SISÄLLYS: (continued 2)

Tuho on siis ovella. Mitä tehdä? Kukaanhan meistä ei voi, ei saa jäädä kylmäksi kansan ja isänmaan asialle, sillä se on yli kaiken jo siitäkin syystä, että isänmaan orjuus tietäisi sen kansan orjuutta. Olemme olleet kylliksi orjina. Saksan kuristamina me tukehtuisimme, sillä Saksan luona ei ole ilmaa, eikä elämää. Sen ovat Saksan orjuuteen joutuneet kansat saaneet kokea.

Kun nyt hätäkello soi, kun vihollinen on portin edessä, niin minä uskon, että Suomen työmiehen altis sydän avautuu kolkuttamatta. Mutta sen työväestön kädet ovat nyt sidotut veristen Mannerheimien, Renvallien ja muiden takia. Isänmaa elää nyt syvimmän murhenäytelmänsä verisiä päiviä. Vihollinen on portilla ja kansan turva, plebeijit poissa kaupungista. Missä apu? Jos ihme avaisi vielä niiden sydämet, jotka ovat kansan parhaita, niin ei toivo olisi tyyten poissa. Jos tämä suuri murhenäytelmä saisi talonpoikaisväestön korvat tajuamaan, mitkä hätäkellot nyt soivat, niin siinä olisi sen sisällisen rauhoittumisen avain, jota tarvitaan vihollisen seistessä porttien edessä. Jos vain ne, jotka vihollisen ja tuhon kutsuivat, jäisivät yksin, niin olisi ehkä kaikki vielä pelastettavissa. Vielä eivät olisi kaikki tiet poikki hakatut. Vielä eivät ole viimeiset sanat sanotut. Vieläkin voisivat esim. kansainväliset sanat ja varsinkin köyhälistön sanat nousta yläpuolelle Saksan sanojen. Poliittiset, uudet konstellatsioonit ovat aina ja loppumattomasti tarjolle. Niinhän on tapahtunut sangen monien kansojen elämässä. Mutta se uusi sana ei tule, elleivät jää yksin ne, jotka kutsuivat tuhon ovelle. Ehkä ei tarvittaisi mitään äärimmäisiä. Yleensähän maailmassa silloin, kun vihollinen ja tuho on ovella, ovat sovinnon sanat helpot. Ne aivan rukoilevat päästä sisälle. Muinoinen Rooma haki kaupungista tyytymättöminä poistuvia plebeijiänsä takaisin suostumalla niiden vaatimuksiin. Kun muinoin Unkaria tuho uhkasi, niin Unkarin kuningatar, Maria Teresia, lapsi sylissä kääntyi Unkarin magnatien puoleen, vetosi niiden sydämiin ja ne toivat avun. Ei vielä monta kuukautta sitten täällä Ad interim-lehden miehet, Saksan hirmutöistä kauhistuneina tekivät omalta osaltansa kaikkensa estääksensä Saksan voiton ja Saksan siitä johtuvan hegemonian ja hirmuvallan valtaan pääsyn. Missä ovat ne Ad interim-lehden miehet nyt, kun heidän omat porvarinsa ovat Saksan hirmuvallan tänne kutsumalla kutsuneet? Vaikenevatko he jo sen hirmuvallan pelosta, vai vetävätkö muutoin ristin sen silloisen lujan vakaumuksensa yli? Niiden miesten joukossa oli muutamia naisiakin. Missä on heidän joukossansa nyt se Maria Teresia, jonka sydän kuuli hätäkellojen hiljaisen soinnun ja joka silmät kyyneleisinä astui omiensa eteen ilmoittamaan: saksalainen valta on muurien edessä, tuho on ovella tulossa. Isänmaan nimessä siis: oikeutta plebeijeille!

Vilppulasta Tampereelle.

Helvetillinen tykkituli oli jatkunut herkeämättä yötä ja päivää — kummaltakin puolen. Mutta ylinnä jylisivät punaisten kanuunat; erä erältä saatiin lahtarien tulikitoja vaikenemaan.

Oli kysymyksessä pohjanmaan lukon Vilppulan valtaaminen.

Pynnösten kylä oli juuri valloitettu.

Taannoisesta väsymyksestään toinnuttuaan sen nopeudesta kiitos Marin hellien kätösten ja hehkuvain suudelmain! — oli Hanneksesta mielestään tullut kuin toinen mies. Eipä silti, että hän tähänkään asti olisi luoteja pelännyt tai koettanut karttaa kahakoita, mutta nyt tuntui hänestä aivan kuin hän olisi saanut kokonaisen komppanian voiman ja tarmon ja ikäänkuin hänestä mieskohtaisesti olisi riippunut koko vapaussodan ratkaisu. Tietysti hän taisteli luokkansa kanssa luokkansa puolesta, mutta vähimmän ei hänen urheuttaan kentiesi ylläpitänyt se seikka, että rintaman takana, vain jonkun kivenheiton matkan päässä hääri ja hyöri laupeudentyössä hänen sydämensä valittu, hänen kalleimpansa, ja jos punainen rintama pettäisi, jos valkosudet pääsisivät ryntäämään työläismuurin puhki, niin, mitenkä kävisi silloin hänenkin?

Kenttätykistön tuleen yhtyi panssarijunien, kuularuiskujen ja konekiväärien korvia huumaava jyske ja rätinä.

Nyt annettiin jalkaväelle hyökkäyskäsky valkoisten puolentoista kuukauden ajan varustamia asemia kohti.

Ensimmäisten joukossa nähtiin kuolemaa halveksiva Hannes.

Tuuma tuumalta — saa sanoa —, jalka jalalta, syli syleltä liikkuivat punaiset ketjut eteenpäin. Vastustajan herkeämätön kuularuiskutuli harvensi hyökkääjien rivejä. Mutta reservit täyttivät aina uudelleen aukot. Yli kaatuneiden toverien ruumiiden, ohi verissään viruvien haavoitettujen, läpi vihollisen kuula-esiripun yhä vain eteenpäin tunti tunnilta!

Mitään tähän verrattavaa kamppailun sitkeydessä ja verisyydessä ei Hannes vielä tähän mennessä ollut nähnyt.

Ja niinpä vihdoin — kahden vuorokauden herkeämättömän taistelun jälkeen valkoisten vastarinta murtui. Näiden ensimmäinen juoksuhautalinja vallattiin. Perääntyvä vihollinen jo tyhjensi Vilppulaa.

Mutta juuri tällöin tapahtui jotakin kauheaa. Juuri kun vihdoinkin oltiin puhkaisemassa tie pohjanmaalle, juuri kun oltiin korjaamassa runsas sato viikkojen verisestä kylvöstä, juuri silloin saapui käsky: peräytykää!

Lahtarit näet olivat samaan aikaan suunnattomin ylivoimin toteuttamassa strateegista suunnitelmaansa, Se käsitti molempien pohjoisen rintaman sivustojen murskaamisen sekä Länkipohjan että Suodeniemen suunnalla ja Vilppulassa hyökkääväin joukkojen saartamisen katkaisemalla näiden etappiyhteys. Tiedettiin jo ilmoittaa lahtarien joukkojen olevan selän takana Orivedellä.

— Peräytykää!

Mikä hirvittävä sana niille, jotka epätoivon hurjuudella olivat verissäpäin saavuttaneet kauan janoamansa, ikävöidyn voiton, mikä tyrmistyttävä "mene tekel" niille, jotka juuri uskoivat kamppailleensa koko luokkasodan uuteen, ratkaisevan voiton vaiheeseen!

Ja kuitenkin: peräytykää! — Oli peräännyttävä.

"Raskas oli sinä, maaliskuun 17-18 päivien välisenä yönä — kirjoitti jälkeenpäin Vilppulan rintaman päällikkö — vastata joukon kysymykseen: miksi peräännytään, kun voitto kerran olisi käsissä? — Sanoin rehellisesti totuuden: takana on sivustamurtoja ja tie jo poikki. Joku sanoi: päällikkö, olemmeko menettänyt kaikki? — Tällä kertaa ja tällä paikalla kyliä, mutta toisessa paikassa yritämme sitä tiukemmin. — Onko siitä meille tai toisille hyötyä? kysyttiin. — On, ellei juuri tällä hetkellä, niin joskus myöhemmin; — Emme saa tuottaa häpeää joukoillemme, tovereillemme. Sillä vallankumous voittaa sittenkin; sen täytyy voittaa, ennemmin tai myöhemmin! — Joku lisäsi tällöin: ja nyt on yritettävä! Nyt yritetään! toisti joukko."

Ja niin alkoi tuo kohtalokas perääntyminen Tampereelle. Saksalaisten maihinnousuhuhujen ja porvarien rintaman takana harjoittamasta provokationista epäileviksi käyneet mielet osassa joukkoa valtasi sairaloinen kauhu. Yhtä urhea kuin moni vielä äsken oli ollut, yhtä pelkuriksi tai tylsäksi hän nyt yhtäkkiä muuttui.

Mutta eivät kaikki. Kun tuli kysymys, kutka lähtevät selkäpuolta avaamaan, oli Hannes ensimmäisten halukkaiden joukossa.

Ja paluutie avattiin. Mutta ne taistelut, joita käytiin Oripohjassa, Orivedellä, Kangasalla ja Vehmaisissa, ne kertovat sanoin selittämättömästä uljuudesta, uljuudesta, jota osoittivat valkoisten monesti kaikilta tahoilta piirittämät miehet kiilankärkenä raivatessaan tietä tovereilleen, joiden tarmo ja miehuus oli pettänyt.

Kas tässä äskeisen päällikön kuvauksesta:

"Painamme eteenpäin — — rapina alkaa — kestää tunnin — — puolitoista. Kuuluu: antautukaa. — Vastaus: tulkaa ottamaan! Ja taas eteenpäin. Joku joukosta alkaa puhua antautumisesta. Pidän puheen, ja nousen veturille. Valmiit! komennan kuularuiskumiehille. Lähdettiin — tiedustelijat ovat kilometrin edellä. Ruiskut ratisevat aivan lähellä tultaan suitsuttavia lahtareita kohti. Vetureista uhkaa loppua vesi — toinen tuli kelvottomaksi. Lahtarit ehdottelevat rauhaa ja lähteekin miehiä, mutta otetaan vastaan — myrskyisellä tulella."

"On jo klo 9 ja ihan pimeä. Haavoittuneet voivottavat. Niitä hoidetaan. Valitettiin patruunain loppuvan. Jaetaan Oriveden saalista. Saavat lahtarit maistaa omistaan. Taas eteenpäin. Koko aava kenttä yhtenä tulimerenä. Kuularuiskut kuumenevat. Vaihdetaan miehiä niihin. Jäisimme Vehmaisiin, mutta emme tiedä, kellä on Messukylä. On siis painettava eteenpäin. Ampuminen heikkenee. Pian kuuluu: keitä siellä? — Punaisia! — Mitä punaisia?! — Tulee ratsumies tutkimaan: Omia ovat!"

Ja junan ryömiessä halki hävityksen kauhistuksen seisoi Hannes paikallaan, latasi ja ampui, latasi ja ampui herkeämättä ja kuurona ja sokeana kaikelle muulle, paitsi päällikön käskyille ja sydämensä valitulle, jonka lähimmäksi suojelijaksi sokea kohtalo oli hänet tällä hirvittävällä matkalla viskannut.

Mari nimittäin oli eräiden toisten Ensi-Avun tyttöjen kanssa mukana junassa, ja osa, jota he tällä raskaalla retkellä näyttelivät, ei ollut helpompi eikä vähemmän kunniakas kuin heidän taistelevain miestovereidensa. Sillä junan milloin seistessä, milloin verkkaan vieriessä eteenpäin ja valkoisten tulen tehdessä tuhojaan urhoollisten punasoturien joukossa vaalivat ja hoitelivat punasiskot uskomattomalla kylmäverisyydellä verissään voivottelevia henkensä uhalla koettaen lieventää näiden kärsimyksiä. Kokonaista seitsemän tuntia kesti yhtämittaista, helvetillistä kuularuisku- ja kivääritulta, vaunu oli melkein palasina, ja yhtä monta tuntia hoitelivat vapisemattomat, hellät työläissankarittarien kätöset kalleimpansa puolesta kamppailleiden haavoja.

— Onko tyttömme hengissä? kysyikin päällikkö ensimmäiseksi tulesta päästyä.

Ja kummaa olikin, etteivät kuulat olleet koskeneet kuin yhden käsivarteen näistä. "Ehkä oli niillä jotakin kunniantuntoa meitä kohtaan silloin vielä; nimittäin kuulilla, ei lahtareilla", huomauttivat myöhemmin tytöt.

Noita uljaita tyttöjä! Onnellinen se runoilija, jolle kuuluu heidän sankariutensa laulaminen, ja vielä onnellisempi se luokka, jonka tyttäret eivät ainoastaan ja'a veljiensä kärsimyksiä, vaan vieläpä voittavat heidät uljuudessa ja uskollisuudessa.

Sillä naistemme kunto ei kestänyt koetusta ainoastaan rakkauden työssä — hoivatessaan niin hyvin punaisia kuin valkoisia, jotka jälkimmäiset jo sodan kestäessä mutta varsinkin sen jälkeen niin katalasti palkitsivat heidän laupeudentyönsä — vaan myös milloin he tarttuivat aseisiin. Suurempaa näytettä urheudesta eivät luokkasodan aikana näyttäneet urheimmatkaan miessoturimme kuin tyttösemme monin paikoin maata. Lukemattomat kuvaukset vahvistavat tämän tosiasian.

Niin, ja sitte myöhemmin kun uljuutta oli osoitettava pyöveleille, millä ylevyydellä kävivätkään he kuolemaan.

Sankarittaria, sankarittaria!

Tampereen tragedia.

Tampereen romahdusta kuvailee muudan piirityksen aikana kaupungissa ollut toveri tähän tapaan:

Oli päästy jo maaliskuun puoliväliin. Kaikki näytti lupaavalta. Taistelut olivat olleet menestyksellisiä. Kaikkialla Punaisen Suomen alueella pyrittiin kuumeen tapaisella innolla järjestämään yhteiskunnallista ja taloudellista elämää säännölliseen kulkuunsa — uudistetulla koneistolla.

Mutta keskellä kuumeisinta työskentelyä alkaa kuulua ääniä, että pohjoinen rintama on murtunut. Kuinka? Miten se on mahdollista? Mitä erilaisempia kysymyksiä tehdään, ja koetetaan arvailla syytä tähän onnettomuuteen, jonka jokainen kumouksellinen sotilas ja siviiliharrastuksissa hyörivä työläinen huomaa koituvan vakavaksi vaaraksi, jopa tuhoa ennustavaksi koko vallankumoukselle. Viestit varmenevat päivä päivältä. Rintama on todellakin murtunut. Kaameaksi ja alastomaksi totuudeksi ilmeni, että porvarien sytyttämä, kulovalkean tavoin riehuva epäluottamuksen tuli oli leimahtanut ilmiliekkiin joukoissamme. Ja valtoinaan roihuavaa tulta on vaikea sammuttaa. Sitä yrittivät meidän valiojoukkomme, nuorisoliittolaiset ensimmäisinä. Nuoruutensa hehkuvalla innolla riensivät he Tampereelta tukemaan paniikin vallassa peräytyviä joukkoja. Mutta kuloa eivät he saaneet sammumaan. Lieska ahmasi yhä uusia alueita. Näillä riensivät lahtarit rientomarssissa eteenpäin, kohti Tamperetta, Työläis-Suomen lukkoa. Luulivat jo vaivatta murtavansa sen, etenkin, kun heidän onnistui aivan piirityksen alussa katkaista Etelä-Suomeen johtava rata. Mutta vielä eivät työläiset olleet sanoneet viimeistä sanaansa.

Samat joukot, jotka olivat koko pohjoiselta rintamalta peräytyneet täydellisen hajaantumisen tilassa, vailla luottamusta päällikköihin ja omiin voimiin, vailla itse- ja joukkokuria, tulivat vasta kaupungin edustalla järkiinsä huomaten mihin vaaranalaiseen tilaan he sekasorrollaan olivat saattamassa koko vallankumouksen, Tällöin virisi uusi into joukkoihin, ja nyt alkoi epätoivon hurjuudella käyty, kaksi viikkoa kestänyt kamppailu Tampereesta.

Maarianpäivästä alkaen pommittivat lahtarit lakkaamatta tätä linnoittamatonta kaupunkia. Näiden sytytyspommit sytyttivät tuleen kymmeniä etukaupunkien taloja (joiden polttamisesta myöhemmin syytettiin ja teloitettiin joukottain työläisiä!). Nämä järjestelmälliset murhapoltot suoritettiin tavallisesti yöseen aikaan, jotta siten olisi herätetty työläisissä pelkoa ja kammoa ja siten murrettu näiden vastarinta.

Mutta myös punaisten tykistö oli kiihkeässä toiminnassa. Ja tykistönsä suojassa taisteli punainen jalkaväki. Kaupungilla liikkuessa sai lakkaamatta kuulla sekä oman tykistön, kuularuisku- ja kivääritulen ääntä että vihollisen pommien ja granaattien hirveää räiskettä.

Alussa, jolloin tykistöllämme oli riittävästi ampumavaroja, torjuttiin useat kerrat loistavasti lahtarien tekemät hyökkäykset. Niinpä aloittivat nämä eräänäkin yönä tykistötulen koillisesta, idästä ja etelästä yhtäaikaa. Tähän ulvoivat vastaukseksi kaikki meidän 32 tykkiämme. Herkeämättä syöksivät ne kidoistaan tulta ja terästä. Maa huojui ja huoneiden ikkunat helisivät. Puoli tuutia vain kesti tätä hirveätä musiikkia. Mutta siinä olikin kylliksi. Lahtarien hyökkäysketjut särkyivät. Silmitön kammo ja pelko valtasi valkoiset joukot; ne perääntyivät, ja vasta ruoskilla ja aseilla saatiin ne myöhemmin järjestykseen.

Mutta tätä tilapäistä voittoaan eivät punaiset kyenneet käyttämään hyväkseen. Ja tykistöltämme loppuivat ampumavarat. Niitä ei mistään saatu lisää, kun sen sijaan vihollinen sai aina uusia loppuvien tilalle. Ja jälleen alkoi se pommittaa kaupunkia tullen tykkitulensa suojassa yhä likemmäksi.

Lopuksi päättyi tykkitaistelu. Mutta sitä kiihkeämmin alkoivat kiväärit ja kuularuiskut laulaa. Ammuttiin lakkaamatta yöllä ja päivällä.

Välillä lähettivät valkoiset airueensa ehdottamaan kaupungin antautumista. Nämä vaativat, että heille luovutettaisiin puolustusarmeijan päälliköt sekä ase- ja ampumavarastot. Miehistölle luvattiin taata vapaus. Näihin antautumisehtoihin vastasivat joukkomme taistelulla. Ehtoja ei katsottu voitavan hyväksyä.

Taistelujen lähentyessä itse kaupunkia alkoivat myös siellä piileskelevät lahtarit nostaa vähitellen päätään. Toimitetuista ase-etsinnöistä ja takavarikoimisista huolimatta oli näille kuitenkin jäänyt aseita ja ampumavaroja. Nyt alkoivat nämä tulla vilkkaaseen käytäntöön. Kuta lähemmäksi kaupunkia piirittävät joukot ehtivät, sitä kiihkeämmin alkoi sataa luoteja työläisten selkään. Näiden taistelu muodostui näin ollen tavattoman vaikeaksi, kun vihollisia oli sekä edessä että takana. Mutta eivät vieroneet paikalliset salakytät muitakaan keinoja. Väärillä punakaartin jäsenkorteilla tunkeutuivat he punaisten majoituspaikkoihin tekemään myyräntyötään. Myrkyttivätpä kerran kaartilaisille valmistetun ruu'ankin. Lahtarien provokatoristen tekojen aiheuttamasta sekasorrosta kärsi kaupungin puolustus, mikä ei ampumavarojen puutteessa enää voinut pitkällekään jatkua.

Lopuksi alkoivat katutaistelut kaupungissa piileskelleiden valkohyeenain ottaessa julkisesti niihin osaa. Nämä taistelut olivat äärimmäisen kiihkeitä. Yksityiset työläissoturit suorittivat unohtumattomia urotekoja; hurjimmin taistelivat ehken aseisiin tarttuneet punatytöt. Lakkaamatta lauloivat kiväärit ja kuularuiskut, räjähtelivät käsigranaatit.

Hyökkääjien oli valloitettava kaupunki talo talolta. Menipä kaupungintalon valloittamisessa kokonainen päivä, jolloin sen puolustajat antautuivat siellä suojaa etsineitten vaimojen, vanhuksien ja lasten hartaista rukouksista. Puolustajain lukumäärä oli vain 30-40, niistä puolet naisia.

Kaupunki oli valloitettu. Mutta osa sen puolustajajoukoista oli murtautunut piiritysketjun läpi.

* * * * *

Tampere oli romahtanut ja se merkitsi koko kumouksen romahdusta.

Läntinen armeija oli pakotettu perääntymään, Käytiin vielä tulisia taisteluita. Mutta saksalaisten valloitettua Helsingin ja riennettyä sisämaassa vertaan vuodattavain työläisarmeijain selkään kävi näiden asema toivottomaksi.

Tampereen katastrofi toistui monin verroin valtavampana Lahdessa. Viipurin vuoro oli ollut jo muutamia päiviä aikaisemmin, ja niin oli proletariaatti lyöty. Yli-inhimillisimmätkään yksityisten joukkojen ja yksilöiden uroteot eivät voineet tapausten kulkua muuttaa.

Turhaan nousi siellä ja täällä ihailtavia työläis-Orleanssin Neitsyeitä. Tampereen sankarittarilla oli seuraajansa muualla. Esimerkiksi Helsingissä kokosi muudan nimetön punatyttö ympärilleen taistelujoukon, jota ratsun selässä johti kahakasta toiseen.

Turhaan myös ilmestyi miehiä, joiden veroisia tähän asti on tavattu vain tarinoissa.

Oletteko jo kuulleet niinikään nimettömästä viipurilaisesta kuularuiskumiehestä? Kas tässä mitä muudan valkoinen luutnantti tiesi kertoa:

"Muutamia kilometrejä Viipurin ulkopuolella Papulan puolella oli punikeilla kuularuiskuosasto eräällä pellolla ojan suojassa, joka enemmän kuin vuorokauden ajan torjui kaikki hyökkäysyrityksemme mitä suurimmalla valppaudella. Joka kerta kun yritimme ketjussa edetä ja kun poikamme suojuksistaan hyppivät uusiin suojuspaikkoihin, alkoi kuularuisku laulaa, suunnaten kiivaan tulen jokaista paikkaa kohtaan, missä oli vähänkään liikettä. Monta ankaraa rynnäkköämme torjui tämä kuularuiskusilmä takaisin. Olimme vakuutettuja, että takana on kokonainen suurempi joukko-osasto, joka viimeiseen mieheen asti on päättänyt torjua kaikki hyökkäyksemme. Kun emme onnistuneet kivääri- ja kuularuiskuammunnallamme saamaan tätä valpasta silmää vaikenemaan, ohjattiin tykkituli sitä kohti, jonka jälkeen teimme väkirynnäkön saartaen tämän patterin. Hämmästyksemme oli mitä suurin, kun näimme, mikä näky edessämme oli. Ojassa oli tykinluodin särkemä kuularuisku, jonka molemmin puolin kohosi suuret röykkiöt tyhjiä hylsyjä ja nauhoja. Niiden takana makasi kuolleena yksi ainoa punikki ampumatarpeittensa keskellä. Mies oli yksinään toista vuorokautta valppaasti hoitanut kuularuiskuaan torjuen enemmän kuin yhden hyökkäysyrityksemme. Vasta tykistö sai tämän sitkeän punikin vaikenemaan."

Peli oli täydellisesti menetetty. Hidastuneen evakuoimisen ja perääntymisen johdosta jäi melkein koko punainen elävä voima kansainvälisten lahtarijoukkojen käsiin, lähes sataantuhanteen nousevasta vallankumousjoukosta lienee vain 4-5000 päässyt pakenemaan Venäjälle.

Suurena oli työväenluokka noussut. Yhtä suurena se myös laski aseensa, aavistamatta minkälaisten villipetojen kanssa se oli tekemisessä.

Nähkää vain mitä testamenttinaan kirjoitti sen yhtä suuri ja hyväuskoinen ystävä, joka jo niin monesti on saanut kuvauksessamme sananvuoron, niin, mitä kirjoitti hän pää-äänenkannattajamme viime numerossa juuri, kun kaikki oli luhistumaisillaan, ja vähää ennen kun hän itse sai hengellään maksaa kilvoituksensa kunnialla kestäneen rakkautensa työväenluokkaan. Tässä hänen joutsenlaulussaan ilmenee niin selkeänä sen Suomen työväenluokan käsitys, jonka silloin oli alistuttava välttämättömän pakon edessä, ja senkin, joka sittemmin Mannerheimin ja Svinhufvudin koulussa kuitenkin oppi syvemmin oivaltamaan väkivallan autuaaksi tekevän opin.

Näin kirjoitti tuo aseeton sankari marttyyrikuolemansa kynnyksellä:

Omin voimin.

Kun kaikki tiet päättyvät, täytyy ajatella matkan jatkamista. Kun illan tuntu ennustaa yön tuloa, täytyy ryhtyä järjestelemään huomispäivän elämää ja töitä. Raskaimman yön aikana, suurimpienkaan onnettomuuksien hetkillä ei saa antaa epätoivon hiipiä mieleen hetkeksikään, vaan mitä pimeämpi on yösydän, mitä syvempi uhka ja onnettomuus, sitä uhkaavammin on vaeltajan nostettava päänsä pystyyn. Joka niin tekee se ei sorru, häviä. Tulevien päivien suurin elinvoima voidaan koota juuri sinä hetkenä, jolloin kaikki näyttää ulkopuolelta hajoavan ja häviävän. Se elinvoima voidaan niinä kovina hetkinä koota siten, että häviön, onnettomuuksien ja kaiken hajoamisen keskellä seistään, ei ainoastaan tyyninä, vaan uhmaavinakin, mielessä yksi ainoa rohkea päätös: Teiden, jotka nyt näyttävät päättyvän, täytyy itse asiassa vasta alkaa, painon, joka nyt aikoo iäksi laskea, täytyy nyt itse asiassa nousta. Joka sillä lujalla mielellä seisoo onnettomuuksiensa keskellä, hän ei koskaan seiso kuolemansa edessä, hänen tiensä, teittensä loppu on niiden alku. Ja yö hänen yllänsä on vain kiiruhtaen ohi kulkeva rientolainen.

Tätä lujaa ja rohkeaa uskoa tarvitsee näinä päivinä Suomen työväenluokka. En tarkoita sitä muinaisen taikauskoisen ajan uskoa tähtiin ja kohtaloihin, vaan uskoa omaan itseensä, luottamusta omiin voimiinsa. Ainoastaan se usko, usko omaan itseensä kestää ja on turva ja tuki. Kaikki muut uskot särkyvät. Tähtiin uskojan apu on liika etäinen ja joka uskoo kohtaloonsa eikä itseensä, hän jättää kohtalonsa tuuliajolle. Maailmassa ei ole muuta auttajaa kuin oma käsi. Maailmassa täytyy kaikki tiet kulkea omin voimin. Se tie, jota ei voida kulkea omin voimin, jää aina kulkematta.

Ja niin toivottavaa kuin olisikin, että n.s. sivistynyt aines ymmärtäisi kärsivän työväestön hätää ja sydäntä, niin toivottavaa kuin se olisikin, että se sivistynyt aines yhdistäisi kohtalonsa työväestön kohtaloihin, nousisi sen noustessa, kaatuisi sen kaatuessa, niin sittenkin on työväestön ainoa apu ja voima ainoastaan omassa itsessänsä. Mikä ei ole työväkeä itseään, se on siitä irrallaan. Ne irralliset pysyvät kyllä sen työväen luona kun päivä paistaa ja perhoset lentelevät kukissa, mutta jo yön tulo saa ne värisemään. Ja kun elämän koko kovuus astuu työväen eteen, niin ne karisevat pois. Niillä ei ole voimaa kaatua yhdessä, alistua, jakaa kohtalot erehdyksissäkin, seisoa jokaisen harha-askeleensakin takana käsiään pesemättä.

Omin voimin — siinä siis Suomen työväestön suurin ja perustavin tunnussana niitä tulevia aikoja varten, jolloin jo elämä on puhdistettu nykyhetken tapahtumista ja voidaan lähteä matkaa jatkamaan. Ainoastaan oma käsi on elämässä se ystävä, joka ei suurenkaan hädän hetkenä petä. Ainoastaan oma käsi on se käsi, joka ei erehdyksissä tai onnettomuuksien uhatessa pesumaljaa etsi. Mutta samalla kun Suomen työväenluokka karistaa itsestänsä pois irralliset akanat, sikäli on sen työväenluokan entistä lujemmin kokoonnuttava yhdeksi. Sen luokan täytyy nousta ja kaatua yhtenä miehenä. Sen täytyy yhtenä kokonaisuutena astua jokaisen harha-askeleensa taakse. Sen joukossa ei saa missään vaiheissa olla ainoatakaan käsiensä pesijää, sillä semmoinen on petturi. Koettelemuksen hetkinä etsivät vesimaljasta pelastusta ainoastaan ne raukat, joiden sisällisenä rikkautena ovat ruumenet ja akanat. Vesimalja on pieni ja ainoastaan pieni mahtuu pienestä pelastusta etsimään.

Niin. Siihen pienoiseen vesimaljaan hukkumaan ei saa lähteä Suomen työväenluokka nyt, ei koskaan, jos se tahtoo elää ja nousta yläpuolelle erehdyksiensäkin. Ehkä joku yksityinen siihen vesitilkkaan hukuttautuukin, niin koko luokan täytyy sittekin sitä yhtenäisempänä joukkona lähteä pois vesipisaran äärestä, marssia uljaana valtamerien kulkijana suuria päämääriänsä kohti. Kariskoot pois heikot. Hukuttautukoot vesipuroon ne, jotka vesimaljasta pelastustansa ja pientä henkeänsä etsivät. Se on vain joukolle voimaa, sillä se karistaa pois sairaat aineet. Omat voimat vain silloin puhdistautuvat ja voimanhan täytyy olla tervettä sillä, joka ei kule kerjäläiskyydillä, vaan omin voimin.

Omin voiminhan sitä työväestö astuu senkin askeleen, joka on muodostanut viimeisten suurien kuukausien sisällön. Kunnia niille muutamille, jotka eivät varsinaisesti kuulu työväen luokkaan, mutta jotka kuitenkin jaksoivat lähteä mukaan silloin, kun epätoivoinen kansa näki olevansa pakoitettu hakemaan pelastustansa äärimmäisillä keinoilla. Ehkähän moni niistä silloin näki ja tajusi, mitä on tulossa, mutta on lohdullista nähdä, että he eivät sittenkään erottaneet kohtaloansa epätoivoisen työläisluokan kohtalosta, jopa asettuivat sille näkyvälle paikalle, jossa oli pantu alttiiksi kaikki. Omin voimin on työväestön alettava taas uusi tiensä siitä, missä entiset polut loppuvat. Omin voimin on sen jaksettava olla tyytymätön kunkin päivän saavutuksiinsa ja riennettävä huomenna eteenpäin. Sen on nyt kaadettava maahan kaikki vesimaljat ja etsittävä taaskin uutta tietä omasta voimastansa eikä pelastusta käsiensä pesijän vesipisarasta. Mitkä ne päämäärät ovat, joita kohti työväenluokka tulee vaeltamaan, sitähän ei tarvitse tässä selostella ja varmaa on, että ainakaan luokkatietoinen työläinen ei tule Saarijärven Paavon rikollisella nöyryydellä polvistumaan, syömään tässä maassa pettuleipää sen rikkaan luokan edessä, joka elämänsä joutilaisuudessa runoilee tuon samaisen polvistujan rikollista nöyryyttä, itse eläen sen hartioilla herkkujen höyryssä. Sen Saarijärven Paavon rikollinen nöyryys on oman luokan pettämistä, sen mielen painamista pettuleivän ääreen, työläisluokan nujertamista polvilleen riiston eteen. Saarijärven Paavot ovat niitä sairaloisia lisäkkeitä, jotka omistava luokka on kavalasti istuttanut työläisruumiiseen turmelemaan sen luokan terveyden. Ne Paavot edustavat nöyrän orjan henkeä, eivät sen työläisluokan suurta ja vapaata henkeä, joka tietoisena joukkona kulkee omin voimin. Jos työväenluokka aikoo vapautua, ei se saa ottaa esikuvakseen rikollisen nöyriä, matelevia orjia ja niiden sorrosta tartuttavaa henkeä, vaan se vapaan miehen luja henki, joka kaiken sortuessakin uskaltaa katsoa eteenpäin ja joka ei etsi voimaa kuivista kerjäläissauvoista, vaan ehtymättömistä omista voimista.

Mutta kun on kysymys työväenluokan vapautumisesta, niin on samalla kysymys muustakin kuin siitä onnellisesta pettuleivästä, johon tyytyvät Saarijärven Paavot. Työväenluokkahan on aina ja kaikkialla ravittu henkisestikin pettuleivällä ja juuri siitä huonosta ravinnosta on johtunut sen luokan suurin heikkous siinä suuressa vapautumistaistelussa, johon se on astunut. Työväen luokan asiaa ei näet lopullisesti ratkaista ruumiillisilla vaan henkisillä voimilla. Käsivarren voima on siinä työssä liika tehoton, se on työläisluokan aina muistettava. Kun nyt siis vanhat polut levittyvät uusiksi teiksi, on Suomen työväenluokan lähdettävä kartuttamaan niitä henkisiä voimiansa entistä suuremmalla tarmolla. Se ei saa enää henkisen ravinnon alalla tyytyä niihin hallanpanemiin kauran akanoihin, joita sille on tähän asti omistava luokka viskellyt. Sen on tartuttava omin voimin isoon leipään, kartutettava voimansa tullakseen henkisesti niin voimakkaaksi, että kykenee suoriutumaan niistä lukemattomista suurista tehtävistä, jotka tuleva, sosialisoitunut yhteiskunta sen luokan hartioille sälyttää. Ilman sitä henkistä voimaa tulee käsivarrenkin voima olemaan tehoton. Se tuleva sosialistinen yhteiskunta tuhansine vaatimuksinensa on mutkikas laitos, vaatii hoitajaltaan paljon henkistä tavaraa. Se sosialistinen yhteiskunta tulee ainoastaan henkisesti rikkaan luo, sillä henkisesti köyhän majassa sillä ei tulisi olemaan pitkäaikaista asuinsijaa. Asioita on katsottava rohkeasti silmästä silmään, muutoin joudutaan itsepetoksen tuhoisille poluille. Ja työväenluokkaa on jo kylliksi pettänyt nerokkaiden armoton maailma, ei sen siis tarvitse enää lähteä itse itseänsä pettämään. Sen luokan on ennenkaikkea koottava niitä henkisiä rikkauksia, joiden turvin se jaksaa kulkea omin voimin.

Omin voimin. Aina vaan omin voimin. Pois kerjäläissauvat! Kauas vaivaisavut ja joulupatojen viheliäiset ja myrkylliset almut! Säpäleiksi kaikki kerjäläiskelkat ja omat sukset uljaasti jalkoihin! Sillä missä oma voima lakkaa, siinä alkaa kuolema ja hauta. Silloinkin kun kaikki näyttää ympäriltä häviävän ja hajoavan, kun hauta näyttää ympäröivän joka taholta, on tartuttava rohkeasti kiini ainoastaan omaan apuun. Jos sen suurimmankin hädän hetkellä vieras tarjoisi apuansa, ei kuten oma, vaan ylväs almun antaja, on hänelle lausuttava lyhyt ja kuiva: pois luotamme! Sillä kerjäläissauvalla ei koskaan ole voitu luoda, ei voida koskaan luoda mitään. Kerjäläissauva on kuivunut puu, josta ei koskaan puhkea ainoatakaan vihreätä lehteä. Se kerjäläissauva on yhteiskunnallisen rikoksen ja sairauden kammottava tuote, rikkaan luokan ainoa lahja riistetylle työläisluokalle ja jos maailmassa on jotain tarpeetonta ja väärää, niin on se juuri kerjäläissauva.

Miten liekin. Ajat ovat raskaat. Tunnen sen itsessäni. Mutta kaikesta huolimatta on rohkeasti rakennettava elämää. Köyhyyden ja turvattomuuden ajatuskin on lyötävä miehekkäästi pois luota ja sitä mukaa kuin kaikki mennyt kiitää vinhaa vauhtia häviötänsä kohti ja sekasorto riehuu kaikkialla, sitä mukaa on sen kaiken keskellä rohkeasti ja omin voimin tartuttava kiini uuteen elämään. Kaatuneiden veri, kaikki nyt velvoittaa. Tuhon, kaiken lähetessäkin on työväen luokan rohkeasti nostettava kohtalonsa omille hartioillensa, kuinkahan kovia ne kohtalot lienevätkin. Elämän alle ei sorru koskaan se, joka kulkee omin voimin. Haudassakaan ei ole kuolemaa sille, joka uskaltaa luottaa omaan itseensä. Tapaukset vyöryvät nyt kyllä omalla voimallaan. Niiden kulkua ei jakseta hillitä, mutta oman elämänsä, oman kohtalonsa herrana seisoo tälläkin sekasorron suurella hetkellä Suomen työväenluokka, jos se vaan tahtoo uskoa omaan itseensä ja kulkea ja elää omin voimin.

Siinä tunnussana. Aina, raskaammissakin vaiheissa omin voimin. Ainoastaan sen voiman nimessä on työväenluokalle taattu tulevaisuus, voitto ja elämä.

Kirje ruumiskasoilta.

Rakas äiti.

Kohtalo on tehnyt minusta pahaa pilaa. Sen sijaan, että se olisi lähettänyt kohdalleni armeliaan granaatin tai asianmukaiseen kohtaan sattuneen kiväärinkuulan — ja siitä, etten niitä Tampereen piirityksen aikana karttanut, siitä saat olla vakuutettu — sen sijaan pakotti kohtalo minut ei ainoastaan kärsimään kaupungin menetyksen tuottaman katkeruuden vaan myös kokemaan kaikki sitä seuranneet kauhut.

Ihmettelen, etten ole tullut hulluksi. Mutta ehdinhän vielä — vieressäni juuri joku nälkään nääntynyt, tuntematon toveri tekee lähtöä tästä maailmasta, ja leirimme seinustalla pamahti paraikaa yhteislaukaus: lahtarit siellä murhaavat aseettomia työläisiä; ehdinhän vielä, sanon, sillä kaikki tämä jatkuu. Ollaan ehkä vasta alussa. Mutta siksi toiseksi ei kukaan tiedä, koska tulee hänen vuoronsa. Tänään tai huomenna voi tulla minun, ja niinpä siten pelastunen tulemasta mielipuoleksi.

Sitä ennen mielin kuitenkin kertoa sinulle siitä kauheasta. Niin, tokko tiedätkään, ettei Hilmakaan enää ole elävien kirjoissa?

Vaikka eihän nyt pitäisi nostaa melua yksilöistä: kaikki työläisethän varsinkin tällä haavaa ovat kärsimyssisaria ja -veljiä, uhritovereita. Ja kuitenkin — no, ymmärrät kun kerron.

Tietenkin jo olet kuullut, että lahtarit heti kun saivat kaupungin haltuunsa, alkoivat näyttää mitä laatua "kulttuurin esitaistelijoita" olivat. Tappoivat ensi aluksi umpimähkään kaduilla ja porttikäytävissä joukottain työläisiä: ampuivat, iskivät pyssynperillä, raatelivat pistimillä, riistivät ihmishenkiä silmittömän vihan vallassa yhtäkkiä, mutta myös hiljakseen kiduttaen, harkitsemalla kuoliaaksi rääkäten. Ensi murhapuuskastaan päästyään kokosivat meidät torille. Meitä oli siinä kaikkiaan 8-9 tuhatta epätoivon ja kauhun menehdyttämää kurjaa olentoa avoimella torilla, missä saimme seistä toista vuorokautta syömättä, juomatta, kuularuiskujen saartamina ja lahtareiden herjaamina ja uhkaamina. Jos horjahditkaan väsymyksestä paikaltasi, olit vaarassa joutua ammutuksi.

Sitten ajettiin meidät kuin teuraskarja — tosiaankin teuraskarja! — rautatiemakasiiniin, sullottiin tuohon metallilevyistä tehtyyn rakennukseen kuin mikä muu tavara hyvänsä. Siellä oli niin ahdasta, ettei voinut ajatellakaan nukkumista, ja ahtaudesta huolimatta niin kylmä, että hampaat kalisivat suussa. Ja lahtarit kävivät vieraisilla. Eivät tuoneet mukanaan mitään ulkomaan konsuleja katsomaan, viihdyimmekö hyvin, ah-ei! Tulivat hakemaan työläismaalitauluja makasiinin seinustalle: ensin kaikki "ryssät" — perkele, koskahan noidenkin satojen uhriteuraiden puolesta kostetaan! — sitten meikäläisiä. Mutta tulivat myös besorgaamaan. Vaikeata oli hillitä raivoaan, kun näki, kuinka valkoiset sotilaat: herraapelkäävät körttiläiset, koulupojat, ylioppilaat ja muut paremmat ihmiset puhdistelivat taskujamme, veivät viimeiset pennoset, taskukellot, sieppasivat saappaat jaloista, veivätpä jopa kokonaisen vaatekerran päältä, jos kellä sattui olemaan uusi tai ehjä.

Ja sitten tämä nälkä, ja sitten nämä syöpäläiset!

Mutta tästä kaikesta en oikeastaan aikonut puhua, vaan siitä kauheasta.

Joukko vankeja vietiin hautaamaan "kaatuneita" tovereitamme. Minäkin jouduin mukaan. Nälkä ja onnettomuus oli tosin tehnyt meidät niin heikoiksi, että tuskin pysyimme pystyssä. Mutta revolveri ja pistin — ne ovat aika ankaria työnteettäjiä.

Olin jo useita tunteja häärinyt valtaisan "haudan" pohjalla ottaen vastaan ylhäältä ojennettuja alastomiksi ryöstettyjä ruumiita. Haudan reunalle saapui hevoskuorma kuorman jälkeen, missä ne kumottiin kuin lantakuormat. Ah, noita silvotuista, ruhjotuista, ryöstetyistä ihmisruumiista kerääntyneitä röykkiöitä! Kammon tuottama hermopuistatus, voimainponnistuksista johtunut väsymys ja nälkä olivat lyyhistyttää läjään. Mutta uhkaava pistin ja vartiosotilaan kiroukset — ne pakottivat ponnistelemaan edelleen.

Kätteni kautta oli jo vyörynyt kymmeniä "ryssiä", punakaartilaisia, miehiä ja naisia, kun taas ojennettiin minulle puolialaston naisen ruumis, jonka pään lahtarien dum-dumkuula oli lähes muodottomaksi ruhjonut. Konemaisesti olin jälleen suorittaa "järjestelytyöni" — kekseliäät valkoiset olivat antaneet määräyksen, että "ryssäin huorat" oli haudassa asetettava näiden kanssa määrättyyn asentoon — kun sattumalta tulin luoneeksi väsyneen katseeni uhriraukan runneltuihin kasvoihin.

Ja mitä näinkään! Käsivarsillani lepäsi oma sisareni, kuolleena, kylmänä, valkopetojen eläimellisesti raatelemana, vielä kuollessaankin häväistynä. Mielenliikutus vei hetkiseksi voimani. Horjahdin haudan seinustalle poloista ruumista rintaani vasten puristaen ikäänkuin sen alastomuutta verhotakseni. Ennätin seistä siinä suunniltani typertyneenä korkeintaan jonkun sekunnin. Mutta mitä mietteitä ennättikään herätä aivoissani! Viha raakalaisia kohtaan vavisutti joka hermosäiettäni, ja sisimpääni tulvahti ääretön, ennentuntematon, koskaan sammumaton viha, jonka toivon johtavan minut tästä valkoisesta helvetistä elävänä voidakseni kostaa, kostaa, kostaa! Mutta en tuntenut yksin vihaa, vaan myös hellyyttä. Kuinka sanomattoman mielelläni olisin toivonut, että hän, ruhjottu sisko-parkani, olisi tuntenut, millä hellyydestä vapisevalla kädelläni suorin hänen veren ja lian tahraamia suortuviaan, millä veljellisellä vakavuudella koetin kääriä hänet vaatteidensa riekaleiseen, jotta eivät valkosudet haudan partaalla olisi voineet tyydyttää luonnotonta riettauttaan hänen alastomuudellaan. Mutta pyövelin piilun alla ei käy tunteileminen.

— Lopeta jo halaileminen, nauraa hohotti lahtari haudanpartaalla; ryssät voivat panna pahakseen!

* * * * *

Tiedät, äiti rakas, etten koskaan ole ollut halukas ensimäisenä nakkaamaan kiveä. Mutta jos silloin siellä raatokuopassa joku olisi sanonut, että lahtari ja yleensä porvari on ihminen, niin en olisi voinut pitää sanojaa täysijärkisenä. Ainakin syntyi silloin päässäni oma uusi ajatukseni heistä. Ja se on kannustava askeleitani ja määräävä tekoni, jos oikukas kohtalo joskus sallisi minun päästä vapaaseen elämään.

Sisko-raukka!

Taikka oikeastaan: uljas sisko!

Sain nimittäin myöhemmin kuulla, kuinka kaikki oli käynyt:

Kuten Mari, täytti myös Hilma, joka hänkin oli perääntyväin joukkojen mukana ajautunut omalta suunnaltaan kaupunkiin, viimeiseen asti velvollisuutensa. Sanon, että sellaiset tytöt ovat kunniaksi luokallemme! Palavista taloista, granaattien lennättämien sorakasojen alta, kaikkialta etsivät ja hoivasivat he toisten Ensi-Avun tyttöjen kanssa haavoissaan viruvia punakaartilaisia.

Tapasin heidät monesti luotituiskussa — ja muualla ei ollut aikaa kohdatakaan.

No, niin. Kaupunki oli jo lähes antautunut. Viimeisiä katuja juuri puhdistettiin. Miehiä meni kuin heinää. Keskellä muuatta katua kaatuu yksi monista. Kaatuu, yrittäen turhaan nousta jaloilleen. Taistelun temmellyksestä välittämättä rientää paikalle punaisenristin tyttö. Kumartuu haavoittuneen puoleen. Katu "puhdistuu". Veren päihdyttämät lahtarit ryntäävät paikalle.

— Kädet ylös! huudetaan.

Mutta punainen tyttö on kuin toisella planeetalla. Hoivaa vain haavoittunutta, kohottaa tämän päätä. Se retkahtaa tahdottomana tytön rinnalle. Kuolema on lopettanut poloisen kärsimykset. Tyttö vain pitelee poloisen päätä ja tuijottaa kuin unessa kuolevan silmiin ikäänkuin katseellaan tuudittaen tämän ikuiseen rauhaan, ikuiseen lepoon!

— Kädet ylös! ulvovat valkoiset.

Mitään käsiä ei nouse. Nousee sen sijaan surun sortama impi, mutta nousee suorana ja ylväänä luoden pelkäämättömän, uhkaavan katseen valkoisiin. Mutta käsiään ei kohota.

— Ampukaa! näyttää luja katse lausuvan.

Kehotusta noudatetaan. Sivistyksen esitaistelijain dum-dumkuula kaataa sankarittaren. Murskatuin päin vaipuu hän iljanteiselle kadulle kylmenevän urhoa viereen.

Siinä siskoni, ja toverini — Kallen tarina.

Mutta älä itke, äiti. En minäkään itke. Kyyneleet ovat huonoja lohduttajia; niiden sumuun peittyvät surumme syyt.

En itke, vaikka minulla olisi siihen syytä viljemmältikin.

Mari nimittäin on kadonnut jäljettömiin. Kukaan ei ole häntä nähnyt elävänä, mutta ei myöskään kuolleena.

Häpeä sanoa, mutta epätieto hänen kohtalostaan kalvaa minua enemmän kuin ympärilläni liikkuva kuolema, kuin kaikki kauhut. Vielä teilauslavallakin on ihminen näköjään oma itsensä hyveineen ja — heikkouksineen. Annettakoon minulle se anteeksi.

Mutta yötä ja päivää jyskyttää aivoinani: missä hän?

Hirveätä.

Ja kuitenkin on ympärilläni niin ääretön määrä kauheutta.

Korvissani korahtaa. Äskeinen vierustoverini heitti henkensä.

Lähetä pian tietoja kotoa.

Poikasi

Hannes.

Jälkikirjoitus: En saanutkaan kirjettäni kulkemaan. Sen sijaan ennätin saada sinun Jobin-postisi. Kärsimyksen malja täyttyy.

Siis myös isäkin. Aavistelin sellaista, vaikka en uskaltanutkaan pohtia ajatusta loppuun saakka.

Isäkin siis! Tuo kelpo, ajatuskannalleen uskollinen proletaari.

Mitä auttoikaan nyt häntä parlamenttaarisuutensa ja "rauhallinen kehityksensä".

Seinää vasten!

Ei suojele vaalilippu lahtarien kuulalta. Se olisi hänen pitänyt ymmärtää. Mutta ei. Vanhat, hengettömät lauseparret olivat juurtuneet liian syvään hänen mieleensä. Ja niin sai hän hengellään maksaa kauniin, mutta hedelmättömän periaatteensa. Valkopedot saivat himoamansa viattoman veritilkan. "Rauhallinen kehitys" vyöryi yli työläisruumiin.

Surullista, surullista, surullista!

Näen sinut siellä, äiti, sairaana ja avuttomana ja yksinäisenä. Näen sinun surun ja koettelemusten uurtamat piirteesi. Näen sinut unettomana yön aaveiden ympäröimänä oihkivan vuoteellasi, jonka ääressä ei kukaan valvo.

Enkä kuitenkaan voi auttaa sinua. Kuinka julmaa!

Mikä enää siis kannustaisi elämään? Kosto!

Siinä ainoa mikä elähyttää onnetonta

Poikaasi.

* * * * *

Historian hengetär on palaava Tampereen mainekentälle. Runotar siellä on jo liihoitellut. Ruotsalainen toveri, Ragnar Jändel, on ikuistuttanut proletaarisoturin ja tämän vaimon, jotka "astuivat levollisesti valleille, jossa heidät ammuttiin, astuivat käsi kädessä kohti kiväärinputkia — melkein hymyillen odottaen kuulia."

Näin helisi hänen kanteleensa:

Työläissankarit.

Suu hymyssä, kuin karkeloon käy toiset, astuitte päin kivääreitä murhaajain te käsi kädess', oi. Niin ylpeinä kuin sankari, jot' oottaa seppele, te vartositte kuolemaa, kun pilkka pöyhkäin soi.

Mit' aattelitte, tunsitte te pyssyn paukahtain? Kaikk' entinenkö eessänne kuin tovin taulu vain? Kaikk' iloitenko kannoitte te kirot murhaajain, näin kokeneet kuin oisitte vain auvot unelmain?

Ma tiedän, että joukossa myös niiden unelmain, joit' ilmi loihti lempenne riehuissa taistojen, ol' ihanin ja valtavin unelma saada vain yhteinen hauta sankarten, jos tie vei tuonehen.

Ja seistessänne — tiedän sen — eess' iäisyyden yön te rinnoissanne tunsitte vain onnen autuaan. Pois olihan kaikk' ahdistus, kuu kuolo päätti työn, ja lupaukset ylvähät, ne täyttyihän nyt vaan.

Ja hymyten niin kuolitte te käsi kädess', oi, ja yhteen vuoti verenne punaisna pulputen. Ja pilveen piili aurinko, vaan kevättuuli soi: Ma kuolostanne kauniista, oi urhot, laulelen!

Sa Suomi sorja, kurja maa, jo etkö ymmärrä, vain että parhaat lapsesi näin kuoloon käydä voi ja ett' on heidän voitto, nyt vaikk' ui he veressä, sill' elo itse urhoikseen se heidät aateloi.

Ma sauvahan oon tarttuva ja pyhiin pyrkivä, oon käyvä, kussa Golgata on työläisurhojen, ja hurmeisesta hukasta sen kummun etsivä, mi muistuttavi töistänne, töist' aatteen urhojen.

Ja väsyneenä silloin pään ma taivuttava oon ja kummultanne noutava uljuutta uutta näin ja jälleen vaiti hymyillen käyn niin mä taisteloon, käyn mainetöihin uskaltain kuin tekin pystypäin.

Mutta ruotsalainen runoilijatoveri ei tietänyt, että tältä valkopyövelien uhriksi joutuneelta pariskunnalta jäi jälkeen pikku punikki, parin vuoden vanha poika; muuten olisi tämä varmaan myös saanut häneltä säkeistönsä.

Tälle tulevalle vanhempiensa kostajalle on suomalainen runoniekka sen sijaan laulanut laulusensa.

Kas tässä:

Koston perijä.

Kova kohtalos, piltti sa pienoinen, niin nuornahan orvoksi jäit sä. Ajan melskeisen, verihohteisen, periturmion luokkasi näit sä. Oli nuorna jo kauhu sun saattos: sudet valkoiset raateli taattos ja äitisi armahan.

Verin värjätyt kunnaat Tampereen sun rakkaimmistasi puhuu, työn urhoista aikahan vastaiseen punapaadet hurmeiset huhuu. Taru kertova on miten ylhä oli sankarikuolema jylhä sun työläisvanhempais.

Käsi kädessä kuinka astuivat tuliputkia vastaan he innoin ja kuinka uljaina kaatuivat he vertavuotavin rinnoin elon luokkansa lunnaaksi antain, erän kalleimman uhriksi kantain ajan alttarill' ankean.

Taru kertova on miten julmurit sukukuntaasi sortivat kurjaa, miten kahleita kantoivat sankarit, tuta tuskaa saivat hurjaa tai vanhempaisi lailla elon oikeutta vailla manan maille he häädettiin.

Vert' tihkuva, kaamea on taru tuo, joka vainovuosista haastaa, kuvan synkän se vaiheista vaikeista luo, joka työläisrintaa se raastaa, vaan tulena sua se hiiltää, jota miero ja orpous viiltää, jota huuhteli hurmevuo,

Sotakutsuna kaikuen sulle se soi, verivelasta muistuttaa se. Se maksa ja tee tili tuikea, oi, pois sortaja valta sa laase! Isäs, äitisi poikana vartu ja työläisurhona tartu sa kalpahan kostajan!

Valkoinen terrori: verilöylyt.

Mielenkiintoisessa analyysissään "Vallankumouksen koulu" lausuu toveri O.V. Kuusinen, kosketellessaan Suomen luokkasodan jälkeistä aikaa, m.m. näinikään:

"He (porvarit) saivat sen (orjavoudin) paikan ja ruoskan käteensä. Eikä koskaan maailmassa ole veristä orjanruoskaa sen katalammalla pedonhimolla heilutettu, kuin Svinhufvudin voutikauden aikana Suomessa on tehty, herkeämättä päivästä toiseen, nyt jo kuudetta kuukautta. Suomen porvariston koston hekuma on vallankumouksen jälkeen vaatinut suuremman määrän kuolonuhreja turvattomista vangeista, kuin mitä koko kolme kuukautta kestänyt ankara luokkasota työväeltä uhreja vei. Järjestelmällisesti jatketulla tovereittemme joukkoteurastuksella on Suomen valkoinen lahtarivalta aivan kuin koettanut hermoja järkyttävällä räikeydellä osoittaa kaikkien maiden työväelle, mikä koston hurjastelu heitäkin voi uhata, jos he eivät heti valtaan päästyään pane omaa maansa porvaristoa rautaisen diktatuurinsa alaiseksi, vaan noudattavat sekä vapaina että vankeina olevain luokkavihollistensa suhteen samallaista herkkätuntoista ihmisellisyyttä, kuin meidän vallankumoushallituksemme Suomessa noudatti. Paitsi joukkoteurastuksia, otti Suomen porvaristo alun pitäen kostokeinonaan käytäntöön myös vankien tappamisen nälkään. Se on nähtävästi jumalata pelkäävän monarkistisen osakeyhtiö-pääoman hekumallisinta joukkokostoa: kun työläiset, jotka ovat ylpeinä tunteneet olevansa kaiken rikkauden luojia ja oikeita omistajia, nyt vangittuina nälän kouristuksissa vääntelevät, sinertyvät ja toinen toisensa jälkeen henkensä heittävät, niin sitä nähdessään hieno osakepääoman valtias parhaiten sulattelee rasvojaan, kiihoittaa ruokahaluaan ja nauttii yli-inhimillisestä valastaan… Nauttii niin liiaksikin, että siksi kertaa miltei unohtaa — kuten kaikki huijarit — että elävää työvoimaa enää tarvitaankaan, kunnes joku yksityiskapitalisti, kuten vapaaherra Linder, havahtuu humalasta nähdessään tilojensa ja tehtaittensa jäävän työvoimista aivan kylmille, sanoo kohmeloisen totuuden: 'tämä on kunniatonta', sekä kehottaa svinhufvudilaisia ammattiveljiään suurempaan kohtuullisuuteen kostonnautinnossa."

Niin.

Edessäni on valtaisa valkoisten verihekumasta puhuva todistusainehisto, ja sen nojalla saa todellakin sen käsityksen, että porvarit jo luokkasodan aikana — omalla alueellaan — mutta varsinkin een jälkeen hullujen koirien tavoin raadellessaan valtaansa joutunutta työväenluokkaa tykkänään unohtivat, "ken pitää rikkaat leivässä".

Nähtiin, ettei ollut kaikunut kuuroille korville saarnatuoleista ja porvarillisissa sanomalehdissä annetut suorat kehoitukset murhiin. Turhaan eivät kirjailijat sellaiset kuin Juhani Aho, Ilmari Kianto y.m. olleet ärsyttäneet lukijakuntansa, porvarieläimistön alhaisimpia viettejä.

Työläisiä tapettiin kaikkialla, tapettiin kuin kaniineja, tapettiin sellaisia, jotka olivat tarttuneet aseisiin, mutta tapettiin myös tuhansittain muita, tapettiin yksinäisissä maalaiskylissä, väestökeskuksissa, kaupungeissa. Kokonaisten kuukausien aikana ei yksikään järjestöihin kuuluva työläinen ollut varma hengestään, ei varsinkaan luottamushenkilö. Kuka koulupoika, ylioppilas, pappi, porvari tai maanpösö tahansa oli oikeutettu murhaamaan työläisiä. Tuhansia tragedioita on näytelty yksinäisillä salomailla, jolloin valkosudet ovat tulleet ja muitta mutkitta vieneet viimeiselle retkelle: metsänreunaan, köyhän perheenisän tai pojan tai molemmat. Mutta jylhimmät murhenäytelmät, taivaaseen asti kostoa huutavat kauhuesitykset suoritettiin kuitenkin väestökeskuksissa sekä seuduilla, joissa suurempia punakaartilaisjoukkoja saatiin vangiksi. Siellä "monarkistisen osakeyhtiön" lihamyllyt rouskuttelivat kokonaisia vuoria työläisruumiita, siellä valkoiset pedot valtoinaan piehtaroivat työläisveressä ja -niljassa.

Niin, mikä onni, että löytyy lukemattomia näiden pyöristyttäväin joukkomurhain silminnäkijöitä ja seuraajia, jotka itse ihmeen tavalla ovat säästyneet joutumasta valkoisten verikoirien ihmisliha-nälkäisiin hampaisiin. Onni siksi, että näiden tapausten kuvaajilta säästyy kaikki vaiva lähteä harhailemaan mielikuvituksen maille, missä yksinäiset puut estäisivät näkemästä koko kauhujen korven — rikkainkaan fantasia ei kykenisi luomaan kylliksi valtavia kuvia valkoisten määrättömistä veriteoista.

Saadaksemme siis jonkunlaisenkaan käsityksen niistä tutustukaamme tässä vain joihinkin mukana olleiden kuvauksiin.

Alkakaamme vaikkapa Vaasasta, missä työläiset eivät olleet lainkaan aseissa. Täällä vangittiin heti kansalaissodan alussa paljon työläisiä ja venäläisiä sotilaita, joita alettiin vähin erin ja kaikessa hiljaisuudessa joukottain teloittaa. Tarkoitus oli, etteivät murhat koskaan tulisi päivänvaloon. Sen takia tapahtuivat teloitukset öisin meren-jäällä. Ampumisen jälkeen sidottiin uhrien jalkoihin kivi ja ruumiit upotettiin jään alle. Tiedetäänpä, että useita olisi upotettu elävänäkin.

Varkauden tapahtumia taas kuvaa muudan toveri näinikään: "Ei milloinkaan olisi voinut kuvitellakaan mitään sellaista mitä sitten antautumisemme jälkeen tapahtui. Valkoiset verikoirat janosivat verta, työläisten verta. Kerran siihen makuun päästessään eivät he tunteneet mitään rajoja, vaan alkoi mitä hirvittävin verilöyly. Ensi aluksi meistä eroiteltiin joka kolmas mies, ja ammuttiin armotta. Näin tapettiin yli 300 toveriani, parhaita toveriani, parhaita työläisiä. Meistä jälelle jääneistä karsittiin ja ammuttiin sen jälkeen vielä joka kymmenes, ja vielä myöhemmin kahdessa erässä, ensin 40 ja myöhemmin 80. Lahtarien kuularuiskuista sai surmansa myös usea vaimo ja lapsi. Kaikki ruumiit, joita ei suuren lukumääränsä vuoksi viitsitty haudata, heitettiin virtaan tai painettiin avantoihin."

Tähän tapaan menettelivät valkoiset alueellaan (huom.! Kemi, Tornio, Rovaniemi, Kokkola, Pietarsaari, Seinäjoki, Kannus, Ylivieska, Kajaani j.n.e.) jo silloin, kun punaisen Suomen alueella veisattiin sydäntäsärkeviä jeremiaadeja siellä sattuneiden, kylläkin valitettavien väkivallantekojen johdosta, jotka kuitenkin supistuivat valkoisten tekemien murto-osaksi.

Tampereella taas teloitettiin kaikki venäläiset ja joukottain suomalaisia työläisiä aivan vankileirin seinustalla. Ammuttujen yltä riisuttiin kaikki vaatteet ja "jätettiin puolialastomat ruumiit virumaan siihen korkeaksi kasaksi, jonka päälle uudet teloitettavat pakotettiin kiipeämään. 'Telotushuvinäytelmää' pysähtyivät viereiselle sillalle katselemaan suuret joukot porvareita — kaikki vähänkin sosialidemokrateiksi tunnetut oli vangittu — ja kuului monen suusta yllyttäviä ivahuutoja. Varsinkin tuntuivat monet hienot rouvat ja herrasneidit olevan ihastuneita tähän raakaan murhaamiseen." — Näin jauhoivat Mannerheimin myllyt Tampereella 600 työläistä.

Hollolassa tapettiin Pyhäniemen pyörätehtaan koko työväestö, ja muuten kaikkiaan, maalaispitäjään nähden, kerrassaan tyrmistyttävä määrä, 1,335!

Hennalan naisvankien kohtalosta tietävät punaisenristin tytöt kertoa seuraavaa: "Joka aamu noin kello neljän ajoissa ilmaantui sotaherra ovellemme huutaen kuuluvalla äänellä joukon nimiä, joiden sitten käski seurata itseään. Sitä jatkui säännöllisesti kahden viikon ajan, ja tytöt tottelivat reippaina, luullen pääsevänsä kotiin. Mutta kun kutsutut eivät koskaan palanneet, aloimme aavistaa noiden huutojen kamalan tarkoituksen. Ja kylmä hiki nousi yli koko ruumiimme, kun taas aamun sarastaessa kuulimme oveltamme tuon raa'an, juopuneen äänen, — — Myöhemmin saimme lähemmin kuulla noiden urhoollisten siskojemme kamalasta kohtalosta. Pystyssä päin, vallankumouslauluja laulaen olivat he käyneet kohti hautausmaata, missä itse kaivoivat kuopan, jonka reunalla sitten saivat surmaniskunsa. Ja kun murhaajat kielsivät heitä laulamasta, korottivat he vain äänensä sanoen: Antakaa meidän laulaa; kauanhan emme enää teitä häiritse. Ja niin katkaisi vasta pyövelin kuula heidän laulunsa. Edellä kerrotulla tavalla murhattiin satoja naisia välittämättä siitä, olivatko nämä pakolaisia, punaisenristin väkeä tai sotilasnaisia — ja ilman minkäänlaista tutkintoa."

Helsingissä saksalaiset ja paikalliset valkoiset kaupunkia valloittaessaan rakensivat barrikaadeja elävistä työläisistä.

Lahdessa oli ruumistuotanto niin tavaton — noin 2,000 — ettei kaikkia uhreja keritty kunnollisesti lopettaa: "hautaan heitettiin niin haavoittuneet kuin kuolleetkin. Ei ole siis ihme, että jotkut murhatuista nousivat haudoista."

Hämeenlinnan vankileiristä kirjoitti muudan toveri: "Jouduin lahtarien vangiksi Kosken pitäjän Riihimäen talossa 12 toverini kera. Talon kartanolla ammuttiin meistä heti 8. Loput meistä vietiin erääseen saunaan, jossa ennestään oli vankina 34 meikäläistä. Seuraavana aamuna teurastettiin meistä taasen 11. Jälelle jääneitä lähdettiin nälkiintyneinä kuljettamaan Hämeenlinnan lähellä olevaan Harvialan kartanoon. Nälkiintyneet vangit eivät lahtarien mielestä jaksaneet kyllin nopeasti kulkea tätä monipenikulmaista taipaletta, jonka vuoksi nääntyneimmät teurastettiin välillä. Perille pääsikin 27:stä vain 8 voimakkainta. — — Jouduin Hämeenlinnan vankileiriin. Kolme päivää siellä oltuani vietiin leiriltä 60 vankia ja ammuttiin ne eräällä rämeellä. Ja siihen tapaan jatkui 2 kuukauden ajan," — "Me punaiset olimme valtamme päivinä aivan ylenpalttisen lempeitä. Ihmiskunnan siunaukseksi olisi pitänyt poistaa alueeltamme nykyään vallassaolevat verihurtat", huomauttaa lainaamamme toveri kuvauksensa lopussa.

Mutta voiton kaikista veivät Viipurin verilöylyt. Siellä viettivät Mannerheimin pyövelit pyörryttävimmät orgiansa. Kaikkiaan tiedetään siellä teurastetun 3,000 työläistä, mutta todennäköisesti on tuo määrä aivan liian pieni, "Joka päivä aamun sarastaessa toimeenpantiin teloituksia — satakunta ammuttiin aina kerrallaan kuularuiskuilla ja kivääreillä. Uhrit vietiin eräälle eläinten hautauspaikalle, jossa he ensin saivat kaivaa hautansa, jonka jälkeen teloitus suoritettiin. Tätä joukkomurhaamista jatkui koko toukokuun. Punaisten rauhanneuvottelut hylättiinkin juuri siksi, että saatiin tilaisuus suhdattomaan, jopa kerrassaan mielipuoliseen murhaamiseen."

Mutta "paras" viimeiseksi. Juuri tätä kirjoitettaessa on julkisuuteen saatu seuraava Viipurissa sattunut tapaus, joka antaa häikäisevän kuvan valkoisten murhaamiskiihkosta: "Eräänä iltana oli kaupungin hienostolla juhla, seikka, josta vangitkin olivat saaneet vihiä, ja useimmat heistä olivat selvillä siitä, että tuleva yö toisi heille kamalia ylistyksiä. Aavistus, mikä toteutuikin, sillä tuskin oli saapunut vielä puoliyö, kun joukko sikahumalassa olevia upseereja naisineen saapui leirille hauskutellakseen ampumalla vankeja. Pidettiin kiirettä ja otettiin eräästä kopista kaikki vangit sekä vietiin hietakuopan reunalle, missä heidät kaksitellen ammuttiin puolipäihtyneiden naisten hohonauraessa, suosioonsa osoittaessa ja kallistellessa maljoja mukana tuodusta samppanjasta. Kaksi seurueessa olevaa porvarisnaikkosta pyysi saada koettaa taitoaan aseiden käytössä, ja he käyttäytyivät kuin ilmi perkeleet heidän laskuunsa valittuja uhreja kohtaan. Päihtyneinä kun olivat, eivät he kyenneet enempää tähtäämään kuin muutenkaan kunnollisesti käyttelemään asetta, jonka takia vartijan oli täydennettävä murhatoimitus ampumalla armolaukaus. Sinä yönä murhattiin yhdeksän työläisiä muiden vankien kauhuksi, nämä kun saattoivat ikkunoistaan seurata tapausta."

Tällaisia kauhuja Viipurissa. Mutta ettei luokkatietoinen työläishenki vankileirillä niistäkään hämmentynyt, näkyy kirjeestä, jonka muudan kidutusvanki sieltä on lähettänyt. Paitsi muuta, lausuu hän: "Mainitsemisen arvoista on, että kaikki tapettaviksi tuomitut ovat mitä reippaampia ja toivorikkaimpia jälkeenjääneiden tulevaisuuteen nähden. Kuolemaan mennessään lausuvat he, että he tietenkin mielellään näkisivät uuden ajan koiton, mutta kun kerran ovat kuolemaan tuomitut, niin ottavat he sen vastaan tyynenä tietäessään kuitenkin olleensa mukana vapaan työläis-Suomen luomistyössä. He ovat jättäneet jälkeensä runoja ja kirjoituksia, joissa kuvastuu tämä ajatus samalla kun he tuovat ilmi järkähtämättömän kostonajatuksensa. Kosto kolmanteen polveen! ovat toverimme huutaneet koirahaudoilla kuollessaan, ja sitä huutoa ei Suomen köyhälistö ole unhoittava, ennenkuin veljien veri on kostettu. Ja se aika ei liene kaukana, sen humina jo kuuluu avaruudessa."

Vielä ei ole saatu läheskään selvyyttä kaikista näin ympäri maata pääasiassa ilman lain varjoakaan murhatuista. Eräästä oikeusasiakirjasta kuitenkin käy selville, että yksistään 73 maalaiskunnassa on tapettu 6.796, 19 kaupungissa 8,800 ja sellaisissa pitäjissä, joissa on surmattu vähemmän kuin 10, 231 eli yhteensä 15,817. Mutta kokonaan puuttuu tietoja 250 maalaiskunnasta ja 17 kaupungista.

Kun sen sijaan "punaisten ennen kuulumattomien hirmutekojen" uhrien lukumäärä pysähtyy satoihin (642 tapausta on porvarien taholta todettu) ja näistäkin kuului suuri osa "suojeluskuntiin", siis suoranaisiin vihollisiin, joskin murhatapausten sattuessa olivat aseettomia. Kuitenkaan ei näitä tekoja punaisten johdon taholta hyväksytty, vaan tuomittiin ne mitä jyrkimmin. Jopa saivat jotkut punakaartilaiset hengellään maksaa omavaltaisuutensa.

Mutta miten oli laita porvariston? Paitsi sitä, että sekä valkoisten sotajohto että yleinen mielipide peittelemättä käski ja yllytti työläismurhiin (joihin liittyi lukemattomia ryöstötapauksia), annettiin niiden toimeenpanijoille vielä "yhteiskunnankin" tunnustus selittämällä nämä armahdetuiksi. Annettiin näet armahdusmanifesti, joka kuului: "Henkilöt, jotka maan laillista järjestystä vastaan nostetun kapinan kukistamisen tarkoituksessa tai estääkseen kapinan levenemistä taikka palauttaakseen järjestystä ovat teoissaan menneet yli sen, mitä mainittujen tarkoitusten saavuttamiseksi olisi ollut tarpeen, jätettäköön niistä syytteeseen panematta ja rankaisematta."

Mikä viehättävä tapa kartanonomistajalle päästä vähemmän suotavasta torpparistaan, työnantajalle suoriutua "uppiniskaisesta" työläisestä ja suurmurhaajalle ja -rosvolle seurausten pelotta tyydyttää intohimoaan. Ei muuta kuin joko tapoit itse tai ilmoitit toivomuksesi "kenttäoikeudelle" tai "valtiorikosoikeudelle" — vedit tukasta tai parrasta, aina oli tulos sama: kuula työläisen kalloon!

Kuvaava on monesti julkisuudessa mainittu tutkinto-asiain päällikön, majuri Gustaf Aminoffin kiertokirje "valtiorikosoikeuksien" syyttäjille, missä kiertokirjeessä hän ilmoitti armeijan tahdon ja toivomukset m.m. seuraavasti:

"Kuolemanrangaistusta on vaadittava johtajille, sotilaspäälliköille, sota-agitaattoreille, murhaajille, ryöstäjille ja muille roistoille."

"Mitä taas tavalliseen punakaartilaiseen tulee, ei ole syytä suinkaan kenenkään kuvitella, että he olisivat taistelleet minkään aatteen puolesta."

Ja valtiorikosoikeudet täydensivät verilöylyjen sarjan "laillisesti" julistamalla 450 kuolemantuomiota, joista yhdeksän sosialistisiin valtiopäivämiehiin kohdistuvaa. Niistä ei kuitenkaan liene enää pantu täytäntöön enempää kuin 150, valkoisten verenhimo kun jo oli saanut niin viljalti tyydykettä ja ulkomailla aljettiin kiinnittää kiusalliseksi käypää huomiota näihin uskomattomiin hirmutekoihin.

Kuten sanottu, vielä ei varmuudella tiedetä murhattujen työläisten lukumäärästä, sotilas- ja siviiliviranomaiset kun ovat tehneet kaikkensa kaihtaakseen "kulttuurin esitaistelijain" veriset jäljet.

Sen sijaan tiedetään, kuinka paljon lapsia on jäänyt orvoiksi. Virallisesti ilmoitetaan näiden lukumäärä 25,000:ksi.

25,000 orpoa.

— Mitähän, jos mä mainitsisin tuostakin? tuumii kiltin valkoisen porvarilehden vielä kiltimpi ja valkoisempi toimittaja, joka on saanut vapaudenristin kirjoituksista "Pois tarpeeton hentomielisyys" tai "Punainen helvettikö vaiko valkoinen vapaa, suuri Suomi" j.n.e,, joskaan ei sen kummemmista sankariteoista, — Mitähän, jos mä panisin tuonkin lehteen? tuumii hän, kuten sanottu, selaillessaan nippua yleisiä uutisia ja erikoisesti silmäillessään muudatta, jossa varsin lyhytsanaisesti ja viileästi huomautetaan, että "kapinan" johdosta on sattunut sellaistakin, että 25,000 lasta on joutunut orvoksi.

Oikeastaan ei asia liikuta häntä vähääkään, sillä työläiskakaroitahan ne ovat, ja hänestä on saman tekevää onko näillä sattumalta vanhempia tai ei, Mutta kun lehdessäkin nähtävästi on tilaa, kertomukset valkoisten ihmesankarien uroteoistakin kun alkavat olla niin samanlaisia: kuinka "meidän pojat" löivät pakosalle kymmenen kertaa vahvemman roistojoukon, kuinka yksi ainoa valkoinen vangitsi koko punaisen komppanian ja kuinka vapautetun kylän asukkaat ottivat vapauttajat ilokyynelin vastaan (mutta perivät leivästä 5 markkaa ja maitolitrasta toisen mokoman) j.n.e., joten niitäkään ei ilkene enää panna lehteen muuta kuin muodon vuoksi, niin — miksipäs ei palstan täytteeksi yhtähyvin noitakin 25,000 orpoa kuin jotakin muutakin vähemmän tärkeätä?

Ja sitten ottaa hän tuon vähäpätöisen uutisen, varustaa sen yhtä vähäpätöisellä otsikolla, ja niin on lehden valkoinen valioyleisö seuraavana päivänä pakotettu vilkaisemaan siihenkin.

— Hm; tuumii se, vai on niitä orpojakin 25,000. Kylläpä on noita pahuuksen punaisia kaatunut. Mutta arvasihan sen, kun meidän sakki kerran otti ja näytti. Hm.

Ja sitten käännetään lehteä ja ne 25,000 jätetään herran huomaan. Lehdessähän on niin paljon tähdellisempääkin.

Mitä siis niistä 25,000 rakkaripenikasta. — —

* * * * *

Mutta entä mitä itse nuo 25,000?

Mitä tuumivat he? Mitä tuntevat he? Minkälaisia johtopäätöksiä vetelevät he?

Ovatko he tolkulla koko pykälästä?

Heistähän vielä monet lepäävät äitinsä kuihtuneilla rinnoilla tai ovat enemmän tai vähemmän hyvänsuovan "hoitajan" hoteissa. Ja iäkkäämmät tokko heistä ovat sen kehittyneempiä, mihin ajatustoimintaan mokomista. Kunhan vain saavat huutaa, telmiä, tehdä pahaa ja — —

Siinäpä se pulma juuri onkin: jotakin myös suuhunsa. Niin.

Saattaa olla, että he kukatiesi olisivat piankin unohtaneet kadottaneensa isänsä ja vanhemmat veljensä, äitinsä ja vanhemmat sisarensa, niin, myös nekin. Tietysti se oudostutti aluksi, kun tupaan tulleet valkoiset miehet veivät omaiset, eivätkä nämä sitten enää koskaan palanneet. Kammotti tietysti kuulla, että isä ja veljet oli ammuttu jossakin metsänreunassa taikka että he oli viety johonkin kauas ja siellä kuolleet. Vanhakos sitä tarvitsee olla ymmärtääkseen sanat "kuollut" ja "tapettu" sekä kauhun ilmeet jälkeenjääneiden omaisten tai tuttavien kasvoilla. Tietysti kävivät vilun väreet pitkin selkäpiitä sitten jälkeenpäin nähdessä valkoisten liikuskelevan kotoisissa askareissaan ja esiintyvän aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut, vaikka olivat tappaneet niin ja niin monta isää, veljeä, äitiä ja siskoa. Kummastutti jopa vallan tavattomasti, itse kakarat kun nimittäin olivat aina olleet vaarassa pienimmästäkin pahanteosta saada selkäänsä. Ja kuitenkaan ei näille ollut tapahtunut mitään. Päinvastoin olivat ikäänkuin entisestäänkin herrastuneet ja ylpistyneet. Ja jopa toisien rintaan oli ilmestynyt jokin korukin, jokin himphamppu, jota vanhemmat sanoivat kunniamerkiksi. Kunniamerkki isän, äidin, veljen ja siskon tappamisestako? Mistäs muustakaan. — —

Pikku silmien ohi vieri niin paljon kaikellaista sellaista, joka oli omiaan oudostuttamaan, niin, jopa suorastaan kammottamaan. Ja sitten se ikävä, kun eivät omaiset palanneet. Eihän se ollut leikkiä. Mutta hiljakseenhan se kaikki sittenkin ehkä olisi painunut unhoon.

Ellei olisi ollut niin monta muuta muttaa.

Niinkuin nyt nälkä esimerkiksi.

Hirvittävä, yhtämittainen, herkeämätön nälkä.

Eihän sitä ennenkään oltu herkuteltu. Nälkää oli kyllä nähty monesti ennenkin. Mutta ei tällaista tavatonta, loppumatonta nälkää, joka oli alkanut siitä hetkestä, jolloin valkoiset veivät omaiset. Ennen oli saatu sentään aina jotakin lainaksikin, ja jos käytiin kerjuulla, mikä ei sekään ollut harvinaista, niin ilmestyi pussoseen pala sieltä toinen täältä.

Mutta nyt. Nyt ei ollut missään mitään. Nyt ei annettu mistään mitään.

Tuttavat näkivät itsekin nälkää. Harva se mökki tai asumus, jossa ei olisi halla käynyt. Lähes jokaisesta työläiskodistahan olivat valkoiset raahanneet jonkun perheen jäsenistä tai kaikki. Ja riitti kun vain pistäytyivätkin. Heti oli koko asumus kuin kirottu. Kaikki loppui, mitään ei saatu.

Paremmissa ihmisissä taas, valkoisissa. Teit viisaasti kun aikanaan kartoit. Kaukaa jo huudettiin sinulle hirveyksiä:

— Roistopenikka! Punaisten poikanen! Ei sellaiset ruokaa tarvitse! Eipä sitä ole leipää liiaksi ihmisillekään! Mene pyytämään — isältäsi helvetistä! Sinne joutaisit varsin hyvin sinäkin! Vai tässä rosvojen kakaroita ruokkimaan! Jopas!

Ja ellet ajoissa livistänyt, sait potkun tai selkäsaunan tai molemmat.

Niin että unohda siinä sitten. Ikäänkuin nälkä olisi jotakin jonka noin vain unohtaa rupeamalla nakkelemaan lumipalloja tai olemalla päällään pystyssä esimerkiksi. E-hei, ei siitä mitään tule. Ja kun kaikki asiat ovat kiinni toisissaan: kun nälkä alkoi siitä hetkestä, kun valkoiset veivät isän ja ehkä myös muut iäkkäämmät omaiset, joista ei missään tapauksessa palannut kaikki, ja jos kuka palasi, niin, herra hyvästi varjelkoon: missä tilassa! Entisensä varjona, luuna ja nahkana, sairaana ja viheliäisenä ja — nälkäisenä, vielä kymmenesti nälkäisempänä kuin kotona olleet. Kun yhtaikaa jostakin kummallisesta syystä tapahtui kaikki: alkoi nälkä, isä ja veljet tapettiin, varakkaiden ovet sulkeutuivat, alkoi sataa solvauksia, katsottiin kieroon, kuritettiin. Ja kaikkien köyhien laita oli samallainen. Kaikkien, kaikkien, kaikkien!

Niin oli sitä suorastaan mahdoton unohtaa.

Päinvastoin. Kaikki nämä merkilliset seikat verestyivät päivä päivältä. Jokainen nälkäminuutti, jokainen loukkaus, jokainen potku ja isku, kaikki nämä palauttivat mieleen ei ainoastaan nykyhetken kurjuuden vaan myös sen alkulähteen: valkoisen terrorin ja — valkoiset terroristit. Ne, jotka tappoivat isän ja veljet, ne, jotka raahasivat jonnekin äidin ja sisaret, ne ovat ilmeisesti aiheuttaneet nälän, ne ovat syypäitä koko onnettomuuteen.

Siinä pikku kärsijän suoraviivainen mutta asiallinen johtopäätös.

Ja ne, jotka tappavat, kiduttavat, kiusaavat nälällä minua, meitä kaikkia, ne ovat pahoja ihmisiä. Niitä ei sovi rakastaa. Ne ansaitsevat saada rangaistuksen. Ne ovat vihattavia.

Siinä hänen toinen johtopäätöksensä.

Eikä sitä suinkaan lievennä papin eikä opettajan hänen päähänsä takoma laupeudenoppi. Kun pappikin on lahtari. Kun opettajakin on lahtari. Kun suunnilleen kaikki paremmat ihmiset ovat lahtareita. Kun kaikki ovat olleet mukana tappamassa, kiduttamassa, näännyttämässä nälkään.

Ei. Kauhun, pelon, kaipauksen, murheen ja nälän riuduttaman pikku paarian raihnaassa rinnassa ei täyttymättömän näläntunteen rinnalla ole muuta kuin yksi ainoa muu tunne: vihan.

Sen vallassa on hän varmaan monesti vaivihkaa heristävä kylläkin naurettavan pientä, siniveristä mutta ei periaatteessa niinkään vaaratonta nyrkkiään.

Sillä vaikka hän nyt vielä on miltei humoristisesti vaikuttava rääpäle, jonninjoutava jumalanmieliharmi, jota täysi-ikäinen ihminen tuskin huomaakaan, ei varsinkaan, jos hänellä on vapaudenristi rinnallaan, niin on otettava huomioon, että tuollainenkin pikku punikki sentään aina kasvaa, joskaan ei viisastu. S.t.s. ei tule vallassaolijoita kohtaan sen lempeämmäksi. Kasvaa ikäänkuin kiusalla.

Kunnes jonakuna päivänä ilmestyy isän ja veljen tappajan ja nälkäännäännyttäjän nenän alle jonkun täysikasvuisen "hulikaanin" laiha mutta sitä luisevampi nyrkki.

Eikä nouse ainoastaan yhden, vaan kahdenkymmenenviidentuhannen orvon kostoakihelmöivät nyrkit.

Valkoinen terrori: "kuoleman esikartanot".

Nääntyville veljille.

Te unhoon ette häivy, nyyhkijät siellä perikadon ja kauhun ja onnettomuuden yössä, te, jotka hoiputte ristin ja tuskan tiellä ja näätte pyövelit rankaisematta työssä.

Ei, ei tuhat kertaa, pääsinpäivänne koittaa, joskohta sen nousu on vitka, joskohta se viipyy: Sama ylhä aatehan maailmaa haltioittaa, mi leirienne harmaudessa nyt hiipyy.

Sama kannustaahan maailman kansoja huuma, mi teidätkin nosti pyövelivaltoja vastaan, jo käyhän ympäri mailmaa kamppailu kuuma, min alkusoittoa taistonne ainoastaan.

Punavaattehen nostain, mi vaipui kanssanne vereen, käy eespäin rynnäten kansat voitosta voittoon. Vihur ulvova myrskyn on loihtinut massojen mereen, päämäärään poljetut kohta jo pääsevät loittoon.

Pian herroina herjatut luokat on kaikkien kansain, ja silloin taittuva on myös teidänkin teljet, ota murtuva kuolon ja laantuva ahdistus kansain. Oi unhoon ette häivy te, nääntyvät veljet!

Historiassa mainitaan tyranneista, jotka ovat olleet luonnottoman julmia. Sanherib jaoitti maan tasalle Babylonin, vasallimaansa suunnattoman metropolin; Caracalla Aleksandrian; Venäjän tsaari pystytti hirsipuita kautta maansa. Mutta mikään historian lehti ei tiedä kertoa mistään niin luonnottomasta, mistään niin kyynillisen harkitusta, infernalisesta julmuudesta kuin millä Suomen "sivistyneistö" kahdennellakymmenellä vuosisadalla "rauhoitti" maansa työväenluokan, ja josta kymmenientuhansien aseettomien työläisten murhat eivät liene pöyristyttävin muoto.

Sillä vaikka onkin jotain enemmän kuin selkäpiitä karmivaa siinä, että "oikeuden ja totuuden esitaistelijat", jotka huusivat koko sivistyneen maailman korvat tukkoon yhteiskuntansa alimman sakan poikkeuksellisten hairahdusten johdosta, itse heti siihen tilaisuuden saatuaan kuumeentapaisella kiihkolla astuivat ennen kuulumattomien rikosten tielle murhaten työläisiä kuin teuraita; ja vaikka he verilöylyjä toimeenpannessaan myös varsin usein harjoittivat kidutusta, niin on näissä mustissa teoissa kuitenkin se vissi lohdutus, että heidän uhriensa kärsimykset ja kauhu oli rajoitettu, kestivät karkeimmassakin tapauksissa vain jonkun lyhyemmän ajan. Se mikä uhrille toi torjumattoman tuskan ja kammon, toi myös vapahduksen: kuolema. Saatuasi dum-dumkuulan rintaasi retkahdit koirankuoppaan — ja kaikki oli ohi. Sen jälkeen ei sinua enää rasittanut valkoisen kulttuuriyhteiskunnan siunaus.

Mutta julmuudella, jota valkoiset kehittivät vankileireillä, "kuoleman esikartanoilla", voittivat nämä oman itsensä, puhumattakaan siitä, ettei sille historiassa hamaan muinaisuuden hämärään mennessä löydä mitään vertauskohtaa. "Kuoleman esikartanoissa" ilmeni Suomen yläluokan sairaloinen kidutusmania, villipetovaisto rafineratuimpana, harkituimpana ja — tuhoisimpana. Kidutusleireillä piinattiin työläisistä yksi osa nälällä vähin erin kuoliaaksi, toinen osa turmeltiin loppuiäkseen. Kuka ei — kärsittyään kaikki nälän kauhut aste asteelta — vihdoin kuollut, kaatunut hengettömänä luukasana toisten vielä liikkuvien luukasojen jalkoihin, hänen kohtalokseen jäi — ja jää yhä vielä — fysillisesti murtuneena ja ehkä myös psykillisesti rappeutuneena laahautua kurjan elämänsä läpi joka tapauksessa ennenaikaiseen hautaan.

Suomen "valkoinen" porvaristo, eikö korviasi särje Tammisaaren, Suomenlinnan, Hennalan, Hämeenlinnan, Tampereen ja muiden vankileirien luurankojen haudantakainen kirous, eikö petoksen ja konnuuden parkitsemaa omaatuntoasi kolkuta kymmenientuhansien, monienkymmenientuhansien työläisten nälkäkuolema tai iänikuinen onnettomuus? Sellainen villisikamoraaliko kätkeytyi hienoihin hepeneihisi, yltäkylläisyyden ja laiskuuden "hienontamiin" piirteisiisi? Että tuo syljeksitty, halveksittu, ryysyinen ja oppimaton työläisluokka oli korkeammalla sinua! Mikä ihmeiden ihme ja mikä ylipääsemätön kompastuskivi sinulle, sinä suurmurhaaja- ja kiduttajaporvaristo, oman kuoppasi partaalla ylvästelevä, luurankosuuruudella pöyhistelevä pyövelistö!

Valkoinen Suur-Suomi.

Se ei ole suuri muussa kuin pöyhkeydessä, se ei ole suuri muussa kuin röyhkeydessä ja piinapenkkien luona ja hautausmailla ja milloin kunniattoman kerjurin lailla se suurempansa eessä on polvillansa ja onkii myötätuntoa vahvempansa valat variksen huulilla, valheet valtavat suussa. Mut pieni, pieni, pieni kaikessa muussa.

Niin pieni, että kauhuksensa konsa se kohtaa lahjomattoman kohtalonsa, ei suuruus kaudesta sen jää merkkejä muita kuin hautakumpuja kenties ja hirsipuita ja aikakirjoihin tää musta lehti: Vain nälkään näännyttää Suur-Suomi ehti ja murhata, ryöstää, raastaa ja raunioittaa, kun pyövelinpiilulla sen piti maailma voittaa.

* * * * *

Mutta ei mitään tunteenpurkauksia, vaan faktoja, tosiasioita! Suomen vallassaolijathan ja heidän agenttinsa eri maissa väittävät, ettei mitään valkoista terroria ole ollut eikä ole olemassa, Valkoinen terrori — se on vain mielikuvituksen tuote, vakuuttavat Lillet, Tosiasioita! Tässä niitä:

Kurkistakaammepa esim. Tampereen leirille. Tänne saivat vangittujen omaiset ensi aluksi tuoda ruokaa, mutta kun vangeista vain pieni osa oli kaupunkilaisia, mutta suurin osa maalaisia, joiden omaiset eivät tienneet eivätkä voineet tuoda ruokaa, niin tietää minkälaisessa nälänhädässä vangit alusta alkaen olivat: 3 ensi vuorokauden aikana saivat he vain yhden kerran ruokaa ja silloinkin vain pienen leipäpalan ja 2 silakkaa. Mutta pian lakkasi ruuansaanti ulkoapäin kokonaan, vankilaviranomaiset kun kielsivät sen sillä tekosyyllä, että ruuan mukana muka olisi tuotu vangeille aseita. Väite muuten, jota ei yritettykään todistaa ja jolla ei ole mitään merkitystä, kaikilla vankileireillä kun annettiin sama kielto — oltiin sovittu työläisten tappamisesta nälkäkidutuksella.

Ja niinpä — palataksemme Tampereen nälkäkauhujen näyttämölle — oli siellä nälkä niin ankara, että pian rupesi tapahtuman nälkäkuoleman tapauksia. Pienestä leipäpalasta antoi vanki vartiasotilaalle saappaansa tai lakkinsa, kellonsa tai vaikka mitä. Sillinpäästä maksettiin 2 markkaa, samoin silakasta, ja paperossilla sai vangin tekemään mitä hyvänsä. — Lienee muuten tunnettua mitä elintarvehuijausta vartijat kaikilla leireillä heidän täydellisessä mielivallassaan olevain vankien kustannuksella harjoittivat myyden näille satumaisiin hintoihin jopa elintarpeita, joita vankien omaiset olivat näille lähettäneet, mutta jotka vartijat olivat pidättäneet, ja taas toiselta puolen leirien ulkopuolella huijaten vankien tarpeiksi varatuilla ruokavaroilla. — Mutta, palatkaamme vankeihin: Eräänä päivänä huomasivat nämä pihalla jo useita päiviä kuolleena viruneen, haisevan hevosraadon, jonka kimppuun kävivät kuin sudet tapellen, ken onnistuisi saamaan osapalan. Tästä "ravinnosta" saivat vangit hurjia vatsanväänteitä, toiset kuolivatkin. Keittiöiden likaviemäreisiä ahmivat vangit myös kourin kaikellaista inhoittavaa moskaa ja söivät sitä nälkähulluuden kiilto silmissä. Kun keväällä ruoho alkoi orastaa vankiparakkien ulostuksista väkevöidyillä seinävieremillä, olivat vangit nelinkontin ahmimassa ruohoa kuin eläimet. Tässä ei kuitenkaan ole mitään ihmeellistä, vangit kun eivät aluksi saaneet muuta kuin 75 gr. "leipää" ja 2 silakkaa sekä myöhemmin lisäksi puoli litraa raakaa vihanneskeittoa päivässä. Nämä vihannekset olivat arvotonta rojua, jota Renvallin hirtehishallitus hankki Saksasta vuorostaan lähettämällä sinne kokonaisia voi- ja juustovuoria samaan aikaan, kun vapaanakin oleva työväestö kärsi hirveätä nälkää. Mutta mitä ei olisi tehty saksalaisille! Näille voittamattomille! Näille maan uusille isännille!

Kehnon ja ylöttömästi suolaisen ruuan näännyttämät vangit joivat kalvavaa näläntunnetta poistaakseen kohtuuttomasti vettä, josta oli seurauksena ensin jalkojen, sitten kasvojen ja lopuksi koko ruumiin ajettuminen ja — kuolema. Suuri osa vangeista kuoli kuitenkin suorastaan nälkään ilman mitään muita näennäisiä taudin ilmiöitä. Siitä olivat todisteena näiden raukkojen laihat ruumiit, joista "nahan päälle ilman mitään x-säteitä saattoi lukea lähes jokaisen luusolmun". Ja niinpä nousikin vankilasairaalan kirjojen mukaan leirin kuolevaisuus lähes puoleentoistatuhanteen, mikä tapettujen kanssa merkitsi neljännestä koko vankimäärästä.

Muudan Hämeenlinnan vankileiriin tutustunut toveri taas tietää kertoa, että jotkut hulluuden partaalla olevat vangit siellä söivät täitä, jotka siellä kehittyivätkin uskomattoman "meheviksi". Jos taas heinäkuormaa kuljetettiin leirin pihamaalle, riensivät vangit kilvan repimään siitä heiniä syödäkseen: "ne olivat parempia kuin saksalainen vihanneskeitto". Sielläkin syötiin hevosen raato viimeistä rahtua myöten. "Kuoleman tapaukset olivat niin tavallisia, etteivät vangit niihin lopulta kiinnittäneet mitään huomiota."

Muuten mainitsi sama kertoja erään vankilalääkärin valittaneen, että oli mahdotonta saada ainoatakaan leikkausta onnistumaan, kun sairaat eivät leikkauksen jälkeen saaneet sopivaa ruokaa. Kaikki opererattavat potilaat olivat siis tuomitut kuolemaan.

Toinen lääkäri taas oli vakuuttanut, että kaikki ne vangit, jotka eivät olleet saaneet sivultapäin lisää ruokaa, eivät voi elää kolmea vuotta kauemmin ja kaikkien vankien elinkausi oli vähentynyt joillakin kymmenillä vuosilla.

Riihimäen leiriltä kirjoitti vanki n:o 11,327 vielä niin myöhään kuin tämän vuoden tammikuussa muun ohessa seuraavaa:

"Viime aikoina on yhä useampi ja useampi tullut mielisairaaksi ja milloin he öisin yltyvät tavallista raivopäisemmiksi, muuttuu leiri oikeaksi helvetiksi, yhden osan nauraessa, yhden itkiessä, toisten ulvoessa kuin nälkäiset sudet, toisten taas kertoessa itsekseen mitä uskomattomampia tarinoita murhista ja ryöstöistä, joita sairaloisessa tilassaan keksivät, ja joka tila muistuttaa pitkälle kehittynyttä ooppiumihumalaa. Ja on tapahtunut, että vartijat ovat ilmiantaneet vankeja näiden mielipuolisuuden yössä latelemien juttujen perusteella, ja silloin on heidän tarinansa nopeasti päättynyt. Toisia taas, jotka hulluuden puuskassaan ovat tulleet elämöineeksi, on iltahämärissä viety kellariin, missä revolverinlaukauksella on päästetty päiviltään. — —

"Me olemme jo aikoja sitten jättäneet taaksemme ne repaleiset venäläiset, joita mielikuvituksessamme näimme Golgatavaelluksellaan Siperiaan tsaarivallan aikana. Hallitus ei ollut joko voinut tai tahtonut hankkia näille onnettomille riittävästi vaatteita. Mutta täällä ei anneta ainoatakaan vaatekappaletta. Kaikki ammuttujen venäläisten jälkeen jättämät sinellireukaleet on käytetty jo aikoja sitten, ja sellaisessa tapauksessa, kun ei vanki enää parhaalla tahdollakaan saa pysymään ryysyjä päällään, ottaa vankilan johtaja asian kirjallisesta hakemuksesta pohtiakseen, ja tiedetään hyvin miten tämä pulmallinen kysymys ratkaistaan. Tehdään illalla pieni tarkastuskierros kasarmilla, ja jos tavataan vanki, joka jo on joutunut hulluuden pimeään yöhön ja jolla on jonkinmoinen vaatekerta päällään, viedään hän kellariin, ja — vaatteiden puutetta valittaneella vangilla on seuraavana päivänä kuolleen vaatekerta. Kas näin nokkelasti ratkaistaan pukukysymys Riihimäen mutta myös muilla vankileireillä. Tästä on johtunut, ettei kellään ole enään sydäntä valittaa pukunsa huonoutta, sillä tiedetään, että tällöin murhattaisiin vain joku mielipuoli, ja niin kovasydämisiksi kuin monet täällä ovat tulleetkin toisiaan kohtaan ja niin petoeläinmoraali kuin ennenpitkää onkin meihin kaikkiin iskevä kyntensä, niin yritämme me sittenkin miten parhaiten taidamme paikata ryysyjämme ja mieluummin kuljemme vaikka alasti kuin pyydämme vaatteita.

"Meidän vaivamme voidaan paremmin arvata kuin kuvata. Jokainen käsittää, että tässä on kysymyksessä helvetti hirveimmässä muodossaan, ja todennäköisesti tulemme me kaikki ennenpitkää mielisairaiksi, ellei oloissamme pian tapahdu mitään korjausta suuntaan tai toiseen."

Viipurin vankileiriltä taas kirjoitti muudan uhritoveri: "Olin punaisen armeijan riveissä kumouksen alusta alkaen ja olin niinmuodoin myös tilaisuudessa näkemään miten inhimillistä punaisten menettely sentään oli lahtarien nykyiseen menettelyyn verraten: Kymmeniätuhansia tapettuja lukuunottamatta, olemme me vangit monia kuukausia saaneet virua kahleissa kosteissa ja kylmissä kopeissa; minäkin sain kantaa kymmeniä kiloja painavia rautoja erääseen luolaan unohdettuna ja syöpäläisten vallassa. Olemme suljetut kuin elukat karsinoihin. Ennen niin miehekkäät toverit istuvat nyt tylsinä eteensä tuijottaen ja tunkiolta löytämäänsä luuta järsien. Nälkä, sairaus ja kuolema ovat alituisena seuranamme. — Nyt ovat lahtarit opettaneet meille menettelytapoja, mutta tuskinpa kunniallinen työläinen milloinkaan voisi olla niin julma kuin lahtarit."

Tärisyttävä on erään köyhälistökynäilijän silmänräpäyskuvaus Suomenlinnan kidutusleiriltä. Nälkäisenä, menehtyneenä ja onnettomana piirtää hän päiväkirjaansa seuraavaa:

"Aamulla meidät komennettiin tavallista aikaisemmin aamuhuutoon, sillä täällä saarella oli tänään suuret juhlat. Kaikista ei ollut lähtijöiksi. Monet olivat niin heikkoja, etteivät jaksaneet nousta pystyyn ja kuusi oli yöllä kuollut nälkään. Kuolleiden joukossa on eräskin kuuden pienen lapsen isä. Eilis-iltana hän rukoili vielä: 'Voi hyvät toverit, tuokaa minulle edes heiniä syötäväksi'. Aikaisemmin sama poloinen oli syönyt vartiosotilaan ampuman variksen. Nyt makasi hän suullaan likaisella permannolla kalman keltaisena.

"Riviin komentavat sotamiehet potkivat ja kolhivat kiväärinperillä sairaita ja kuolleita, ilkkuen raaasti: 'kyllä jaksatte nyt, jaksoittehan silloinkin, kun meitä vastaan tappelitte'.

"Aamuhuutoa pitävä upseeri anteli myös nagaikasta, kun luurangot eivät hänen mielestään tarpeeksi kiireesti jaksaneet horjua riviin. Erään, joka ei osannut vastata hänen kysymykseensä, veti hän rivistä ulos ja ampui paikalle kuin koiran, ilkkuen: 'Jassoo, sinähän oletkin ryssä', ja potkien sitten raadon vähän syrjempään.

"Nyt illansuussa olemme päässeet vähän ulos. Ne, jotka ovat jaksaneet ovat lähteneet. Usea on riisunut likaiset vaatteensa ja tappaa nyt syöpäläisiä, joita täällä kuhisee joka paikassa miljoonittain. Vartalot ovat kumaraan luhistuneita luurankoja, Likaisia — sillä koko täällä oloajallamme emme ole pesuvettä nähneet! — ja niin syöpäläisten syömiä, että tuskin pientä palaa tervettä ihoa näkee. Tuolla horjuu ennen niin voimakas ja syvästi sivistynyt toveri, keppi kourassa, kaivaen maasta hiukan vihertäviä ruohontaimia syödäkseen, maasta, johon heitetään kaikkea roskaa ja likaa. Mutta muuta vihantaa ei vankilan pihalla ole ja aitauksen ulkopuolelle, jossa olisi puhtaampaa ruohoa, ei saa mennä. Tuolla taas toinen keittää maasta löytämiään vanhoja luita toisten vesissä suin vieressä katsellessa. Meillä ei ole enää muita tunteita kuin yksi ainoa, s.o. näläntunne. Meillä ei ole enää muita ajatuksia kuin yksi: voi, kun pääsisi vapaaksi, että saisi edes kerran tarpeekseen syödäkseen. Kaikki ovat likaisia ja kurjia, ruumiillisesti ja henkisesti menehtyneitä luurankoja. Ja kuitenkaan tämä vankileiri ei pitäisi olla kaikista kurjin. Millaista onkaan sitten niissä toisissa, huonommissa.

"Tuolla on taas yksi tupertunut likaiselle pihamaalle. Hän tekee lähtöä tästä maailmasta. Tasan kymmenen on jo tämän päivän osalle nälkään kuolleita, hän on yhdestoista, kolme on ammuttu ja yksi tullut mielipuoleksi. Toinen sama verta on kannettu sairaalaan henkitoreissa. Heistä on kuulemma matkalla kuollut kaksi jo sairaalan pihalle.

"Menen katsomaan tuota pihamaalle tuupertunutta.

"Oh! Sinunko vuorosi nyt tuli. Hän oli miesten parhaita, aatteemme kunnollisempia edustajia. Hänet merkittiin vaarallisempien sarjaan ja silloin hän tiesi, mikä häntä odotti. Vankilaan sai hän kuulla, että vaimonsa oli vangittu, lapsensa joutuneet mieroon ja kotinsa hävitetty. Ne olivat iskuja, jotka mursivat heikot voimat. Hän tuli synkäksi, alkoi heikentyä päivä päivältä. Tänään oli hän taas jalkeilla, kehui olevansa virkeämpi, eikä sanonut tuntevansa nälkääkään, Nyt makaa hän tuossa pihamaan liejussa.

"Pari upseeria kulkee ohi ja huomaavat hänet. Toinen heistä menee, potkaisee häntä komentaen nousemaan ylös, mutta kun huomaa, että tämä on kuollut, käskee hän vartijasotilaan siirtämään hänet sivumpaan. Kiväärin piipulla tyrkkien kierittää sotilas ruumiin syrjemmälle. Siellä se saa sitten olla siksi, kunnes ruumiita tulee lisää. Sitten komennetaan vangit kantamaan 'raatonsa' pois.

"Valkoinen hyeena, ruumiinrosvo tekee vielä viimeisen puhdistuksen. Joku on monista tarkastuksista huolimatta onnistunut säilyttämään jonkun paremman vaateriekaleen, kihlasormuksen tai jotain muuta hänelle kallista. Niitä valkoinen ruumiinrosvo nyt vainuaa. Sitten on raato valmis kuopattavaksi.

"Sillä tavoin on päättynyt jo tuhansien tie ja samoin tulee päättymään taas tuhansien, sillä mistään päin ei näytä olevan apua odotettavissa. Me kuolemme täällä kuin kulkurikoirat, katoamme maailmasta niin, että tuskin monestakaan tiedetään mihin on joutunut. Voi alennusta! Voi kurjuutta!

"Myöhemmin. On jo yö. Ollaan levolla, jos sitä levoksi voipi sanoa. Kasarmin permanto on pakattu täyteen viimeistä sijaa myöten niin, ettei kävelemään pääse. Kesälläkin palelee verettömiä poloisia, täytyy nukkua päällysvaatteet yllä. Kellään ei ole makuuvaatteita. Laihoja raajoja pakottaa kovalla kivipermannolla ja syöpäläiset ovat mielityössään. Sieltä täältä kuuluu kuolevain ja sairaiden voihke ja vaikerrus.

"Istua kyyrötän nurkassa valveilla. En uskalla nukkua. Pelkään kuolevani, Kädet ja jalat tuntuvat kylmiltä ja turtuvat vähä väliä, veri ei enää kierrä. Valtimo lyö tuskin neljääkymmentä kertaa minuutissa. Selässä tuntuu kuumia väreitä ja päätä pyörryttää. Se on kai kuoleman esisoittoa. Koetan hieroa käsiäni ja jalkojani vastakkain saadakseni veren kiertämään. En haluaisi kuolla. Taistelutantereella en pelännyt kuolemaa, nyt sitä pelkään, pelkään tällaista koiran kuolemaa. Ja sisimmässäni kytee vihan kipinä. Tahtoisin elää kostaakseni."

Muuten on samaiselta Suomenlinnan leiriltä päässyt julkisuuteen sanomattoman kuvaava, 977 vankia koskeva alastomuustilasto. Sen mukaan oli ilman paitaa 345 vankia, ilman alushousuja 420, ilman sukkia 746, ilman housuja 262, ilman liivejä 481, ilman takkia 339, ilman päällystakkia 672, ilman vuodevaatteita 788, ilman käsiliinoja 688, ilman pielusta 783 ja ilman kenkiä 436 vankia. — Hirvittävän nälän lisäksi siis vielä lähes täydellinen alastomuus! —

Näin näillä vankileireillä, jotka kuitenkin olivat niitä "parempia".

Hirveimpään huutoon joutui Tammisaaren vankileiri, jonka käypänä nimenä olikin: Kuoleman esikartano. Kas tässä mitä muudan sen asukkaista tietää kertoa:

"Mikä muu kuin kuoleman esikartano on Tammisaaren vankileiri? Täällä vaeltavat ihmishaamut ympäriinsä siksi, kunnes vetävät viimeisen henkäyksensä nälästä ja heikkoudesta. Kuolevaisuusprosentti kohoaa joka päivä. Aluksi kuoli 20-30 henkeä päivässä. Nyt, sitten kun vankien lukumäärä on vähentynyt parilla tuhannella, joten heitä on enään noin 5,000, on kuolevaisuus lisääntynyt niin, että eräänä päivänä kuoli 64 vankia.

"Ollaan niin totuttu kuoleman läheisyyteen, ettei se enää häiritse vähääkään, niin että voidaan esim. 'aterioida' aivan ruumiin vieressä, vieläpä haisevan ruumiin lähellä. Voi sattua, että ruumis saa useita tunteja olla koskemattomana vuoteellaan, käytävällä, ulkona hiekalla tai mihin vanki yleensä on ojentunut. Eräänä päivänä virui kahden raahelaisen ruumiit auringonpaisteessa aivan vesijohdon vieressä noin 50 vangin seistessä jonossa saadakseen vettä, ja jono liikkui ruumiiden ohi ilman, että kukaan tunsi syvempää liikutusta.

"Muudan ruumis virui käytävällä oveni edessä eräänä aamuna astuessani ulos. Usein kuolevat vangit klosettiin. Tämä löyhkää sen lisäksi nyt kesäkuumalla niin inhottavasti, että itse löyhkä on jo lähes tappava.

"Jotkut kuolevat saatuaan omaisiltaan ruokalähetyksen, toiset taas kuolevat siksi, etteivät koskaan saa mitään ylimääräistä ruokaa. Ja vangin ravinto on aivan liian riittämätön, jotta sen avulla voisi säilyttää henkensä pitemmän ajan. Kaunaleipä ja puoliraaka kalliokalaliemi turmelee vatsan, niin ettei kellään, joka on pakoitettu syömään niitä, pysy vatsa kunnossa.

"On surullista nähdä noiden haamujen liikehtimistä. Yksi kuolemaan saakka väsynyt nojaa toiseen ja jokainen on kaatumaisillaan kumoon, vetää jalkojaan perässään ja tuijottaa tylsällä katseella avaruuteen. Kaikki ovat menehtyneitä ja kokoonkutistuneita."

Mutta, väitettäneen, kaikki edellä esitetyt kuvaukset heijastavat eräänlaista luurankosympatiaa, ovat työläisten itsensä esittämiä; niillä ei ole päteväin todistusten arvoa.

Siispä on turvauduttava "pätevämpiin". Tutustukaammepa aito porvarillisen professorin, Robert Tigerstedtin Tammisaaren vankileiriltä antamaan raporttiin:

"Kesäkuun 6 päivästä heinäkuun 31 päivään on kuolevaisuus Tammisaaren vankileirillä ollut hyvin suuri, kuten seuraava taulukko osoittaa":

Kesäk. 6-12 p 5,90 " 13-19 " 8,56 " 20-26 " 23,00 " 27-3 " heinäk. 14,00 Heinäk. 4-10 " 18,87 " 11-17 " 26,76 " 18-24 " 41,11 " 25-31 " 42,38

"Vankien kokonaisluku on tänä aikana vaihdellut 6,027 ja 8,597 välillä. Koko (tänä) aikana on siis kuollut 1,347 vankia ja löytyy päiviä, jolloin kuolevaisuusluku päivittäin on noussut 40,7. Vankien kuolevaisuus on tänä aikana alituisesti noussut, ja ihan viimeisenä viikkona oli se enemmän kuin 7 kertaa niin suuri kuin kesäkuun toisella viikolla."

"Kuolevaisuus 42,33 tuhatta kohtaan viikossa vastaisi Helsingissä, sen 200,000 asukasta kohti, 8,466 kuollutta viikossa. Tämän ohella on huomattava, että henkilöt, joista tässä on kysymys, ovat poikkeuksetta siinä iässä, jossa kuolevaisuus on ylen pieni. (Esim. Santahaminan _nais_vangeista, joita oli toistatuhatta, oli 86 % 15-20 ikävuosien väliltä! Kirj. huom.)"

"Tätä kauhistuttavaa kuolevaisuutta ei edes voida selittää sen kautta, että vankileirillä olisi ollut joitakin vaikeampia kulkutauteja."

"Joka tapauksessa on kuolevaisuus, nimittäin 42,33 tuhatta kohti viikossa, ennen kuulumatonta, ja vastaavaa on tuskin tapahtunut tsaarivallan vankiloissa, taikka jos semmoista on sattunut, on sen aiheuttanut jokin tarttuva tauti, kuten kolera, isorokko tai muu semmoinen, mutta sitä ei ole aiheuttanut vankien mitä suurimmassa määrässä epäterveellinen käsittely."

"Niistä 1,347 vangista, jotka ovat kuolleet aikana 6.6-31.7. on ainoastaan 337, s.o. 25 prosenttia kuollut sairashuoneessa, kun sen sijaan 1,010 elämää on sammunut odotushuoneen puulavitsoilla."

Näin professori Tigerstedt, jonka lausuntoa tuskin rohkenevat väittää liioitelluksi tai valheeksi muut kuin valkoisen Suomen agentit, jotka ruhtinaallisesti palkittuina itse ovat valkoisten isäntiensä tiliin valmiit päivästä toiseen törkeästi vilpistelemään: valkoinen terrori? Pötyä!

Mutta palatkaamme leireille. Niistä 90,000 työläisestä, jotka kapinan jälkeen teljettiin nälällä kidutettaviksi ja joista naisia lienee ollut 5-6,000, "onnistuivat" valkoiset täten päästämään hengiltä kaikkiaan noin 15-20,000. Niin että murhattujen ja nälkääntapettujen työläisten lukumäärä voitaneen liioittelematta merkitä 40 ä 50,000:ksi.

Ja kuitenkin olisi kuolevaisuus vankileireillä luonnollisesti supistunut minimiinsä — siitä huolimatta, että "terveydelliset olotkaan eivät voi vankileireillä olla tyydyttävät", kuten valkoinen sotaministeri sievästi huomauttaa — jos olisi annettu vankien omaisten tuoda heille ruokaa. Mutta perkeleellisestä tuhoamisvaistosta tämä kiellettiin, vaikka esim. Viipurissa sattui "että vangit eivät viiteen päivään olleet saaneet annokseen kuuluvaa leipää, jauhoja eikä voita" (virallisesta tarkastuskertomuksesta!).

Ja niinpä valkoiset pääsivät mihin pyrkivät: "Olot vankileireissä, kaikista sanomalehtien vakuutuksista huolimatta, ovat hirveät. Vangituista (Tammisaaressa) kuolee keskimäärin 80-90 vuorokaudessa. Kuolleiden ruumiit ladotaan alastomina yhteen pinoon, niin että alimmaiset likistyvät aivan muodottomiksi. Tästä pinosta otetaan ruumiit vietäviksi metsään, jossa hautaus tapahtuu siten, että kärryistä keikautetaan ruumiit kuoppaan sikin sokin, jäsenet ristiin ja miten sattuu menemään."

Näin kertoi eräs valkoinen.

Hyve häpeäpaalussa.

Niitä surkeita aikoja! Niitä surkeita aikoja!

Ken niitä pystyy kuvaamaan? Läpileikkauskynäilijäin ja -taiteilijain piirtimet, taltat ja siveltimet eivät siihen sovellu. Tarvitaan alhaison Balzaceja, tarvitaan joku Zola, Hugo tai Vereshtschagin, jotta voitaisiin ikuistuttaa murto-osakaan niistä. Tarvitaan työläistaitelijoita, joita ei ehkä vielä ole mutta joita varmaan aika synnyttää.

Tarvitaan proletariaattineroja, jotka helvetillinen piina, vaiva ja ahdistus kouluttaa aikakauden huikaiseviksi kuuluttajiksi, tarvitaan palavia henkiä, joissa köyhälistösielun kaikki mielteet heijastuvat kuin prismassa ja jotka sen takia voivat luokkansa kärsimykset pukea jylhää todellisuutta vastaaviin muotoihin, kuvata ne paperille, piirtää ne kankaalle, hakata ne kiveen tai metalliin niin, että vielä tuhansien vuosien kuluttua voidaan selvästi tajuta mitä sai Suomen proletariaatti ylisivistyneellä 20:lla vuosisadalla sietää ja minkä metsäkarjumoraalin omasivat vuosikauden kulttuuriperijät — porvaristo.

Tuhertajat eivät siihen kelpaa. Eivät ainakaan porvarilliset latturinlaskijat, jotka ovat myyneet pienen sielunsa kiskuriluokalle, lahtariyhtiölle, jonka teurastamon portilla ne tänään voimattomilla äänillään luskuttelevat, mutta joiden ulvonta sammuu jäljettömiin huomispäivän sarastuksessa.

Emmekä näköjään pysty siihen mekään, jotka kukin osaltamme olemme saaneet jakaa luokkamme kärsimykset. Ehkä kahlehtii meitä omat pikku vaivamme, ehkä emme ole kyllin palavasti eläneet mukana joukkosielun jättikouristuksissa, ehkä lamaannuttaa aivojamme ja käsiämme työväestön Golgatatragedian suhdaton, vertaamaton valtavuus, ken tietää?

Mutta yhtäkaikki: johonkin kykenemme sentään mekin. Ainahan toki sentään voimme pelastaa unhon yöstä valaisevan pikkupiirteen, jylhästä luokkamurhenäytelmästä temmatun episodin.

Ylväitä muistomerkkejä varrotessamme tyytykäämme miniatyyriveistoksiin.

Kas tässä yksi sivumennen singahutettu lastu:

* * * * *

Vangeille ei saanut viedä ruokaa. Se oli valkopetojen viimeinen ja perkeleellisin keksintö. Huomasivat, että oli mukavampaa tappaa nälkään kuin käyttää kivääriä. Säästyy parempiin suihin ruoka, säästyivät kuulat ja työläisteurastukseen niin ihmeen haluttomiksi käyneet sotilaat saatiin jättää ihmisystävällisen typeryytensä valtaan. Ja siksi toiseksi: nähtiinhän ulkomaillakin, ettei maassa rehoittanut mielivalta. Luonnollinen kuolema, hiljainen riutuminen ruuanpuutteessa, sehän oli vallan toista. Eihän voitu suorastaan kieltää työläisiä kuolemasta. Ilkeyttään ehkä vain ottivat ja keikahtelivat. Keikahdelkoot!

Mutta kidutettavien omaiset eivät niin vain alistuneet pyövelien hirtehismääräykseen. Kaikki ryysyihin verhotut hyvät voimat taistelivat epätoivoista taistelua röyhelöpirullisuutta vastaan. Keksittiin lukemattomia, aivan uskomattomia keinoja nälässä kiemurtelevien luokkasankarien kohtalon keventämiseksi. Joudutettiin mitä ihmeteltävimpiä teitä myöten ruokaa onnettomien omaisten isooviin suihin. Läheskään aina ei onnistuttu. Usein joutuivat rakkaudenlahjat valkoisten ihmispetojen saaliiksi. Monesti sekaantuivat avustajat lahtarien verkkoihin.

Niinpä näiden rivien sankaritarkin, 14-vuotias tyttönen, johon kirjoittaja tutustui paetessaan valkoisten vainukoirien tieltä.

Hänenkin veljensä oli nykyhunnien piinattavana, kitui kuvaamattomassa vaivassa tuhannen muun uhrin kera vankileirillä.

Tämä oli kuten niin lukemattomat muut luokkataistelijat, vielä kasvuiässä ja olisi niinmuodoin tarvinnut ruokaa riittävästi, enemmän kuin vanhemmat miehet. Mutta sen sijaan täytyi hänen kärsiä nälkää, yhtämittaista, keskeytymätöntä nälkää, kuten muidenkin, mikäli ei kotoa saatu keinotelluksi hänelle suuhunpantavaa.

Tämän tiesivät omaiset liiankin hyvin, ja monesti oli onnistuttu pelastamaan nuori vapaustaistelija kuoleman kidasta ruuan muruilla, jotka oli riistetty muiden omaisten muutenkin aivan riittämättömistä annoksista.

Mutta nyt ei äiti, joka tavallisesti oli pojalleen jouduttanut rakkaat tuomiset, ollut viikkokauteen onnistunut pettämään kuoleman esikartanon kivisydämisiä vartijoita. Kahdesti olivat eväät joutuneet näiden saastaisiin käsiin. Muilla kerroilla ei hän ollut voinut yrittääkään.

Arvaa siis, että kovasti koeteltu työläisperhe oli äärimmäisen epätoivon vallassa. Heistä tuntui aivankuin olisi ollut heidän syynsä, jos poika menehtyisi. Mitä tehdä? siinä raskas pulma.

Perheen vaipuessa mustimpaan toivottomuuteen heräsi kuitenkin tyttösessämme kapinanhalu entistä kipinöivämmäksi.

— Ei, pohti hän, veljeni ei saa kuolla kuin koira! Minä en salli sitä! Olkoon tielläni vaikka tuhannen lahtaria, heidän uhallaankin toimitan hänelle ruokaa!

Ja eväskääry mukana läksi hän leirille.

Mutta, kuten niin usein, voittivat pimeät voimat nytkin hyveen hennon esitaistelijan.

Tyttöriepu ei saanut veljeään lainkaan näköpiiriinsä. Kurkistelipa minne hyvänsä, kiersipä kunne tahansa, kaikkialla vain vieraita, kalmankalpeita, tuskanvääristämiä, viimeisillään hoippuvia kidutuksen uhreja.

Niitä katsellessaan unohti hän lopuksi veikkosensa tykkänään.

— Eikö nämä kaikki olleet hänen, kaikkien veljiä? Eikö näillä kaikilla pitänyt olla yhtä suuri oikeus elää? Miksi yksi tarvitsi paremmin ruokaa kuin toinen?

Ja suuressa, ennen arvaamattomassa rakkauden hurmiossa viskasi hän kalliin eväskäärynsä muudatta onnetonta kohti, joka juuri oli nälän riuduttama retkahtanut päivän korventamalle nurmikolle.

Mutta samassa tarttui häneen pari tunnotonta kahmaloa. Lähin vartijalahtari sieppasi hänet kiinni ja raahasi leirillä olevan päällystönsä luokse.

Nämä ottivat katkeruudesta typertyneen lapsen raaoilla kannibaalihuudoilla vastaan. Ja käden käänteessä ympäröi tyttöstä kaikki saasta mitä voi kertyä alkohoolin ja yömässäyksen tylsistyttämien kaulusroistojen raaoille kielille ja julkeisiin eleisiin.

Tietysti häntä "tutkittiin". Mutta muuta tolkkua ei päättäväisestä tyttösestä saatu kuin että hän yksinkertaisesti oli koettanut luvattomasti avustaa "punaroistoja".

Ampua ei häntä iljetty. Ei myöskään pistää tyrmään. Vankiluolathan olivat tupaten täynnä jo muutenkin.

Siispä oli parasta tyytyä häpäisemään hänet.

Ja tavoilleen uskollisina asettivat valkoiset karjut uhrinsa tilapäiselle korokkeelle "kaikkien nähtäväksi".

— Katsokaas, huusivat nämä, näin nuori ja jo niin rikollinen!

Ja se ei suinkaan ollut pahinta mitä he syytivät suustaan.

Nuori, turmeltumaton lapsi sai niiden kahden tunnin kuluessa, mikä aika häntä riepotettiin häpeäpaalussa, kuulla sellaista, mistä ei hän ollut kuullut hiiskahdustakaan kodissaan, joka kuitenkin oli vain tavallinen työläiskoti, "punaroistojen" tyyssija; sai kuulla niin sanomattoman paljon sellaista, jota hän ei ikinä olisi luullut lähtevän herrasväen, niin kutsuttujen sivistyneiden, parempien ihmisten suista. Kuuli raakuuksia niin runsaasti, että hän tuona lyhyenä solvausaikana ehti saada yläluokan pohjattomasta turmeltuneisuudesta selvemmän kuvan kuin työläiset tavallisesti iässään.

Niin että kun hän vihdoin pääsi vapaalle jalalle ja mielenliikutuksesta väristen suuntasi askeleensa kotia kohti, oli hänen kasvoillaan ilme, jota ei tapaa sen ikäisillä ihmisillä.

Hän ei palannut tietämättömänä, vain vaiston ohjaamana lapsukaisena, vaan itsetietoisena, mittaamattoman luokkavihan vireeseen jännittämänä työläistaistelijattarena, joka ei tulisi pyytämään eikä antamaan armoa, ja joka ymmärtää, ettei rakkaus yksin suinkaan riittänyt valveutuneen työväenluokan käytinvoimaksi, vaan myös ja ennenkaikkea viha.

Karjuja on kohdeltava karjuina. Siinä opetus minkä hyve saa häpeäpaalussa.

Kohtalonsa välttäminen.

"Ei välttäne kohtaloaan" on valkoisten keksimä lauseparsi niistä työläisistä, jotka he ovat päättäneet passittaa toiseen maailmaan, ovatpa nämä sitten tehneet hyvää tai "pahaa". Kuka tahansa paksupäinen mutta ei sitä vähemmän verenhimoinen koulupoika, ylioppilas, gulashi tai maanjussi esiintyy valkoisen Suomen näyttämöllä kohtalona, ei viattoman säälittävänä kuin kolmannen luokan teatteripiru etukaupungin kabaretissa, vaan hirvittävänä, muodottomana kuin pahathenget Danten helvetissä.

Ja näytti siltä, ettei Hanneskaan voisi kohtaloaan välttää. Nälän menehdyttämänä, kauhujen uuvuttamana ja surun järkyttämänä raahattiin hänkin valtiorikosoikeuden-nimeä kantavan raadin eteen. Siinä istui jäseninä vain työväenluokan vihollisia, niitä samoja, jotka juuri olivat vereen tukahuttaneet vallankumouksen: selkäpuolen sotarosvoja, monimurhaajia, ruumiinryöstäjiä. Puheenjohtajana taas istui nuori tuomari, joka kuoleman- ja kuritushuonetuomioiden avulla tavoitteli vapaudenristiä ja muita suosionosoituksia. Erittäin ihanteellinen kokoomus siis! Tavanmukaisten kysymysten jälkeen: oliko kuulunut punakaartiin ja mistä ajasta alkain; oliko liittynyt siihen vapaaehtoisesti vai pakosta; oliko ollut johtajia? j.n.e. luettiin Hanneksen kotiseudun suojeluskunnan antama lausunto hänestä.

Se oli ihana asiakirja, ja sitä ihanampi, kun sen allekirjoittaja oli talollinen, jonka maalla Haaviston mökki aivankuin kiusalla sijaitsi, ja jolle Hannes ei viime vuosina ollut suostunut rupeamaan rengiksi, kuten varhemmin — raskauttavia asianhaaroja, jotka tietenkin löivät leimansa suojeluskunnan lausuntoon! Siinä sanottiin, että vaikkei tiedettykään Hanneksen tehneen mitään muuta varsinaista rikosta kuin mikä sisältyi siihen, että hän oli ryhtynyt punaryssäksi, niin oli ilmeistä, että hän oli kaikkein vaarallisimpia. Paitsi sitä, että hän jo aikoja ennen kumouksen puhkeamista oli käytöksellään todistanut hautovansa yhteiskuntaa järkyttäviä yltiöpäisiä ajatuksia (miksi ei ruvennut rengiksi!), kuului hän lisäksi perheeseen, jota hyvällä syyllä saattoi pitää anarkian pesänä, mikä näkyy siitäkin, että hänen isänsä ja sisarensa jo ovat saaneet ansaitun palkkansa. (Siinä toinen valkoisten vakiintuneimmista lauseparsista!) Mutta ei vielä sillä hyvä: päälle päätteeksi oli syytetty paikkakunnan lakkautetun työväenyhdistyksen toimihenkilöitä (urheiluosaston puheenjohtaja!), joka sairaloisella kiihkolla oli yllyttänyt seudun työläisiä, varsinkin nuorisoa, seuraamaan hänen esimerkkiään (ja lykkimään lylyä!). Syytetyssä ei kylläkään oltu huomattu muita pahoja taipumuksia, hän nimittäin on raitis eikä edes tupakoi, mutta kysyä sopii, eikö juuri tällaista poikkeuksellista tapojen puhtautta, mitä tulee nyt kysymyksessä olevaan punikkiin, ole sitäkin pidettävä huolestuttavana merkkinä? Omasta puolestaan näin todettuaan syytetyn vaarallisuuden jätti suojeluskunta oikeuden harkittavaksi, eikö syytetty ansaitsisi tulla ammutuksi.

Näin suojeluskunta. Eikä Hanneksella puolestaan ollut mitään sanottavana. Kaikki oli hänestä jo yhdentekevää. Fysillinen väsymys oli herpaannuttanut hänen sisimpänsä kerrassaan liikkumattomaksi; korkeintaan tunsi hän vain ällötystä, ällötystä n.k. suojeluskuntaa, n.k. oikeutta ja koko valkoista väkivaltajärjestelmää kohtaan. Ampukoot, sittenpähän loppuu koko hirtehisilveily ja viheliäisyys!

Ja valtiorikosoikeus, tuo päänmeno-tuomioistuin tietysti "katsoi syytetyn ansaitsevan tulla ammutuksi".

Ja asia oli sitä myöten selvä. Päätöksestä ei käynyt valittaminen, mutta armoa, sitä kyllä passasi valtiorikosylioikeudelta pyytää.

— Ei ikinä! siinä kaikki mitä Hannes kykeni muovaamaan sanoiksi. Mitä hänen katseensa sillä haavaa puhui, siihen ei oikeudella ollut aikaa kiinnittää huomiotaan, sillä sillä oli kiire; uusia kuolemantuomioita, uusia kuritushuonetuomioita, enempi verta, lisää onnettomuutta! siinä valko-oikeuksien huoneentaulu!

Eikä Hannekselle käynyt edes niin onnellisesti kuin eräälle toverilleen, tämä kun kehtasi kuolla keikahtaa nälästä keskellä "oikeuden" istuntoa viitsimättä edes kuulla tuomiotaan. Mikä oikeuden loukkaus! Mutta mitä eivät punaroistot julkeaisi!

Ei. Hanneksen oli tyhjennettävä kalkkinsa erä erältä. "Sairaloinen kiihko", jolla hän oli rauhan aikana terästänyt ruumistaan, kantoi vielä kuoleman esikartanoissakin hedelmää. Missä monet kärsimyksistä tuupertuivat, siinä hän vielä liikkui ja ajatteli, joskaan ei hän enää jaksanut erikoisemmin eritellä kaikkia mietteitään ja tunteitaan.

Ja niinpä hän siis valmistui kuolemaan useain saman "kohtalon" uhrien kanssa yhdessä. Mikä surullinen seurue. Äskeiset sankarit siinä luurankoina alennuksensa syvimmällä asteella, toiset tylsän malttavina, mutta toiset nääntymyksen musertamina, voivottelevina poloisina. Kidutuskausi oli ollut liian pitkä.

Vain Hannes jaksoi enää ottaa tilanteen täysin miehekkäästi: jos kerran oli jouduttava murhaajain käsiin, oli ainakin osoitettava näille, ettei kunniallisen työläisen kunto petä koirankuopallakaan.

* * * * *

Yks rukoili — —

Yks rukoili, yks kyynelöi, yks puri hammastaan, kun metsänrantaan raastettiin he teurastettavaksi, ja kolkko oli hiljaisuus ja hämär peitti maan. Oi, kunpa vielä elää sais! — noin vaikersi ne kaksi.

Mut kolmas lausui: Kolkompaa en arpaa tiedäkään kuin jäädä eloon silloin kun on lyöty orjarotu, kun valkosusi vallitsee ja vääryys nosti pään en helvettiin ma moisehen maan päällisehen totu.

Kun kerran totuus lyöty on ja hyve hehkuvin, ja verissään ne viruvat, jotk' oikeutta huolsi, kun orjain suku suruihin niin suuriin syöstihin, niin jälkeen jäädä raskas sen, ken pyhintään myös puolsi.

Siks' kyynelöiden kuolohon ma kurjaan kulje en, en vaikeroiden, valittain, vaan hammastani purren, näin pyöveleiltä riistäen een riemun viimeisen, ett' työläisurho kuolohon käy kalveten ja surren.

* * * * *

Ja niinpä Hannes nyt, viimeisenä "kohtalon" hänelle suomana iltana, päätti kirjoittaa äidilleen jonkun iloisen sanan. Heittää hyvästi — näkemiin ikäänkuin, jotta ei vanhus ottaisi ylen raskaasti tätä viimeistä armoiskua. Päätti kirjoittaa, että vaikka hänen nyt on kuoltava, kuten ovat kuolleet tuhannet näinä pimeinä aikoina, niin jäi kuitenkin ihana lohdutus, että

manan mailtakin maanitus käskevä soi, elo kiehtoo, ja liehtoo tultaan. Suku sorrettu tää jos sortuukin, uus nousevi vankka varmaan, povell' onnettomimman äidinkin vesa vainotun varttuvi hentoisin taas urhoksi aattehen armaan. Suku uus, syke sielussa kiihkehin, oi, iki-ihmeitä ilmoille loihtia voi ajan taivaan seestyissä harmaan. Suru suurihan kurjia kannustaa ja kaipuu, mi ei ole laannut. Vihan hetteistä heikkokin voimia saa, ylös yllyttää vert' uhkuva maa ja polvi, sen helmassa maannut. —

Mutta kynää etsien taskujaan kopeloidessaan kiintyi hänen huomionsa rutistuneeseen paperipalaseen, mikä sekaantui hänen käteensä povitaskunsa pohjalta. Suorittuaan sen monet rypyt äkkäsi hän nuhjaantuneessa paperissa joitakin enää vain vaivoin ymmärrettäviä variksenvarpaita, joita siihen oli lyijykynällä piirretty. Mutta lukemattakin muisti hän nyt yhtäkkiä paperin sisällön ja siihen liittyvän tapauksen.

* * * * *

Oli nimittäin rintamalla kerran sattunut näinikään:

Eräänä lomapäivänä oli Hannes muutamien toveriensa kera lähtenyt samoilemaan erääseen syrjäiseen, rintaman takana olevaan kylään. Ehdittyään kylän laidalle, huomasivat toverusten tarkoiksi kehittyneet silmät omituista liikettä muutaman talon pihamaalla. Siellä seisoi pari hevosta täysissä valjaissa ja täydet kuormat perässä, ja kuormain ja pirtin välillä liikkui joitakin miehiä, joilla näytti olevan omituinen kiire. Vainuten tapauksessa jotakin vehkeilyä riensivät toverukset, kiväärit vireissä, taloa kohti.

Päästyään salaa pihamaalle ei siellä ollut kristinsielua: hevoset vain kuopivat malttamattomina, ja kuormat törröttivät täynnään kaikkea mitä maalaistalossa tapaa, viljasta alkaen pitovaatteisiin asti. Nyt astuivat miehet varoen portaita ylös, raottivat ovea ja — mitä näkivät!

Kylään oli pistäytynyt noita siellä täällä liikkuvia köyhälistön häpäisijöitä, jotka tulivat ja ottivat mitä petoksella tai uhkauksella saivat kiristetyksi, minkä jälkeen — elleivät puuttuneet henkeä koskeviin asioihin — katosivat niinkuin olivat tulleetkin. Tässä tapauksessa olivat rosvot jo ottaneet talosta hevoset, sälyttäneet reet talon tavaroita täyteen ja — Hanneksen astuessa pirttiin — paraikaa kiristivät pelon suunniltaan säikähdyttämältä isännältä rahoja kahden miehen pidellessä tätä käsistä ja kolmannen painaessa revolverinputkea tämän ohimolle.

Kuullessaan askeleitten töminää ovelta kääntyivät vorot yhtäkkiä nähden edessään punasotilaat, joiden kiväärit uhkaavina kääntyivät heitä kohti. Ja sitten alkoi jupakan nopea selvitys. Miehet pakotettiin kantamaan tavarat takaisin paikoilleen, riisumaan hevoset valjaista, viemään ne talliin ja sitten: mars matkaan päällystön luokse! Hanneksen toverit lähtivät viemään veijareita, tämän itsensä jäädessä valittamaan sattunutta tapausta isännälle. Ei hän noita ilkiöitä liian ankarasti tuominnut: tiesihän hän missä maassa niitä sellaisia vesoja kasvaa: luokkayhteiskunnan heitesaroilla. Sitä suuremmalla syyllä pyysikin hän isäntää olemaan tuomitsematta koko köyhälistöä.

— Köyhälistö taistelee eduistaan rehellisesti, mies miestä vastaan. Se ei ojenna asettaan aseettomia vastaan eikä kulje varkaissa! vakuutti hän.

No, isäntä tietysti oli kuin seitsemännessä taivaassa. Pyyhittyään kylmän hien otsaltaan ja saatuaan emännänkin taas tolkulleen, hän luonnollisesti joudutti vieraalle kahvia, lupasi jopa rahallisestikin palkita tämän hyvän työn.

Tähän ei Hannes kuitenkaan taipunut. Mutta jostakin äkillisestä mielijohteesta — ehkäpä sen takia, että työväestöä oli porvariston taholta luokkasodan aikana niin äärettömästi parjattu — tuli hän pyytäneeksi isännältä todistusta tapahtumasta. Tämä mielihyvin työtä käskettyä. Saatiin käsiin jokin paperipalanen ja lyijykynä, ja niinpä isäntä parhaan kykynsä mukaan raapusteli paperille, että punakaartilainen Hannes Haavisto oli pelastanut sekä hänen tavaransa että henkensä. — — —

Tätä paperia hypisteli Hannes paraikaa ajatuksiin vaipuneena kourassaan, kun leirin pappi astui sisään antamaan herranehtoollista seuraavana aamuna ammuttaville "punaroistoille".

Noita viheliäisiä näytelmiä! — viheliäisiä silloinkin, kun pappi tosissaan saapui suorittamaan "velvollisuuttaan", mutta kerrassaan katalia, milloin — ja sellaisiakin tapauksia tunnetaan — papit saapuivat perkeleellisen kyynillisinä valmistamaan vankeja viimeiselle matkalle, vaikkei näitä itse asiassa vielä oltu määrättykään ammuttaviksi, ollen näillä pimeyden pääruhtinailla vain tarkoituksena herättää vangeissa äärimmäistä kuolemankammoa, kiduttaa heitä henkisesti, niinkuin heitä kidutettiin ruumiillisesti nälällä ja rääkkäyksillä. Papit ne monessa tapauksessa suorittivat samaa piiskurin ammattia jumalansanalla kuin varsinaiset ammattisuomijat koivuraipoilla ja nagaikoilla. Olkoot he kirottuja! Nämä hirtehispapit nimittäin.

Pappia, joka juuri saapui manan maille sonnustelemaan Hannesta ja tämän tovereita, saattoi kuitenkin moittia vain typeryydestä mutta ei ilkeydestä.

Päinvastoin. Hän tunsi melkoista myötätuntoa vankeja kohtaan. Hänen käsityksensä mukaan nämä kylläkin olivat ryöväreitä ristinpuulla, mutta hänellä ei kuitenkaan ollut mitään sitä vastaan, että nämäkin, sovitettuaan kauhean rikoksensa, pääsisivät paljon puhuttuun paratiisiin, paikkaan, missä työväestön yleensäkin vasta sopi tavoitella rieskaansa ja hunajaansa. Hänestä ei ollut paikallaan sellainen käsitys, mikä ilmeni m.m. Turun piispan paimenkirjeessä, että punavangeilta olisi tykkänään suljettava taivaanportit. Ensiksikin hän ehkä sydämensä yksinkertaisuudessa arveli, etteivät he, papit nimittäin, kentiesi kuitenkaan kykenisi niitä niin tarkkaan sulkemaan, ettei sinne "moni lurjuskin läpi luistaisi" ja toiseksi oli koko juttu kerta kaikkiaan niin epämääräinen, että: miksei, menköötpä vain taivaaseen; sillähän ei nyt missään tapauksessa loukattu kenenkään etuja eikä oikeuksia. Kunhan vain katuivat. Niin, ja eikö yhtäkaikki pitänyt olla suurempi riemu yhdestä kadotetusta (punaroistosta) kuin yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä (valkoisesta) vanhurskaasta? Ja siksi toiseksi tuotti myös epäilemättä suurta nautintoa seistä kuoleman kynnyksellä ja ohjata väsyneitä matkamiehiä — ikuiseen elämään. Sela!

No, niin. Todistettuaan kuolemaan tuomituille heidän syntiensä veriruskeuden, joka näiden tuli ymmärtää niin kauan kuin vielä riitti lyhyttä armon aikaa: olivathan he maan kavaltajina nostaneet kätensä jumalan määräämää, kirkon siunaamaa (ja ryssäläiskenraalin edustamaa) esivaltaa vastaan, joka ei hukkaan kantanut miekkaa (saksalaisia mausereita!), todistettuaan, että he oikeastaan ansaitsisivat iankaikkisen kadotuksen, antoi hän kuitenkin ymmärtää, että karitsan veri oli vuotanut heidänkin tähtensä j.n.e. Toi sanalla sanoen jälleen esiin tuon nukkavierun lunastusteorian, joka kristillisen kirkon opinkappaleista lienee iljettävin: tapa veljesi + kadu = tulet autuaaksi. Oikea suurryövärien oppi, joka on kuin luotu pääoman valaille, jotka tyhjiin imettyään, kaivoksissa ja tehtaissa runneltuaan tai suorastaan esivallan avulla teurastettuaan tuhansia työläisiä, mutta parahiksi ennen kuolemaansa "kaduttuaan" pääsevät hekin "karitsan oikealle puolelle". Mutta oppi, joka niin tavattoman huonosti sopii riistetylle, joka nälkänsä tyydyttämiseksi "varastaa" leivän taikka nostaa aseen puukkoa kurkulleen painavaa riistäjää vastaan.

Mutta palatkaamme hyvään paimeneemme. Suoritettuaan laupeuden työnsä Hanneksen tovereille kääntyi hän viimeiseksi tämän puoleen. Huomattuaan tämän kädessä paperipalasen luuli hän sitä jäähyväiskirjeeksi ja ilmoitti olevansa valmis toimittamaan sen perille.

Sanaa sanomatta ojensi Hannes paperin väsyneellä eleellä antaen papin ymmärtää, että siihen olisi ehken syytä vilaista ennen sen "perille" toimittamista, jotta se ei menisi väärään paikkaan.

Ja niin sai pappi suureksi ällistyksekseen yhtäkkiä havaita, että hän oli kuolemanportilla töksähtänyt yhteen työläisryysyihin verhotun, aiheetta ristillepaiskatun oikeamielisyyden perikuvan kanssa, joka vain oli unohtanut pitää melua hyveestä, mitä piti luonnollisimpana asiana maailmassa.

— Toimitan sen sittenkin perille, vakuutti pappi, joka, kuten sanottu, ei suinkaan ollut mikään ilkimys.

Ja niinpä tapahtui, että Hannes vieläkin kerran vältti kohtalonsa.

Pappi näet sai asian uudellen "oikeuteen". Istuntoon kutsuttuna todisti pälkähästä pelastunut talonpoika valallisesti, että niin ja niin oli asianlaita ja että ilman Hannesta ei hän nyt seisoisi siinä. Tuomaria, josta tuntui, ettei hän tämän pykälän kohdalla päässyt varsin paljon lähemmäksi vapaudenristiä, epäilytti. Eihän vain todistaja itsekin ollut sosialisti? Ei ollut ollut, mutta ei ollut hyvä sanoa, mitä tästä alkaen; oli saanut niin merkillisiä opetuksia viime aikoina niin puolelta kuin toiseltakin. —

Todisti, ja pappi puolestaan painoi päälle. Oli saanut Hanneksen kotipuolesta pelkkiä hyviä tietoja: oikea malli miehekseen, joskin "hairahtunut".

Ja niin oli "oikeuden" sanomattomaksi surukseen "lievennettävä" Hanneksen kuolemantuomio — kahdeksitoista vuodeksi kuritushuonetta: sillä aikaahan lahtarioikeus kuitenkin pääsisi toista tietä aikeensa perille — — —.

Muuten, niin, kuinka sanotaankaan: jos korppi olisi tuomarina, niin harvapa hevosella kirkkoon ajaisi.

Niinpä olivat nyt korpit tuomareina, oikeat korppikotkat. 140 luokkavihaa ja puoluekostoa uhkuvaa valtiorikosoikeutta lienee kaikkiaan julistanut noin 52,000 tuomiota, jotka yhteensä käsittävät 300,000 vuotta kuritushuonetta. Tuomituista "johtajista" oli suuri osa sellaisia, jotka eivät olleet ottaneet lainkaan osaa kumousliikkeeseen. Mutta niinkuin oli tapettu sekä aseisiin tarttuneita että aseettomia, niin myös tuomittiin kuritushuoneeseen jokainen, jonka katsottiin voivan vastaisuudessa nostaa vereentukahutettua työväenliikettä jaloilleen. Tuomittiin ilman laillista perustetta silmittömästi, summamutikassa ja epäjohdonmukaisesti. "Rikoksista", joista toisissa "oikeuksissa" rangaistiin vain parin vuoden kuritushuonetuomiolla, voitiin toisissa tuomita kuolemaan. Voitiinpa tuomita syistä, joita oikeudenkäynnin aikana ei oltu edes mainittu; monet taas joutuivat kuritushuoneeseen pelkän nimierehdyksen johdosta. Aminoffin (jo mainittu) kiertokirje ja suojeluskuntien raportit olivat ohjenuorina. Syytettyjen todistajien lausunnoille ei tavallisesti pantu mitään painoa.

Kuten sanottu, ei valtiorikosoikeuden päätöksestä saanut valittaa, vaan ainoastaan pyytää armoa. Useimmat tuomituista tarttuivatkin tähän nöyryyttävään keinoon, mutta löytyi kuitenkin sellaisia kuolemaan tuomittujakin, jotka kieltäytyivät sitä hyväkseen käyttämästä!

Joukkomurhat, nälkäännäännytys, oikeusarpajaiset — siinä porvarisvallan hirvittävä kolmiteräinen kostonkirves, jolla se osin tuhosi, osin teki "vaarattomaksi" satatuhatta Suomen työläistä.

Valkoiset bakkanaalit.

Ja niin oli päästy työväenluokasta, sen rippeitä vain enää metsästettiin.

Oli saatu voitto, ja uuden käskijän, isännän ja suojelijan — Saksan — turvin kävi lepääminen laakereilla. Aikoi mässäys.

Meitä sosialisteja pidetään huonoina kansalaisina, mutta ei voi olla punastumatta häpeästä maansa puolesta nähdessään minkälaiseksi se valkoisten käsissä luokkasodan jälkeen kädenkäänteessä paheni. Alkaen hallituksesta ja ylemmistä ja alemmista siviili- ja sotilasvirastoista sekä näiden yksityisistä virkailijoista, upseereista ja sotilaista tavallisiin valkoisiin kansalaisiin: elintarvehuijareihin ja manttaalipappoihin, välikäsiin ja onnenonkijoihin asti — pettivät kaikki, rosvosivat kaikki, elivät kuin viimeistä päivää kaikki. Koko maan "sivistyneistö" heitti pois viimeisetkin tekopyhyyshotaleensa, paljasti oikean karvansa. Maan vallassaolijat liikkuivat ujostelematta maantieritareiaa, kähveltäjinä, väärentäjinä. Aatelismies kilvan nousukkaan kanssa, virkamies maallikon, valkoinen suomalainen saksalaisen kanssa — kaikki puhdistivat, peijasivat, besorgasivat. Rosvottiin valtiolta ja rosvottiin yksityisiltä, rosvottiin jopa hirsipuut puhtaiksi; murhattujen työläisten jälkeenjäämistöt, nekin kulkivat toiselta varkaalta toiselle. Eipä edes maisterismiehet kammonneet kähveltää nälkään kuolleiden työläisten täisiä ryysyjä.

Ja manttaalipapat istuivat aittojensa kynnyksillä ja hykertelivät kämmeniään: kaikesta sai satakertaisen, monisatakertaisen hinnan. Antaa kansan nähdä nälkää, no, sittepähän oppii kapinoimaan! Ja valkoinen välikäsi kuljetti viljan nälkäänäkevän työläisen oven ohitse valkoiselle "isänmaan ystävälle" — tämä jaksoi maksaa: jos rahat loppuivat, puhdistit vain jonkun varaston tai kassan. Niiden kanssa ei nyt ollut niin tarkkaa lukua. Mitä hallitus varkaista, rosvoista ja murhamiehistä! Nyt jahdattiin vain työläisiä.

Ja kähvelletyillä varoilla mässättiin, ja saksalaiset hyväntekijät, ystävät ja aseveikot olivat lakkaamattomien juhlimisten esineinä. Saksalaisia syötettiin, juotettiin ja kannettiin käsivarsilla. Saksalaisille "vapauttajille" tarjosivat ujostelematta sulojaan vallasnaiset — se oli nyt kansalaisvelvollisuus, isänmaallisen hyveen vaatimus.

Valkoiset ihanteenihmiset elivät kuin Niniven lapset. Ja Joonaiden vaisut äänet eivät kantaneet kauas.

Kohosi näet porvariston omastakin keskuudesta ääniä, joiden tarkoituksena lienee ollut sopivassa määrässä hämmentää yleistä karnevaalihumua. Erinäisissä porvarilehdissä ruikutettiin olojen surkeudesta. Niinpä kirjoitti Turun Sanomat: "Ei mässään maassa ole kaikellainen keinottelu, lakien julkea rikkominen, säädöksistä poikkeaminen ja yleensä kaikkien tähän asti pyhänä pidettyjen oikeus- ja siveyskäsitteiden halveksiminen päässyt sellaiseen hurjaan vauhtiin kuin meillä viime aikoina. Kirjaimellisesti meillä nykyään vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan, vaikkakaan sitä ei käydä aseilla. Kukaan ei välitä hituistakaan siitä, miten käy lähimmäisen, kukaan ei kiinnitä huomiota isänmaan etuun, ei valtiotalouden asemaan, ei koko yhteiskuntarakenteen pysyväisyyteen, kysymys on vain siitä mistä eniten saisi kerätyksi pääomia vaikkapa toisen hengen hinnalla. — Nykyinen olotila maassamme on kansallinen häpeä, syvä alennuksen ja rappiolle joutuneisuuden aste. Eri yhteiskunnan aloilla on päässyt vallalla sellainen siveellinen höllyys ja kurittomuus, että suorastaan kammottaa." Uudessa Suomettaressa taas oli kerran tällainen viehkeä pala: "Kirkolliskokouksessa Turussa seurakuntain isät neuvottelevat ankarasti katkismuksen opetuksen alkamisesta. Mutta kuinka voi opettaa katkismusta pienokaisille, kun rosvot rehentelevät julkisilla toimipaikoilla? Ei, seitsemäs käsky on nyt naulattava jokaiseen seipääseen". — Ja mainittu kirkolliskokous: "Nälänhätä uhkaa syöstä tuhannet epätoivoon, jopa kuolemaan. Mutta tästä nälänhädästä rikastuvat toiset. Kuta enemmän köyhien leskien kyyneleitä ja huokauksia, sitä enemmän rahaa ahneiden arkkuihin. — — — Kaikki tämä vain laajentaa eri kansakerroksien välistä kuilua, vielä sitäkin enemmän se laajenee, kun hädän kasvaessa toisaalla yhä vain toisaalla nautinnonhimo, irstaus ja hekuma kasvaa. Meidän täytyy tunnustaa: paljon puuttuu, kansamme sielu on sairas."

Ja itse vanha noitarumpu, Juhani Aho, nähtyään kuinka kauas hänkin osaltaan oli tullut katajaisen kansansa hersyttäneeksi, puhkeaa voimattoman ukkelin ärinään: "Rakuunan kannusten kilahdus kylän raitilla on ääni, joka tässä maassa tehonnee paremmin kuin (laki ja evankeliumi) — —". Mutta kuten hän oli niin monesti ennen puhunut pötyä, puhui hän nytkin. Rakuunat, sotaväki — kaikki samaa sorttia. Vielä niin myöhään kuin 5/1919 puhuu porvarillinen Fyren-lehti tragikomillisista asioista.

"Oli aika — kirjoitti lehti — ihana aika, jolloin me, niinpian kuin joko elämässä tai sanomalehdistössä, etupäässä sanomalehdistössä tuli puheeksi meidän rumat tekomme tai rumat ominaisuutemme, voimme loukkaantuneena viattomuuden paatoksella viskata koko maailman silmille tuon kaikkea selittävän ja kaikkia puolustavan sanan venäläistä turmelusta jotenkin samallaisella syyttäjän paatoksella kuin nykyään keisari Wilhelm tiuskaa sanan Ludendorff ja Ludendorff sanan Keisari Wilhelm. 'Venäläinen turmelus' oli meille ikäänkuin suuri ja komea pielus meidän syntisen päämme alle pantavaksi — mutta se ihanuus katosi kuten niin paljon muutakin Venäjän vallankumouksen vedenpaisumukseen.

"Sitten tulivat saksalaiset maahan, tulivat, näkivät ja besorgasivat. 'Mitä punaiset jättivät jäljelle, sen veivät saksalaiset', valittivat talonpojat ja tilanomistajat niillä paikoin missä saksalaiset olivat kulkeneet. Ja kaupungeissa, etenkin pääkaupungissa valitti poliisi: 'kyllähän me ennen luulimme, että venäläiset osaavat tehdä koiruuksia ja varastaa, mutta kyllä ryssät sentään ovat taitamattomia hutiluksia siinä asiassa saksalaisten sotilasten rinnalla'." Kerrottuaan sitten valaisevista yksityistapauksista, jatkaa lehti: "Sanottakoon lyhyesti, että saksalaiset koettivat järjestelmällisesti ryöstää jo ennestään nälkäänäkevän Suomen puhtaaksi elintarpeista ja muista välttämättömistä kulutusesineistä. Ei tyydytty yksin siihen, että lannoitusaineita vastaan tahdottiin ottaa (Suomen eduskunnan aloitteesta) punaisia vankeja Saksaan, vaan mikä oli tärkeämpää: tahdottiin saada elintarpeita nälkäänäkevälle sotivalle Saksalle, Saksalaisilla sotilailla oli täysi oikeus anastaa ja lähettää Saksaan kaikki paperossivarastot mitä käsiinsä saivat. Saippuat ja muut semmoiset olivat myös niin haluttua tavaraa, että Helsingin kaupunki oli pian aivan tyhjä saippuasta. Samaten kävi suomalaisen voin kanssa, ja mikä oli vielä pahempaa: ei edes oltu lastaamatta laivoihin ja viemättä täältä pois sitä vähäistä määrää jauhoja, niin hyvin vehnää kuin ruista, joka oli maassa ja joka oli Ruotsista saatu."

Näin Fyrenin mukaan maassa isännöivät saksalaiset sotilaat.

Mutta eivät suomalaisetkaan "vapaustaistelijat" olleet oppimestareitaan huonommat. Lehti kertoo eräästä vänrikistä, joka joutui kiinni häpeämättömästä varkaudesta mutta sai kaikki ikuisiksi ajoiksi anteeksi — "koska varastaminen armeijassa oli niin yleistä". Ja lehti jatkaa: "Huhu kertoo eikä ainoastaan huhu että hiljattain pidetyssä yleisessä kassatarkastuksessa Viipurissa kaikki muut sotilaskassat olivat enemmän tai vähemmän besorgatussa tilassa paitsi yksi — erään rykmentin kassa, jonka rykmentin upseereista liki 100 prosenttia oli entisiä venäläisiä upseereita, s.t.s. todellisia upseereita, joilla on kadettikoulusivistys eikä ainoastaan (jääkärien) Lockstetter-leirisivistys." Ja jääkärieversti Sihvosta, tuosta Karjalan valkoisten pylväännenään nostamasta "vapaussankarista" ja työläisten joukkomurhaajasta, hänestä huomauttaa Fyren: "Nyt hänen kunniastaan on tuskin muuta jälellä kuin besorgattu erä vapaussodan kassakladissa, suuruudeltaan 180,000 markkaa — vai oliko se enemmän selvittämättömiä eikä edes selvitettävissä olevia varoja." Ja edelleen: "Nuori jääkärinousukas ja kultapoika, jääkärikapteeni Takkula, entisestä Karjalan kaartinrykmentistä Viipurissa, hän joka mielellään kutsui itseään 'Suomen ensimmäiseksi jääkäriksi', vangitaan väärennyksistä ja noin 200,000 markan kavalluksesta rykmentin varoja". Eräs jääkäriupseeri X — — — tekee itsensä kuuluisaksi voijobbarina, eräs jääkäri vänrikki Y tekee erinäisiä kolttosia, eräs jääkärimajuri niinikään. Hämeenlinnassa varastaa jääkärivänrikki Veijola kaksi hevosta omasta patteristaan — — — Turussa vangitaan vänrikki Wahlfors, Helsingissä luutnantti Backberg — — —".

"Meidän saksalaiset opetusupseerimme — huomauttaa Fyren kaiken edellä olevan jälkeen lopuksi —, jotka niin usein lausuivat pohjattoman halveksumisensa suomalaisten oppilaidensa oppivaisuudesta, voivat nyt ylpeillä näiden saavutuksista Wilhelmin, Besorgausmestarin koulussa."

* * * * *

Tähän tapaan erinäiset huutavan äänet korvessa.

Mutta soraäänet hukkuivat — ja hukkuvat yhä vielä — bakkanaalien remuun.

Kunhan vain työväestö pysyi kurissa. — —

Ja olihan se kylliksi kuritettu. Ja eduskunta pitäköön huolen, ettei sille jää mitään oikeuksia, ettei sille jää pienintäkään tilaisuutta isotella!

Eduskunta, niin. Yläluokan tynkä-eduskunta, johon työväestön 92 edustajasta oli jätetty vain 1 — muut oli joko tapettu, vangittu tai ajettu maanpakoon ilman, että varamiehiäkään kutsuttiin näiden tilalle. Sivumennen huomautettakoon tässä yhteydessä kuvaavasta tapauksesta. Kun tämä eduskunnan tynkä lopuksi suostui kutsumaan joitakin sosialistien varaedustajia, oli kutsuttavien joukossa m.m. eräs kajaanilainen työmies, Kalle Niemi. Hän ei ollut ottanut kumoukseen osaa, häntä vastaan ei oltu nostettu mitään syytettä "maankavalluksesta", hän oli täysin nuhteeton täyttämään edustajatointaan. Lähetetään valtakirja Kajaaniin. Etsitään Kalle Niemeä. Mutta mistään ei löydetä. Kalle Niemen ovat Mannerheimin miehet jo luokkasodan alussa murhanneet. Ei ole Kalle Niemestäkään edustajaksi. — — —

Ja tynkä-eduskunta otti jälelle jääneen köyhälistön hellään huomaansa. Laati mielipuolisella vimmalla kuristuslakeja.

Laati "kuonokoppalain", jossa säädettiin: "Poikkeuksellisten olojen tähden, jotka ovat johtuneet sodasta ja laillista yhteiskuntajärjestystä häirinneestä kapinasta, oikeutetaan hallitus väliaikaisesti antamaan yleisen järjestyksen ja turvallisuuden voimassapitämiseksi välttämättömiä säännöksiä 1) painotuotteiden julkaisemisoikeuden, kokoontumisoikeuden, yhdistymisoikeuden ja oleskeluoikeuden rajoittamisesta sekä 2) laajennetusta oikeudesta takavarikon, kotietsinnän ja vangitsemisen toimittamiseen". Tällä lailla on työväen toimintaa lähes kokonaan estetty. Maaherroilla on täydellinen satraappivalta työväensanomalehdistöön nähden j.n.e.

Laki 8-tuntisesta työajasta paikattiin. Työaika muutettiin 10-tuntiseksi.

Uusi torpparilaki laadittiin, ja siihen "punikkipykälä": "Jos vuokramies on tuomittu ennen (torpan) lunastuksen tapahtumista vapausrangaistukseen vähintäin kymmeneksi vuodeksi tai kuolemanrangaistukseen, älköön vuokra-aluetta tämän lain mukaan lunastettako vastoin vuokranantajan tahtoa. Älköön lunastusoikeus myöskään kuuluko sille, jolle tällainen vuokramiehen vuokraoikeus on rangaistuksen aiheuttaneen teon jälkeen siirtynyt". — Näin siis maalaisköyhälistön eturivinmiehet kuritushuone- tai kuolemantuomionsa lisäksi saivat vielä muunkin rangaistuksen, eivätkä ainoastaan he, vaan myös heidän omaisensa, vaimot ja lapset. Kaikki lainsuojattomiksi!

Kunnallisasetukset, ne syövytettiin läpikotasin julkeimmalla lahtarihengellä. Lasketaan noin 700,000 hengeltä riistetyn äänioikeus!

Ja paljon muuta hyvää ja kaunista ehti valkoisten ripe-eduskunta luontaa esiin. Mutta tässä ei enää huolittane puuttua kuin yhteen sen aikaansaannokseen, vallankaappauksen, jonka se suoritti valitsemalla maalle saksalaisen (kuinkas muuten!) kuninkaan.

Se kuningashuijaus, se oli ihana ylösottamus. Se vei voiton kaikista mihin Suomen vallassaolijat kapinan kukistamisen jälkeen ryhtyivät. Kuningas-ajatus oli herännyt vain pienen koplakunnan aivoissa, siitä olivat lähemmin sopineet ne, jotka olivat myyneet maan Saksalle. Itse valkoisistakin oli suuri osa hanketta vastaan. Mutta maaperä muokattiin. Uppiniskaiset sanomalehdet toimittajineen ostettiin, harjoitettiin painostusta ja petosta yksinpä eduskunnassakin. Kaiken varalta koottiin monarkistisia sotajoukkoja Helsinkiin. Oltiin vaikka asevoimalla valmiit nujertamaan tasavaltalainen opinioni. Mutta aseita ei tarvinnut paljastaa. Vastahakoiset "tulivat järkiinsä". Ehkäpä se kuningas sentään oli poikaa, varsinkin kun se saatiin Saksanmaalta. Lempo tässä tietäköön mihin ilman kuningasta joudutaan. Ja niin valittiin Suomen tasavallalle kuningas. Ja hennot valkoiset naiskätöset jo ompelivat lakanoita maan uudelle, ylevämieliselle, jalolle ruhtinasparille, ja sitä ylevämielisemmälle ja jalommalle, kun kukaan ei tietänyt näiden luonteenlaadusta mitään. Mikä ihana unelma, mutta mikä surkeus, ettei se sittenkään täyttynyt! Mässääjät eivät saaneet Belsazaria! Mene tekel — — —

Niin, keskellä orgioitaan havahtuivat veren tahraamat mässääjät Saksan romahdukseen. Mahdoton oli käynyt mahdolliseksi. "Oli suistunut uljas muuri." Valkoisten patsaspyhimys, Der Kaiser, ja kaikki muut pienemmät pyhimykset mäiskähtivät pilvistä.

Der Kaiser.

Tuli sinunkin vuorosi siis, pääpyöveli. Hetkes on soinut. Tähän asti mut ei edemmäksi, jo kaikui sullekin kerta, sa murhaaja miljoonain. Miten turhaan tuhlasit verta, sitä kahlata kuitenkaan kun määräsi päähän et voinut.

Pien' ei sisin haaveesi ollut: maailma raunioittaa, kaikk' kaataa, murskata, mullistaa ja kylvää kuoloa, murhaa, ja raunioill' ylin mahtaja olla. Mut, onneton, turhaa oli teiluritoimesi — kaikkeutta et voinut sa voittaa.

Sa ruumisvuorihin kompastuit, kuu pääst' olit maaliin, verivirrat vellovat "sankari"-tietäsi salpaa, korahdukset ja voihke ja vaikerrus sisimpääsi jo halpaa, universumi vyöryvä kruunupään kukaties saa saaliin.

Kiroaa oma kansasi sua, osa senhän niin onneton, vaikee; idän kansat ja lännen ne myös yht'ainoota uhkaa ovat; ja vankileireillä Suomen sa myös näet nousevan nyrkit kovat, suist' orjain sieltäkin singahtaa kiro hurjan hurja ja haikee.

Ja niin kuin oltiin oltu varmoja Saksan hegemoniasta! Viimeiseen asti tiesivät kaikki Suomen porvarilehdet vakuuttaa: Saksa kestää, Saksa voittaa! Ja kun keskusvaltain peli oli jo tykkänään menetetty, kun se jo oli tietty tosiasia kaikkialla muualla paitsi Suomen suuren yleisön keskuudessa, jolle valkoiset sensuuriviranomaiset siivilöivät ulkomaanuutiset mieleisikseen, vielä silloin saattoi Suomen porvarilehdistä lukea tällaistakin: "Vielä ei suuri kamppailu ole likimainkaan ratkaistu. Vielä on toiveita siitä, että Bulgarian jalo ruhtinas ja hänen kansansa parhaimmisto saavat maansa pelastetuksi nimettömältä häpeältä. Vielä pysyvät Itävalta-Unkari ja Turkki horjumattoman uskollisina. Ja ennenkaikkea on Saksan vastarinta läntisellä sotanäyttämöllä päivä päivältä käynyt yhä lujemmaksi. Pitkä, peloittavan pitkä matka on ententen kanuunoilla vielä Berliniin, eivätkä ne koskaan tule sinne saapumaan, siitä on Hindenburg kyllä pitävä huolen valmistamalla niille yllätyksiä, jotka niille tulevat olemaan kaikkea muuta kuin mieluisia. Ja jos nuo laumat joskus astuisivatkin saksalaiselle kamaralle, josta taivas meitä varjelkoon, tulevat ne vastassaan tapaamaan yksimielisen, maataan rakastavan ja sen vuoksi voittamattoman kansan, joka ei taistele rahan- eikä kostonhimon yllytyksestä, vaan elämän ylevimpien ihanteiden puolesta (!!)."

Mutta ensi säikähdyksestä toinnuttuaan loikkasivat valkoiset mässääjät yli siitä missä aita oli matalin. Yhden tuen pettäessä etsittiin toista. Ja kas: yhtäkkiä saivat saksalaiset tietää huutia. Ei edes ymmärretty, kuinka niiden pariin oli jouduttu, kuinka niitä oli saatu maahan. Kukaan ei ollut pyytänyt Saksan apua. Kukaan ei ollut käskenyt näitä vierailulle. Ei Vaasan hallitus, ei Mannerheim, ei Svinhufvud. Koirat söivät oksennuksensa.

Ja saatiin uusia ystäviä. Ja bakkanaaleja jatketaan.

* * * * *

Tätä kirjoitettaessa viettävät valkoiset paraikaa ympäri Suomen vapauden muistojuhlia. On kulunut vuosi luokkasodan päättymisestä. Olisi luullut, että valkoinen kuume olisi jo ehtinyt ohi kriisinsä, että "yleinen rauha ja turvallisuus" perinpohjaisen "rauhoittamisen" ja ovelien poikkeuslakien johdosta vallitsisi maassa. Mutta, ah, otat käteesi minkä työväenlehden numeron tahansa, aina saat yhä vieläkin olla varma näkeväsi uutisia uskomattomista väkivallanteoista, uskomattomista raakuuksista, joka näyttää muuttuneen eräänlaiseksi valkosairaudeksi.

Ei ole monta viikkoa vierinyt siitä, kun työväen taholta paljastettiin kiduttaja Troberg. Mies viaton kuin kyyhkynen, vakuuttelivat porvarilehdet. Mutta kuin ihmeen kautta saatiin aikaan tutkimus, ja todettiin, että tämä valkoinen "kuulustelija"-tuomari oli käyttänyt kidutusta laajassa mittakaavassa. Mutta mitään rangaistusta ei hän saanut. "Turvallisuus" ei tunkeudu kidutuskammioihin.