajurin, hän olisi tahtonut tulla minua saattamaan, mutta pyysin hänen olemaan niin ystävällinen ja toimittamaan veneeni paikoilleen. Noustessani ajurin rattaille, tuli eräs vanha kenraali juuri siitä ohi ja pysähtyi juttelemaan ruhtinaan kanssa. Käskin ajurin lähteä.

20.

Minä nousen asuntomme portaita. Palvelija, joka avaa oven, katsoo minua pitkään, mutta minä menen hänen ohitsensa suoraan Erikin huoneeseen. Hän istuu jälleen pöytänsä ääressä. Huoneessa on hämärä, sillä vain pöydällä oleva viheriäverhoinen lamppu palaa.

— Erik, me olemme hukassa, tai ainakin minä..

— Mitä sinä sanot!

— Me olemme hukassa.

Erik hypähtää seisomaan, hän tulee luokseni, painaa minut istumaan tuoliin ja tarttuen molemmin käsin hartioistani iskee silmänsä minuun. Hänen sieraimensa värisevät.

— Kerro kaikki, mutta lyhyesti.

— Sain coden. Me lähdimme asemalta, ja kaikki kävi hyvin, kunnes — — — Sanat takertuvat kurkkuuni.

— Kunnes? — hänen kätensä puristavat minua niin, että minä huudan tuskasta, mutta hän ei hellitä, vaan ravistaa minua kärsimättömästi.

— Kunnes mitä? Kunnes mitä?

— Kunnes tapasimme… ruhtinaan.

— Mitä, ruhtinaan! Sinä hourailet! — Hänen kätensä hellittävät otteessa ja hän peräytyy pari askelta kauhu kasvoillaan, jotka muuttuvat vähitellen vihertävän valkoisiksi; huuletkin näyttävät vahalta.

— Niin, ruhtinaan. Hän tuli meitä vastaan lähdettyämme asemalta. Tietysti hän epäili minua heti. Hän otti valokuvauskoneestani levyt, ja pisti ne taskuunsa. Jos ne kehitetään…

— Tietysti ne kehitetään. Laittaudu heti valmiiksi lähtemään täältä, mutta niin, etteivät palvelijat ala huomata mitään erikoista. Ota ainoastaan korusi ja rahat mukaan. Me lähdemme heti.

— Minä en lähde mihinkään.

— Sinun täytyy, Rakel!

— Sanon sinulle, etten lähde. Tee sinä mitä haluat, mutta minä en lähde.

— Mitä sitten aijot tehdä?

— Ei ainakaan kannata paeta.

— Narri, jää sitten, minulla ei ole aikaa kuunnella oikkujasi.

Hän kääntää minulle selkänsä ja hiipii ovelle, kierrettyään avaimen äänettömästi lukossa menee hän lattian poikki suureen vaatesäiliöön ja sytytettyään sähkön puuhailee siellä itsekseen. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua tulee hän sieltä ulos, kantaen pientä, ruskeaa salkkua, jonka hän nopeasti tarkastaa kirjoituspöydän ääressä.

— Sinä et siis tule? — kysymys singahtaa minua kohden kuin laukaistu luoti.

— En.

Hän ottaa salkustaan esille tukun seteleitä ja heittää ne syliini, mutta ne eivät lennäkään perille asti, vaan putoilevat lattialle jalkaini juureen. En vaivaudu kokoilemaan niitä.

Erik vetää hiljaa avaimen lukosta ja katselee avaimenreiästä halliin. Varmaankaan siellä ei ole ketään, koska hän ojentautuu suoraksi, huoahtaa helpoituksesta, pistää avaimen uudelleen lukkoon ja avaa oven. Samassa kuuluu myöskin ovi ruokasalista avautuvan halliin. Erik ei pysähdy.

— Hyvästi Rakel, älä odota minua illalla. Voisihan sattua, että kokous kestää myöhäiseen, — sanat ovat aiotut hallin poikki menevän palvelijan kuultaviksi. Ovi sulkeutuu Erikin jälkeen, ja minä istun huoneessa yksinäni.

Istun liikahtamatta. Ikkunain ohi käy suhahdus ikäänkuin myrskyn enne. Hämärä hiipii huoneessa. Vihreä lamppu levittää heikosti sairasta valoaan, se on aivan kuin pieni, viheriöivä hautakumpu. Huonekalut, joilla ennen oli niin voimakas Erikin persoonallisuuden leima, ikäänkuin eläisi niissä jokin osa Erikistä itsestään, näyttävät kuolleen, muuttuneen tavallisiksi, elottomiksi esineiksi. Koko huoneella on jonkinlainen iäksimenneen tuntu. Kirjoituspöydällä oleva rokoko-pendyyli yksin on enää elossa. Se tikuttaa iäisyyteen nopeasti katoavia elämäni viimeisiä hetkiä.

Niin, loppu on tullut, ja tullut äkkiä. Mahdotontahan tällainen elämä olisikin ajanpitkään ollut, ainainen pelko, ainaiset vehkeet ja juonet, ainainen kavaluus. Seuraten jesuiitta-moraalia, tarkoitus pyhittää välikappaleet, olen eksynyt synnin tielle ja elämä on kostanut minulle ankarasti. Olen koettanut nousta, olen koettanut ponnistella kaikin voimin, mutta syitten ja seurausten lain mukaan ole painunut uudelleen, vastoin tahtoani. Nyt on minulla jälellä vain yksi tie, yksi sovitus, yksi pelastus. — Niin, Loppu on tullut, ja hyvä on, että on tullut. Minulla on syylä iloon, eikä itkuun. Isän ei tarvitse kärsiä häpeää, sillä minä jätän elämän omasta tahdostani. Mikä onni, että hänen vanhuutensa päivät ovat turvatut. Summa pankissa hänen tilillään on suuri. — Tunnen todellista vahingoniloa siitä, että olen pettänyt kohtalon, ryöstänyt siltä sen saaliin, temmaissut isän köyhyyden kidasta! Ja toisenkin kerran olen pettävä kohtalon. Se luulee minua jo uhrikseen, se on suunnitellut minulle tulevaisuuden, joka olisi sopusoinnussa menneen elämäni kanssa, mutta siitä ei tule mitään. Elämäni minä katkaisen itse — — —

Pendyyli kirjoituspöydällä tikuttaa hitaammin, yhä hitaammin, ikäänkuin ontuen. Minä käännän hämmästyneenä katseeni siihen. Sen heiluri heilahtaa vielä muutaman kerran. Se pysähtyy. Onko tämä merkki minulle, että minunkin hetkeni nyt ovat luetut?

Loppu on siis todellakin tullut.

21.

Minä liikun jälleen kuin unessakulkija. Valkoiset marmoriportaat, joita minä nousen yläkertaan, tuntuvat henkivän minua kohtaan kuoleman kylmyyttä. Punainen matto valuu niitä pitkin alas kuin verivirta, sen punaiset aallot läikähtelevät silmissäni. Sisäisestä pakosta, ajattelematta mitään erikoista, menen autiolta tuntuvan pylväikön läpi makuuhuoneeseeni. Suuren seinäpeilin alla on matala jaappanilainen kaappi, jonka seinien kullankirjavat olennot pyörivät niin hurjasti silmissäni, että on vaikeaa löytää oikea laatikko.

Tuossa se on, tuossa, mustana laatikon pohjalla. Pieni browningpistoolini, se on nyt minun ainoa ystäväni maan päällä. Minä pidän sitä kädessäni, ja sen kylmyys hiipii kädestäni yli koko ruumiin. Sen musta piipunsuu tuijottaa minua kuin kysyvä silmä. Minä ymmärrän kyllä sen kysymyksen. Se kysyy: Milloin?

— Kohta. Kohta. —

Pitelen sitä yhä kädessäni; minun täytyy katsella sitä kuin jotain uutta ja ihmeellistä, ikäänkuin en olisi nähnyt sitä koskaan ennen. Tämäkö siis on pelastajani? Tämäkö siis on avaava minulle Kuoleman-portit?

Kuoleman portit — — ‒ mutta tässä huoneessa minä en voi kuolla. Tässä huoneessa, jossa Tuska ja Kauhu asuvat.

Aukeniko ovi kabinettiin itsestään, vai kosketinko minä sitä? Suljen oven makuuhuoneeseen, kierrän avaimen lukossa, se rasahtaa ilkeästi kääntyessään. Vetäessäni käteni takaisin seuraa avain mukana. En tunne ensinkään, että sormeni pitävät siitä kiinni, on aivankuin se seuraisi itsestään itsepäisesti kättäni. Minä katselen sitä inholla. Se on osa tuosta vihatusta huoneesta, minä ravistan sen kädestäni niinkuin jonkin iljettävän eläimen.

Kuka on täälläkin sytyttänyt lampun? Kirjoituspöydällä olevasta kabinettikuvasta katselevat isäni silmät minua tuskallisina. Ne eivät voi minua enää pidättää, ei mikään voi. — Otan kuvan käteeni katsellakseni sitä viimeisen kerran. Suutelen isän rakkaita kasvoja. Tuska isän silmissä näyttää muuttuvan kammoksi.

— Anna anteeksi, isä… Hilkallesi.

— En uskalla katsella kuvaa kauempaa. Lasken sen pöydälle ja juoksen ikkunasyvennykseen, jokainen jäseneni vapisee, kuolemantuska valtaa minut järkyttävällä voimalla, kylmä hiki pusertuu koko ruumiistani. Miksi, oi miksi on niin sanomattoman vaikea kuolla… Hämärä on langennut yli meren, minä kuulen maininkien jyskeen rantakallioita vasten. On noussut äkillinen syysmyrsky, joka piiskaa raskaita sadepisaroita ruutuja vasten.. Ikkunat auki! Ikkunat auki! Ah! —

Myrsky kiskoo hiuksiani ja kasvoni ovat sateesta märät. Tuulen ulvova valitus kauhistuttaa minua. Mihin on minun alaston, avuton sieluni joutuva noustessaan yksinään ylös avaruuksiin tällaisena yönä? hapuillessaan Kuoleman-porteilla?

Mutta myrskyn myllertäessä ulkona laskeutuu vähitellen suuri, pyhä rauha sieluuni. Se valtaa koko olemukseni, jokainen hermo, jokainen solu minussa tuntuu kuiskaavan: Näin täytyi käydä Näin on parasta. Näin on parasta. ‒ Vielä hetkinen, ja minun sieluni on turvallisesti kohoava täältä» läpi elementtien raivon, läpi Kuolemanlaakson, korkeuksiin ‒ ‒ ‒

Mitä nyt? Mitä nyt? — Ovelle naputetaan lujaa. Ehkä jo kauan on naputettu, vaikka myrsky on estänyt minua kuulemasta. Joko he nyt tulevat? Olenko viivytellyt liian kauan? Pidän pistooliani piilossa puseron poimuissa ja tunnen olevani turvassa.

— Kuka siellä?

— Minä se olen, Liisi. — Kamarineitsyt raottaa ovea, olen siis unohtanut lukita oven hallista kabinettiin. — Ruhtinas Darcheffsky pyytää puhutella tohtorinnaa. Hänellä on tärkeä asia.

— Onko siellä muitakin?

— Ei ole, ruhtinas on yksinään. Hänellä näyttää olevan kiire.

— Sano hänelle, että minä — — — että minä — — — en nyt voi ottaa häntä vastaan.

Liisi poistuu. Myrsky tempaa ikkunoita niin, että toinen puolikas revähtää irti kiinnityshakasesta ja paiskautuu seinää vastaan niin, että ruudut helähtävät säpäleiksi. Juuri niin, juuri niin, kuolema ja hävityshän käyvät käsikädessä! — Suljen silmäni, nojaudun seinää vastaan ja nostan pistoolin ohimoa kohden. Samassa hetkessä astuu joku kiivaasti huoneeseen, ja juuri kun minä painan liipasinta, saa käteni sysäyksen, ja luoti lentää suhahtaen seinään. Minulta koetetaan ryöstää turvani, pelastukseni, mutta minä en voi siitä luopua, en, en!

Syttyy katkera kamppailu. Ruhtinas, sillä hän se on, on voimakas, mutta minä notkea ja liukas kuin käärme. Me läähätämme kumpainenkin. Minä puristan pistoolia rintaani vasten molemmin käsin, hän koettaa ryöstää sen väkivallalla. Tietysti minä lopulta joudun häviölle, hänen voimakkaat kätensä anastavat aseen ja minä jään lattialle polvilleni hervottomana ja läähättäen. Kuinka hän saattaa olla niin julma! Eikö hän voinut sallia minulle tätä pelastusmahdollisuutta! Kirvelevät kyyneleet sokaisevat silmäni. Ruhtinaskin seisoo kiivaasti hengittäen, ja käännellen pistoolia kädessään. Hän mutisee jotain itsekseen.

— Ruhtinas Darcheffsky?

— Niin?

Ehkä rukoukset voisivat liikuttaa hänen kovaa sydäntään.

— Minulla on vanha isä, jonka silmäin valo olen. Hänen täytyy tulla sokeaksi, mutta minä rukoilen teitä, säälikää hänen harmaita hiuksiaan, säästäkää hänet siitä häpeästä, että hänen ainoa tyttärensä vangitaan vakoojana. Hänen tähtensä olen ollut pakoitettu tähän rikokselliseen elämään — — — hänen tähtensä minun täytyi suostua tähän vihattuun avioliittoon — — — armahtakaa minua, antakaa pistoolini takaisin, minä rukoilen teitä, jättäkää minut hetkeksi yksinäni, antakaa minulle kymmenen minuuttia aikaa kuolla, viisi minuttia, silmänräpäys, voi Jumalani, miten kova te olette — — ‒ eikö teidän kostonhimonne tule tyydytetyksi, jos sallitte minun itse jättää elämän — — —?

— Kostonhimoni! Suuri Jumala! —. hänen äänensä on käheä. — Kostonhimoniko? Minähän rakastan teitä kuin mieletön! Uutinen teidän naimisistanne Dahlin kanssa oli viedä minulta viimeisenkin järjen kipinän. Kuinka te saatoitte, Punahilkka!

Veri nousee päähäni suhisten ja kohisten, keltaisia liekkejä leimahtelee silmäini ohi. Hapuilen tuolin selustaa tuekseni. Hänkö rakastaisi minua! Minua, jonka nyt täytyy kuolla — — —

Ruhtinas tarttuu minuun, hänen äänensä on käheänä korvaini juuressa. — Kuinka sinä saatoit?

Kurkkuni on kiinni. — Palattuani Norjasta — — ‒ silloin — — ‒ en tahtonut enää — — — mutta isän sairaus — — ‒ ei ollut rahaa — — ‒

Hän puristaa minua kiihkeämmin. — Arvastahan sen! Kun ensimmäinen suuttumukseni oli ohi, ja sinä olit lähtenyt, olit kadonnut minulla, tunsin, että oli mahdotonta, että sinä, Punahilkka, sinä vapaaehtoisesti! — — — mutta nyt ei ole aikaa selityksiin. Aika on täpärällä, niin täpärällä, että täytyy rientää. Missä ovat päällysvaatteesi? Olen käskenyt auton ajamaan esiin! Pian Punahilkka, pian!

Mutta minä seison kuin patsas. Hänkö olisi tullut pelastamaan minua, petturia — — —

Hilkka, auto odottaa portaiden edessä! — Sinä et tiedä mitä on tapahtunut! Grigorkoffin täytyi miltei heti palata takaisin Santahaminaan, mutta hän oli tuskin tullut sinne, kun hän huomasi, että joku vieras oli käynyt laatikossa, jossa säilytetään codea. Sinä olit pannut vanhan coden, jota ei enää käytetä, ylimmäksi, uusi oli jäänyt alle. Ainoa vieras henkilö, joka oli asemalla käynyt, olit sinä! Hän ei sittenkään tahtonut uskoa, poika parka. Hän riensi santarmilaitokselle kuullakseen tiedettiinkö siellä teistä mitään ja mitä. Hän kuuli, että tohtori Dahlia oli kauan epäilty vakoojaksi ja juuri hänen siellä ollessaan tuotiin tohtori sinne. Hänet oli pidätelty satamassa. Grigorkoff ei kertonut sanaakaan omista epäluuloistaan heille, hän tuli syösten minun luokseni. Hän oli epätoivoissaan. Kerroin hänelle lyhyesti, mitä tiesin. Sanoin, että levyt olivat minulla, hän rauhoittui silloin hiukan. Annoin sanani, ettet sinä tästälähtien ole enää oleva vaarallinen, ja hän on luvannut olla pettämättä meitä. Ei hänellä sitäpaitsi ollut mitä haluakaan antaa sinua ilmi, mutta hän on itse rehellisyys ja tunnollisuus. Häntä meidän ei siis enää tarvitse pelätä, mutta muiden epäluulot ovat voineet herätä, jo tohtori Dahlinkin tähden.

— Entä… Erik?

— Hän yritti paeta ja… ja… hänet…

Ammuttiin?

Ruhtinas ei vastaa. Hän tarttuu minun käsivarteeni ja pakoittaa minut seuraamaan itseään. En vastustele enää. Me jätämme kabinetin, jossa vihurit temmeltävät särkyneen ikkunan kautta, ja menemme pylvästöön. Palvelijatar seisoo siellä kummasteleva katse pyöreillä, punakoilla kasvoillaan.

— Myrsky on särkenyt tohtorinnan ikkunan. Se on heti korjattava. Mutta ensiksi on teidän tuotava tohtorinnalle hänen päällysvaatteensa, olkaa hyvä.

Tyttö kiirehtää edellämme halliin. Me laskeudumme portaita hänen jälessään. Ruhtinas ottaa tyynesti autonutun tytön käsistä ja auttaa sen ylleni. Painan päähineeni päähän, ja niin olemme valmiit.

— Sinun ei tarvitse odottaa minua tänä iltana, Liisi, tulen vasta myöhään kotiin! Hyvästi.

Raskas ovi painuu äänettömästi lukkoon jälessämme, vankilani ovi. Portaat ovat sateesta liukkaat, ruhtinas tukee minua ja nostaa minut nopeasti autoon. Hän lähettää pois kuljettajan ja asettuu itse ohjaamaan. Hän on ottanut yllensä autonutun, -lakin ja suuret silmälasit.

Auto alkaa hyristä ja lähtee liikkeelle. Minä käännän päätäni ja luon vielä viimeisen katseen taloon, joka minulle on kulkenut kodin nimellä. Se tuijottaa minua pimein, elottomin ikkunoin, ikäänkuin talo, jossa kuolema vierailee ‒ ‒ ‒

Me kiidämme hämäriä, autioita katuja. Missä ovat kaikki kadunkulkijat? Pelkäävätkö he pimeää ja sinisten lyhtyjen valoa? Joskus näkee vilahdukselta tummia olentoja painuvan rakennusten kylkiä vasten, joskus joku menee kadun poikki taikka seisoskelee sen kulmassa. Minä pelkään ihmisiä, jotka kulmissa seisoskelevat. Joku heistä voisi kohottaa kätensä, vaatia autoa pysähtymään ja käskeä minun seuraamaan itseään. Silloin ei ruhtinaskaan voisi minua pelastaa.

Mutta kukaan ei estä meitä, me kiidämme yhä eteenpäin. Kaupunki ja sinisten lyhtyjen yö jää kauaksi taaksemme, ja suuri salaperäinen metsä kummittelevine varjoineen nielee meidät.