TOINEN OSA.

Kellot. Mathis'in makuukammari. Ovi vasemmalla vieden ravintosaliin. Portaat oikealla. Ikkunoita perällä, kadullepäin. Kirjoituspöytä vanhasta tammesta, kiiltävillä kiskoilla, ikkunoiden välissä. Sänky uutimilla; iso kaappi, pöytiä, tuoleja. Fajansiuuni keskellä seinää. Mathis istuu nojatuolissa uunin vieressä. Catherine, pyhävaatteissaan. ja Tohtori Frantz, lyhyessä nutussa, punaisissa liivissä, polvihousuissa, pitkävartiset saappaat jalassa ja iso Elsassilainen hattu päässä, seisovat hänen vieressään.

I.

MATHIS. CATHERINE, TOHTORI FRANTZ.

TOHTORI. — Voitteko paremmin, herra pormestari?

MATHIS. — Minä voin hyvin hyvästi.

TOHTORI. — Eikö päätänne enää kivistä?

MATHIS. — Ei.

TOHTORI. — Ettekä tunne sohisevan korvissanne?

MATHIS. — Kun sanon teille, että kaikki on hyvin… että olen, kuin ainakin… niin on asia aivan selvä, luullakseni!

CATHERINE. — Kauan aikaa hän on nähnyt pahoja unia, hän haastelee unissaan… nousee juomaan kylmää vettä…

MATHIS. — Ketä tahansa saattaa janottaa yöllä.

TOHTORI. — Epäilemättä… mutta teidän pitää olla varova. Te juotte liian paljon valkeata viiniä, herra pormestari; valkea viini tekee luuvalon ja vaikuttaa teissä usein puuskan niskaan: kaksi jaloa tautia, vaan vaarallista. Meidän vanhat maakreivit, markkreivit ja rheinikreivit, Sundgau'n, Brisgau'n, ylä- ja ala-Elsassin herrat, kuolivat melkein kaikki jalkaleiniin tahi halvaukseen. Nyt nämä jalo-arvoiset taudit sattuvat pormestareille, notariuksille, suuremmille porvareille. Se on arvokasta, hyvin arvokasta, mutta surkeata. Teidän kohtauksenne toissa iltani tuli siitä. Te olitte liiaksi juoneet rikeviriä serkkunne Bothin luona, ja sitten on kova pakkanen teidät tapaellut, koska kaikki veri oli päässä.

MATHIS. — Jalkojani palelti, se on totta; syytä ei tarvitse niin kaukaa hakea; Puolalainen juutalainen on syypää kaikkeen.

TOHTORI. — Miten niin?

MATHIS — -Niin, kuin minä ennen aikaan näin miesparan kauhtanan, jonka kortteerimestari, tuo vanha Kelz, toi tänne yhdessä hatun kanssa; tämä näky minua hämmästytti, koska juutalainen edellisenä iltana oli käynyt meillä. Sen koommin en ole koko asiata ajatellutkaan, kun toissa iltana elonkauppias astui sisään ja sanoi samat sanat, kuin toinen. Se vaikutti saman, kuin haahmo olisi astunut huoneesen! Minä tiedän kyllä, ettei haahmoja löydy ja että kuolleet ovat aivan kuolleita, mutta minkä tekee? Ei aina kaikkia muista (Kääntyen Catherinea kohti) Oletko laittanut sanan notariukselle?

CATHERINE. — Olen, saat olla huoleti!.

MATHIS. — Minä olen hyvin huoleti; mutta tämän naimisen pitää tapahtuman niin pian, kuin mahdollista. Kun näkee, miten hyvinvoivalle miehelle, joka on terve ruumiin ja sielun puolesta, sattuu semmoisia puuskia, täytyy kaikki toimittaa valmiiksi, eikä jättää mitään huomeiseksi. Se, mikä mulle tapahtui toissa päivänä, voi mulle sattua tänä iltana, minä voin kuolla siihen paikkaan, enkä olisi nähnyt lastani onnellisena. Kas, niin on asiat! — Ja antakaa minun olla rauhassa teidän selityksistänne. Lieneekö se sitten valkea viini, kylmyys, tahi Puolalainen, joka nosti veren aivoihini, se on yhdentekevä. Minulla on niin selvä järki, kuin kellään toisella; muu ei merkitse mitään.

TOHTORI. — Mutta ehkä olisi hyvä, herra pormestari, lykätä välikirjan allekirjoittaminen myöhempään; ymmärrättehän… mielenliikutus asioissa joita hyvin harrastaa…

MATHIS (nostaen kätensä tuskaisesti). — Herra varjele!… pitäköön itsekukin huolta omista asioistaan. Nuo teidän jos, ja teidän koska, ne saattavat ihmisen pään pyörälle. Toimittakoot tohtorit lääkityksiään ja antakoot toisten tehdä tahtonsa mukaan. Te olette minua parantaneet, hyvä! minä olen terve, sitä parempi! Kutsukaa notarius, antakaa sana vieraille-miehille ja tulkoon kaikki päätetyksi.

TOHTORI (hiljaa Catherinelk). — Hänen hermonsa ovat vielä ärtyväiset; parasta on tehdä, mitä hän tahtoo. (Walter ja Heinrich tulevat vasemmalta, pyhävaatteissaan).

II.

EDELLISET. WALTER. HEINRICH.

WALTER. — Kas niin!… Kas niin! sanovat sinun jaksavan paremmin.

MATHIS (kääntyen). — He! Tekö siinä olette? Tulitte parhaiksi; minä olen iloinen saada nähdä teitä. (Antaa heille kättä).

WALTER (hymyillen). — Johan sinä olet aivan parantunut, Mathis-raukkani?

MATHIS (nauraen). — He! niin, kaikki on ohitse. Mikä kummallinen asia kuitenkin! Se on Heinrich, joka vanhoilla jutuillaan juutalaisesta on mulle tämän saattanut. Ha! ha! ha!

HEINRICH. — Kuka voi edeltäpäin arvata asian niin käyvän?

MATHIS. — Se on selvä; ja tuo toinen, joka paikalla astui sisään. Mikä sattumus! mikä sattuma! Eikö hänen voi sanoa tulleen aivan kuin kutsumuksen jälkeen?

WALTER. — Toden totta, herra tohtori, saatte uskoa, jos tahdotte, vaan minun itsenikin, nähdessäni tuon Puolalaisen astuvan sisään, hivuskarvani nousivat pystyyn päässäni.

CATHERINE. — Voiko tervejärkisillä ihmisillä olla tuommoisia tuumia?

MATHIS. — No nyt, kun, Jumalan kiitos, olen päässyt siitä, tietäkää, Walter ja Heinrich, että me käymme päättämään Annetten ja Christianin naimisen. Tämä oli kenties varoitus, että tulee jouduttaa asiata.

HEINRICH. — Oh, herra pormestari, ei ole vaaraa.

WALTER. — Se ei ole mitään, se on ollut ja mennyttä, Mathis.

MATHIS. — Ei… ei… minä olen semmoinen, minä käytän hyviä varoituksia hyödykseni. Walter, Heinrich, minä olen kutsunut teidät vieraiksi miehiksi. Välikirja allekirjoitetaan täällä, kello yksitoista, messun perästä; kaikille on sana annettu.

WALTER. — Jos välttämättömästi tahdot?

MATHIS. — Tahdon, välttämättömästi. (Catherinelle) Catherine?

CATHERINE. — Mitä?

MATHIS. — Onko Puolalainen vielä siellä?

CATHERINE. — Ei, hän läksi eilen. Koko tämä asia huoletti häntä hyvin.

MATHIS. — Sitä pahempi sitten, että hän on lähtenyt. Olisin tahtonut nähdä häntä, puristaa hänen kättänsä, kutsua häntä häihin. Minä en tuosta ole ollenkaan miehelle vihoissani; se ei ollut hänen syynsä, että kaikki Puolalaiset juutalaiset ovat yhdennäköiset, että heillä kaikilla on yhtäläinen hattu, yhtäläinen parta ja yhtäläinen kauhtana. Hän on aivan syytön.

HEINRICH. — Ei, häntä ei voi mistään syyttää.

WALTER. — Siis se on päätetty asia, kello yksitoista olemme täällä.

MATHIS. — Niin. (Tohtorille) Ja minä käytän tilaisuutta kutsuakseni teitäkin, herra tohtori. Tehkää meille se kunnia ja tulkaa häihin.

TOHTORI. — Minä tulen, herra pormestari, tulen mielelläni.

HEINRICH. — Jo toista kertaa soitetaan. Lähtekäämme. Hyvästi, herra Mathis.

MATHIS. — Hyvästi vähäksi aikaa. (Kättelee heitä. Walter, Heinrich ja tohtori menevät).

III.

MATHIS, CATHERINE.

CATHERINE (huutaen portaissa). Annette, Annette!

ANNETTE (kammaristaan). — Minä tulen.

CATHERINE. — Joudu jo, toinen kerta on soitettu.

ANNETTE (samoin). — Paikalla.

CATHERINE (Mathis'ille). — Hän ei lopeta koskaan.

MATHIS. — Anna nyt lapsen olla rauhassa, tiedäthän sinä, että hän pukee päällensä.

CATHERINE. — Minä en kuluta kahta tuntia pukeutuessani.

MATHIS. — Sinä… niin sinä… onko se sama asia? Jos te tulette vähän myöhempään, on penkki aina siinä, ei kukaan sitä anasta.

CATHERINE. — Hän odottaa Christiania.

MATHIS. — No niin, eikö se ole luonnollista? Hänen täytyy tulla tänä aamuna; joku asia mahtaa häntä viivyttää. (Annettelle, hymyillen, tulee kaunis Elsassilainen päähine päässä ja kullattu rintavaate päällä).

IV.

EDELLISET, ANNETTE.

CATHERINE. — Joko viimeinkin lopetit!

ANNETTE. — Olen lopettanut, minä olen valmis.

MATHIS (katsoen Annettea liikutetun näköisenä). — Voi kuinka olet kaunis, Annette!

ANNETTE. — Minä olen ottanut päähineen.

MATHIS. — Siinä teit oikein. (Annette katsoo peiliin).

CATHERINE. — Herran aika… emme kuuna päivänä joudu alkuun; lähtekäämme, Annette lähtekäämme! (Menee ottamaan messukirjansa pöydällä).

ANNTTE (katsoen ulos ikkunasta). — Eikö Christian ole tullut vielä?

MATHIS. — Ei, hänellä on varmaan asioita.

CATHERINE. — Tule nyt! hän saa sinua nähdä myöhemmin. (Hän menee, Annette perästä).

MATHIS (huutaen). — Annette… Annette… sinä et sano minulle mitään?

ANNETTE (tullen takaisin häntä suutelemaan). — Sinä tiedät hyvin, että minä sinusta pidän!

MATHIS. — Tiedän… tiedän… Mene nyt, lapseni, äidilläsi ei ole malttia.

CATHERINE (ulkona, huutaen). — Kolmannen kerran soittavat. (Annette menee).

MATHIS (äkäisesti). — Kolmas kerta, kolmas kerta. Eikä voisi luulla papin heitä odottavan alottaakseen. (Ulko-ovi kuuluu sulkeutuvan. Kirkon kellot soivat; kansa pyhävaatteissa kulkee ikkunain ohitse; sitten kaikki hiljaa).

V.

MATHIS (yksinään).

MATHIS. — Ne ovat poikessa… (Hän kuuntelee, sitten nousee hän istuiltaan ja katsahtaa ulos ikkunasta). Niin, kaikki ihmiset ovat kirkossa. (Hän kävelee edestakaisin, ottaa nuuskua toosastaan ja vetää sitä nenäänsä päristen). Hyvästi menee. Kaikki on käynyt hyvin. Mikä muistutus, Mathis, mikä muistutus!… vähäpätöinen seikka, ja juutalais-juttu nousi kuolleista ja kaikki meni helvettiin päin. Se on samaa, kuin viedä sinut hirteen! (Hän miettii; sitten inholla) En tiedä, missä ihmisellä toisinaan on päänsä. Eikö pidä olla hullu? Jyvänkauppias, joka astuu huoneesen, toivottaen hyvää iltaa… ikäänkuin ei kaikki Puolalaiset juutalaiset, jotka myövät jyviä, olisi yhdennäköisiä! (Hän kohottaa olkapäitään sääliväisesti, sitten tyyntyy jälleen äkkiä). Jos minä huutaisin halki maailman, ei se muuttaisi asiaa ollenkaan. Hyväksi onneksi ihmiset ovat niin tuhmia, etteivät ymmärrä mitään. (Hän katsoa tihruuttaa, sitten istuutuu jälleen keinutuoliinsa). Niin… niin… (Hän korjaa tulta). Se on kuitenkin tuo Parisilainen, joka On syy kaikkeen… se teki minun levottomaksi. Tuo kurja tahtoi langettaa minuakin uneen, mutta minä ajattelin paikalla: Seis!… seis… Ole varuillasi, Mathis, tuo tapa langettaa ihmisiä uneen on saatanan keksintö; sinä voisit kertoa juttuja… (Hymyillen). Pitää olla viisas, ei pidä pistää kaulaansa hirsinuoran solmuun. (Hän nauraa ilkeästi). Sinä kuolet vanhana, Mathis, ja rehellisimpänä miehenä koko maakunnassa; olet näkevä lapsesi lapsenlapset ilossa; ja sun haudallesi pannaan kaunis kivi, kultakirjaimilla kirjoiteltu ylhäältä alas. (Äänettömyys). No niin, kaikki on käynyt hyvin!… Se vaan, koska sinä näet unta, ja Catherine räkättää kuin harakka tohtorin edessä, sentähden sinä makaat tuolla ylhäällä avain taskussa; seinät kuulkoot, jos tahtovat. (Nousee istuiltaan). Ja nyt käykäämme vävyn rahoja lukemaan, että vävy meitä rakastaa (hän nauraa) ja että vävy auttaisi appea, jos appi puhuisi tuhmuuksla juotuaan vähän liikaa. He! he! he! hän on sukkela mies, Christian, se ei ole mikään Kelz, puoleksi kuuro j& sokea, joka tekee asiakirjoja kyynäränpituisia, jotka eivät sisällä mitään; ei, hän voi asiaa kääntää hyvälle uralle. Ensimmäisen kerran, kuin hänet näin, sanoin itsekseni: — Sinä olet tuleva vävykseni; ja jos Puolalainen tahtoisi nousta eloon, sinä sysäät hänet jälleen toiseen maailmaan!

(Hän tulee totiseksi ja menee kirjoituspöytänsä luo, jonka aukaisee. Sitten hän istuutuu, vetää pohjasta suuren pussin täynnä kultarahoja, jonka tyhjentää eteensä ja alkaa lukea verkkaan, järjestäen rahatukut huolellisesti. Tässä työssä on hän juhlallisen näköinen. Vähänväliin hän seisattuu lukemisessaan, katselee jotakuta rahaa, ja alkaa uudestaan, punnittuaan sitä hyppysillään. — Hiljaa).

Sanoo 30 tuhatta… (lukien rahatukut) niin, kolmekymmentä tuhatta livreä… kauniit myötäjäiset Annetten puolesta… He! he! he! se on kaunista kuulla noiden helisevän… santarmi on oleva tyytyväinen. (Hän lukee edelleen, sitten tarkastaa hän yhtä rahaa suuremmalla huomiolla kuin loisia). Vanhaa kultaa… (Hän kääntää sitä vasten valoa). Ah! tämä tulee vielä vyöstä… se on meille tehnyt paljon hyvää, se vyö… (Uneksuen)… niin… niin… ilman sitä olisi ravintola mennyt nutin päin… Tuli hyvissä ajoin… kahdeksan päivää myöhemmin ja husaari Ott olisi tänne ajaa körryyttänyt… Mutta me olimme valmiit, meillä oli rahaa… se oli, niinkuin luulettelin! setä Martine'n perintöä… (Hän panee rahan takaisin erääsen tukkuun, jota hän tasoittaa). Vyö meiltä kiskoi pahan okaan jalasta. Jos Catherine olisi tiennyt… Catherine-rukka! (Katsellen rahatukkvja) Kolmekymmentä tuhatta livreä. (Kellon helinä; hän kuuntelee). Se on myllyn kello. (Huutaen). Nickel! Nickel! (Ovi aukenee, Nickel näkyy kynnyksellä, kirja kädessä).

VI.

MATHIS. NICKEL.

NICKEL. — Te kutsuitte minua, Herra pormestari?

MATHIS. — Onko kukaan myllyssä?

NICKEL. — Ei, herra, kaikki meidän joukkomme on kirkossa. Mylly seisoo.

MATHIS. — Minä kuulin kellon äänen. Olitko sinä suuressa salissa?

NICKEL. — Olin, herra, vaan en kuullut mitään.

MATHIS. — Se on kummallista… minä luulin… (Hän panee pikkirillinsä korvaansa. — Erikseen). Taas alkaa korvissani sohista. (Nickelille). Mitäs sinä teit siellä?

NICKEL. — Minä lu'in "Ontuvaa sanansaattajaa".

MATHIS. — Varmaan satuja kummituksista.

NICKEL. — Ei, herra pormestari, lystin jutun erään pienen kylän väestä Sveitsissä, jotka olivat rosvoja ja jotka saatiin ilmi 23 vuoden perästä muutaman veitsenterän kautta, joka löytyi erään sepän luona muun raudan romun seassa. Kaikki otettiin kiinni yhdessä kuin sudenpesästä, äiti, kaksi poikaa, ukkovaari. Ne hirtettiin kaikki toinen toisensa viereen. Katsokaa… (Hän osottaa kirjaa).

MATHIS (jyrkästi). — Se on hyvä… se on hyvä… Tekisit paremmin, kun lukisit messuasi. (Nickel menee).

VII.

MATHIS (yksinään), sitten CHRISTIAN.

MATHIS (ylenkatseellisesti). — Ihmisiä, jotka hirtetään kahdenkymmenenkolmen vuoden perästä vanhan veitsenterän tautta? Typeriä! pitää tehdä kuin minä, ei pidä jättää todistuksia. (Jatkaa lukuaan). Minä sanoin kolmekymmentä tuhatta livreä… se on hyvä summa se… yks… kaks… kolme… (Hänen sanansa loppuvat. Hän ottaa rahatukut ja antaa heidän pudota pussiin, jonka hän kuroo huolellisesti). Kyllä heillä on onnea! Ei minulle annettu tämmöisiä lahjoja; on täytynyt kaikki ansaita liardi liardilta. Sanalla sanottu… muutamat syntyvät hyvällä onnella, toiset ovat pakoitetut itse hankkimaan aseman elämässä. (Nousee seisalleen). Kas niin, nyt on kaikki järjestyksessä. (Joku koputtaa lasi-ovea, hän katsoo. — Hiljaa). Christian! (Kohottaen ääntänsä). Käykää sisään, Christian, käykää sisään! (Menee ovea kohti, Christian näkyy).

CHRISTIAN (puristaen hänen kättänsä). — herra Mathis, te voitte paremmin?

MATHIS. — No, en voi huonostikaan. Kuulkaas, Christian, minä juuri lu'in Annetten myötäjäiset… kauniita heliseviä rahoja… kaunista kultaa. Semmoinen työ aina huvittaa, yksin silloin kuin ne täytyy antaa. Ne herättävät muistoja työnteosta, hyvästä käytöksestä, terveestä ruumiista; näkee, niin sanoakseni, silmäinsä edessä kulkevan koko nuoruutensa, ja ajattelee, että ne tulevat hyödyttämään omia lapsia; se aina liikuttaa, hellyttää sydäntä!

CHRISTIAN. — Minä uskon teitä, herra Mathis; Työllä ansaittu raha on ainoa, joka hyödyttää; se on kuin hyvä siemen, joka aina nousee ja joka terän tekee.

MATHIS. — Juuri niin minäkin ajattelin. Ja minä ajattelin myös, että ihminen on hyvin onnellinen, kun hyvä siemen lankiaa hyvään maahan.

CHRISTIAN. — Te tahdotte saada välikirjan allekirjoitetuksi tänäpäivänä?

MATHIS. — Tahdon, kuta ennemmin se tehdään, sitä parempi. En ole koskaan rakastanut jättää asioita toistaiseksi. En voi kärsiä ihmisiä, jotka eivät ole nerokkaita. Kerran, kuin on sovittu, on väärin lykätä asiata viikkaudesta vilkkauteen; se osoittaa vähän lujuutta, ja miehillä pitää olla vakavuutta.

CHRISTIAN. — Voi, herra Mathis, minä en pyydä parempaa; mutta minä ajattelin, jos ehkä neiti Annette…

MATHIS. — Annette rakastaa teitä… vaimoni myös… koko maailma… (Sulkee kirjoituspöydän).

CHRISTIAN. — No, kirjoittakaamme siis alle.

MATHIS. — Niin, ja kun välikirja on allekirjoitettu, toimitamme häät.

CHRISTIAN. — Herra Mathis, ette voi sanoa mulle mitään miellyttävämpää.

MATHIS (hymyillen). — Emme ole nuoria, kuin kerta; pitää hyväkseen käyttää nuoruuttaan. Nyt ovat myötäjäiset valmiit, ja toivon teidän tyytyvän niihin.

CHRISTIAN. — Te tiedätte, herra Mathis, minä en tuo mukanani paljon, minulla ei ole…

MATHIS. — Te tuotte myötänne miehullisuutenne, hyvän kavioksenne ja teidän arvonne; mitä muuhun tulee, minä sen asian otan huolekseni: minä tahdon, että teillä on varoja. Ainoastaan yksi lupaus teidän pitää tehdä, Christian.

CHRISTIAN. — Mikä lupaus?

MATHIS. — Nuoret ihmiset ovat kunnianhimoisia; ne tahtovat koroitusta virassa, se on aivan luonnollista. Minä pyydän, että te jäisitte tänne kylään kaikesta huolimatta, niinkauan kuin me elämme, Catherine ja minä. Ymmärrättehän, meillä ei ole kuin yksi lapsi, me rakastamme häntä kuin silmäteräämme ja nähdä hänen lähtevän, se murtaisi meiltä sydämen.

CHRISTIAN. — Hyvä Jumala, herra Mathis, minä en koskaan tule niin hyvästi toimeen kuin Annetten perheessä, ja…

MATHIS. — Lupaatteko jäädä, vaikka teille upsierinkin virka luvattaisiin ruualla.

CHRISTIAN. — Lupaan.

MATHIS. — Te lupaatte sen kunniansanallanne.

CHRISTIAN. — Sen teen mielelläni.

MATHIS. — Se on kylliksi. Minä olen tyytyväinen. (Erikseen) Tuo oli tarpeen. (Ääneen). Ja nyt puhukaamme muusta. Te olette viipyneet kauan tänä aamuna, teillä oli varmaan toimituksia? Annette on teitä odottanut, mutta viimein…

CHRISTIAN. — Ah, se on kummallinen asia, jommoista ei ole koskaan tapahtunut mulle. Ajatelkaapa kuin olen lukenut käräjäkirjoja kello viidestä kello kymmeneen. Aika kului, kuta enemmän lu'in, sitä enempää teki mieleni lukemaan.

MATHIS. — Mitä käräjäkirjoja?

CHRISTIAN. — Mieltä liikuttava juttu Puolalaisesta juutalaisesta, joka murhattiin suuren sillan alla. Heinrich oli mulle kertonut tämän jutun toissa iltana, se minun päässäni pyöri. Se on kuitenkin kummallista, herra Mathis, ett'ei mitään koskaan ole saatu ilmi.

MATHIS. — Epäilemättä… epäilemättä.

CHRISTIAN (ihmettelevästi). — Tiedättekö, että sen, joka on murhan tehnyt, on pitänyt olla perinpohjin kavalan veijarin! Kun ajattelee, että kaikki oli turhaan: santarmisto, korkea oikeus, poliisi, kaikki! ja ettei ole voitu löytää vähintäkään jälkeä. Minä olen sen lukenut, minä vieläkin kummastelen.

MATHIS. — Niin, ei se ollut mikään tuhma pöllö.

CHRISTIAN. — Tuhma pöllö!… täytyy sanoakseni, että se oli perin viisas mies, joka olisi voinut tulla viisaimmaksi santarmiksi koko maakunnassa.

MATHIS. — Niinkö luulette?

CHRISTIAN. — Olen varma siitä. Sillä niin paljon keinoja löytyy saattaa ilmi ihmisiä pienemmissä asioissa, ja niin harvat voivat niistä päästä, että tämmöisen rikoksen tekemiseen on tarvittu erinomaista älyä.

MATHIS. — Tuo, jota te sanotte, osoittaa terävää järkeänne. Minä olen aina ajatellut, että tarvitaan tuhat kertaa enemmän sukkeluutta, tarkoitan häijyä sukkeluutta, kuulkaa se, vaarallista viekkautta päästä santarmeista, kuin saattaa konnia ilmi, sillä silloin on koko maailma vasten.

CHRISTIAN. — Se on selvä asia.

MATHIS. — On. Ja vielä, kun joku on tehnyt ilkeän työn, joka on onnistunut, tahtoo hän tehdä toisen, kolmannenkin, niinkuin pelurit. Hän katsoo hyvin mukavaksi olla rahakkaana ilman työtä tekemättä; melkein aina hän uudistaa tekoansa, kunnes hänet viimein tavataan. Minä luulen, että hänellä tarvitsee olla paljon uskallusta pysähtyäkseen ensimmäiseen tekoon.

CHRISTIAN. — Te olette oikeassa, herra Mathis, ja se mies, josta puhumme, on sen jälkeen pidättäinnyt pahoista teoista. Mutta kummallisinta kaikesta on se, ettei koskaan ole löydetty vähintäkään Puolalaisesta; tiedättekö mikä ajatus on astunut minun päähäni?

MATHIS. — Mikä ajatus?

CHRISTIAN. — Siihen aikaan löytyi Wéchem'in varrella useampia kipsi-uunia. Minä arvelen, että ruumis on voitu polttaa jossakin uunissa, ja että se oli syy, minkätähden ei muita kaluja ole löydetty, kuin kauhtana ja hattu. Vanha Kelz, joka oli vanhan tavan noudattajia, ei tullut sitä ajatelleeksi.

MATHIS. — Se on hyvin mahdollista… se ajatus ei ole juolahtanut mieleeni. Te olette ensimmäinen…

CHRISTIAN. — Niin, herra Mathis, minä uskallan pääni sen päälle. Ja tämä ajatus viepi toisiin. Jos tiedettäisiin, kuka siellä poltti kipsiä siihen aikaan…

MATHIS. — Ota vaari, Christian, minä sitä poltin, minä; minulla oli uuni, kun onnettomuus tapahtui.

CHRISTIAN (nauraen). — Oh! te, herra Mathis… (Nauravat kumpainenkin. Annette ja Catherine näkyvät muutamassa ikkunassa perällä).

ANNETTE (ulkoa). — Tuolla hän on! (Christian ja Mathis kääntyvät. Ovi aukenee, Catherine näkyy, sitten Annette).

VIII,

EDELLISET, CATHERINE. ANNETTE.

MATHIS. — No, Catherine, tulevatko toisetkin?

CATHERINE. — Ne ovat jo kaikki salissa; notarius lukee heille välikirjan.

MATHIS. — Hyvä… (Annette ja Christian menevät toisensa luo; he haastelevat hiljaa).

CHRISTIAN (pidellen Annetten käsiä). — Voi neiti Annette, kuin olette sievä tuossa päähineessä!

ANNETTE. — Se on isä, joka sen on tuonut mulle Ribeauville'sta.

CHRISTIAN. — Kas, se on kunnon isä.

MATHIS (katsoen peiliin). — Pitäisi siistitä itsensä tämmöisenä päivänä. (Kääntyen iloisen näköisenä). No nyt, herra kortteerimestari, nyt on se tärkeä hetki tullut.

CHRISTIAN (ilman kääntämättä). — On, herra Mathis.

MATHIS. — No, mutta tiedättekö mitä tehdään, kun koko maailma on yksimielinen, kun isä, äiti ja tytär ovat tyytyväiset?

CHRISTIAN. — Mitä tehdään?

MATHIS. — Toivotetaan hyvää päivää sille, joka on vaimoksenne tuleva, häntä syleillään ja suudellaan, he! he! he!

CHRISTIAN. — Onko se totta, neiti Annette?

ANNETTE (antaen kätensä). — Oh! en minä tiedä, herra Christian. (Christian suutelee häntä).

MATHIS. — Täytyyhän tutustua!

(Annette ja Christian katselevat toisiansa hyvin rakkaasti. Äänettömyys. Catherine, joka istuu uunin ääressä, peittää silmänsä esiliinaansa; näyttää itkevän).

MATHIS (tarttuen Catherinen käteen). — Catherine, katso nyt noita kunnon lapsia, miten ovat onnellisia! Kun ajattelen, että mekin olemme olleet noin! (Catherine on ääneti. Mathis, erikseen, uneksivan näköisenä). Se on kuitenkin totta, noin minäkin olen ollut. (Ääneen) No niin, kaikki käy hyvin. (Tarttuen Catherinen käsivarteen ja vieden häntä ulos). Tule, pitää vähän jättää nuo lapset yksinään. Varmaan heillä on paljon puhumista toisilleen. — Miksi itket? Oletko pahoillasi?

CATHERINE. — En.

MATHIS. — No, koska sen siis pitää tapahtua, emme voi parempaa toivoa. (Menevät).

IX.

CHRISTIAN, ANNETTE.

CHRISTIAN. — Se on siis totta, Annette, meistä tulee aviopari… aivanko totta?

ANNETTE (hymyillen). — On se, notarius tuolla; jos tahdotte häntä nähdä?

CHRISTIAN. — En, mutta minun on vaikea uskoa onneani. Minä, Christian Béme, paljas kortteerimestari, saan vaimokseni kauniimman tytön koko tienoossa — pormestarin tyttären, herra Mathis'in, arvoisimman ja rikkaimman miehen, — se, näette sen, minusta on kuin uni! Onhan se kuitenkin totta, sanokaa, Annette!

ANNETTE. — On, se on totta!

CHRISTIAN. — Miten onnellisesti voi käydä! Jumala varmaankin suo mulle hyvää, muuten se ei olisi mahdollista. Niinkauan kuin elän, Annette, niin kauan olen muistava sitä kertaa, kun teidät ensin näin. Se oli viime keväänä, lähteen luona, kaikkein kylän tyttöjen keskellä; te nauroitte siinä keskenänne vaatteita pestessä. Minä tulin ratsastaen Waiselonnesta, vanhan Fritz'in kanssa; olimme käyneet erästä sanakirjettä viemässä. Minä näen teidän vielä seisovan siinä, pikkuinen ruiskukankarvainen hame päällänne, valkeat käsivartenne ja punaiset posket, te käänsitte päätänne ja katsoitte minun tuloani.

ANNETTE. — Se oli kaksi päivää pääsiäisen jälkeen, minä hyvästi muistan sen.

CHRISTIAN. — Herra Jumala, minä olin siinä vielä! Minä sanoin Fritz'ille ikäänkuin en olisi ollut millänikään: "Kuka se on tuo kaunis tyttö, vaari Fritz?" — "Tuoko, kortteerimestari; se on neiti Mathis, pormestarin tytär; rikkain ja kauniin näillä tienoin". Paikalla minä ajattelin: "Hyvä, se ei ole sinulle, Christian, se ei ole sinulle, vaikka olet kahdella sotaretkellä ollut ja vaikka sulla on kaks§ haavaa!" — Ja siitä lähtien minä aina ajattelin itsekseni: On niitä onnellisia ihmisiä maailmassa, ihmisiä, jotka eivät koskaan ole ruumiinsa alttiiksi panneet, ja jotka saavat mitä on parainta! Rikas poika tulee, jonkun notariuksen, juomanpanijan, sama minkä, hän sanoo: "Tuo minulle kelpaa". Ja sinne meni!

ANNETTE. — Oh! minä en olisi tahtonut.

CHRISTIAN. — Mutta jos olisitte rakastaneet sitä poikaa?

ANNETTE. — Minä en olisi voinut häntä rakastaa, koska rakastan toista.

CHRISTIAN (ihastuneena). — Te ette koskaan tiedä, kuinka se minua ilahuttaa kuulla teidän sanovan noin… Ette… ette tule koskaan tietämään! (Annette punastuu ja katsoo maahan. Äänettömyys. Christian tarttuu hänen käteensä). Muistatteko sitä toista päivää, leikkuuajan loppupuolella, kun viimeiset lyhteet ajettiin taloon ja te istuitte kuorman päällä, kukkakimpun ja kolmen eli neljän toisen tytön kanssa? Te lauloitte vanhoja lauluja… Kaukaa minä teitä kuuntelin ja ajattelin: — Hän on siellä! — Kohta rupesin laukkaa ratsastamaan maantiellä. Silloin te, minua nähdessänne, äkkiä herkesitte laulamasta. Toiset sanoivat teille: "Laula nyt, Annette, laula!" Mutta te ette tahtoneet enempää laulaa. Miksi ette laulaneet enää?

ANNETTE. — En tiedä… minä häpesin.

CHRISTIAN. — Teillä ei vielä ollut mitään tunteita minua kohtaan?

ANNETTE. — Oh! oli kyllä.

CHRISTIAN. — Rakastitteko minua jo silloin?

ANNETTE. — Rakastin.

CHRISTIAN. — No, sepä oli vasta; tuo asia minua huoletutti, minä ajattelin: hän ei tahdo laulaa santarmin edessä, hän on liian ylpeä.

ANNETTE. — Oh!… Christian!

CHRISTIAN. — Niin, se teki minulle paljon huolta. Minä tulin murheelliseksi. Vaari Fritz sanoi minulle: "mikä teitä vaivaa?" Mutta minä en tahtonut mitään tunnustaa, ja vastasin hänelle: "Antakaa minun olla… Pitäkää huolta palveluksestanne… Se on paljon parempi!" Minä olin suutuksissani itselleni; ellen olisi tuntenut velvollisuuttani, olisin tehnyt kaks juttukirjaa pahantekijöistä yhden asemesta.

ANNETTE (hymyillen), — Se ei olisi estänyt teitä yhtähyvin minua rakastamasta!

CHRISTIAN. — Ei! rakkaus oli minua vahvempi. Joka kerta, kun kuljin ikkunain ohitse ja te katsoitte…

ANNETTE. — Minä katsoin aina. Minä hyvin kuulin teidän tulevan!

CHRISTIAN. — Joka kerta minä ajattelin: Mikä kaunis tyttö!… mikä kaunis tyttö! Se voisi onnestaan kerskailla, joka hänen saisi vaimokseen.

ANNETTE (hymysuin). — Ja te tulitte meille joka ilta.

CHRISTIAN. — Virkatoimista päästyäni. Minä tulin aina ensimmäisenä ravintolaan, sanoen tulevani viiniä juomaan; ja kun te sitä itse toitte mulle, en voinut olla punastumatta. Se on hullua vanhalta sotamieheltä, mieheltä, joka on käynyt sodassa. No, se on kumminkin niin. Te huomasitte sen ehkä?

ANNETTE. — Huomasin… se oli minun mieleeni! (Katsovat loisiinsa ja nauravat yhdessä).

CHRISTIAN (puristaen Annetten käsiä). — Voi Annette… Annette… kuin minä teitä rakastan!

ANNETTE. — Ja minä, minä rakastan teitä myös hyvin, Christian.

CHRISTIAN. — Alusta alkaen?

ANNETTE. — Niin, ensimmäisestä päivästä lähtien, jona minä teidät näin. Kuulkaapa, minä olin juuri tässä ikkunassa Loisin kanssa; me keträsimme, i mitäkään ajattelematta. Silloin sanoi Lois: "Uusi kortteerimestari!" Minä väistin akkunaliinan ja nähden teidän ratsastavan, ajattelin paikalla: tuo minua miellytti hyvin. (Hän peittää kasvonsa käsiinsä, ikäänkuin häpeissään).

CHRISTIAN. — Ja ilman vaari Fritz'ittä en olisi koskaan uskaltanut pyytää teitä vaimokseni! Te olitte niin, niin ylevämpi paljasta kortteerimestaria, ettei mulla koskaan olisi ollut sitä rohkeutta. Jos teille kertoisin, miten minä otin päälleni sen rohkeuden, ette voisi sitä uskoa.

ANNETTE. — Se ei tee mitään, kertokaa vaan.

CHRISTIAN. — No, muutamana iltana, kun hevosia olimme ruokkimassa, Fritz yht'äkkiä sanoo minulle: "Kortteerimestari, te rakastatte neiti Mathis'ta". Tuota kuullessani en tahtonut jaloillani pysyä. "Te rakastatte neiti Mathis'ta. Miksi ette pyydä häntä vaimoksenne?" — Kyllä minä tiedän! Luuletteko minua tuhmaksi? Huolisiko semmoinen tyttö kortteerimestarista? Te ette ajattele mitä te sanotte, Fritz! — "Miksi ei? Neiti Mathis katselee teitä mielihyvällä; joka kerta, kuin pormestari tulee teitä vastaan, huutaa hän teille kaukaa: No hyvää päivää, herra Christian, kuinka voitte! Käykää nyt toki useammin meillä; minä olen saanut volxheimiä, me juomme lasin sitä. Minä pidän virkeistä nuorista miehistä, minä! — Se on totta, herra Mathis sanoi mulle niin".

ANNETTE. — Oh! minä tiesin kyllä, että hän teistä piti. Hän on niin hyvä isä.

CHRISTIAN. — Minä katsoin sitä hyvin kohteliaaksi hänen puolestaan; mutta ruveta uskomaan, että hän antaisi mulle tyttärensä, niinkuin hän antaa kättä, siinä oli minusta suuri eroitus, ymmärrättehän sen? Ja mitä Fritz mulle kertoi, tahi oli kertomatta, se oli mulle yhdentekevää, ja niinä sanoin hänelle: Todistuksena siitä, etten ole niin tuhma, kuin te luulette, on se, että minä haen muutosta toiseen paikkaan! — "Älkää sitä tehkö? Olen varma siitä, että kaikki käy hyvin; teiltä vaan puuttuu rohkeutta; se on kummallista semmoiselta mieheltä, joka on miehuullinen ja sodassa kokenut. Mutta koska te ette uskalla, niin minä uskallan!" — Te? — "Niin minä?" Ja minä en tiedä, miten hän lienee siitä pujahtanut, ennenkuin sain vastanneeksi. Voi, Herra Jumala, hän ei ollut enää pihalla, että olisin voinut kutsua häntä takaisin. Päätäni pyörrytti, minä häpesin itseäni. Minä menin huoneeseni… minä piiloittelin ikkunanluukun taakse… Aika kului kulumistaan .. Fritz viipyi yhä. Mieleni kuvitteli, miten hänelle tehtäisiin esteitä, niinkuin niitä tehdään, tiedättehän: Tyttö on vielä liian nuori… hänellä on aikaa odottaa, j.n.e., j.n.e.; viimein että hänet ajettaisiin ulos!

ANNETTE. — Christian parkaa!

CHRISTIAN. — Vihoviimeinkin minä näen hänen tulevan. Minä kuulin hänen kujalla huutavan mulle: "Kortteerimestari, missä hiidessä te olette?" — No, tässä minä olen! Annettiinko teille rukkaset? — "Rukkaset! Mitä vielä… kaikki tahtoivat teitä, kaikki, isä, äiti"… — Ja neiti Annette? — "Neiti Annette? uskon sen!" Silloin minä, näettesen, tämän kuultua, olin niin onnellinen… eikös vaari Fritz ole hyvä, eikös ole?… no, minä halasin häntä (Panee kätensä Annetten kaulan ympäri) ja likistin häntä… minä likistin! (likistää Annettea, joka nauraa). Ja en ole ollut koskaan niin onnellinen.

ANNETTE. — Aivan kuin minä, kun mulle sanottiin: "Herra Christian pyytää sinua vaimoksensa, tahdotko hänelle mennä?" Paikalla minä huusin: — Toista en tahdokaan; ennen kuolen, kuin lähden toiselle! — Minä itkin, en tiedä mistä syystä, ja turhaan isäni sanoi mulle: "No, no, elä itke; sinä saat hänet, koska häntä tahdot!" Se ei mua kuitenkaan estänyt itkemästä. (Nauravat. Ovi aukenee, Mathis näkyy kynnyksellä; hän on juhlavaatteissa: plyyssi-housut pitkävartiset saappaat, punaiset liivit, kiiltonappinen lyhyt nuttu, leveäliepeinen Elsassilainen hattu päässä).

X.

EDELLISET, MATHIS.

MATHIS (totisella äänellä). — No, lapseni, kaikki on valmisna! (Christianille) Te tunnette välikirjan; jos tahdotte sen uudestaan lukea…

CHRISTIAN. — En, herra Mathis, se on tarpeetonta.

MATHIS. Ei siis puutu muuta, kuin allekirjoitusta. (Käyden, ovelle). Walter, Heinrich, tulkaa sisään; tulkaat kaikki. Elämän suurten asiain pitää tapahtua kaikkein nähden. Se oli meidän vanha tapamme Elsassissa, ja se on kunniallinen tapa. Juuri se vaikutti asiakirjain pyhyyttä enemmän, kuin kirjoitetut sanat! (Mathis'in puhuessa, Walter, Heinrich, Catherine-muori, Lois, Nickel ja vieraita tulee huoneesen. Muutamat menevät Christianille kättä antamaan, toiset toivottavat onnea Annettelle. Kaikki järjestyvät vähitellen ympäri huoneen. Vanha notarius tulee viimeisenä, tervehtien oikealle ja vasemmalle, kirjalaukku kainalossa. Lois työntää nojatuolin pöydän eteen. Yleinen äänettömyys. Notarius istuutuu, ja kaikki miehet ja vaimot tungeikse hänen ympärilleen).

XI.

EDELLISET, WALTER, HEINRICH, CATHERINE, NOTARIUS, LOIS, NICKEL, TALONPOIKIA, VAIMOJA JA MIEHIÄ.

NOTARIUS. — Herrat vieraat miehet, te olette kuulleet luettavan aviokontrahdin Santarmiston kortteerimestarin, Herra Christian Béme'n ja Neiti Annette Mathis'in, Hannu Mathis'in ja hänen laillisen vaimonsa Catherinen, syntyisin Weber, tyttären välillä. Onko kelläkään mitään sitä vastaan muistuttamista? (Äänettömyys). Jos haluatte, luemme sen uudestaan.

USEAT. — Ei, ei, se on tarpeetonta.

NOTARIUS (nousee seisoalle). — Käykäämme siis allekirjoituksiin.

MATHIS (korkealla äänellä, juhlallisesti). — Malttakaa… sallikaa minun sanoa pari sanaa. (Kääntyen Christianiin). Christian, kuulkaa minua. Minä pidän teitä tänäpäivänä omana poikanani, ja minä teille uskon Annetten onnen. Te tiedätte, että se, mikä ihmisellä on kalliinta maailmassa, se on hänen lapsensa, tahi jos ette vielä sitä tiedä, niin myöhemmin tulette sitä tietämään: te tulette tietämään, että niissä meidän on kaikki ilomme, kaikki toivomme ja elämämme; että heidän parasta valveessamme ei mikään ole meille vaivaloista, ei työ, ei rasitus, ei puute; että heille pyhitämme kaikki, ja ett'eivät suurimmat onnettomuutemme ole minkäänarvoisia sitä murhetta vastaan, kun heidät näkee onnettomina! — Te ymmärrätte siis, Christian, miten suuri mun luottamukseni teihin on, miten paljon minä teitä kunnioitan, uskoakseni teille ainoan lapsemme onnen, ilman pelvotta, vieläpä ilolla.

Monta rikasta kosijata on täällä käynyt. Ellen olisi katsonut muuhun, kuin rikkauteen, olisin voinut heitä hyväksyä; mutta paljon edelle rikkautta minä asetan rehellisyyden ja miehuuden, joita toiset katsovat ylen. Niissä on todellinen rikkaus, se rikkaus, jota meidän esi-isämme kunnioittivat ensimmäisiksi, ja jonka minä asetan yli kaiken. Kokoamalla ja rikastumalla voi saada liiaksikin rahaa, vaan kunniata ei koskaan voi saada liiaksi! — Minä olen siis hyljännyt ne, joilla ei ollut muuta, kuin rahaa, ja otan perheeseni sen, jolla ei ollut muuta kuin hyvä käytöksensä, miehuutensa ja hyvä sydämmensä. (Kääntyen läsnäoleviin ja kohottaen ääntänsä) Niin, minä valitsen Christian Béme'n kaikkien joukosta, koska hän on kunnian mies, ja on tekevä tyttäreni onnelliseksi.

CHRISTIAN (liikutettuna). — Herra Mathis, minä sen lupaan teille. (Puristaa hänen kättänsä).

MATHIS. — No kirjoittakaamme alle siis.

NOTARIUS (käännäkse ympäriinsä nojatuolissaan). — Nuo sanat, jotka me kaikki vasta olemme kuulleet, ovat hyviä sanoja, oikeita sanoja, täynnä älyä, ja jotka hyvin osoittavat Herra Mathis'in viisautta. Minä olen tehnyt monta aviokirjaa eläessäni, aina se oli niitty, joka meni talolle, puutarha ryytimaalle, kultarahat hopearahoille! Mutta kun rikkaus menee naimisiin kunnian ja hyvän luonnonomaisuuden kanssa, kas, sitä voi sanoa kauniiksi, sitä minä kunnioitan.

— Ja, uskokaa minua, minulla on kokemusta elämän menoissa, minä ennustan tämän avioliiton teille hyväksi avioliitoksi, onnelliseksi avioliitoksi, semmoiseksi, jota kunnian ihmiset ansaitsevat. Tuommoisia avioliittoja alkaa olla yhä harvemmassa. (Kääntyen pormestarin -puoleen). Herra Mathis?

MATHIS. — Mitä, herra Hornus?

NOTARIUS. — Minun täytyy puristaa kättänne; te puhuitte hyvin!

MATHIS. — Sanoin, mitä ajattelin.

WALTER. — Niin, niin, sinä ajattelet niin; pahaksi onneksi hyvin harvat siinä ovat sun kaltaisesi.

HEINRICH. — Minä en tavallisesti tule liikutetuksi, vaan tuo oli hyvin hyvästi puhuttu. (Annette ja Catherine syleilevät toisiansa itkien. Useampia vaimoja keräytyy heidän ympärille; muutamat itkeä nyyhkyttävät. Mathis aukasee pöytälootan ja vetää siitä suuren pussin, jonka hän asettaa pöydälle notariuksen eteen. Kaikki katsovat ihmetteleväisinä).

MATHIS (totisesti). — Herra Notarius, täss'on myötäjäiset; ne ovat olleet valmiina jo kaksi vuotta. Ne eivät ole velkakirjoja, eikä paperia, ne ovat kultaa: — kolmekymmentätuhatta franc'ia hyvää Ranskan kultaa!

KAIKKI LäSNÄ-OLIJAT (hiljaa). — Kolmekymmentätuhatta franc'ia!…

CHRISTIAN. — Se on liian paljon, herra Mathis.

MATHIS (nauraen sydämen pohjasta). — Olehan nyt, Christian, isän ja pojan kesken ei sitä katsota Kun olemme täältä lähteneet, Catherine ja minä, te hyvin löydätte toisia! — Mikä minua enimmin ilahuttaa, on se, että nämät rahat ovat kunniallista rahaa, rahaa, jotka tiedän, mistä ovat lähteneet. Minä tiedän, ett'ei ole yhtä ainoatakaan väärin ansaittua liardia joukossa; minä tiedän… (Kellon helinä pussissa).

NOTARIUS (kääntyen taaksepäin). — Käykäämme loimeen, herra Christian, käykäämme; teidän nimikirjoituksenne! (Christian menee kirjoittamaan. Mathis jää liikkumattomana seisomaan; tuijottaen pussiin hämmästyneenä).

WALTER (antaen kynän Christianille). — Ei joka päivä tämmöisten kontrahtien alle kirjoiteta, kortteerimestari!

CHRISTIAN (nauraen). — Ah! ei suinkaan, vaari Walter, ei!… (Kirjoittaa ja antaa kynän Catherinelle).

MATHIS (erikseen, katsoen oikealle ja vasemmalle). — Toiset eivät kuule mitään!…

NOTARIUS. — Herra pormestari, nyt on teidän vuoronne ja kaikki on päättynyt.

CATHERINE. — He, Mathis, tuoss'on kynä. Minä en osaa kirjoittaa, minä panin puumerkkini.

MATHIS (erikseen). — Se on veri, joka kohisee korvissani!…

NOTARIUS (osottaen sormellaan paikkaa kontrahdissa). — Tähän, herra pormestari, rouva Catherinen viereen. (Kellon helinä kiihtyy).

MATHIS (erikseen tiukalla äänellä). — Rohkeutta, Mathis!… (Hän lähestyy, kirjoittaa sukkelasti; sitten tarttuu hän rahapussiin ja tyhjentää sen pikaisesti pöydälle. Joitakuita rahoja putoaa lattialle. Yleinen kummastus).

CATHERINE. — Ah! Herra Jumala, mitä sinä teet?… (Hän juoksee poimimaan ne rahat, jotka lattialla pyörivät).

MATHIS (erikseen). — Se oli vereni!… (Ääneen) Minä tahdon, että notarius lukee myötäjäiset kaikkein nähden! (Eriskummallisella hymyllä) Olisivat voineet luulla pussin pohjassa olevan kuparilanttia.

CHRISTIAN (vilkkaasti). — Ah! Herra Mathis, mitä ajattelettekaan?

MATHIS (ojentaen käsivartensa). — Kuulkaa A Christian, salaisuudet ovat konnia varten! Kunniallisten ihmisten kesken pitää kaiken tapahtuman päivänvalossa. Jokaisen pitää voida sanoa: minä olin siellä; minä näin myötäjäiset pöydällä, kauniissa kultarahoissa. (Notariukselle) Lukekaa, herra Hornus.

WALTER (nauraen). — Sull'on joskus hullut tuumat, Mathis.

NOTARIUS (totisesti). — Herra pormestari on oikeassa, se on säännöllisempätä. (Hän alkaa lukea. Mathis kumartuu, käsillään nojautuen vasten pöytää, katsomaan. Kaikki lähestyvät. Äänettömyys).

MATHIS (erikseen, tuijottaen rahaläjiin). — Se oli veri!…