SISÄLLYS: (continued 2)

Valoisassa, laakeassa pirtissä lähestyy kello neljää. Kahdesta sängystä kuuluu hengitystä. Toinen on ovensuussa sisääntullessa oikealla kädellä, ja siinä makaa loimen alla tämän asumuksen mies, jäyhäkasvoinen, kaljupäinen, vanhuuden kaluama isä. Hänen päänsä takana on kuusiruutuinen ikkuna kukkasineen, silmälaseineen ja virsikirjoineen, joista näkee että ne ovat sillä samalla paikalla jo vuosikymmenien aamuauringoissa lämmitelleet. Hämärässä peränurkassa on äidin sänky. He ovat ikäloppuja mäkitupalaisia, jotka ovat kahden jääneet tähän pirttiin. Pirtin ilmassa leyhyy omituisen viehättävä vanhuuden lemu ja seinissä, ikkunapielissä ja monen monissa esineissä ovat pienimmätkin raot, rikkoutumat ja oksan kohdat vahvasti yksilöityneet. Tällainen viehkeä tuvan sisus asukkaineen, sehän on kuvaavien ja kertovien taiteiden lempiaiheita. Ja nautinnollista onkin antaa mielikuvituksensa vaikkapa tällaisena aikaisena suviaamun hetkenä liukua päivän mukana tupaan, istahtaa muuripenkille ja siitä katsella nukkuvaa muoria ja vaaria, joiden pitkä elämä on sisältänyt paljon pieniä julkisia ja suuria salaisia vaiheita, nyt jo tyyntyneitä ja unohtuneita. On rauhoittavaa ja kohottavaa todeta elämän ääretön ja totinen suuruus tällaisissa sen yksinkertaisimmissa kohdissa.

Mummu nousee ensiksi. Taata makaa vielä hiljaa sängyssään, mutta mummu ei ollenkaan huoli katsoa, joko hän on valveilla. Neljäkymmentä vuotta on aamunousu aina tapahtunut tähän samaan tapaan… Mummu menee ja täyttää ensin kahvipannun, panee sen hellalle ja tekee tulen alle. Sitten ottaa käsi luontevasti määrätyistä paikoistaan myllyn ja rasian ja suorittaa jauhamisen. Kun se on tehty, alkaa kiehumisen odotus, tulen hiljaa kohistessa ja aamun edistyessä.

Ei tarvitse muuta kuin seurata näitä kahvinkeittohetkiä, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, voidakseen piirtää tämän vanhentuneen avioparin sisäisen historian. Oli ennen toivorikkaita nousun aikoja. Kun äiti silloin nousi sängystään, peitti hän ensi työkseen pojan nuorekkaat jäsenet, jotka unessa liikehtiessään olivat paljastuneet. Ja kahvin kiehumista odottaessaan hän jo puheli isälle, useimmiten kertoen uniaan niinkuin joitain todellisuuden tapauksia, mainitsematta että ne olivat unia. Isä kuunteli makuullaan puolella korvalla, silmän katsoessa ikkunasta ulos ja aivojen harkitessa alkavan päivän monia toimia. Kahvin juotuaan he siihen aikaan molemmat painuivat ulos ja leivän palanen ja maitotuoppi jäivät sängyn viereen odottamaan ainoan pojan yksinäistä heräämistä.

Mutta siitä on aikoja kulunut. Isä ja äiti ovat jo viidentoista vuoden ajan saaneet herätä ilman poikaa, ja niinä vuosina on heidän elämänsä hiljallensa riutunut ja aamuhetkiin on tullut kiireetön, nöyrtynyt sävy. Suuri totinen seikka lähettelee näinä kirkkaan hartaina hetkinä herpaantuvaan tajuntaan ensimmäisiä aavistuksia lähestymisestään: kuolema, se on jossain lähimailla; kuolema, se odottelee jo, vaikka päivä vieläkin näin nousee… Mummu haukottelee kevyesti ja hänen unenrippeiset silmänsä jäävät värähtämättä katsomaan hyötykasvuista marjatonta varelman oksaa; katse ikäänkuin jättää tajunnan vartioimatta ja heti sinne valuu yhä vahvistuvana tuntemuksena jonkinlainen yhteenveto kuluneesta elämästä: nykyisyyden tilanne asettuu menneisyyden taustaa vastaan. Nyt on hiipivä puute, jota ei enää käy torjuminen; taata ei enää voi sille mitään, se vain on masentunut siitä, että puut tänä syksynä ensikerran loppuivat ennen rekikelin tuloa. Poika oli unohtunut jo kauan sitten, mutta aina oli kumminkin se tieto, että sekin jossain elää; kävi täälläkin kolme vuotta takaperin pulskana ja herrasmaisena, vieraantuneena, oli jo konttoristi. Silloin äiti huomasi, että hän oli täysin kadottanut poikansa. Ja pojan läsnäolo hävitti vielä kauniin kaipauksenkin niin että äiti oli melkein onnellinen, kun poika taas lähti. Eikä pojasta sittemmin mitään kuulunutkaan, isä ja äiti saivat häiritsemättä riutua. Mutta keväällä oli tullut kirje sen tuntemattomalta vaimolta että oli urhoollisesti taistellut isänmaan puolesta ja kaatunut, ollut ryhmäpäällikkö… Ja sen jälkeen on monena kahvinkeittotuokiona vedet tulleet vanhan äidin silmiin. Hän on salaa vilkaissut nukkuvan isän kaljuun päälakeen, ikäänkuin sieltä tukea etsien; sillä suurin tuska on siinä, että pojan kuolema on niin käsittämätön, joskus melkein ärsyttävä. Mummu ja taata ovat vanhoja ja yksinkertaisia, he eivät milloinkaan elämänsä aikana ole tarvinneet eivätkä käyttäneet sitä sanaa: isänmaa. He eivät tiedä, mikä se on, he eivät käsitä sitä eivätkä enää voi oppia käsittämään. Punakaartilaisetkin puhuivat aina valtiosta, se on sitä yhtä ja samaa, ja siihen käsittämättömään piti pojankin hävitä. Mutta sen mummu käsittää, ettei heillä ole enää entisiä siistejä halkopinoja, että suola loppuu, ettei saa vanha huono enää kahviakaan. Jouluna, viime jouluna sitäkin vielä oli… Kuolema, se odottaa, ei kyllästy. Mummun silmät ovat taas kosteat: kuinkahan me hautaan pääsemme? mistä talosta hevonen annetaan? ja mitä meidän päällemme pannaan arkuun?

Mutta kahvi on valmistunut ja nostetaan pöydälle selkiämään. Ja sill'aikaa menee mummu nytkin, tänäkin aamuna, keinutuoliin toisen akkunan eteen ihan taatan pään taakse, panee lasit päähänsä, avaa Virvottajan siltä kohdalta, missä merkkinä on pojan joskus lähettämä painettu joulukortti, ja alkaa lukea päivän lukua. Hän tietää, että taata on hereillä ja kuuntelee lukua. Ja hän tietää senkin, mitä taatan riutuvassa mielessä liikkuu, ja että taata puolestaan näkee hänen mielensä liikunnot. Tämän maailmalle tuntemattoman hartauden jälkeen juodaan kahvi, ja päivän askartelut alkavat.

* * * * *

Mummun ja taatan toimeentulo on kyllä jo heikkoa, mutta lopussa se ei vielä ole. Säädyllisesti elävälle kansalaiselle heidän elämisensä on käsittämätöntä, sillä kunnan apua he eivät vielä ole pyytäneet. Heillä on perunat omasta kohden ja sitten heillä on kuttu, joskus kaksikin. Kuinka he voivat keinotella leivän, se on arvoitus. Kutun heinät he saavat lempeäluontoiselta isännältä, joka järjestää asian niin, ettei se näytä armopalalta: mummu ja taata ovat tekevinään niistä jonkinlaista korvaustyötä. Heinän saa taata tehdä vainion keskellä olevista kivikkomäistä ja pensaikkojen välistä. Häneltä kuluu siihen toista kuukautta, ja se aika on täynnä ponnistusta, huolta ja uupumusta, sillä se on kaikki sirpillä leikattava, moneen kertaan kuivailtava ja sitten nuoralla kannettava kotimäkeen.

Näihin asti on taatan heinätyö sentään vielä jotenkin sujunut; kun pienet suojat ovat täyttyneet, on hän tuntenut jonkinlaista vaisua iloakin saavutuksestaan. Hän on viivyskellen katsellut heinälatoaan, perunamaataan ja halkopinoaan, ja hänellä on ollut selvä mielle tulevan talven elämästä.

Mutta tämä sodanjälkeinen suvi on tuonut taatalle ikäänkuin jonkin laajan näkymättömän vastustajan, joka kaikkialla seuraa hänen töksähteleviä askeleitaan ja lepohetkinä painaa mieltä, niinkuin istuisi hartioilla suuri, harmaa lintu. Kun hän vainion mäessä niittäessään pahasti lankeaa ja satuttaa lonkkansa, niin on se vastustaja siinä vieressä katsomassa, kuinka harmin ja avuttomuuden kyynel väkisin vierähtää silmästä päivettyneelle kuihtuneelle poskelle. Ja kun hän sitten koettaa mummulta salata, kuinka hänen on käynyt, sanoen jalkaa vain muuten särkevän, niin on se taas väkisin läsnä hänen katseessaan ja päästää mummun aavistamaan asian laidan. Suvi tuntuu pitkältä ja hitaalta, ja ensi talven elämän kohdalla on mielikuvissa kaamea tyhjyys, ajatus ei ponnistaenkaan ylety tulevaan suveen. Kaikista itsevakuutteluista huolimatta tuntuu tämä tämänsuvinen heinänteko omituisen turhalta ja kyllästyttävältä, vaikka kutut määkivät aituuksessaan niinkuin ennenkin.

Taata oli kyllä tänäkin aamuna hereillä jo silloin kun mummu nousi. Hän näki vanhan vaimonsa ilmeistä, että se ajatteli poikavainaata ja että sitäkin jo näin aamusta alkain painoi elämän kuihtumus. — Jos minä kuolen, niin se jää vallan ihan yksin, silloin ei se enää istu tuossa aamupannuaan kiehuttamassa… Ei saada edes silakoita tänä syksynä, ei saada mistään sitä rahaa, jonka ne maksavat — saataisiin edes suolaa maidon sekaan. Taas näkyy tulevan kirkas kuuma pouta — minun on mentävä niittämään — on mentävä vaan — ehtoopäivällä minä saan korjata ne ruot sieltä — pitää koota vaan heiniä. Ennen oli toiset ajat.

Ja taatan ajatus pyrkii nyt taaksepäin yhtä eloisasti, kuin se aikoinaan pyrki eteenpäin. Hän vetää syvään henkeään, niinkuin vielä nukkuisi, ja mieli asettuu petollisesti nautiskellen johonkin onnelliseen menneisyyden kohtaan. Hän maiskuttaa suutaankin ja kykertyy leppoisampaan asentoon, siinä kun mummu nostaa pannun pöydälle.

Mutta se on vain lyhyttä harhaa. Sillä kun mummu ottaa Virvottajan, raapaisee taatan sisimmässä: Jumalan sanakin on tullut hänelle vieraaksi. Kuolema odottelee jossakin, hänellä on vielä aikaa päästä siksi Jumalan sanan turviin, mutta hän ei pääse, siinäkin on se näkymätön vastustaja. Ennen oli tämä suviaamuinen Virvottajan luku hänen päivänsä kaunein hetki, mummun luku valui hänen unessa puhdistuneeseen tajuntaansa yhdessä auringon valon kanssa ja ulkona odotti lupaava menestyvä työ. Ne seikat sopivat yhteen, ja kesäinen ripillä käynti… Oh, taatan tuska lisääntyy. Tänä kesänä tapahtui ensikerran, että mummun ja taatan oli jäätävä pois siitä rippikirkosta, johon olivat kirjoittautuneet. Talosta oli kyllä luvattu heille hevonen mutta kun taata pyhäaamuna köpitti sitä noutamaan, niin olivatkin kaikki hevoset takamaan laitumella, josta ei niitä enää voinut lähteä hakemaan, eikä olisi taatassa ollut hakijaakaan. Emäntä ne oli isännän tietämättä sinne lähettänyt. Taatan palatessa pääsi mummulta itku, kun hän alkoi riisua yltään muistorikkaita kirkkovaatteitaan; hän laski vitipuhtaan nenäliinan pois ja pyyhki kyyneleltä rystöihinsä. He eivät jaksaneet jalkaisin mennä; mummu oli jo pelännyt sitäkin, kuinka taata pääsisi kirkon portaat ylös. — He olivat ottaneet kauniin tunnelmansa etukäteen, ja niin se luhistui. Seuraava rippi oli huomisena sunnuntaina, ja sinne heidän nyt sitten oli määrä varmasti saada hevonen. Tämän kaiken taata muisti, kun mummu rupesi lukemaan Virvottajaa, ja koko luvun ajan pyöri hänen ajatuksensa tuskallisesti noissa yhä karttuvissa häiriöissä.

Mutta päivä on kuuma jo aikaisesta aamusta. Talojen laajoilla heinämailla lämpiävät upeat kylvöheinät seipäissään, niiden sato on tänä suvena ollut kaksinkertainen. Muonamiehiä lähtee tönöistään taloja kohden päivätöihin, heinänkorjuuseen, jättäen sameamieliset vaimot lapsiliutoineen päiväkaudeksi oman onnensa nojaan. Taatakin menee piennarta pitkin sirppi kädessä ja kepin avulla tarkoin asetellen vapisevia askeleitaan. Karttuva päivänpaiste lämmittää hänen kuihtunutta niskaansa ja ikäänkuin ärsytellen näyttelee hänelle hänen omien heinämaittensa runsaita aarteita, kivikkoisten vainiomäkien monikukkaista, kovakortista ruohopehkua.

* * * * *

Taata tulee päivälliselle. Hän on tehnyt kovasti työtä, sillä huomenna on sunnuntai ja sen suhteen täytyy heinäntekonsa niin järjestää, ettei keskeytys tule haitalliseksi. Hänellä on nyt luokona isot alat sekä entisiä rukoja että tänään niitettyä. Hän on ärtynyt ja huohottaa helteen uuvuttamana, ja vaikka mummu koettaa olla niin huomaavainen kuin suinkin ja leppeästi kysähdellä hänen töitään, viipyy taatan kasvoilla kumminkin tuskastunut ilme. Ennenkuin hän mitään vastaa, laahustaa hän vesiämpärille ja juo, ilmeisesti enemmän kuin olisi tarpeellista ja sitten vasta huohotuksensa ohessa vastaa tuskin kuuluvasti. Mummu nostaa pöydälle vadin, jossa on höylättyä leipää; perunat ja suolattu maidon tilkka ovat siinä jo odottamassa.

Taata syö äänetönnä ja tavantakaa pyyhkäisten sormiansa housujensa sääriin; se liike on vaistomainen ja peräisin niiltä ajoilta, jolloin vielä oli jotain pyyhkimistä, lihanpalanen tai ainakin silakka… Taata syö, ja ulkona paahtaa heinäkuun helteisin aurinko maanpinnan tummuneeseen vihantaan, perunamaahan ja siistiin heinänsänkeen. On tämän kesän kuumin päivä ja ihan tyven, mutta hyönteisten kiihkeässä hyrinässä on alakuloinen sointi: kesän katoovaisuus.

Koillisella taivaalla oli pieniä hyvin tummia pilvenrippeitä, mutta taata ei usko niistä tänä päivänä satavan. Huomenna niistä sataa ja he kastuvat kirkkomatkallansa, kun eivät päässeet viime sunnuntaina. Kun olisi taas sekin matka tehtynä, kun eivät taas veisi niitä hevosia, sitten ei ole taas rippiä kolmeen viikkoon, tulee kylvökiireet eikä saa perästäkään hevosta.

Taata kulkee pöydän vierestä sängyllensä yrittäen röyhtäystä, joka ei kumminkaan tule. Tekee mieli hiukan oikaista, vain hyvin hiukan nukahtaa, vaikka onkin lauantai. Mummu on mennyt juottamaan kuttua, on hiljaisuus, kärpäset ja seinäkello vallitsevat tupaa, taata on nukahtanut.

Mutta kellon pitkä viisari ei ole vielä päässyt yhtä numeronväliä, kun hän jo havahtaa, on kai nähnyt pahaa unta. Mitään ei kuulu eikä ole kuulunutkaan, mutta taatan uni on mennyttä. Eikö sittenkin kuulu jotain? Kolisteleeko mummu siellä, vai? Jyrähtää, jyrisee. Onko hän nukkunut kauan? Ei hän ole ollenkaan nukkunut. Sade tulee — taatan silmäkulmissa tuntuu kuumaa, hän on hervahtamaisillaan itkuiseen avuttomuuteen. Ei hän jaksa huomennakaan kirkkoon, hän tuntee jo, ettei hän jaksa Mutta heinät on korjattava; loppu tulee, mutta heinät on korjattava. Ukkonen käy. Rappusilla tulee mummu vastaan silmät totisina ja osaaottavina ja kysyy, tarvitseeko hänen tulla. Taata on niin ärtynyt, ettei vastaa mitään, omien askelten töksähtely ärsyttää vielä enemmän. Hän rientää taakkavitsa kädessä, mummu jää…

Talon miehetkin rientävät ajaen juoksujalkaa. Epätoivo tuo taatan mieleen semmoistakin, että ne voisivat siinä sivussa siirtää hänenkin heinänsä, mutta eihän sitä voi, ei, ei… Taata on jo luokonsa laidassa ja haravoi, koko ajan tuntien voimiensa vähyyden työn paljouden rinnalla. Uskomattoman pian on hänellä kumminkin taakka valmiina, hän katsoo, eikö mummu jo ole tullut että auttaisi selkään. Ei ole tullut, tuolla asti se vasta tulla laappii. Taata tulistuu ja alkaa yksin yrittää taakkaa selkäänsä. Mutta se on liian suuri. Ukkonen paukahtaa jo pään päällä, taata yrittää toisen kerran, mutta kaatuu maahan asti pitkälleen. Päässä humisee huominen kirkkoon meno, heinien kastuminen, ensitalvisen elämän mahdottomuus, kuolleen pojan kiittämättömyys… Mummu on jo ehtinyt paikalle, mutta ei uskalla puhua mitään.

Elämän riutumuksen tuska on vanhan pariskunnan saavuttanut. Heidän mökkinsä ja pihansa on tuolla pitkähkön välimatkan päässä, ja taivaalta katsovat armahtamattomina synkät pilvet.

Loppu ei kumminkaan vielä tullut. Taata nousi sittenkin sai mummun avulla punnerrettua taakan selkäänsä ja mummu yritti tavanmukaisesti vielä raapaista siitä varisteitakin. Noin viisi askelta hän pääsi. Silloin valahtivat sekä taakka että taata maahan ihan yhtaikaa. Mummu päästi äänekkään nyyhkäyksen, sillä hän ymmärsi heti, mitä oli tapahtunut. Taata jaksoi vielä luoda mummuun yhden silmäyksen, joka oli ihmeellisen lempeä, melkein nauravainen, niinkuin joskus maailmassa hyvin, hyvin kauan sitten.

Sadetta ei kumminkaan tullut pisaraakaan koko päivänä; vasta yöllä sato runsaasti. Ilmastosuhteet olivatkin koko suven olleet maataloudelle harvinaisen suosiolliset.

Kadonnut

Martti Virtanen — nimi ei ole ollenkaan tekaistu, vaan on semmoisenaan löydettävissä tämän pitäjän kirkonkirjoista kymmenien muitten Virtasten joukosta. Mutta mieltäni leikkaa, kun kuvittelen, että joku asiantuntematon tulisi sattumalta luoneeksi itselleen hänestä mielikuvan kirkonkirjojen tiedonantojen nojalla. Sieltä nimittäin näkyy, että hän on parinkymmenen ikäinen mies, renki, rangaistu varkaudesta ja kapinan aikana kadonnut tietymättömiin. Siis ihka tavallinen punaryssä-suomalainen otsahiuksineen ja luihuine silmineen, joka jossain käänteessä on saanut ansaitun palkkansa ja sen tien hävinnyt.

Mutta näin saadussa virallisessa mielikuvassa ei ole ainoatakaan piirrettä, joka vastaisi kyseessäolevaa elävää — nyttemmin kuollutta — ihmistä. Joka taas kohdaltaan todistaa, kuinka vähän semmoisilla kirkonkirjatiedoilla on arvoa pastorinkanslian ulkopuolella. Martti-vainaa oli ainaisesta muhevan muikeasta hymystään huolimatta perin onneton ihmislapsi; miestä ei hänessä vielä kolmannen kymmenensä alussa ollut rahtuakaan. Hän oli kuuro, risainen, kömpelö, paksuposkinen renkipoika. Tunnen hyvin hänen elämäkertansa. Hänen äitinsä, pieni mitätön ihmisemo, kuoli siihen aikaan, kun kolmivuotiaan Martin korvia pahimmillaan särki. Isä, pyöreäpaikkainen rehevän puhelias äijä, oli vähän aikaa tosissaan ja toimitti sitten itsensä uusiin naimisiin pariakymmentä vuotta nuoremman kunnon ihmisen kanssa, joka ei paljoa puhellut, mutta kasvatti Marttia kärsivällisesti ja vakavasti, niin ettei kylän ihmisillä ollut siihen mitään sanottavaa. Hän oli itse naimisensa taitteessa saanut lapsen, ja Martti sai nyt olla "lapsentyttönä". Kuurossa Martissa ei ollut mitään tavallisen poikaviikarin sielunpiirteitä, eikä hän osannut asettua vastahankaan, kun äitipuoli opetti hänet sukkaa kutomaan. He asuivat silloin pienessä tönössä maantien varrella, ja siinä kedolla oleili Martti pienen sisarpuolensa kanssa sukankudin käsissä kesän pitkät päivät vanhempien ollessa vieraan töissä. Meidän asumus oli siinä lähellä, ja usein sai äitini mennä luikkaamaan, kun viikaripojat poikkesivat kiusaamaan Marttia. Martti vain oli ja hymyili pienet silmät killillään ja päästeli omituisen mölähtäviä veikeitä lausahduksia, joiden kuuroille ominainen alkuperäisyys pakostakin nauratti aikuisia.

Sillä lailla Martti kuteli sukkiaan toiselle kymmenelle. Hän ei paljoa oppinut tämän maailman pahuutta, ei kaikkein törkeimpiä sanoja eikä lauluja, sillä kukaan ei viitsinyt niitä moneen kertaan hänen korvaansa kiljua. Se pahuus, mitä hänessä ilmeni, oli sekin sävyltään erikoista, puhtaasti luonnon kasvattamaa. Lukemaan hän oppi verraten helposti, ja hauska oli kuulla, kuinka hän suvisin ulkona kedolla paukautteli sanoja kuuron-äänellään. Olipa hän saanut päähänsä jonkinlaisen nuotinjonotuksenkin aapisessa olleeseen lauluun "Täällä pohjan tähden alla". Niitäkin esityksiä saimme me naapuriasumusten ihmiset huviksemme kuunnella. Kaikki, mikä tuli Martilta, oli aina huvittavaa ja suopean matkimisen arvoista.

Siinä neljän-viidentoista iässä täytyi Martin sitten yrittää vieraan palvelukseen. Siinä oli todellakin yrittämistä. Isäntä pyrki väkisinkin kyllästymään häneen työmaalla, Martti kun ei ollut eläissään muuta oppinut kuin lasta hoitamaan ja sukkaa kutomaan ja oli päällisiksi varsinkin ulkosalla kuuro kuin seinä. Se oli surullisen lystillistä ponnistelua. Martissa oli kumminkin se suuri etu, ettei hän osannut niskotella ja että hän syvällä hartaudella ymmärsi oman vajavaisuutensa. Ja pian hän sentään oppikin valjastamaan hevosen ja ajamaan sitä, sai kuin saikin jo jonkinlaisen olkikuorman riihiladosta navetanparveen. Ja sitten ei hänen palkoistaan ollut paljoa murehtimista. Häntä sanottiin milloin harjoittelijaksi, milloin pehtooriksi.

Vielä hullumpaa oli iltaisin pirtissä, kun ei ollut isäntää ohjaamassa. Pirtissä ei tehty muuta puhdetyötä kuin hyvin karkeata kujetta, ja selvää on, että Martti kaikin puolin kykenemättömänä tällöin joutui ikävään asemaan. Hän möläytteli vanhoja lauseitaan ja nauroi niille, kun toisetkin nauroivat. Mutta kun toiset kävivät häneen käsiksi, hieroivat nenää lattian märkyyteen, avasivat housut j.n.e., niin hän ei osannut muuta kuin surkeasti pyristellä vastaan. Siitä kehittyi sitten jokin oiva tepponen, jolle vielä seuraavanakin päivänä räkätettiin, kun Marttikin toisten mukana hemppaloi työmaalla. Vasta aikojen päästä Martti oppi sanomaan: "älä jumalauta". Sekin kuului niin hullunkuriselta hänen suussaan, mutta ilmaisi sentään jonkinlaista kehitystä.

Martissa ei ollut muuta ruumiin vikaa kuin kuurous, hän oli päinvastoin ruumiiltaan turpea, hyvinvoipa vetkale. Aikanaan hänessä siis kehittyivät tavallisen nuorukaisen arkaluontoisetkin taipumukset, eihän sille mitään voinut. Mutta niitä ei ohjattu oikeaan, terveeseen ja jaloon suuntaan, vaan niin päinvastoin kuin suinkin mahdollista. Siitä seikasta tuli uusi numero pirtti-iltojen ohjelmaan, ja ajettiin sitä joskus niin pitkälle, että kerran muuan taloon yöpynyt torppari näki parhaaksi ruveta pitämään isällistä komentoa. Kuurous oli ihmeellisesti tylstyttänyt Martin vaistoja, hän ei osannut ujoilla, ja niitä harvoja raakuuksia, mitä hänen oli onnistunut kuuloonsa saada, hän nyt käytti missä hyvänsä. Siitä tuli lopulta sellainen sekasorto, että sitä jo naurettiin pitkin kylää. Vakavimmatkin äijät nauroivat, nauroivat sillä lailla, että silmät olivat vihaisessa kurtussa, mutta suu hymyili. Martin äitipuolen oli lopulta puututtava asiaan, toiset rengit saivat isännältä kelpo saarnan, ja niin asia vähitellen vaimeni ja unohtui.

Martti vaelsi edelleen elonsa epävakaista tietä. Hän joutui rengiksi toiseen kylään ja oli siellä samassa talossa pari vuotta. Hänen kuulonsa näytti iän mukana hiukan parantuvan, ja samalla parani myös hänen asemansa renki- ja soovaripiireissä. Hänestä ei kuulunut mitään erinomaista ennenkuin kolmantena kevättalvena, jolloin hän sekaantui siihen onnettomaan perunajuttuun. Oli samassa kylässä muuan harmaaihoinen, harvahampainen jäykkäniskainen Pajusen Kalle, jonka ääni aina oli painuksissa ja takinkaulus neulalla kiinni — (kuoli sittemmin Lappeenrannan vankileirissä) — ja tämä Kalle oli siitä erikoinen, ettei hän ollut koskaan Marttia sortanut. Hänen oli sen vuoksi helppoa saada Martti apulaisekseen, kun hän pimitti perunoita saman talon kuopasta. Martti joutui kolmeksi kuukaudeksi linnaan; Kalle itse sai yhdeksän kuukautta.

En ollut ollut Marttia lähellä sen jälkeen, kun hän kotitönöstään lähti maailmalle. Mutta hänen linnasta päästyään jouduimme taas vuosikaudeksi lähekkäin. Minä muutin asumaan samaan taloon, jossa hän nyt oli renkinä, vieläpä niin, että renkipirtti koko leveydeltään rajoittui meidän huoneistoon: välillä oli suljetut ovet.

Minun huligaanivihani oli silloin sähisevimmillään. Kun etäältä näin tulevan vastaani soovarinnäköisen nuorukaisen, puristuivat käteni nyrkkiin ja arvioin heti hänen mahdolliset ruumiinvoimansa, taitonsa ja rohkeutensa ja vertasin niitä omiini, kuvittelin nyrkkeileväni hänen kanssaan. Hylkäsin tarjolla olevan edullisen asuinpaikan omista salaisista syistäni: lähimailla oleili pari sälliä, joiden kanssa en tosin ollut koskaan joutunut tekemisiin, mutta joita erikoisesti vihasin. Tämä talo viehätti minua nimenomaan sen vuoksi, ettei siinä ollut renkejä muita kuin Martti ja toinen häntä nuorempi, melkein lasten luokkaan kuuluva. Kumminkin olin ensimmäisenä iltana jännittynyt ja hain tilaisuutta yhteenottoon poikien kanssa saadakseni heti kertakaikkisen yliotteen. Se tulikin, kun pojat rupesivat kopeloimaan meidän puolelle johtavaa ovea. Minä tempasin oven auki ja tiuskaisin. Myöhemmin menin sitten muina miehinä pirtin puolelle ja tarjosin pojille paperossit.

Pian huomasin, ettei vanhasta tutusta Martista ollut linnassakaan tullut sitä olentoa, jota vihasin. Hän kuuli nyt jo läheltä auttavasti, hymyili ja yritti jutella, ollen aina myöntyväinen kaikkeen, mitä minä sanoin. Usein kun iltani tuli pitkäksi, menin pirtin puolelle poikia katsomaan, kuuntelin Martin alkuperäisiä kuvauksia vankilaelämästään ja koetin hyvin ovelasti tehdä häneen kehittävää ja jalostavaa vaikutusta. Martti katseli minuun luottavaisesti pienillä silmillään ja hymyili turpeilla poskillaan. Jos ei ketään kyläläistä sattunut pirttiin poikkeamaan, oli meidän iltamme varsin ehyt, kunnes kaikin menimme nukkumaan.

Pojat menivät nukkumaan yhteiseen sänkyynsä muurin viereen. Se oli aina surkeassa kunnossa. Piika, joka joskus kävi pirttiä siivoomassa, ei tavallisesti koskenut poikien makuusijaan, enintään hiukan oikoi peittoa. Jalkopäästä nousivat oljet esiin pitkänä suikkuna, ja alusraiti oli yhteen myttyyn hieroutunut. Poikien likaisia vaatekappaleita ajelehti pahnojen seassa, kun ei ollut niille soveliaampaakaan säilytyspaikkaa.

Pirtti oli tavattoman suuri, hiukan ränstynyt ja vetoinen. Pojat kyyristyivät yhteen kaattuvansa alla. Minä saatoin omalle puolelleni kuvitella, kuinka tähden tuike osui sisään pienistä kuusiruutuisista ikkunoista, ja kuulin selvästi, kuinka pojat siinä maatessaan omituisella hartaudella lausahtelivat erittäin syvämietteisiä ajatuksia; kaksi kohtaloaan toteuttavaa yhteen kyyristynyttä ihmislasta, joitten ulkonaisesta olosta etsimälläkään on vaikea löytää mitään tavallista kauneutta.

Sitten tuli vallankumous ja muuta semmoista, johon me pirttikeskusteluissamme hyvin kaukaa ja puolueettomasti koskettelimme. Maailmassa meidän ympärillämme kävi ja kuhisi, mutta me teimme töitämme kauniin suven vallitessa, niinkuin muinakin suvina. Eräänä päivänä huomasimme, että maantienristeyksessä loikoili sakki miehiä, ja sakista nousi punainen vaate, jossa oli merkit 8 T. T. P. Kun oli päivälliseltä päästy, lähti sieltä kolme miestä tai nuorukaista meidän pirttiin, jossa sitten tapahtui lyhyt kohtaus: isäntä tuli ja ajoi heidät saman tien ulos, ja he menivät "harmaatakkisilla" uhaten.

Martti oli seurannut kohtausta niinkuin jotakin hänelle kokonaan kuulumatonta asiaa, ihaillen vain isännän reippautta. Martti oli tavallisesti pyhäehtoisin käynyt työväentalolla tanssissa. Mutta noin kuukauden päästä eräänä tyvenenä sunnuntaiehtoona hän istui yksinänsä pirtissä ja lauleli sillä tavalla kuin ihminen laulaa luullessaan olevansa vallan yksin. Ymmärsin asian: Martin ei enää ollut menemistä työväentalolle eikä paljon minnekään. Kuulin hänen jonottavasta hyräilystään, kuinka hänen yksinäisyyden tunnelmansa oli harras ja jatkuva. Laulut olivat kaikki haaveellisia ja siistejä, ja minua ihmetytti, mistä tuo puolikuuro poika oli ne oppinut. Nuotti oli huonokuuloisen toivotonta hapuilua, tahtien korkokohdat tulivat aina omituisesti ulvahtaen.

Meit ihmiskurjia säälein hän kulki kuolemaan — Se tie vie viimein taivaaseen. Mutta tuskien tie on se…

Martti yhä hyräili ja ajatteli asioitaan. Sitten hän hiljallensa hiiviskeli jonnekin mäkiin.

Tämä oli viimeisiä rauhallisen tyveniä pyhäiltoja, joina Martti saattoi noin laulella ja minä häntä kuunnella. Meitä ympäröivän elämän meno sai yhä kiihkeämmän vauhdin, yhä vinhemmin ajettiin eteenpäin elämän täristävää tietä. Siinä tärinässä oli kunkin katsottava eteensä, ettei pudonnut tiepuoleen; ei ehtinyt hyräillä eikä hyräilyjä kuunnella. Martti maksoi yhdistykselle kolmekymmentä markkaa rikkurirahaa, teki sen hyvittelevästi sääriään ja hartioitaan hetkutellen. Silloin oli jo vauhti hyvin pitkällä, mutta Martti tunsi siitä ruveten olonsa turvallisemmaksi. Ei hän muuta pelännyt kuin uusia lakkoja. Sillä yhdistyksessä oli sanottu, ettei se ollut sillä kolmellakymmenellä markalla hyvä; "kun nyt taas lakko tulee, niin muistat sitten yhtyä riviin — niin".

Martti kävi taas iltamissa ja oli muutenkin sopuväleissä sällien kanssa. Ei häntä enää kiusailtukaan, sälleillä oli niin paljon muuta uhoa, johon ei Martti kyennyt. Martti sai olla, kuinka hän tahtoi; ei vaadittu enää lakkoonkaan. Martti koetti hajasäärin seisoa sakissa ja kuunnella. Kun pysyisi mukana; mutta ei tahdo pysyä. Hauskaa ja jännittävää tämä on. Juhlallista oli nähdä, kuinka yhdistyksen pojat kävivät ottamassa isännältä pyssyn. Sitten kului taas viikkoja ja yhä jännittävämpiä pyhäehtoita. Kunnes taas tultiin pyssyjä tahtomaan. Sitten tultiin jo tahtomaan leipää ja maitoa. Pohjoisessa alkoi paukahdella, Martti näki ensi kerran kiväärin ja pajunetin ja tunsi vapisevansa. Lahtarit olivat nousseet työväkeä kukistamaan "ja työväen tartti kansa ruveta sotiin". Martti häpesi ja pelkäsi, kun hän liikkui talon töissä, pelkäsi ja häpesi. — —

On se yö, jota myöhemmin ruvettiin sanomaan "pakoyöksi".

Pojat eivät mitään tiedä, mutta jännityksen he tuntevat. Eivät ole pitkään aikaan sattuneetkaan näin molemmat olemaan yhtaikaa kyydistä vapaina, mutta nyt ovat. Uni ei tule eikä maita puhelukaan. Jotakin on varmaan tulossa, muutakin kuin kyytiin menoa.

Yö kuluu. Maantieltä kuuluu silloin tällöin hiukan liikettä, mutta isäntää ei kuulu pirttiin, ei siis ole tullut kyytikäskyä. Isäntä on nuoremman renkinsä kanssa piilottanut hevoset, mutta Martti ei tiedä siitä, hän vain odottaa kyytikäskyä. Puolenyön aikaan lyödään ovelle. "Kuka siell' on?" — "Minä", kuuluu uhkaava vastaus, ja kun pojat hiukan vitkastelevat, huutaa hän "jumalauta" ja riuhtaisee ovirähjän auki. Kiväärin tukki kolahtaa permantoon. Poikien kauhu asettuu hiukan, kun he sähkön viritettyään näkevät, että se on tuttu mies, Peltoniemi, oman talon muonamies. Hänen hiuksensa ovat hiestä suortuvilla ja raivo uhoo hänen ilmeestään.

— Missä teidän hevoset on?

— En minä tie'.

— Missä teidän hevoset on? kysyn minä, huutaa hän uudestaan ja käy nuorempaa, Paavoa, kurkusta.

— En minä tie', parkuu Paavo. — Mistä minä tien, talliin ne ehtoolla jäi.

Outoja miehiä tuprahtaa pirtti täyteen.

— Ei ole hevosia enää, sanoo heille Peltoniemi äreästi. He menevät, ja Peltoniemi sanoo Martille: — Tiedät sitten, Martti, että tänä yönä pääset hengestäs, jollet aikanansa siivoo itteäs. Ensimmäinen lahtari nitistää sun ennen aamua. — —

Taas ovat pojat pirtissä kahden, taas on hiljaista, kammottavan hiljaista. Ei suju puhelu. Martti on kauheassa mielentilassa. Jokainen kellonheilurin heilahdus tuo ensimmäistä lahtaria likemmäksi ja vie etäämmälle niitä, jotka äsken lähtivät. Ei kuulu enää tieltä reen rahinaa. Kohta ei uskalla enää lähteä. Kuolema, nyt odottaa kuolema.

Martin sielun hämärissä onkaloissa puhaltaa kylmä viima. Paavo vain katselee kauhuissaan hänkin; kummaltakaan ei ole itku kaukana.

Arkakin rohkaistuu silloin, kun varma kuolema on edessä. Marttihan on käynyt yhdistyksessä ja maksanut sakkorahatkin. Kohta hänet tapetaan, kuolema… Työväki tapetaan nyt kaikki. Kello on yksi. Pojat eivät jaksa puhua sanaakaan; he pukeutuvat molemmat. Paavo ei aio lähteä, hänen kauhunsa ei ole täsmällistä, hän vain ikäänkuin kyyristyy kokoon. Nyt Martti menee.

Martti on mennyt. Sängyn pahnoihin on jäänyt hänen risainen paitansa ja penkin alle moneen kertaan paikatut ja taas rikkuneet saappaat. Paavo on yksin pirtissä. Martti on hänen tajunnassaan jo iäksi kadonneena, ikäänkuin tähän yöhön menehtyneenä. Paavo hiipii arasti ulos pirtin nurkalle. Ei kuulu enää mitään varmaa, vaikka kauhun herkistämät korvat ovatkin kuulevinaan hiljaisuudessa Martin juoksua ja läähätystä. Tai ei enää elävän Martin, vaan sen menehtyneen, vainaan…

Sillä lailla Virtasen Martti siis meni, ihmiskunnan eteenpäinmeno vaati hänet uhrikseen. Hän ei koskaan palannut eikä hänestä mitään kuulunut. Joku vankilasta palannut väitti nähneensä hänet seuraavana aamuna naapuripitäjän kirkolla, pölhön näköisenä kivääri kourassa. Siellä oli vain pieni joukko, joka hajaantui ja suurimmaksi osaksi ammuttiin metsissä, ja hän oli varma, että se oli ollut Martinkin loppu, se kun vielä oli kuurokin.

Kuinka sitten lieneekin, poissa hän on.

Rakas isänmaani

Minä en voi puhua isäni maasta, sillä isälläni ei tähän asti vielä ole ollut maata. Se tuntuu kyllä omituiselta, sillä hän tulee piakkoin seitsemänkymmenen vuoden vanhaksi ja hän on suurimman osan noista vuosistaan käyttänyt nimenomaan juuri maan käsittelyyn. Parhaan voimansa päivinä hän yhdessä äitini kanssa melkein luonnon tilasta raivasi hyötyisäksi pelloksi semmoisen alan, että se hänen lausuntonsa mukaan hyvin riitti meidän kokoisen perheen elatukseksi. Se oli ensin hyvin hallanarkaa maata, mutta siinä tapahtui semmoinen ihme, että halla muutaman vuoden perästä lakkasi siihen kajoomasta: sanon ihme sen vuoksi, ettei siinä toimitettu mitään vesiperäisten maitten kuivausta. Ja saavuttamansa ominaisuudet se maa on säilyttänyt ainakin ne kymmenen vuotta, mitkä se on ollut talon hallussa. Isäni muutti näet voimiensa vähentyessä vähäisempään mäkitupaan, jonka "tiluksiin" kuuluu vain noin kymmenen kapanalaa maata, ja siinä hän on jatkanut samaan tapaan. Hän ei voi enää liikkua ilman keppiä, mutta vielä äsken näin hänet maassa polvillaan jotakin tuhertamassa. Viime aikoina olen koettanut saada häntä uskomaan, että yhteiskunta nyt valmistelee hänelle tilaisuutta saada ostaa tämä pirtin sija ja tuo perunamaa omiksensa, mutta hän hymyilee siihen omituisen muikeasti, niinkuin sanoisi, että kylläpä osaa se yhteiskunta vanhaa miestä härnätä.

Ne suhteet, joissa isäni on maahan ollut, ovat kuitenkin, sittenkin, kyenneet kiinnittämään tajuntaani sen käsitteen, jota ilmaistaan isänmaa-sanalla; se on tullut yhtä luonnollisesti kuin soitannollinen tuntoni, jota ei sitäkään ole koskaan harkiten kehitetty. Ne ovat kasvaneet itsellänsä niinkuin jäsenet ruumiiseeni. Olen tänä kesänä jostain syystä tullut erikoisesti syventyneeksi isänmaa-tunteeseeni. Isänmaanrakkaus oli pitkät ajat sellainen käsite, jota en voinut ajatellakaan ilman äitelää sivumakua, enkä siitä puhua muuten kuin ivalla, joka sekin tuntui tylsältä. Isänmaa: siinä sanassa oli hölmöyteen asti naiivin puolisivistyksen tuoksu.

Mutta sentapaisissa sisäisissä asioissa sattuu ihmiselle laajoja lasku- ja nousukausia. Sellaiset seikat kuin rakkauden eri alat, nehän ovat elämänarvoja ja pysyvät semmoisina meistä poloisista yksilöistä riippumatta. Nuo meidän juhlallisen nuorekkaat "kieltämisemme", joista me usein puhumme ainakin naamioidulla ylpeydellä, ovat tarkoin arvostellen peräti surkeita, sillä ne päättyvät ennemmin tai myöhemmin nöyrään tunnustamiseen.

Tämän viljavan suven hetkinä olen työtä tehdessäni ja levätessäni taas tuntenut isänmaanrakkauden hivelevän tajuntaani niinkuin aurinkoisen tuulettoman laineen. Mieleeni ovat monesti muistuneet samanlaiset hetket isäni torpan paisteisilta pientareilta. Tunnen halua saada jollakin lailla konkreettisesti omikseni joenrannan pienoisniemekkeiden hiljaiset tuokiotilat, kuunvalon kotoni porraskiveltä jonain iltana kun riihi lämpiää, joulu- ja juhannusöiden salaperäiset lumot, jotka johtavat alkujuurensa vieraitten viimeaikojen tuolta puolen, aikaan haihtuneitten sukupolvieni kummallisen tutuista ilmapiireistä. Kaikkien suurten asioitten runkopiirteet ja hahmoviivat kulkenevat juuri tuollaisia yksiöllisiä, koskemattoman hienoja pienoisseikkoja myöten; sikäli kuin niiden ihmeellinen ytimekkyys ihmiselle kirkastuu, kirkastuvat hänelle myös nuo "suuret asiat" todella suurina ja yksinkertaisina.

Minä voin nöyrästi, hiukan arkaillen tunnustaa, että taas rakastan isänmaatani. On himmenevä ehtoo heinäkuun lopulla. Taivas on pilvessä, mutta muuttuu pohjoisessa ensin viheriäksi ja siitä alempana keltaiseksi; keltaisessa on pitkiä ja kapeita tummansinisiä viiruja. Minun ja taivaanrannan välissä ovat tutun maiseman metsät lämpöisenä, pimeänä vyöhykkeenä. Nukutaan jo kaikkialla, ja se kai vaikuttaa, että mielikuvitukseni näkee tuossa tummassa vyöhykkeessä kirkastunutta elämää. Tätä näkemystä on kovin vaikea sanoilla kosketella, se hajoo omaan lapsellisuuteensa. Näen siellä liikkuvan tuttuja aarteita ja niiden aarteiden luojia, ympärillään omituinen ajattomuuden valaistus. Noihin lapsuuteni elämyksiin sointuvat siellä ihmeellisen ehjästi suuren runoilijan aivoitukset ja vaiheet, ja suuren säveltenkuulijan rikkaudet ulottuvat vaivattomasti pohjoisen taivaan keltarantaan, niinkuin oman yksityisen sydämeni tulkitsematon kaipaus. Tunnen olevani läheinen tuttu noiden miesten kanssa, joiden jylhistyneet muodot näen, pysähtyneinä kuulemaan omia töitään tuon tumman juovan hengessä: "Siell' on hieno hietakehto — kaukana kavala maailma." Ja vaikka on tyven yö, näen myös kirkkaita, kiihkeitä päiviä, ja vaikka on lempeä suvi, näen jäisen talven hyyrrettä.

Näin sanat panevat parastaan koettaessaan vangita yksinäisen ihmisen kesytöntä näkemystä. Mutta aivot saavat tietonsa suoraan, ilman sanoja, ja niitä vaivaa ristiriita: on ensin ollut monikohtainen käsite, tuollaisten yksinäisten näkemysten kokoomus — isänmaa, sana on syntynyt ja sitä on paljon käytetty, kunnes käytäntö, sana, on luonut uuden käsitteen. Ja myöhäisenä heinäkuun ehtoona saapuu sanan kasvattama käsite puhtaan näkemyksen rinnalle.

* * * * *

Rakas isänmaani, jossa eräänä kuulakkaana syyspäivänä olen syntynyt; jonka ketojen ja niittyjen kukkamerissä olen viattomana viisivuotiaana kahlannut; jonka taisteluja olen tyyntyneenä aikamiehenä seurannut!

On päivä. Naapurimökin vaimo on yksin kotona lastensa kanssa, ollut jo toista viikkoa. Yksi lapsista, pieni heikosti kehittynyt vaivainen, kuoli eilen tulirokkoon. Me teimme sille yksissä neuvoin pienen vaatimattoman arkun, ja tänään hän on pyytänyt minua kanssansa saattamaan sitä hautaan. On kuuma aika, sitä ei voida pitää kotona kauempaa, ei voida odottaa isän paluuta.

Me menemme veneellä kapeata vesistöä, hän perässä istuen arkku polvillaan, minä soutaen. Rannikoilla kahden puolen leviää isänmaa moneen ristiin aidattuna; me yritämme joskus sanoilla kajota sen näkyväisiin ilmiöihin, mutta vaikenemme taas pian, ikäänkuin pienen vainaan vaatimuksesta; se on nyt kiltimpi kuin se on koskaan ollut, äidin ei tarvitse sitä enää torua eikä lyödä. — Me laskemme veneemme hautausmaan kulmaan ja käymme kantamuksinemme sisään tutusta rautaportista hiekkakäytävää, joka heti haarautuu moniaalle päin. Pian olemme tehtävämme tehneet, vaimo lähtee kylälle asioilleen ja minä jään tänne häntä odottelemaan.

Tunnelma on heti yksin jäätyäni sangen vahva, vaikka epämääräinen. Vainajat vain nukkuvat tässä mykässä rauhassa ja paimentavat omaa totuuttansa, joka on heille kaikille täysin sama; varhaisemmille ja myöhemmille, rintalapsille, miehille ja vanhoille mummoille. Ja minusta tuntuu niinkuin olemustani painaisi kaikki se, mikä erottaa minun elävän maailmani tästä haudatusta maailmasta. Se painaa sen vuoksi etten voi torjua vakaumusta, että täällä ollaan lähempänä totuutta.

"Olet harrastellut isänmaatasi; mitä on siis sinulla, isänmaa, meille sanomista, koska katselet meidän hautojamme? Voisitko ehkä korjata pois nuo lakastuneet kukkaset; ne unohtuivat tänne niiltä, jotka pitivät puheita?"

"Me olemme täällä kaikki yhden arvoisia. Se tapa, millä olemme kuolleet, kuuluu sinne teidän elämänne puolelle, ei tänne. Meidän ei täällä sallita edes tietää sitä."

"Tutustu meihin; huomaatko ettei kukaan meistä vihaa sinua?"

Käsitteellinenkään isänmaallisuus, joka tänne kiviaitain yli ikäänkuin säteilee ympäröivästä maakunnasta, sekään ei voi tänä vuonna välttyä koskettamasta hautausmaita. Täällä ovat sankarihaudat, juhlalliset kummut, joilla on suuriarvoinen merkitys isänmaallisen tunteen ulkonaisina kiinnekohtina. Se tunne viihtyy kansanjoukoissa juhlahetkinä, eikä se tunkeudu arkkuihin asti. Se pysähtyy kukitettuun kumpuun ja heijastuu siitä takaisin hermoväreitä nostattaen, niinkuin sotamarssin tenhoisa poljento. Se on tämänmaailman aartehistoa, eikä sillä ole mitään tekemistä sankaruuden syvimmän olemuksen kanssa.

Kaikki, jotka tuolla makaavat, olen nähnyt ruumiina ja todennut heidän kasvojensa viimeiset juonteet. Monella oli hymy ja melkein kaikilla näytti olevan salaisuus, jonka olivat saaneet tietää juuri tajuntansa sammuessa. Tuo salaisuus oli varmaan muutamille ollut hyvin raskas, sillä heidän kasvonsa olivat vääntyneet. Ehkäpä se oli heille sisältänyt sen, että heidän elämänsä oli siihen hetkeen asti ollut rumaa erehdystä, ja että heidän ainoaksi arvolliseksi teokseen täällä jäi tuon erehdyksen ja sen suuruuden toteaminen. Sillä eivät kaikki, jotka ovat kaatuneet, ole olleet sankareita, ja elämän erheellisyys voi olla sekä rumaa että kaunista… Yksi näistä kaatuneista istui kolmea päivää ennen loppuansa erään tuvan penkillä. Hän ei paljoa liikkunut eikä puhunut, katse oli tyly mutta avoin. Sotamiehet puhuivat ja me puhuimme, pidimme yllä kulunutta lepertelyä vihollisten julmuuksista. Hänen tylyt silmänsä ottivat kiihkeästi osaa keskusteluun, ja jossain sopivassa kohdassa hän sanoi matalalla äänellä painavasti, ja katsoen päin sitä, joka sattui edessä olemaan: "Kyllä ne koiria ovat." Sitten he jo pian lähtivätkin; he olivat kymmenien penikulmien takaa saapuneet ja olleet siinä tuvassa vain neljännestunnin. Neljän päivän perästä näin sen miehen ruumiin, joka oli puhunut koirista. Hänen ilmeensä oli vieläkin sanovinaan vihollista koiraksi, ja hänestä ikäänkuin virtasi jokin suunnaton paine, joka teki, että hänen ehjät ja muuttumattomat kasvonsa olivat kammottavat nähdä. Oli kuin olisi satanut sieluun, kun sen jälkeen katsahti kahdeksantoista-vuotiaan nuorukaisen kasvoja. Ne ilmaisivat, että viimeinen salainen totuus oli tullut vaivattomasti ja autuuttavana.

Sankarikummun kukkasilla on erikoinen asema: niiden latvojen loisto hivelee juhlatiloissa kansalaisjoukon isänmaallista silmää, mutta niiden juuripehkosta on yksinäinen hautausmaankävijä kuulevinaan toisenlaisia asioita.

* * * * *

Kaatuneitten ja mestattujen kapinoitsijain hauta on myös tässä aitauksessa, vieläpä niin, että sankarikummulta palaaja tuskin voi välttyä silmäämästä ruohottuvaan hietajonoon. Näin yksinään ja arkipäivänä sinne voi hyvin mennä katselemaankin ja kokeilemaan, minkälaisen tunnelman tuo mykkä harjanne nostattaa. Kuolema on sentään aina kuolema, eikä tavallinen ihminen voi mitään sille, että se tässäkin tapauksessa pyyhkii pois joukon näkökohtia, jotka elävässä elämässä voivat olla ensiarvoisia.

Siinä yhteisen isänmaan povessa nukkuu nyt tuttu huligaani, joka ennen kylän suvihämyisellä raittilla ajatteli monta ruokotonta ajatusta ja teki monta pientä eläimellistä tekoa. Hän oli huligaani, mutta kuinka viattoman mitätön tuo nimitys täällä onkaan! Vielä isona miehenä hän saattoi pitkän tuokion istua äitinsä mökin pesän edessä ja livertävää säveltä viheltäen katsella riutuvaan tuleen. Ja kun tajunta valui ulos silmien väliin tähdätyn luodin repeämästä, luuli hän aamutorkkuisena viipyvänsä onnellisemman kakara-aikansa saastaisella vuoteella. Kuka tietää kuinka paljon nämä seikat painavat siellä, missä suuri tulee pieneksi ja pieni suureksi, kun tuomiota ei lueta painetusta kirjasta.

Muuten on tätäkin kumpua yritetty kaunistella; nähtävästi ovat pikkulapset muistelleet äitejään ja isiään, ja ehkä on joku rankaisematta jäänyt salainen morsiankin täällä hiipinyt, sillä tuossa näen juomalasiin pantuja kuihtuneita orvokkeja. Lapset ovat taitelleet vain lepänoksia ja istuttaneet mitä hietaan kauniisiin riveihin; kehittyneemmät ovat laskeneet ristikkäin maantien pyörtänöltä temmattuja harakankukkia. Nyt ne ovat kellastunutta roskaa, mutta herättävät sittenkin hentomielisiä tunteita; tuo juomalasi orvokkeineen herättää hymyilyäkin: siinähän on kolme ruumista päälletysten, jotenka tuosta hellästä tervehdyksestä voi päästä osallisiksi kaksi vallan vierasta olentoa.

Kumppaninikin saapuu siihen huomaamattani ja kun näkee minun hymyilevän lasten istutuksille, niin sanoo: "Ei niillä ole sen parempia." Sitten hän kääntyy lähteäkseen, silmää vielä mennessään sinne päin, jonne äsken veimme lapsen, ja virkkaa: "Sinne pikku Kallekin nyt sitte jää."

Rakas isänmaani, joka tällä kertaa aamusta iltaan täytät mieleni ristiriitaisilla tunteilla, ota kuitenkin vastaan nöyrä vakuutukseni. Tunnen omikseni sinut ja sinun kansasi polvesta polveen kaikki tyynni. Olemme käyneet kovaa koulua ja käymme vieläkin, sillä meillä ei ole ystäviä — ei ole. Kun meidän on vaikea olla, antaudumme me salaa oman maisemamme pienten ilmiöitten lohduteltaviksi: riittää ruohoinen ojanne, ränstyneen pirtin seinusta, joku aidan kulmaus. Luulen voivani sanoa, että me helpommin kuin jotkut muut kykenemme näkemään "sen ystävälliset äidinkasvot".

Minulle on nyt kallis se pieni sarka, jonka seitsemänkymmeninen köyhtynyt isäni äsken on suurella hartaudella, joskus polvilleen kompastuen, luonteensa mukaan muovaillut; minä kadun, jos olen semmoisesta joskus toisin puhunut. Voi sattua että saan vielä kiittää, jos on rakkaudellani semmoinenkaan esine häiritsemättömänä. Minä kuulun taikauskoiseen kansaan, minä pelkään toivorikkautta.