Front matter (continued 2)

»Mikä leikki?» oli Johannes kysynyt häneltä.

»Leikki kamarineitseen kanssa. Ettei rouva vain saa vihiä siitä!»

Ja mennyt menojaan samalla ivallisesti ja suopeasti kumartaen, ennen kuin Johannes ehti mitään vastaamaan.

Hän oli jo nähtävästi hoitanut ranskalaiset vieraansa tai jättänyt vapaaherra Carpin heitä hoitelemaan. Ja lähtenyt omille retkilleen, kuten hänen tapansa oli.

Johannesta oli hirveästi harmittanut, että hänen esimiehensä oli tavannut heidät täällä juuri tällä hetkellä.

Luuli kenties hänen kielletyillä poluilla vaeltavan! Ja hänenkin osaltaan olevan syypään tuohon suureen yhteiskunnalliseen valheesen, joka salli kaikki, kunhan kaikki tapahtui julkista pahennusta herättämättä.

He olivat tilanneet pullon sampanjaa. He olivat juoneet ja saaneet murretuksi painostavan, kohtalokkaan vaitiolonsa.

Tehneet aluksi leikillisiä huomioita ohi vierivistä pareista, miehistä ja naisista, joista useat olivat kokonaan kiinni toisissaan.

Välistä oli vain nainen naisen parina. Ja silloin olivat heidän katseensa aina toisiinsa sattuneet ja jälleen pikaisesti eri tahoille etääntyneet.

Johannes oli nähnyt, miten Liisan silmät olivat alkaneet loistaa, miten hänen huulensa olivat avautuneet ja miten sähköttävän vaikutuksen koko hänen olentoonsa teki tuo joukkohuumaus.

Lopuksi se oli tarttunut häneenkin. Hänenkin oli tehnyt mielensä tanssia ja tuntea naisellisten muotojen kosketusta. Ja kun samalla oli ruvettu erästä hänelle tuttua säveltä soittamaan, hän oli kysynyt, eikö Liisankin tehnyt mieli pyörähtää hänen kanssaan.

Kyllä Liisan oli tehnyt mieli. Osasiko hän? Tottahan toki! Eihän entinen suomalainen tarjoilijatar voinut olla niin kaukana jälellä ajastaan.

Liisa oli tuon lausunut leikillä, mutta niin viekoittelevalla hymyllä, että se oli heittänyt kuin hunnun Johanneksen pään ylitse. Eikä hän ollut muistanut enää Rabbingia, ei vaimoaan, ei sairasta lastaan eikä koko muuta maailmaa, vaan johdattanut Liisan tuohon helvetilliseen karkeloon, joka sai väsyneimmätkin halut heräämään ja veltoimmankin elostelijan veren kiivaammin kiertämään.

Tanssien oli Johannes tunnustanut Liisaa himoitsevansa. Ja tanssien oli Liisa ilmoittanut, ettei se ollut epämieluista hänelle.——

Tulistuneina, kiihottuneina he olivat vihdoin tanssinsa lopettaneet ja tulleet kadulle. Mutta vielä he eivät olleet sanaakaan vaihtaneet siitä, mikä poltti heidän kummankin poveaan.

Kuitenkin he olivat käsi kädessä kulkeneet. Eivätkä Johanneksen jalat olleet vuosikausiin keveämmin nousseet eikä hänen ryhtinsä ollut norjempi ja joustavampi.

Hän oli jälleen tuntenut olevansa nuori. Ja hänelle oli tullut poikamainen halu nauraa, mellakoida, pitää hauskaa ja tehdä koirankujeita.

Tai oikeastaan ensi kerran nuori, ensi kerran vallaton ja poikamainen. Sillä lapsena hän oli kaikkein vähimmän lapsi ollut, kulkenut vain varhaisvanhan ukon ryppy otsassa ja tuntenut aina kuin kiviset kuormat hartioillaan.

Ne olivat häntä seuranneet sitten ikänsä. Myöhemmin hän oli ruvennut niitä pahaksi omaksitunnoksi nimittämään.

Nyt oli Liisa ne kaikki kuin höyhenen pois puhaltanut.

Tehnyt sen vain suunsa viettelevällä hymyllä, vain vartensa aisti-iloisella notkunnalla. Eikä Johannes pelännyt enää huomispäivän suruja eivätkä eilisen peikot häntä enää ahdistaneet.

Se oli Liisan ensimmäinen lahja Johannekselle.

Ja Johannes oli ruvennut aavistamaan, mikä aarre hänellä Liisassa oli, ja katsonut kuin uusin silmin häntä. Ja mitä kauemmin hän oli katsonut ja mitä lujemmin Liisa oli hänen kättään puristanut, sitä korkeammalle oli kohonnut hänen riemunsa ja sitä voitollisempana oli onni soutanut hänen suonissaan.

Heitä vastaan oli tullut samanlaisia iloisia ihmisiä. Ja kun nämä eivät olleet antaneet tietä heille, he olivat töytänneet yhteen, nauraneet, pajattaneet kukin kieltään ja pistäneet lopuksi hilpeän piiritanssin katukäytävällä.

Koko maailma oli äkkiä muuttunut Johannekselle. Koko maailma oli näyttänyt hänen silmissään yhtä huolettomalta ja vallattomalta kuin hän itse oli.

Sitten he olivat menneet erääsen maanalaiseen paikkaan, jossa suuret kokotit ja heidän rikkaat rakastajansa kokoontuivat. Ja tavanneet siellä Auran ja Muttilan, jotka olivat hyvin hämmästyneet tästä kohtaamisesta.

Nämä olivat selittäneet, että he olivat olleet huvittelemassa, mutta Jaakko Jyrkkä jo aikaiseen illasta tullut niin liikutetuksi, että hänet oli täytynyt saattaa hotelliin. Auraa sitävastoin ei ollut vielä ollenkaan väsyttänyt, ja kun tämä oli viimeinen ilta Parisissa ja kun Muttila oli ollut niin ystävällinen…

Johannes oli heti huomannut, että heidän välillään oli jotakin. Mutta hän oli suonut sen heille mielellään, puristanut vain heidän kättään ystävällisesti ja istunut toiseen pöytään Liisan kanssa.

Liisa oli ollut heille tuiki tuntematon.

Eikä Johanneskaan ollut viitsinyt esittää häntä heille, sillä hän ei nyt tahtonut tulla muiden ihmisten kanssa mihinkään pitempiin tekemisiin. He olivatkin sieltä pian lähteneet.——

Mitä sitten oli tapahtunut, se oli vieläkin Johannekselle kuin unta, kuin kangastusta.

Kaunista unta, päätä-huimaavaa kangastusta jota ei saanut kiinni enää selvin aivoin ja josta ei olisi tahtonut herätä milloinkaan.

Pieneen hotelliin he olivat ajaneet, jonka osote Johanneksella oli ollut taskukirjassaan. Ottaneet huoneen ja viettäneet yönsä siellä silmänräpäystä nukkumatta, siksi kuin Johannes varhain aamulla oli lähtenyt kävelemään.

Liisa oli jäänyt vielä vuoteesen. Johannes oli peittänyt hänet kuin lapsen ja Liisa sulkenut silmänsä turvallisesti ikäänkuin hän olisi aikonut nukkua iankaikkisesti.——

Tuntui niin kummalliselta, niin iki-ihmeelliseltä, nyt täältä, korkealta, tuota kaikkea ajatella.

Tuossa oli hänen vierellään vanha Parisi, tuossa roomalaisten klassillinen Lutetia, jonka saattoi enää vain sielunsilmin nähdä. Tuossa kiemurteli Seine-virta kauniine, kaartuvine siltoineen, tuollapäin oli Montmatre, tuollapäin Montparnasse ja Pantheon.

Mutta aina tahtoivat hänen silmänsä siirtyä sille ilmansuunnalle, missä hän tiesi erään pienen hotellihuoneen olevan, ja huoneessa naisen, jonka huulet vielä punersivat hänen suuteloistaan.

Hän tunsi, että siellä nukkui nyt jotakin kallista.

Sillä siellä nukkui hänen aina etsitty, myöhään löydetty elämän-autuutensa.

Ja taas tahtoivat hänen silmänsä kääntyä sinnepäin, missä hän tiesi vaimonsa ja lapsensa olevan ja jonka kautta hänen oli kuljettava, jos hänen mieli mennä hyvällä omallatunnolla Liisaa herättämään. Sillä asian täytyi olla silloin ratkaistu hänen ja Irenen välillä.

Hän arvasi, että tuo kohtaus tulisi muodostumaan sangen tuskalliseksi. Mutta hän oli päättänyt nyt kaikki uskaltaa, kun kerran kaikki oli kysymyksessä.

Oli kysymyksessä nousta, sensijaan että mennä perikatoon. Oli kysymyksessä tulla ihmiseksi ja ihmis-arvoiseksi, sensijaan että olisi asteettain vähitellen eläimeksi alentunut.

Hän rakasti! Hän rakasti todellakin! Tuo huimaava tunne oli omiaan taas kaikki katkerat muistot pois pyyhkimään.

Niin, tämän täytyi olla rakkautta. Sitä todisti hänen mielensä keveys, heti kun hän Liisaa ajatteli. Sitä todisti hänen sydämensä säteilevä riemu ja käsivarsien paisuva jännervoima, joka tahtoi vain syleillä, vain turvata tuota ainoaa.

Mitä merkitsivät nyt vaimo ja lapsi hänelle? Mitä avioliitto ja yhteiskunta?

Kahleita, jotka katkeisivat kuin korsi hänen käsissään!

Toisia kahleita hän tahtoi kantaa, toisia siteitä tunnustaa. Liisan orja hän tahtoi olla. Polttaa tuhkaksi kaiken entisyytensä, suitsuttaa uhrina Liisan alttarilla.——

Hän tunsi nyt ensi kertaa elämässään olevansa mies. Ja hän ihmetteli, miten suurena ja laajana sama maailma nyt väikkyi hänen edessään, joka vielä eilen oli ollut pieni ja ahdistava kuin vankikomero.

Eilen se ei ollut hänelle tarjonnut mitään. Mutta ei myöskään vaatinut häneltä mitään tärkeätä.

Nyt se vaati kaikki, mutta myös lupasi kaikki. Sen seitsemät sinetit olivat hänelle yhdessä yössä auenneet.

Oli niin paljon tuntemattomia kaupunkeja, joissa hän ei ollut käynyt vielä, niin paljon outoja oloja ja ihmisiä, joihin hän ei ollut vielä tutustunut. Kumpusi niin paljon salaisia voimia hänen povestaan, jotka eivät olleet vielä vastaavaa muotoaan saavuttaneet, pursui tyydyttämättömiä elämänpyyteitä, tekemättömiä tekoja, käyttämättömiä voimalähteitä.

Jokainen sekunti oli tästälähtien oleva kallis hänelle. Jokainen ilta kuin viimeinen ja jokainen aamu kuin ensimmäinen.

Täytyi nyt vain pysyä lujana, vain järkkymättömänä. Vain kiinteästi yhteen ainoaan, pyhään päämäärään tuijottaa, enää oikeaan tai vasempaan erehtymättä.

Vaikka hänen tiensä kulkisi yli ruumiiden, tahtoi hän sitä nyt selkä suorana ja otsa kirkkaana taivaltaa.——

14.

Kuitenkaan hän ei voinut estää eräänlaista epävarmuuden tunnetta olentoonsa hiipimättä, kun automobili pysähtyi hänen oman hotellinsa ovelle ja hän kysyi sen tutulta ovenvartialta, oliko madame ehkä huoneessaan.

Tuo oli se pieni hätäkeino, jonka hän oli matkalla keksinyt. Hän tahtoi, hänen täytyi tietää, oliko Irene tuolla ylhäällä yksin lapsen kanssa vai oliko Signe todellakin viettänyt yönsä heillä.

Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun ovenvartia ilmoitti, että molemmat naiset olivat viime yönä ajaneet pois.

Pois? Mihin? Sitä ei ovenvartia osannut ilmoittaa.

Johannes arvasi heidän ajaneen Signen ja hänen isänsä hotelliin.

Ja lapsi?

Sen olivat naiset vieneet mukanaan. Ovenvartia, joka oli tiennyt tämän sairastavan, oli luullut, että joku äkillinen kohtaus oli vaatinut silmänräpäyksellistä lääkärinhoitoa.

Heidän tavaransa? Ne olivat kyllä vielä kaikki paikoillaan.

Hyvä, ajatteli Johannes. Minä otan omat tavarani ja muutan. Asia on siten seuraavaan solmukohtaan saakka yksinkertaisimmin suoritettu.

Onneksi hän ei ollut vielä ehtinytkään niitä paljon purkamaan. Hänellä oli vain yksi kapsäkki ja pieni käsilaukku. Olihan ollut kysymys ainoastaan lyhyestä huvimatkasta Parisiin.

Mutta Liisan tavarat? Oli paras ottaa nekin mukaan. Silloinhan he olisivat kokonaan irti tästä.

Tuntui kummalliselta Johanneksesta nyt nousta noita portaita ylös. Ja hän melkein pelkäsi avainta lukonreikään sovittaessaan.

Entä jos ne vielä olisivatkin siellä? Entä jos ovenvartia olikin lahjottu ja siellä väijyi tuntematon, salakavala vihollinen?

Ei, ei siellä ollut ketään. Tyhjyys ja autius sieltä vain häntä vastaan hengähtivät.

Uutimet olivat vielä alhaalla eikä Johannes uskaltanut niitä kohottaa. Hän ei tahtonut nähdä räikeässä päivänvalossa näitä seiniä eikä tuota vuodetta, joka oli ollut hänen aviollisen häpeänsä ja itse-alennuksensa todistajana.

Hänen tavaransa olivat kootut parissa silmänräpäyksessä. Hän astui toiseen huoneesen.

Kaikki todisti täällä lähdön äkkipikaisuutta. Seidin vuode oli pengottu, peitto otettu, vaatteita viskelty huiskin haiskin.

Onneksi hänen ei tarvinnut täälläkään viipyä kauempaa.

Liisakaan ei ollut paljon purkanut tavaroitaan. Irene yksin oli molempiin huoneisiin levittäytynyt.

Hän nosti mukaantulevat kollyt käytävään, oven ulkopuolelle, väänsi sen lukkoon ja meni alas. Pyysi laskun, tapasi isännän ja ilmoitti hänelle, että jälellejääneet tavarat noudettaisiin parin päivän päästä.

Varmuuden vuoksi hän maksoi huoneet vielä viikoksi eteenpäin. Ja antoi osotteen, jonne sana olisi lähetettävä, ellei niitä viikon kuluessa noudettaisi.

Nyt hän oli valmis. Nyt hän oli vapaa. Nyt hän oli irti maasta kuin ilmapurjehtija, joka ohjaa koneensa kohti käymättömiä, sinertäviä tuulentupia.

Hän ihmetteli itsekin, kuinka helposti tuo kaikki oli käynyt. Oli kuin itse kohtalo olisi auttanut häntä.

Ei mitään turhia selittelyjä, ei mitään kiusallisia kohtauksia. Ei syytöksiä eikä vastasyytöksiä, ei saatuja eikä annettuja haavoja, ei puolustuksia eikä hyökkäyksiä. Vain tehty teko, vain paljas ja karu tosiasia. Juuri näin sen piti käydä! Juuri näin, jos kohtalo olisi häneltä kysynyt, hän olisi sen itse järjestänyt.

Ihaninta tuossa kaikessa oli, että tehty teko oli molemminpuolinen. Nyt ei sitä enää mikään mahti maailmassa voisi saada tekemättömäksi.

Mitään ei voitu enää muuttaa, mitään ei peruuttaa.

Irene oli hänen mielestään tässä asiassa oikein uljaasti ja arvokkaasti menetellyt eikä Johannes voinut kieltää häneltä sisällistä kunnioitustaan. Juuri niin tuli hänen vaimonsa tehdä! Ottaa askeleensa häikäilemättä, arvelematta, kun hänen vaistonsa kerran vaati sitä ja hänen järkensä sen myönsi oikeaksi.

Vasta automobilissa jälleen istuessaan ja noita mietteitä edestakaisin vieritellessään tuli Johannes tuumineeksi, että tuo äkillinen lähtö saattoi sittenkin olla vain sotajuoni.

Eihän se oikeastaan ollut Irenen tapaista. Eihän Irene tahtonut koskaan katsoa mitään asiaa ratkaisevaksi.

Olihan jo pelkkä avio-eron käsitekin aina ollut kauhistus hänelle. Ja eikö hän ollut aina tuominnut mitä ankarammin niitä, jotka sellaisen avulla etsivät omaa yksilöllistä onneaan eivätkä uhrautuneet lapsilleen ja toisilleen.

Häpeä se oli aina ollut Irenen mielestä.

Kuinka hänestä äkkiä olisi tullut sellainen sankaritar? Kuinka hän tuossa tuokiossa olisi siihen määrään voinut unohtaa piintyneet yhteiskunnalliset ennakkoluulonsa ja kohonnut hänelle ennen tuntemattomaan henkiseen tarmoon ja itsenäisyyteen?

Kenties oli Signe häntä siihen kehoittanut? Niin se voi olla.——

Epäily oli kerran herännyt Johanneksessa eikä enää jättänyt rauhaan häntä.

Hän koetti kuvitella, mitä kaikkea noiden kahden välillä oli voitu puhua ja neuvotella, ennen kuin he olivat niin ratkaisevaan päätökseen rohkaistuneet. Hän koetti elää sen uudestaan näkymättömänä syrjästä-katsojana siitä hetkestä saakka, jolloin hän oli lyönyt oven kiinni toiseen huoneesen ja syöksynyt käytävään.——

He olivat tietysti ensin olleet aivan hiljaa, siksi kuin olivat kuulleet hänen askeleittensa etääntyvän. Sitten he olivat katsoneet toistensa silmiin ja olleet kotvasen tuiki totisia.

Varmaan oli toinen heistä sitten koettanut hymyillä väkinäisesti ja toinen koettanut yhtyä siihen.

Tietysti he olivat kuulleet myös hänen vaunujensa jyrinän, kun hän ajoi pois hotellin ovelta. Mutta he eivät olleet arvanneet hänen Liisan kanssa poistuneen.

Irene oli kohauttanut tietysti valkeita olkapäitään ja riisunut oopperapukunsa kokonaan. Laskenut sen sitten kauniisti ja säntillisesti syrjään, vielä kerran ihaillen sen upeutta ja muodinmukaisuutta.

Signe oli seisonut paikallaan, pieni ryppy kulmien välissä, ja miettinyt. Eikä kumpikaan olleet vielä puhuneet mitään.

Sitten he luonnollisesti olivat tahtoneet tulla vakuutetuiksi, tokko Seidi nukkui vielä. Kumartuneet hänen vuoteensa yli ja kuiskanneet jotakin tavallista, kummallakin painostava tunne sydänajassaan.

Siirtyneet sitten toiseen huoneeseen. Ja vasta siellä oli alkanut varsinainen sotaneuvottelu.

»Mitä luulet tästä tulevan?» oli Signe ehkä kuiskaten kysynyt. »Hän lähti suuttuneena.»

»Pah!» oli Irene varmaan ynseästi sanonut siihen. »Tottahan kahdella serkulla lie lupa hiukan pitää toisistaan.»

»Sinun miehesi on niin kummallinen», Signe tuohon anteeksi-antavasti hymähtänyt. »Pelkään miltei, että hän on minulle mustasukkainen.»

Ja Irene tuohon tyytyväisellä ilmeellä vastannut:

»Mitä tehdä? Hän rakastaa niin palavasti minua. Vielä tänään hän on antanut minulle siitä viimeisen todistuksen.»

Ja Signe siihen terävällä silmäyksellä:

»Entä sinä? Annatko sinäkin hänelle yhtä tulisia todistuksia rakkaudestasi?»

Irene vilkaissut häneen, mutristanut huuliaan ja virkahtanut itsetietoisesti:

»Hänellä ei pitäisi olla siinä suhteessa mitään valittamista.»

Tuosta oli ehkä syntynyt pieni vaitiolo.

Sitten oli Irenen arvattavasti tullut kylmä ja hän tahtonut pujahtaa peiton alle. Mutta ensin oli Signe tietysti kotiin saatettava.

Signe vakuuttanut, että hän kyllä pääsisi yksinkin kotiin, sillä ovenvartia voisi kyllä hankkia suljetut vaunut hänelle. Ja Irene ehkä uhmaten ehdottanut, että Signe jäisi heille yöksi ja nukkuisi hänen kanssaan.

»Mutta miehesi? Mitä Herran nimessä hän sanoisi, kun hän tulisi kotiin?»

»Saisi ottaa jonkun muun huoneen. Täällä on kyllä vapaita huoneita hotellissa.»

»Siitä hän vasta metelin nostaisi.»

»Nostakoon! Se juuri olisi oikea rangaistus hänelle.»

Signe ei kuitenkaan suostunut, vaan lähettänyt sanan ovenvartialle, että tämä hankkisi mistä hyvänsä automobilin tai suljetut vaunut hänelle. Irene sillä aikaa kokonaan riisuutunut, mennyt maata ja Signe istunut odottamaan hänen vuoteensa laidalle.

Odotus oli kestänyt kauan. He olivat ehtineet jutella paljon keskenään.

Taikka eivät olleet puhuneet mitään, vaan miettineet kumpikin omia mietteitään.

Irene vielä kerran valittanut, ettei Signe ollut jäänyt hänen luokseen, ja Signe päätään pudistaen tehnyt tiettäväksi, että se oli mahdotonta.

»Miksi niin mahdotonta? Olemmehan me ennen niin monta yötä yhdessä nukkuneet.»

Signe huokaisten sanonut siihen:

»Niin, ennen. Tyttö-aikoinasi.»

Varmaan he eivät silloin olleet voineet pidättäytyä suutelemasta toisiaan.

Kenties he olivat myös hiukan yhdessä itkeneet. Ja syleilleet toisiaan ja riutuneet rakkaisiin muistoihinsa.

Olihan Johannes aikoinaan myös Signeä rakastanut. Luonnollisesti tiesi Irene siitä. Tottahan heillä kahdella siis myös oli oikeus pitää pikkuisen toisistaan.

Mutta äkkiä toinen heistä huomannut, ettei Liisa ollut palannut ollenkaan. Signe varmuuden vuoksi käynyt viereisessä huoneessa tullakseen siitä täysin vakuutetuksi ja Irene noussut silmät suurina istumaan vuoteessaan.

»Ei palannut? Mitä tämä merkitsee? Hän olisi jo aikoja sitten ehtinyt apteekista.»

»Ei tiedä näin yöllä», Signe siihen varovasti sanonut. »On täytynyt ehkä odottaa.»

»Odottaa? Mitä odottaa? Hänhän on ollut jo tunnin tuolla matkalla.»

»Lähtenyt ehkä ominpäin seikkailemaan.»

»Ei, Liisa ei tee sitä ikinä. Hänelle on täytynyt jotakin muuta tapahtua, taikka…»

»Taikka Johannes ottanut hänet mukaansa», Signe siihen sanonut totisesti.

Irene hypännyt ylös ja soittanut sähkökelloa. Uninen ovenvartia tullut ja Irene häntä peitto korvissa puhutellut. Saanut tietää, ettei Johannes ollut lähtenyt yksin ja lyönyt oven lukkoon hänen nenänsä edestä.

Nyt oli tullut toinen ääni kelloon.

Irene itkenyt ja raivonnut, Signe säälien häntä lohduttanut. Oli todettu, että Johanneksella sittenkin saattoi olla joku salainen suhde Liisan kanssa, oli kenties kauankin ollut, ehkä heidän avioliittonsa alku-ajoista saakka. Miksi hän muuten olisi tahtonut tuota kevytmielistä lunttua lapsensa hoitajaksi?

Kasvinsisar muka! Rikkaläjällä kasvanut, tukkipoikien ja rantajätkien sylissä tuleentunut!

Selvää oli, että Irene oli petetty. Mutta kuinka kauan petetty? Ja kuinka paljon petetty ja kuinka usein ja missä ja millaisten olosuhteiden vallitessa?

Epäilemättä olisi Irene tahtonut saada tuosta kaikesta selon samassa silmänräpäyksessä. Ja kun hän ei ollut voinut eikä Signekään ollut osannut hänelle sitä selittää, hän oli itkenyt vihasta, ylenkatseesta, mustasukkaisuudesta ja loukatusta itsetunnosta.

»Tunnustaa täytyy», Signe sanonut, »että tuo ajatus jo eilen tai toissapäivänä Boulognen metsässä pälkähti päähäni. Mutta minä karkoitin sen heti pelkkänä mielijohteena.»

»Eilen? Mielijohteena! Miksi et heti sanonut sitä? Silloin ei olisi tätä onnettomuutta tapahtunut.»

»Jos se oli tullakseen, sen täytyi tulla.»

»Hyvähän sinun on puhua, kun ei ole kysymys sinun miehestäsi!»

Signe ehkä huomauttanut, ett'eihän asian vielä silti tarvinnut niin vaarallisen olla. Eihän tuo tapaaminen ainakaan voinut olla edeltä laskettu…

»Ei. Se on totta! Mehän lähetimme Liisan.»

Kenties oli Johannes vain ollut suutuksissa ja ottanut Liisan uhalla mukaansa, kuten oli eilenkin ottanut.

»Suutuksissa? Mutta sitten hän mahtaa olla hirveästi suutuksissa. Ei, minä en tohdi, en tahdo nähdä häntä!»

Tultu sitten ilmoittamaan, että vaunut olivat saapuneet. Annettu vaunujen seisoa, odotettu ja odotettu. Ja kuiskittu asioita, joihin Johanneksen liitelevinkään mielikuvitus ei voinut tunkeutua.——

Tosiasia oli, että oli lähdetty ja otettu lapsi mukaan. Ja sehän olikin pääasia tällä kertaa.

15.

Kun Johannes pääsi perille, nukkui Liisa vielä. Hän lepäsi kuin lapsi turvallisena, puoliavoimin huulin ja punertavin korvalehdin.

Johannes herätti hänet ja kysyi:

—Oletko nukkunut todellakin?

—Tietysti olen, vastasi Liisa hymyillen. Eihän minulla ollut täällä muutakaan tekemistä.

—Etkö pelännyt?

—Mitä? Tiesinhän sinun tulevan takaisin. Ja muu kaikki oli minulle samantekevää.

Johannes kertoi nyt hänelle, että jäisivätkin nyt tänne toistaiseksi, että Johannes oli tuonut tänne heidän tavaransa ja ettei Liisan enää ollut ikinä tarvis tavata Ireneä.

Liisa kuunteli tuota kaikkea hajamielisesti kuin jotakin tois-arvoista.

—Hyvä, hyvä, sanoi hän vain ja katsoi hymyillen Johannekseen.

Johannes kertoi, että hän aikoi laillisestikin erota vaimostaan. Silloin näyttivät Liisan silmät hiukan säikähtyneiltä.

—Miksi? hän kysyi. Miksi sinä eroat?

Hän ei näyttänyt ollenkaan ymmärtävän moisen toimenpiteen tarpeellisuutta.

Rakastivathan he kaksi toisiaan! Mitä liikutti heitä kaikki muu maailma?

Johannes suuteli häntä ja lisäsi rakastavansa siihen määrään Liisaa, että hänelle oli tuiki mahdotonta elää yhdessä jonkun toisen naisen kanssa.

Hän tahtoi elää yhdessä Liisan kanssa. Ja hän kysyi, oliko Liisa nyt tyytyväinen.

—Hyvä, hyvä, sanoi Liisa. Kaikki, mitä sinä teet, on hyvä.

Johannes näytti jonkun verran pettyneeltä. Hän oli odottanut suurempaa palkintoa sankarillisesta päätöksestään, joksi hän itse katsoi sitä.

Hän kysyi, tokko Liisa ymmärsi, että heidän elämässään oli nyt suuri ratkaisu tapahtunut.

—Enhän minä tiedä muuta kuin että rakastan sinua, lausui Liisa käsivartensa ojentaen. Olen sinua aina rakastanut ja tulen rakastamaan iankaikkisesta iankaikkiseen.

Johannes vaipui hänen syleilyynsä. Ja sai palkintonsa.

Liisan pukeutuessa rupesi Johannes tuumimaan, miten he viettäisivät tämän päivän.

Liisalla ei ollut mitään omaa ehdotusta. Hän oli tyytyväinen kaikkeen, mitä Johannes ehdotteli, unohtuen aina pitkiksi tuokioiksi häneen katsomaan. Sitten hän hymyili taas ja kysyi, mitä Johannes oli sanonutkaan.

Hän näytti kulkevan kuin unessa. Hän rakasti ja Johannes rakasti häntä! Olihan kaikki muu niin äärettömän, niin sanomattoman samantekevää.——

Johannes oli jo kaiken viikkoa aikonut Versailles'iin. Mutta matka, joka oli tarkoitus tehdä yhdessä Irenen, Signen, Rabbingin ja vapaaherra Carpin kanssa, oli päivästä päivään lykkäytynyt.

Aina oli sattunut joku este jollekin. Viimeksi oli Rabbing juuri ennen määrättyä lähtöhetkeä ilmoittanut saaneensa sähkösanoman rouvaltaan, joka oli näinä päivinä saapuva Parisiin. Sopisi tehdä tuo käynti yhdessä hänen kanssaan.

Nyt päätti Johannes tehdä sen Liisan kanssa.

Olihan ulkona mitä ihania kesä-ilma. Suurten puiden vihreys oli nyt ainoa sopiva tausta heidän riemuitsevalle, taivasta-tavottelevalle elämäntunnelmalleen.

Miksi viipyä Parisin muurien sisällä, silloin kun koko kosmos tuntui liian pieneltä näin rajatonta rakkautta mahduttaakseen? Miksi asfalttia kävellä, kun kaikki maan magneettivirrat tuntuivat vihisevän kiireestä kantapäähän?

He matkustivat. Ja olivat perillä, ennen kuin huomasivatkaan.

Se oli heidän häämatkansa. Siitä tuli heidän korkean, ainoan, autuaan ensilempensä säteilevä juhlapäivä.

He katsastivat linnan tuossa tuokiossa.

Mitä liikuttivat heitä historialliset muistot? Mitä vuosisatojen taiteelliset saavutukset? Ei ollut muuta muistoa kuin yksi eikä muuta saavutusta kuin että vihdoin, elämänsä kukkeimpana keskikesänä, olivat toisensa saavuttaneet.

Puistoon paloi heidän mielensä. Sen sohville istumaan, sen käytäviä kävelemään, sen varjoissa uneksimaan ja suutelemaan toisiaan sen yksinäisimmissä tienkäänteissä.

He leikkivät kuin lapset. He olivat piilosilla ja ajelivat takaa toisiaan. He huhuilivat kuin paimenet salolla, pakenivat ja antautuivat jälleen kiinni otettaviksi ja rangaistaviksi.

Onneksi ei puistossa ollut paljon väkeä. Joku englantilainen seurue vain punakantisine matkailijakirjoineen, joku vanha versaillesilainen rouva vain käsitöineen ja nurmikolla pyörähtelevä lapsenlapsi silmäinsä alla.

Tämä metsä oli heidän! Eikä metsä näyttänyt pitävän sitä pahanaan.

Olihan se nähnyt ennenkin niin monta herttaista, ihanaa paimen-idylliä.

Tuo tarulinna tuolla ylhäällä oli heidän! Eikä sen valtava, majesteetillinen hahmo näyttänyt uusien omistajiensa vuoksi ollenkaan synkistyvän.

Olivathan sen seinät kuulleet niin monta hellää, houkuttelevaa kuiskausta. Ja olivathan sen kammiot olleet niin monen torjuvan, armaan antaumuksen todistajia.

Täällä oli lemmenleikkiä ilmassa. Täällä liihoitteli naurusuisia, kevytjalkaisia amoriineja kaikkialla.

Mutta kenenkään nauru ei ollut helakampi kuin Liisan puiston polkuja paetessa eikä kenenkään jalka keveämpi kuin Johanneksen kauniin kauriin jälkiä samoamaan.

Eikä kenenkään posket punaisemmat kuin heidän toinen toisensa syliin syöksyessä.

Joku yksinäinen, harmaapartainen puistonvartia sattui heidän tielleen. Tuli kuin itse Versailles'in tonttu. Johannes pisti hänen käteensä kultarahan hänestä päästäkseen ja vartia hymyili heidän jälkeensä suopealla, onnittelevalla ilmeellä kuin olisi tahtonut sanoa:

Sellaista se on. Sellaista se on ollut joka kesä. Ja tulee olemaan niin kauan kuin on aurinkoa ja nuoria ihmisiä maailmassa.

Monta lempivää paria oli Versailles nähnyt aikoinaan. Mutta varmaan ei koskaan kahta niin alkuperäistä ja syyntakeetonta.

Äkkiä he huomasivat, että heidän oli tullut nälkä. Eiväthän he olleet syöneet koko päivänä mitään.

Pitikö heidän nyt tuon turhan ja tuiki jokapäiväisen asian takia keskeyttää autuas harharetkensä tuntemattomia teitä myöten ja palata kaupunkiin?

Ei. Siinä olikin kuin tarussa konsanaan kohta järvi heidän edessään ja järven rannalla pieni ravintola.

Tarussa toteutuvat kaikki toivomukset. Ja ravintolan pyylevä isäntä, joka tosin näytti kuuluvan pikemmin aineellisten olentojen kuin henkien maailmaan, takasi, että he tulisivat olemaan tyytyväisiä.

He söivät ulkona. Aurinko paistoi vinoon järven yli. Alkukesän tuores, vihanta vihreys tunki joka taholta silmiin, lemusi läpi paistinhajunkin sieraimiin.

Tämä alkukesä oli kuin Suomen keskikesää, juhannusviikkoa tai heinäkuun heleitä ensipäiviä.

Ja heistä rupesi tuntumaan, kuin olisivatkin he tällä hetkellä Suomessa, kaukana maaseudulla, jossa kukaan ei tuntenut heitä. Kuin olisi tämä ollut outo, mutta ystävällinen majatalo, kuin olisi kirkontapulin pitänyt kohota tuolta järven toiselta puolen ja talon takaa kierrellä nurmettuneen maantien punaisine, valkotauluisine kilometri-patsaineen.

Ja ukon astua ruuheensa tuosta metsänlaidasta ja lähteä tuon ruohikon rinnasta kalaonnea koettelemaan…

He huomauttivat siitä toisilleen ja hymyilivät onnellisesti. Ja päättivät viettää vielä kerran tällaisen kesän Suomessa ja rakentaa kalamajan juuri tällaisen järven rannalle.

Tuli kahvi ja kahvin keralla lasi likööriä. Johannes pisti tupakaksi. Sitäkään huvia hän ei ollut muistanut koko päivänä ollenkaan.

Heistä tuntui kaikki täällä niin kotoiselta ja turvalliselta. Kuin he olisivat olleet jo kauan naimisissa, monta iltaa näin istuneet, monta aamua näin yhdessä astuneet ja nyt muistelleet entistä elämäänsä. Sanoneet sanottavansa, puhuneet puhuttavansa ja ymmärtäneet toisensa vain yhdestä silmäyksestä.

He olivat käyneet aivan hiljaisiksi. Vihdoin virkahti Johannes:

—Eikö elämä kuitenkin ole ihana, Liisa?

Liisa puristi hiljaa hänen kättään eikä vastannut mitään. Vasta kotvasen kuluttua hän lausui raukeasti:

—Minä tahtoisin vain nukkua, vain nukkua. Enkä enää koskaan muilla silmillä nähdä maailmaa.

—Kuin millä silmillä?

—Kuin unen silmillä. Kuin niillä, joilla näkee vain itseensä ja omaan sydämeensä.

—Minä näen itseni sinun silmissäsi.

—Tietysti, koska elät minun sydämessäni.

—Ja sinä? Missä sitten elät? kysyi Johannes hymyillen.

—Minua ei ole, minua ei ole enää olemassa, vastasi Liisa haaveellisesti. Minä olen vain kuori, vain lipas, joka kätken suurta salaisuutta.

Johannes katsoi häneen. Kuinka tuo tyttö oli muuttunut eilisestä! Kuinka syvä hänen silmiensä katse oli, kuinka tyyni hänen ilmeensä, kuinka hienostunut hänen koko olentonsa!

Ja nuo sanat!? Mistä hän ne ottikaan?

—Kuka on sinut opettanut noin puhumaan? kysyi Johannes.

Liisa hymähti.

—En tiedä, sanoi hän, kuinka puhun ja mitä puhun. Sanat mahtaa joku toinen kuiskata korvaani.

Hän puolestaan sanoi tahtovansa vain nukkua, vain nukkua. Eikä enää koskaan kokea mitään eikä puhua mitään kenellekään.

—Uni on kuoleman edelläkävijä, sanoi Johannes.

Liisa värähti ja siirtyi vaistomaisesti lähemmä häntä.

He vaikenivat jälleen. Ja jälleen muuttui heidän mielialansa.——

Johannes uneksi. Uneksi vieraista maista ja oudoista luonnonkansoista, joiden olot, tavat, aistillisen ja yli-aistillisen elämän hän tahtoi tulla perinpohjin tuntemaan.

Olihan sattuma, että hän oli syntynyt europalaiseksi, kävi puettuna korkeaan kaulukseen ja silinteriin ja istui tässä lasi likööriä edessään. Miksi ei hän yhtä hyvin olisi voinut syntyä mustaksi murjaaniksi tai vinosilmäiseksi japanilaiseksi tai kiinalaiseksi?

Ja istua nyt alastomana majansa portailla tai pidellä pientä geishaa polvellaan?

Kuka sanoi, ettei hän vieläkin voisi sitä tehdä? Kuka voi väittää ylimalkaan, mikä oli mahdollista, mikä ei, ja missä ihmisen rajat olivat?

Liköörilasi tuossa saattoi yhtä hyvin teelasikin olla. Ja sikarin sijasta voisi yhtä hyvin ooppiumipiippukin höyrytä hänen hampaissaan.

Olihan hän nyt vapaa! Olihan hän nyt irti maasta! Olihan hän nyt katkaissut kahleensa ja polttanut kaikki sillat takanaan.

Olihan maailma nyt auki hänelle. Eihän mikään ulkopuolinen pakko häntä enää rajoittanut.

Hän oli irti yhteiskunnasta, irti maastaan, kannastaan, vaimostaan ja lapsestaan. Hän oli yksin. Yksin oman itsensä herra, niinkuin siihen aikaan, jolloin hän, mieli täynnä suuria suunnitelmia, oli kerran ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan lähtenyt Amerikaan.——

Johannes uneksi. Eikä Liisan enää ollut helppo seurata häntä.

Liisa tunsi vaistomaisesti, että Johannes ikäänkuin liukui pois häneltä. Hän katsoi Johannekseen ja säikähti tämän kasvojen-ilmettä.

Johannes ei huomannut hänen äänetöntä tarkasteluaan. Tuijotti vain kiinteästi tuonne taivaanrantaan järven toiselle puolen eikä kuitenkaan näyttänyt näkevän mitään.

Hänen silmänsä olivat kuin lasittuneet. Ja sikari oli sammunut hänen sormiensa välissä.

Liisa kosketti häntä hiljaa kädellään.

Johannes tuli siinä silmänräpäyksessä entiselleen, hymyili, taputti hänen kättään ja sytytti sikarinsa.

—Minne menit minulta? kysyi Liisa surullisesti soinnahtavalla äänenpainolla.

—Itseeni, vastasi Johannes.

Ja koetti jälleen hymyillä ja olla kahta herttaisempi.

Mutta Liisa ei erehtynyt! Hän ei voinut erehtyä tuosta suupielen tuskin huomattavasta, hermostuneesta piirteestä ja tuosta kulmakarvojen silmänräpäyksellisestä, kiusatusta värähtämisestä, kun Liisan kosketus oli hänet jälleen temmannut tähän maailmaan.

Se oli ollut kylläksi Liisalle. Hänen aivojensa läpi oli kulkenut aavistus, että Johannes kerran voisi mennä pois ja jättää hänet.

Se oli ollut vain varjo, vain sadas-osan sekunnin vaikutus.

Mutta jos se oli totta, silloinhan ei Liisalla koskaan olisi rauhallista hetkeä elämässään.

Silloinhan hänen täytyi aina vaania, aina olla varoillaan. Seurata toisen jokaista kasvon-ilmettä, kuunnella jokaista äänenvivahdusta ja pelätä, ettei tuo hirveä tulisi, ettei tuo kamala uudistuisi.

Taikka nähdä sen tulevan, nähdä sen uudistuvan kerta kerralta kamalampana, kasvavan päivä päivältä kuin ukkospilven ja peittävän vihdoin koko hänen onnensa ja autuutensa!

Eikö sitten ollut ijäistä mitään? Alkoiko kuoleman työ heti samalla kuin elämä oli ensimmäisen siemenensä maahan siroittanut?

Eikö mikään kaunis saanut kestää siis? Eikö mikään rakas olla rauhoitettu? Pitikö kaiken painua sinne, mistä oli tullutkin, maahan, yöhön ja pimeyteen?

Oliko niin käyvä kerran myös heidän rakkautensa?

Oliko sekin haihtuva kerran kuin aamukaste eikä jättävä jälkeensä enempää kuin särkyvä saippuakupla jättää jälkeä sateenkaarestaan?

Tulisiko heistäkin kerran turma toisilleen? Hävittäisivätkö hekin kerran toisensa kuin kaksi tähteä avaruudessa, jotka sattuvat yhteen, syttyvät, tuikahtavat tuokion ja sammuvat tyhjyyteen?

Sanottiinhan suurten maailmoiden sammuvan niin. Kuinka ei sitten lempi kahden raukan ihmislapsen?

Ei, ei! Liisa ei tahtonut tuota kaikkea nyt ajatella. Olihan nyt onni, olihan nyt kesä. Vain nukkua, vain uneksia, vain raueta suloiseen lepoon ja raukeuteen…

Mutta kuinka olikaan Johannes sanonut äsken? »Uni on kuoleman edelläkävijä.»——

Johannes ei tiennyt mitään näistä Liisan surumielisistä mietteistä, joita hän pikemmin aavisteli kuin ajatteli.

Hänkin oli todennut tosin tuon silmänräpäyksellisen mielipahan vaikutuksen, jonka Liisan kosketus oli hänessä herättänyt. Mutta hän oli sen heittänyt heti syrjään eikä jäänyt sen syitä tai mahdollisia seurauksia seulomaan. Vain merkinnyt ohimennen, että kullakin oli rajansa ja että tuossa vieressähän istui juuri hänen rajoituksensa.

Olihan tässä hänen koko maailmansa. Miksi hän sitten enää uusia ja tuntemattomia toivotteli?

—Mitä mietit? kysyi Liisa.

Jälleen hän oli huomannut Johanneksen katseen pyrkivän lasittumaan. Jälleen hän pelkäsi Johanneksen, vaikka vain sadas-osaksi sekuntia, menevän pois häneltä.

—Enhän minä mieti mitään, vastasi Johannes, tällä kertaa itsetietoisesti estäen pienimmänkään hermostuneisuuden sävyn ilmi pilkahtamasta. Minäkin uneksin.

—Sinäkin tahtoisit nukkua siis? virkahti Liisa.

—En, vastasi Johannes, en, vaan elää, elää äärettömästi, rajattomasti ja rannattomasti niinkuin pursuu tämä uusi tunne povessani.

Liisa loi surumielisen katseen häneen.

—Elää? virkahti hän hitaasti. Mitä sanot sitten elämäksi?

Johannes selitti sen hänelle. Hän tarkoitti elämällä kaikkien mahdollisuuksien toteuttamista. Eikö Liisakin tuntenut niin? Olihan sääli jättää yhtään milligrammaa omasta olennostaan käyttämättä, yhtään millimetriä tästä maailmasta näkemättä, nauttimatta ja omaksi elämän-ilokseen pusertamatta?

—Minulla on niin vähän mahdollisuuksia, sanoi Liisa.

—Kaikki, väitti Johannes kiihkeästi. Sinä olet kaunis ja älykäs. Ja sitäpaitsi sinä olet nainen! Koko maailma on auki edessäsi.

—Ota, mitä minussa on! Se kuuluu sinulle kaikki.

—Tietysti otan. Mutta me otamme yhdessä myös osamme maailmasta.

Tuo sana »yhdessä» pelasti heidän mielialansa.

Liisakin ilahtui siitä. Ja Johannes oikein innostui kuvailemaan, mitä kaikkea he yhdessä eläisivät, kokisivat ja seikkailisivat.

Eivät he ensi hetkessä Suomeen palaisi, selitti hän. He lähtisivät pian pois täältä ja harhailisivat maailmaa kuin kaksi mustalaista. Sillä olivathan he oikeastaan elämän mustalaisia kumpikin ja olihan heillä jo syntymästä kyllin seikkailijaverta suonissaan!

Ei heidän sopinut kuulua yhteiskuntaan ja olla sen lakien ynnä ennakkoluulojen alaisia. Hehän olivat pakanoita, hehän elivät vain kerran! Ei heitä varten ollut Kristus syntynyt. Ei heillä ollut mitään ikuista kadotusta tai autuutta odotettavanaan.

—Ei, lausui Liisa vakavasti. Niin minäkin uskon. Minä sytyn ja sammun. Minulla ei ole mitään tulevaista elämää.

—Ei minullakaan, sanoi Johannes. Minulla on vain tämä hetki ja tämä maailma! Tuo tunne antaa niin kummallisen taustan myös rakkaudelle.

—Millaisen taustan?

—Niinkuin olisi kiire! Niinkuin ei koskaan ehtisi kyllin rakastaa. Niinkuin ei koskaan voisi katsoa kyllin silmiin toisiaan eikä kiittää kohtaloaan, että se on saattanut yhteen meidät.

—Sama kohtalo on ehkä kerran meidät myös erottava.

Nuo surumieliset sanat pulpahtivat Liisalta kuin vahingossa. Hän kiirehti heti niiden turman-enteistä kaikua päivänpaisteisimmalla hymyllään lievittämään.

—Ei, sanoi Johannes. Me kaksi emme eroa milloinkaan.

Hän suuteli Liisan kättä tulisesti.

Liisa veti kätensä pois ja sanoi sitten lämpimällä, toverillisella äänenpainolla:

—Eikö totta? On sentään hyvä, että me kaksi olemme tavanneet toisemme.

—Tavanneet tämän ainoan kerran! vastasi Johannes kiihkeästi. Tässä ainoassa elämässä, tässä ainoassa maailmassa, mikä meillä on. Pitäkäämme siis kiinni toisistamme!

He katsoivat kyyneltyvin silmin toisiaan.

Vilkaisivat sitten taakseen kuin saman vaiston määräyksestä ja huomasivat, ettei pihamaalla ollut ketään. Ja suutelivat toisiaan pitkään ja palavasti niinkuin olisivat tahtoneet toisiinsa kiinni imeytyä ja sulaa yhdeksi olennoksi, ettei toinen kuolisi ellei toinenkin kuopattaisi, ettei toinen pääsisi pois, ellei toinenkin saisi samassa seurata häntä.

16.

Aurinko oli jo alhaalla metsänrajassa. Johannes katsoi äkkiä kelloaan ja huomasi, että heidän oli kiire, jos heidän mieli ehtiä sillä junalla Parisiin, jonka hän asemalla oli merkinnyt muistikirjaansa.

Heidän oli vielä pitkän puiston halki taivallettava, ennen kuin he edes saisivat ajurin tai automobilin.

Nyt olisivat heidän äskeiset juoksuleikkinsä tulleet hyvään tarpeeseen. Mutta he olivat jo kumpikin väsyneitä ja liian vakavia koettaakseen tuota hätäkeinoa.

Luonnollisesti he myöhästyivät!

Johannes lohdutti itseään sillä, että joku toinen juna näkyi lähtevän parin tunnin perästä. Liisa taas oli tuosta viivästymisestä miltei mielissään.

—Me jäämme tänne yöksi, sanoi hän. Mehän voimme jäädä vaikka tänne asumaan. Miksi meidän välttämättä pitää asua Parisissa?

Sitä ei Johanneskaan tiennyt. Mutta hän epäili, tokko Liisa viihtyisi täällä.

—Aivan varmaan, vastasi Liisa. Aivan varmaan sinun kanssasi. Ja kaupunkihan on kaunis. Eläisimme täällä kuin Herran kukkarossa.

—Luuletko todellakin? virkahti Johannes. Täytyy miettiä asiaa.

Kaupunki hiljaisine ihmisineen, nuorine, vihannoivine esplanaadeineen ja puistikko-aitoja vastaan nojailevine sotamiehineen oli häneenkin tehnyt varsin hauskan ja tutunomaisen vaikutuksen.

Sekin muistutti jollakin tapaa Suomea. Noinhan ne sielläkin entis-aikaan kesä-iltoina.

Miks'ei. Kyllähän täällä voisi asua. Ja ainakin yhden yön nukkua.

Siitäkin päättivät he lykätä lopullisen ratkaisunsa viimeisen Parisin-junan lähtö-aikaan asti. Ehtisiväthän he sittenkin vielä päättää! Ei saanut sitoa itseään eikähän ihminen tiennyt, miltä hänestä parin tunnin päästä tuntuisi.

Nyt he päättivät lähteä kaupunkia katselemaan.

Mutta he eivät päässeet pitkällekään, ennen kuin hämärä lankesi ja teki kaikki niin tuiki ikäväksi ja surumieliseksi. Yö ei tullutkaan täällä, kuten Parisissa, ilon tuojana, huvien ja nautintojen naurusuisena hengettärenä. Näkyi, että se tarkoitti täällä yksinkertaisesti lepoa. Kaikki hiljeni, kaikki väsyi.

Heidän rintaansa rupesi ahdistamaan. Ja he pelastautuivat pieneen ravintolaan aseman lähellä ja tilasivat viiniä odotellessaan.

Sekin vaikutti tuiki pikkukaupunkilaiselta ja toisluokkaiselta.

Ei ollut enää kysymystäkään yöksi jäämisestä, saati sitten sinne asumaan asettumisesta. Oli kummankin mielessä vain ajatus, kuinka he pikimmin pääsisivät sieltä pois. Kaikki tuntui täällä niin kuolleelta, tyhjältä ja autiolta. Viinuritkin olivat kuin hevosvarkaita, valmiita hirtettäviksi.

Johannes rupesi aikansa kuluksi ja Liisan ratoksi Versailles'in historiallisista muistoista kertoilemaan. Ja kenestä hän olisi kertonut, ellei Maria Antoinettesta, minne mielensä siirtänyt, ellei suuren vallankumouksen aikaisiin tapahtumiin?

Liisa oli sangen heikko historiassa. Tosin hän oli eräät vuodet tyttökoulua käynyt, mutta nekin laiskotellut.

Kaikki oli siis uutta hänelle. Ja hän seurasi henkeä pidättäen Johanneksen esitystä Versailles'in silloisesta päiväperhos-elämästä, joka oli loppunut niin synkkiin verivirtoihin.

Liisan mielestä se oli oikein. Ja giljotiini oli hänen mielestään paras keksintö uuden ja paremman yhteiskunnan aikaansaamiseksi.

Hänellä oli sosialistisia vaistoja veressään. Ja Johannes kauhistui hänen kasvojensa ahnasta, julmaa ja kivikovaa ilmettä, kun Robespierren ja Marat'n urotyöt mainittiin.

—Silloin olisi minun elää pitänyt, sanoi Liisa.

Tuo vaikutti vastenmielisesti Johannekseen.

Vaikka hän oli itsekin sosialisti ollut, hän ei kuitenkaan ollut koskaan verta himoinnut eikä yleensä väkivallan töitä hyväksynyt. Sentähden hän ihmetteli, että Liisa, joka muuten oli niin lempeä ja hyvä, saattoi noin moisista petomaisuuksista innostua.

—Mitähän sinä olisit siinä tapauksessa tehnyt? kysyi Johannes.

—Minä olisin kaahlannut veressä, vastasi Liisa, näyttäen valkeita hampaitaan. Minä olisin puhkonut silmät päästä noilta hovikeikareilta.

—Niiden joukossa oli kuitenkin monta hyvää ja sivistynyttäkin miestä, huomautti Johannes.

—En usko, väitti Liisa. Sivistyneitä ehkä, mutta ei hyviä.

—Tunnut olevan kovin varma asiastasi, nauroi Johannes.

—Olen, vastasi Liisa vakavasti. Ei ole muita hyviä miehiä kuin sinä eikä ole koskaan ollutkaan.

Näkyi, että se oli hänen syvin vakaumuksensa. Ja Johannes johtui ajattelemaan, mistä salaisista lähteensuonista moinen elämänkäsitys mahtoi kummutakaan.

Nähtävästi oli Liisa paljon kärsinyt elämässään. Monta miestä hän oli tuntenut eivätkä nämä kaikesta päättäen olleet häntä hyvin kohdelleet.

Tuntui niin kummalliselta ajatella, että tuo sama Liisa, joka istui tuossa häntä vastapäätä, oli kuulunut kukaties kuinka monelle miehelle. Kymmenet ehkä olivat tuota poskipäätä hivelleet, kymmenet tuota povea suloisessa hourauksessa pusertaneet.

Ja sadat suudelleet noita paisuvia huulia, joiden taitehikkaan, pitkän käytännön karkaiseman tenhovoiman Johannes tiesi nyt omasta kokemuksestaan.

Tosin oli Liisa sanonut, ettei hän koskaan ollut ketään miestä ennen häntä rakastanut. Mutta oliko se totta? Oliko se edes mahdollista?

Kuinka olisi Liisa itse voinut niin monessa syleilyssä pysyä kylmänä? Eikö hän itsekin ollut vastannut noiden niin vihaamiensa ja inhoamiensa miesten hyväilyihin?

Tietysti oli.

Kumma kyllä, ei Liisa tuosta ajatuksesta käynyt vastenmielisemmäksi hänelle. Päinvastoin rakkaammaksi ja kalliimmaksi.

Mitä siitä, jos sadat olivatkin häntä suudelleet! Siitä hän oli oppinut vain suutelemaan niin, ettei kukaan toinen siinä suhteessa voinut vetää vertoja hänelle. Mitä siitä, jos tuo povi olikin kymmenien syleilystä pusertunut! Se oli siitä vain pyöristynyt ja soristunut hänen, Johanneksen, mieluisimmaksi pään-alaiseksi.

Täytyi vain turvata, vain säilyttää ja pitää kiinni hänestä. Sitä kiinteämmin kiinni pitää, sitä visummin säilyttää, mitä kalliimpi ja kadehdittavampi hänen onnensa oli ja mitä halutumpi sen armas antajatar.

Mutta miehet, jotka tahtoivat ryöstää Liisan häneltä? Johannes tunsi heitä jo edeltäpäin vaistomaisesti, raivoisasti vihaavansa.

—Olet oikeassa, hän sanoi. Miehet olivat pahoja silloin, kuten nytkin. Oli oikein, että heidät hirtettiin.

Junanlähtö lähestyi. He menivät asemasillalle ja onnistuivat saamaan yksinäisen vaunun-osaston, joka oli kuin luotu lempeä, suuteloita ja suloisia kuiskauksia varten.

Ja jälleen he olivat Parisissa, ennen kuin arvasivatkaan.

Täällä oli ilta vasta alussa. Täällä oli sen tulo merkinnyt vain sähkölamppujen sytyttämistä, ihmisten vapautumista päivän askareistaan, suurten kahvilain täyttymistä, kaikkien kauniiden arvoitusten alkamista.

Täällä oli sittenkin toista! Ei heidän verensä kierto tällä hetkellä ollut luotu maalais-idyllin hiljaisuuteen.

Tanssi-askelin he kiirehtivät asemalta ja syöksyivät tulikaupungin suureen, säteilevään syliin, joka tuhansin hekkumoin heitä houkutteli.

17.

Näin kului pari päivää. Johannes tuskin tiesi enää, kuka hän oli, ja tuskin muisti, kuka hän ennen oli ollut. Koko hänen elimistönsä tuntui jollakin kummallisella tavalla muuttuneen ja uudistuneen.

Silloin tällöin pyrki ajatus Seidiin, Ireneen ja Signen hotelliin päin kääntymään. Mitä siellä mahtoi tapahtua?

Mutta hän haihdutti nämä ajatukset aina yhtä pian kuin ne olivat tulleetkin. Ehtipä hän siitä vielä selvän ottaa. Ja lisäsihän jokainen hetki, jonka hän pysyi poissa perheestään, vain sitä juopaa hänen ja Irenen välillä, jonka hän oli luonut ja jonka hän tahtoi peruuttamattomaksi.

Nyt täytyi vain elää. Nyt täytyi vain nauttia ja unohtaa.

Ja olla kaiken yhteiskunnallisen ulkopuolella.

Mutta eräänä aamuna ilmestyi vapaaherra Carp heidän hotelliinsa.

Johannes heräsi siihen, että koputettiin heidän ovelleen. Edeskäypä se oli, joka tuli ilmoittamaan, että joku tahtoi tavata herraa. Liisakin heräsi siihen ja säikähti hirveästi.

—Älä mene! hän sanoi Johannekselle. Se voi olla joku, joka tahtoo pahaa sinulle.

—Joutavia! sanoi Johannes. Pyytäkää häntä odottamaan!

Kuitenkin sykki hänenkin sydämensä jotenkin kovasti, kun hän kiireisesti pukeuduttuaan astui alas portaita hotellin seurusteluhuoneesen.

Sehän voi olla vaikka poliisi! Joka tapauksessa täytyi käynnin olla jossakin yhteydessä tapahtuneen julkisen pahennuksen kanssa.

Vapaaherra Carp seisoi siellä kylmänä, arvokkaana ja virallisena.

—Anteeksi, että vaivaan, hän sanoi. Mutta minulla oli todellakin asiaa teille. Ja kun minulla kerran oli asiaa, minun täytyi ottaa ominpäin selko osotteestanne, sillä tehän ette ole katsonut tarpeelliseksi sitä meille ilmoittaa.

Viimeisten sanojen pieni, ivallinen kärki ei jäänyt Johannekselta huomaamatta.

—Juuri sitä ihmettelen tässä, sanoi Johannes, että olette onnistunut saamaan siitä selon.

—Minun täytyi, vastasi vapaaherra.

—Sallikaa minun kuitenkin ihmetellä. Luulin olevani täällä incognito niinkuin kruunattu hallitsija.

—Kruunupäilläkin on aina vakoojansa, virkkoi vapaaherra edelleen samaan kylmään, korostettuun nuottiin. Asia olikin helpompi kuin luulinkaan. Pari palkattua yksityistä salapoliisia ottivat heti selon sekä teistä että nykyisistä olosuhteistanne.

Siis kuitenkin poliisi! Johannes tunsi verensä kuumenevan.

—Sangen liikuttavaa huolenpitoa, hän lausui hiukan kumartaen. En tiennyt, että vapaaherralta riittäisi aikaa sellaiseen.

—Tein sen kokonaan vaimonne tähden, vastasi vapaaherra.

—Ja arvattavasti myöskin hänen tahdostaan?

—Kyllä, hänen tahdostaan. Te voitte ehkä kuvitella, että hänellä voi olla joku mielenkiinto saada selvä asiasta.

—Se tuntuu minusta varsin luonnolliselta.

Syntyi pieni vaitiolo.

Johannes tuumi, pyytäisikö hän ehkä vapaaherran istumaan. Mutta kun tämä itse ei tehnyt merkkiä siihen suuntaan, ei hänkään ehdottanut.

Päättyisihän tämä arvattavasti kummallekin yhtä kiusallinen käynti vain sitä pikemmin. Ja saisi vain sitä virallisemman, ratkaisevamman värityksen.

—No, ja mitä pidätte minun olosuhteistani? kysyi Johannes sitten.

—Ne ovat romantiset, vastasi vapaaherra. Ne ovat siihen määrään romantiset, etten tiedä, uskallanko ollenkaan häiritä teitä räikeällä realismillani.

—Olkaa niin hyvä! pyysi Johannes.

—Siis ensi kysymys: kuinka pitkäksi aikaa te aiotte jäädä tänne?

—Ei ole tullut vielä lähemmin määrätyksi. Mutta arvattavasti asun tässä niin kauan kuin ylimalkaan viivyn Parisissa.

—Tarkoitin: milloin te aiotte palata vaimonne luo?

—En ikinä.

Vapaaherra loi tutkivan, läpitunkevan katseen häneen.

—Te olette hullu, hän sanoi. Mutta Jumalan kiitos, ovat toiset teitä viisaammat pitäneet huolen siitä, että kaikki vielä voi tulla oikein järjestetyksi.

—Toiset? Minun selkäni takana?

—Luonnollisesti. Tehän olette ollut kadoksissa. Ja kuten näkyy, ei teistä siinä olisikaan ollut mitään hyötyä, vaan pikemmin vahinkoa.

—Ja saanko luvan tietää, ketkä ovat ottaneet tuon ystävällisen toimen hartioilleen?

—Rabbing. Teidän esimiehenne.

—Hän tietää siis asiasta?

—Kyllä. Minulla on häneltä pieni kirje teille.

Vapaaherra ojensi sen hänelle. Johannes aikoi pistää sen taskuunsa ja jatkaa keskustelua.

—Pyydän, lukekaa se! lausui vapaaherra juhlallisesti.

Johannes repäisi kirjeen auki ja luki.

Se oli aivan lyhyt. Rabbing ilmoitti, että esiintulleista syistä Johannesta tarvittiin nyt heti virassaan Helsingissä. Hänen oli vielä tänä iltana lähdettävä.

—Tämä kirje ei merkitse mitään, virkahti Johannes.

Rypisti sen ja heitti sen lattialle niinkuin arvottoman paperipalan.

—Pyydän, että itse ilmoitatte sen vuorineuvokselle, lausui jääkylmästi vapaaherra.

—Kyllä, olen tekevä sen, virkahti Johannes samalla äänellä ja äänenpainolla. Kenties vapaaherra, joka kerran on ruvennut niin sanoakseni lemmenpostiljoniksi tässä asiassa, tahtoisi viedä myös minulta kirjeen hänelle?

—Mielelläni, vastasi vapaaherra jäykästi kumartaen. Mutta teidän on kuitenkin häntä ennen lähtöänne henkilökohtaisesti tavattava.

—Sitä ei seisonut kirjeessä.

—Ei. Sen tiedon-annon olen itse saanut teille suullisesti esiintuodakseni.

Johannes mietti, menisikö hän ollenkaan Rabbingia tapaamaan. Olihan asia jo kokonaan ratkaistu hänelle.

Mutta sitten hän huomasi, että hänen poisjäämistään voitaisiin ehkä pitää pelkuruutena. Ja täytyihän hänen saada ratkaisu myös itsensä ja Rabbingin välillä.

Hän päätti mennä.

—Milloin ja missä? hän kysyi.

—Hotellissaan. Mihin aikaan hyvänsä, sillä hän pysyy koko päivän huoneissaan.

—Onko hän sairas?

—Hiukan. Onneksi on hänen rouvansa juuri saapunut häntä hoitamaan.

Syntyi jälleen lyhyt vaitiolo. Oli kuin vapaaherra olisi jotakin odottanut.

—Ja teidän lapsenne? hän virkahti. Hänestä te ette kysy mitään?

—Hänkin on sairas. Minä tiedän sen.

—Mutta te ette tiedä, että henki on kysymyksessä.

Se oli ankara isku Johannekselle.

—Kuka sen on sanonut? hän huudahti pimenevin silmin.

—Lääkäri, vastasi vapaaherra järkähtämättömästi. Lääkäri ei anna paljon toivoa enää. Teidän lapsellanne on kova keuhkokuume.

Johanneksen kasvolihakset jännittyivät. Ainoastaan suurimmalla tahdon ponnistuksella hän sai itsensä tyynenä pysymään.

—Sekin on seuraus vaimoni varomattomuudesta! pääsi häneltä.

Vapaaherra katsoi häneen isällisesti.

—Minä en tiedä, mistä se on seuraus, sanoi hän. Mutta te huomannette, että teidän paikkanne ei nyt ole täällä.

Näin lausuen vapaaherra laski kätensä hänen olalleen.

Johannes säpsähti vieraan käden kosketuksesta. Ja etääntyi heti tarpeellisen välimatkan päähän.

—Oliko teillä jotakin muuta minulle ilmoitettavaa? hän kysyi.

—Ei, vastasi vapaaherra. Ainoastaan pari sanaa omasta puolestani.

—Ja ne kuuluvat?

—Älkää nyt olko hullu! Älkää nyt tehkö mitään sellaista, jota jälkeenpäin tulisitte katkerasti katumaan!

—En, sanoi Johannes jäykästi. Minä en nyt tee mitään sellaista.

—Hyvä. Kaikki voi vielä parhaanpäin järjestyä.

—Sitä toivon omalta kohdaltani, mutta kenties hiukan toisessa merkityksessä kuin vapaaherra.

—Ei riitaa sanoista. Pääasia, että me kaikki toivomme sitä. Nähkääs, minä olen aina pitänyt teistä…

Johannes kumarsi.

—Ei kukaan voi olla teille siitä kiitollisempi, sanoi hän.

—Toivoisin teidän menestyvän, jatkoi vapaaherra, ja teille käyvän hyvin maailmassa. Myöskin minä olen ollut nuori. Myöskin minä olen tehnyt tuhmuuksia.

—Avioliitossanne? kysyi Johannes hävyttömästi.

Hän tahtoi saada lopun tästä.

Mutta mikään ei näyttänyt pystyvän tuohon diplomaattiin, joka nyt näkyi ottaneen tämän sotkuisen vyyhdin selvitelläkseen.

—En avioliitossani, vastasi hän tyynesti ja vakavasti. Mutta ennen sitä. Soisin sekä teidän että sisarentyttäreni vuoksi, että te vielä tänään järkiinne tulisitte.

—Pyydän, minä olen täydessä järjessäni.

—Te ette voi olla. Sillä te ette toimi ettekä ajattele järkevästi.

—Kuullostaako minun sanani siltä?

—Minä en tahdo enkä voi kiinnittää nyt mitään huomiota teidän sanoihinne. Teot ovat nyt ainoat todistajat. Ja te teette hullutuksia.

—Jos se on hullutus, se on sitten niin suuri hullutus, ettei se enää ole korjattavissa.

—Kaikki on korjattavissa, lohdutti vapaaherra, Mutta olette oikeassa, että se on suuri hullutus. Liian suuri teidänlaiselle miehellenne.

—Te pitäisitte enemmän pikkuhullutuksista?

—Sellaisia voi suvaita vielä.

—Ennen avioliittoa?

—Mieluimmin ennen. Avioliitossa on niistäkin vain pelkkää harmia ja onnettomuutta.

—Vapaaherra on Nietzschen oppilas. Kuinka hän taas sanookaan? »Rakkaus on sarja pieniä hullutuksia…»

—»Ja niistä tekee lopun avioliitto suurena tyhmyytenä.» Minä tiedän. Mutta nyt minun täytyy mennä. Toivon, että kun ensi kerran tapaan teidät, on kaikki hyvin.

—Se sama on omakin toivomukseni.

—Te lähdette siis tänä iltana? Sitä ennen te arvattavasti mielellänne tahdotte tavata sairasta tytärtänne?

—Minä en lähde mihinkään. Mutta tytärtäni minä kyllä käyn vielä katsomassa.

—Se voi siinä tapauksessa käydä hiukan vaikeaksi teille, lausui vapaaherra arvoituksellisesti. Kumarsi ja lähti.

Johannes jäi hänen sanojaan miettimään. Sitten hän meni huoneesensa ja kertoi kaikki Liisalle. Liisankin mielestä oli paras, että Johannes vielä tänään selvittäisi suhteensa sekä Rabbingiin että kotiväkeensä.

18.

Jo aamupäivällä hän meni Rabbingia tapaamaan.

Liisa saattoi hänet hotellin ovelle saakka. Ja lupasi odottaa läheisessä kahvipaikassa, siksi kuin Johannes palajaisi kohtalokkaalta käynniltään.

Hän lähetti sisälle nimikorttinsa. Edeskäypä meni, palasi ja pyysi Johannesta etuhuoneesen astumaan.

Siellä ei aluksi ollut ketään.

Pian avautui kuitenkin viereisen huoneen ovi ja rouva Rabbing astui sisälle siitä. Pitkänä, komeana ja kuninkaallisena.

Tervehti ystävällisesti Johannesta ja pyysi häntä tuokion odottamaan. Lääkäri oli juuri Rabbingin luona.

—Onko hän hyvinkin sairas? kysyi Johannes.

—Hän istuu ylhäällä, selitti rouva. Mutta hänen vanha sydänvikansa…

—Sydänvika? Se lienee kuitenkin parannettavissa.

—Me toivomme, että se on parannettavissa. Sillä on sentään sääli niin suurta miestä.

Johannes katsoi häneen. Rouva oli lausunut nuo sanat aivan yksinkertaisesti ja luonnollisesti.

Hän tunsi hyvin vähän rouva Rabbingia. Esitellyksi hän oli tullut, mutta ei juuri enempi. Rabbing ei koskaan kutsunut alammaisiaan kotiinsa eikä muutenkaan heidän kanssaan lähemmin seurustellut.

Rouva sensijaan näytti tietävän paljon enemmän hänestä. Sillä hän lausui ilman mitään ylimenoja:

—Te teette oikein. Te teette aivan oikein, että seuraatte sydäntänne.

—Kuinka? Tekin tiedätte siitä? kysyi Johannes hämmästyen.

—Kyllä. Mieheni on puhunut minulle siitä. Te teette aivan oikein. Niin pitäisi jokaisen ihmisen tehdä.

—Epäilemättä, vastasi Johannes. Mutta sallikaa minun kuitenkin ihmetellä, että juuri te, rouva Rabbing, sanotte minulle nuo sanat.

—Kuinka niin »juuri te»? Miksi en juuri minä? Ettehän te tunne minua. Kenties juuri minä olen sopivin henkilö sen teille sanomaan.

—Mahdollista kyllä. Jos itse tunnette niin.

Rouva Rabbing laski kätensä hänen kädelleen. Johannes vei sen huulilleen ja suuteli sitä.

—Älkää suuttuko! hän sanoi. Mutta te ette tiedä, kuinka suuren ilon te äsken tuotitte minulle noilla sanoillanne.

—Arvelin, että se voisi olla ilo teille. Mutta mitä te nyt aiotte?

—Erota, luonnollisesti.

—Teette siinä vielä oikeammin. Ja mennä naimisiin tuon toisen kanssa?

—Tuskin. Mutta rakastaa häntä ja elää yhdessä hänen kanssaan.

—Kuinka kauan?

—Niin kauan kuin rakastan häntä. Mutta en sitten enää sekuntiakaan, niin totta kuin toivon rakkauteni kestävän halki elämäni.

Rouva Rabbingin silmät kyyneltyivät.

—Te teette oikein, sanoi hän vielä kerran. Ikävä vain, että minun mieheni ei hyväksy sitä.

—Tarkoitukseni ei olekaan kysyä hänen hyväksymistään, virkahti Johannes. Yksityisissä asioissani minä en kysy kenenkään mielipidettä.

—Oh, te ette tunne häntä! Hän sekaantuu kaikkeen, sekä yksityiseen että julkiseen!

—Sepähän nähdään.

—Hän tahtoo kaikki hallita, kaikki määrätä. Ja te myöntänette, että hän on kaikkivaltias.

—Ei minun ylitseni. Sillä minä olen tullut tänne vain sanoutuakseni irti hänen palveluksestaan.

Rouva Rabbing nousi ylös ja ojensi kätensä hänelle.

—Te olette sankari, hän sanoi.

—Liian kaunis sana minulle, vastasi Johannes.

—Te olette mies, jota minä kunnioitan. Mutta sallikaa minun kysyä: millä te sitten aiotte tulla toimeen maailmassa?

Kysymys oli niin luonnollinen, ettei Johannes voinut olla siihen vastaamatta.

—Työlläni arvattavasti, kuten tähänkin saakka.

—Hän ei anna työtä. Hän sulkee kaikki paikat ja piirit teiltä.

—Olen minä ollut Amerikassa ennenkin. Jos hän tekee minulle mahdottomaksi toimia enää samalla alalla Suomessa, muutan ulkomaille.

—Hänen valtansa ulottuu tännekin. Voihan olla, että saatte paikan. Mutta te olette pian huomaava, että teidän esimiehenne jo ovat saaneet epäilyttävän käsityksen teistä.

—Ne ovat huomenen huolia minulle. Nyt ajattelen minä vain rakkautta. Ja luulen tulevani toimeen noin kuusi tai kahdeksan vuotta omilla rahoillani.

Rouva Rabbing näytti helpotuksesta hengähtävän.

—Se on hyvä, hän sanoi. Pankaa sitten toimeen päätöksenne!

—Tietysti teen minä sen, vastasi Johannes lujasti. Mutta minun on tehtävä vielä enempi.

—Mitä?

—En tiedä, voinko sanoa sitä teille.

—Minulle te voitte kaikki sanoa. Lienette huomannut, että olen teidän todellinen ystävänne.

—Olette. Ei moni olisi minua neuvonut siihen, mihin te. Siispä sanon teille, että minun on koetettava teidän miehellenne.

Rouva Rabbing katsoi häneen surumielisesti.

—Minä ymmärrän, sanoi hän. Te vihaatte häntä.

—Kyllä. Minä olen vihannut häntä varhaisesta lapsuudestani.

—Kaikki vihaavat häntä. Enkä minäkään rakasta häntä. Kuitenkin hän hallitsee täydellisesti minua, sillä minä en voi sotia vastaan hänen tahtoaan.

—Teidän pitää, koska kerran puhutte niin. Miksi ette tekin eroa hänestä?

—Mahdotonta! Ensinkään hän ei koskaan antaisi eroa minulle. Ja toiseksi hän on minut jo nuorena kesyksi taltuttanut.

—Tuskin. Te ette näytä siltä.

—Enkö? Ja sentään minä olen murtunut sisällisesti.

—Myöskin minä olen murtunut!

—Mutta te nousette jälleen. Sitä en minä voisi ikinä tehdä.

—Kyllä, jos minä kerran voin. Sillä kukaan ei ole ollut syvemmällä kuin minä eikä kukaan heikompi ja onnettomampi.

—Kiitos. Tätä keskustelua minä en tule ikinä unhottamaan.

Viereisen huoneen ovi avautui.

Lääkäri tuli pois Rabbingin luota. Rouva puheli hänen kanssaan silmänräpäyksen ja saattoi hänet käytävään.

Sitten hän ystävällisesti päätään nyykäyttäen pyysi Johannesta sisälle astumaan.

19.

Huoneessa oli puolihämärä. Rabbing, jonka silmät nähtävästi eivät päivänvaloa kestäneet, istui suuressa lepotuolissa, selkä vasten uutimilla peitettyä ikkunaa, kyynärpää pöytään, pää käteen nojattuina, silmät kiinteästi ovipuoleen tuijottaen.

Johannes tiesi jo vanhastaan, että tuo oli hänen vaarallisin asentonsa.

Se merkitsi, että hän tahtoi nähdä, tulematta itse nähdyksi, tehdä huomioitaan, tulematta itse huomatuksi. Se merkitsi vielä, että hänellä tuossa asennossa ei elänyt muu kuin pää. Kaikki turha, kaikki aineellinen oli kuin pois pyyhittyä.

Johannes tervehti äänettömällä kumarruksella esimiestään. Rabbing pysyi edelleen yhtä äänettömänä ja liikkumattomana.

—Kertokaa! sanoi hän sitten äkkiä lyhyesti ja käskevästi.

—Mitä? kysyi Johannes hämmästymättä. Tietääkseni ei minulla ole vuorineuvokselle mitään erikoista kerrottavaa.

Rabbing teki hermostuneen liikkeen ruumiillaan, alkuperäistä asentoaan silti muuttamatta.

—Eikö? Eikö todellakaan? hän kysyi.

—Ei, vastasi Johannes. Paitsi, että minä en matkusta tänä iltana kotimaahan.

Jos hän oli odottanut räjähdystä, hän pettyi kokonaan. Rabbing istui edelleen yhtä tyynenä, yhtä liikkumattomana paikallaan.

Eikä sanonut mitään Johanneksen ratkaisevan tiedon-annon johdosta. Oli kuin ei olisi sitä kuullutkaan.

Nyt he vasta vaikenivatkin itsepintaisesti.

Johanneksen silmät alkoivat jo tottua hämärään. Ja hänen hermonsa tähän kummalliseen keskusteluun, jossa vaitiolot nähtävästi merkitsivät enemmän kuin sanat ja jossa näytti olevan joka sekunti kysymys, kumpi ensin varomattomuuden sanoisi, kumpi ensin haavoitettavan puolen itsestään paljastaisi.

Tuhannet ajatukset risteilivät hänen aivoissaan. Kohtaus rouvan kanssa esihuoneessa oli jo ollut omiaan monta herättämään, tuon häneen tuijottavan kalkkarokäärmeen näky vielä useampia.

Siinä oli hänen elämänsä suuri vastavoima siis vielä kerran hänen edessään.

Rabbing! Raharuhtinas! Mies, joka luuli, että raha oli kaikkivaltias, ja joka sen avulla näyttikin kohonneen kaikkivaltiaaksi.

Mutta nyt hän saisi kuitenkin huomata, ett'eivät kaikki tanssineet hänen pillinsä mukaan. Että maailmassa oli muutakin kuin rahaa, oli jotakin sellaista, jota hän ei ollut ikinä tuntenut eikä tulisi koskaan tuntemaan.

Sillä eihän Rabbing ollut koskaan rakastanut!

Johanneksen ei ollut tarvis kysyä sitä keneltäkään. Hän oli aivan varma siitä.

Mitä tiesi Rabbing auringosta tuolla ulkona? Mitä vihreistä puista ja aukeavista kukkasista? Oliko hän koskaan istunut Versailles'in järven rannalla? Tai sen puiston polkuja taruprinssinä taivaltanut?

Ei! Koko tuon miehen olento oli omiaan hänet siitä vakuuttamaan.

Siispä oli Johannes häntä kokeneempi! Siispä oli Johannes häntä viisaampi ja voimakkaampi eikä hänen tarvinnut tuon miehen turhia hyökkäyksiä säikähtää!

Sillä olkoon, että Rabbing oli kokenut mitä muuta tahansa! Että hän tiesi kaikki ja taisi kaikki! Ellei hän ollut rakkautta kokenut, silloin hän oli lapsi elämäntiedossa ja paljon tuhmempi kuin lapsi oman itsensä tuntemisessa!

Noin ajatteli Johannes.

Hän tunsi seisovansa niin tavattomassa määrin keskellä elämää, keskellä ihmisyyttä, ajattelevansa keskeisesti, tuntevansa keskeisesti. Tuo toinen oli vain jossakin laitapuolilla! Taikka ei kuulunut elämään ollenkaan, vaan kuolemaan, istui siinä manalan väijyvänä hämähäkkinä tahtoen tappaa elämää, pyydystääkseen verkkoonsa sen kirjavia, karkeloivia perhosia.

Kuinka turhaa työtä! Ja kuinka typerää!

Johannes tunsi ääretöntä ylemmyyttä tällä hetkellä Rabbingia kohtaan.

—Te olette suuri psykologinen arvoitus minulle, soinnahti äkkiä tuosta puhuvasta pääkallosta pöydän luona. Vahinko, ett'ette koskaan ole lääkärillä tutkituttanut itseänne.

—Minä en ole sairas, sanoi Johannes.

—Koko maailma on sairas, virkahti Rabbing. Ja te olette valmis hulluinhuoneesen suljettavaksi.

Johannes mietti pari sekuntia vastausta. Hän löysikin ja heittikin sen kuin punaisen kekäleen äskeistä ääntä kohti.

—Minun ei liene tarvis sanoa teille, herra vuorineuvos, mihin huoneesen te olisitte jo ammoin ollut valmis suljettavaksi.

—Mihin?

—Kuritushuoneesen. Mutta sitä ennen ei ole lääkärin, vaan poliisin ja tuomarin teitä tutkittava.

Rabbing liikahti. Nähtävästi hän ei ollut aivan näin ankaraa kieltä odottanut.

Kuitenkin säilytti hän yhä edelleen entisen asentonsa.

—Miksi ette mene sitten ja ilmi-anna minua?

—Kenties teenkin sen kerran.

—Mikä viivyttää?

—Epäily, mistä rikoksesta ilmi-antaisin teidät.

—Te ette tiedä?

—En, sillä te olette liian moneen yhtä syypää.

Rabbing nauroi.

Nauroi käheää, kurnuttavaa kurkkunauruaan, joka tässä puolihämyssä ja noiden lääkepullojen keskellä vaikutti varsin kammottavasti.

—Te olette omituinen mies, sanoi hän sitten. Vaaditte ehkä, että minä vapaaehtoisesti astuisin vankilaan?

—En, vastasi Johannes. Mutta olkaa vakuutettu, että minä ennemmin tai myöhemmin olen teidät sinne toimittava.

Rabbing näkyi yhä ottavan asian yksinomaan humoristisesti.

—Säkkiäkös minä sillä aikaa pitelen? hän nauroi.

—Toimittava siinä tapauksessa, jatkoi Johannes, jos huomaan, että aiotte ruveta vainoamaan minuakin, kuten kerran isävainajaani.

—Siis kuitenkin pieni armon-aika! Mutta mitä te mainitsitte isävainajastanne?

—Te tapoitte hänet, virkahti Johannes järkähtämättömästi. Te olette tappanut niin monta.

—Tappanut?

—Henkisesti ja aineellisesti musertanut.

—Siitä ei laki rankaise.

—Ei, mutta kyllä sukupuoli-rikoksista.

Rabbing teki ylenkatseellisen liikkeen kädellään.

—Sitäkö te tarkoititte? hän kysyi. Ja minä kun luulin teitä paljon nerokkaammaksi!

—Te olette nerokas, lausui Johannes kumartaen. Minä olen vain yksinkertainen maamies.

—Minä huomaan sen. Mutta mihin te tahdotte tulla tuolla puheellanne?

—Ainoastaan huomauttaa, että on olemassa aseita myös teitä vastaan.

—Eikö teitä? kysyi Rabbing, osoittaen häntä etusormellaan.

—Kyllä. Mutta jos te olette viisas, te jätätte ne käyttämättä. Sillä minua te ette tapa, niin totta kuin minä olen syntynyt teille kostamaan.

Nyt nousi Rabbing.

—Te olette Hamlet-luonne, hän sanoi murhaavimmalla, ivallisimmalla äänenpainollaan. Vahinko vain, että te itse sorrutte oman kostonne keralla.

—En! Minulla on voimia, joita te ette tunne vielä.

—Kyllä. Kaikki sortuvat, jotka tahtovat kostaa. Viisas menettelee olosuhteiden mukaisesti.

Johannes vaikeni. Rabbingin puheessa oli hänen mielestään siksi paljon totuutta, ettei hän voinut sitä aivan pelkällä sanaheitolla sivuuttaa. Rabbingin tutkiva, vaaniva silmäterä ei jättänyt häntä hetkeksikään.

—Istukaa, olkaa hyvä, hän. sanoi, minulla on teille paljon puhumista.

Molemmat istuivat. Rabbing entiselle paikalleen pöydän ääreen, Johannes nojatuoliin häntä vastapäätä.

—Te saitte kirjeeni?

—Kyllä, virkkoi Johannes. Ja te kuulitte jo myös siihen vastauksen.

—Te ette matkusta?

—En.

—Teillä on täällä tärkeämpää toimittamista?

—Voi olla. Ja jos matkustan jonnekin, en missään tapauksessa Helsinkiin.

—Toivon, että tekin menettelette olosuhteiden mukaisesti. Te olette minun palveluksessani…

—En tästä päivästä enää. Olenkin tullut tänne vain eroa palveluksestani pyytämään.

Rabbing kohotti kulmakarvojaan.

—Te sanotte irti itsenne? hän kysyi.

—Kyllä. Minä olen jo kauan miettinyt sitä ja nyt on päätökseni vakiintunut.

—Palkka ei riitä teille?

—Kyllä. Mutta luvalla sanoen minä olen tullut siihen mielipiteesen, että ihminen ei elä pelkästä leivästä…

—Mistä hän muusta elää? Suurista ajatuksista? Tjah, niitä ei minun liikkeeni luonnollisesti voi tarjota teille.

—Puhtaista ajatuksista, korjasi Johannes painokkaasti. Ja niitä teidän liikkeenne ei todellakaan voi tarjota minulle.

Syntyi hetken vaitiolo. Rabbing rummutteli pöytään vasemmalla kädellään oikean yhä päätä tukiessa.

Sitten hän kumartui äkkiä eteenpäin.

—Se, mitä te nyt sanotte, virkahti hän, ei todellakaan ole omiaan minua ilahduttamaan. Päinvastoin, se surettaa, se surettaa suuresti minua…

—Turhia! Te kyllä löydätte helposti uuden palvelijan.

—Ja te uuden isännän? välkähti salamannopeasti Rabbingin säilä.

—Kenties en yhtä helposti, vastasi Johannes. Mutta koetan olla aluksi oma isäntäni.

Rabbing katsoi tutkivasti häneen. Ja palasi sitten äskeiseen.

—Palvelijoita minä kyllä löydän, hän sanoi, mutta en teidän kaltaistanne.

Johannes kumarsi.

—Kiitän tunnustuksesta, hän sanoi. Mutta emmeköhän me jo nyt voisi jättää korupuheita?

—Minä vannon, se ei ole mitään korupuhetta! väitti Rabbing kiivaasti. Minä olen todellakin ollut teihin sangen tyytyväinen.

—Uskon teihin. Näin eron hetkellä.

—Te tarkoitatte siis totta eronpyynnillänne?

—Minä en ole vielä koskaan mitään niin totta tarkoittanut.

—Ette mistään hinnasta…? yritti Rabbing vielä.

—Ei ole mitään niin kallista hintaa maailmassa. Sillä minä olen jo kyllin myönyt itseäni.

Rabbing vilkaisi häneen. Sitten hän jatkoi toisella, muuttuneella äänenpainolla:

—Se on vahinko. Minä olin aikonut teidät kohottaa pian korkeampaan asemaan.

—Nyt se ainakin on liian myöhäistä jo.

—Ei vielä myöhäistä, koska istutte siinä. Ettekä te voi vielä vastata, ennen kuin kuulette, mihin asemaan minä olin aikonut teidät kohottaa.

—Minä kuuntelen. Siis mihin asemaan?

—Omaani. Mitäs te siihen sanotte?

Johannes vaikeni, sillä hän ei todellakaan tiennyt mitä sanoa.

Se oli heitto, joka tuntui! Rabbing katseli voitonvarmana häntä.

Johannes aavisti heti, että tuossa mahtoi taas joku paula piillä. Rabbingin kanssa täytyi olla aina varoillaan.

Mutta kun hän ei keksinyt sitä, hän vaikeni edelleen.

—Te hämmästytte? jatkoi Rabbing. Taikka te ette usko sanoihini?

—Minä uskon.

—Ja kun te tarkemmin mietitte asiaa, tekin pidätte sitä aivan luonnollisena.

Rabbing kuvaili nyt kaunopuheisesti sen hänelle. Hän oli jo vanha mies, hänellä ei ollut ketään perillistä. Hänen oli jo aika ruveta jälkeläistä itselleen ajattelemaan.

Silloin olivat hänen silmänsä itsestään kääntyneet Johannekseen.

Johannes oli ainoa sivistynyt mies hänen liikkeessään. Johannes oli nuori, Johannes oli älykäs. Sitäpaitsi hän oli hyvissä naimisissa.

Ja juuri siitä hän oli aikonut puhua Johannekselle.

Hän oli kuullut, että oli tullut jotakin Johanneksen ja hänen vaimonsa välille. Hän ei tahtonut tietää, mitä se oli, hän ajatteli vain liikettään ja liikkeensä parasta. Mutta ei saanut tapahtua mitään skandaalia.

Johanneksen oli siis otettava lusikka kauniisen käteensä ja kotimaahan matkustettava. Tuo tyttö, tuo kasvinsisar, oli jotakin toista tietä omalle maalleen toimitettava.

Hänen vaimonsa jäisi vielä joksikin aikaa Parisiin, koska lapsikin kuului sairastavan. Sitten hän palaisi kotiin ja eläisi Johanneksen kanssa yhdessä, kuten ennenkin. Ellei mitään läheisempää väliä enää heidän kesken syntyisikään, olisivat he kuitenkin mies ja vaimo yhteiskunnan silmissä.

Ja se oli tässä pääasia.

—Ja minun tuleva asemani teidän liikkeessänne? kysyi Johannes häntä vielä koetellakseen.

Se voisi jo heti muuttua, selitti Rabbing. Aluksi hänen itsensä tietysti täytyisi vielä pitää eräitä ohjia käsissään.

Johannes nousi.

—Kiitos kunniasta, hän sanoi. Mutta minä en suostu mihinkään, mitä te ehdotatte.

—Te ette suostu?

—En. Ellei vaimoni tahdo avio-eroa sen jälkeen mitä on tapahtunut, hän voi olla tahtomatta. Mutta minä en missään tapauksessa anna sellaisten asiain sitoa itseäni.

—Miettikää, mitä teette! Tämä hetki on ratkaiseva.

—Tiedän sen. Ja minä huomaan vasta nyt, kuinka alas minä olen mahtanut joutua, kun uskalletaan vedota minun esimieheeni näissä asioissa.

—Ei esimieheen, vaan ystävään.

—Myöskin isäni ystävä te olitte. Mutta te tapoitte hänet.

—Te olette hullu!

—Ja te…

Rabbing nousi ja kumarsi syvään vastaukseksi.

—Nöyrin palvelijanne, hän virkahti äänellä, joka ilmoitti, että he tästä saakka olivat verivihollisia. Ja saattoi ovelle saakka häntä.

20.

Vielä saman päivän iltapuolella yritti Johannes lastaan katsomaan. Häntä ei päästetty sisälle.

Häntä ei otettu vastaan ollenkaan.

Kun Johannes rupesi itsepintaiseksi, ilmestyi hänen eteensä vapaaherra Carp, joka kohteliaasti, mutta päättävästi pyysi häntä poistumaan.

Hänellä oli lyhyt keskustelu vapaaherran kanssa.

Tämä ilmoitti, että avio-ero nyttemmin näytti välttämättömältä. Vapaaherra itse ottaisi järjestääkseen asiat ja antaisi tiedon niiden menosta Johannekselle, mikäli se kävisi tarpeelliseksi.

Johannes kumarsi. Kaikki tuo ei merkinnyt hänelle vähääkään!

Näin kului jälleen eräitä päiviä.——

Voi tapahtua, että Johannes hetkeksi heräsi lemmenhurmastaan. Varsinkin illoin, kun oli vielä liian varhaista mennä teatteriin tai konserttiin, valtasi syvä kaiho hänet. Liisa ymmärsi heti, mistä oli kysymys, mutta ei sanonut mitään. Tuijotti vain tummin aavistuksin vastaisuuteen ja kätki kyyneleensä.

Sellaisina iltoina sattui myös, että Johannes tapasi itsensä hiiviskelemästä sen hotellin ympärillä, jossa vapaaherra Carp asui.

Mitä hän etsi sieltä? Hän ei itsekään tiennyt sitä oikein. Mutta hän olisi niin mielellään tahtonut nähdä vilauksen Seidistä. Eikä Signen tai Irenenkään näky olisi ollut hänelle yksinomaan vastenmielinen.

Kerran hän ei voinut vastustaa enää kiusausta. Hän meni sisälle hotelliin ja tiedusti omaisiaan.

Sanottiin, että Seidi oli kuollut.

Ei oltu katsottu tarpeelliseksi edes ilmoittaa siitä Johannekselle.

Eikä Johanneskaan enempää tiedustellut. Mitä liikutti häntä enää, milloin hautajaiset olisivat tai olivatko olleet jo! Pääasia oli, ettei hänellä enää ollut mitään tekemistä noiden ihmisten kanssa.

Pois oli mennyt ainoa rakas muisto hänen avioliittonsa ajoilta.

Se oli ensimmäinen ruumis, jonka yli hänen tiensä kulki. Niin ainakin tuntui Johanneksesta.

Hänen onnensa kävi kalliiksi hänelle, tuon hän tunsi samalla. Mutta sitä enemmän ja sitä lujemmin hän päätti myös pitää kiinni onnestaan.

Samana iltana hän ilmoitti Liisalle, että heidän kenties nyt olisi aika matkustaa pois Parisista.

Minne he matkustaisivat?

Samantekevä minne. Ehkä aluksi Italiaan.

—Se on hyvä, sanoi Liisa. Me jätämme siten jälkeemme paljon entisyyttä.

Matka päätettiin seuraavaksi päiväksi.

He olivat oikein onnellisia tuosta päätöksestä. Ja kun oli aikaa vielä, he pistäytyivät erääsen pieneen teatteriin iltaansa viettämään.

Siellä sattui tapaus, joka antoi heille ikäänkuin esimaun alkamansa tien vaikeuksista.

Teatterissa näyteltiin erästä uutta näytelmää, jonka ensi-ilta oli ollut vasta pari päivää sitten ja herättänyt kaikkien kirjallisten piirien huomiota. Permanto oli täynnä korkeinta ylimystöä. Aitiot välkkyivät kaljuja päitä ja jalokiviä.

Myöskin Johannes tunsi itsensä epävarmaksi tässä seurassa. Ehdoton eleganssi hänen ympärillään hämmästytti ja arastutti häntä.

Liisa taas olisi mieluimmin mennyt heti pois. Sillä vaikkakin hän oli siististi puettu, tunsi hän olevansa harakanpelätys kaikkien noiden kahisevien, avokaulaisten ja kaunispiirteisten aatelisnaisten joukossa.

Väli-aikoina he tuskin uskalsivat nousta paikaltaan. Tuntui niin turvattomalta kulkea käytävässä noiden hitaasti siirtyvien jonojen välitse, noiden kylmästi ja kriitillisesti tarkastelevien silmien alla.

—Mennään pois, lausui Liisa. Etkö näe, että kaikki katsovat meihin?

—Turhia! virkahti Johannes. Eivät töllötä edes niinkään paljon kuin meillä Helsingissä.

—Eivät, myönsi Liisa, mutta heillä on eräs inhoittava tapa katsoa. Vilkaisevat vain ja muodostavat mielipiteensä.

Samassa seisoivat vapaaherra Carp, Irene ja Signe heidän edessään.

Liisa huomasi heidät ensin eikä voinut olla päästämättä pientä huudahdusta. Johannes huomasi heidät sitten ja tahtoi vetää pois Liisan, ennen kuin vastaantulijat heitä näkisivät.

Se oli kuitenkin liian myöhäistä jo.

Irene oli jo keksinyt heidät. Hänen tummat silmänsä olivat vihasta leimahtaneet.

—Hahaa, huusi hän korkealla äänellä ranskaksi, siinä on mies, joka on jättänyt vaimonsa ja lapsensa ja karannut porton kanssa!

Ihmiset keräytyivät heidän ympärilleen. Kaikilla syvä, miltei uskonnollinen vakavuus kasvoillaan. Olihan kysymyksessä »cause de passion». He olivat silmänräpäyksessä selvillä asiasta.

—Hän on minun oikea puolisoni ihmisten ja Jumalan edessä, sanoi Johannes samalla kielellä. Te, hyvä rouva, olette kokonaan vieras henkilö minulle.

Liisa oli käynyt aivan kalpeaksi. Irene osoitti nyt häntä sormellaan ja huusi:

—Katsokaa hänen hattuaan! Näkyy, että hän on kadulta löytänyt sen!

Se oli liikaa Liisalle. Hän purskahti itkuun ja Johannes kiirehti johdattamaan hänet pois teatterista. Hänenkin mielensä oli aivan kuohuksissa. Mitään tällaista hän ei olisi ennen uskonut mahdolliseksi. He saivat ajurin ja ajoivat suoraan hotelliinsa.

Liisa itki hiljaa. Johannes istui synkkänä ja puristi keppinsä päätä suonenvedon tapaisesti. Kumpikin tunsivat he merkittyjä olentoja olevansa.

Miksi hän ei ollut lyönyt sillä! Hän olisi voinut tehdä mitä tahansa tässä mielentilassa.

Kaikkein vähimmän hän oli odottanut Ireneä teatterissa tapaavansa. Olihan lapsi kuollut. Siitä oli ollut todistuksena myös naisten syvä surupuku.

Nähtävästi oli mieliala ruumishuoneessa käynyt heille liian synkäksi. Ja Carp ehdotellut, että he menisivät illalla hiukan ulos, kun ei asia kuitenkaan itkusta parantunut.

Tuo ajatus lepytti hiukan Johannesta.

Voihan nainen noissa olosuhteissa tehdä mitä tahansa. Ei saanut tuomita niin ankarasti Ireneä. Hän koetti myöskin lohdutella Liisaa. Tämä ei sanonut mitään eikä näyttänyt silmiään.

Vasta hotellissa hän kuiskasi painaen kädellä sydäntään:

—Minua ei kukaan vielä ole loukannut näin. Ei, minä en unohda tätä elämässäni.

—Elämä on pitkä, lausui Johannes. Jos emme unohda mitään, me emme koskaan tule olemaan onnellisia.

—Juuri sitä minäkin pelkään, virkahti Liisa jälleen itkuun purskahtaen.

Johannes tunsi itsensä hänen surunsa edessä tuiki avuttomaksi ja voimattomaksi. Ja hän alkoi aavistaa, mitä merkitsi olla yhteiskunnan ulkopuolella ja mitä se merkitsi varsinkin naiselle, jolla ei ollut sotisopaa mitään, ainoastaan oma herkkä ja väreilevä rakkautensa.

Ei nimeä, ei säätyä, ei perhettä, kotia eikä asemaa. Vain tietoisuus siitä, että oli tehnyt oikein ja polkenut lait ja laitokset jalkainsa alle.

Sitä ei yhteiskunta tulisi hänelle ikinä anteeksi antamaan.