← Table of contents
Pyhän Klaaran kaivolla

PROLOGI (continued 2)

J. A. (Juho Aukusti) Hollo translation

Sen jälkeen Buffalmacco näki maalaismiehen, jolle oli maalannut Pyhän Neitsyen Jeesus-lapsi sylissä muuttaen viimeksimainitun karhunpenikaksi.

Hän näki vielä Faenzan nunnien abbedissan, joka oli antanut hänen tehtäväkseen koristaa maalauksilla luostarin kirkon seiniä ja jolle hän oli uskonsa nimessä vannonut, että väreihin täytyi sekoittaa hyvää viiniä, jos mieli henkilöiden hipiän näyttävän kukoistavalta. Abbedissa antoi, hänelle kaikkia hänen maalaustensa pyhiä miehiä ja naisia varten sen viinin, joka oli varattu piispoille, ja hän joi viinin itse, turvautuen sinoberiin, kun tuli kysymykseen hipiäin helakammaksi saaminen. Saman rouva abbedissan hän sai luulemaan viitan peittämää saviruukkua mestarimaalaajaksi, kuten edellä on kerrottu.

Buffalmacco näki vielä pitkän jonon henkilöitä, joita oli saattanut naurunalaisiksi, pitänyt pilkkanaan, nolannut ja ivannut. Ja heidän jäljessään asteli käyräsauvoineen, hiippoineen ja kaapuineen suuri pyhimys Herculano, jota hän oli kujeellisesti esittänet Perugian torilla rantatörökruunu kiireellään.

Kaikki ohikulkevat kiittivät apinaa, joka oli kostanut heidän puolestaan, ja kummitus remahti nauramaan avaten kitansa, joka oli helvetin porttia avarampi.

Buffalmacco oli ensimmäisen kerran elämässään nukkunut yönsä huonosti.

Veronan nainen

Puella autem moriens dixit: "Satanas, trado tibi corpus meum cum anima mea." (Quadragesimale opus declamatum Parisiis in ecclesia S:ti Johannis in Gravia per venerabilem patrem Sacrae scripturae interpretem eximium Ol. Maillardum, 1511.)

[Tyttö sanoi kuollessaan: "Saatana, minä jätän haltuusi ruumiini ja sieluni."]

Tämän löysi kunnianarvoinen isä Adone Doni Veronassa Santa Crocen luostarin arkistosta.

Veronalainen rouva Eletta oli niin ihmeen kaunis ja hyvätekoinen, että kaupungin oppineet, jotka olivat perehtyneet historiaan ja tarustoon, mainitsivat hänen äitiänsä Latonan, Ledan ja Semelen nimillä, siten vihjaten, että hänestä syntyneen hedelmän oli luonut pikemmin Jupiter-jumala kuin mikään kuolevainen mies, mainitun rouvan puoliso tai hänen monet rakastajansa. Mutta kaikkein viisaimmat, varsinkin Fra Battista, joka oli ennen minua Santa Crocen luostarin esimiehenä, olivat sitä mieltä, että sellainen lihan kauneus johtui perkeleen juonista; viimeksimainittu henkilö näet on taiteilija siinä merkityksessä, jota ajatteli Nero, Rooman keisari, lausuessaan kuollessaan: "Millainen taiteilija tässä tuhoutuukaan!" Ja varmaa onkin, että Jumalan vihamies, Saatana, joka on kätevä metallitöissä, esiintyy etevänä lihankin töissä. Minä, joka tässä teille puhun, olen hankkinut itselleni verrattain suuren maailmankokemuksen ja olen monet kerrat nähnyt kelloja ja ihmisten kuvia, jotka on valmistanut ihmissuvun vihollinen. Ne olivat ihailtavan taidokkaasti valmistettuja. Minulle eivät ole myöskään vieraita lapset, joita paholainen tekee naisille, mutta tässä kohden kieltäni sitoo ripin salaisuus. Tyydyn siis vain sanomaan, että levitettiin merkillisiä huhuja rouva Elettan syntymästä. Minä näin tämän naisen ensimmäisen kerran Veronan torilla pitkänäperjantaina vuonna 1320 hänen vastikään täytettyään neljätoista vuotta. Myöhemmin näin hänet kävelyllä ja kirkoissa, joissa käyvät ylhäiset naisemme. Hän oli kuin erittäin hyvätekoinen muotokuva.

Hänen hiuksensa olivat kiharaiset ja kullanväriset, otsa oli puhtaan valkoinen, silmien väri se, joka nähdään ainoastaan akvamariini-nimisessa kalliissa kivessä, posket olivat ruusunpunaiset, nenä suora ja hieno. Hänen suumalonsa jäljitteli Lemmen jumalan jousta ja haavoitti hymytessään, ja leuka oli yhtä hymyilevä kuin suu. Rouva Elettan koko ruumis oli niin täydellinen kuin hänen rakastajansa suinkin voivat toivoa. Hänen rintansa eivät olleet suuret, mutta näkyivät verhossaan kahtena täyteläisenä ja erittäin viehättävänä kumpareena. Uskonnollisen luonteeni vuoksi, mutta myöskin siitä syystä, että olen nähnyt hänet aina vain hunnutettuna ja kävelypuvussaan, jätän kuvailematta hänen muut ruumiinosansa, jotka kaikki ilmaisivat verrattomuuttansa verhojensa läpi. Sanon vain, että kun hän tavanomaisessa paikassaan San Zenonen kirkossa liikahti noustakseen, laskeutuakseen polvilleen tai painaakseen otsaansa kivipermantoon, kuten on tehtävä Jeesuksen Kristuksen pyhää ruumista ylennettäessä, hän ei voinut niin tehdä herättämättä miehissä, jotka hänet näkivät, kiihkeätä halua saada painaa hänet syliinsä.

Viidentoista vuoden ikäisenä Elettä otti miehekseen messer Antonio Torlotan, asianajajan, joka oli erittäin oppinut mies, hyvämaineinen ja rikas, mutta jo iäkäs ja niin lihava ja muodoton, että nähdessään hänen kuljettavan asiakirjojaan isossa nahkalaukussa ei tietänyt, mikä säkki siinä toista viedä retuutti.

Oli sääli ajatella, että avioliiton sakramentin tähden, joka on asetettu ihmisille heidän kunniakseen ja iankaikkiseksi autuudekseen, Veronan kaunein nainen oli sellaisen vanhan, raihnaan ja rappeutuneen miehen vuodekumppalina. Ja viisaat havaitsivat pikemmin murheekseen kuin hämmästyksekseen, että messer Antonio Torlotan puoliso käytti hyväkseen hänelle jäävää vapautta miehen ratkaistessa kaiken yötä oikeata ja väärää koskevia pulmallisia kysymyksiä. Rouva Elettä otti sillä välin vuoteessaan vastaan kaupungin soreimpia kavaljeerejä; mutta hänen nautintonsa johtui hänestä itsestään eikä heistä. Hän rakasti itseänsä eikä rakastanut rakastajiansa. Hän ei mielistynyt koskaan muuhun kuin omaan lihaansa. Hän oli oma himonsa, oma imarteensa ja hekumansa. Sen nojalla minusta näyttää, että lihan synti esiintyi hänessä erinomaisen vaikeana. Jos näet tämä synti erottaakin meidät Jumalasta, mikä seikka riittävästi osoittaa sen syvyyttä, on kumminkin oikein sanoa, että ylin Tuomari kohtelee tässä ja toisessa maailmassa lihan synnin tekijöitä lempeämmin kuin saitureita, kavaltajia, murhaajia ja niitä pahantekijöitä, jotka ovat kaupitelleet pyhiä esineitä, koska aistillisten ihmisten pahat himot johtuvat toisista eikä heistä itsestään ja sallivat todellisen rakkauden ja ihmisystävällisyyden kehnoutuneiden jäännösten päästä ilmenemään.

Mitään sellaista ei kumminkaan esiintynyt rouva Elettan aviorikoksissa. Hän rakasti ainoastaan itseänsä. Ja sikäli hän oli kauempana Jumalasta kuin monet muut naiset, jotka eivät ole kyenneet himojansa hillitsemään. Viimeksimainittujen himot johtuivat toisista henkilöistä, rouva Elettan sitävastoin hänestä itsestänsä. Minä esitän nämä seikat, jotta seuraava kertomus kävisi ymmärrettävämmäksi.

Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä hän sairastui ja tunsi kuolevansa. Silloin hän itki kaunista ruumistansa tuntien syvää sääliä. Hän puetutti itsensä kaikkein upeimpaan asuunsa, katseli itseään kuvastimessa, hyväili molemmin käsin poveansa ja kupeitansa nauttiakseen viimeisen kerran omasta hempeydestään. Tahtomatta missään tapauksessa suostua siihen, että rakastettua ruumista kalvaisivat madot kosteassa mullassa, hän lausui kuollessaan, uskon ja toivon syvin huokauksin:

— Saatana, rakastettu Saatana, ota sieluni ja ruumiini, Saatana, ihana Saatanani, kuule rukoukseni: ota ruumiini ja sieluni.

Hänet kuljetettiin San Zenoneen, kasvot peittämättä, kuten yleinen tapa vaati; ja miesmuistiin ei ollut nähty niin kaunista vainajaa. Pappien toimittaessa sielumessua hänen ympärillään hän lepäsi siinä kuin näkymättömän rakastajan syliin taintuneena. Pyhän toimituksen jälkeen rouva Elettan kirstu haudattiin huolellisesti sinetöitynä siunattuun maahan, San Zenone-kirkon ympärillä olevien hautojen joukkoon, joista muutamat ovat vanhan ajan sarkofageja. Mutta seuraavana aamuna oli vainajan päälle luotu multa poissa, ja kirstu havaittiin avoimeksi ja tyhjäksi.

Ihmisen murhenäytelmä

Πάς δ' οδυνηρός βίος ανθρώπων, κούκ ίστι πόνων αναπανσις. άλλο τι τού ζην φιλτερον, άλλ' δ σκότος άμπίσχων κρύπτει νεφίλαις.

(Eurip. Hipp. v. 190 et seq.)

Kaikki on tuskaa elo ihmisten, ei tääll' ole loppua vaivain. Lie elo kalleint' ei, toki kätkee syvä yö muun kaiken usvien taa.

(O. Mannisen suom.)

1

VELI GIOVANNI

Siihen aikaan oli hän, joka ihmisestä syntyneenä oli totinen Jumalan lapsi ja oli valinnut rakastetukseen hänet, jolle, enempää kuin kuolemallekaan, kukaan ei avaa ovea hymyillen, Herramme Jeesuksen Kristuksen köyhä, pyhä Fransiskus, noussut taivaaseen. Maa, johon hän oli levittänyt hyveittensä tuoksua, säilytti hänen alastoman ruumiinsa ja hänen sanojensa kylvön. Hänen henkiset lapsensa lisääntyivät kansakuntien seassa, sillä Abrahamin siunaus lepäsi heidän vaiheillansa.

Kuninkaat ja kuningattaret sitoivat vyötäisilleen Jeesuksen Kristuksen köyhän palvelijan nuoran. Ihmiset etsivät joukoittain itsensä ja maailman unohtamisesta totista tyydytystä. Ja iloa paetessaan he ilon löysivät.

Pyhän Fransiskuksen veljeskunta levisi koko kristittyyn maailmaan; Herran köyhien palvelijoiden taloja oli kaikkialla Italiassa, Espanjassa, Galliassa ja Saksassa. Eräs erittäin pyhä talo sijaitsi Viterbossa. Siellä harjoitti köyhyyttä veli Giovanni. Hän eli nöyränä ja ylenkatsottuna, ja hänen sielunsa oli suljettu yrttitarha.

Hän sai ilmestyksen nojalla tietoa totuuksista, jotka jäävät taitavilta ja viisailta havaitsematta. Ja vaikka olikin tietämätön ja yksinkertainen, hän kuitenkin tiesi sellaista, mitä eivät suinkaan tiedä tämän maailman oppineet.

Hän tiesi, että rikkauksista huolehtiminen tekee ihmiset ilkeiksi ja kurjiksi ja että olisi onnellista, jos he, köyhinä ja alastomina syntyneet, voisivat sellaisina elääkin.

Köyhyys oli hänen riemunsa. Kuuliaisuus oli hänen hekumansa. Hän ei tehnyt mitään suunnitelmia, vaan nautti sydämen leipää. Inhimillisten tekojen paino näet on kohtuuton, ja me olemme puita, jotka kantavat myrkyllisiä hedelmiä. Hän pelkäsi toimia, sillä ponnistus on tuskallinen ja turha. Hän pelkäsi ajatella, sillä ajatus on paha.

Hän oli nöyrä, koska tiesi, ettei ihmisellä ole mitään, minkä voisi lukea kunniakseen, ja että ylpeys paaduttaa ihmisen sielun. Hän tiesi vielä, että ne, joiden koko hyvyyden muodostavat hengen rikkaudet, niistä ylpeillessään siten alentuvat aina tämän maailman mahtavien tasoon.

Veli Giovanni oli kaikkia Viterhon talon toisia munkkeja nöyrempi. Luostarin esimies, pyhä veli Sylvester, ei ollut yhtä hyvä kuin hän, koska mestari ei ole yhtä hyvä kuin palvelija eikä äiti yhtä viaton kuin hänen pieni lapsensa.

Havaitessaan veli Giovannin useinkin luopuvan kaavustaan voidakseen sillä pukea Jeesuksen Kristuksen kärsiviä jäseniä, esimies kielsi häntä pyhän tottelevaisuuden nimessä antamasta vaatteitaan vaivaisille. Sinä päivänä, jona tämä kielto lausuttiin, Giovanni lähti tapansa mukaan rukoilemaan siihen metsään, joka peittää Cuninon rinteitä. Oli talvi. Satoi lunta, ja sudet hiipivät ihmisten kyliin.

Veli Giovanni polvistui tammen juurelle ja puhui Jumalalle niinkuin ystävä puhuu ystävälleen rukoillen häntä armahtamaan orpoja, leskiä ja vankeudessa olevia, armahtamaan talonpoikaa, jota panttilainaajat ja koronkiskurit säälimättömästi ahdistivat, armahtamaan metsän kuusipeuroja ja naarashirviä, joita metsästäjät vainosivat, armahtamaan jänistä ja lintua, jotka olivat satimeen joutuneet. Ja hänet temmattiin hurmioon, ja hän näki käden taivaassa.

Auringon painuttua vuoren taa Jumalan mies nousi ja lähti kulkemaan luostariin päin. Valkoisella ja äänettömällä tiellä hän kohtasi köyhän, joka pyysi häneltä almua Jumalan rakkauden nimessä.

— Onnetonta! vastasi hän. Minulla ei ole muuta kuin tämä kaapu, ja esimies on kieltänyt minua sitä leikkaamasta antaakseni toisen puolen pyytäjälle. En siis voi sitä jakaa kanssanne. Mutta jos minua rakastatte, poikani, riistätte sen minulta kokonaisena.

Nämä sanat kuultuaan köyhä riisui munkilta hänen kaapunsa.

Veli Giovanni asteli nyt vailla vaatteita lumisateessa ja tuli kaupunkiin. Hänen kulkiessaan torin poikki, vain aivinainen kaista lanteillaan, leikkivät ja juoksentelevat lapset pilkkasivat häntä. Solvatakseen häntä he näyttivät hänelle nyrkkiä tuikaten peukalonsa näkyviin etu- ja keskisormen välitse ja heittivät häntä lumipalloilla, joissa oli likaa ja kiviä.

Kaupungin torilla oli hirsiä, joita käytettiin rakenteilla olevan talon salvokseen. Eräs hirsi oli sijoitettu poikkipuolin toisten päälle. Kaksi lasta oli asettunut toinen toiseen, toinen toiseen päähän, ja he kiikkuivat siinä. Nämä kaksi poikaa kuuluivat niihin, jotka olivat ivailleet pyhää miestä ja heittäneet häntä kivillä.

Hän lähestyi heitä hymyillen ja sanoi:

— Rakkaat pienokaiset, sallitteko minun liittyä leikkiinne?

Hän istuutui hirren toiseen päähän ja kiikkui lasten keralla.

Ohikulkevat kaupunkilaiset sanoivat:

— Tuo mies on totisesti järjiltään.

Kellojen jo soitettua Ave Mariaa veli Giovanni yhä kiikkui. Ja tapahtui, että Rooman prelaatit, jotka olivat saapuneet Viterboon käydäkseen katsomassa kerjäläisveljiä, joiden maine oli suuri koko maailmassa, kulkivat torin poikki. Kuultuaan lasten huutavan "Tuossa on pieni veli Giovanni" prelaatit lähestyivät munkkia ja tervehtivät häntä erittäin kunnioittavasti. Mutta pyhä mies ei ollenkaan vastannut heidän tervehdykseensä, ei ollut heitä näkevinäänkään, vaan kiikkui yhä hirren nokassa. Prelaatit sanoivat toisilleen:

— Jätetään tuo mies. Hän näkyy olevan ihan tylsä.

Silloin veli Giovanni iloitsi, ja hänen sydämeensä tulvahti onnen, hekuma. Hän näet teki kaikki, mitä teki, nöyryydestä ja rakkaudesta Jumalaan. Hänen ilonsa oli häväistyksessä niinkuin saiturin kulta seetripuisessa kirstussa, kolmen lukon takana.

Yön tultua hän koputti luostarin portille. Päästyään sisään hän esiintyi alastomana, verta vuotavana ja loan tahrimana. Hän hymyili ja sanoi:

— Hyväntahtoinen varas on vienyt kaapuni, ja lapset pitivät minua kelvollisena leikkimään kerallansa.

Mutta veljet närkästyivät siitä, että hän oli uskaltanut kulkea kaupungin läpi asussa, joka ei suinkaan ollut kunnioitusta herättävä.

— Hän ei ollenkaan arastele, sanoivat he, saattaa naurun ja häpeän alaiseksi Pyhän Fransiskuksen veljeskuntaa. Hän ansaitsee erittäin ankaran rangaistuksen.

Saatuaan kuulla, että pyhää veljeskuntaa rasitti suuri häpeänhälinä, päällikkö keräsi kaikki kapitulin veljet ja sijoitti veli Giovannin polvistuneena heidän keskellensä. Kasvot kiukkua hehkuen hän nuhteli veli Giovannia tylyllä äänellä. Sitten hän kysyi kokoontuneilta, mikä rangaistus oli sovelias syylliselle määrättäväksi.

Toiset ehdottivat, että hänet heitettäisiin vankeuteen tai ripustettaisiin häkissä kirkon kellotapuliin. Toiset olivat sitä mieltä, että hänet tuli panna kahleisiin, koska hän oli mielipuoli.

Veli Giovanni virkkoi heille, riemua täynnä:

— Olette aivan oikeassa, veljeni: minä ansaitsen nämä rangaistukset, ja vielä ankarampiakin. Minä en osaa muuta tehdä kuin turhaan kadottaa kaikki Jumalan ja Veljeskuntani hyvyydet.

Veli Marcianus, joka harrasti suurta ankaruutta tavoissaan ja mielipiteissään, huudahti:

— Ettekö kuule, että hän puhuu niinkuin tekopyhä ja että tuo mesimakea ääni kaikuu valkoiseksi sivutusta haudasta?

Veli Giovanni sanoi vielä:

— Veli Marcianus, minä kykenisin mihin ilkityöhön tahansa, ellei Jumala tulisi avukseni.

Sillävälin päällikkö mietti veli Giovannin merkillistä käytöstä ja rukoili pyhän Hengen johdatusta käydessään langettamaan tuomiota. Ja hänen siinä rukoillessaan hänen kiukkunsa muuttui ihailuksi. Hän oli tuntenut pyhän Fransiskuksen siihen aikaan, jolloin tuo naisesta syntynyt enkeli oli ohimennen oleskellut maan päällä, ja Jeesuksen suosikin esimerkki oli perehdyttänyt häntä henkiseen kauneuteen.

Siitä syystä hänen sieluunsa lankesi kirkkaus, ja hän havaitsi veli Giovannin teoissa taivaallista yksinkertaisuutta.

— Hyvät veljet, sanoi hän, meidän ei suinkaan pidä moittia veljeämme, vaan ihailla sitä armoa, joka tulee runsaana hänen osaksensa. Hän on totisesti meitä parempi. Hän on tehnyt, mitä on tehnyt, jäljitellen Jeesusta Kristusta, joka salli lasten tulla tykönsä ja suostui siihen, että pyövelit ryöstivät hänen vaatteensa.

Ja hän puhui polvistuneelle veljelle näin sanoen:

— Veljeni, minä määrään tämän syntisi sovitukseksi: Pyhän kuuliaisuuden nimessä käsken sinua menemään ulos maaseudulle ja köyhän kohdatessasi pyytämään häntä ryöstämään tunikkasi. Alastomaksi jäätyäsi sinä palaat kaupunkiin ja leikit torilla lasten keralla.

Niin puhuttuaan päällikkö astui istuimeltaan, nosti veli Giovannin seisomaan, polvistui hänen eteensä ja suuteli hänen jalkojansa. Sitten hän kääntyi kokoontuneiden munkkien puoleen ja sanoi heille:

— Totisesti, veljeni, tällä miehellä leikkii Jumala.

2

LAMPPU

Siihen aikaan veli Giovanni tajusi, että tämän maailman hyvyydet tulevat Jumalalta ja että ne on jaettava köyhille, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen erinomaisessa suosiossa.

Kristityt viettivät Vapahtajan syntymän juhlaa, ja veli Giovanni oli tullut Assisin kaupunkiin. Tämä kaupunki sijaitsee vuorella. Ja tältä vuorelta on noussut armeliaisuuden aurinko.

Joulun aatonaattona veli Gionanni rukoili polvistuneena sen alttarin eteen, jonka alla pyhä Fransiskus lepää kiviarkussa. Hän mietiskeli ajatellen, että pyhä Fransiskus oli syntynyt tallissa samoinkuin Jeesus. Hänen siinä mietiskellessään tuli suntio ja pyysi häntä hyväntahtoisesti vartioimaan kirkkoa hänen nauttiessaan ilta-ateriaansa. Kirkossa ja alttarilla oli runsaasti kalliita koristuksia. Siellä oli kultaa ja hopeaa yltäkyllin, sillä pyhän Fransiskuksen pojat olivat langenneet pois alkuperäisestä köyhyydestään. Olivatpa he saaneet lahjoja kuningattariltakin.

Veli Giovanni vastasi suntiolle:

— Menkää illalliselle, veljeni. Minä vartioin kirkkoa Herramme tahdon mukaan..

Niin sanottuaan hän jatkoi mietiskelyänsä. Hänen ollessaan yksin, rukoukseen vaipuneena, tuli kirkkoon köyhä vaimo, joka pyysi häneltä almua Jumalan rakkauden nimessä.

— Minulla ei ole mitään, vastasi pyhä mies; mutta alttari on täynnä koruja, ja minä katson, enkö voi antaa teille jotakin.

Alttarin yläpuolella riippui kultainen lamppu, yltympäri hopeisin tiukusin koristettu. Silmäiltyään tuota lamppua veli Giovanni ajatteli:

— Nuo tiukuset eivät ole muuta kuin turhia koristuksia. Tämän alttarin varsinainen kaunistus on pyhän Fransiskuksen ruumis, joka lepää alastonna permannon alla, paasi pieluksenansa.

Hän veti veitsen taskustaan, irroitti tiukuset toisen toisensa jälkeen ja antoi ne köyhälle vaimolle.

Kun suntio levättyään palasi kirkkoon, sanoi hänelle veli Giovanni, Jumalan pyhä:

— Veljeni, älkää olko huolissanne lampussa olleiden tiukusten tähden-. Minä annoin ne köyhälle vaimolle, joka niitä tarvitsi.

Veli Giovanni oli menetellyt niin, koska tiesi ilmestyksen nojalla, että kaikki tämän maailman oliot Jumalalle kuuluen kuuluvat köyhille.

Häntä soimasivat maan päällä ne ihmiset, jotka olivat kiintyneet rikkauteen. Mutta jumalallisen, hyvyyden katse havaitsi hänet ylistettäväksi.

3

SERAFINEN TOHTORI

Veli Giovanni ei ollut kirjallisesti sivistynyt, ja hän iloitsi tietämättömyydestään, joka oli hänelle runsas nöyryytysten lähde.

Mutta nähtyään sitten Enkelten Pyhän Marian luostarissa useita teologian tohtoreita mietiskelemässä pyhän Kolminaisuuden täydellisyyttä ja Kärsimyksen mysteeriä hän ajatteli heidän kenties sittenkin rakastavan Jumalaa enemmän, koska heidän tietonsa olivat suuremmat.

Hänen sielunsa tuli murheelliseksi, ja hän vaipui alakuloisuuteen ensimmäisen kerran elämässään. Ja tämä tunne oli hänen olotilaansa soveltumaton. Ilo näet on köyhien perintöosa.

Hän päätti kantaa levottomuutensa Veljeskunnan päällikön luo vapautuakseen siten tuosta kohtuuttomasta taakasta. Siihen aikaan oli Giovanni di Fidanza Veljeskunnan päällikkönä.

Vielä kapalorievuissa maatessaan hän oli saanut pyhältä Fransiskukselta nimen Bonaventura. Hän oli tutkinut jumaluusoppia Parisin yliopistossa ja oli erinomaisesti perehtynyt rakkauden tieteeseen, joka on tietoa Jumalasta. Hän tunsi ne neljä astetta, jotka ylentävät luontokappaleen Luojaansa, ja mietiskeli keruubien kuuden siiven mysteeriä. Siitä syystä hänelle olikin annettu nimi serafinen tohtori.

Hän tiesi, että tiede ilman rakkautta on turha. Veli Giovanni lähti häntä tapaamaan hänen käyskellessään puutarhassaan, pengermällä, josta avautuu näköala yli kaupungin.

Tämä päivä oli sunnuntai. Kaupungin käsityöläiset ja viinimäkiänsä hoitavat maalaiset kapusivat pengermän alla kivikkoon johtavaa jyrkkänousuista tietä.

Veli Giovanni näki veli Bonaventuran puutarhassa, liljojen keskellä, lähestyi häntä ja sanoi:

— Veli Bonaventura, poistakaa mielestäni kiusaava epäilys ja vastatkaa minulle. Voiko tietämätön rakastaa Jumalaa yhtä suurella rakkaudella kuin oppinut?

Veli Bonaventura vastasi:

— Minä vakuutan teille, veli Giovanni, että vanha eukko parka voi rakastaa Jumalaa yhtä hyvin ja paremmin kuin kaikki teologian tohtorit. Ja koska ihmisen ainoa etevyys sisältyy rakkauteen, sanon teille vieläkin, veljeni: sellainen aivan tietämätön vaimo korotetaan taivaassa tohtoreita ylemmäksi.

Nuo sanat kuultuaan veli Giovanni iloitsi ja riemuitsi. Hän nojasi puutarhan matalaan muuriin silmäillen hellästi ohikulkijoita. Sitten hän huusi, minkä jaksoi:

— Kuulkaa, te köyhät, yksinkertaiset ja tietämättömät naiset, te pääsette taivaassa paljon ylemmälle istuimelle kuin veli Bonaventura.

Serafinen tohtori kuunteli kunnon veljen puhetta ja hymyili yrttitarhan liljojen keskellä.

4

LEIPÄ KIVELLÄ

Noudattaen pyhän Fransiskuksen opetuslapsilleen lausumaa kehoitusta "Menkää ja pyydelkää leipänne ovelta ovelle kulkien" veli Giovanni lähetettiin kerran erääseen kaupunkiin. Sinne päästyään hän kulki katuja ovelta toiselle anellen leipäänsä säännön mukaisesti, Jumalan rakkauden tähden.

Mutta tämän kaupungin asujaimet olivat kitsaammat kuin Luccan ja kovasydämisemmät kuin Perugian asukkaat. Leipurit ja nahkurit, jotka pelasivat noppaa myymälöittensä edustalla, torjuivat tylyin sanoin Jeesuksen Kristuksen köyhän. Ja nuoret naiset, pienokaiset käsivarrellaan, käänsivät päänsä toisaalle. Ja kun kelpo veli, jolle häväistys merkitsi riemua, vain hymyili kielloille ja herjauksille, sanoivat kaupungin asujaimet:

— Hän pitää meitä pilkkanansa. Varmaan joku vähämielinen tai pikemmin tyhjäntoimittaja ja juoppo. Hän on juonut liian paljon viiniä. Tekisimme syntiä, jos antaisimme hänelle leivänmurusen kaukalostamme.

Kelpo veli vastasi heille:

— Olette oikeassa, ystäväni, minä en ollenkaan ansaitse sääliänne enkä ole kyllin arvokas ottamaan osaa koirienne tai sikojenne ateriaan.

Lapset, jotka parhaillaan palasivat koulusta, kuulivat nuo puheet, lähtivät seuraamaan pyhää miestä ja huusivat:

— Hullu! Hullu!

He heittelivät häntä loalla ja kivillä.

Veli Giovanni lähti pois. Kaupunki sijaitsi kukkulan rinteellä ja oli viiniköynnösten ja öljypuiden ympäröimä.

Hän asteli rotkotietä alaspäin, havaitsi vierellään jalavan oksilta riippuvia kypsiä terttuja, ojensi kätensä ja siunasi viinirypäleitä. Hän siunasi myöskin öljy- ja silkkiäispuuta ja kaikkea vainioiden viljaa. Hän isosi ja janosi, ja hänen isoamisensa ja janoamisensa oli hänen hekumansa.

Tien toisessa päässä hän näki laakeripuulehdon. Kerjäävien veljesten tapana oli käydä rukoilemassa metsässä, niiden eläinparkojen luona, joita julmat ihmiset metsästävät. Siitä syystä veli Giovanni astui metsikköön ja kulki kirkkaan ja laulavan puron vartta. Ja hän näki laakean kiven puron rannalla.

Samassa tuli näkyviin ihmeen kaunis, valkoisiin vaatteisiin puettu nuorukainen, joka laski kivelle leivän ja meni menojaan.

Veli Giovanni polvistui ja rukoili sanoen:

— Kuinka oletkaan hyvä, Jumalani, kun annat enkelisi käden palvella köyhääsi! Oi, siunattua köyhyyttä! Oi mainiota ja ylen rikasta köyhyyttä!

Hän söi enkelin leipää ja joi vettä lähteestä. Ja hänen ruumiinsa ja sielunsa vahvistuivat. Ja näkymätön käsi kirjoitti kaupungin muureihin: "Paha periköön rikkaat!"

5

ATERIA VIIKUNAPUUN ALLA

Noudattaen pyhän Fransiskuksen, rakastetun isänsä esimerkkiä veli Giovanni meni Viterbon sairaalaan hoitamaan spitaalitautisia. Hän antoi heille juotavaa ja pesi heidän haavojansa.

Jos he lausuivat herjauksia, hän sanoi heille: "Te olette Jeesuksen Kristuksen erinomaisessa suosiossa." Spitaalitautisten joukossa oli erittäin nöyriä, jotka hän keräsi yhteen huoneeseen ja joiden kanssa hän riemuitsi kuin äiti lastensa seurassa.

Mutta sairaalan seinämuurit olivat paksut, ja päivä pääsi sisään vain kapeista ja korkeista ikkunoista. Ja spitaalitautisten oli vaikea elää sellaisessa huonossa ilmassa. Ja veli Giovanni huomasi, että eräs heistä, Lucidus nimeltään, erittäin kärsivällinen mies, riutui pilaantuneessa ilmassa.

Veli Giovanni rakasti Lucidusta ja sanoi hänelle:

— Veljeni, te olette Lucidus, ja eipä ole Jumalan silmissä puhtaampaa jalokiveä kuin teidän sydämenne.

Havaittuaan, että Lucidus kärsi enemmän kuin toiset sairaalan turmiollisesta ilmasta, hän sanoi eräänä päivänä:

— Ystäväni Lucidus, Herramme rakas karitsa, teidän hengitellessänne täällä ruttoa me juomme Enkelten Pyhän Marian yrttitarhoissa kultasadepensaiden tuoksuja. Tulkaa kanssani pienten veljien taloon. Siellä näette sinisen taivaan, nautitte siitä ja saatte huojennuksen.

Niin sanoen hän tarttui spitaalitautisen käsivarteen, kääri kaapunsa hänen ympärilleen ja saatteli hänet Enkelten Pyhän Marian luostariin.

Luostarin portille tultuaan hän kutsui oveavartioivaa veljeä iloisesti huutaen:

— Avatkaa, avatkaa ystävälle, jonka tuon luoksenne. Hänen nimensä on Lucidus, ja se on oikea nimi, sillä hän on kärsivällisyyden päärly.

Ovenvartija avasi. Mutta nähdessään veli Giovannin kainalossa miehen, jonka kalmankalpeat ja mykiltä näyttävät kasvot olivat hilseen peittämät, hän tunsi tulijan spitaalitautiseksi. Hän kauhistui kovin ja juoksi ilmoittamaan asiasta veli esimiehelle. Esimiehenä oli silloin Andrea Padulainen, joka vietti erinomaisen pyhää elämää. Kuullessaan veli Giovannin tuoneen Enkelten Pyhän Marian luostariin spitaalitautisen hän kuitenkin harmistui. Hän saapui luo, kasvot vihasta punoittaen, ja sanoi:

— Jää ulkopuolelle tuon miehen keralla. Olet mieletön, kun saatat veljet tartunnan vaaraan.

Veli Giovanni painoi päänsä alas mitään vastaamatta. Hänen kasvoistaan oli paennut ilo. Ja Lucidus, joka näki hänen vaivansa, sanoi:

— Veljeni, olen pahoillani, että jouduitte murheelliseksi minun tähteni.

Veli Giovanni suuteli spitaalitautisen poskea.

Sitten hän sanoi esimiehelle:

— Isä, sallitteko minun jäädä ulkopuolelle tämän ihmisen kerällä ja jakaa ateriani hänen kanssaan?

Esimies vastasi:

— Tee miten tahdot, koska kerran et piittaa pyhän kuuliaisuuden käskyistä.

Sen sanottuaan hän palasi sisään.

Luostarin portin edustalla oli kivipenkki viikunapuun alla. Tälle penkille veli Giovanni asetti liemikulhonsa. Ja hänen siinä aterioidessaan spitaalitautisen kanssa esimies antoi avata portin. Hän tuli luo, istuutui viikunapuun alle ja sanoi:

— Veli Giovanni, suokaa anteeksi, että teitä loukkasin. Minä tulen aterioimaan kanssanne.

6

KIUSAUS

Saatana istuutui silloin kukkulan rinteelle ja katseli veljien taloja. Hän oli tumma ja kaunis, nuoren egyptiläisen näköinen. Ja hän ajatteli sydämessään:

— Koska olen Vastustaja ja Toinen, tahdon kiusata noita munkkeja ja sanoa heille, mitä heiltä salaa Se, joka on heidän ystävänsä. Minä kiusaan heitä sanomalla heille totuuden ja saatan heidät murheellisiksi lausumalla järkeviä ajatuksia. Minä työnnän ajatukseni kuin säilän heidän nivuksiinsa. Saatuaan tietää totuuden he ovat varmaan onnettomat. Sillä iloa ei ole muualla kuin harhakuvitelmissa, ja rauha löytyy ainoastaan tietämättömyydestä. Ja koska olen niiden mestari, jotka tutkivat kasvien ja eläinten luontoa, kivien tehoisuutta, tulen salaisuuksia, taivaankappalten liikkeitä ja kiertotähden vaikutusta, ovat ihmiset nimittäneet minut Pimeyden Ruhtinaaksi. He mainitsevat minua myöskin Paholaisen nimellä, koska se nuora, jonka nojalla Ulpianus ojensi lain, oli minun tekoani. Ja minun valtakuntani on tästä maailmasta. Niinpä kiusaan noita munkkeja ja saatan heidät käsittämään, että heidän tekonsa ovat huonot ja että heidän armeliaisuutensa puu kantaa katkeria hedelmiä. Ja minä kiusaan heitä tuntematta vihaa enempää kuin rakkauttakaan.

Niin puhui Saatana sydämessään. Illan varjojen venyessä pitkiksi kukkuloiden juurella ja savun noustessa mökkien katoilta pyhä mies Giovanni astui ulos metsästä, missä oli ollut tapansa mukaan rukoilemassa, ja kulki Enkelten Pyhän Marian luostariin päin miettien itsekseen:

— Minun kotini on onnenhekuman tyyssija, koska se on köyhyyden tyyssija.

Nähtyään Giovannin astelevan tietänsä Saatana ajatteli;

— Tuo kuuluu niihin, joita kiusaan.

Hän veti mustan viittansa pään yli ja kulki tärpättipuiden reunustamaa tietä pitkin pyhää miestä vastaan.

Hän oli muuttanut itsensä vankan hunnutetun eukon kaltaiseksi. Kohdatessaan veli Giovannin hän soinnutti äänensä mesimakeaksi ja pyysi almua sanoen:

— Antakaa minulle almu Hänen rakkautensa tähden, joka on ystävänne ja jota en ole kelvollinen nimeltä mainitsemaan.

Veli Giovanni vastasi:

— Minulla sattuu olemaan mukanani pieni hopealautanen, jonka eräs paikkakunnan aatelisherra antoi minulle, jotta se sulatettaisiin ja käytettäisiin Enkelten Pyhän Marian alttariin. Voitte sen ottaa, rouva; minä menen huomenna pyytämään kunnon herralta toista samanpainoista pyhälle Neitsyelle. Niin hänen toivomuksensa täyttyy, ja te saatte almun Jumalan rakkauden nimessä.

Saatana otti lautasen ja sanoi:

— Parahin veli, sallikaa köyhän lesken suudella kättänne. Käsi, joka antaa, on kaunis ja hyvätuoksuinen.

Veli Giovanni vastasi:

— Armollinen rouva, varokaa suutelemasta kättäni. Poistukaa mieluummin niin pian kuin suinkin. Olen näet havaitsevinani, että olette kaunis kasvoiltanne, joskin musta kuin se itäisten maiden tietäjäkuningas, joka toi mirhamia. Ei ole soveliasta, että katselen teitä kauemmin. Kaikki näet on vaarallista yksinäiselle. Sallikaa siis, että poistun luotanne sulkien teidät Jumalan suosioon. Ja suokaa anteeksi, ellen ole osoittanut teille riittävää kohteliaisuutta. Pyhän Fransiskuksen tapana oli sanoa: "Kohteliaisuus olkoon lasteni kaunistuksena niinkuin kukkaset koristavat rinteitä?"

Mutta Saatana sanoi vielä:

— Parahin isä, neuvokaa minulle ainakin majatalo, jossa voin säällisesti viettää yön.

Veli Giovanni vastasi:

— Menkää, armollinen rouva, Pyhän Damianuksen taloon, Herramme köyhäin naisten luo. Hän, joka ottaa teidät vastaan, on Klaara, ja hän on puhtauden kirkas kuvastin ja Köyhyyden herttuatar.

Ja Saatana sanoi vielä:

— Isä, minä olen avionrikkoja-nainen ja olen antautunut monille miehille.

Veli Giovanni sanoi hänelle:

— Armollinen rouva, jos uskoisin teitä rasittavan mainitsemienne syntien, pyytäisin teiltä lupaa suureksi kunniakseni suudella jalkojanne, koska olen paljon kehnompi kuin te ja koska rikoksenne ovat vähäiset minun rikosteni rinnalla. Minä olen kumminkin saanut suurempia armolahjoja kuin teille on suotu. Siihen aikaan, kun pyhä Fransiskus ja hänen kaksitoista opetuslastansa vielä elivät maan päällä, minä elin enkelten seurassa.

Saatana vastasi:

— Isä, pyytäessäni teiltä almua Hänen rakkautensa nimessä, joka teitä rakastaa, herätin sydämessäni pahan aikomuksen. Ja nyt tahdon sen teille kertoa. Minä kuljen maanteitä leskenhuntuun verhoutuneena kerätäkseni rahasumman eräälle Perugian miehelle, joka nauttii ruumistani ja on sitoutunut tämän summan saatuaan yllättäen surmaamaan erään aatelismiehen, jota vihaan, koska hän on minun hänelle tarjoutuessani minut ylenkatsonut. Summa ei ollut täysi. Mutta lahjoittamanne hopealautanen on sen täyttänyt. Teidän antamanne almu tulee siis olemaan veren hinta. Te olette myynyt oikeamielisen. Tuo aatelismies näet on siveä, raitis ja hurskas, ja minä vihaan häntä senvuoksi. Ja te tulette olemaan syypää hänen kuolemaansa. Olette laskenut hopeaisen painon rikoksen vaakakuppiin.

Tuon puheen kuullessaan kelpo veli Giovanni alkoi itkeä. Hän vetäytyi syrjään, painui polvilleen orjantappurapensaaseen ja rukoili Herraa sanoen:

— Herra, johdata asia niin, ettei tämä rikos lankea tämän naisen, ei minun eikä yhdenkään luontokappaleesi syyksi, vaan että se tuodaan sinun puhkaistujen jalkojesi eteen ja pestään kalliissa veressäsi. Pirskota minun ja valtatietä vaeltavan sisareni päälle iisopin pisara, jotta tulemme puhdistetuiksi ja lunta valkoisemmiksi.

Silloin Vastustaja poistui ajatellen:

— Minä en saanut tuota ihmistä kiusaukseen johdatetuksi, sillä hän on ylen yksinkertainen.

7

RIKKIVIISAS TOHTORI

Saatana istuutui vuorelle, joka Viterboa vastapäätä hymyilee öljypuittensa seppelöimänä. Hän sanoi sydämessään:

— Minä kiusaan tuota ihmistä.

Hän päätti niin hengessänsä, koska oli nähnyt veli Giovannin, joka nuora vyöllään ja säkki olallaan kulki vainion poikki kylään kerjätäkseen siellä leipäänsä säännön jälkeen.

Saatana muuttui pyhän piispan kaltaiseksi ja laskeutui alas vainiolle. Hänen päässään oli hohteleva hiippa, ja hiipan jalokivet välkkyivät todellisin liekein. Hänen kaapuansa peittivät kirjaellut ja maalatut kuvat, jollaisia kukaan taiteilija ei olisi kyennyt tekemään.

Nuo silkin ja kullan kuviot esittivät häntä itseänsä pyhän Yrjön ja pyhän Sebastianin, mutta myös neitsyt Katariinan ja keisarinna Helenan hahmoissa. Näiden kasvojen kauneus uhkui levottomuutta ja surumielisyyttä. Ja hiippa oli erinomaisen taidokkaasti valmistettu. Mitään niin runsaskoristeista ei ole kirkkojen aartehistoissa nähtävänä.

Niin puettuna hiippaan ja viittaan ja yhtä majesteetillisena kuin se Ambrosius, joka on Milanon ylpeys, Saatana kulki käyräsauvaansa nojaten kukkaniityn poikki.

Hän lähestyi pyhää miestä ja sanoi hänelle:

— Rauha olkoon kanssanne!

Hän ei kumminkaan sanonut, mikä tuo rauha oli. Ja veli Giovanni otaksui sen olevan Jumalan rauhan.

Hän ajatteli:

— Tämä piispa, joka lausuu minulle rauhan tervehdyksen, on varmaan ollut eläessään pyhä ylimmäinen pappi ja vakavuudessaan järkkymätön veritodistaja. Siitä syystä Jeesus Kristus on muuttanut palvelijansa kädessä olevan puisen paimenensauvan kultaiseksi. Nyt tuo pyhimys on voimallinen taivaassa. Autuaan kuolemansa jälkeen hän nyt käyskelee kukkien ja kastepisaroiden koristamalla niityllä.

Niin ajatteli pyhä mies Giovanni ollenkaan ihmettelemättä. Hän tervehti Saatanaa erinomaisen kunnioittavasti ja sanoi:

—- Herra, te olette armollinen ilmestyessänne minunlaiselleni köyhälle ihmiselle. Mutta tämä niitty on niin kaunis, ettei kummakaan, jos paratiisin pyhimykset siinä käyskelevät. Se on maalattu kukkasin ja koristettu kastepisaroin, ja se on Herramme rakastettava työ.

Saatana sanoi hänelle:

— Minä en ole tullut katselemaan niittyä, vaan sinun sydäntäsi, ja sinulle puhuakseni olen laskeutunut alas vuorelta. Minä olen monen vuosisadan aikana ylenpalttisesti väitellyt kirkossa. Ääneni jyrisi ukkosena tohtoreiden kokouksissa, ajatukseni välkkyi salamana. Minä olen erittäin oppinut, ja minua nimitetään rikkiviisaaksi tohtoriksi. Minä olen väitellyt enkelien kanssa. Ja nyt tahdon väitellä kanssasi.

Veli Giovanni vastasi:

— Kuinka voisinkaan minä mitätön köyhä mies väitellä rikkiviisaan tohtorin kanssa? Minä en tiedä mitään, ja typeryyteni on niin suuri, etten voi mielessäni säilyttää muuta kuin kansankielellä sepitettyjä lauluja, joihin on liitetty loppusointu muistin auttamiseksi, esimerkiksi "Jeesus, kirkas aarteheni, Puhdista mun sydämeni", tai "Maariainen, neitsyt pyhä, Kukoistava nyt ja yhä".

Saatana vastasi:

— Veli Giovanni, Venezian naiset huvittelevat osoittamalla nokkeluuttansa siten, että sovittavat suuren määrän norsunluukappaleita seetrirasiaan, joka aluksi näyttää liian pieneltä ne sisältääkseen. Samoin täytän minä sinut uudella viisaudella. Minä osoitan sinulle, että luullessasi kulkevasi oikeata tietä harhaudut niinkuin humalainen ja että ajat auraa huolimatta tehdä suoraa vakoa.

Veli Giovanni nöyryytti itsensä sanoen:

— On totta, että olen vain mieletön ja etten tee muuta kuin pahaa.

Saatana kysyi häneltä:

— Mitä ajattelet köyhyydestä?

Pyhä mies vastasi:

— Minä ajattelen, että se on kallis päärly.

Saatana virkkoi:

— Sinä väität köyhyyden olevan ihmiselle onneksi, mutta riistät köyhiltä osan heidän onneansa jakamalla heille almuja.

Veli Giovanni mietti ja sanoi:

— Antamani almun minä annan Herrallemme Jeesukselle Kristukselle, jonka köyhyys ei voi vähentyä. Se on ääretön ja kumpuaa hänestä niinkuin ehtymätön lähde, ja hän vuodattaa sitä niille, jotka ovat hänen erinomaisessa suosiossansa. Ja nämä ovat aina köyhät, Jumalan pojan lupauksen jälkeen. Antaessani köyhille minä en suinkaan anna ihmisille, vaan Jumalalle, niinkuin kansalaiset maksavat veroa podestalle, ja vero kuuluu kaupungille, joka siten saamillaan varoilla hankkii tarpeitansa. Mitä annan, minä niinmuodoin annan Jumalan kaupungin kiveämiseksi. On turhaa olla köyhä teossa, ellei ole köyhä hengessä. Todellinen köyhyys näet oli henki. Sarkanuttu, nuora, sandaalit, haarapussi ja puinen liemimalja ovat vain sitä muistuttavia kuvia. Se köyhyys, jota rakastan, on henkinen, ja minä mainitsen sitä nimellä "Valtiattareni", koska hän on aate ja koska tähän aatteeseen sisältyy kaikki kauneus.

Saatana hymyili ja vastasi:

— Veli Giovanni, periaatteesi ovat samat kuin erään Diogenes-nimisen kreikkalaisen viisaan, joka opetti yliopistoissa siihen aikaan, kun Makedonian Aleksanteri kävi sotiansa.

Ja Saatana kysyi vielä:

— Onko totta, että halveksit tämän maailman hyvyyksiä?

Veli Giovanni vastasi:

— Minä halveksin niitä.

Saatana sanoi hänelle:

— Havaitse, että samalla halveksit niitä uutteria ihmisiä, jotka maallisia hyvyyksiä hankkiessaan täyttävät sen käskyn, joka annettiin Aatamille, isällesi, koska hänelle sanottiin: "Otsasi hiessä tulee sinun syödä leipääsi." Koska työ on hyvä, ovat työn hedelmätkin hyvät. Sinä et kumminkaan tee työtä etkä välitä toisten työstä. Mutta sinä saat almuja ja annat niitä ylenkatsoen lakia, joka on asetettu Aatamille ja hänen siemenellensä, aikojen alussa.

Veli Giovanni huokasi ja sanoi:

— Minä olen valitettavasti rikosten rasittama, kaikkein raadollisin ja kaikkein kelvottomin ihminen koko maailmassa. Älkää siis minusta mitään huoliko, vaan lukekaa Kirjaa. Herramme on sanonut: "Kedon kukkaset eivät tee työtä eivätkä kehrää." Ja hän on sanonut: "Marialla on hyvä osa, jota ei pidä otettaman häneltä pois."

Silloin Saatana kohotti kätensä niinkuin se, joka väitellessään varustautuu sormillaan laskemaan väitteittensä lukua. Hän sanoi:

— Giovanni, sinä luet sen, mikä on kirjoitettu määrätyssä mielessä, aivan toisessa mielessä, ja muistutat kirjaasi tutkiessasi pikemmin heinähäkkinsä ääressä seisovaa aasia kuin opetusistuimella olevaa tohtoria. Minä siis nuhtelen sinua niinkuin opettaja nuhtelee oppilasta. On kirjoitettu, ettei kedon kukkasten tarvitse kehrätä, koska ne ovat kauniit ja koska kauneus on hyve. Ja on sanottu, ettei Marian tarvitse puuhailla talousaskareissa, koska hän harrastaa rakkautta vieraansa kanssa. Mutta sinä, joka et ole kaunis etkä Marian tavoin perehdy rakkauden asioihin, vaellat murheellisesti häpeällisen elämän teitä.

Giovanni vastasi:

— Herra, niinkuin taitava maalaaja kuvaa pieneen puulevyyn kokonaisen, kaupungin taloineen, torneineen ja muureineen, niin olette te muutamin sanoin kuvannut minun sieluni ja kasvoni ihmeen täsmällisesti. Minä en ole mikään muu kuin se, miksi minua sanotte. Mutta jos noudattaisin täydellisesti pyhän Fransiskuksen, Herramme enkelin säätämää järjestystä ja eläisin henkisessä köyhyydessä, niin olisin kedon kukkanen ja minulla olisi Marian osa.

Saatana keskeytti sanoen:

— Sinä väität rakastavasi köyhiä. Mutta sinä annat etusijan rikkaalle ja hänen rikkauksilleen ja ihailet Häntä, joka omistaa ja jakaa aarteita.

Giovanni vastasi:

— Hän, jota rakastan, ei omista ruumiin, vaan hengen hyvyyksiä.

Saatana virkkoi:

— Kaikki hyvyydet ovat lihan hyvyyksiä, ja lihalla niitä maistetaan. Tämän on opettanut Epikuros, ja satiirikko Horatius on ilmaissut sen lauluissaan.

Kuultuaan nuo sanat pyhä mies Giovanni huokasi:

— Herra, minä en ollenkaan teitä ymmärrä.

Saatana kohautti hartioitaan ja virkkoi:

— Sanani ovat täsmälliset ja kirjaimelliset, ja tuo mies ei niitä ymmärrä. Minä olen väitellyt Augustinuksen ja Hieronymuksen kanssa, olen väitellyt Gregoriuksen ja hänen kanssaan, jolle on annettu liikanimi Kultasuu. Ja he ymmärsivät minua vieläkin huonommin. Kurjat ihmiset vaeltavat haparoiden pimeässä, ja Erehdys kohottaa heidän päittensä yli valtavan katoksensa. Yksinkertaiset ja oppineet ovat ikuisen valheen leikkikaluja.

Saatana sanoi vielä pyhälle miehelle Giovannille:

— Oletko onnellinen? Jos olet onnellinen, en saa sinusta voittoa. Sillä ihminen ajattelee ainoastaan kärsimyksessä ja mietiskelee ainoastaan murheessa. Pelkojen ja himojen vaivaamana hän peloissaan heittelehtii vuoteessaan ja repii pielustansa valheillansa. Miksi kiusaisinkaan tuota ihmistä? Hän on onnellinen.

Mutta veli Giovanni huokasi:

— Herra, teitä kuunnellessani en ole yhtä onnellinen kuin ennen. Ja teidän puheenne minua hämmentävät.

Nuo sanat kuullessaan Saatana heitti pois paimenensauvansa, hiippansa ja kaapunsa. Hän näyttäytyi alastomana. Hän oli musta ja kauniimpi kauneinta enkeliä.

Hän hymyili lempeästi ja lausui pyhälle miehelle:

— Rauhoitu, ystäväni. Minä olen paha henki.

8

HEHKUVA HIILI

Veli Giovanni oli yksinkertainen sydämeltään ja mieleltään, ja hänen kielensä kanta oli sidottu; hän ei osannut puhua ihmisille.

Mutta eräänä päivänä, kun hän tapansa mukaan rukoili ikivanhan rautatammen alla, Herran enkeli ilmestyi hänelle, tervehti häntä ja sanoi:

— Minä tervehdin sinua, koska olen se, joka käy yksinkertaisten luona ja ilmoittaa salaisuudet neitsyille.

Enkelillä oli kädessään hehkuva hiili. Hän asetti hiilen pyhän miehen huulille. Ja hän puhui vielä näin sanoen:

— Tämä tuli saa huulesi pysymään puhtaina ja tekee ne sytyttäviksi. Ja minun polttoni jälki on niissä säilyvä. Sinun kielesi kanta tulee irroitetuksi, ja sinä tulet puhumaan ihmisille. Ihmisten näet tulee kuulla elämän sana ja tietää, että heidät voi pelastaa ainoastaan sydämen yksinkertaisuus. Siitä syystä Herra on kirvoittanut yksinkertaisen ihmisen kielen kannan.

Enkeli palasi taivaaseen. Ja pyhän miehen Giovannin valtasi kauhu. Hän rukoili ja sanoi:

— Jumalani, minun sieluni hämminki on niin suuri, etten tunne huulillani sitä tulen suloisuutta, jonka enkelisi on niihin tuonut.

"Sinä tahdot minua kurittaa, Herra, koska lähetät minut puhumaan ihmisille, jotka eivät kumminkaan minua kuuntele. Kaikki alkavat minua vihata, ja omat pappisikin sanovat: 'Hän pilkkaa Jumalaa!'

"Sillä sinun järkesi sotii ihmisten järkeä vastaan. Mutta tapahtukoon sinun tahtosi."

Hän nousi ja lähti kaupunkiin päin.

9

VIATTOMUUDEN TALO

Veli Giovanni oli tänään lähtenyt luostarista varhaisena aamuhetkenä, lintujen herätessä ja alkaessa visertää. Hän kulki kaupunkiin päin ja mietti näin:

— Minä menen kaupunkiin pyytääkseni siellä leipää ja antaakseni leipää niille, jotka sitä pyytävät; ja minä annan, mitä saan, ja saan, minkä olen antanut. Sillä hyvä on pyytää ja saada Jumalan rakkauden nimessä. Ja se, joka saa, on antajan veli. Eikä pidä tarkata, onko ihminen jompikumpi noista veljeksistä, koska lahja ei mitään merkitse ja koska lähimmäisenrakkaus on kaikki kaikessa.

"Jos saajassa on rakkaus, niin hän on antajan veroinen. Mutta se, joka myy, on ostajan vihollinen, ja myyjä pakottaa ostajan vihamiehekseen. Ja siinä on kaupunkeja myrkyttävän pahan juuri, niinkuin käärmeen myrkky on sen purstossa. Ja ylhäisen naisen on astuttava jalkansa käärmeen purstolle. Tämä ylhäinen nainen on Köyhyys. Hän on jo kiertoretkellänsä käynyt Ranskan kuninkaan Ludvigin luona. Mutta firenzeläisten luona hän ei ole vielä käynyt, koska hän on siveä eikä tahdo astua jalallaan kehnoon paikkaan. Rahanvaihtajan myymälä on kehno paikka. Pankkiirit ja vaihtajat harjoittavat siellä kaikkein suurinta syntiä. Haureuden harjoittajat tekevät syntiä hökkeleissä, mutta heidän syntinsä on vähäisempi kuin pankkiirien tai kenen hyvänsä, joka rikastuu pankin tai kaupan nojalla.

"Totisesti, pankkiirit ja rahanvaihtajat eivät tule taivaan valtakuntaan, eivät myöskään leipurit, rohdoskauppiaat tai ne, jotka harjoittavat Kukkien kaupungin ylpeytenä olevaa villakankaiden kudontaa. He antavat arvoa rahalle ja määräävät vaihtokurssin siten kohottaen epäjumalia ihmisten nähtäviin. Sanoessaan 'Rahalla on arvoa' he valehtelevat. Sillä raha on halvempi niitä kuivia lehtiä, joita syksyn tuuli pyörittää ja kahisuttaa tärpättipuiden juurella. Ei ole olemassa mitään muuta arvokasta kuin ihmisen työ, kun Jumala kääntää kasvonsa sen puoleen."

Niin miettiessään veli Giovanni näki, että vuori oli avattu ja että miehet vetivät sieltä kiviä. Ja eräs kivenlouhijoista makasi tiellä puettuna karkeasta kankaasta tehtyihin repaleisiin vaatteisiin; hänen ruumiissaan oli kirveleviä pakkasen ja paahteen puremia. Hänen hartiainsa ja rintansa luut olivat ikäänkuin paljaat kuihtuneen lihan alla. Ja hänen silmiensä mustista kuopista virtasi suuri murhe.

Veli Giovanni lähestyi häntä sanoen:

— Rauha olkoon teidän kanssanne!

Mutta kivenlouhija ei vastannut mitään, ei edes päätänsä kääntänyt. Veli Giovanni luuli, ettei hän ollut kuullut, ja sanoi toistamiseen:

— Rauha olkoon kanssanne.

Hän lausui samat sanat vielä kolmannen kerran.

Silloin kivenlouhija silmäili häntä tuimasti ja sanoi hänelle:

— Minä en saa rauhaa ennenkuin kuoltuani. Mene tiehesi, sinä kirottu varis, jonka toivotukset ilmoittavat minulle petollista hyvää! Mene vaakkumaan niille, jotka ovat minua yksinkertaisemmat! Minä tiedän, että kivenlouhijan elämä on pelkkää onnettomuutta ja ettei hänen kurjuuteensa löydy mitään lievikettä. Minä louhin kiviä aamusta iltaan ja saan työstäni palkaksi mustan leipäkannikan. Ja kun käsivarteni kerran ovat vuoren kiviä heikommat ja ruumiini on loppuun kulunut, kuolen nälkään.

— Veljeni, virkkoi pyhä mies Giovanni, ei ole ollenkaan oikein, että louhitte paljon kiviä ja saatte vain vähän leipää korvaukseksi.

Kivenlouhija nousi:

— Mitä näet tuolla kukkulalla, munkki?

— Minä näen kaupungin muurit, veljeni.

— Entä niitä ylempänä?

— Näen muurien yli kohoavia rakennusten kattoja.

— Ja vielä ylempänä?

— Honkapuiden latvoja, kirkkojen kupoleja ja kellotorneja.

— Ja vieläkin ylempänä?

— Näen tornin, joka kohoo kaikkia muita korkeammalle. Sen huipussa on ampuma-aukkoja. Se on podestan linnan torni.

— Mitä näet sen tornin aukoissa, munkki?

— Veljeni, tornin aukoissa en näe muuta kuin taivaan.

— Minä, virkkoi kivenlouhija, minä näen siinä tornissa inhoittavan, jättiläismäisen hahmon, joka heiluttaa tapparaa, ja tapparaan näen kirjoitetun: Vääryys. Esivallan ja lakien torniin on ylennetty Vääryys kansalaisia vallitsemaan.

Veli Giovanni vastasi:

— Toinen näkee, mitä toinen ei näe, ja mahdollista on, että mainitsemanne hahmo sijaitsee podestan tornissa Viterbon kaupungissa. Mutta eikö ole olemassa lääke siihen pahaan, jota kärsit, veljeni? Hyvä pyhä Fransiskus on jättänyt maan päälle sellaisen lohdutuksen lähteen, että kaikki ihmiset voivat siitä saada virvoituksensa.

Kivenlouhija puhui näin:

— Ihmiset ovat sanoneet: 'Tämä vuori on meidän' Ja nämä ihmiset ovat isäntiäni, ja heitä varten minä louhin kiviä. Ja he nauttivat työni hedelmiä.

Veli Giovanni huokasi:

— Ihmisten täytyy olla mielipuolia, kun voivat luulla omistavansa vuoren.

Kivenlouhija vastasi:

— He eivät ole suinkaan mielipuolia. Ja kaupungin lait takaavat heille omistuksen. Kansalaiset maksavat heille rahaa niistä kivistä, joita olen louhinut. Ne ovat kallishintaisia marmorilohkareita.

Veli Giovanni sanoi:

— Pitäisi muuttaa kaupungin lait ja kansalaisten tavat. Pyhä Fransiskus, Herran enkeli, on antanut esimerkin ja osoittanut tien. Päättäessään Jumalan käskystä korjata Pyhän Damianuksen rappeutuneen kirkon hän ei lähtenyt kivilouhoksen omistajan puheille eikä sanonut: "Tuokaa minulle kaikkein kauneimpia marmoriharkkoja, ja minä annan teille rahaa korvaukseksi." Hän, jota nimitettiin Bernardonen pojaksi, mutta joka oli Jumalan oma poika, tiesi, että myyvä ihminen on ostavan ihmisen vihamies ja että kaupan taito on, jos mahdollista, sodan taitoa turmiollisempi. Niinpä hän ei kääntynytkään muuraajamestarien puoleen eikä kenenkään niiden puoleen, jotka antavat rahasta marmoria, puuta ja lyijyä. Hän meni metsään, otti kantamuksensa puita ja kiviä ja kuljetti ne itse siihen paikkaan, joka on pyhitetty autuaan Damianuksen muistolle. Hän sijoitti itse kivet seinäksi käyttäen mittanuoraa apunaan ja teki sementtiä liittääkseen kivet toisiinsa. Siitä syntyi vaatimaton ja karkea rakennuksenkehä. Se oli heikkojen käsivartten työn tulos. Mutta se, joka katselee hengen silmin, havaitsee siinä enkelin ajatuksen. Niiden muurien laasti ei ole täynnä onnettomien verta, koska tätä pyhän Damianuksen taloa ei rakennettu Oikeamielisen veren hinnaksi annetuilla kolmellakymmenellä hopiapenningillä, jotka Iskariotin hylkääminä ovat siitä lähtien siirtyneet maailmassa kädestä käteen kaiken vääryyden ja kaiken julmuuden hintana.

"Tämä talo yksin on perustettu viattomuuteen, rakettu rakkauteen, sijoitettu laupeuteen, ja se yksin on Jumalan talo.

"Ja minä sanon teille totisesti, veljeni työmies, että Jeesuksen Kristuksen köyhä niin menetellessään antoi maailmalle oikeuden esimerkin ja että hänen hulluutensa havaitaan kerran viisaudeksi. Sillä kaikki, mitä maan päällä on, kuuluu Jumalalle, ja me olemme Jumalan lapsia, ja lasten osain tulee olla yhdenveroiset. Toisin sanoen: jokaisen tulee ottaa, mitä hän tarvitsee. Ja koska isoiset eivät suinkaan vaadi jauhovelliä eivätkä vähäiset juo viiniä, ei kaikilla tule olemaan sama osa, mutta jokainen saa otollisen osansa.

"Työ tulee olemaan iloinen asia, kun siitä ei enää makseta. Väärämielinen kulta yksin aiheuttaa osien epätasaisuuden. Kun kaikki lähtevät hakemaan kiveänsä vuorelta ja kantavat sen selässään kaupunkiin, niin kivi on keveä ja se on oleva riemastuksen kivi. Ja me rakennamme ilon kotia. Me pystytämme uuden kaupungin. Eikä ole silloin köyhiä ja rikkaita, vaan kaikki nimittävät itseänsä köyhiksi, koska tahtovat kantaa nimeä, joka tuottaa kunniaa."

Niin puhui leppoisa veli Giovanni, ja vaivainen kivenlouhija ajatteli:

— Tuo hurstiin puettu ja nuoralla vyötetty mies on puhunut uusia asioita. Minä en tule näkemään kurjuuteni loppua, vaan kuolen nääntymykseeni ja nälkääni. Mutta kuolen onnellisena, koska silmäni ovat ennen sammumistaan nähneet oikeuden päivän sarastuksen.

10

HYVEEN YSTÄVÄT

Siihen aikaan oli Viterbon erittäin kuuluisassa kaupungissa veljeskunta, johon kuului kuusikymmentä vanhaa miestä. Nämä vanhat miehet olivat kaupungin etevimpiä kansalaisia. He keräsivät mainetta ja rikkautta ja saarnasivat hyvettä. Heidän joukossaan oli eräs Tasavallan lipunkantaja, toisen ja molempien oikeuksien tohtoreita, tuomareita, kauppiaita, rahanvaihtajia, kaikki erinomaisen hurskaita, ja muutamia iän heikontamia condottierejä.

Koska olivat liittyneet yhteen yllyttääkseen kansalaisia hyvään, he todistivat itsestänsä nimittämällä itseään Hyveen ystäviksi. Tuo nimi oli kirjoitettu veljeskunnan lippuun, ja heidän yksimielinen tahtonsa oli kehoittaa köyhiä toimimaan hyvin, jottei kaupungissa tapahtuisi mitään muutoksia.

Heillä oli tapana kokoontua joka kuun viimeisenä päivänä podestan palatsiin saadakseen keskenään selville, mitä hyvää kaupungissa oli tehty kuluneen kuukauden aikana. Ja niille köyhille, jotka olivat hyvää tehneet, he jakoivat rahalahjoja.

Tänä päivänä Hyveen ystävät jälleen pitivät istuntoansa. Salin perällä oli samettipeitteinen koroke, ja korokkeen yläpuolella oli upea baldakiini, jota kannatti neljä maalattua veistokuvaa. Nämä kuvat edustivat Oikeutta, Kohtuutta, Voimaa ja Siveyttä. Veljeskunnan huomattavimmat jäsenet istuivat baldakiinin alla. Esimies istui heidän keskellään kultaisella istuimella, melkein yhtä upealla kuin se, jonka pyhän Fransiskuksen opetuslapsi oli nähnyt taivaassa valmistetun Herran köyhälle. Tämä istuin oli esimiehelle lahjoitettu, jotta hänessä kunnioitettaisiin kaikkea kaupungissa tehtyä hyvää.

Veljeskunnan jäsenten järjestyttyä arvonsa mukaisesti esimies nousi puhumaan. Hän onnitteli palvelijoita, jotka olivat palvelleet isäntäänsä saamatta mitään palkkaa, ja ylisti vanhuksia, jotka eivät nälkää nähdessään anelleet leipää.

Hän lausui:

— He ovat menetelleet hyvin. Ja me palkitsemme heidät, koska on tärkeätä, että hyve tulee palkituksi, ja sen hinnan maksaminen on meidän, kaupungin ensimmäisten ja etevimpäin kansalaisten asia.

Hänen niin puhuttuaan taputti korokkeen edessä seisova väki käsiänsä.

Mutta heidän lakattuaan osoittamasta suosiotansa veli Giovanni puhui kurjan joukon keskeltä ja kysyi kuuluvalla äänellä:

— Mikä on hyve?

Kokoontuneiden kesken syntyi ankara hälinä. Esimies huusi:

— Kuka siellä puhuu?

Eräs köyhien joukkoon liittynyt punapäinen mies vastasi:

— Giovanni-niminen munkki, joka on luostarinsa häpeä. Hän kulkee katuja alastonna, vaatteet päälaella, ja tekee kaikenlaisia mielettömyyksiä.

Eräs leipuri virkkoi:

— Mielipuoli ja pahantekijä! Hän kerjää leipäänsä myymälöittemme ovilla.

Useat läsnäolijat huusivat ja melusivat ja vetivät veli Giovannia kaavusta, ja heidän yrittäessään siten kiskoa häntä ulos toiset kärsimättömämmät heittivät jakkaroita pyhän miehen päähän. Mutta baldakiinin alla nousi seisomaan esimies, joka sanoi:

— Jättäkää rauhaan se mies, jotta hän kuulee sanani ja joutuu häpeään. Hän kysyy, mikä on hyve, koska hyve ei ole hänessä ja koska hän on vailla kaikkea hyvettä. Ja minä vastaan hänelle: "Hyveen tunteminen asuu hyveellisessä ihmisessä. Ja hyvissä kansalaisissa asuu lakien kunnioitus. He hyväksyvät, mitä kaupungissa on tehty, jotta kaikki saisivat turvallisesti nauttia hankittuja rikkauksia. He kannattavat säädettyä järjestystä ja asettautuvat sitä puolustamaan. Sillä köyhien velvollisuus on puolustaa rikkaiden hyvyyttä. Niinmuodoin säilyy kansalaisten keskinäinen yhteys. Se on hyvä, ja siinä on hyve. Ja rikas käskee palvelijansa tuoda korillisen leipiä, jotka jakaa köyhille, ja se on jälleen hyväksi." Tämä tulee tuon tietämättömän ja karkean miehen kuulla.

Niin puhuttuaan esimies istuutui, ja väkijoukosta kuului hyväksyvää sorinaa. Mutta veli Giovanni oli ottanut erään niistä jakkaroista, joilla häntä oli häväisten ja loukaten heitetty päähän, oli noussut sille seisomaan ja puhui kaikille näin sanoen:

— Kuunnelkaa terveellisiä sanoja! Hyve ei ole suinkaan ihmisessä. Ja ihminen ei suinkaan itsestään tiedä, mikä on hyve, sillä hän ei tunne luontoansa eikä tarkoitustansa. Se, mitä hän pitää hyvänä, voi olla hänelle pahaksi. Se, mitä hän luulee hyödylliseksi, voi olla hänelle vahingoksi. Hän ei kykene valitsemaan otollisia asioita, koska ei tunne tarpeitansa, vaan on kuin pieni lapsi, joka niityn pientarella imeskelee villikaalin ydintä. Hän ei tiedä, että belladonna on myrkyllinen; mutta hänen äitinsä tietää sen. Siitä syystä hyvä ja hyve on Jumalan tahdon tekemisessä.

"Ei pidä sanoa: 'Minä opetan hyvettä, ja hyve on kaupungin lakien tottelemisessa.' Nämä lait eivät suinkaan ole Jumalasta, vaan ovat ihmisestä, ja niissä on ihmisen pahuutta ja typeryyttä. Ne muistuttavat niitä sääntöjä, joita lapset laativat Viterbon torilla, pallosilla ollessaan. Hyve ei piile tottumuksissa eikä laeissa. Se on Jumalassa ja Jumalan tahdon täyttämisessä maan päällä. Jumalan tahtoa eivät maan päällä toteuta lakimiehet eivätkä esivallan jäsenet.

"Tämän maailman mahtavat tekevät oman tahtonsa, ja heidän oma tahtonsa vastustaa Jumalan tahtoa. Mutta ne, jotka ovat riisuneet pois ylpeyden ja tietävät, ettei heissä ole yhtään hyvettä, saavat suuria lahjoja, ja itse Jumala valitsee heidät olosijaksensa niinkuin mesi tammen ontelot.

"Meidän tulee olla se tammi, joka on täynnä mettä ja kastepisaroita. Nöyrät, yksinkertaiset ja tietämättömät tuntevat Jumalan. Ja heidän kauttansa Jumala hallitsee maan päällä. Autuus ei ole lakien ankaruudessa eikä sotamiesten lukumäärässä. Se on köyhyydessä ja nöyryydessä.

"Älkää enää sanoko: 'Hyve on minussa, ja minä opetan hyvettä.' Sanokaa päinvastoin: 'Hyve on Jumalassa.' Ihmiset ovat jo kyllin kauan paaduttaneet itseään omassa viisaudessaan. Kyllin kauan he ovat pitäneet Jalopeuraa ja Naarassutta vaakunana kaupunkiensa porteilla. Heidän viisautensa ja oveluutensa on tuottanut orjuutta, sotia ja monelle viattomalle kuoleman. Siitä syystä teidän tulee antautua Jumalan johdettaviksi niinkuin sokea sallii koiransa opastaa itseänsä. Älkää ollenkaan pelätkö sulkea älynne silmiä ja menettää järkeänne, sillä järki on tehnyt teidät onnettomiksi ja pahoiksi. Sen nojalla te olette tulleet sen miehen kaltaiseksi, joka oli arvannut luolaan kuuristuneen Pedon arvoituksen, tuli siitä pöyhkeäksi ja itseänsä viisaana pitäen surmasi isänsä ja nai äitinsä.

"Jumala ei ollut hänen kanssansa. Hän on nöyrien ja yksinkertaisten kanssa. Osatkaa olla mitään tahtomatta, niin hän vuodattaa teihin oman tahtonsa. Älkää yrittäkö selittää Pedon arvoitusta. Olkaa tietämättömät, ja teidän ei tarvitse enää pelätä erehtyvänne. Ainoastaan viisaat erehtyvät."

Veli Giovannin niin puhuttua esimies nousi ja sanoi:

— Tuo viheliäinen on minua solvannut, ja minä annan solvauksen hänelle mielelläni anteeksi. Mutta hänen puheensa rikkoi Viterbon lakeja, ja on oikein ja kohtuullista, että hän joutuu rangaistavaksi.

Veli Giovanni vietiin tuomarien luo, jotka käskivät panna hänet rautoihin ja lähettivät hänet kaupungin vankilaan.

11

LEMPEÄ KAPINA

Pyhä mies Giovanni oli kahlehdittu jykevään patsaaseen keskelle maanalaista vankikomeroa, jonka yläpuolella vieri virta.

Kaksi miestä oli syösty hänen kerallaan tähän hiljaiseen pimeyteen. Molemmat olivat oivaltaneet lakien vääryyden ja julistaneet tietoansa. Toinen tahtoi kumota tasavallan väkivaltaisesti. Hän oli tehnyt varoittavia murhia ja aikoi puhdistaa kaupungin tulella ja miekalla. Toinen toivoi saavansa ihmisten sydämet muuttumaan: hän oli pitänyt vakuuttavia puheita. Hän oli keksinyt viisaita lakeja ja uskoi kauniin neronsa ja puhtaitten tapojensa nojalla vaikuttavansa ratkaisevasti kanssaihmisiinsä. Ja molemmat olivat joutuneet saman tuomion alaisiksi.

Saatuaan tietää, että pyhä mies oli kahlehdittuna heidän joukossaan, koska oli puhunut kaupungin lakeja vastaan, he onnittelivat häntä. Ja se, joka oli keksinyt viisaita lakeja, sanoi hänelle:

— Veljeni, jos pääsemme vielä vapaiksi, niin sinä, joka ajattelet samoinkuin minä, autat minua vakuuttamaan kansalaisille, että heidän tulee järjestää yläpuolelleen oikeamielisten lakien valta.

Mutta pyhä mies Giovanni vastasi hänelle:

— Mitä hyödyttää, jos oikeus on laeissa, ellei se ole sydämissä? Jos sydämet ovat väärämieliset, mitä auttaa laissa vallitseva tasapuolisuus?

"Älkää sanoko: 'Me säädämme oikeita lakeja ja annamme jokaiselle, mitä hänelle kuuluu.' Sillä kukaan ei ole oikeamielinen, ja me emme tiedä, mikä on ihmisille otollista. Me emme tiedä, mikä on heille hyvää, ja yhtä vähän tiedämme, mikä on heille pahaa. Ja joka kerta, kun kansan ruhtinaat ja Tasavallan päämiehet ovat rakastaneet oikeutta, he ovat tuhonneet paljon ihmisiä.

"Älkää antako kompassia ja mittauskojeita kehnolle maanmittarille. Oikeita kojeita käytellen hän jakaa sittenkin väärin. Ja hän sanoo: 'Katsokaa, minulla on vaakituskojeeni, viivaimeni ja kulmamittaimeni, ja minä olen hyvä maanmittari.' Niin kauan kuin ihmiset pysyvät itaroina ja julmina, he tekevät julmiksi kaikkein lempeimmätkin lait ja työstävät veljiänsä lausuen rakkauden sanoja. Siitä syystä on turhaa heille ilmaista rakkauden sanoja ja lempeyden lakeja.

"Älkää kohottako lakia lakia vastaan, älkää pystyttäkö marmori- tai vaskitauluja ihmisten näkyviin. Sillä kaikki, mitä on sellaisiin laintauluihin kirjoitettu, on kirjoitettu verisin kirjaimin."

Niin puhui pyhä mies. Ja se vanki, joka oli tehnyt varoittavia murhia ja valmistellut kaupunkivaltion terveellistä tuhoamista, hyväksyi ja sanoi:

— Kumppani, sinä puhuit hyvin. Tiedä siis, etten minä kohota lakia lakia, oikeata sääntöä väärää sääntöä vastaan, vaan tahdon hävittää lain väkivalloin ja pakottaa kansalaiset sitten elämään onnellisessa vapaudessa. Ja tiedä vielä, että olen surmannut tuomareita ja poliisimiehiä ja tehnyt hyväätarkoittavia rikoksia.

Kuultuaan nuo sanat Herran mies nousi, ojensi kahlehditut kätensä inhassa hämäryydessä ja huudahti:

— Onnettomat ovat väkivaltaiset, sillä väkivalta synnyttää aina väkivaltaa. Se, joka toimii sinun tavallasi, kylvää maailmaan vihaa ja raivoa, hänen lapsensa raatelevat jalkansa tien orjantappuroissa, ja käärmeet pistävät heitä kantapäähän.

"Onneton olet sinä, koska olet vuodattanut väärän tuomarin ja karkean sotamiehen verta; sinä olet nyt muuttunut sotamiehen ja tuomarin kaltaiseksi. Sinulla on samoinkuin heillä käsissäsi lähtemättömät tahrat.

"Mieletön se, joka sanoo: 'Me teemme pahaa vuorostamme, ja sydämemme tulee lohdutetuksi. Olemme väärämieliset, ja se on oleva oikeuden alku.' Paha piilee halussa. Älkää halutko mitään, ja teille ei tapahdu mitään pahaa. Väärämielisyys on paha ainoastaan väärämielisille. Jos olen oikeamielinen, en joudu koskaan kärsimään. Väärämielisyys on miekka, jonka kahva raatelee sitä pitelevän käden. Sen tutkain ei ollenkaan haavoita yksinkertaisen ja hyvän ihmisen sydäntä.

"Hänelle ei ole mikään vaarallista, ellei hän mitään pelkää. Kaiken kärsiminen merkitsee, ettei ihminen joudu mistään kärsimään. Olkaa hyvät, niin kaikkeus on hyvä. Silloin kaikkeus palvelee teidän hyvyytenne välineenä Ja vainoojainne teot saavat teidät paremmiksi ja kauniimmiksi.

"Te rakastatte elämää, ja tämä kiintymys piilee jokaisen ihmisen sydämessä. Rakastakaa siis kärsimystä. Sillä eläminen merkitsee kärsimistä. Älkää ollenkaan kadehtiko julmia käskijöitänne. Surkutelkaa sotaväen päälliköitä. Säälikää publikaaneja ja tuomareita. Kaikkein korskimmat heistä ovat tunteneet tuskan pistokset ja kuoleman kauhut. Olkaa onnellisemmat, koska olette viattomat. Menettäköön teidän osaltanne tuska kärkensä ja kuolema kauhunsa.

"Pysykää Jumalassa ja sanokaa itsellenne: 'Kaikki on hyvää Hänessä.' Varokaa tahtomasta yleistäkään onnea liian voimakkaasti ja tuimasti, koska tahtomiseenne voi helposti pujahtaa jonkinlaista julmuutta. Mutta olkoon yleistä ihmisrakkautta tavoitteleva halunne harras kuin rukous ja lempeä kuin toivo.

"Kaunis on oleva se pyhä pöytä, jossa jokainen saa oikeudenmukaisen osansa ja pöytäseuran jäsenet pesevät toistensa jalkoja. Mutta älkää suinkaan sanoko: 'Minä pystytän väkivalloin tuon pöydän kaupungin kaduille ja julkisille toreille.' Teidän ei pidä kutsua veitsi kädessä veljiänne oikeuden ja laupeuden pitoihin. Tuon pöydän tulee itsestään ilmaantua Marskentälle lempeyden ja hyväntahtoisuuden voimasta.

"Se on oleva ihme. Mutta tietäkää, että ihmeet tapahtuvat ainoastaan uskon ja rakkauden nojalla. Jos olette tottelemattomat isännillenne, tehkää se rakkaudessa. Älkää heitä kahlehtiko, älkää heitä surmatko, vaan sanokaa heille: 'Minä en suinkaan surmaa veljiäni enkä heitä kahlitse.' Kestäkää, kärsikää, alistukaa, tahtokaa sitä, mitä tahtoo Jumala, niin teidän tahtonne tapahtuu maan päällä samoinkuin taivaassa. Se, mikä näyttää pahalta, on pahaa, ja se, mikä näyttää hyvältä, on hyvää. Todellinen paha on ponnistuksessa ja tyytymättömyydessä. Älkäämme ponnistelko, vaan olkaamme tyytyväiset; älkäämme lyökö ilkeitä, jottemme muutu heidän kaltaisikseen.

"Jos olemme onneksemme todella köyhiä, älkäämme tehkö itseämme henkisesti rikkaiksi, älkäämme kiinnittäkö sydäntämme niihin hyvyyksiin, jotka tekevät ihmisen väärämieliseksi ja onnettomaksi. Kärsikäämme vainoa lempein mielin ja olkaamme rakkauden maljoja, jotka muuttavat balsamiksi niihin vuodatetun sapen."

12

RAKKAUDEN SANOJA

Tuomarit käskivät tuoda eteensä pyhän miehen Giovannin kytkettynä siihen, joka oli tuiskannut kreikkalaisen tulen priorien palatsiin. He sanoivat pyhälle miehelle:

— Sinä olet rikoksentekijän kanssa, koska et ole meidän kanssamme. Sillä jokainen, joka ei ole hyvien kanssa, on pahojen rikostoveri.

Pyhä mies vastasi heille:

— Ihmisten joukossa ei ole hyviä eikä pahoja. Mutta kaikki ovat onnettomia. Ja niitä, joita ei ahdista nälkä ja häpeä, ahdistaa rikkaus ja valta. Vaimosta syntynyt ei voi mitenkään välttää onnettomuuksia, ja ihmisen poika on kuin sairas, joka heittelehtii vuoteessaan lepoa löytämättä, koska ei tahdo laskeutua Jeesuksen ristille, pää orjantappuroihin nojattuna, eikä ollenkaan riemuitse kärsimyksestä. Mutta sittenkin on ilo kärsimyksessä. Ja ne, jotka rakastavat, tietävät sen.

"Minä turvaan rakkauteen, ja tämä mies turvaa vihaan. Siitä syystä emme voi milloinkaan toisiamme kohdata. Ja minä sanon hänelle: 'Veljeni, sinä olet tehnyt pahoin, ja sinun rikoksesi on suuri.' Ja minä puhun niin, koska rakkaus minua pakottaa. Mutta te tuomitsette tämän rikoksentekijän oikeuden nimessä. Ja oikeuteen vedotessanne te vannotte suotta. Sillä oikeutta ei ole ihmisten joukossa.

"Me olemme kaikin rikollisia. Kun sanotte 'Kansojen elämä on meissä', valehtelette. Te olette ruumiskirstu, joka sanoo: 'Minä olen kätkyt.' Kansojen elämä on niiden vainioiden viljassa, jotka kellastuvat Herran silmien alla. Se on jalavain varassa riippuvissa viinirypäleissä ja niissä hymyilevissä kyynelissä, joilla taivas kastelee puiden hedelmiä. Se ei ole laeissa, joita rikkaat ja mahtavat ovat laatineet mahtavuutensa ja rikkautensa säilyttämiseksi.

"Te unohdatte, että olette syntyneet köyhinä ja alastomina. Ja Hän, joka tuli Bethlehemin seimeen, tuli tuomatta teille minkäänlaista hyötyä. Hänen täytyy syntyä köyhänä ja joutua ristiinnaulittavaksi uudelleen teidän pelastukseksenne.

"Väkivallantekijä on käyttänyt teidän takomianne aseita. Hän on verrattavissa sotilaisiin, joita te kunnioitatte, koska he ovat hävittäneet kaupunkeja. Sitä, mitä väkivalloin puolustetaan, ahdistetaan väkivalloin. Ja jos osaatte lukea kirjaa, jonka olette kirjoittaneet, näette siinä, mitä teille sanon. Sillä te olette kirjoittaneet kirjaanne, että kansainoikeus on sodan oikeus. Te olette ylistäneet väkivaltaa kunnioittamalla valloittajia ja pystyttämällä toreillenne heitä ja heidän hevosiansa esittäviä patsaita.

"Te olette sanoneet: 'On olemassa hyvää väkivaltaa ja huonoa väkivaltaa. Ja siinä on kansain oikeus ja siinä on laki.' Mutta kun nämä ihmiset asettavat teidät lain ulkopuolelle, he muuttuvat laiksi niinkuin te muutuitte laiksi kukistettuanne tyrannin, joka oli lakina ennen teitä.

"Tietäkää, ettei ole muuta totista oikeutta kuin oikeudesta luopuminen. Ei ole pyhää lakia muualla kuin rakkaudessa. Ei ole oikeutta muualla kuin lähimmäisenrakkaudessa. Väkivaltaa ei suinkaan pidä vastustaa väkivalloin, sillä taistelu totuttaa sotaan ja taistelujen lopputulos on epäilyksenalainen. Jos sitävastoin väkivaltaa vastaan asetetaan lempeys, niin ensinmainittu ei saa tukea vastustajastaan ja sortuu itsestään.

"Oppineet eläintarujen kirjoittajat ovat sanoneet, että yksisarviainen, jolla on otsassa säihkyvä säilä, lävistää rautapaitaan puetun metsästäjän ja laskeutuu polvilleen puhtaan immen eteen. Olkaa lempeät, hankkikaa itsellenne yksinkertainen mieli, pitäkää itsellänne puhdas sydän, niin teidän ei tarvitse pelätä mitään.

"Älkää suinkaan rakentako luottamustanne condottierein miekkoihin, sillä paimenen linkoama kivi on puhkaissut jättiläisen otsan. Vahvistakaa itseänne rakkaudessa ja rakastakaa niitä, jotka teitä vihaavat. Viha, johon ei vastata vihalla, vähenee puoleen määräänsä. Ja se puoli, joka jää jäljelle, riutuu leskenä ja kuolee. Ryöstäkää itsenne köyhiksi, jotteivät toiset teitä ryöstä. Rakastakaa vihollisianne, jotteivät he ole enää vihollisianne. Antakaa anteeksi, jotta teillekin anteeksi annettaisiin. Älkää sanoko: 'Lempeys vahingoittaa kansojen paimenia.' Ettehän siitä mitään tiedä. Kansojen paimenet eivät ole vielä koskaan sitä koetelleet. He väittävät vähentäneensä pahaa ankaruudella. Mutta pahuus on suuri ihmisten keskuudessa ja sen vähenemisestä ei ole tietoa.

"Minä olen sanonut toisille: 'Älkää olko sortajia.' Olen sanonut toisille: 'Älkää kapinoiko.' Ja kummatkaan eivät ole minua kuulleet. He ovat pilkaten heittäneet minua kivellä. Koska olen ollut kaikkien kanssa, jokainen on sanonut minulle: 'Sinä et ole kanssani.'

"Minä olen sanonut: 'Minä olen onnettomien ystävä.' Ja te ette ole uskoneet, että olen teidän ystävänne, koska ette kopeudessanne ollenkaan tiedä, että olette onnettomat. Mutta isännän onnettomuus on orjan onnettomuutta kamalampi. Minun teitä lempeästi surkutellessani te luulitte minun pilkkaavan. Ja sorretut ovat luulleet minun olevan sortajien puolella. He ovat sanoneet: 'Hänessä ei ole sääliä.' Mutta minun osani on rakkaudessa eikä vihassa. Siitä syystä te minua halveksitte. Ja koska julistan rauhaa maan päälle, te pidätte minua mielettömänä. Teistä näyttää, että puheeni kulkevat joka suuntaan kuin humalaisen askelet. Ja totta onkin, että kuljen leirienne läpi niinkuin ne harpunsoittajat, jotka taistelupäivän aattona soittelevat telttojen edustalla. Ja sotamiehet sanovat heitä kuunnellessaan: 'Tietämättömiä raukkoja, jotka kulkevat soittaen omilla vuorillamme kuultuja säveliä.' Minä olen sellainen harpunsoittaja, joka kulkee sotajoukkojen välillä. Nähdessäni, mihin inhimillinen viisaus johtaa, tahdon mielelläni olla hullu; ja minä kiitän Jumalaa siitä, että hän on antanut minulle harpun eikä miekkaa."

13

TOTUUS

Pyhä mies Giovanni vietti yhä aikojansa ahtaassa vankikomerossa, ja hänen kahleensa olivat kiinnitetyt seinään iskettyihin renkaisiin. Mutta hänen henkensä oli vapaa niinkuin ainakin, ja tuskat eivät olleet järkyttäneet hänen varmuuttansa. Hän päätti olla pettämättä uskoansa ja olla totuuden todistaja ja marttyyri kuollakseen Jumalassa. Hän ajatteli: "Totuus seuraa minua kuoleman puuhun. Hän katselee minua ja itkee. Hän sanoo: minä itken, koska tuo ihminen kuolee minun tähteni."

Pyhän miehen siten viettäessä yksinäisiä hetkiänsä ajatuksensa seurassa astui vankikomeroon hieno herra ovien avautumatta. Hänellä oli hartioillaan punainen viitta ja kädessä sytytetty lyhty.

Veli Giovanni sanoi hänelle:

— Mikä on nimesi, sukkela herra, joka kuljet seinien läpi?

Tulija vastasi:

— Veljeni, mitä hyödyttäisikään mainita sinulle ne nimet, jotka minulle annetaan? Minä annan sinulle, minkä sinä minulle. Tiedä, että tulen luoksesi avuliaana ja hyväntahtoisena ja että saatuani tietää sinun hellästi rakastavan Totuutta, jonka olet valinnut sydämesi valtiattareksi ja alinomaiseksi seuralaiseksi, tuon sinulle Totuutta koskevan sanan.

Veli Giovanni alkoi kiitellä vierastansa. Mutta vieras keskeytti:

— Minä huomautan sinulle, että tämä sana näyttää sinusta aluksi turhalta ja ylenkatsottavalta, sillä sen laita on niinkuin pienen avaimen, jonka varomaton heittää pois sitä käyttämättä.

"Järkevä ihminen sitävastoin koettelee sitä useihin lukkoihin ja huomaa vihdoin sen aukaisevan kirstun, joka on täynnä kultaa ja kalliita kiviä.

"Niinpä sanonkin sinulle: 'Veli Giovanni, koska olet sattunut valitsemaan Totuuden sydämesi valtiattareksi ja ystävättäreksesi, sinun on erinomaisen tärkeätä tietää hänestä kaikki se, mikä tiedettävissä on. Tiedä siis, että hän on valkoinen. Hänen ulkonäkönsä nojalla, johon sinut perehdytän, saat tietää hänen luontonsa, mikä on sinulle erittäin hyödyllistä tahtoessasi päästä hyviin suhteisiin hänen kanssaan ja syleilemään ja suutelemaan häntä kaikin mahdollisin mairein, niinkuin ystävä ystävätärtään hyväilee. Tiedä siis varmasti, kelpo veli, että hän on valkoinen."

Nuo sanat kuultuaan pyhä mies Giovanni vastasi:

— Messer Rikkiviisas, esityksenne tarkoitus ei ole niin vaikea arvata kuin näytte pelänneen. Ja vaikka järkeni onkin luonnostaan jäykkä ja jämeä, on vertauskuvanne hieno kärki sentään sen heti lävistänyt. Te sanotte Totuuden olevan valkoisen tehostaaksenne sen täydellistä puhtautta ja siten selvästi ilmaistaksenne, että hän on tahraton nainen. Minä kuvittelenkin hänet sellaiseksi kuin sanotte, ajattelen hänet valkoisemmaksi yrttitarhojen valkoisia liljoja tai lunta, joka talvisin peittää Alvernon huippuja.

Mutta vieras pudisti päätänsä ja virkkoi:

— Veli Giovanni, se ei suinkaan ole sanojeni tarkoituksena; sinä et ole murtanut luuta etkä vetänyt esiin sen ydintä. Minä opetin sinulle, että Totuus on valkoinen, mutta en sanonut sitä puhtaaksi. Ja onpa tosiaankin vähä-älyistä luulla sitä puhtaaksi.

Tuon kuultuaan pyhä mies Giovanni kääntyi murheelliseksi ja vastasi:

— Samoinkuin kuun pimentymisen aiheuttaa tummalla varjollansa tämä maa, jossa Eevan rikos aikoinaan tapahtui, samoin olette te, messer Rikkiviisas, peittänyt kirkkaan sananne himmeän sanan varjoon. Ja niin te nyt vaellatte pimeydessä. Sillä Totuus on puhdas, koska se johtuu Jumalasta, kaiken puhtauden lähteestä.

Vastaansanoja vastasi:

— Veli Giovanni, olkaa parempi fyysikko ja havaitkaa, että puhtaus on käsittämätön ominaisuus. Niin kuuluvat tehneen Arkadian paimenetkin, jotka nimittivät puhtaiksi jumaliksi niitä, joita eivät tunteneet.

Silloin kelpo veli Giovanni huokasi ja sanoi:

— Messer, teidän sananne ovat hämärät ja alakuloisuuden ympäröimät. Toisinaan ovat enkelit käyneet luonani nukkuessani. Minä en ole ymmärtänyt heidän sanojansa paremmin. Mutta heidän ajatuksensa mysteeri oli iloinen.

Rikkiviisas vierailija virkkoi:

— Veli Giovanni, kiistelkäämme molemmin sääntöjen mukaisesti.

Pyhä mies vastasi:

— Minä en voi kiistellä kanssanne. En tunne itsessäni riittävää halua enkä voimaakaan.

— Niinmuodoin minun täytyy keksiä itselleni toinen vastaväittäjä, virkkoi Rikkiviisas.

Samassa hän kohotti vasemman kätensä etusormen ja muovasi oikealla kädellään viittansa kulmasta sille punaisen päähineen. Sitten hän nosti sen nenänsä eteen ja virkkoi:

— Kas niin, tuossa on eräs käteni sormi, josta olen tehnyt tohtorin ja jonka kanssa kiistelen oppineiden tavalla. Hän on platonikko, ellei itse Platonkin.

"Messer Platon, mitä merkitsee puhtaus? Minä kuulen, messer Platon. Te väitätte tiedon olevan puhdasta silloin, kun siitä on poissa kaikki se, minkä voi nähdä tai kuulla, mitä voi koskettaa tai yleensä kokea. Te myönnätte, päähinettänne nyökähdyttäen, että totuus on puhdasta totuutta mainitsemallani ehdolla, toisin sanoen edellyttämällä, että se tehdään mykäksi, sokeaksi, kuuroksi, raajarikoksi, halvatuksi, kaikilta jäseniltään rammaksi. Myönnänkin mielelläni, että se siinä tilassa välttyy niiltä harhaluuloilta, jotka pitävät ihmistä pilkkanaan, eikä juokse yöjalassa. Te olette suuri pilkkakirves, messer Platon, ja olettepa useinkin maailmaa ivaillut. Heittäkää hattu päästänne."

Vastaansanoja laski alas viittansa liepeen ja puhui jälleen pyhälle miehelle Giovannille:

— Ystäväni, nuo sofistit eivät tietäneet, mikä Totuus on. Mutta kun minä, joka olen fyysikko ja suuri luonnon merkillisyyksien havaitsija, sanon sinulle, että se on valkoinen tai paremminkin valkoisuus, niin voit' minua uskoa.

"Siitä ei kumminkaan, kuten sanottu, saa päätellä, että se on puhdas. Luuletko, että veronalainen rouva Eletta, jonka jäsenet olivat rieskanvalkeat, sen vuoksi erotti ne muusta maailmasta, veti ne näkymättömiin ja koskemattomiin, mikä platonisen opin mukaan merkitsee puhtautta? Se olisi ylen suuri erehdys."

— Minä en tunne tuota rouva Elettaa, virkkoi pyhä mies Giovanni.

— Hän antautui ihan elävältä, kertoi kiistäjä, kahdelle paaville, kuudellekymmenelle kardinaalille, Kyprossaaren kuningattarelle, kolmelle turkkilaiselle, neljälle juutalaiselle, Arezzon piispan apinalle, eräälle kaksineuvoiselle ja paholaiselle. Mutta me harhaudumme pois tutkimuksemme esineestä, jona on Totuuden varsinaisen luonteen selvillesaaminen.

"Jos siis, kuten osoitin itseänsä Platonia vastaan kiistäen, tuona varsinaisena luonnepiirteenä ei voi olla puhtaus, on luultavaa, että se on epäpuhtaus, joka on kaiken olevaisen välttämätön edellytys. Havaitsimme näet vastikään, ettei puhtaudella ole elämää eikä tajuntaa. Ja lienet luullakseni riittävässä määrin kokenut, että elämä ja kaikki siihen kuuluva havaitaan kootuksi, sekoitetuksi, erilaatuiseksi, kasvamaan tai vähenemään pyrkiväksi, epävakaiseksi, liukenevaksi, pilaantuvaksi, mutta ei puhtaaksi."

— Tohtori, vastasi Giovanni, teidän esittämänne perusteet eivät ole ollenkaan pätevät, koska Jumala, joka on pelkkää puhtautta, on olemassa.

Rikkiviisas tohtori virkkoi:

— Jos lukisit kirjojasi paremmin, poikani, niin havaitsisit, ettei niissä sanota Hänen, jonka nimen mainitsit, "olevan olemassa", vaan "olevan".

"Olemassa-oleminen ja oleminen eivät suinkaan ole sama asia; ne ovat vastakkaisia asioita. Sinä elät, mutta etkö sanokin itsellesi: 'Minä en ole mikään; minä olen ikäänkuin en olisi.' Ethän sano: 'Minä olen se, joka on.' Eläminen näet on joka hetki olemasta lakkaamista. Sanot myös 'Minä olen täynnä epäpuhtautta', koska et ole yksi ainoa, vaan häilyvien ja kiistelevien olioiden seos."

— Nyt puhutte viisaasti, vastasi pyhä mies, ja minä havaitsen puheestanne, että olette hyvin perehtynyt sekä jumalallisiin että inhimillisiin tieteisiin, messer Rikkiviisas. On näet totta, että Jumala on se, joka on.

— Bakkhoksen ruumiin nimessä, virkkoi toinen, hän on täydellisesti ja yltäyleisesti. Senvuoksi meidän ei tarvitsekaan etsiä häntä mistään paikasta, koska on varmaa, ettemme tapaa häntä paremmin tai huonommin toisesta kuin toisestakaan paikasta, ja koska ei löydy yhtäkään vanhaa säärystinparia, jotka eivät sisältäisi häntä omalta osaltansa.

— Se on ihastuttavaa ja aivan varmaa, vastasi Giovanni. On kumminkin soveliasta lisätä, että hän on erikoisemmin pyhässä ehtoollisessa, leivän ja viinin muuttumisen nojalla.

— Hän on tosiaankin siinä nautittavassa muodossa, virkkoi tohtori. Huomaa vielä, poikani, että hän on omenassa pyöreä, päärynässä pitkulainen, veitsessä leikkaava ja huilussa soiva. Hänessä ovat kaikki substanssin kvaliteetit. Hänessä ovat myös kaikki kuvioiden ominaisuudet. Hän on terävä ja tylsä, koska hän on samalla kertaa mikä kolmio tahansa; hänen säteensä ovat samanpituiset ja eripituiset, koska hän on ympyrä ja ellipsi, ja onpa hän hyperbelikin, joka on kuvaamaton kuvio.

Miettiessään näitä yleviä totuuksia pyhä mies Giovanni kuuli tohtori Rikkiviisaan remahtavan nauramaan. Hän kysyi:

— Minkätähden naurat?

— Minä nauran, virkkoi tohtori, ajatellessani, että minusta on keksitty erinäisiä vastakohtia ja ristiriitoja, joiden vuoksi minua on katkerasti moitittu. Totta onkin, että minussa on joitakin ristiriitaisuuksia. Mutta huomaamatta jätetään, että jos minuun sisältyisivät kaikki vastakohdat, olisin Toisen kaltainen.

Pyhä mies kysyi:

— Kenestä toisesta puhut?

Vastaansanoja vastasi:

— Jos tietäisit, kenestä puhun, tulisit tietämään, kuka olen. Ja sinä et kuulisi mielelläsi parhaita sanojani, koska moittijat ovat minua melkoisesti vahingoittaneet. Jos jään tuntemattomaksi, olen sinulle erittäin hyödyllinen. Minä teen sinulle tiettäväksi, että ihmiset ovat erinomaisen herkkiä sanoille, joita muodostuu heidän huulillansa, ja että he antautuvat surmattaviksi sanojen vuoksi, joihin ei sisälly mitään merkitystä, kuten nähdään marttyyreistä ja sinusta itsestäsi, oi Giovanni, joka riemuitset joutuessasi kuristetuksi ja sitten poltetuksi seitsemän virren kaikuessa Viterbon torilla tuon Totuus-sanan vuoksi, jolle on mahdoton keksiä mitään järjellistä merkitystä.

"Voisit varmaan penkoa kaikki hämärien aivojesi loukot ja lokerot, voisit myllertää kaikki sieltä löytyvät lukinverkot ja vanhan rautaromun milloinkaan löytämättä tiirikkaa, joka avaa tuon sanan ja ilmaisee sen merkityksen. Ellei minua olisi ollut, olisit sinä, ystävä rukkani, sallinut hirttää ja polttaa itsesi kaksitavuisen sanan vuoksi, jota et ymmärrä sinä enempää kuin tuomarisikaan, joten ei olisi milloinkaan voinut tietää, kuka oli halveksittavampi, pyövelikö vai uhri.

"Tiedä siis, että Totuus, sydämesi rakastettu valtiatar, on tehty aineksista, joissa yhtyvät kostea ja kuiva, kova ja pehmeä, kylmä ja sen vastakohta, ja että tämän korkean naisen laita on samoin kuin lihallisten naisten, joiden hempeys ja kuumuus ei esiinny yhtäläisenä koko ruumiissa."

Veli Giovanni epäili sydämensä yksinkertaisuudessa, oliko tuo puhe oikein soveliasta. Vastustaja luki pyhän miehen ajatuksen ja tyynnytti häntä sanoen:

— Nämä tiedot hankitaan koulussa. Minä olen teologi.

Hän nousi ja lisäsi:

— Ikävä on jättää sinua, ystäväni. Mutta en voi viipyä kauempaa luonasi. Minulla näet on paljon ristiriitoja ihmisille vietävänä. Minä en voi nauttia lepoa päivällä enkä yöllä. Minun täytyy lakkaamatta liikkua paikasta toiseen, asettaa lyhtyni milloin oppineen miehen pulpetille, milloin valvovan sairaan pieluksen viereen.

Tuon sanottuaan hän poistui niinkuin oli tullut. Ja pyhä mies Giovanni kysyi itseltään: "Minkätähden tämä tohtori sanoi, että totuus on valkoinen?" Oljilla maaten hän mietiskeli tuota asiaa. Hänen henkensä levottomuus ilmeni ruumiissakin: hän käännähteli kyljeltä toiselle lepoa löytämättä.

14

UNI

Siitä syystä hän yksin komeroon jäätyänsä rukoili Jumalaa sanoen:

— Jumalani, hyvyytesi on rajaton minua kohtaan ja erikoinen mieltymyksesi ilmeinen, koska olet sallinut minun joutua makaamaan rikkatunkiolle samoinkuin Job ja Lazarus, Joita erinomaisesti rakastit. Sinä olet saanut minut oivaltamaan, että saastaiset oljet ovat oikeamieliselle pehmeä päänalainen. Minä rukoilen sinua, oi Jumalan rakas poika, joka astuit alas helvettiin, siunaa pimeässä komerossa makaavan palvelijasi lepoa. Ja koska ihmiset ovat riistäneet minulta ilman ja valon, totuuden julistamisen tähden, suvaitse sinä valaista minua ikuisen päivänkoiton kirkkaudella ja ravita minua rakkautesi liekillä, oi elävä Totuus, Herra minun Jumalani!

Niin rukoili pyhä mies Giovanni huulillansa. Mutta sydämessään hän muisti Vastustajan puheita, ja hänen sielunsa oli pohjiansa myöten hämmentynyt. Siihen hämmennykseen ja pelkoon hän sitten nukahti.

Ja koska Vastustajan ajatus rasitti hänen untansa, hän ei nukkunut niinkuin nukkuu pieni lapsi äitinsä rinnoille. Hänen unensa ei ollut suinkaan naurua ja maitoa. Hän näki unta. Ja hänelle näkyi unessa valtavan suuri pyörä, joka hohti kirkkain värein.

Se muistutti niitä työmiesten valmistamia valoruusuja, jotka kukkivat kirkkojen ovien yläpuolella ja joiden läpikuultoisessa lasissa nähdään Neitsyt Marian historia ja profeettain kunnia. Mutta toskanalainen ei tunne näiden ruusujen tekotapaa.

Tuo pyörä oli suuri, hohteleva ja tuhat kertaa helakampi kuin kaikkein paras niistä ruusuista, jotka on Saksanmaassa jaettu kompassin mukaan ja maalattu siveltimellä. Ja eipä keisari Kaarlekaan nähnyt sen vertaista kruunausjuhlassaan.

Yksin se katselija näki kuolevaisin silmin loistavamman pyörän, joka erään naisen johtamana nousi lihaan puettuna pyhään paratiisiin. Tämä ruusu näytti olevan pelkkää valoa ja oli elävä. Tarkoin katsellen huomasi, että se oli koottu lukemattomista elollisista olennoista ja että sen pyörännavan, puolapuut ja kehän muodostivat kaikennäköiset ja -säätyiset ihmiset laajana joukkona. Nämä henkilöt olivat säätynsä mukaisessa puvussa, joten voi helposti tuntea paavin, keisarin, kuninkaat ja kuningattaret, piispat, paroonit ja ritarit, ylhäiset naiset, aseenkantajat, oppineet, porvarit, kauppiaat, asianajajat, apteekkarit, maamiehet, portot, maurit ja juutalaiset. Ja koska tässä pyörässä esiintyivät kaikki maan asujaimet, siinä nähtiin vielä satyyrejä ja kyklooppeja, kääpiöitä ja kentaureja, joita Afrikka ruokkii polttavilla hiekka-aavikoillansa, ja niitä retkeilijä Marco Polon kohtaamia ihmisiä, jotka syntyvät päitä vailla, kasvot navan alapuolella.

Kaikkien näiden ihmisten suusta urkeni viiri, johon oli kirjoitettu mietelauselma. Ja jokainen lauselma oli omaa erikoista väriä, joka ei ilmennyt missään toisessa lauselmassa, ja koko lukemattomasta joukosta ei olisi voinut löytää kahta samannäköistä. Toiset oli kastettu purppuraan, toiset taivaan ja meren väreihin tai tähtien kirkkauteen. Oli sellaisiakin, jotka hohtivat viheriöiltä kuin nurmi. Monet olivat erittäin kalpeita, toiset ylen tummia. Katse löysi niinmuodoin näistä lauselmista kaikki ne värit, jotka koristavat kaikkeutta.

Pyhä mies Giovanni alkoi niitä lukea.

Niin menetellen hän perehtyi erinäisten ihmisten ajatuksiin. Luettuaan riittävän paljon hän havaitsi, että noiden mietelauselmien sanojen merkitys oli yhtä vaihteleva kuin niiden kirjainten väri ja että lausumat olivat niin ristiriitaiset keskenään, ettei ollut yhtään ainoata, joka ei kiistellyt kaikkia toisia vastaan.

Mutta samalla hän huomasi, ettei tuo vastakkaisuus, joka ilmeni ydinlauselmien päässä ja ruumiissa, jatkunut aina niiden häntään saakka. Loppupuoleltaan ne olivat täydellisessä sopusoinnussa, ja niiden muotokin oli aivan yhtäläinen, sillä kaikki päättyivät näihin sanoihin: Tämä on Totuus.

Hän ajatteli:

— Nämä mietelauselmat muistuttavat kukkasia, joita nuorukaiset ja neitoset poimivat Arnon niityiltä sitoen ne kukkavihkoiksi. Kukat näet liittyvät helposti toisiinsa varsiltaan, vaikka latvat erkanevat ja kiistelevät loistosta toistensa kanssa. Samoin on maan ihmisten mielipiteiden laita.

Pyhä mies havaitsi mietelauselmissa suuren joukon ristiriitoja, jotka koskivat ylimmän vallan alkuperää, tietämyksen lähteitä, nautintoja ja kärsimyksiä, sallittuja ja kiellettyjä asioita. Sitäpaitsi hän havaitsi niissä suuria määrittelyvaikeuksia mitä tulee maan muotoon ja Jeesuksen Kristuksen meidän Herramme jumaluuteen, koska säteilevässä pyörässä näkyi kerettiläisiä, arabialaisia, juutalaisia, Afrikan hirviöitä ja epikurolaisia, kaikilla mietelauselmat huulillaan.

Kaikki lauselmat päättyivät näihin sanoihin: Tämä on Totuus. Ja pyhä mies Giovanni joutui ihmeisiinsä nähdessään niin paljon erivärisiä totuuksia. Hän näki niitä punaisia, sinisiä, viheriäisiä ja keltaisia, mutta ei yhtäkään valkoista. Valkoinen ei ollut sekään, jota julisti paavi sanoen: "Kulmakivi on luovuttanut Pietarille maailman kruunut." Tämä mietelauselma näet oli ihan purppurainen ja ikäänkuin verinen.

Pyhä mies huokasi:

— En siis löydä universaalisesta pyörästä valkoista ja puhdasta totuutta, sitä hohtelevan valkoista Totuutta, jota etsin.

Ja hän kutsui Totuutta lausuen kyynelissään:

— Puhdas Totuus, jonka puolesta kuolen, ilmesty marttyyrisi nähtäviin!

Koska hän niin huokaili, elävä pyörä alkoi pyöriä, toisiinsa sekaantuvat lauselmat eivät olleet enää selvästi erotettavissa, ja suureen kiekkoon muodostui kaikenvärisiä kehiä, jotka olivat sitä suurempia, mitä kauempana keskuksesta sijaitsivat.

Liikkeen käydessä nopeammaksi nuo kehät hälvenivät toinen toisensa jälkeen; suurimmat katosivat ensinnä, koska nopeus oli suurin pyöränkehällä. Mutta pyörän aljettua kiertää niin nopeasti, ettei silmä enää kyennyt sen liikettä havaitsemaan, vaan luuli sen liikkumattomaksi, pienimmätkin kehät himmenivät pois niinkuin aamun tähti auringon alkaessa valaista Assisin kukkuloita.

Silloin pyörä näytti aivan valkoiselta. Se oli hohtoisampi kuin se kirkas sädeloiste, jossa Firenzen mies näki Beatricen. Ja olisipa tehnyt mieli sanoa, että joku enkeli oli pyyhkinyt iäistä helmeä poistaakseen sen pilkut ja oli laskenut sen maahan; siinä määrin pyörä muistutti kuuta, joka hohtelee korkealla taivaalla kevyen pilviharson takana. Silloin sen opaalipinnassa ei näy ukkoa risutaakkoineen eikä minkäänlaista muutakaan merkkiä. Niinpä ei hohtoisessa pyörässäkään ollut minkäänlaista tahraa.

Ja pyhä mies Giovanni kuuli äänen sanovan:

— Katsele valkoista Totuutta, johon halusit tutustua. Ja tiedä, että se muodostuu kaikista vastakkaisista totuuksista samalla tavalla kuin kaikkien värien yhdynnästä syntyy valkoinen. Sen tietävät Viterbon lapset, jotka pyörittävät kaupungin torilla monivärisiä hyrriä. Mutta Bolognan tohtorit eivät ole suinkaan arvanneet tuon ilmiön syytä. Jokainen noista mietelauselmista oli Totuuden osa, ja kaikkien yhdynnästä muodostuu todellinen mietelause.

— Onnetonta! virkkoi pyhä mies. Kuinka voisinkaan sen lukea? Silmäni ovat huienneet.

Ääni jatkoi:

— On totta, ettei siinä näe muuta kuin tulta. Tätä mietelauselmaa, joka ei ole kirjoitettu latinalaisin, arabialaisin eikä kreikkalaisin kirjaimin eikä minkäänlaisin maagillisin merkein, ei voida milloinkaan ilmaista, eikä ole olemassa kättä, joka kykenisi piirtämään sen tulisin kirjaimin palatsin seiniin.

"Ystäväni, älä tahdo välttämättä lukea, mitä ei ole kirjoitettu. Tiedä ainoastaan, että kaikki se, mitä ihminen on ajatellut tai uskonut lyhyen elämänsä aikana, on tuon äärettömän Totuuden osanen ja että samoinkuin siinä, mitä nimitetään maailmaksi, on paljon likaa ja rikkoja, toisin sanoen järjestelyä, järjestystä ja siisteyttä, samoin ilkeiden ja mielettömien ihmisten mielipiteet, jotka ovat ihmisten yhteisomaisuutta, ovat jossakin määrin osallisina universaalisessa Totuudessa, joka on ehdoton, pysyväinen ja jumalallinen. Ja juuri tämä seikka saa minut pelkäämään, ettei sitä ole olemassakaan."

Remahdettuaan äänekkääseen nauruun puhuja vaikeni.

Pyhä mies näki ojentuvan punaisiin puetun jalan, joka näytti kengässään kaksijakoiselta ja pukin sorkkaa muistuttavalta, mutta oli paljoa suurempi. Ja jalka potkaisi hohtelevan pyörän kehää niin tuimasti, että siitä sinkosi kipunoita kuin raudasta sepän moukarin siihen iskiessä. Pyöräkoje lennähti korkealle, putosi etäälle ja pirstoutui. Mutta ilman täytti niin kimakka nauru, että pyhä mies heräsi.

Hän mietti itsekseen siinä vankikomeron kelmeässä valossa:

— Minä en toivo enää saavani tuntea Totuutta, jos se äskeisen ilmennyksensä mukaisesti näyttäytyy ainoastaan ristiriitoina ja vastakohtaisuuksina, ja kuinka uskaltaisinkaan kuolemallani todistaa siitä, mikä tulee uskoa, koska universaalisen pyörän näkeminen on minulle osoittanut, että jokainen valhe on täydellisen ja selittämättömän Totuuden osanen? Minkätähden, Jumalani, sallitkaan minun nähdä nuo asiat ja joutua ennen viimeistä untani kokemaan, että Totuus on kaikkialla eikä ole missään?

Pyhän miehen pää vaipui käsien varaan, ja hän itki.

15

TUOMIO

Veli Giovanni vietiin Tasavallan tuomarien eteen tuomittavaksi Viterbon lain mukaisesti. Eräs tuomareista sanoi vartijoille:

— Riisukaa häneltä kahleet. Jokaisen syytetyn tulee astua vapaana meidän eteemme.

Giovanni mietti:

— Minkätähden tuomari lausuu vilpillisiä sanoja?

Ylin tuomari alkoi kuulustella pyhää miestä. Hän sanoi:

— Giovanni, kehno mies, lakien ylevän lempeyden vankilaan sulkemana sinä olet puhunut lakeja vastaan. Sinä olet viritellyt salajuonia pahantekijöiden kanssa, jotka olivat kahlehdittuina samassa komerossa, olet solminut salaliiton kaupungin olevaa järjestystä vastaan.

Pyhä mies Giovanni vastasi:

— Minä olen puhunut oikeuden ja Totuuden puolesta. Jos kaupungin lait ovat oikeuden ja totuuden mukaiset, en ole puhunut niitä vastaan. Olen lausunut rakkauden sanoja. Olen sanonut:

"Älkää yrittäkö hävittää väkivaltaa väkivalloin. Olkaa rauhantekijät keskellä sotien melskettä, jotta Jumalan henki laskeutuisi teidän päällenne niinkuin pieni lintu poppelin latvaan laaksossa, jonka peittää tulvivan vuoripuron vesi. Minä olen sanonut: Olkaa lempeät väkivaltaisille."

Tuomari huusi vihoissaan:

— Puhu! Sano meille, kutka ovat väkivaltaiset.

Pyhä mies sanoi:

— Te tahdotte lypsää lehmää, joka on antanut kaiken maitonsa, ja saada minulta tietää enemmän kuin tiedänkään.

Mutta tuomari käski pyhää miestä vaikenemaan ja sanoi:

— Kielesi on singonnut puheen nuolen, ja se tähtäsi Tasavallan ruhtinaisiin. Mutta se putosikin alemmaksi ja kääntyi itseäsi vastaan.

Pyhä mies sanoi:

— Te ette tuomitse minua tekojeni ja sanojeni nojalla, jotka ovat ilmeiset, vaan tarkoitusteni nojalla, jotka näkee yksin Jumala.

Tuomari vastasi:

— Ellemme näkisi näkymätöntä ja ellemme olisi jumalia maan päällä, kuinka voisimmekaan ihmisiä tuomita? Etkö tiedä, että Viterbossa on säädetty laki, joka vainoo salaisimpia ajatuksiakin? Kaupunkien poliisilaitos näet täydellistyy alinomaa, ja viisas Ulpianus, joka piteli viivainta ja kulmamittainta Caesarin ajalla, olisi hänkin ihmeissään, jos näkisi meidän paremmat kojeemme.

Tuomari sanoi vielä:

— Giovanni, sinä olet punonut vankilassa salajuonia yleistä asiaa vastaan.

Mutta pyhä mies kielsi punoneensa salajuonta Viterbon asiaa vastaan. Silloin tuomari sanoi:

— Vanginvartija on asian todistajana.

Pyhä mies kysyi:

— Millainen paino on minun todistuksellani vaakakupissa, kun vanginvartijan todistus on laskettu toiseen?

Tuomari vastasi:

— Sinun todistuksesi havaitaan punnittaessa köykäiseksi.

Siitä syystä pyhä mies oli vaiti.

Tuomari sanoi:

— Sinä puhuit vastikään, ja sanasi todistivat kavaluutesi. Nyt sinä vaikenet, ja vaitiolosi on rikoksesi tunnustus, ja sinä olet tunnustanut kahdesti olevasi syyllinen.

Se tuomareista, jota nimitettiin Syyttäjäksi, nousi ja sanoi:

— Viterbon kaupungin vaakuna puhuu minun äänelläni, ja minun ääneni on vakaa ja tyyni, koska se on julkinen ääni. Ja te luulette kuulevänne pronssisen patsaan puhuvan, sillä minä en syytä sydämelläni ja tunteillani, vaan vaskitauluilla, joihin laki on kirjoitettu.

Hän alkoi heti heilua ja syytää tuimia sanoja. Hän selosti näytelmän jäljitellen murhenäytelmäin sepittäjää Senecaa. Näytelmä oli täynnä pyhän miehen Giovannin tekemiä rikoksia. Ja Syyttäjä näytteli vuorotellen kaikkien murhenäytelmän henkilöiden osia. Hän jäljitteli uhrien valituksia ja Giovannin ääntä paremmin mieliä järkyttääkseen. Ja tuntuipa siltä kuin olisi kuullut ja nähnyt Giovannin itsensä, mutta vihaa ja rikoksia täynnä. Syyttäjä repi hiuksiaan, riipaisi rikki viittansa ja vaipui uupuneena ylhäiselle istuimelleen.

Se tuomari, joka oli syytettyä kuulustellut, alkoi jälleen puhua sanoen:

— On soveliasta, että joku kansalainen puolustaa tätä miestä. Viterbon lakien mukaan ei ketään saa tuomita, ellei häntä ole sitä ennen puolustettu.

Silloin nousi eräs viterbolainen asianajaja jakkaralle ja puhui näin:

— Jos tämä munkki on sanonut ja tehnyt sen, mistä häntä syytetään, niin asia on paha. Mutta ei ole olemassa todistusta, että hän tosiaankin on puhunut ja toiminut niinkuin luullaan. Ja jos, hyvät herrat, olisikin sellainen todistus, tulisi vielä ottaa huomioon tämän miehen erinomainen yksinkertaisuus ja hänen ymmärryksensä heikkous. Hän oli julkisella paikalla lasten ivan esineenä. Hän on tietämätön. Hän on tehnyt paljon mielettömiä tekoja, ja minä puolestani uskon häneltä puuttuvan järkeä. Se, mitä hän sanoo, ei ole minkään arvoista, ja hän ei osaa tehdä mitään. Minä uskon hänen olleen huonossa seurassa. Hän toistaa kuulemiaan niistä mitään ymmärtämättä. Hän on liian typerä rangaistavaksi. Etsikää ne, jotka ovat häntä opettaneet. Ne ovat oikeat syylliset. Tässä asiassa on paljon epävarmuutta, ja viisas sanoo: "Jos epäilet, pidäty."

Niin puhuttuaan asianajaja laskeutui jakkaraltaan. Ja veli Giovannille julistettiin kuolemantuomio. Hänelle sanottiin, että hän tulisi hirtettäväksi torilla, mihin maalaisnaiset tulivat myymään hedelmiä ja lapset leikkimään luunopillaan.

Eräs tuomarien joukossa oleva erinomaisen etevä lakitieteen tohtori nousi ja sanoi:

— Giovanni, sinun tulee allekirjoittaa tuomiosi, koska se kaupungin nimessä langetettuna on itsesikin langettama, mikäli olet kaupunkivaltiomme jäsen. Sinulla on siinä kansalaisena kunniallinen osa, ja minä todistan sinulle, että sinun tulee olla tyytyväinen joutuessasi oikeudenmukaisesti hirtetyksi.

"Kaikkien tyydytys käsittää ja sisältää epäilemättä osien tyydytyksen, ja koska sinä olet, tosin ylen mitätön ja kurja Viterbdn jalon kaupungin osanen, niin tuomiosi, joka tyydyttää kaupunkikuntaa, täytyy tyydyttää itseäsikin.

"Minä todistan sinulle vielä, että sinun tulee pitää kuolemantuomiotasi miellyttävänä ja otollisena. Ei näet ole mitään muuta niin hyödyllistä ja soveliasta kuin oikeus, joka on asioiden oikea mitta, ja sinulle täytyy olla mieluista, että tämä hyvä mitta on itseesi sovellettu. Olethan saanut, mitä sinulle kuuluu, keisari Justinianuksen säännön mukaan. Sinun tuomiosi on oikea ja niinmuodoin mieluisa ja hyvä. Mutta vaikka se olisi vääräkin ja tietämättömyyden ja kohtuuttomuuden tahraama ja tärvelemä (mistä Jumala meitä varjelkoon), sinun tulisi sittenkin se hyväksyä.

"Kun näet väärä tuomio langetetaan oikeuden muodoissa, se saa osansa näiden muotojen pätevyydestä ja säilyy niiden nojalla ylevänä, tehokkaana ja erittäin arvokkaana. Se, mitä siinä on pahaa, on ohimenevää ja vähäpätöistä ja koskee ainoastaan yksityiskohtia, kun sitävastoin siihen sisältyvä hyvä johtuu oikeuslaitoksen lujuudesta ja pysyväisyydestä, siten aiheuttaen yleistä tyydytystä. Näiden perusteiden nojalla Papinianus julistaa, että on parempi tuomita väärin kuin olla kerrassaan tuomitsematta, koska ihmiset oikeudenkäytön puuttuessa ovat kuin metsän petoja lainkäytön sitävastoin tuodessa ilmi heidän jalouttaan ja arvokkuuttaan, kuten havaitaan areiopagi-tuomareista, jotka olivat erinomaisessa arvossa ateenalaisten keskuudessa. Koska siis on välttämätöntä ja hyödyllistä tuomita ja koska ei ole mahdollista tuomita erehtymättä ja harhaantumatta, seuraa tästä, että harhautuminen ja erehtyminen kuuluvat oikeudenkäytön erinomaisuuden piiriin ja saavat osansa tuosta erinomaisuudesta. Jos siis pitäisit tuomiotasi kohtuuttomana, sinun tulisi tyytyä siihen kohtuuttomuuteen, koska se liittyy ja sekoittuu oikeuteen niinkuin tina ja kupari sekoittuvat toisiinsa muodostaen pronssin, joka on arvokas metalli ja tulee monella jalolla tavalla käytetyksi, kuten Plinius historioissaan esittää."

Tohtori luetteli sitten ne rikoksensovittamiseen liittyvät mukavuudet ja edut, joiden avulla vika pestään, niinkuin palkolliset joka lauantai pesevät ja puhdistavat talon tanhuan. Hän osoitti pyhälle miehelle, millaista hyväätyötä hän sai nauttia tullessaan tuomituksi kuolemaan Viterbon tasavallan ylhäisestä tahdosta, joka oli suonut hänelle tuomarit ja puoltajan. Kun tohtori sitten vaikeni, tietämättä enää mitään sanoa, Giovanni pantiin jälleen rautoihin ja kuljetettiin takaisin vankilaan.

16

MAAILMAN RUHTINAS

Sen päivän aamuna, joka oli määrätty hänen teloituspäiväkseen, pyhä mies Giovanni nukkui sikeästi. Tohtori Rikkiviisas avasi vankikomeron oven, nykäisi nukkujaa hihasta ja huusi:

— Hoi, sinä naisen poika, herää jo! Päivä avaa harmaat silmänsä. Kiuru visertää, ja aamu-usvat hyväilevät vuorten kupeita. Rinteillä näkyy leijuvan pehmeitä valkoisia ja ruusunpunaiselle vivahtelevia pilviä, jotka ovat kuolemattomien nymfien lanteita, vatsoja ja pakaroita. Siinä leijuvat vetten ja ilmain jumalaiset tyttäret, hulmuileva parvi aamun impiä, joita vanha Okeanos kuljettaa yli vuorten ja jotka kietovat raikkaitten käsivarttensa syleilyyn hyasintti- ja vuokkovuoteellaan maailmaa vallitsevia jumalia ja jumalatarten rakastamia paimenia. On näet olemassa paimenia, jotka heidän äitinsä ovat tehneet kauniiksi ja kyllin arvokkaiksi lähteissä ja lehdoissa asustavien nymfien vuodekumppaneiksi.

"Ja minä itsekin, joka olen paljon tutkinut luonnon merkillisyyksiä, huomasin äsken, nähdessäni noiden pilvien hekumallisesti lipuvan pitkin kukkulan vatsaa, omassa olemuksessani himoja, joista en tiedä mitään muuta kuin että ne syntyivät lanteitteni tienoilla ja näyttivät voimansa jo kätkyessä niin kuin Herkuleslapsi. Ja nuo himot eivät suinkaan olleet pelkkiä rusohuuruja ja haipuvia pilvenhattaroita: ne näyttivät minulle selvin piirtein erään tytön nimeltä Mona Libetta, johon olen ohimennen tutustunut Castrossa, eräässä majatalossa, jossa hän oli palvelijattarena ja muulinajajain ja sotilaiden alttiina ilostuttajana.

"Sitä kuvaa, jonka mielessäni muovasin Mona Libettasta tänä aamuna, astellessani mäenvierua, kaunisti ihmeellisesti muiston suloisuus ja poissaolon herättämä kaipaus. Hänen kuvaansa koristivat kaikki ne harhakuvitelmat, jotka mainitsemastani paikasta lanteitten vaiheilta nousten levittävät tuoksuvaa tultansa ruumiin koko sieluun synnyttäen siinä riutumuksen polttoa ja ihanaa kärsimystä.

"Sinun näet tulee tietää, oi Giovanni, että katsellessasi häntä rauhallisesti ja kylmin silmin tuskin voit havaita häntä sanottavasti eroavaksi niistä kaikista, jotka Umbrian ja Romagnan lakeuksilla käyvät niityillä lehmiä lypsämässä. Hänen silmänsä olivat tummat, hidaskäänteiset ja vauhkot, kasvot ruskeat, suu iso, rinnat painavat, vatsa keltainen ja säärten etupuoli polvesta alkaen ihokarvain peittämä. Hän nauroi tavallisesti tahmeata nauruansa; mutta nautinnon hetkenä hänen kasvonsa muuttuivat synkiksi ja ikäänkuin jonkun jumalan läsnäolon hämmästyttämiksi. Tuo seikka kiinnitti minua häneen, ja minä olen myöhemmin paljonkin mietiskellyt tuon kiintymyksen luonnetta, koska olen oppinut ja taitava etsimään asioiden syitä.

"Mietiskelyni tuloksena oli se keksintö, että se voima, joka veti minua Mona Libettan, Castron majatalon piikaisen puoleen, oli sama voima, joka johtaa tähtien liikettä taivaalla, ja ettei maailmassa olekaan muuta voimaa kuin rakkaus, joka on samalla viha, kuten havaitsemme samasta Mona Libettasta, jota paljon hyväiltiin ja piestiin yhtä paljon.

"Muistuu mieleeni, että eräs paavin tallirenki, joka oli hänen paras ystävänsä, löi häntä niin tuimasti eräänä yönä heinäparvella, missä makasi hänen kerallaan, että hän jäi makaamaan kuin kuolleena. Mies kulki pitkin tietä huutaen, että vampyyrit olivat kuristaneet hänen piikaisensa. Nämä ovat seikkoja, joita kannattaa miettiä, jos tahtoo muodostaa itselleen käsitystä hyvästä ruumiinrakenteesta ja luonnollisesta filosofiasta."

Niin puhui tohtori Rikkiviisas. Ja pyhä mies Giovanni kohottautui pahnoillaan ja vastasi:

— Tohtori, ovatko nuo puheita, joita sopii esittää kohta hirteen joutuvalle henkilölle? Sinua kuunnellessani epäilen, ovatko sanasi kunnon miehen ja etevän teologin lausumat, vai johtuvatko ne kenties jostakin pimeyden enkelin lähettämästä unennäöstä.

Rikkiviisas tohtori vastasi:

— Kuka sinulle puhuu hirteen joutumisesta? Tiedä, Giovanni, että olen saapunut tänne heti aamun sarastaessa vapauttaakseni sinut ja auttaakseni sinua pakenemaan. Katso, minä olen jälleen pukeutunut vanginvartijaksi; vankilan ovi on auki. Tule, riennä!

Pyhä mies vastasi noustuaan:

— Tohtori, varokaa sanojanne. Minä olen uhrannut elämäni. Minä myönnän, ettei se ole ollut minulle helppoa. Jos nyt uskon puhettanne ja ajattelen pelastuneeni, mutta siitä huolimatta joudun teloitettavaksi, niin minun on pakko suorittaa toinen, edellistä vaikeampi uhri ja kärsiä kaksinkertainen kuolema. Minä tunnustan, että haluni joutua marttyyriksi on häipynyt olemattomiin ja että mieleni on vallannut toivo päästä hengittelemään vapaata ilmaa vuoren honkien alla.

Rikkiviisas tohtori vastasi:

— Sattuupa niin, että aikomukseni oli viedä sinut juuri honkien alle, jotka soivat tuulessa kuin vienosti helisevä surunsävyinen huilu. Me nautimme aamiaista sammaleisella rinteellä kaupungin yläpuolella. Tule! Miksi viivyttelet?

Pyhä mies virkkoi:

— Ennenkuin lähden teidän kanssanne, tahtoisin mielelläni tietää, kuka olette. Minä olen horjahtanut pois alkuperäisestä lujuudestani. Rohkeuteni on nyt vain oljenkorsi hyveeni hävitetyllä alueella. Mutta minä uskon yhä vielä Jumalan poikaan enkä tahtoisi kadottaa sieluani pelastaakseni ruumiini.

— Totisesti, virkkoi Rikkiviisas tohtori, sinä luulottelet minun himoitsevan sieluasi! Onko se siis niin kaunis neiti ja niin hieno rouva, että pelkäät minun sen ottavan? Pidä omanasi, ystäväiseni, minä en sitä mitenkään pitele.

Pyhää miestä ei rauhoittanut tuo puhe, jossa ei tuntunut minkäänlaista hurskauden tuoksua. Mutta koska hänen teki kovin mieli päästä vapaaksi, hän ei asiaa enempää ajatellut, vaan seurasi tohtoria ja kulki hänen kerällään vankilan portista.

Vasta ulos päästyään hän kysyi:

— Kuka olet sinä, joka lähetät unennäköjä ihmisille ja vapautat vangittuja? Sinussa on naisen kauneus ja miehen voima, ja minä ihailen sinua voimatta sinua rakastaa.

Rikkiviisas tohtori vastasi:

— Sinä rakastat minua kohta, kun olen tehnyt sinulle pahaa. Ihmiset eivät voi rakastaa ketään muuta kuin niitä, jotka aiheuttavat heille kärsimystä. Ja rakkautta on ainoastaan tuskassa.

Niin keskustellen he astelivat ulos kaupungista ja lähtivät kulkemaan vuorelle johtavaa polkua. Kauan aikaa kuljettuaan he näkivät metsänrinnassa punaisilla tiilillä katetun talon. Talon edustalla, tasangon puolella, levisi pengermä, jossa kasvoi hedelmäpuita ja jota ympäröi viini-istutus.

He istuivat pihalle viinipuun alle, jonka lehdet syksy oli kullannut ja josta riippui rypäleterttuja. Ja nuori tyttö toi heille siihen rieskaa, hunajaa ja maissileivoksia.

Tohtori Rikkiviisas ojensi kätensä ja poimi punaisen omenan, puri siitä kappaleen ja ojensi sitten omenan pyhälle miehelle. Giovanni söi ja joi; ja hänen partansa oli rieskasta valkoinen ja hänen silmänsä nauroivat katsellessaan taivasta, joka täytti ne sinellään ja ilollaan. Ja nuori tyttö hymyili.

Tohtori Rikkiviisas virkkoi:

— Katso tuota lasta; hän on paljoa kauniimpi kuin Mona Libetta.

Pyhä mies, maidon ja hunajan humaltamana, päivän kirkkaudesta riemuiten, lauloi niitä lauluja, joita hänen äitinsä oli laulanut kanniskellessaan häntä käsivarrellaan. Ne olivat paimenten ja paimenetarten lauluja, ja niissä puhuttiin rakkaudesta. Ja koska nuori tyttö kuunteli oven kynnyksellä, pyhä mies nousi, juoksi horjahdellen hänen luoksensa, sieppasi hänet syliinsä ja suuteli hänen poskiansa; ja hänen suudelmansa olivat täynnä rieskaa, naurua ja iloa.

Tohtori Rikkiviisaan maksettua kemut molemmat matkamiehet lähtivät kulkemaan kohti tasankoa.

Kun he kulkivat virran rannalla kasvavien hopeisten halavien vieritse, sanoi pyhä mies:

— Istuutukaamme. Minä havaitsen olevani väsynyt.

He istuutuivat halavan alle ja näkivät kurjenmiekkojen rannassa taivuttavan säiliänsä ja kiiltokärpästen kiitävän veden pinnassa. Mutta Giovanni ei enää nauranut, ja hänen kasvonsa olivat murheelliset.

Tohtori Rikkiviisas kysyi häneltä:

— Minkätähden olet huolissasi?

Giovanni vastasi hänelle:

— Sinä olet saattanut minut tuntemaan elävien olioiden hyväilyä, ja minun sydämeni on murheellinen. Minä olen maistanut rieskaa ja hunajaa. Olen nähnyt piikaisen talon kynnyksellä ja olen saanut tuta, että hän oli kaunis. Ja nyt asuu levottomuus minun hengessäni ja minun lihassani.

"Millaisen tien olenkaan kulkenut siitä, kun sinuun tutustuin. Muistatko rautatammimetsää, jossa sinut ensimmäisen kerran näin? Minä näet tunnen sinut.

"Sinä kävit luonani erakkolassani ja ilmestyit minulle naisena, jonka silmät säteilivät ohuen hunnun alta suloisen suusi sillävälin opettaessa minulle hyvettä koskevien käsitteiden vaikeuksia. Sinä näyttäydyit minulle niitulla kultakaavussasi samoinkuin Ambrosiukselle tai Augustinukselle. Silloin en vielä tuntenut ajattelemisen tautia. Mutta sinä annoit minulle ajatuksen. Ja sinä asetit kopeuden huulilleni kuin hehkuvan hiilen. Minä olen mietiskellyt. Hengen ollessa vielä uutuuttaan jäykkänä ja älyni viettäessä karua nuoruusaikaansa minä en kumminkaan epäillyt. Mutta sinä tulit vielä luokseni, annoit minulle epävarmuutta ja juotit minulla epäilystä kuin viiniä. Nyt minä nautin sinun voimastasi olioiden suloista harhaa, ja metsien ja purojen, taivaan ja maan ja elollisten olioiden henki huokuu rinnassani.

"Minä olen onneton, koska olen seurannut sinua, ihmisten ruhtinasta!"

Giovanni katseli kumppaniansa, joka oli kaunis kuin päivä ja yö, ja sanoi hänelle:

— Minä kärsin sinun tähtesi ja minä rakastan sinua. Minä rakastan sinua, koska olet onnettomuuteni ja ylpeyteni, riemuni ja tuskani, olioiden hurma ja julmuus, koska olet himo ja ajatus ja koska olet tehnyt minut itsesi kaltaiseksi. Sinun lupauksesi Yrttitarhassa, aikojen aamuna, ei suinkaan ollut suotta; minä olen maistanut tiedon hedelmää, oi Saatana!

Giovanni sanoi vielä:

— Minä tiedän, näen, tunnen, tahdon, kärsin. Ja minä rakastan sinua kaiken sen pahan tähden, mitä olet minulle tehnyt. Rakastan sinua, koska olet syössyt minut perikatoon.

Ihminen nojasi enkelin olkapäähän ja itki.

Veren mysteeri

La bossa sua non diceva se non Jesù e Caterina, e cosi dicende ricevatti el capo nelle mani mie, fermando l'occhio nella Divina Bontà, e dicendo: Io voglio..

(Le Letter e di S. Caterina da Siena. — XCVII, Gigli e Burlamacchi.)

[Hänen huulensa lausuivat vain Jeesus ja Katariina, ja niin sanoen hän laski päänsä käsiini sulkien silmänsä Jumalan armossa ja sanoen: Minä tahdon…]

Sienan kaupunki oli kuin sairas, joka turhaan etsii hyvää sijaa vuoteestansa ja luulee heittelehtiessään pettävänsä kivun. Se oli useat kerrat muuttanut tasavallan hallitusta, joka siirtyi konsuleilta kansalaiskokouksille. Aikaisemmin oli valta ollut ylhäisten käsissä; myöhemmin sitä käyttelivät rahanvaihtajat, veranvalmistajat, apteekkarit, turkkurit, silkkikauppiaat ja kaikenlaiset ylempiä ammatteja harjoittavat henkilöt. Mutta koska nämä porvarilliset olivat osoittautuneet heikoiksi ja ahnaiksi, karkoitti kansa heidät vuorostaan ja luovutti vallan pienille käsityöläisille. Vuonna 1368 Jumalanpojan ikimuistettavan lihaantulon jälkeen signoriaan kuului neljätoista hallitusmiestä, jotka oli valittu kutojien, teurastajien, lukkoseppien, suutarien ja muurarien joukosta ja jotka muodostivat Uudistajien Vuoreksi nimitetyn suuren neuvoston. He olivat karkeita plebeijejä, samanlaisia kuin heidän kaupunkinsa vaakuna, pronssinen naarassusi, jota he rakastivat hirmuisella pennunrakkaudella. Mutta kansa, joka oli asettanut heidät tasavaltaa johtamaan, oli jättänyt heidän yläpuolelleen Kahdentoista neuvoston, jonka jäsenet olivat pankkiireja ja rikkaita kauppiaita. Nämä tekivät salaliiton ylhäisten kanssa, keisarin yllyttäminä, myydäkseen kaupungin paaville.

Saksan keisari oli salahankkeen sieluna; hän lupasi sotureitansa sen toteuttamiseksi. Hän kiirehti kovin asian suorittamista, koska arveli voivansa kauppasummalla lunastaa takaisin Kaarle Suuren kruunun, joka oli tuhannenkuudensadankahdenkymmenen floriinin panttina Firenzen pankkiireilla.

Ne Uudistajien Vuoren jäsenet, jotka muodostivat signorian, pitivät kuitenkin ankaraa komentoa ja valvoivat Tasavallan menestystä. Nämä vapaan kansan ylhäisinä virkamiehinä toimivat käsityöläiset olivat kieltäneet kaupunkiin tulleelta keisarilta leivän, veden, suolan ja tulen; hänen täytyi vetäytyä pois huokaillen ja vapisten, ja salaliittolaiset tuomittiin kuolemanrangaistukseen. Vanhan Remuksen perustaman kaupungin vartijoina he jäljittelivät Rooman ensimmäisiä ankaroita konsuleita. Mutta heidän kultaan ja silkkiin puettu kaupunkinsa soljahti heidän sormistaan kuin rietas ja kavala ilotyttö. Ja huolestunut mieli teki heidät leppymättömiksi.

Vuonna 1370 he saivat tietää, että eräs Perugian aatelismies, ser Nicolas Tuldo, oli paavin lähettämänä saapunut taivuttamaan sienalaisia luovuttamaan yksissä neuvoin keisarin kanssa kaupungin Pyhälle Isälle. Tuo herra oli nuoruutensa ja kauneutensa parhaassa kukoistuksessa ja oli oppinut naisten seurassa sen miellyttämis- ja viettelemistaiteen, jota nyt käytteli Salembenien palatsissa ja rahanvaihtajien myymälöissä. Ja vaikka olikin mieleltään kevyt ja hengeltään turhamainen, hän voitti kuitenkin paavin vuoksi puolelleen paljon porvarillisia ja muutamia käsityöläisiä. Saatuaan kuulla hänen juonistaan Uudistajien Vuoren virkamiehet käskivät tuoda hänet ylhäisen neuvostonsa eteen, kuulustelivat häntä tasavallan sotalipun alla, johon on kuvattu hyökkäävä jalopeura, ja selittivät käyneen ilmi, että hän oli vehkeillyt kaupungin vapautta vastaan.

Hän oli vastannut noille suutareille ja teurastajille hymyillen ja ylenkatseellisesti. Kuultuaan kuolemantuomiotansa julistettavan hän joutui syvän hämmästyksen valtaan, ja vankilaan takaisin kulkiessaan hän oli kuin huumautunut. Mutta kohta sinne tultuaan hän toipui huumauksestaan ja valitti elämän katoamista niin kiihkeästi kuin nuori veri ja kiivas henki suinkin voi sitä valittaa. Nautintojen, aseiden, naisten, ratsujen kuvat kiitivät hänen mielessään, ja se ajatus, ettei hän saisi enää milloinkaan niistä nauttia, syöksi hänet sellaiseen epätoivoon, että hän takoi nyrkeillään ja otsallaan vankikomeronsa seiniä ja parkui niin, että huuto kuului porvarien asuntoihin ja veranmyyjäin kauppakojuihin saakka. Vanginvartija kiiruhti luo ja havaitsi hänen viruvan veressä ja vaahdossa.

Ser Niccola Tuldo ulvoi siten raivoissaan kolme päivää ja kolme yötä.

Asiasta annettiin tieto Uudistajien Vuorelle. Suoritettuaan kiireelliset asiat ylhäisen signorian jäsenet tutkivat onnettoman kuolemaantuomitun juttua.

Leone Rancati, ammatiltaan tiilenpolttaja, sanoi:

— Sen miehen tulee maksaa päällään Sienan tasavaltaa vastaan tekemänsä rikos, ja kukaan ei voi ostaa häntä vapaaksi siitä velasta anastamatta itselleen kaupunkivaltiomme, oman äitimme, pyhiä oikeuksia. Hänen tulee kuolla. Mutta hänen sielunsa kuuluu Jumalalle, joka on sen luonut, ja soveliasta ei ole, että hän kuolee epätoivossa ja synnissä. Taatkaamme siis hänelle iäinen pelastus kaikin käytettävissämme olevin keinoin.

Matteino Renzano, leipuri, joka oli kuuluisa viisaudestaan, nousi vuorostaan ja sanoi:

— Sinä puhuit hyvin, Leone Rancati. Sentähden on tuomitun luo lähetettävä Katariina, vanuttajan tytär.

Tähän mielipiteeseen liittyi koko signoria päättäen kutsua Katariinan käymään Niccola Tuldon luona vankilassa.

Katariina, vanuttaja Giacomon tytär, levitti siihen aikaan hyveittensä tuoksua koko Sienan kaupunkiin. Hän asui pienessä komerossa isänsä talossa ja käytti katuvaisten sisarten vaatetusta. Valkoisen villahameen alla hänellä oli vyöllään rautaketju, ja hän ruoski itseään joka päivä tunnin ajan. Sitten hän näytti käsivarsiaan, jotka olivat täynnä haavoja, ja sanoi: "Tässä ovat minun ruusuni!" Hän hoiti kammiossaan liljoja ja orvokkeja, joista solmi seppeleitä Neitsyen ja pyhimysten alttareille laulaen kansankielisiä hymnejä Jeesuksen ja Marian ylistykseksi. Niinä murheellisina vuosina, joina Sienan kaupunki oli tuskan tyyssija ja ilon asumus, Katariina kävi vangittujen luona ja sanoi portoille: "Sisareni, kovin mielelläni kätkisin teidät Vapahtajan rakkauden haavoihin!" Niin puhdas ja sellaisen lähimmäisenrakkauden elähdyttämä neitsyt ei olisi voinut kasvaa ja kukoistaa muualla kuin Sienassa, joka tahroistaan ja rikoksistaan huolimatta säilyi Pyhän Neitsyen kaupunkina.

Hallitusmiehiltä tiedon saatuaan Katariina lähti vankilaan sen päivän aamuna, jona Niccola Tuldon piti kuolla. Hänen saapuessaan vanki makasi kopin kivipermannolla huutaen herjauksia korkealla äänellä. Katariina kohotti valkoista huntua, jonka autuas Dominikus itse, paratiisista alas laskeutuen, oli asettanut hänen otsalleen, ja paljasti vangin nähtäviin taivaallisen kauniit kasvot. Vangin niitä ihmetellen katsellessa hän kumartui hänen puoleensa ja pyyhki pois vaahdon hänen suupielistään.

Ser Niccolà Tuldo käänsi häntä kohti vielä hurjailmeiset silmänsä ja sanoi:

— Mene tiehesi! Minä vihaan sinua, koska olet Sienasta, joka minut murhaa. Oi Siena, sinä naarassusi, joka isket ilkeät torahampaasi jalon Perugian miehen kurkkuun! Voi sinua, naarassutta, voi sinua saastaista ja raatelevaista narttua!

Katariina vastasi hänelle:

— Veljeni, mitä onkaan jokin kaupunki, ja mitä ovatkaan kaikki maailman kaupungit Jumalan ja enkelten kaupungin rinnalla? Minä olen Katariina ja tulen kutsumaan sinua iäisiin häihimme.

Äänen lempeys ja kasvojen kirkkaus vuodatti samassa rauhan ja valon Niccola Tuldon sieluun.

Hän muisti viattomuutensa päiviä ja itki kuin lapsi. Apenniinien yläpuolelle kohonnut aurinko valaisi vankikomeroa ensimmäisillä säteillään. Katariina sanoi:

— Jo koittaa päivä! Nouse ja käy iäisiin häihimme, veljeni, nouse!

Hän nosti vangin ja vei hänet mukanaan kappeliin, missä veli Cattaneo kuunteli hänen synnintunnustustaan.

Ser Niccola Tuldo otti sitten hartaasti osaa pyhään messuun ja nautti Jeesuksen ruumiin. Sitten hän kääntyi Katariinan puoleen ja sanoi hänelle:

— Pysy luonani, älä minua hylkää, niin omatuntoni on hyvä ja minä kuolen tyytyväisenä.

Kellot alkoivat soida ilmoittaen rikoksentekijän mestaamisen hetkeä.

Katariina vastasi:

— Rakas veljeni, minä odotan sinua teloituspaikalla.

Niccola Tuldo hymyili ja virkkoi ikäänkuin hurmaantuneena:

—- Mitä? Odottaako sieluni riemu minua pyhällä teloituspaikalla?

Katariina mietti ja rukoili sanoen:

— Jumalani, sinä olet lähettänyt hänelle suuren valon, koska hän nimittää teloituspaikkaa pyhäksi.

Ser Niccola sanoi vielä:

— Niin, minä käyn sinne lujana ja iloisena. Minä ikävöitsen sinne päästä, ikäänkuin olisi tuhat vuotta odotettavana, ennenkuin sinut siellä kohtaan.

— Häihin, iäisiin häihin! toisti Katariina poistuessaan vankilasta.

Kuolemaantuomitulle tarjottiin hiukan leipää ja viiniä, hänelle annettiin musta viitta, ja sitten häntä kuljetettiin mäkisiä teitä, torvien pauhatessa, kaupungin kaartin vartioimana, Tasavallan lipun alla. Kadut olivat täynnä uteliaita, ja naiset kohottivat korkealle pieniä lapsiansa näyttääkseen heille miestä, joka meni kuolemaan.

Niccola Tuldo ajatteli Katariinaa, ja hänen huulensa, jotka olivat kauan uhonneet katkeruutta, olivat nyt puoliavoimet, ikäänkuin hän olisi tahtonut suudella pyhää kuvaa.

Vähän aikaa noustuaan karkeilla tiilillä kivettyä katua saattue saapui eräälle niistä kukkuloista, jotka kohoavat kaupungin yläpuolelle, ja tuomittu näki yhtäkkiä, silmillä, joiden oli määrä kohta sammua, Sienan katot, kupolit, kellotapulit ja tornit ja etäämpänä muurit, jotka noudattelivat kukkulain rinnettä. Tuon kaiken nähdessään hän muisti syntymäkaupunkinsa, hymyilevän Perugian, jota ympäröivissä yrttitarhoissa virtaavat vedet solisevat hedelmäin ja kukkasten keskellä. Hän näki pengermän, joka kohoo yli Trasimenon laakson, missä katse juo päivää riemuiten.

Elämän kaipaus riipaisi jälleen hänen sydäntänsä.

Hän huokasi:

— Oi armas kaupunkini! Oi vanhempieni koti!

Mutta sitten hän jälleen ajatteli Katariinaa, ja se ajatus täytti hänen mielensä riemastuksella ja rauhalla.

Vihdoin saavuttiin torille, missä Camianon ja Granayolan talonpoikaisnaiset levittivät joka lauantai myytäväksi sitruunoita, rypäleitä, viikunoita ja omenia, kutsuen emäntiä luokseen iloisin huudahduksin ja rivonsekaisin puheenparsin. Sinne oli mestauslava pystytetty. Ser Niccola Tuldo näki siellä Katariinan, joka oli polvistunut ja laskenut päänsä mestauspölkylle.

Hän astui portaita ylös kärsimättömän iloisena.

Hänen tullessaan Katariina nousi ja kääntyi häneen päin niinkuin vaimo kohdatessaan jälleen miehensä; hän tahtoi omin käsin paljastaa hänen kaulansa ja sijoittaa ystävänsä mestauspölkylle kuin häävuoteeseen.

Sitten hän polvistui tuomitun viereen. Viimeksimainitun lausuttua kolme kertaa kiihkeästi "Jeesus, Katariina!" pyöveli sivalsi miekallansa ja irtautunut pää putosi neitsyen käsiin. Silloin Katariinasta tuntui kuin uhrin veri olisi tulvahtanut häneen ja täyttänyt hänen suonensa vierien niissä lauhana kuin nisälämmin maito; suloinen tuoksu laajensi hänen sieraimiansa, ja hänen kostuneissa silmissään väikkyi enkelien varjoja. Hämmästyneenä ja hurmaantuneena hän painui pehmeästi taivaallisen hekuman syvyyksiin.

Kaksi Pyhän Dominikuksen sisaruskuntaan kuuluvaa naista, jotka seisoivat mestauslavan juurella, näkivät hänen ojentuvan liikkumattomaksi ja kiiruhtivat häntä nostamaan ja tukemaan. Pyhä nainen tuli tuntoihinsa ja sanoi heille:

— Minä näin taivaan!

Kun toinen naisista aikoi pestä sienellä pois veren, jota oli virrannut neitsyen hameelle, Katariina torjui hänet kärsimättömästi.

— Ei, sanoi hän, älkää ottako minulta pois tätä verta; älkää ottako minulta purppuraani ja hyvää tuoksuani!

Doña Maria d'Avalosin ja Don Fabricion, Andrian herttuan tarina

… Done Marie d'Avalos, l'une des belles princesses du pais, mariée avec le prince de Venouse, laquelle s'estant enamourachée du comte d'Andriane, l'un des beaux prince du pais aussy, et s'estans tous deux cencertez à la jouissance et le mary l'ayunt descouverte… les fit tous deux massacrer par gens appostez; si que le lendemain on trouva ces deux belles moietiez et créatures exposées et tendues sur le pavé devant la porte de la maison, toutes mortes et froides, à la veue de tous les passants, qui les larmoyoient et plaignoyent de leur misérable estat.

(Pierre de Bourdeilles, abbé et seigneur de Branthôme, Recueil des dames; seconde partie.)

[Ooña Maria d'Avalos, eräs maan kauniita ruhtinattaria, oli naimisissa Venosan ruhtinaan kanssa ja rakastui Andrian herttuaan, joka puolestaan kuului maan kauniisiin ruhtinaisiin. He suostuivat yksimielisesti nautintoon, aviomies yllätti heidät ja antoi vahtisotilaitten surmata molemmat. Seuraavana aamuna nähtiin nämä kauniit rakastavaiset katukivityksellä talon edustalla, molemmat kuolleina ja kylminä, kaikkien ohikulkevien nähtävinä, ja kaikki itkivät ja valittivat heidän surkeata tilaansa.]

Napolissa vietettiin suuret juhlat, kun Venosan ruhtinas, rikas ja mahtava herra, otti puolisokseen doña Marian, Avalosin mainehikkaan suvun jäsenen. Kahdettoista vaunut, joita vetämässä olevat hevoset oli peitetty suomuksilla, höyhenillä tai turkiksilla, niin että muistuttivat lohikäärmeitä, aarnikotkia, jalopeuroja, ilveksiä, panttereita tai yksisarviaisia, kuljettivat kaupungilla alastomia, yltä päältä kullattuja miehiä ja naisia, jotka edustivat Venosan ruhtinaan häihin maan päälle laskeutuneita Olympon jumalia. Eräissä vaunuissa nähtiin nuori siipiniekka poika polkemassa jalkoihinsa kolmea inhoittavan rumaa naista. Vaunujen yläpuolelle kohoavassa kilvessä oli luettavana: Rakkaus kohtalotarten voittajana. Tuon piti ilmaista, että aviopuolisot tulisivat nauttimaan toistensa keralla pitkäaikaista onnea. Mutta tuo kohtaloa kestävämpi rakkaus olikin vain väärä ennustus. Kaksi vuotta naimisiinmenonsa jälkeen, ollessaan eräänä päivänä lintujahdissa, doña Maria d'Avalos näki Andrian herttuan, joka oli kaunis ja hyvärakenteinen, ja rakastui häneen. Kunniallisena, jalosukuisena, maineestaan huolehtivana ja ollen siinä varhaisen nuoruuden iässä, jolloin naiset eivät vielä uskalla tyydyttää himojansa, hän ei lähettänyt aatelismiehen luo parittajaa mainitsemaan kohtauspaikkaa, joko jossakin kirkossa tai kotonansa. Hän ei ilmaissut ollenkaan tunteitansa, vaan toivoi hyvän tähtensä johdattavan hänet jälleen sen luo, joka oli vähemmässä kuin silmänräpäyksen ajassa tullut hänelle elämää kalliimmaksi. Hänen odotusaikansa oli lyhyt. Andrian herttua oli havainnut hänet kauniiksi ja lähti kohta kunnioittavasti tervehtimään Venosan ruhtinasta. Jouduttuaan palatsissa kahden kesken doña Marian kanssa herttua pyysi häneltä erittäin lempeästi ja erittäin kiinteästi, mitä doña Maria oli halukas ja valmis hänelle antamaan. Doña Maria vei hänet viipymättä huoneeseensa eikä evännyt häneltä mitään hänen tahtomaansa. Ja kun herttua lausui hänelle kiitoksensa siitä, että hän oli myöntynyt hänen haluunsa, doña Maria vastasi:

— Armollinen herra, se halu oli minun aikaisemmin kuin teidän. Minä olen tahtonut, että olisimme sylitysten, niinkuin nyt, tässä vuoteessa, jossa pidän teitä hyvänä milloin ikänä suvaitsette tänne tulla.

Siitä päivästä lähtien doña Maria d'Avalos otti vastaan Andrian herttuan aina, kun oli siihen tilaisuutta, mikä sattui varsin usein, koska Venosan ruhtinas lähti usein metsälle ja vietti toisinaan kokonaisia viikkoja huvitellen ystäviensä keralla jollakin maatilallansa.

Doña Marian maatessa ystävänsä kanssa hänen imettäjänsä Lucia seisoi koko ajan ovella vahdissa sormiellen rukousnauhaansa ja alinomaa peläten ruhtinaan palaavan ihan odottamatta.

Ruhtinas oli mies, jonka mustasukkaista ja väkivaltaista luonnonlaatua kovin pelättiin. Vihamiehet moittivat häntä kavalaksi ja julmaksi. He nimittivät häntä ketun ja suden sekasikiöksi ja haisevaksi pedoksi. Ystävät sitävastoin ylistivät häntä siitä, että hän säilytti uskollisesti mielessään kokemiensa oikeiden ja väärien tekojen muistoa eikä voinut kärsivällisesti sietää solvausta.

Rakastavaiset olivat kokonaista kolme, kuukautta nauttineet toisiansa ja tyydyttäneet haluansa häiriytymättä ja pelkäämättä, kun imettäjä eräänä päivänä tuli doña Marian huoneeseen ja sanoi hänelle kahden kesken:

— Kuulehan, rakas pieni päärlyseni; minä en puhu nyt kukista enkä makeisista, vaan vakavasta ja peloittavasta asiasta. Hänen ylhäisyytensä Venosan ruhtinas on saanut kuulla jotakin pahaa sinusta ja Andrian herttuasta. Näin hänen äsken nousevan pihalla ratsun selkään. Hän puri viiksiänsä, mikä on aina paha merkki. Hän puhui kahdelle miehelle, jotka eivät näytä kunniallista elämää viettäviltä; kuulin vain hänen sanovan heille: "Nähkää joutumatta nähdyiksi." Sellaisen kehoituksen lausui heille jalo ruhtinas. Pahaksi onneksi hän vaikeni nähdessään minut. Pieni kaunis päärlyni, niin totta kuin Jumala on pyhässä sakramentissa, jos ruhtinas tapaa sinut Andrian herttuan seurassa, hän surmaa teidät molemmat, ja sinä muutut vainajaksi. Entä minä, minne joudunkaan silloin minä?

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings