HELMIKUUN PÄIVÄ MAAKYLÄSSÄ
Reading edition
Jää-kukkasin ikkunat kiiltää vilun noustessa vihdoin auringon. Ulos käyn, — lumi-vaaroilta henkäys viiltää, sini-siintävä taivas on.
Kylä sauhuja nostaa, sen haukkuu penit, — kaivot narajoi… Nyt hiljaista, — halko vain kaukaa paukkuu… Reki-virsiä kulkuset soi.
Soi jäällä, min punaan hienoon sini-varjona piirtyy viitta-tie, jota kohti tuo ladut kauko-tienoon, — yli nienten haipuen vie.
Salon hongat kuuraiset aamussa loistaa, — puut kuin tuhat jättiläis-kynttilää! Havut kellervät huokaa, toistaa samaa ainaista kaipaavaa sävelmää.
Salomaa! Värin-hohtava järvi-aukee! Miks hurmata voinette niin, kun silti tääll' iki-synkeäks raukee? — Minut täältähän riistettiin!
Etäs outoihin vietiin ääriin, joiden määriin ja kauneuksiin minä jaksa en! Siellä vain vääriin ja joutoihin vaivun maan-unelmiin!
Salo! Säihkyvä helmikuun hanki-aukee! Kai enkeli taivaastaan eroitettu siell' enää ei viihtyis. Niin taukee mun kaipuuni rauhassa ei salomaan!
Pois tahdon mun toisehen puoleen, elon pyörteesen, nautintoon! Kunis siellä maan kaipuusen joudun, huoleen. Niin kahtia raastettu oon.
Ah, paistavain ikkunain eessä nyt pirteissä sukkulat lentelee! Koti-askarten pienoisten viihdykkeessä elo kultainen pois hupenee!
Salo kirkkona päivässä loistaa! Tuhat alttari-kynttilää! Ah, ei havu-urkujen virret poistaa mun kauas voi ikävää!
Lyhyt päivä on. Vihreestä itä jo käy sini-punertavaks. Riens aurinko lounaasen, seuraa sitä kuu valkeeva kuultajaks.
Puna-pilviin aurinko vaipuu kujat kullaten, — tummuu maa. Mut verkkaan luomensa, kelmeet kuin kaipuu, kajo keltainen ummistaa.
Kylä nukkuu, kuutamo-hankea puikkaa jänis tummien riihten luo. Mun vuoteelle tähdet tuikkaa. Aldebaran juur korkeinna tuo.
Aldebaran, Arabian tähti! Punaisimmaks sen nähdä voin. Sen säteissä punaisin tuska lähti, — erämaass' unet palmustoin.