Front matter

Kirj.

Ilmari Kianto

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1909.

1

Mikä ääretön hiljaisuus vallitsikaan erämaassa! Koko luonto ikäänkuin pidätti hengitystään odottaessaan hetkeä, jona taivas suvaitsisi peittää sen alastomana värisevän ruumiin lumen pehmoisiin untuviin. Yöt-päivät oli roudan herra kopristellut maaemon rintoja, tunkeutunut yhä syvemmälle sydämyksiä kohti, jäädyttänyt sykkivät suonet ja sulina läikehtivät nesteet. Kivikoviksi jähmettyneet olivat äsken vielä vetelinä hyllyneet suot sekä rimmet, ja tuonoin tuulessa karehtivat korpilammet tuijottivat nyt kylmänloistavina kuni käärmeensilmät. Satavuotisten petäjävanhusten paljaat käsivarret olivat nekin kangistuneet, ja ainoastaan korkeimpien kuusten naavaiset parrat häilähtelivät ilmavirtojen virissä.

Kaikki oli kohvettunutta; sammal ja jäkälä lepäsivät äänettömässä kaihon syleilyssä myöhäsyksyn viimeisenä päivänä.

Näytti kuin korven kaikki eläimetkin tänä päivänä olisivat aristuneet liikkumaan, luonnollisia tehtäviään toimittamaan. Raskaat maalinnut olivat paenneet likemmäksi ihmisten asuma-aloja, vesilinnut ja laululintuset olivat matkustaneet kauas etelään, laihalauluiset, talveen tuomitut pikkulinnut lymyilivät suruisina puiden pimennoissa; harakka ei uskaltanut ääneen nauraa, tikka ei takoa, kuuskelainen ei kujeilla. Ketut loikoivat luolissaan ikäänkuin rokulia pitäen, jänikset kyyköttivät peloissaan sakeimmissa näreiköissä kauhistuneina ajatellen mahdollisuutta että joku järkevä olento voisi nähdä heidän valkoisina paistavat takapuolensa… Kärpät kurkistelivat kiviröykkiöistään, mutta eivät hirvinneet ryöstöretkilleen. Tänä ankaran aavistuksen päivänä ei vikkelä metsähiirikään rohjennut lähteä liikkeelle puunjuuren alta; se kuunteli vain, kuinka kaikki sen ympärillä pysyttelivät hiljaa, ja se muisteli, kuinka sisiliskot ja sammakot jo aikaa sitten olivat sille toivottaneet hyvää yötä painautuessaan nukkumaan louhikoiden ja lahokantojen syvimpiin sokkeloihin. Ja se ymmärsi, ettei hilpeä oravakaan tänä päivänä askaroinut ulkotöissään, vaan, kuten aavistaa sopi, torkkui huolellisesti tilkityssä yliskamarissaan, kävyn kerkkä suussa…

Tosiaankin — pyhänkammottava oli erämainen hiljaisuus.

Mutta äkkiä, silloin kun vähin aavisti, vihlaisi ilmaa outo ääni, niin läpitunkeva, että kaikki ne pienet luomakunnan jäsenet, jotka makasivat tainnoksissa maan povessa, vaistomaisesti vavahtivat, ja kuusen rosossa uinuva pöllö oli vähällä pudota maahan, ja puron kaltaalla vahtiva saukko tyrmistyneenä sukelsi jään alle. Koko luomakunta oli kaksinkertaisesti kauhistuksissaan. Se ääni kantautui neljänneksien päähän kaikille ilmansuunnille, mutta heti senjälkeen seurasi ryskettä, ikäänkuin kokonaisia kantoja olisi kiskaistu ylös maan rehkosta, tai joku puu romahtanut alas kankaalle. Kuului kummallista murinaa, ähkäilevää huohotusta ja routaisen maankamaran kuminaa, kun raskas olento astahteli salolla.

Karhu, metsänkuningas se oli.

Jo viikkokauden se oli samonnut läpi korpien hiljakseen palaillen kesäisiltä laitumiltaan ja suunnaten kulkunsa itäpohjoista kohti.

Luonnon kaameahko hiljaisuus oli kiukustuttanut petoa. Se oli kai tahtonut osoittaa mieltään kuulemalla oman äänensä kajahduksen kaukaisista vaaroista ja tuntemalla oman jättiläisvoiman jäsenissään. Vielä pari korvapuustia puunpökkelöille — ja se rauhoittui, kiipesi peuranjäkäläiselle harjanteelle ja pysähtyi tarkastamaan ympäristöään.

Salovaltakunnan kunnioitettava majesteetti — siinä hän seisoi kaikessa komeudessaan. Leveärinta, pörhökarva, kimaltelevainen kuin aamuinen huude. Olisi luullut, ettei peto pienillä hiirensilmillään mitään huomaa, mutta jo parilla katsauksella, parilla pärskähtävällä, irvistävällä ilman haistolla oli se oivaltanut, mihin paikkaan se nyt oli saapunut. "Vai niin", näytti se itsekseen tuumivan. "Tämä on Kolkan kangas. Ja lampi, joka tuolta alangosta hohtaa, on Seitsenahvenisen lampi. Eikä tästä enää ole kaukana valtioiden rajalinja, jonka poikki matkani kulkee."

Karhu hieraisi silmäkulmiaan ja haukotteli niin että imelä vesi kihahti kitaan. Sitten se rupesi tuijottamaan tulenkeltaista haavan lehteä, joka oli jäänyt yksikseen matalaan puuhun heikosti heijumaan kangistuneessa kannassa.

"Kesä on mennyt!…"

Aivankuin olisi se saanut itsensä kiinni sopimattomissa haaveiluissa, joita niin vanhan uroskarhun jo tuli osata hävetä, se mörähti. Mutta tuo vähäpätöinen haavanlehti oli sen mieleen juohtanut jotakin.

"Nyt muistan selvästi", se ikäänkuin mietiskeli. "Tämä paikka on nuoruuteni hulluuden pyhäkkö. Tässä paikassa olen painanut päähäni viisauden kruunun. Silloin oli kevätkesä. Saavuin ensi kertaa Suomeen. Karjalan kallioluolissa oli emoni minulle kertoillut kaskuja kalisevakaulaisista otuksista, joita muka piileksi Suomen saloilla ja joiden vatsanalukset muka maistuivat makealle. Olin pitänyt noita emoni seikkailuja satuina, mutta samottuani rajan yli — oitis, tuolla lammen notkossa kyhnäili ihmeellinen elukka, jolla oli kalisevainen kaulassa. Hämmästyin hyvänpäiväisesti, samalla kun tunsin outoa himoa. Kuulostin kummallista kalkatusta kallella-korvin, sitten kiljaisin minkä kurkusta lähti ja kirmaisin kohti. En tiedä, miten kaikki oikein tapahtuikaan. Kirjokinttu oli tarttunut takajaloistaan rommakkoon, siinä sen yllätin. Sivelin kämmenellä valkoista selkää. Laiha ronkale, mutta utareet kuin hunajaa — totta oli emoni haastellut.

"Kyllikseni herkuteltuani tuli minulle jollakin tavoin paha olla. Minua kammotti varsinkin se kalisevainen. Kiskaisin sen irti elukan kaulasta ja paiskasin menemään. Se lensi korkeassa kaaressa ja pudota molskahti rämähtäen lampeen. Mutta sittenkin oli minun paha olla. En saanut rauhaa ennenkuin olin haudannut haaskan kokonaan sammalien sisään. Mutta en raahtinut siitä luopuakaan. Päätin jäädä pariksi päivää lähettyville uutta nälkää odottamaan, nauttiakseni vielä kerran sitä ihmeellistä herkkua. Kun toisena yönä lähestyin haaskaa, olin tuntevinani sieraimissani vihollista hajua. Mutta minua himottivat udarten hienot kalvot — marssin eteenpäin — nuoruus ja hulluus. Yhtäkkiä havaitsin, että ylhäällä petäjässä, joka oli haaskan vieressä, jotakin liikahti. Lintuko? Oravako? Kavahdin takajaloilleni tutkiakseni tarkemmin… Samalla kuului räikkyvä pamahdus, ja toisessa takajalassani tuntui outo napsahdus. Minä ärjäisin hirveästi, hirveästi, käännyin pois ja pakenin peninkulmien taakse. Siitä alkaen on ukkovarpaani ollut hieman kipeä. Mutta siitä alkaen olen myös kanneksinut viisauden kruunua päässäni."

Peto ähkähti, paiskasi vielä pari kantoa kumoon ja läksi tallustamaan edelleen. Korpi koleasti ryskähteli, manner kumahteli, risut ja murrot ritisten taipuilivat. Oravalta putosi käpy suusta, kivikon raosta kurkistelevan kärpän päätä pakkasi pyörryttämään — koko luonto vapisi.

Mutta raskaana riippui taivas sinä päivänä väkevän pedonkin päällä, ja koko ilmapiiri pimeili uhkaavaisesti. Herpaiseva painostus oli vallannut vaeltavan otson, ja taistellen unetusta vastaan se raahasi raajojaan. Vaistomaisesti se osasi oijustaa yli kovettuneiden rämeiden, kiivetä kuin unissakulkija ylös vaarallisia kallioseinämiä ja lasketella alas jyrkkiä töyräitä. Joskus se nauraa murmatteli omille kuperkeikoilleen, mutta toisinaan ikäänkuin synkästi kirosi, kun satutti itsensä liian kipeästi pahki paasia tai petäjän kylkiä.

Huohottaen ja uuvuksissa se saapui rajalinjalle.

Rajalinja aukesi leveänä hakkauksena pohjoiseen ja etelään päin. Jykeviä kantoja törrötti niin pitkälti kuin silmä kantoi rajankäynnin päivinä alasromautettujen puiden lomassa. Vain siellä-täällä näkyi nuoren, nousevan metsän alkua.

Kontio oli seisahtunut keskelle rajalinjaa, tunnusteli ilmaa sieraimillaan ja näytti syvästi hautovan jotakin asiaa aivokopassaan.

"Esi-isäin pyhä tahto on — talvehtiminen syntymäseuduilla. Mutta tästä karttuu vielä seitsemisen peninkulmaa sinne. Valkoinen katto voi tuossa paikassa pudota niskaani. Tekisinköhän rikoksen, jos jäisinkin tähän —?"

Karhu käänsihen pohjoista kohti ja alkoi hitaasti käämerehtiä pitkin rajalinjaa. Se hautoi yhä ovelampia ajatuksia:

"Alkaa olla vaarallista näin myöhään — sinne asti… Siellä Simanat, siellä Ontreit ja Hovatat heti hiihtelemään jälkiäni, jotka jo huomenna voivat näkyä. Ei ole hauskaa joutua kierrokseen. Kesken unta makeaa äkkiä seiväs kylkeesi pistää, hurtat kinttuihin karkaavat, kärhentelevät, siinä tuliluikut, siinä keihäät, siinä pertuskat ja ukkoloita viisin-kuusin, pitkäpartaisia pakanoita. Niillä on iänikuista kaunaa. Ei ole hyvä mennä. — Mutta jos tähän asetun, kuka kuolevainen arvaa mesikämmentä rajalinjalta etsiä? Sivu suihkivat niin että nakrattaa!"

Karhua jo edeltäpäin hykäytti. Tuhannen kepposta se jo oli ihmisille tehnyt. Viekkaus viekkautta vastaan. Mikäs auttoi! Sen, jolle vuosien vieriessä oli karttunut omalletunnolleen viitisenkymmentä lehmää, seitsemisenkymmentä lammasta ja tusinan verran nuorta hevosta, sen täytyi jo jotakin uhmaten uskaltaa.

Peto haistoi vielä kerran ilmaa, tirkisti taivasta ja höhähti. Irvisteli ja haukotteli yhtaikaa.

"Näin sen siis päätän — ja jumala esi-isieni sieluja siunatkoon!"

Peto nousi kuusta vasten ja söi viimeiseksi ravinnokseen aimo annoksen pihkaa. Näin oli säädetty karhujen pyhissä säännöissä.

Senjälkeen alkoi peto silmillään etsiä mukavinta makuupaikkaa. Sattui siinä linjalla löytymään vanhan muurahaiskeon pohja, jonka ympärille oli kasvettunut tiheähkö näreikkö. Ei tarvinnut muuta kuin kaivaa pohjaa pidemmäksi, kasata hieno risukko peitoksi selkäpuolelle…

"Vältti!"

Siihen karhu paneutui, pää päin pohjoista. Tästä saattoi vahtia kummallekin puolelle sekä itään että länteen. Etelän imelät tuulet saivat vapaasti pyyhkiä ylitse… Hyvä olisi tässä urohon olla, kaunis köllöttää…

Hämäryys oli muuttunut täydelliseksi pimeydeksi. Korpi kohahteli molemmin puolin linjaa — Suomen ja Vienan yhteissoittelo.

Karhu imaisi käpälätään, huoahti syvään, ummisti silmänsä ja nukahti pian.

Lumihiutaleet tanssivat ilmassa. Kuni valkoiset perhoset ne piirittivät uinuvaa kuningasta. Jotkut istahtivat rohkeasti kuninkaan selkäänkin…

Aamun valjetessa koko erämaa kauttaaltaan oli lumen peitossa. Pakkanen rasahteli puissa.

Makaava peto havaitsi talvisen valonhohteen puolella silmällään, tuhahti tyytyväisesti, korjasi vuodettaan ja vaipui pitkään, kuolemanraskaaseen uneen. Ainoastaan pää jäi näkymään pesän suulta…

2

Mökin nimi oli Korpiloukko. Se kyykötti kuin musta kivi valtavalla vaaralla, josta näköalat avaralti aukeilivat luoteeseen, koilliseen ja varsinkin vesietelään, mutta lounaan puoleista silmänsiintoa rajoitti vielä korkeampi ylänne, jota vanhalta hokemalta sanottiin Hiisivaaraksi. Syvällä norossa, pari kivenheittoa mökiltä, lekotti nimetön lampare, mutta Seitsenahvenisen isommalle lammelle oli neljänneksen taival. Rajalinjalle arvioitiin neljä venäjänvirstaa ja rapia päälle, kuten rahvaan mitta sen määritteli. Raakoja rämeitä ja kuolemanalakuloisia aukeita soita levisi eri suuntiin, mutta paikkapaikoin maan-kovilla kasvoi aivankuin uhalla solskeita, korkeita koivikoita, vieläpä lenseitä lepikoltakin yksityisten havumetsien helmoissa. Korpinotkossa, jossa kevätaikoina porisi puro, kasvoi sarja hoikkavartisia pihlajoita, tuomia ja raitoja. Kataja rehenteli itsepäisesti missä tahtoi, uskaltamatta sentään urheilemaan sinne, jossa viheliäinen vaivaiskoivu värjötteli.

Mökki oli hyvin yksinäinen; lähin ihmisasunto, toinen torpan röttelö, murjotti puolen peninkulman päässä suuren suon takalistossa, mutta ensimmäiselle Vienan puoleiselle pirtille venähti taivalta kokonaista kaksi peninkulmaa. Suomen kirkonkylään taas karttui niin pitkälti polkuja, ettei vielä ilmoisna ikänä oltu kuultu kirkonkellon kuminaa pyhäaamuina, ei tyynimpinä kesälämpöisinäkään, silloin kun ihmiskorva jo kaukaa erottaa pienten hyönteistenkin surinan metsässä. Vanhat hokivat tätä kirkkomatkaa viideksitoista neljännekseksi, mutta nuoret arvailivat neljää täyttä peninkulmaa, käskivätpä vielä siihenkin lisätä "rapian päälle". Kukapa koskaan noita taipaleita oli laillisesti tarkistanut? —

Korpiloukon mökinisännän nimi oli Topi Topinpoika Romppanen — hänen vaimonsa nimi Riika. Samoinkuin Topilla oli säädyllisempikin nimenmuoto, nimittäin Tobias ässän ja pehmeän peen kanssa, samoin kuului vaimonkin nimi täyteläisimpänään: Retriika Euphrosyyne Saarantytär Juntunen. Näitä hienompia nimiä ei koskaan turhaanlausuttu arkielämän hyörinässä, vaan ne vedettiin esiin ainoastaan juhlatilaisuuksissa, kuten henkipanossa, rokonistutuksessa ja rippikirjoituksessa. Kyllähän oikeastaan Riika alkujaan oli toivonut juhlanimen käyttöä keskinäisessäkin elämässä ja morsiamena ollessaan nykäissyt Topia hihasta muistuttamalla että "sano sinä viinimmästi", mutta kun Topi oli yrittänyt, niin kielenkanta aina oli kangertanut: Retriikasta oli väkistenkin tullut Returiikka ja Euphrosyyne katkennut kahtia ja muutenkin niin rumasti karskahtanut, jotta toisen oli ollut pakko luopua mielihalustaan. Eihän ne nuo miehen-kämpyrät, sydänmaan tollot, mitään ymmärtäneet maailman hienouksista — hän, Riika, oli ollut kerran heinäkasakkana lukkarissakin ja silloin sattunut kuulemaan kuinka koreasti herrasväet siellä puhelivat. "Takku miukast, nella venni, jaska vunteera, tak tak!" Niin olivat livertäneet kuin rastaat helluntaiyönä. Mutta kaikki se koreus ja hauskuus oli iäksi kadotettu, kun joutui Topille vaimoksi. Luontainen kaiho herrahtavampiin kielenkäänteisiin oli sentään jäänyt kytemään Riikan sydämeen vielä mökkiläisen vaimonakin. Kun ensimmäinen lapsi oli saatu, oli sen nimestä näet noussut pientä sanaharkkaa, sillä äiti oli tahtonut tehdä Rans-Petterin, mutta isä oli penännyt panevansa raamatullisen nimen Sakeus, mikä toki oli joutunutkin pojalle, jota nyt Sakeksi sanottiin. Isä Topiaksessa, itsepäisesti vaatiessaan ristimäksi Sakeusta, oli arvattavasti hautunut sangen syvällinen aivoitus esikoisensa tulevaisuudesta. "Sakeus, astu nopeasti alas puusta" oli ainoa pyhä parsi, mikä hänen muistiinsa oli rippikoulusta jäänyt. — Toiselle lapselle, joka myös oli poikalapsi, oli Riika ehdottanut nimeksi Helanteria, mutta Topi oli ollut siksi tolkun miestä, että oli tietänyt eukolleen suomentaa, ettei Helanteri oikein soveltunut ristimänimeksi, hän kun kerran nuorra miessä Kajaanin markkinoilla muisti myöneensä pari siipioravan nahkaa samannimiselle herralle, jolla siis Helanteri näytti olleen heimonimenä aivankuin hänellä Romppanen tai rovastilla Nuurperi.

"Toisinaan vielä sakottavat", oli hän Riikaa peloitellut. Riika oli silloin haikeasti huokaissut ja tyytynyt nimeen Sylvesteri, jota Topi oli väittänyt yhtä koreaksi nimeksi kuin Helanteria. Tätä poikaa sanottiin siis Vesteriksi. Kolmas lapsista oli onneksi sattunut syntymään tyttönä, ja silloin isä Topilta oli nimenvalintavalta loppunut. Kannesta kanteen oli äiti Riika allakan lehdet sormiellut, tavaillut ristiin-rastiin ja vihdoin ristittää ropsahuttanut tyttösensä kolmelle vieraalle nimelle: Peata Parpara Raakeli. "Saakeli!" oli Topi kirahtanut, mutta silloin oli ollut jo myöhäistä. Petiksi tyttöä vain sentään kotioloissa nimitettiin. Neljännelle lapsukaiselle, joka myös syntyi tyttönä, valtasi Riika niinikään omakeksimänsä valikoiman: Iita Linta Maria, joka nimi isänkin mielestä oli näppärä, tyttö kun muutenkin äännähteli kuin mikä tilttakerttu metsässä. Viidennen lapsen nimenä keimaili Pirjeri, ja Piriksi pojanpulikkaa hoettiin. Tämä nimeämä ei ollut isän paremmin kuin äidinkään keksimä, vaan oli siepattu pitäjän ruustinnalta, joka kuului naapurin Tiinalle kertoneen Birger poikansa olevan kaukana maailmalla siinä hosmestarein koulussa. Mitenkä lieneekään sekä Topille että Riikalle pöllähtänyt päähän, että jospa heidänkin pojastaan vielä tulisi hosmestari!

Siinäpä olivatkin Korpiloukon kaikki lapset toistaiseksi, ei ollut Topin mielestä kiroluku, vaikka vielä tulisi kuudeskin; "harvoin riihi tyhjänä paloi".

Mutta perheeseen liittyivät likeisesti kotieläimetkin.

Mökin koiran nimi oli Jysky ja oli se ihmeesti isäntänsä näköön. Silmäin ilme ja käytöksen tyyli olivat hämmästyttävästi yhteenvivahtavaiset. Jokainen, joka sattui näkemään koiran ja entuudesta tunsi Korpiloukon Topin, saattoi varmasti päättää, ettei sennäköinen pörhöpää pystykorva, pihkanokka, voinut olla kenenkään muun kuin Korpiloukon Topin koira. Mökin kissa puolestaan ei ollut erikoisesti emäntänsä näköinen. Mutta nimenannossa oli emännän sana taas paljon painanut puntarissa. Mirrin nimi, valehtelematta sanoen, oli näet Ranstakka, minkä merkillisen helkäyksen Retriika Euphrosyyne muisti kerran kuulleensa vanhan valtesmannivainaan piialta. Ranstakka oli karvaltaan parranpunerva, silmät tulikivenkeltaiset. Mökin ainokaisen lehmän nimi oli talonpoikaistyyliin Ämmikki, mutta pienelle mullivasikalle oli isä Topi paiskannut korkonimeksi Kurapatki, mikä varsinkin lasten mielestä oli maailman lystikkäin sutkaus. "Kurapotkuksi" he jukuripäätä karsinan raosta härnäilivät ja hyväilivät. Mullikan nimeä ei Topi sentään ihan omasta päästään ollut keksinyt, vaan oli sen sattunut kuulemaan takavuosina kirkkovenheessä soutaessaan vanhalta kiertokoulumestarilta, joka värisevällä äänellä oli haastellut hirmuisista veritöistä Japanin sodassa. — Pientä karjaa oli mökillä nelisen nuppapäätä, mutta oinasta mainittiin aina vain pässiksi ja lampaita "testepiioiksi" silloin kun niitä rualle maaniteltiin.

Siinä pikku mökin koko asujamisto ja piteet. Oli toki ennen ollut hevoskopukkakin, kolmellakymmenelläviidellä markalla ostettu, mutta oli ruunarukka sortunut surkealla kuolemalla. Se näet oli kesäkuumalla kaahliessaan tarttunut lammen liejuun ja siitä löydetty vasta monen päivän perästä, kun jalat jo olivat mätäturrina ja viimeinen henkitore ruumiissa — heti oli lopettaa täytynyt eikä oltu saatu nahkaakaan nyletyksi kunnolla. Ensimmäisen lehmän oli vuotta yhdeksisen takaisinpäin mörkö tappanut, ja lammaskatraastakin oli sama peto aivan viime suvina raiskannut kolme yhteen rysyyn ja niin ahnaasti syönyt, että vain vähän villan tumpuja oli jäänyt mättäille, mutta ei luunsuremaakaan velliksi.

Kovaa oli elämä erämailla!

3

Köyhien salolaisten sisäisiä kärsimyksiä ei moni ison maailman ihminen arvata taida. Jos on olemassa kaikkitietävä olento, hänpä ne siis yksin tuntee, ehkä ei kenellekään ilmoita. Osakkaampien pilanteko saattaa joskus olla paikallaan, mutta raaka todellisuus ei vaihda karvaa kuten orava tai jänis metsässä.

Akan näköiseksi oli jo Korpiloukon Riika muuttumassa yhä käyristyvine leukoineen ja laihtuvine poskipäineen. Ukosta alkoi Topikin jo käydä harvahkoine kulkkupartoineen, jota ei milloinkaan ajeltu. Akkaa oli silmäniskentä Riikalla, kun hän rukkiansa vihaisesti polki lapsiparven keskessä, akkaa enteili sielukin, joka sihahteli kielen kärjestä. Ukkoa uhoeli käsikalvosten vavahtelu Topilla, kun hän petäjän runkoa taivas-alla kuoriskeli, ukolta jo oireili omituinen yksinpuhelunsa yön pitkinä pimeinä.

Eivät sentään ikäloppuja olleet — ihmiset sitkaimmassa iässään. Erämaa heihin oli leimansa painanut.

— Miten tässä taas tämäkin talvi toimeen tultaneen? puheli Topi ääneensä ajatellen, ei suinkaan kysyäkseen neuvoa eukoltaan, vielä vähemmin lapsiltaan, vaan ainoastaan pikkuruikkusen purkaakseen omaa mielikarvauttaan.

Hän on juuri tullut ulkoa rankapuun raahannasta ja, istuen seinuspenkillä hämärtyvässä pirtissä, päästelee hitaasti jaloistaan kovankopisevia pieksulöttöjään.

Riika ahertelee pienemmän lapsen kätkyen ääressä, pöyhien ryvettyneitä ryysyjä ja tuuppien kitisevälle pojalle suuhun leivänpuruja omasta suustaan. Kotvan kuluttua hän ikäänkuin vasta kuulee Topin sanat korvissaan ja vastaa kuivakseen, mieli onttona:

— Tultava on…

Senjälkeen taas pitkähkö äänettömyys vallitsee mökkiläispuolisoiden kesken. Isommat lapset vain peuhaavat ja riitelehtivät likaisella lattialla ja nostavat toisinaan sellaisen metakan että vanhempain on pakko sekaantua selkkauksiin ja komentaa paljaskinttuiset pirpanat järjestykseen.

— Ja mikä ne nuo sikiötkin elättää jaksaa? taas tokaisee Topi.

Mutta siihen Riika heti kimahtaa kirpeästi:

— Itseppä heijät maailmaan laittanutkin out — tottapa ruokitkin!

— Äläs, äläs, ärähtää silloin Topi. — Kaksi niitä on kiveä köyhänkin myllyssä. Ja Jumalan voima pyörittää…

— Vai myllyssä! murahtaa Riika katkerasti naurahtaen. — Ono, ono. Vaan tästä meijän mökin myllystä ei lähe muuta kuin paljasta… Kato häjy, taas minkä teki!

Vaimo kiskaisee pikku Pirin kätkyestään ja melkein viskaamalla lennähyttää lapsen lattialle. Yksitoistakuukautinen "hosmestari" poraa kuin riivattu niin että korvia särkee. Räkä purskuu nenänykeröstä, takapuoli on ulostusten tahrima. Eihän tässä mitään hätää olisi, mutta perheen äiti on aatamissaan ja se pilaa asiat.

— Sake hoi! tule, ota kätkyestä, vie ulos! kuuluu komennus porun seasta. — Elä sinä paljain käsin, kelvoton. Kurkota Topi pärettä sieltä ranmuurin raosta. Kiireenvilikkaa!… Vesteri! Työnnä se ovenrenkkana auki. Mikä tässä kaikkia haisuja… Etkö sinä iippana sitä vesiämpäriä likemmäksi saa?… Voi häikäle, siinä jo toinenni lorottaa. Ulos ei mennä? Iita Linta Mar… Jo kasteli, runtti. Ei tuosta Petistäkään apua ouk. Hehhee. Nyt lammen rannalla ongella ollaan. Siivotkoon Topi, en kai minä joka nurkkaan kerkiä, ene!… Tyhyi. Ei noista kakaroista… muuta kuin ikuista vastusta… Vai myllyssä — minä sanon jotta tässä pirtissä ei pyöri muu kuin pyll…

Sellaista se on Retriika Euphrosyynen arkipuhelun tyyli, sellaiseksi se vuosien vieriessä on muodostunut. On siinä köyhän mökin äidillä tosiaan kestämistä lastensa hoidossa, kun harvoin muut auttelevat.

Mutta on Topillakin kestettävänsä eukkonsa terävähkön kielen kärjen edessä. Usein mies tätä elämänsä ristiongelmaa on salaa huokaissut, joskus julkisestikin, ja puhkipäin aprikoinut, miksi sen juuri näin olla pitää, mutta ei ole hän koskaan löytänyt muuta selvitystä kuin minkä muistaa isävainajaltaan kuulleensa, että:

"Vaimo haaksi, vaimo hauta, vaimo himmerkin ilo, vaimo helvetin tuli."

Ja lisäksi hän tietää, minkä kaikki miehet tietävät, että nimittäin:

"Akaton mies — kuin hännätön susi."

Eihän tästä mihin pääse. Eikähän tässä hätää tulisi eikä pahoja sanoja paukahteleisi, jos vain elämisen keinot kohentuisivat. Mutta mikäpä ne kohentaa? Nälän varjo väikkyy yli maisemain…

— Etkö sinä sitä velliä tänä päivänä keitäkään? rohkenee Topi kysäistä matalalla äänellä.

— Keitä sinä! tomahtaa Riika merkitsevästi.

— Ka kyllähän minä… missä sulla niitä jauhon pölyjä.

— Ota hae… tuhnasta… siitä isosta… tuohisesta…

Miksikähän se Riika noin nieleksii sanojaan ja ikäänkuin ilkkuu silmäkuopillaan?

Topi virittää ensin tulen honkaisiin halkoihin ja nostaa vesipadan koukkuun. Lähtee sitten paljasjaloin läpi etehisen kylmään huoneeseen, jossa toinen puoli lattiaa on auki ja toinen puoli täynnä rojua. Hän kuulee vaimonsa omituisesti hykähtävän selkänsä takana… Topi kopeloipi pimeässä, mutta kun ei heti löydä, huutaa oven raosta pirttiin:

— Tuokaa poijat tulen välkettä!

Sake saapi päresoihdun ja, puristaen sitä molemmin käsin, tulla kaarottaa isänsä avuksi jääkylmään huoneeseen, paljain jaloin hänkin ja toinen housunlahe melkein olemattomissa. Palava päre luopi iloisen punertavan hohteen kolkkoon kammioon, jonka laipiossa varjot salaperäisesti vipajavat. Isä ja poika hakevat yhdessä jauhotuohista. Jo sattuu päreen tuike mustasisuksiseen tuohiastiaan.

Mökin isännän silmä sävähtää suureksi, sydäntä kouristaa…

— Tyhjänä tämä… Herra jum…

Hän ottaa koko tuohisen mukaansa ja lähtee kuin ontuva kyykkimään takaisin pirttiin.

— Isä hoi, katsohan…, huomauttaa poika, kun päreen loimo sivumentäessä osuu mustana ammottavaan ulko-aukkoon.

— Jopahan tuiskuttaa, myöntää isä ja palaa pirttiin, varoo silmähtämästä Riikaan päin, kaputtelee kolkonäänettömänä jauhonrippeet irralleen tuohisen pohjasta, korjailee tulta ja alkaa keittää — velliä.

Riika pälyy puolella silmällä ukkonsa askarteluun, suu pilkallisesti supussa, ja liekuttaa lapsen kätkyttä niin rajusti, että poikanen joka hetki on tipahtamaisillaan yli laidan. Lattiapalkit jymisevät. Petti ja Iita Linta Maria rassailevat rukkia, Sake ja Vesteri hyväilevät Jyskyä, joka loikoo rahin alla ja silloin tällöin urahtaa. Mirri naukaisee tuontuostakin uunin päältä, nähtävästi nälissään. Laihat russakat juoksentelevat pitkin honkaista pöytää janoisina piirittäen kaksikorvaista sinukkatuoppia, jonka ylitse sillaksi on heitetty vanha, mustantahrautunut virsikirja. Jo kiipeää rohkein pitkin tuopin kuvetta, tunnustelee sarvillaan virsikirjan kantta, miettii kotvan, näyttää muistavan, ja sukeltaa äkkiä alas juomaan. Kymmenittäin ruskeatakkisia tovereita seuraa perässä…

Mutta Topi hämmentelee vesivellipataansa, silmäilee häkkärässä riippuvia reikäleipiä ja päättelee itsekseen: "Pakko tästä on lähteminen kirkonkylään — viikon päästä näkyvät leivätkin loppuvan."

Hän niistää pärettä, joka palaa pihdissä muurin kulmauksessa, nostaa hiukan vapisevin käsin höyryävän padan pölkylle pankon viereen ja ilmoittaa joukolleen vellin olevan valmiin.

Lapset kirmaisevat padan ympärille, koirakin nousee haukotellen, silmät kiiluvina. Kissa hyppää alas. Isä Topi ottaa pahkakupin, lykkää siitä sormellaan entistä ruanjätettä pois, kaataa velliä kuppiin ja hakee lusikat, puiset käkkyrät.

— Panitko sinä suolaa, kun en minä nähnyt? kysäisee Riika suu yhä suippurassa, mutta hieman lauhtuneempana, kun lapsikin juuri on nukahtanut.

— Paninhan minä…, sanoo Topi häpeissään, sillä hän on huomannut, että tuohinen suolakopsakin jo on pohjaan menossa.

Perhe rupeaa rualle. Kaikki saavat leivänkimpaleen kouraansa. Pyhäinen hartaus valtaa mielet; kielet kangistuvat mykiksi. Pojat ja vanhempi tyttö syödä lopsivat samasta kupista isänsä kanssa. Topi tuontuostakin kohottaa pahkakupin partaisille huulilleen, pitkään ja juhlallisesti ryystäen. Oikuttelevaa Iita Linta Mariaa syöttää rikkolaitaisesta savimaljasta äitinsä. Vesissä-silmin jyrsii puolenkolmatta-vuotias tyttönen kivikovaa leivänpalaa, johon ei pieni hammas mitenkään ota pystyäkseen.

Kun on aterioitu ja siunattu, saa Jysky vellikupin nuoltavakseen, josta koiran nälkä yhä kiihtyy. Ranstakalle luvataan tuoretta maitoa yhdessä Iita Linta Marian kanssa, jahka äiti tästä pääsee lypsylle…

Ulkona tupruttaa lunta niin sakeasti, että päresoihtu uhkaa tupsahtaa sammuksiin, kun Riika emäntä, hameet vyötäryksille kuorittuina, kiulu kädessä, pihan poikki laahustaa iltalypsylle. Matala navetan katto paistaa jo valkoisenaan lumesta. Märänkiiltävä ovi narahtaa heikosti saranoissaan, mutta Ämmikki on heti kuullut, arvannut tutut askelet tanhualta ja kääntää ynähtäen kippurasarvista päätään päin tulijaa. Lampaat alkavat määkyä ja töykkiä karsinan seinustaa, mullikkakin kapsahtaa hoikille säärilleen, mylähtää ja jää tyhmännäköisenä katsomaan ovea kohti.

Armonenkelin ilmestys se karjalle on tämä Riikan navettaan tulo. Ämmikki halajaa haudettaan, lampaat kärttävät lehtikerppuaan, mullikankin on muonansa saaminen. Mutta ei aina ole mistä antaa, monta kertaa on emännälle kyynel kihahtanut silmiin, kun Ämmikki on nuoleksinut hänen tyhjiä kämmeniään tai lampaat hennoilla turvillaan häntä koskettaneet tai mullikka päästänyt intohimoisen pitkän mylinän.

— Elähän nyt siinä, tp tp, ke ke, seisotko siivosti…

Mökin emäntä lyyhistyy lehmän vatsan alle, tarttuu nännipuikkoihin ja alkaa lypsää, päresoihtu hammasten välissä. On tämä vähän hankala tehtävä yksikseen, mutta käy sentään tottuneelta. Ovathan joskus pojat ja Pettikin auttamassa. Ämmikki ölähtelee, kiulun pohja kihajaa valkoisenaan vaahdoten ja kupluillen.

Maitoa lähtee toisinaan kiulun täysi, ei ole huonolypsyinen tämä Ämmikki. Kun vain syöttövehkeet talven yli riittäisi…

— Eläkä kiulua siinä kaaja, ke-ke…

Voi herrajessus sentään. Vieläkö pitänee valkea virittää kotapadan alle?… Minkälaisia halonrempaleita se taas on… Joutaapa itekkin… En minä kehtaa… Saapi tässä kärsiä eläin jos ihminenkin…

Navetan märänkiiltävä ovi pimahtaa taas kiinni, ja synkkään pimeyteen jäävät elukkaparat. Päresoihtu hulmahtaa tanhualla ja sammuu äkkiä. Korpi huhuilee ja kohisee peloittavasti alhaalla saunan takana. Lunta syytää sihuuttaa vasten silmiä. Lapsen kitinä — mikäpäs muu — taas on vastassa kun Riika emäntä pirttiin työntyy, hame märkänä. "Pitää antaa pikku miehelle mammia"… Iita Linta Maria on nukahtanut maitoa vuottaessaan Petin ja kissan viereen. Kalpea pieni raukka… sydänkukkanen sentään… Tulleeko äidin auttajata milloin?… Ristus armahtakoon…

Isä Topikin jo nukkuu ja kuorsaa keskellä lattiaa. Kuorsaa, köntti, ja maatessaan tuhnailee kuin mikä… Pojat siinä kupeella ryysyjen alla — Vesterillä suu selällään, posket pöhössä. Tulleeko pereen tukia, jahka jäsenet karkenee?… Luoja varjelkoon…

Russakat juoksentelevat kuin hullut pitkin vanhan virsikirjan kantta.

4

Kaikki ovat jo syvästi nukahtaneet mökissä, mutta isäntä Topi näkee unta aivankuin asiat tapahtuisivat valveilla:

Hän on hiihtävinään läpi salojen kaukaiseen kirkonkylään tyhjä säkki selässään ja menee suoraan pappilaan. "Mitäs sitä Topiakselle kuuluu?" kysyy rovasti Nuurperi. "Eihän sitä mulle mitä uusia", vastaa Topi jurosti: "sitä vanhaa vähnitystä vain". "Vai niin, vai niin", sanoo rovasti: "mitäs Topiaksella nyt sitten on asiaa?" "Ka on asiata", rykii Topi lakinreuhkaa käsissään pyöritellen. "Lähteä piti tievustamaan herra rovastilta, jotta onko niitä tullut niitä hätäapuja Helsingistä, niitä hätäapuja köyhille?" Silloin rovasti rypistää kulmakarvojaan, katsoo tuikeasti Topia silmiin ja virkahtaa: "Enkös minä ole Topiakselle ennen sanonut, että kun ihmisellä on hätä, niin tulla pitää kirkkoon rukoilemaan, niin kyllä Jumala antaa mitä itsekukin pyytää?" Topi tuijottaa häpeissään alas rikkinäisiin pieksuihinsa, joista isovarvas kiiluu, ja äännähtää: "Auttaako se sitten varmasti?" "Auttaa se varmasti", vakuuttaa rovasti, "kun vain ihminen vilpittömästi uskoo". "No joo", sanoo Topi ja on vilpittömästi uskovinaan, koska rovasti sen niin vakuuttaa. Ja kas siinä samassa hän jo onkin menossa kirkkoon, tyhjä säkki selässä. Kun tulee kirkko törmälle, niin voi ihmettä kummaa: kirkontornissa pyörii tuulimyllyn siivet, pyörii, pyörii huimaa vauhtia, ja tapulissa vaskikello pompattaa, pompattaa, mutta korkealla huipussa kultaristin päällä istuu itse isä Jumala ja kuin ukkosen jylinä huutaa: "Tulkaat tänne kaikki te, joilla säkki on tyhjä, ja minä tahdon teille jauhattaa ilman rahaa ja hintaa!" Topi seisoo iloisesti ällistyksissään eikä ensin ota uskoakseen silmiään, vaan sitten äkkiä lähtee juosta hölkkäisemään kirkkomyllylle niin että hiukset ilmassa leijaa ja tyhjä pussi niskassa roihuaa, ja hän saapuu kirkon juurelle ja läähättää: "minä, minä, minä!" Niin herra Jumala tarttuu myllyn siipeen ja keikahtaa sen mukana alas maahan ja tuiskahtaa ihan Topin nenän eteen ja sanoo: "Autuaat ovat ne, jotka uskovat, vaikka eivät tiedä, mitä heille annetaan. Topias Topianpoika Romppanen, sido nopeasti säkkis rattiin!" Niin Topi kiiruhtaa kirkkomyllyn sisään ja hakee torvea, josta jauhon on valuminen alas, ja äkkää, että se on kuin nurinkäännetty saarnaspönttö, ja hän sitoo tyhjän säkkinsä siihen hihkaisten ylös: "Antaa nyt solua vain!" Koko kirkontorni alkaa ryskyä ja huojua aivankuin kaatuakseen, ja hirmuinen viuhke kuuluu ilmassa kuin pyhän hengen humina, ja kirkonkello pompattaa pompattamistaan, ja säkkiin alkaa solua jotakin raskasta, ja Topi seisoo riemuisesti hämmästyksissään hajalla reisin ja pitelee säkkiä vapisevin käsin, molemmin koprin hän pitelee tanakasti. Ja kohta hän huutaa ylös torniin että "kyllä piisaa herra Jumala, kyllä piisaa", irroittaa säkkinsä suun ja tahtoo maistaa sitä jumalanviljaa. Mutta säkistä hyppääkin häntä vastaan Retriika Euphrosyyne. "Herrankiekkura!" kiljahtaa Topi kauhistuksissaan, "mitä sinä Riika säkissä?" "Sano sinä viinimmästi!" vastaa Riika pilkallisesti naurahtaen; "Jumalan voima se akkojakin pyörittää". Topi seisoo torottaa, kynsii korvantauksiaan ja meinaa niinkuin suuttua herralle Jumalalle, mutta samalla rovasti Nuurperi alttarilta lempiästi huutaa: "Rakkaat ystävät Ristuksessa, avioliitto on itse Jumalalta säätty, pidelkää nyt yhdessä säkkiänne!" Niin Riika ja Topi yhdessä pitävät pussia pystyssä ja Jumalan tuuli ulkona pyörittää. Mutta kun säkki taas avataan, niin sieltä hyppää Sakeus ihka alastomana kirkon lattialle ja sitten tulee Sylvesteri ja sitten Peata Parpara Raakeli ja sitten Iita Linta Maria ja vihdoin pikku Pirjeri, ja kaikki lapset kirkuvat kärttäen maidon tilkkaa ja leivänpalaa. Mutta isä Topilla ovat hiukset nousseet pystyyn kuin karva vihaisella koiralla, ja hän juoksee ulos kirkon ovesta koko pere kintereillään ja hän huutaa: "Herra Jumala, herra Jumala, enhän minä vellijauhoja saanutkaan!" Eikä hän malta olla kirosanaa sanomatta. Mutta kun hän vääntää kaulaansa katsoakseen kirkontornin huippuun, niin ei siellä isä Jumalaa olekaan, vaan siellä huipussa keikkuu musta mies, joka huitoo kämmentään ja neuvoo:

"Ota sinä Topi siitä isosta tuohisesta!" "Missä se on?" huutaa Topi vastaan. "Tuolla puolenhan se on!" huutaa se musta mies ja viittoo koivikkoon ja nauraa hohottaa. Ja Topi juoksee koivikkoon ja koko perekunta hänen kintereillään ja lapsi-rukat apposen alastomina, ja kaikki juoksevat, juoksevat samaa polkua, mutta yhtäkkiä isä Topi pudota moksahtaa avonaiseen hautaan ja koko pere yhteen läjään hänen päälleen, ja syntyy hirmuinen parku ja ähkintä ja kaikki ovat tukehtumaisillaan, ja Topi huutaa: "Tuokaa tulen välkettä — tyhjähän tämä on, ihan tyhjä!" mutta Riika ilkkuu korvan juuressa: "Enkö minä sitä sinulle sanonut, jotta semmoinen se on se köyhän mylly?" Ja koko pere huppuroi kuopassa, mutta rovasti Nuurperi marssii ryhdikkäästi haudan ääreen, heittää someroa rautalapion kärjellä, ja kaunis ääni kaikaa yli Riikankin toran, kun pappi kultaristisestä kirjasta juhlallisesti lukee: "Nimeen isän ja pojan ja pyhän — amen"…

— Topi hoi, Topi, mikä piessa sinua riivoaa? Elä karju siinä, täytinenkö miehen kinttuja viskelee? Eläkä potki siinä, kuuletko sinä, nukutko sinä vai…?

Mökin emäntä puistelee miestänsä käsivarresta, raapaisee tulenkin tikkuun ja katsoo: Topi on suinpäin vasten lattiata, nyrkit puristuksissa ja höyryää märkänä hiestä, havahtuu tulen välkkeeseen, kepsahtaa istualleen, tuijottaa tukka torrollaan oveen mitään älyämättä, painaa sitten kämmenellä rintaansa, huokaisee syvään ja köntsähtää kyljelleen untansa jatkamaan.

Mutta Riikan on paha olla eikä hän enää saa unen rihmasta kiinni, hän kopeloipi kitiseväistä kätkyessä ja kohentelee ryysyjä toisten lasten päälle, jotka siinä nukkuvat ympäri lattiaa.

"Lieneekö Topi oikein tervekään, koska se noin yö-sydännä meiskaa ja mutisee?" miettii Riika ja onea säälintunne vihlaisee hänen sydäntään. "Jos se vielä kuolemaan sattuisi, silloin tässä vasta pyykissä oltaisiin. Taivaan pyhät enkelit varjelkoot! Mutta vellijauhon hakuun sen tästä on pakosta lähteminen, kun ei ole pottujakaan kuin viitisen kappaa kuopassa. Ja vaateapuja lapsirievuille pyytää pitää…"

Mökin emäntä viruu selällään, pää hupussa hameen liepeen alla, jalat paljaina. Ajatus on pistänyt johonkin hellänarkaan paikkaan, ja silmistä puristautuu kuuma kyynelkarpalo, jota ei kukaan näe ja jota ei kenellekään kehtaisikaan näyttää…

"Tämmöisissä risoissa sitä minäkin… ei yhdeksään vuoteen hameen hatuvaa, ei paijan palttinaa. Lupasi Topi toki vihtoriinejakin silloin kun talosille ruvettiin; ei ole raiska pystynyt hankkimaan yhtä röijyn räpälettä! Enkä häntä kehtaa kerjätäkään. Rääsynä se nyt on morsiuspuku — navettaan vain kelpaa. Saanenko enää elämässäni uutta kirkkohametta?…"

Riika säpsähtää omia himojaan. Mokomat tunteet täytyy tietysti kuolettaa. Syntiä ne ovat! Mitenkä siinä äitivainaan antamassa kirjassa veisasikaan? Kah kun ei ota muisti, vaikka säkeet kielellä hyppelevät…

Mene pois kiusaaja!

Riika sytyttää päreen, haparoi käsiinsä virsikirjan pöydältä, karistelee russakat lattiaan ja alkaa istuallaan pärevalossa puoliääneen hymistä ja lukea:

Pois makia mailma jää — — — Pois paha prameus, Kanss' tyhmä koreus! Kaikk' samett' silkkipuku, Kuin tuuli turhaan hukkuu — — —

Sillä tavoin hän löytää mielenlohdutuksen yön hiljaisessa kiusauksessa ja pääsee jälleen nukahtamaan selin mieheensä, joka aamuyöstä tuntuu makaavan tyynemmin enää huutelematta ja piehtaroimatta unissaan.

5

Hämärästi Topi muisti untansa, kun aamulla työntyi lumiselle pihalle ja pistäytyi navetan taa. Siinä aamutuimassa, tuijottaessaan alasvalkeaksi muuttuneeseen metsän laitaan, vilahti hänessä kummallinen kuvitelma, että Jumala — niinkuin muutkin herrat — asuu siellä kaukana kirkonkylässä, mutta että ei hänkään rupea korpiloukkolaisia avustamaan noin vain ilmanaikojaan. Pitää sille toki olla lintua, oravannahkaa tai muuta metsän riistaa jauhokilon vastimeksi tai täytyy hänen kanssaan tehdä urakka pajunkuoren kiskonnasta tai tervasjuurikkain kokuusta ennenkuin se köyhää asianalkain auttaa. Herrojen herra — konrahti, konrahti sille olla pitää!…

Topi ähkäisi tälle epäkristilliselle mielikuvitelmalleen, puri vihoissaan hammastaan, että kaikkea hapatusta sitä ihmisen kallossa olla pitikin, sekä häpesi kuvitellessaan, että jos joku voisi kurkistaa hänen aivoihinsa ja nähdä, miten sekapäisesti mies ajatteli.

"Mutta mikäpä ne minunkaan mielijuohteeni urkkii", lohduttelihen hän suu omituisesti irvissä, vyöttäen tuppivyöllä housujaan, jotka ikuisesti pyrkivät solumaan.

— Isä hoi, isä! kuului nurkan takaa pihan puolelta.

— Ka tulenhan minä täältä, mitä sinä… eh… menetkö pirttiin paleltumasta! komensi Topi tullen pihaan, jonka keskellä kahdeksanvuotias vanhin poika seisoi paljain jaloin lumessa. Mutta pieni Sakeus ei hätääntynyt ensi käskystä, vaan seisoi tanakkana paikallaan jalat nilkkoja myöten ummessa, ja ruskeat silmät kiiluivat kuin pienet tulihiilet isää kohti.

— Mitä sinä, keh? Määtkö siitä vai…

Mutta poika ei sittenkään hievahtanut ennenkuin sai asiansa sanotuksi:

— Saanko minä isän suksilla mennä saunatörmästä alas? Niin Vesteri ottaa äitin sukset…

— Eihän sulla ole kenkiäkään, poikariepu! muistutti Topi.

— Kyllä minä kengättäkin kolmisen mäkeä, väitti poika, itku kurkussa.

— Sinä vielä katkaiset — ja minulla on tässä lähtö kirkolle, esteli isä.

— En minä katkaise, isä, rukoili poika kasvot sinervinä; — minä hiihan hyvin varoin ja toisesta suksesta on nokka jo ennestä poikki, lisäsi hän vakuuttaen.

— Ka tule nyt pirttiin lämmittelemään, niin saat sitten käväistä Vesterin kanssa, suostui isä vihdoin.

Mutta eivät pojan kekkulit, kerran luvan saaneina, malttaneet montakaan silmänräpäystä sisällä viipyä, vaan pian he häärivät pirtin edessä huutaen ja huipaten suksillaan mennä räpistelivät kuin vesilinnut järvenpintaa pitkin nuorta lunta ja katosivat saunan taa. Mökin koira seurasi heitä ilosta ulvahdellen. Ja aamuruskon verestävästä hohteesta lumen häikäisevää valkeutta vastaan näyttivät Sakeuksen punaiset varpaat vielä punaisemmilta, mutta Vesterillä sentään repottivat jaloissa äitinsä vanhat syylingit, vaikka nilkat vilkkuivat paljaina paikkaisten housunlahkeiden alta. Mieleistä oli pojista mäenlasku saunatörmässä, ja ihmeissään jänöjussit Hiisivaaran rinteillä nostelivat korviaan kuulostellen mikä remakka nyt mökiltä oli lähtenyt raikumaan päivän valjetessa. Koiran ulvahduksista ne sentään päättelivät, ettei vaara väijynyt jänisten valtakuntaa.

"Ei näy paljon tarvittavan köyhän lapsen iloihin", ajattelee Topi poikain remakan kuullessaan pirtille. "Hyvä onkin, etteivät vielä ymmärrä."

Mutta Riika ajattelee näin: "Mikä ne suenpenikat taas syöttää, kun sieltä takaisin tulevat? Ei pitäisi lainkaan ulos laskea, niin säästyisi leipää."

— Tuleeko sulla lähtöä tänäpäivänä? kysyi hän ääneen Topilta.

— Pitää kai tästä lähteä, vastasi Topi leikkoen puukollaan pyöreää nahkapalaa pieksunpohjansa paikaksi.

— Et kai sinä perille tän'iltana kerkiä?

— Selkoskylälle minä yöksi, sanoi Topi, pikilanka suupielessään.

— Velaksiko sinä ihan… niitä jauhoja? kyseli yhä Riika.

Topi viivytti vastausta.

— Hyväpä jos velaksikaan…, murahti hän sitten jurosti katsahtamatta ylös pieksunpohjastaan, jota koputteli polveansa vasten. — Lähteneekö noista linnun raadoista montakaan kiloa…

Riikan silmät välähtivät.

— Onko sinulla säästössä?

— Liehän heitä nyt sen verta, jotta joku vellipata velattakin, vastasi Topi tyynesti.

"Onpa se sentään mies tuo Topi", ajatteli Riika häpeissään. "Kun on minulta niin silmän vältyttänyt ja yhtäläiseen metsästä tultua valitellut, ettei lintuja tänä syksynä näy tai jos näkyykin, niin ovat muka niin arkoja, jotta vain kaukaa saa ampua ja aina sivu siuhuu luoti. Satimilla lie saanut?"

— Missä sinä niitä oot säilytellyt kun en minä…? kysyi Riika hämillään.

— Siinä vanhassa kuopassa…, tunnusti Topi.

— Ilmankos se Jysky siellä on juossut nuuskimassa… Vaan miten sinä ne kuletat?

— Enhän minä kerralla. Tusinan otan selkääni. Toisen puolen vien vastakertana.

Pojat tulla rymistivät saunamäestä. Sake vähän nosteli jalkojaan, mutta kehui laskeneensa lankeamatta, Vesterin nenä turskui ja naama oli sinipunainen. Mutta ei äiti nyt ottanut kovinkaan vihaisesti vastaan, vaan alkoi puuhata perunapataa liedelle — täytyihän toki Topille pottuja keittää, vaikka olivatkin vähissä. Pojat saivat jo etukäteen kovimmat leivänkannikat. Niille näytti tänäpäivänä kelpaavan vaikka anturanpohja.

— Käyt kai sinä pappilassa? kysyi taas Riika pottuja syötäessä.

— Lieneekö häneen asioimista, vastasi Topi.

— Olisi minulla… kehruuksia kysyä pitäisi ruustinnalta… Ja vielä…

Lupasi Topi käydä.

Hän järjesteli kotiasioita ja valmistautui lähteäkseen.

— Elähän vielä…, äänsi Riika vähän kuin hätääntyneesti ja rupesi kaivelemaan riepuja kirstun pohjalta.

Sitten hän ikäänkuin salavihkaa työnsi kourallisen kuparilantteja Topin käteen ja sanoi:

— Ota Iita Linta Marialle kauppias Visuliinista sitä punakukka-retonkia… muistathan sinä… samanlaista kuin näit juhannuksena vosmestarin Alamalla.

Lupasi Topi tämänkin asian ajaa miten parhaiten taitaisi. Sitä hän vain ihmetteli, että mistä sillä Riikalla rahoja — markka ja viisitoista penniä. Ei malttanut olla utelematta:

— Mistä sinä näin paljon?

Riika naurahti ja tavoitteli karjalaiskieltä:

— Ryssän musikat Ruotshin akoille veroa maksetah. Hospo miilui!

— Yhyy, sanoi Topi ymmärtäväisesti. — Hyväpä se Ämmikki onkin lehmä…

Topi jo oli etehisessä ja kiinnitti lintutaakkaa selkäänsä rinnan yli ristiin kulkevilla nuorilla. Lapset seisoivat ympärillä suut auki.

— Menkäähän penaskat siitä pirttiin, toimitteli Topi siivosti, ylen vakavana kasvoiltaan; — kahtokaa lasista kun pappanne mänöö!

Papaksi hän itseään harvoin nimitteli, nyt miten lie tullut sanoneeksi… ikäänkuin pilalla itseään kohtaan.

Topi tuikkasi kättä Riikalle — ei se aina tapahtunutkaan — ja työntyi pihalle ottaen aluksi sukset olalleen.

Riika myös astahti yli ulkokynnyksen ja näytti huolestuneelta. Mielihaikeasti hän virkkoi:

— Juotaneenko tuota tämän talven jouluna kahviakaan meijän pöksässä?

Topi hätkähti. Tämä kahvin kohta oli aina ollut arin paikka asioissa. Topi ymmärsi, että kuppi kuumaa oli Riikalle yhtä polttava himo kuin hänellä itsellään venäjänlehtimälli.

— Elähän nyt Riika… voihan nyt hyvin… ja kato perään, jottei lapset tulen kanssa tuherra…

Topi jo mennä lenkkasi alamäkeen lintutaakka selässä. Tyhjän säkin oli hän kietaissut lintujen ympärille. Jysky juoksi häntä kiekkurassa edellä.

Riika silmäili tovin aikaa miehensä jälkeen, huokasi raskaasti ja kiiruhti navettaan.

Mutta mökin pienestä akkunasta katselivat lapset turhaan koettaen kaikki yhtaikaa litistäytyä naamoineen ainoata läpinäkyvää ruutua vasten. Pian hävisi Topi näkyvistä, ja lapset lipuivat toinen toisensa jälkeen alas lattialle. Akkuna jäi yksikseen tuijottamaan lumista korpea kohti.

Onko kukaan ajatellut, miten mökin akkuna noin voi tuijottaa erämaahan neljällä ruudullaan, joista yhdessä paistaa olkitukko, toinen on ristilöity päreillä, kolmannessa kuultaa lehmän virtsarakko ja vasta neljännestä kiiltää haljennut vihertävä lasi, jota kahdelta puolelta kiinnipitelee mustunut, rihmavälinen tinanappi-pari?

Se on kuni erämaisen jumalankuvan särkynyt silmä, joka kärsien katselee avaruuteen…

6

Oli lauvantaipäivän aamu.

Suutari Raappanan mökissä, jossa korpiloukkolaisten oli tapana majailla kirkonkylässä käydessään, satuttiin parastaikaa lukemaan sanomalehteä, kun Topi — heitettyään kantamuksensa etehisen vaarnaan — työntyi sisään ovisuuhun. Suutarin akka siinä, sankalasit nenännipukassa, oli lukemassa, ja muut näkyivät kuuntelevan. Suutari itse istui lestipölkyn ääressä vasara kädessä, mutta ei hänkään tuntunut liioin kaputtelevan. Pitkällä rahilla näkyi istuksivan kolme kirkkomiestä karvalakit päissä, nysät hampaissa, tuontuostakin sylkäistä ruiskahuttaen keskilattialle. Ei yksikään pirtissä-olijoista hievahtanut Topi Romppasen sisäänastuessa, suutari ainoastaan nyykäytti juhlallisesti päätään ja teki äänettömänä tilaa tulijalle siirtämällä vasemmalla kädellään työkaluja syrjemmäs seinustalle. Topi istuutui osoitetulle paikalle, ja häneenkin tarttui kuunteli jäin hartaus aivankuin olisi sattunut kirkkoon kesken saarnaa. Tuntui tosiaan ensimmältä, että tästä piti panna kädet ristiin ja katsoa synnintuntoisesti alas lattiaan, mutta kun ei havainnut muidenkaan siten istuvan, niin ei hänkään, vaan jäi jäykkänä eteensä tuijottamaan. Yhden syljen sylkäistyään höristi Topikin korviaan ja koetti ajatella, kun suutarin akka korkealla äänellä lukea rompotti sanomalehdestä:

"… Ja tässä maassa on aina vallinnut vääryys ja kierous porvariluokan puolelta. Köyhän kansan on napisematta täytynyt kärsiä puutetta ja nälkää ja kuolla kurjuuteen, josta ei kukaan ole tahtonutkaan pelastaa. Herrat sortajat eivät ole mitään tietää tahtoneet kansan suurista kärsimyksistä, vaan ovat aina niille nauraneet ja sanoneet niiden johtuvan vain typeryydestä ja laiskuudesta. Eikä rehellinen työmies tähän asti ole koskaan saanut työstään sitä palkkaa, jota on oikeus ja kohtuus vaatia. Pappi on petollisesti opettanut kirkossa ja rippikoulussa, että näin olla pitää ja että Jumalalta muka tulee sekä rikkaus että köyhyys. Nyt tästä perkeleellisestä järjestelmästä, tästä valheen ruhtinaan vallasta vihdoinkin täytyy tulla loppu. Jokaisen köyhän on pakko jyrkästi nousta etujansa puolustamaan, omia ihmisoikeuksiansa vaatimaan. Tämä käy laatuun sillä tavalla, että kaikki köyhät kautta maan valmistuvat joukossa ensi tuleville valtiopäiville äänestämään sellaisia edustajia, jotka ajavat ainoastaan köyhälistön asiaa ja pitävät puolensa varakkaitten luokkien hävyttömyyksiä vastaan. Koska herrain viime tingassa on ollut pakko antaa valtiollinen äänioikeus köyhille, niin nyt on näytettävä, että niistä entisistä herrainpäivistä tehdään oikeat kansan päivät. Nyt on jokaisen köyhän — olkoon mies tai nainen — riennettävä ottamaan selko uudesta vaalilaista ja jo hyvissä ajoin opittava tuntemaan, mitä merkitsee köyhälistön vetämä punainen viiva. Sillä tietäkää, rakkaat ystävät ja toverit, se punainen viiva lähtee Suomen kansan omasta sydänverestä. Ja niin totta kuin köyhälläkin on Jumala ja herroilla on herra: tämän punaisen viivan pitää viiltämän kansamme sortajia ytimiin ja munaskuihin…"

Suutarin akka hykähti hyväksyvästi ja jatkoi lukemistaan kirjoituksen loppuun asti.

Topin päätä huimasi. Sydän oli ikäänkuin herjennyt tykkimästä. Tämmöistä puhettapa hän ei vielä elämässään ollut kuullut! Ei ollut aavistanut, että semmoista sananvapautta koskaan voisi maailmassa olla olemassakaan, varsinkaan kirjoihin räntättynä. Hän oli ikänsä päivät luullut, että paperille painettu sana saattoi olla ainoastaan saarnaa tai jollei varsin saarnaakaan, niin korkeintaan kuvernöörin kuulutusta, jolla peräänkuulutettiin jotakin suurvarasta tai maantieryöväriä. Mutta tässä räntissä aivankuin olisi puhellut joku, joka piti rahvaan puolta ja rohveteerasi ennenkuulumattomia asioita…

Topi katsahti alta kulmainsa, että mitä muut —?

— Joo! virkkoi isäntä suutari, — niin on asia. Tänä talvena se tässäkin kylässä verenkarvainen vetäistään, jotta sutkahtaa!

— Oikein on asia räntätty, arveli muuan kirkkomiehistäkin. — Näistä puolin sitä reistataan.

— Herrojen selkämuniin asti! toisti suutarin akka käärien sanomalehden kokoon ja nousten pöydän takaa Topia kättelemään.

Suutari alkoi kaputella vasarallaan samalla puhutellen suopeasti Topia, joka istui hänen edessään ikkunan pielessä.

— Kuuluuko sitä mitä?

— Eihän sitä kummempaa. Talvi tästä taisi tulla. Terveisiä laitettiin…, äänteli Topi harvakseen ja hillitysti.

Mutta suutarin akka hytkäytti pulleaa mahaansa niin omituisesti uunin kupeelta, jossa musta kahvipannu näkyi olleen kiehumassa sanomalehden lukuaikana.

— Kiitoksia! hän sieltä kimahti. — Kyllä ne köyhän akan terveiset paljon painaa, mikäli sen Korpiloukonkin muijan. Vellijauhon hakuunkos sinä hiihoit?

— Ka piti…, myönsi Topi hieman arastellen outoa kirkkoväkeä.

— Arvaahan sen kysymättäkin, mitä varvasta kenkäraja hieroo, ramasi suutarin akka ja alkoi kaataa kahvia pariin kuppiin, joista kaikki vuoronperään joivat. Sai Topikin kupposen, varsinkin koska oli sukua suutarin väelle; tästä sukulaisuudesta tosin ei milloinkaan puhuttu, vaikka se molemmin puolin tiedettiin.

Kahvia särpiessä ympäri laitain Topi lämminneenä ja ikäänkuin kesyttyneenä jo kysäisi että:

— Mitä kirjaa se Kunilla tässä kuului äsken lueksivan?

Johon suutarin akka ehätti vastaamaan että:

— Eihän se mikään kirja ollut, vaan sanomalehti "Kansan voima", sekä lupasi antaa Topille pinkan vanhoja numeroita kotiin vietäväksi.

— Mitäpä minä heillä, esteli Topi kohteliaasti: — välttää ne semmoisen mökin seinät paperoimattakin.

Mutta silloin suutari Raappana pärähti lyhkäiseen nauruun ja sanoi että:

— No jo sitä sinäkin Topi elät kuin mykrä metässä! Ei se meijän Kunilla sinulle aviisujaan russakan syötiksi toki tyrkytäkään, vaan rakuteeratakseen.

Topi oli hämillään. Ei hän tietänyt mitä rakuteeraamisella tarkoitettiin eikä iljennyt tiedustaa. Oppinutta väkeä näkyi tulleen tästä suutarin joukosta sitten viime juhannuksen.

— Vaan hyvinpä hänessä, siinä räntissä, tuntuivat rohveteeraavan siitä viimeisestä tuomiosta! uskalsi hän sentään huomauttaa. — Minulla ihan veriä seisottamaan tuppasi, kun tuo Kunilla paasasi.

— Jopahan on oravakoirakin ketun jälillä! nauroi suutarin akka leveästi. — Muistakin tulla kokoukseen!

— Mikä kokous se on? kysyi Topi neuvottomana.

— Vai et sinä sitäkään… Ei ole tainnut kapula kiertää Korpiloukolle asti? No ka: Sepä se sosial-mokraatti!

— Höö! sanoi Topi tyhmistyneenä.

— Juu! selitti suutarin akka. — Se on kauppias Visuliinin pirtissä tän'iltana kello seitsemän.

— Höö! pani Topi siivokseen. — Papitko sitä pitää vai valtesmanni?

— Eiköss helkkunassa! pärähti suutari. — Ei sinne toki tohi lukkarikaan.

— Vai ei lukkarikaan! toisti Topi yhä enemmän ihmeissään. — Kekä sitä sitten pitänee?

— Raatari Kalle ja minä! ilmoitti suutarin akka juhlallisesti.

— Höö! pääsi Topilta vielä kolmannen kerran ja sitten hän vasta alkoi päästä oikein urille oivaltaessaan, että tuo kokous on tapahtuva samantyylisessä hengessä kuin äskeinen sanomalehden lukeminen.

Seurasi kotvan vaitiolo. Jurot kirkkomiehet tupruttelivat venäjänlehtiään niin että puolet pienestä pirtistä oli sakean savupilven peitossa; suutari ja suutarin akka ryyppivät kahviaan vieraiden jo juotua; vähän herrahtavammin ne näkyivät osaavan juoda kuin muut — eivät särpineet vadilta ympäri laitain. Sanoi suutari ryyppimisen lomasta:

— Se on sillä tavalla, kuule Topi, että tulevan maaliskuun 15 päivänä tämä maa ja tämä maailma taitaa tosiaankin kallistua toiselle kantilleen.

— Niinpä taitaa, myönsi Topi.

— Sinäkin saat vetäistä punaisen viivan. Ja Riika myös! säesti suutarin akka.

— Vai semmoinen nyt on laki, arveli Topi.

— Ei pirhana! huomautti suutari. — Taitaa sentään Topilta ja Riikalta veren karvainen jäädä riipaisematta. Vai lieneekö maksettu ruununverot viime vuosilta?

— Eipä ole tullut maksetuksi, tunnusti Topi.

— Jääpi sitten vetämättä punainen viiva! tiesi suutari. — Tunnen minä sen verran uudet parakraahvit.

— Vielähän nuo kerkiää selvittää rästit, kuka tahtonee, jyrähti yksi kirkkomiehistä, katkeran näköinen jätkä.

— Milläpä köyhä selvittää? penäsi toinen kirkkomies, entinen isäntä, jolta olivat kaupungin porvareille hävinneet maat ja mannut, talot ja metsät.

Kolmas kirkkomies tirskautti syljen pitkälle hammastensa lomitse ja lausui ylenkatseellisesti:

— Herrain tekemältäpä haisee se uusikin lakilaitelma, koskapa raha ensin maksaa pitää ennenkuin köyhän ääni kelpaa.

Mutta suutarin akka otti nyt puheenvuoron ja selitti mahtipontisesti:

— Kyllä nyt vielä tänä talvena täytyy verot suorittaa ja kiskoa raha vaikka kiven raosta, jotta köyhimmätkin pääsee äänestämään. Vaan sitten tulevana talvena itse tehdään laki ja nilistetään köyhiltä verot koppina pois!

— Noo joo, silläviisin se on justeerattava, myönsi toinen kirkkomiehistä.

Mutta Topi oli kuunnellut eri mielipiteitä ja ajatellut omaa kohtaansa ja sitä punaista viivaa. Hän kynsi korvantauksiaan, ja kylmä hiki kihoili hänen ohimoillaan. Lausahti matalalla äänellä:

— Olisi minulla linnunraatoja siksi verran jotta parin vuon verojen tukkeeksi. Vaan mistäpäs sitten vellijauhot —?

— Tänä talvena täytyy köyhän nakertaa vaikka männynkäpyjä, muuten jää selvä leipä iäksi saamatta! opetti suutarin akka huiviansa solmuun sitoen leveän leukansa alle ja tehden lähtöä kylälle.

Kirkkomiehet myös läksivät asioilleen, mikä pappilaan, mikä vallesmanniin, mikä kunnan esimiehen luo. Topi jäi vielä tuntikaudeksi suutarin kanssa juttuamaan maan uusista asioista ja niitä tarkemmin tiedustelemaan. Sitten hänkin työntyi kylän keskustaan toimituksilleen saatuaan suutarilta viimeisen varoituksen, että oli välttämättä muistaminen saapua sosiali-mokraattien perustavaan kokoukseen kello seitsemän illalla.

Topi lupasi pyhästi.

7

Erämaan koko luomakunta sen tuntui tietävän, että Korpiloukon Topi oli lähtenyt vellijauhon hakuun kaukaiseen kirkonkylään. Metsän puut siitä keskenään puhelivat suhisten toinen toisensa korvaan: "Mies on kylässä, mies on kylässä!" Mustapartainen korpikuusi antoi merkin suon saarekkeessa seisovalle paljaspäiselle petäjävanhukselle, liikuttaen korviaan: "Tästä hän hiihti, tästä hän hiihti!" "Ja koira oli matkassa — se Jysky!" kuiskivat katajapensaat jäniksille, jotka uutisesta suuresti ilostuivat ja alkoivat heitellä kuperkeikkaa lumessa, suut ristissä rupatellen: "tänä yönä mennään mökille — yleinen huviretki mökille!" Kettumikko, metsän pika-airut, loikkasi yli ladun häntä suorana ja päätti sivumennen kuiskata rajalinjalla nukkuvan kuninkaan korvaan, että hänen majesteettinsa suvaitkoon nähdä kauneimmat unensa nyt, sillä seudun ainoa urkkija oli kirkkomatkalla.

Myös navetassa mökin isännän poissaolo tiedettiin. Ämmikki oli tyytymätön, että lantakasa takajalkojen takana kasvoi, ja mullivasikka Kuropatki mylähteli närkästyksissään, kun muka mielestään sai liian niukasti ravintoa. Emäntä näet aina oli kahta kitsaampi, kun isäntä milloin oli poissa. Tosin oli suloista kuvitella päivää, jolloin isäntä koteutuu ja jolloin tavallisesti navetassakin hiukka herkutellaan — nuolemalla emännän taikina jauhoisia käsiä.

Paitsi kissamirriä, joka naukuen ikävöi riitatoveriansa Jyskyä, näyttivät myös mökin pienemmät huonemiehet, russakat, olevan tietoisia isännän harvinaisesta poissaolosta. Samana yönä, jona Topi Topinpoika istui työväenyhdistyksen perustavassa kokouksessa kirkonkylässä, nämä ruskeatakkiset toverit myös pitivät omaa kokoustaan Korpiloukon honkaisen pöydän ääressä ja mökinväen sikinukkuessa ikäänkuin kiihkeästi keskustelivat asioista.

"Toverit", sanoi yksi: "Romppanen on poissa!" "Mutta", huomautti toinen sarvet pystyssä: "akkansa nukkuu tuossa lattialla".

"Veljet", virkkoi kolmas: "onko täällä mitään syötävää?"

"Ei murun suremaa", ilmoitti neljäs: "silkkaa vettä vain tuossa tuopissa".

"Mitä mahtaa merkitä että Romppanen on poissa?" kysyi viides.

"Kuolemaa se ennustaa", selitti kuudes: "mökissä ei ole ruokaa".

"Kurjaa väkeä!" huokasi seitsemäs: "eivät kykene edes meitä elättämään!"

"Sellaisia ovat ihmiset!" arvosteli kahdeksas katkerasti: "He vihaavat meitä ja tahtovat meidät tappaa."

"Mutta miksi he meitä oikeastaan halveksivat ja vainoovat?" tiedusti yhdeksäs synkeästi.

"Siksi että meitä pidetään rumina ja iljettävinä ulkomuodoltamme", tiesi kymmenes.

"Ei suinkaan siksi", väitti yhdestoista vilkkaasti: "vaan siksi ainoastaan, että nimemme on se mikä on".

"Jos niin on, eikö siis voi muuttaa nimeä?" arveli kahdestoista.

"Sitä ei voi muuttaa niin kauan kun emme voi muuttaa ulkomuotoamme", vakuutti kolmastoista.

"Mutta miksi jumalan nimessä meidän täytyy kärsiä tätä kaikkea kurjuutta?" huudahti neljästoista.

"Siksi että olemme siinneet ja syntyneet liasta!" vastasi viidestoista jylhästi.

Seurasi haikea vaikeneminen. Pitkät, notkeat tuntosarvet vain heiluivat hurjasti ilmassa ja ohuet siivenalukset värähtelivät mielenliikutuksesta. Vihdoin — ikäänkuin — virkkoi taas yksi ankarasti:

"Se lika on tullut ihmisistä itsistään."

"Niin", myönsi myös toinen: "heillä siis on meitä kohtaan elättämisen velvollisuus".

"Nyt minulle selkenee!" huudahti kolmas: "he inhoavat meitä sentähden, että he meidän olemassa-olossamme näkevät oman kurjuutensa kuvastuksen".

"Meidän on vain yöllä salaa liikkuminen, jottei heidän silmänsä koskaan tarvitsisi meitä nähdä!" ehdotti neljäs.

"Se on aina ollut lakejamme, mutta siitä on tehty poikkeuksia", huomautti viides ja lisäsi vielä: "luulenpa ymmärtäväni sen inhon, jos ihminen meidät näkisi suuressa laumassa. Hän kiroilisi kauheasti ja alkaisi meitä survoa kirvespohjalla. Mutta jos se olisi herrasihminen, niin hän pyörtyisi inhosta ja tulisi pahoinvoivaksi."

"Mitä ovat herrasihmiset?" kysyi kuudes uteliaasti ja juoksi likelle puhujaa.

"Ne ovat sellaisia ihmisiä, jotka meidät heti myrkyttävät, jos me heidän taloihinsa tunkeudumme."

"Niin", kertoi seitsemäs: "Kerran minä tein Romppasen eväskontissa huvimatkan pappilaan, mutta kiitänpä jumalaani, että pääsin ehein nahoin takaisin. Heti kun hyppäsin ulos kontista, alettiin minua hurjasti ajaa takaa pitkin sileän kiiltävää lattiaa, jossa jalka livetti. Juoksin niin paljon kuin jaksoin ja kaarsin takaisin konttiin, josta eivät enää löytäneet."

"Kutti parahiksi huvimatkailijalle!" pilkkasi kahdeksas: "täällä eivät yksinäistä koskaan ahdista paitsi silloin kun korvaan sukeltaa. Täällä saapi juosta vaikka Romppasen housuissa ja vain lapset vahingossa päälle polkaisevat. Täällä on ikuinen vapaus."

"Ja ikuinen nälkä!" ilkkui yhdeksäs.

"Hiljaa toverit!" keskeytti kymmenes varoittavasti: "akka nousee juomaan…"

Kaikkien sydämet lakkasivat tykkimästä ja väräyttämättä tuntosarveakaan jäivät kaikki kuin kiinninaulatut paikoilleen. Ainoastaan ne, jotka tuopin laidalla istuivat, juoksivat kiireesti alas pöydälle. Yksi ainoa putosi? hätäyksissään tuopin sisään ja alkoi vimmatusti uida ympäri puisia rantoja.

Riika emäntä tosiaankin kopeloi pimeässä tuoppia, ryyppäsi pitkään ja sylkäisi jotakin suustaan.

— Thyi! kuului ympäri pirttiä niin että kissakin uunilla heräsi ja sähkötti silmillään. Pikku poikanen kätkyessä alkoi huutaa, mutta asettui vähitellen kun sai äidiltään rintaa. Riika toimitti tehtävänsä sytyttämättä pärettä.

Sitten taas vallitsi haudan hiljaisuus pirtissä, ja pienet ruskeatakkiset uskalsivat jälleen vaihtaa ajatuksiaan.

"Niin kauan kun on vettä ja lämpöä maailmassa, niin kauan ei meidän uskonlahkomme kuole sukupuuttoon!" lausui eräs toivehikkaasti ja kiipesi juomaan tuopista.

Muut seurasivat hänen esimerkkiään.

"Veljet ja sisaret", sanoi sitten taas yksi pitäen puhetta tuopin korvan huipulta: "koska nyt on puolen yön hetki ja olemme keskustelleet tärkeistä asioista, niin emmeköhän tekisi joukossa pyhiinvaellusta sille vuorelle, jolla niin monta kertaa ennenkin olemme elämän salaisuuksia tutkistelleet pimeyden hiljaisina hetkinä".

"Missä se on?" tiedustivat toiset.

"Minä näin tyttölapsen päivällä sitä vetelevän tuohisessa pitkin lattiaa", ilmoitti joku.

"Aivan oikein", sanoi toinen: "se viruu penkin alla nurkassa".

Ruskeatakkiset rupesivat pitkässä jonossa marssimaan nurkkaan, jossa iänikuinen, paksu virsikirja virui lattialla, retkottaen keskeltä auki. Kun heitä oli kerääntynyt sen päälle noin viisikymmentä sielua, kuiskasi eräs joukosta:

"Ssst! on harvinainen ilmiö, että kirja on auki näin yöllä. Minä olen ollut huomaavinani, että akka pitää kirjaa arvossa. Tietääkö kuka, mitä hyvää akka siis tästä löytää?"

"Minä tiedän", ilmoitti joku: "akka lukee tästä lumoavia loitsuja, silloin kun hänellä on vatsanpuruja. Ja kun hän on lukenut, niin hän unohtaa nälkänsä."

"Mutta sepä konsti pitäisi meidänkin oppia", esitti toinen: "Eikö joukossamme löydy yhtään kirjanoppinutta?"

Seinän raosta riensi esiin valkeatakkinen toveri ilmoittaen olevansa lukutaitoinen. Mutta tuskin oli hän katsahtanut mustaan lehteen, niin hän pudisti päätänsä ja sanoi:

"Ei käy. Se on latinaa. En ymmärrä latinaista tekstiä!"

"Herrajumala, onko se latinaa?" huokasivat ruskeatakkiset haikeasti. "Sepä oli suuri vahinko!"

Valkeatakkinen toveri oli puhunut totta. Vanhan virsikirjan lehdellä paistoi tosiaankin oikea latinankielinen virsi.

Aufer immensam, Deus, aufer iram! j.n.e.

* * * * *

Mutta näkipä Riikakin sinä yönä lyhykäisen, kummallisen unen.

Topi on olevinaan pappilan keittohuoneessa ja pyytää ruustinnalta kehruuksia Riikalle.

"En minä semmoisille ihmisille anna mitään tienestiä", sanoo ruustinna vakavasti.

"Ka minkätähen ei?" kysyy Topi.

"Sentähden, että se Topin akka kuuluu kulkevan punakukkaisissa vaatteissa!" sanoo ruustinna ja lisää: "Mutta lapset alastomina!"

"Se nyt on hävytön hännätön vale, jotta minun akkani punaisissa kukissa!" kivahtaa Topi.

"Mutta niin vain ihmiset puhuvat", vakuuttaa ruustinna. "Ja puhuvat ne paljon muutakin teidän väestä."

"Mitä muuta?" tokaisee Topi ja polkaisee vihaisesti jalkaa.

"Sitä että Topi itse kuuluu kieltävän Jeesuksen Kristuksen", ilmoittaa ruustinna.

Topi rupeaa kauheasti kiroilemaan, noituu ja sylkee niin jumalattomasti, että ruustinnan täytyy käskeä hänet ulos.

Sitten samassa näkee Riika koko maailman loimottavan punaisenaan, mutta Topin ääni on kuuluvinaan kuin haudasta:

"Pappilan riihi palaa! Ja palakoon vain!"

Siihen huutoon Riika heräsi eikä enää nähnyt jatkoa uneensa.

— Minkähän eillä nyt kuvastelee? ajattelee Riika.

8

Tiistai-iltapäivän hämärtäessä, kun Vesteri ja Iita Linta Maria pitivät vahtia mökin akkunassa, vilahti vihdoinkin jääkukkaisen lasiruudun lävitse koiran kiekkuroiva häntä ja kohta sen jälkeen näkyi lounaanpuoleisessa metsänreunassa mies, jonka lapset heti tunsivat isäkseen.

Topi sieltä hiihteli ylös mäkeä, pienenläntä jauhopussi selässään.

— Jo tuli Jysky! Äiti hoi! Jo hiihtää isä! huudahtivat lapset melkein yhteenääneen.

Riika emäntä syöksähti akkunaan kivun kouristus sydänalassa, tähdäten silmillään tulijaan: "Onko saanut vai ei?" Mutta kun näki pussin köyristyneessä selässä, niin huoahti ääneen:

— Armahti luoja vielä tämän erän!

Mutta Sake oli karannut kesken lapsensoudatusta ulos pihalle, Petti siukku perässään, ja kaahloi paljain jaloin lumessa, jota nyt kolmisen yön aikoina oli karttunut polviin asti. Pitihän toki olla isää vastassa. Petti sentään pakeni takaisin pirttiin Jyskyä hellästi kaulasta halaillen:

— Aipi siti ressua! aipi siti koeranpoekaa! tyttönen puheli loppumattomasti hyväillen kotiintunutta koiraa, jonka silmäinvälke myös ilmaisi hyvää mieltä.

— Juoksetko pirttiin paleltumasta! huusi isä Topi heti kun havaitsi Saken pihalla kuuristelemassa, mutta ei poika nyt pahemmin kuin ennenkään hätäillyt, vaan odotti miehuullisesti, kunnes isä oli hänen kohdallaan. Sitten hän vasta juosta kipaisi lämpimään punavilkkuvin varpain, sinertävin poskin.

Topi laski pussin selästään etehisen kynnyspölkylle, irroitti jalkansa mäystäistä, joihin taipalella oli tekaissut vitsaiset kannantakaiset, nosti sukset pystyyn seinää vasten, niisti nenänsä kaikuvasti kintaspeukalopihdillä, tarttui jauhopussiin ja huusi:

— Aukaskaahan ovi!

Ja niin hän työntyi sisään, ja mökinlapset vaikenivat jännityksestä, uteliaasti tihdaten pussiin.

Riika huomasi heti että Topin käytöksessä oli jotakin erilaisempaa kuin ennen… ikäänkuin uusi ryhti…

Aviopuolisot eivät kätelleet toisiaan, välttihän tuo hyvänpäivän sanonta silmäniskullakin. Kotvaan ei kukaan pirtissä ääntä päästänyt, ainoastaan pikku Piri porahteli kätkyessä… Vihdoin Topi juhlallisesti komensi:

— Ota-hae pannu ja pistä tulelle!

Välähtivät Riikan silmät kuopissaan ja kieli suussa loksahti kuuluvasti:

— Onko sulla kahvit?

— Lie heitä pariksi kertaa: täksi ja jouluksi. Ja lisäsi: — Suutarin Kunilla valmista työnsi ruuttiin. Terveisiä laittoi…

— Kiitoksia! sanoi Riika ajatellen kuitenkin enemmän kahvia kuin terveisiä. — Antoiko se sokeria?

— Ite otin puojista, hilkun eistä, vastasi Topi aukoen eväspussin suuta.

Riika alkoi touhuta kuin tulisella kekäleellä ajettu, hän lennähytti tervaksiset pilkkeet pesään, koppasi pikimustan pannun piilostaan, kaataa huiskahutti vettä pahkakauhalla — kaikki muutamassa kädenkäänteessä. Polttava himo oli äkkiä ruvennut kirvelemään hänen vatsanpohjaansa, makea vesi kihoili jo edeltäpäin kurkussa, kun varmasti tiesi saavansa kahvia.

— Vieläkö sulle mitä muuta kuuluu?…

Mutta ei ollut Topi kuulevinaankaan. Kovinpa se nyt olikin ylevä…

Riikan olisi mieli tehnyt itsensä kopeloida eväspussin suuta, jotta oliko siellä se punakukka-retonki ja muut asiat… "Vaan kyllä se kaiken kertoo ja selvittää, jahka tässä kahvi kiehahtaa", päätteli hän ja kun sai Topilta paperitötterön käsiinsä, niin iski poltettuihin papuihin kiinni kuin havukka pikkulintuihin, ja musersi toisen puolen annoksesta muutamassa silmänräpäyksessä hallin potelia pyörittämällä pöytää vasten, sillä tätä jauhamiskeinoa oli ennenkin käytetty myllyn asemesta. Sitten yhteenkyytiin surautti surveet pannuun, jossa pintavesi jo iloisesti kupluili.

Ja ihana kahvin haju täytti pian tuon pienen erämaisen töllin, pannen kidutetut makuhermot kummasti kutajamaan…

Mutta olivatpa lapsukaisetkin saaneet isältään pompoolia, joita Topi heille oli tuonut kauppiaasta viidellä pennillä tuliaisiksi, huolimatta siitä, että suutari oli tietänyt sanoa moista tavaraa epäterveelliseksi.

Epäterveellisyyden punnitseminen ei kuulunut köyhimmille — pääasia oli, että pienet räkänenätkin joskus saivat räiskähdellä tämän maailman hyvästä. Ja niin tekivät Topin lapset tänäpäivänä, namuja saatuansa…

Mutta Topi itse ja hänen vaimonsa Riika nautitsivat mustanväkevää kahvia hehkuvan lieden äärellä, ja kierähtivätpä kyyneleet mökin emännän kuoppaisiin silmiin, kun hän ensimmäisen kupposen oli kurkkuunsa valanut. Jessus sentään, kuinka teki hyvää sydämyksille! Sai olla vaikka viisi reväisintä irti — tällä voiteella meni varmasti paikoilleen.

Mutta Topin ryppyisessä otsassa karkeli joku syvällinen ajatus, josta hän ei tietänyt, että mitenkä sen vaimolleen ilmaista. Vihdoin hän painokkaasti sanahti:

— Olin minä kokouksessa.

Ja katsahti Riikaan altakulmain, että minkä vaikutuksen tämä tiedonanto eukkoon teki? Mutta Riika hörppäili kahvia ja hymähti:

— Yhyy.

Ajatteli akka näet punakukka-retonkiansa. Topi oli tovin tuppisuuna, mutta toista kupillista särpiessään tokaisi lisäksi:

— Kyllä nyt taitaa herroilta housut revetä… tässä maassa.

— Hääh? kysyi Riika ja pysähtyi ryyppimästä.

— Se näes… tuota… oli se…, selitti Topi.

— Mikä niin? ihmetteli Riika

— Ka se… mitenkä hyö häntä…, sopersi mies.

— Etkö sinä osaa sanoa? ahdisti vaimo.

— Soli-sali-ratti! tömähti Topi ja katsoi Riikaa vasten naamaa, jotta eiköhän se akka nyt ala kunnioituksesta vavista semmoisen mahtavan asian edessä.

Ja tosiaankin: Riikalta jäi suu auki kuin leivinuuni ja kahvivati näytti tärisevän kämmenissä. Topi oli kuin seitsemännen taivaan korkeudessa!

— Missä kokouksessa sinä siellä olit?

— Visuliinin pirtissä.

— Öhöö, sanoi Riika luullen pääsevänsä jäljille. — Kuka sitä piti?

— Raatari Kalle ja suutarin Kunilla, selitti mies.

— Raatari-suutari! puhutko sinä oikein täyvessä tolkussasi?

— Kyllä minä järilläni olen, kunhan vain sinä pysynet! vakuutti Topi korkeamielisesti ja ryysti pitkän ryypyn kahvia, joka näytti imeytyvän hänen kurkkupartansa sisään ikäänkuin vesi pesusieneen.

— Keitä siellä muita oli? tiedusti Riika.

— Jätkämiehiä vain oli, vastasi Topi.

— Eikö ollut lukkariakaan?

— Ei ollut lukkareita!

— Eikäkö veisattu? tarkisteli Riika.

— Veisasi raatari Kalle ja suutarin akka… punaisesta virsikirjasta veisata lurittelivat, selitti Topi.

— Tottako sinä puhut?

— Mitäpä minä häntä valehtelemaan!

Riikan ihan hiki tuppasi kainalokuoppiin. Ei ymmärtänyt, että missä hulluin hoijakassa Topi siellä kirkonkylässä oli kolunnut.

— Näitäkö ne meijän virsiä tuntuivat veisaavan? hän taas kysyi.

— Ei ne näitä lut-heruksia, muita ne oli, ilmoitti Topi.

— Herra jessus! huudahti Riika kauhuissaan muistaen kammottavaa unennäköänsä Topista ja ruustinnan keskustelusta.

Mutta Topi selitteli ylen vakavasti:

— Intteri naaliksi se raatari Kalle niitä lauluja nimitteli.

Riikaa ihmetytti, että Topi kolmessa vuorokaudessa oli oppinut näin paljon hienoja nimityksiä — mies, joka ennen ei ollut osannut Retriika Euphrosyyneäkään kunnollisesti lausua!

— Mitä mieletöntä tarkoitusta varten semmoista rahvaankokousta pidettiin ja mitä lempparia sinunkin sinne piti tukkeutua? hän jo melkeinpä vihan vimmoissaan sanoi.

Mutta Topi se hätiköimättä, tietävämmän maltillisuudella, vastasi eukolleen että:

— Ka se kun nyt on tulossa se uusi lakimeininki, jotta alhaiset saavat vetää punaisen viivan. Hekkää…

— Vai uuet meiningit! epäsi toinen, — mistä ne semmoiset tulisi?

— Keisaristapa kai…

— Kuka sulle sanoi? — äh!

— Suutari Raappana ja raatari Kal…

— Suutari-raatari! — entäpäs punainen viiva?

— Kuuluvat sen saavan vetää toki akatkin!

— Valehtelet?

— Ka käy ite perustelemassa, jos et usko…

— Enkä käy. Vääräuskoisten kokouksiin minä en mene.

— Vaan maaliskuussa kuulutaan sinuakin tarvittavan.

— Kuka?

— Sepä se soli-sali-ratti!…

Hölmistyi Riika parka taas täydellisesti. Hulluksiko lienee tullut vai varsin viisaaksi Topi? Ei tahtonut mitenkäänpäin saada selvää. Aivankuin olisi karahuttanut umpikujaan joka kerta kun mainitsi tuon oudon sanan.

"Jos sentään vielä jotenkuten koettaisi sen kanssa järkipuheella selvittäytyä?"

Ja Riika kysyi:

— Sano nyt hyvä mies, mitä varten vaimoväenkin sinne tulla pitää? Mitä se hyövää?

Ja vastasi Topi:

— Näin puhui raatari Kalle kokouksessa: "Viekää terveisiä joka mökkiin ja kuta matalampi on, sinne viekääkin visusti, että jokainen, joka on kärsinyt aineellista puutosta, muistakoon tulla äänellänsä avustamaan köyhäin johtajia ja puolesta-puhujia, niin kaikensorttinen nuusa tässä maassa loppuu."

— Nuusa? toisti Riika havahtaen. — Vai niin sanoi raatari Kalle. Somastipa se kuulestaa sanoneenkin, jos sinä vain hänet oikein muistat?

— Oikein minä muistan…, vakuutti Topi.

— Menneekö häneeseen muittenkin mökkiläisten akat? kyseli Riika.

— Aikoilevan kuuluvat. Se kun on semmonen parakraahvi, jotta itekuhi saa äänensä käyttää, jos uuteen vuoteen mennessä on kerinnyt täyttää neljäkolmatta vuotta.

— Vaan minähän täytän kolmeneljättä joulukuussa, huomautti Riika suutaan longottaen.

— Kuulut silti saavan punaisen viivan vetää sinäkin, vakuutti Topi. — Niin sanoi raatari, kun vartavasten kävin nykäisemässä hihasta ja tievustin. On se oppinut mies suutari, vaan raatari on oppineempi näissä lakiasioissa, jatkoi hän: — Pelottelihan tuo suutari että saanevatko muka korpiloukkolaiset ensinkään tulla vaaliin, kun eivät ole ruununveroja makselleet, vaan kun minä rassasin raatarilta sitäkin asiaa, niin hän neuvoi minua juoksemaan ruununmiesten puheille ja pyytämään varattomuuden passia. Ja sainhan tuon senkin, ja kuuluu nimet tulevan rulliin.

Topi ryypiskeli jo kolmatta kupillista. Kuta enemmän hän joi kahvia, sitä sulemmaksi liukeni hänen kielensä kanta ja kävi helpommaksi selittää Riikalle asiain todellinen tila.

Jo alkoi Riikakin haistaa, että nykymaailmassa oli tekeillä jotakin ihmeellistä, sellaista ihmeellistä, mikä pyrki hiipomaan pienenkin mökin jokapäiväistä elämää. Hyvin se näin äkkiseltä tunnahti oudolta ja peloittavalta ja mahdottomaltakin uskoa, että köyhällekin kansalle kuuluttiin tositeolla hommailtavan oikeutta ja elannon parannusta, mutta täytyihän tuo sentään mielihyvällä uskoa, koskapa niin viisas mies kuin raatari Kalle ja niin okeva akka kuin suutarin Kunilla moiset terveiset olivat yli salojen panneet kapulana kiertämään mökistä mökkiin.

— Ja jo onkin aika oikeuven jakoon tässäkin pitäjäässä, lopetti Topi selityksiään: — on herrat ja porhot tälläkin perukalla ihtevaltiutta harjoittaneet ja köyhäin kylkiluita kalunneet — ja lieneekö nuo ruunun omaisuutta kaikki nämä metätkään, vaikka hostmestarit niin hokevat; joutaisi minusta halmeeksi ja tervoiksi polttaa ja tukit puulaakeille kaupata, jotta pienikin tästä pääsisi kiinni selvään leipään eikä iänikuisesti tarvihteisi tuon petäjänkuoren kanssa kissanhäntää vetää. Ja lieneekö hyö oikein toestaan Jumalan valtuuttamia kaikki papitkaan…

— Älähän nyt. Kävitkö sinä pappilassa? keskeytti Riika yhtäkkiä.

— En minä kehannut, tunnusti Topi.

— Hyvä olikin ettet käynyt, sanoi Riika iloisesti. — Minä unen semmoisen näin… Ruustinna oli sanovinaan…

Ja Riika alkoi selittää.

— Heh, heh, naurahti Topi. — Mitäpä ne akkain unet tienovaa, jospa omansakin? Vaan kummastipa sinä sentään arvasit nähä. Kuulehan: otin minä lintukaupan päähän velaksi vähän muutakin kuin sitä kukkaretonkia — annahan kun riisun takkini, se oli mulla selässä pussin pehmikkeenä — tässä tämä nyt on.

Ihmeellinen, ovela mies oli tosiaankin Topi Romppanen! Hänen selkäpuoleltaan löytyi paperiin käärittynä mytty ristiraitaista puserovaatetta sekä toinen mytty ohutta punakukkaista kretonkia, huikaisevan koreata, niin että se valaisi koko mökin pirtin, kun sitä pärevalkean valossa leviteltiin ja katseltiin.

Riikan suu oli mennyt leveäksi ja paistoi kuin messinki. Vaikka arvasikin, niin kysyä piti varalta:

— Kenelle sinä näitä näin rapiasti? Eihän tästä ristiraitaisesta pojille housuiksikaan…

— E-ei, minä meinasin, tunnusti Topi, — jotta jos saisit hänestä sinäkin jonkunlaista päällepantavaa sitten kun maaliskuulla lähettänee sitä punaista viivaa reistaamaan. Ja muutenkin, koska minäkin nyt sen kokouksen jälkeen nuo so—.

— Elä sano kun et vielä oikein osaa! koki Riika estää, mutta itsepäisesti työnsi Topi suustaan uuden voimasanansa:

— Soli-sali-ratti.

Sitten hän rauhallisesti kaivoi povestaan venäjänlehtimällin ja vääntäytyi pitkälleen peräpenkille. Selkäydintä näet kolotti… Mutta Riika puhalsi uuden tulen lieteen ja alkoi keittää tuliaisvelliä.

9

Jospa tämän maailman napa nyt hyvinkin pyyhkäistänee uuteen tervaan, niin että se alkaa uudella vauhdilla pyöriä hyrrätä ja herkiää kitkuttamasta, niinkuin on tähän asti kitkuttanut kaiken kansan kuulten?

Jospa nuo käräjäin käkkyrähäntäiset parakraahvit ja lain paksut puustavit hyvinkin ruvennevat suojaamaan köyhänkin selkänahkaa eikä ainoasti varakkaan itramahaa?

Jospa näistäpuoleen sydänmaan tolloillekin nuo onnen tähtöset alkanevat vilkuttaa pitkän taipalen takaa ja viittoilla mehtäsaunaan yöpymään, kylmää kiuasta kylkensä suojaksi lämmittämään?

— Sitä kai se tarkoitti, raatari Kalle…

— Kuuluu siellä maaliman pääpaikoissa löytyvän ihmisasunnolta niin komeita ja kirkkaankorskeita, ettei sellaisia unissaankaan nälkäiset näe; kuuluvat siellä syöskentelevän silavaa ja siirappia kullankilluvista kupeista hopeisilla lusikoilla, ja juoskentelevan niin viinisorttisia viinoja, jotta yhden ryypyn hinnalla mökkiläinen perheensä viikon päivät elättäisi; kuuluu siellä moniaille herroille heruvan niin äijälti rahan seilejä, jotta ei hyväkään hevonen liukkaalla kelillä kuormaa perässään junnata jaksaisi; kuuluvat siellä polteksivan semmoisia turkintupakoita, jotta rupiaman savun hinnalla nisujauhosäkin jo kauppiaasta hilaisi; kuuluu siellä rouvasväellä sormet ja peukalot tököttävän niin paksuissa kullankierukoissa ja rinnukset niin kalliissa kivenkimmellyksissä ripajavan, jotta niillä kuuluisi elättävän tämän kihlakunnan koko kansan; ja ryökkynät siellä kuuluvat kylpyjänsä ottavan silkassa kermassa ja kuorimattomassa maijossa kuin hyttyset viilipytyssä…

— Niin että jokohan mahtanee siitä semmoisesta elämänkuhinasta loppu tulla ja rikkahiston rippeet köyhänkin pöksään piristä? — Sitä kai se tihtaili raatari Kalle…

Kuuluvat siellä herrat narikoista ostelevan naisen lihaa niinkuin tukkijätkät amerikanläskiä ja kuulostaapa saavan rikkauksillaan harjoittaa vaikka minkämoista irstautta, eivätkä kuulu papit eivätkä pispat semmoisille mitänä voivan, vaan rapialla rahalla kuulutaan syntisen ruumiskin päällepäätteeksi siunattavan ja sielun raato taivaaseen kyijittävän, vaikka helevettiinhän ne semmoiset hyvinni kuskata joutaisi… — Niin että minä meinaan, jotta mahettaneenko nyt näistäpuoleen semmoiset räähkärahat kiristää paatuneilta poikkeen ja lähettää vaivaishoitokassaan? Sitä kai se kaipasi raatarikin-Kalle…

Ei ole näihen asti köyhän kansan henkeä isossa kunniassa pidetty, ei se ole ollut paljonkaan korkeampi koiran sielua. Joka polun käänteessä sitä on sysitty ja syrjätty. Menet manttaalimannun isännän puheille jauhokiloa lainaksi pyytämään: jo nyrpistää nokkaansa ja ärhähtää että hään ei muka rupea muutaman mökkiläiskutjuksen tautta petäjän kuorta vuolemaan. Menet kunnan hallintomiesten pakeille: sieltä neuvotaan, jotta parasta kun tuommoiset pantaisiin Amerikan laivaan, jotta pitäjä heistä pääsisi, tai että menkööt ryssille viinakokiksi. Riennät peninkulmien päähän vallesmannia tapaamaan, niin vallesmanni laittaa piikansa pirtin puolelle toimittamaan, että jos on asiamiehiä, niin vuottakoot huomiseen, ei hän nyt jouva, kun on kaupunnin ruununvouti ja herroja muitai vieraina ja totinjuonti parhaallaan; vaan aamusella sitten nukkuu puolille päivin ja lähtee herroja saatolle kirkonkylään ja vielä huutaa jälkiin, että ei hän nyt mitenkään kerkiä, vaan vasta tuossa iltapuoleen, tai on hän lähtemässä kalaretkilleen rouvineen ja poikineen ja selittää, että pitää sitä virkamiehienkin joskus kukkokalaa pyytää, muuten muka kuolee nälkään. Ja niin jää köyhän ääni kuulematta, köyhän asiat alulle panematta. Vaan kymmenen lehmän isännille se on hyvin heltyisä ja vielä kuhtuu totinkin tekoon kamariinsa kun ronttipäälle sattuu. Ja samanlaisia ovat vosmestarit ja muut ruununherrat, ei ne ole tietääkseenkään, kun köyhä saatana kartanoon astuu, lippulakeissa vain kekkasevat ja koneitaan rassailevat, niitä vesimasinoita mitä hyö lienevät kommelvärkkejä, joilla ne lystäilevät ja yökauvet kylillä porhuavat ja ruohtiansa järven selillä rallattavat — tyhyi!… Herrain verkkoihinpa jo näkyy sotkeutuneen koulunopettajakin, vaikka herroja muka haukuksii se lörppähuuli, jotta saisi rahvaan luottamukset lakkariinsa. Höyli tuo on olevinaan pikkueläjille niinkuin minullekin, vaan ei sitä kauniilla sanoilla tyhjiä säkkejä täytetä. — Eikä ne papitkaan sielunasioissa köyhimiä niin paimentele kuin varakkaita, olen minä toki sen asian iänpitkään merkille pannut. Kun minutinkaan rippikirjoituksesta myöhästynet, niin eivätpä taho kehata kirkonkirjojaan enää aukoilla ja Jumalan näkyviin ristejä tilittää, ja herranehtoollisessa sitten antavat köyhimmän kurjan vain kieltänsä kalkkiin lipaista, mutta vieressä nyköttävälle isopartaiselle isännälle kulauttavat kulkkuun tavallisen markkinaryypyn niin että jo kauas henki haiskahtaa. Kyllähän ne vähäväkisille saarnaspöntöstä sitä koreinta paikkaa taivaassa lupailevat, vaan eivätpä sairaan luo hevillä lähe, jos on kaukana, eikä ole kahvikuppia tievossa eikä hevoskyytiä porrasten eissä vuottamassa.

— Niin että kyllä se nyt onkin tuiki tärkeä asia, jotta tästä säätyerotuksesta loppu tulee meijänkin pitäjäässä. Sitä se tietystikin se raatarikin tahtoi ja tarkoitti…

Vaan jotta tuota niinkuin Jumala, se Sepaotti, sen uuen vaalilain perustalla ei enää passaiskaan tän puolen rahvaan vormuntariksi, niin sitä asian haarukkaa minun järkivähäni hitusen arastelee, jotta mitenkä tuo oikein mahtanee laatuun luontua ja asioissa sopeutua, jos semmoinen iso herra pois pukataan valtaistuimelta niijen muihen herrain völjyssä? Kyllähän se tukkipäällikkö Turkkinen hyvinni joutaa rökkiinsä saaha, kun mehtäkaupoissa kuuluu kansaa nylkeneen, vaan erittäin on minun mielestäni tukkihuijari ja erittäin Sepaotti, taivaan herastuomari. Niinpä häntä tässä vikoilen, jotta jääpi kirkonkylän suutarin akalta semmoinen herra alas pukkimatta! Lienee hänellä toki ihmisen luojalla siksi pulmahtia vanhaan virkatoimeensa? Sitäpä se kai kautta rantain huopaili raatarikin, jotta jääköön vain isän Jumalan parta koskematta. Vaan ainoasti että hänelle siivosti huohmautettaisiin, jotta eikö nyt näistäpuoleen passoaisi hänenkin ruveta köyhän kansan ahväärejä vunteeraamaan ja oorninkiin tälläämään. Mutta jos tuota niinkuin papit ja opettajat ovat köyhälle kansalle taivaan valtakunnan salaisuuet väärinpäin selitelleet ja uskotelleet, jotta runsaammin saisivat maallista elatusta itselleen, niin pankoonpa herra Sepaotti semmoiset kelvottomat palkkapaimenet viralta poikkeen taikka, jos ei pane, niin elköön vastaankaan äkiskö, jos kansa itse viralta panee. Suuremmatkin herrat tässä viralta pois pantaviksi tulee, niinpä ne sitä kokouspaikassa jo etukäteen koprailivat. Poliisi Pirhosesta lähtien Helsingin herroihin saakka, jotka kuuluvat olevan ne rikkaimmat ja laiskimmat — rotuvaaria vain kävellä koppasevan kuuluvat, nisupullaa haukkoillen, ne helesinkiläiset…

Ja ihka uuesta nyt maalimaan maat ja mannut jaettavat ovat ja ruunun metät annettavat sille, joka heitä enin tarvihteekin ja likinnä asuu. Mutta verot ja ulosteot köyhältä kansalta koppina poikkeen! Lapsiluvun mukaan on kunnan avustettava mökkiläisiä, niin että kellä enin Jumalan luomia, sille enin elämisen neuvoja. Ja atteiki, atteiki pykätä pitää joka kyläkunnan keskuuteen ja siitä roppeja ilmaiseksi jakaa on pakko kaikille sairastaville! Joutaa hänessä olla hokmannit jos koljatitkin saatavissa, kun Jumala milloin tauvin lähettää. Vaan tiet ja sillastukset ovat laitettavat ruunun kustannuksella, eipähän tässä ilmankaan elämisestä tolkkua tule rajamailla. Ei ne siitä maininneet kokouksessa, että minkälaiset tiet, vaan niin minä meinaan äänestää — ja kaipa se Riikakin sitä miettii — jotta oikeat rautatiet ne olla pitää! Ja tästä Korpiloukon sivuitse on muuan menemään pantava Venähen Kemiä kohti — tuosta justiin saunan alite! Hehhee…

— Perkunas!

Näin Topi Romppanen näinä päivinä mielessään mietiskeli ja suunnitteli, laskeskeli ja päässänsä punniskeli milloin metsän rinnassa tarvispuuta lepisko-kirveellä kilkutellessaan, milloin rihmapyydyksillään hiihdellessään, syvässä, lumisessa korvessa.

10

Jouluaattona tuprusi vaaran rinteeltä mustan sinervä paksu savu kohoten pystysuorasti pakkasseijastuvaa taivasta kohti, mutta metsän korkeuden tasalle kiivettyään läksi pyöriskellen painautumaan viistoon Venäjälle päin, hitaasti hälveten avaruuteen. Korpiloukon pieni sauna se siinä oli lämpiämässä, sauhutellen oven täydeltä karvasta kitkua.

Hameet ruopaistuina ylös paljaisiin polvilumpioihin saakka, rikkinäiset varsipieksut jaloissaan, kaahlaili emäntä Riika edestakaisin lumessa saunan ja navetan väliä töitänsä toimitellen. Ei hän ollut hyvällä tuulella, ei paki pahallakaan, olipahan vain suomalaisen mökinakan arkipäällä — tuollaisessa harmaassa mielen tilassa, mikä on seurauksena päivästä-päivään jatkuvasta kinnaroimisesta puolinälkäisen, puolialastoman lapsijoukon kanssa.

— Kyllä tästä taas tulla rätkähtää kaunis joulu, kun ei ole paijan palttinata päälle panna, purpatti hän yksikseen puhellen, tuntien välttämätöntä tarvetta purkaa sisuaan, sattuipa toinen kuulijaksi tahi ei. — Enkä minä tässä tuota taanuakaan perille asti siivotuksi saanut noitten kakarain tautta, kun piti kyly lämmitä pannak. Missä lienee saippuakaan?… Ja senkötähden se ei sieltä kerkiä Topikaan vesikelkan vetoon! Hyi horna tätä mökkiläisjoukon mehtäelämää! Kuin märkä rääsy ikään on tässä olenta ja eläntä, syömiset loppumaisillaan ihmisiltä ja luontokappaleilta, eikö pitäne loppiaiseksi vasikka ja lampaat järkiään tappaa, mikä niitä luuanvarvuilla hengissä pitää, ihan tahtovat jyrsiä sormet silpuiksi aina kun navetassa käväisee…

— Etkö sinä sieltä jo pääse, hönttähousu? Hoi! huutaa huikahutti hän ylös pihaan, jossa Topi oli kykkysillään navetan kupeella vesikeikan kaplasta paikoilleen kaputellen.

— Määhän eiltä, jystä avanto auki! hoilasi Topi eukolleen vastaan. — Siellähän se on tuura…

Yksissä he raskasta vesisaavia vetää jutuuttivat saunalle. Jääsirpaleinen kylmä vesi roiskahti pari kertaa Riikan hameille, kun hän takaapäin hajareisin varoskeli saavia, Topin kiskoessa jäätyneestä puuköysijutkosta, selkä köykyssä.

— Vetele ihmisiksi eläkä siinä…

— Vetelenhän minä…

He nostivat saavin kynnyksen yli saunaan, josta sakea savupilvi hulmahti heitä vastaan. Silmänsä viiluiksi kipristäen kumartui Riika kohentamaan palavaa pesää kiukaassa, jonka moniaat kivet jo tulipunaisina kuumottivat saunan hämärässä.

— Vieläkö sinä minnuo tarvihet vai —? kysyi Topi ulkoutuen savupilven mukana, tikua kurkussansa kakistaen.

— Mää! tuhahti Riika lyhyeen, ikäänkuin vihoissaan, kiukaan ääreltä.

Topi ei sentään mennyt, vaan jäi kynnyksen eteen.

— Kuulehan tuota noin…?

— Hä —?

— Tulehan ensin poikkeen savusta…

— Noh —?

— Että tuota eikö juotaisi niitä kahvinloppuja jo tän'iltana?

Riikan silmät verestivät kuopissaan. Hän yskähti syvälle rintaan asti ja vastasi:

— Luntako sitten huomenna höystöksi pannaan?

— Vaan nythän on aatto… arveli Topi. — Minua niin himottaa. Ja kuuluvat muuallai maalimassa herkuttelevan näin jou…

Riikan leuka tutisi ja karkea käsi tapaili kyynelkarpaloa poskelta. Toisen silmän kyynel oli ehtinyt tipahtaa alas lumeen, jossa se heti kiteytyi pieneksi jäähelmeksi.

— Mitä sinä… Riika… ke? kummasteli Topi hämillään.

— Että kun pitääkin… tämä köyhyys ja nuusa… tuntua ja näkyä… ihan joka asiassa! vaikeroi vaimo heltyneenä. — Että kun ei ole noille lapsirievuille puhasta paitaa joulusaunaan… eikä sinullekaan…

— Välttää minulle likainenkin! sanoi aviomies lujasti. — Elähän nyt turhia, Riika… Viimeinen kerta kai tämä nyt onkin näissä puitteissa…, sopersi Topi.

— Viimeinenkö? takertui vaimo sanaan.

— Silimääni! vakuutti toinen vannoen.

— Uskotko sinä sitten siihen maaliman mullerrukseen… meijän elannon kohalta?

— Uskon minä… tunnusti Topi.

— Senkö punaisen viivan turvin?

— Senpä sen. Ja sen soli-salin-ra…

— Elä…

Mutta Topin silmäterät kiiluivat niin terävästi ja valkuaiset välähtelivät melkein peloittavasti aivankuin mies tosiaan olisi luullut kykenevänsä kumoamaan puolet tämän maailman vääryyksistä.

Riikaankin taas vastoin tahtoa tuulahti jotakin saman uskon ja toivon tarttumaa.

— Keitetään vaan, hän virkkoi hetkeksi unohtaen huolensa kipeimmän kärjen ja viehtyen kuvittelemaan nautintoa kahvin lemussa. Se viimeinen juonti marraskuulla oli ollut niin hengellisestikin järkyttävää — aivankuin mitä satua…

Topi läksi pirtille, mutta Riika jäi lakaisemaan saunan permantoa ja siivoamaan lauteita. Sauna näytti vähitellen selviytyvän savusta sitä myöten kuin pitkät tervashalot kiukaassa lohkeilivat siniliekeissä hehkuviksi hiiliksi.

Päivä jo hämärtyi. Ei sitä kauan ollut kestänytkään tänä vuoden pimeimpänä aikana, jolloin pohjolan aamu ja ilta ojensivat toisilleen kylmänkalpeat kätensä ikäänkuin paarilla kantaen päivätärtä hautaan. Melkein yhtäjaksoista yötä oli koko tämä joulukuu, ja luonnotar nukkui raskaassa unessa, ainoastaan joka 24 tunnin kuluttua hiukan raottaen silmiään, joiden ripset näyttivät kiinni jäätyneen…

Topi oli merkillisen kepeällä päällä ja pouhusi sisällä pirtissä, vuoroin tulipesän ääressä askartaen, vuoroin lasten sotkuja järjestellen. Kyllä hän näki ja tunsi tämän oman pirttinsä kaiken surkeuden, lastensa repaleisuuden ja puolinälkäisyyden, ja liiankin hyvin ymmärsi, miksi Riikan kuoppaisista silmistä äsken tuolla saunan kynnyksellä oli puristunut kyynelkarpalot ja miksi eukko pyrki olemaan niin kipperä kieleltään, josta kaikki saivat kärsiä, kyllä hän kaiken tämän mielessään käsitti, mutta hän katseli ilmiöitä vähän eri valossa kuin ennen, hänen järkeensä oli iskenyt nujertava totuus että ihmisen ulkonainen hädänalaisuus ei ollutkaan mikään elinkautistuomio, vaan että köyhyydestään kärsineen oli pakko päästä parempaan asemaan ja varmempaan leipään. Tämä muutos oli tapahtuva semmoisella ihmerymäyksellä, semmoisella tulimmaisen tempauksella, ettei maailma mokomata ennen ollut aavistanutkaan, ja sen tempauksen oli toimittava hän, Topi Romppanen, ja lisäksi tuhannen muuta miestä, samanlaista metsämykrää, ja akkaväki apurina, koskapa uusi laki kuului sallivan oikeuden kaikille esiin rynnistämään ja ihan keisarin korvain kuultaviin selittämään, miten mökkilöissä oikein eleltiin. Ja niitä kuulesti olevan kamalasti paljon matalia majoja tässä matoisessa maassa ja puutteentuttuja kaupuntipaikatkin kukkuroillaan, jätkämiestä ja työnorjaa jos jonkinlaista. Tottahan semmoisen joukon yhteinen mölähdys oli paneva päämiehet, ne raharuhtinaat korvallisiaan kynsimään. Tottahan semmoisilta herroilta, jotka eivät tehneet oikeata työtä, täytyi kiristää suolivyöt tiukemmalle nääntyvän kansan hyväksi?

— Isä hoi, Vesteri vetää tukasta! kantelee Peata Parpara Raakeli, mutta Topia eivät semmoiset pikkuseikat tällä haavaa ensinkään kiusaa.

— Katohan isä, Iita Linta ryösti lapselta leivän! syyttää Sake, joka tavallisuuden mukaan on kätkyen vartiana äidin ulkona ollessa.

Topi kuulee lasten hälyn ikäänkuin vain puolella korvallaan ja tuuppaa kirkuvalle uuden leipäpalan imeskeltäväksi.

"Jokainen ihmislapsi tulee äitinsä kohdusta yhtä alastomana tähän maailmaan, ja ansaitsee yhtä hyvän vaatetuksen, toimeentulon ja kasvatuksen", kaikuu hänen korvissaan raatari Kallen puhe, josta hänelle viikko-viikolta on ruvennut mieleenpalautumaan yhä useampia lauselmia. Ja lisäksi hän muistaa suutarin Kunillan luikauksen punaisesta laulukirjasta:

"Rahat kansan keräämät on menneet kaikki konnain kukkaroon!"

Topi nauraa kikahtaa, kun ajattelee, kuinka nasevasti siinä kirjassa olikin arvattu ilmilausua köyhän kansan mielikarvaus olevia oloja vastaan. "Jospahan nyt ei kaikkikaan", lauhduttelee hän, "vaan on se kuitenkin niinkuin naulan päähän lyöty".

Lapset häärivät isänsä ympärillä, kun Topi survoo kahvipapuja lasipullolla pöytää vasten. Uteliaina he silmillään seuraavat jokaisen pavun murenemista.

— Mistä isä on saanut? Mistä suutari on saanut? Mistä kauppamies on saanut? ahdistavat he kysymyksillään.

— Onko se makeaa? utelee Petti.

— Eikös-ss! epää isä. — Pahalle maistuu!

Tyttö ei näytä uskovan:

— Anna isä maistaa!

Topi työntää pavun puolikkaan kärttäjän suuhun. Petti ottaa sukkelasti pavun huuliltaan, tarkastelee sitä hyppysissään kaikilta puolilta, pistää sitten kielelleen, henkeään pidättäen, imaisee ja — samassa sylkäisee ulos suustaan.

Toiset lapset ovat seuranneet jännityksissä tätä siukkunsa kokeilua.

— Ei semmoista syö muut kuin herskapit! tietää Sake kätkyen äärestä. — Vaan sokuri on makeaa.

Topi isä on auliilla mielellä. Hän jakaa kullekin lapselle sokurinokareen, puukollaan jystäen, ja säästää kahvinjuontia varten vain neljä viisi peukalonpään kokoista palaa. Lapset ovat mielissään ja maiskuttelevat suitaan.

— Tulee joulu, puhelee Topi.

— Mistä se tulee? kummastelevat lapset. — Hiihtämälläkö se tulee? Onko se ennen käynyt pirtissä? Sittenkö se vasta tulee kun isä ja äiti ensin on juonut kahvia?…

Jo työntyi Riikakin sisään pirttiin, kopistellen jäätyneitä saappaitaan. Ei näyttänyt hän pahakseen panevan, vaikka Topi olikin lohkonut toisen puolen sokurista lapsille.

— Pottupuuroakin kai tässä keittää pitää, puheli hän: — ei kai ne nuo raukat muuten maarajaan täyteen saa. — Vaan ei ole paljon mistä taas pataan paiskata, lisäsi hän, vettä kauhaillen.

Topi ei mitään virkkanut. Nälän hengetär ikäänkuin vilahutti mustaa siipeään yli koko himmenevän pirtin, mutta mökin isännän silmissä leimahti uhma, eikä hän ollut sitä mustaa siipeä näkevinäänkään.

Iloisesti porisi kahvipannu liedellä ja levitti ympärilleen toivehikkaan tunnelman. Pian alkoi patakin pulpahdella…

Pihalla oli pilkkonaan pimennyt.

Pärevalkean ja liesihehkun loisteessa perhe aterioitsi yksinkertaista aattoateriaansa.

— Nyt se pappilassa kuusenkynttilä tuikuttaa! virkkoi Topi reippaasti, samalla ikäänkuin iskien silmää jollekin. — Ja vosmestarissa ja valtesmannissa, lisäsi Riika, lusikan selkää nuollen.

— Äiti hoi! miksei meilläkin kuusenkynttilä tuikuta? kysyi Petti.

— Ka kun ei ole kynttilää, selitti äiti.

— Vaan jos oisi sitoa päreen suikura kuusen oksaan roikkumaan? kuvitteli tyttö aukisuin.

— Hyvä isä noita lapsia…, siunaili äiti syöttäen Iita Linta Mariaa.

Mutta isä Topi jyrähti, ikäänkuin karvasta palaa niellen:

— Vielä ne meilläkin palaa sekä kuuset että kynttilät…!

Lapset jäivät ihmetellen katsomaan vuoroin isää, vuoroin äitiä, vaan eivät enää uskaltaneet mitään kysyä.

Vastoin omia laskelmiaan ryypiskelivät Topi ja Riika kahvinsa tällä kertaa melkeinpä sanaa vaihtamatta. Mutta ajatukset arkipäiväisyyttä autuaallisemmat karkeloivat kummankin aivoissa. "Jospa tosiaankin kuusin ja kynttilöin tulevan joulun aattoa vietettäneen…?"

Heti syötyä ja juotua mökin koko perhe laittautui saunaan. Isä Topi kantoi värisevää Iita Linta Mariaa, pojat ja Petti juosta vilistivät ympärillä puolialastomina läpi lumen. Riika jäi vielä pirttiin, mutta tuli hänkin kotvan kuluttua sylissään sylkytellen ryysyihin käärittyä pikkumiestä Piriä, joka jo syntymästään saakka oli opetettu saunan lämpimään:

— Töp-töp, nyt äiti viepi varpusen kylpyyn.

Karstakiiluisen kiuassaunan ikuiseen hämärään oli yhtäkkiä tullut liikettä ja hälinää. Pojat läiskyttelivät vettä toistensa silmille hihkuen ja pyllyillen isänsä latuskaisen selän takana laipion rajassa lavosopessa; Peata Parpara Raakeli kyykötti polvet yhteenpuserrettuina, kantapäät pystyssä vesikiulun vieressä, ja koetti turhaan pestä etupuolta nuoremmalta siskoltaan, joka oli viskautunut vatsalleen ja kirkui kuin tapettava potkiskellen pienillä tylppäjaloillaan; isä Topi heitti tuontuostakin juhlallisesti sähähtävän löylyn kiukaan kuumille kiville ja kiipesi joka heittämältä pieksämään vitsalla karvaista ruumistaan, jossa kylkiluut terävästi näkyivät; äiti Riika istui hiukset harillaan, riippuvin rinnoin laudeportaiden alapäässä saippuoiden kämmenellään sylissään kitisevää poikalasta, jonka hentoinen ruumis paistoi tiilikivenpunaisena pärevalkean vipajavassa hohteessa.

Mutta alkoipa kesken saunavastan roiskinaa ja lasten ilakoimista ulkoa kuulua koiran haukuntaa, mikä tavallisesti ei turhan takia tapahtunut.

— Jysky siellä haukkuu! huusivat pojat.

— Olkaapa vähemmällä, jotta mihin päin se luskuttaa? sanoi isä Topi kuulostaen.

— Kirkolle päin se jyskyttää, vau, vau, tiesi Sake, joka tuskin oli kirkolla käynytkään.

— Joulu siellä hiihtää! arveli Vesteri tosissaan.

— Pitää joutua pirttiin, huolehti emäntä Riika. — Tulehan Topi, pitele pikkuista, jotta saan tässä minäkin reiteni hautoa.

Topi koppoi pikkupojan poikkiteloin polvilleen, jotka höyrysivät kuumuudesta, mutta Riika, kihautettuaan kolme kipollista vettä kiljuvaan kiukaaseen, kiipesi vuorostaan ylös lauteelle alkaen voimakkaasti hangata ruumistaan vastalla. Siinä saunan pehmittävässä löylyssä mökin emännän kasvojen rypyt silenivät ja silmäin syvänsinertävät alustat muuttuivat terveen vereviksi. Sielukin ikäänkuin hautui haaleaksi…

"Kun saisi ikänsä kaiken näin kylpeä kellutella ja tuntea lenseän lämpimän lantioissaan?" hän ikäänkuin mietti herpautuneena. "Ja unohtaa leivät… ja lehmät… ja lapset… Kun olisi vielä piian pullukkana, kesäkasakkana kirkonkylässä —?"

"Vaan ei ole sallittu. Täytyy vain raataa köyhän miehen akkana ja tehdä lapsia niin kauan kun luonto sietää ja viimeinen verenpisara viekoittelee. Ei kerkiä koskaan mitään nauttimaan, ei sen vertaa, että tähän kotisaunan lauteelle selkäänsä suoraksi oikaisemaan."

Koira yhä haukuskeli ja ulvahteli sekaan.

— Saattaa se yhtäkaikki olla kaukanakin, kuka hään sitten lieneekin selkosen taivaltaja, tuumaili Topi rauhallisesti pikkupoikaa hyssytellen.

— Kunhan ei vain olisi ruunun miehiä? hätäili Riika laipion rajalta.

— Kukapa se näin juhlain aattona, epäsi Topi. — Pysyy nyt herrat vörmaakeissaan. Ja poliisi Pirhonenkin on kotonaan.

— Poijat pulikat pirttiin! komensi hän sitten. — Juoskaa alasti! Ei löylyn henki pakaroita palella…

Poikia ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Heistä oli aina ollut hirveän hauskaa tämä saunan löylystä pirttiin pako. Toisinaan oli isäkin innostunut heidän kanssaan yhdessä juoksemaan. Silloinkos heitä oli naurattanut! Kilvan he nytkin sinne kimposivat, rääsyt kainaloissa. Pari häränpyllyäkin nakkasivat mennessään lumella. Taivaan korkeat tähtöset heille totisesti vilkuttivat silmää…

Isä Topi asteli poikain jäljissä Iita Linta Mariaa kantaen takkiinsa käärittynä. Riika laahusti viimeiseksi, läähättäen kovasti, pienin sylissään ja Petti kintereillä.

Mökin väki oli tuskin ehtinyt alastomuutensa peittää, kun Jyskyn haukunta pihalla muuttui niin äkäiseksi ärinäksi, että isännän täytyi kiiruhtaa asettelemaan, jottei koira purisi tulijaa.

— Kuka on se matkamies? huusi Topi.

— Omoa ristikansoa olen, Ruotshista tulen! kuului pehmyt ääni pimeässä suksiaan sihistelevän suusta, ja kotvan kuluttua työntyi pirttiin isopartainen vienankarjalainen, reppu nahkainen selässä.

Simana Arhippaini se oli, uros tuttu vanhastaan.

— Terveh taloh! Tervehen' elättä? hän toimitti, silmänsä ripeään ristitsi ja kantamuksensa ovenpieleen pudotti. Kättelemään käppäsi ja yösijaa anoi.

— Saat toki saunankin kun paikalla paitasi riisunet, lupasi Topi.

— Passipo veikkon', ylen hyvin milma kostitat, kyly on kulta kulkijalle! kiitteli matkamies ja alkoi oitis riisua liikoja vaatteita pirtin penkille. — A teilleh suutari ta suutarin naini tervehyisie ylen äijä työnnettih. Mie sielä kosinolla makain. "Mistä kautti hiihat?" miulta kysyttih suutarin väki. "Korpiloukon kautti miula ijänikuni hotu kulkou", vastain mie. Vet kostintsoa kerallani työnnettih, anna sumptshastani etshin.

Partaniekka kaivoi repusta käärön ja laski käteen mökin emännälle, joka paraikaa suki märänkiiltäviä suortuviaan. Vanhan sanomalehden sisästä pyörähti esiin tötterö valmista kahvinjauhetta, möykky sokuria sekä puolen tusinaa kuivaneita korppuja, jotka viimeksimainitut kuuluivat olevan lapsille.

Äänettömällä ihastuksella ja mielenliikutuksella otti Riika vastaan odottamattoman, uuden lahjan.

— Ynnäh pakalieggahat ollah suutari ta suutarin prouva, pakisi Simana partansa sisästä ja kaivoi lisäksi repustaan pienen kirjan, jonka pisti Topille käteen sanoen: — A kirja vet siula työnnettih lukie praasnikoiksi ta itshies voassilan päivältä käsettih kokoukseh tulomah.

Karjalan mies oli jo alusvaatteisillaan ja työntyi yksikseen ulos saunaan.

Mieli jännityksissä, vapisevin kalvosin, jäi Topi pitelemään ohutta kirjaa kämmenissään.

"Jos lienee hyvinkin itse soli-sali ratti!" hän mietti, mutta ei rohjennut ajatustaan heti ääneen lausua Riikan kuullen.

Hän pujotti kaksi pärettä pihtiin ja tuimasti rypistäen kulmiaan alkoi paitahihasillaan tavailla puoliääneen:

— Koo aa ännä — ka-kan, pitkä ässä aa… Kanaakohan tuo takaa ajanee? sanoi hän ääneen. — Tulehan Riika, ei minun silmäni tässä päreen tuikkeessa oikein ota.

Riika, joka oli hyvä räntin lukija, sai pian selville että kirjankannessa seisoi nimi:

Kansalaisen vaaliopas.

— Arvasinhan minä, että sitä se on justiin sitä soli-sali-rattia! virkkoi Topi tolkussaan ja käänsi lehteä.

Ja kun Riikan samassa täytyi hypätä kätkyelle, niin Topi taas itse alkoi tavailla:

— Ässä uu ja oo; Ämmä ee ja ännä… ei tästä sanaa minulle synny. Löyly taisi silmiini mennä, koska niin vilajaa.

— Vai vilajaa! naurahti Riika.

Topi sanoi nuhtelevasti vaimolleen:

— Etkö sinä nyt senvertaa saata tätä yhteistä aviosäätyä avittaa, jotta saatais selville esipuheet.

Riika palasi ja luki:

"Suomen suu-suuri ruhtinaan naamamaan valtio päiville ko-koon tuva etuskunta etustaa Suomen kansaa."

— Sitäpähän kuulostaa olovan, vakuutteli Topi mielissään. — Luehan vielä muuan roikka.

Riika luki.

"Etus kunta on yksikamari nen. Siihen kuuluu ka kaksi sataa-sannoo-etus tajaa."

— Joo! pani Topi ylen viisaan näköisenä.

— Yksi siinä kamari tulee olemaan aivankuin pappilan kanahuoneessa.

Riika luki eteenpäin:

"Oi oi keutettu valitse maan etus tajaa on jokainen Suomen kansa lainen sekä mies että nainen…"

— Siinä sen nyt ite kuulet, jotta akatkin kelpaa, selvitti Topi täydellisesti tyytyväisenä ikäänkuin itse olisi lukenut ja otti kirjan Riikalta pois sekä vei pöydälle. — Huomenna päivän valossa luetaan lisää. Joko sinä alat uskoa?

— Täytyy kai hänet uskoa, kun on räntätty, äänsi Riika, vaikka ajatteli vieläkin enemmän huomista joulukahvin keitäntää.

"Jumalan enkeli kahvit taas lähetti. Rukoukset kuuli."

Simana partaniekka kylystä takaisin tultuaan pisti vielä oman saijupannunsa tulelle ja keittää höyräytti itselleen teetä, jonka ruohoja hänellä oli kaikkisisältävässä laukussaan. Vieläpä hän tarjosi kupposen mökin väellekin.

Ihan juhlatunnelmissa mökissä olijat vihdoin laskeutuivat makuulle ja kohta kuului kahden miehen vuoronperäinen, eriäänilajinen kuorsaus pimeässä, kuumanlämpöisessä pirtissä.

Erämaa seisoi ympärillä tähtien välkkeessä, ja ainoastaan pakkanen rasahteli huurteisissa puissa.

Eikä kukaan näistä erämaan eläjistä ollut muistanut lukea Betlehemin piltistä, jonka juhlaa paraikaa vietettiin humisevassa maailmassa ympäri maapallon…

Mutta kuusijalkaiset ne sinä yönä kiersivät kammoksuen uutta, outoa kirjaa mökin pöydällä, pitäen ilmiön johdosta kiihkeätä neuvottelua pöydän toisessa päässä.

11

Heti joulunpyhien jälkeen hankkiusi Topi lähteäkseen kirkonkylään lintujansa jauhoihin vaihtamaan saadakseen samalla matkalla tilaisuuden käväistä kansalaiskokouksessa uudenvuoden pyhänä, mutta eukkonsa Riika tekaisi tällä kertaa tenän ja sanan virkkoi:

— Koska tässä nyt akkaväelläkin kuulostaa olevan äänivallan oikeus, niin se on sillä tavalla, jotta minä sinne mään, mutta sinä saat jäähä kotimieheksi!

Kyllähän Topias Topianpojalla silmät suuriksi revähtivät, mutta kun asiaa aprikoi, niin tyytyi esivaltansa päähänpistoon, itsekseen näin arvellen: "Hyvä onkin jotta akkai siellä pistäypi konstit kopeloimassa, niin sittenpä tuo minullekin pohjaa myöten selkenee."

Ja vielä hän lisäksi ajatteli: "Sen on tuon Riikan järjenjuoksu yhtä kirkas kuin minunkin, vaan kun harvoin kylille pääsee, niin näivettyy se viisaankin aivo."

Asiat järjestettiin nyt siten, että Topi ensin hiihti lintutaakkoineen parin neljänneksen päässä sijaitsevaan naapurin mökkiin, Kettuvaaraan, ja hommasi sieltä, jossa oli kaksi aikaihmistä vaimonpuolta, vanhan Kuppari-Kaisan tulemaan Korpiloukkoon avuksi lastenhoitoon siksi aikaa kun Riika viipyy kylillä. Lintutaakan hän jätti naapuriin Riikan itsensä edelleen kuljetettavaksi ja hiihti taas takaisin kotiinsa.

Siten Riika seuraavana aamuna Topin suksilla pääsi irtautumaan Korpiloukosta, samaan aikaan kun Kuppari-Kaisa läksi hiihtämään pyydettyyn toimeen.

Sattuivat suurella suon lakealla vastatuksin molemmat vaimonpuolet. Niistivät nenänsä, pyyhkäisivät peukalonsa hameisiin, jotka kouhottivat käärittyinä kaksinkerroin vyötäryksille, ja vasta sitten tuippasivat kättä toisilleen. Kaisa kupparin käykkä leuka näytti entistä terävämmältä, kun hän sanoa tokaisi:

— Vai sinne raivopäijen kurnaalimeijeriin sitä sinäkin nyt viuhotat? Eh — heh! Sanohan terveisiä raatari Kallelle, että tässä kuppasarviuskossa minä ainakin kuolen! Ja kuppuuttaa tuntuisi sietävän koko nykyinen kirkonkylän väki, jotta liiat veret päästä pakenisi painelemasta. Niin sanoi se Porsröömi-vainaan ruustinnakin, jotta kun hengellinen röyhkeys ristikunnassa milloin tulville paisumaan sattuu, niin semmoisessa virmassa ei muu parannuskeino luota suuren sonnin sarvi ja jumalansanan ruukki niskasuonia hieroskeltaessa. No, no. Alahan lykkiä. Vaan muistakin ottaa kauppiaasta vartti-kiloramma piipussa-palavaista siitä hyvästä kun nyt lähin sikiöitäsi passaamaan. Eh — hee!…

Riika tuskin osasi mitään vastata Kaisalle, joka oli häntä liki kolmeakymmentä vuotta vanhempi. Huusi vain jälkiin:

— Sano Topille, että mullivasikka lahata pitää…

— Hääh? Mikä vasikka?

— Mullikka!

— Nö nö…, mumahti Kaisa ja potkaisi vanhan kansan tyyliin oikean jalan suksella, joka oli lyhyempi, vasemman jalan lylysuksen pitkään luikuun.

Kumpikin mennä lynkki päinvastaiseen suuntaan pitkin Topin edellisenä päivänä aukaisemaa tolaa.

Kuta enemmän hiihti, sitä enemmän kiihtyi kiirehtimään hiihtoaan. Riikan sisäkalpeat poskipäät alkoivat punoittaa…

Tuntui hyvälle kerrankin tuulotella itseään erillään lapsilaumasta…

Mutta mikä ihmeen otus juosta ripsutti jäljessä pitkin latua niukuin-naukuin?

Kissa, Ranstakka se oli, joka seurasi emäntäänsä ja nosteli käpäliänsä, hetkeäkään pysähtymättä neljälle jalalle, joita jokaista paleli, ja moukuen kurkun täydeltä kuin paholainen.

— Sss! määtkö kotiisi, sss! manasi Riika, mutta mirri ei totellut, vaan seurasi häntäänsä kieputtaen naapurin mökille asti, jossa pikku Tiltu sen kiinni nappasi ja lupasi lujasti pidellä sylissään siihen asti kunnes Korpiloukon emäntä oli näkymättömissä.

Kettuvaarasta sai Riika matkatoverikseen Aapelin, nuoren miehen, joka oli ollut kotonaan käymässä joulunpyhinä ja taas läksi savottatöihin pitäjän toiselle kulmalle. Oli siivoluontoinen jätkänalku tämä Aapeli, ei näkynyt vielä tukkilaiselämässäkään raaistuneen. Tarjoutui Riikan lintutaakkaakin selässään kantamaan väittäen sitä köykäiseksi kuin savotan kahvipannua, joka kuului olevan "alvariinsa tyhjä".

Aapeli hiihtää hiputteli edellä, toisinaan tupakaksikin pisti, kasakkaa lankivarsipiipullaan sauhutteli korpeen ja pitkiä saapasvarsiaan oikoeli; leikintekoa näytti hänelle olevan moinen hissukseen hiihtäminen hameväen kumppalina. Riika lykkihen perässä, nenäänsä niistellen, mutta ei näyttänyt hänkään uupuvan.

Kolmisen peninkulman päässä, kun jo kokonaan oli pimennyt, jättäytyi Riika sentään yöksi Muikkulan pikkutalon pirttiin, mutta Aapeli hiihtää roimahutti yötä vasten yksikseen kirkonkylään asti.

Aamusella varhain läksi myös Muikkulan isäntä ruunallaan kirkonkylään ja Riikan onnistui päästä lintutaakkoineen hänen rekeensä. Lupasipa pikkutalon isäntä palatessakin avustaa mökin vaimoa jauhopussin kuljetuksessa ja ehkä vielä sovittaa heinässäkäynti-matkansakin rajalle päin.

— Ei taija teilläkään liikoja olla mitä rekeen kuormaksi panna? arveli Riika puheenaineeksi.

— Lieneekö tuota rapiammasti kuin mökkiläisilläkään, vastasi Muikkulan isäntä harvakseen. — Velkana on kaikki porvaleille. Metät seiväspuita myöten tukkihuijarin koprissa, mannut vasaran alle vierimässä. Syötyä mikä saatua ja uuvet saatavat saamattomissa. Hyvä jos vielä lehmän pitää saa yli talven, ja hyvä jos pakkasen suoja säilyy. Ruunun rästit, kunnan verot, papin roskat — pirhanako ne kaikki maksaa jaksaa?

Isäntämies sylkäsi kantoon ja roiskasi hevosta ruoskallaan. Takkukarvainen raudikko juosta lönkytti hoippuen, ja pitkähkö resla kitisi ja kallistelihe romeikoilla mailla.

— Niin…, äänsi Riika, mutta ei muuta sanonut, koska oli vaimonpuolena vieraan miehen matkassa. Mutta pikkutalon isäntä, kankaan kamaralle päästyään, jatkoi omia ajatuksiaan:

— Niinpä tosiaan on tämä maailman meininki tärväytynyt ja kaikinpuolin kiikkeräksi kupertunut ja ahtaalle kihnautunut, jotta saapi kai minun puolestani sosialistimokkuraati tulla Suomenmaahan ja jakaa metät ja mannutkin pääluvun mukaan.

— Mitenkä työ sanoja? kysäisi Riika hätkähtäen, vaikka jo arvasikin.

Muikkulan isäntä vääntäytyi kyytilaudallaan taakseen katsomaan:

— Vai ei vielä teijän perukalle asti kuulunna ouk?

— Kyllähän se Topi sitä on tolittanut, vastasi Riika. — Minä vain sitä nimen sorttia vikoilen, jotta miten hän oikein ollee, niinkuin alkukielillä…?

— Sosialisti-mokkuraati se on. Jopa jotta mokkuraati. Niin sitä karahteeraavat. Niin valtesmannissakin sanoivat, kun menneellä viikolla pistäysin. Kuuluu olevan muukalaista kielimurretta…

— Vai muukalaista. Joo! sanoi Riika kiitollisesti. — Eihän se toki meijän Topi sitä niin kyennyt perinpohjin laaraamaan.

— Käypikö se Retriika siellä kansan kokouspaikassa? kysäisi kotvan kuluttua Muikkulainen.

— Lie häneen menijätä ilman minunlaistanikin…, sanoi Riika kainoksuvasti. — Vaikka hokevathan nuo vaimoihmistenkin siellä pasteiraavan, lisäsi hän.

Huurteinen talviaamu vasta hämärtäen valkeni, kun seurakunnan vanha kirkontorni puikahti esiin järven selän takaa. Linjasuorana ampui näreillä viitoitettu tie yli jään.

Sekä Muikkulan mies että varsinkin Korpiloukon vaimo tunsivat mielissään jähmetyttävää pyhänkammoista juhlallisuutta, kun reki hiljakseen vieri jykevän kirkkotapulin ohi. Kumpikin heittihen äänettömäksi aivankuin olisi rintaa salvannut selittämätön painajainen. Eivät sanallakaan enää kajonneet uudenajan kuulumisiin. Heidän nenänpäänsä punoittivat aamutuimassa. Kullankellertävässä aamuruskon sarasteessa aukeni ja levisi heidän edessään koko kirkonkylä…

"Kolmiyhteisen Jumalan huone - keisarillis-jumalallinen esivalta — pyhämustat papit ja lumivalkeiksi maalatut pappilat kimaltelevien koivikkojen keskessä — ruunun virkamiesasunnot ja tiheäikkunainen kansakoulu — kauppiaat ja koreat kyltit — postitalo ja keltaiset kirjelaatikot — lainamakasiini ja kunnan esimiehen amerikkalaismylly — ja lopuksi susiturkkinen outo herrasmies kievarikyydillä ajamassa pitkin maantietä, kalkattavassa aisakellossa niin että pois tieltä vain…"

Mikäpä sen maailmanjärjestyksen muuttumaan saisi? Ja pakkoko olikaan muuttaa? Ei kai tässä kenenkään mieli tehnyt vastaantulevain turkkeja ryöstämään!…

Kaukoperukkalaisen kirkkoväen harras tunnelma oli ennen pitkää vallannut sekä Riikan että Muikkulaisen. Sitä tunnelmaa vahvisti lisäksi vilkas liike kylän kujilla. Joka suunnalta näkyi ajelevan ja hiihtelevän rahvasta. Nuorta ja vanhaa. Pomoa ja kerjäläistä. Aivankuin mitkä markkinat olisivat tulossa olleet…

* * * * *

Uudenvuoden kirkonmenot olivat päättyneet, ja ristirahvas hajaantunut lähipirtteihin eväitänsä syömään. Isot palttoopäälliset isännät ja päätalojen pönäkät, monihameiset emännät kiirehtivät kukin kotitaipaleelleen. Aivankuin jokin salainen hätä heitä olisi ajanut pois kirkolta heti kun olivat jumalalliset ja maalliset asiansa toimitetuiksi saaneet. Tai aivankuin olisivat tahtoneet säilyttää papinsaarnan tuoreeltaan aivoissaan ja pelänneet sen jotenkin väljähtyvän, jos sitä jäisi kirkon lähettyville märehtimään. Sentähden piti ajaa karahuttaa kuin viimeistä päivää, pakosalle kotikankaita kohti, eväskukon kalapurstot vielä suupielissä…

Mutta eivät sentään kaikki tänä kirkkopyhäpäivänä näkyneet kiirettä pitävän takaisin kotitanhuilleen. Jäi joka kylästä jokunen pikkueläjä, mökkiläinen, mäkitupalainen, ruununtorppari, loinen, huonemies, jätkä tai häviön partaalla häilyvä talonpoika. Näkyi jääskentelevän vaimoihmisiäkin, jotka supattelivat keskenään. Ilmassa oli kuin ukkosen sähköä, joka vaikutti uteliaisuutta ja mielenjännitystä.

Korpiloukon Riikakin oli käynyt istumassa kylmässä kirkossa ja huokaissut penkinalaisen rukouksen kaikkivaltiaan Jumalan puoleen — sen ihmeellisen Zebaothin, jota sielunpaimen rukoili varjelemaan valtakuntain sotajoukkoja mailla ja merillä — mutta ei ollut hän saanut lohdutusta huolilleen ja sydänalassa oli tuntunut karvaalta. Vilukin hänelle oli pyrkinyt tulemaan ristivetoisessa kirkossa, jossa poikaviikarit alinomaa renkkasivat ovissa ja unilukkari vähänväliä kyyditsi urisevia koiria alas alttarilta tai raahasi niskasta ulos käytäviltä. Vilustuminen ja jumalanpalveleminen — ne ne aina olivat kuuluneet yhteen tässä kristillisessä seurakunnassa, jossa silloin, kun joku tavattiin jähmettyneenä ruumiina kirkkoreestään, pappi seuraavana sunnuntaina kiitoksen tehtyään rauhallisesti rukoili: "Opeta meitä ajattelemaan, että meidänkin kuoleman pitää!"

Niin, kirkossa oli Riikakin käynyt ja papin vakavan varoituksen kuullut, että piti vältellä sitä uuden ajan rumaa henkeä, joka tähänkin pitäjään jo kuului nokkaansa pistelehtivän, mutta ei ollut sana sattunut sorronalaisen sydämeen, vaan ristiriitaisin tuntein hän oli kirkon portaita alas astunut ja itsekseen ajatellut: "jahka käyn siinä köyhäinkin rippikirjoituksessa, niin sittenpä heijät tiiän".

Niinpä hän kellon lähetessä iltakuutta muiden kulkijain jäljissä hiipi Visuliinin pirtille, jonka lyhtykylkisessä ovessa paistoi paperilappu tiedonantoineen:

Täsä paikasa pitetän Köyhälistön kokoUs, puhuu sosialitemokrati Puoluven lähetä Mä akitaa Tori to-Veri Puntarpää. Mjehenpuolisia Naissed tervehtulet!

Arkaillen astui Riika sisään ja seisahtui ovensuuhun. Pirtti oli jo puolillaan väkeä ja uutta yhä tungeksi takaapäin. Näytti olevan muutamia herrojakin seinuspenkillä istumassa paperossit hampaissa. Pirttiä valaisi yksinkertainen kattolamppu, mutta pitkän pöydän nurkalla seisoi pari sytyttämätöntä kynttilää. Hiljaisuus aivankuin kirkossa… moni ei yskähtänytkään. Kaikki näyttivät odottavan, mielet kuloisina, kasvot surkeasti väännyksissä.

… Riikan polvet vapisivat. Hän näki pienenlännän nuoren miehen syöksähtävän sisään toisesta ovesta: piikkitukkaisen, punaheltta-kaulaisen, patiinijalkaisen. Vieraan kintereillä seurasivat raatari Kalle ja suutarin Kunilla, jotka molemmat kantoivat kirjoja ja latoivat ne pinoiksi pöydän päähän.

"Rakutaattori on!" kävi suhaus läpi seisovan ihmisjoukon, ja Riika tuli työnnetyksi etualalle tungoksessa.

Hän tuijotti punaiseen helttaan eikä ensin nähnyt mitään muuta. Se punainen heltta alkoi vähitellen heilahdella puoleen ja toiseen…

— Jos ensin laulettais internatsionale! kuului agitaattori äännähtävän.

Joukko seisoi hievahtamatta…

— Eivät taija vielä kaikki sen naalin päälle ymmärtää! arveli muuan loismies.

— Tehän osaatte, toverit? kuului agitaattori sanovan tuttavallisesti käännähtäen raatarin ja suutarin eukon puoleen.

Punainen heltta alkoi kiivaasti heilua, käsi löi tahtia ja kummallinen veisuu rupesi raikumaan pirtissä:

Työn orjat sorron yöstä nouskaa! — — — — Alas lyökää koko vanha maailma! — — — —

Riika tuijotti rusettiin ja höristeli korviaan. Totta tosiaan oli tämä ihmeellistä veisuuta, erilaista kuin kirkossa ja kinkereillä. Oikein oli Topi puhunut…

Ei muuta johtajaa, ei luojaa Kuin kansa kaikkivaltias!

Riikaa puistatti. Se oli pyörryttävää ja pyhää mitä hän kuuli. "Aivan toistyylistä kuin Nuurperin rippikouluopetus!" hän ajatteli.

Agitaattori jatkoi huutaen kurkun täydeltä ja poljeksien jalkaa ryhdiksi:

Lait pettää, hallitukset sortaa, Verot köyhälistön verta juo! Ja köyhän ihmisoikeuskin Ompi tyhjä lause tuo: — — — —

"Niin on", jupisi Riika itsekseen, ja hänen arkuutensa hävisi säe säkeeltä, sitä mukaa kuin laulantaa jatkui.

Läpi ytimien ja luiden tuntuivat tunkevan seuraavat laulun sanat:

On kurjan kurjat kunniassaan Raharuhtinaat nuo röyhkeät, Ei koskaan tee ne itse työtä, Vaan ne työtä ryöstävät. Varat kansan hankkimat on menneet Kaikki konnain kukkaroon. Pois kansa velkansa jo vaatii, Nyt ryöstösaalis tuotakoon!

"Kohalleen sattuu!" ajatteli Riika. "Joutaisi kauppamies maksaa monet markat takaisin Topillekin, kun on polkuhinnasta vuosikauet lintuja ostanut."

Hän seisoi varpaisillaan, vesisumu silmissä, yhä kuunnellen tätä totuuden pursuavaa kapinalaulua:

Työmiehet, kyntäjät ja kaikki Työkansan joukko nälkäinen! Maa meidän on ja olla täytyy, Vaan ei laiskain lurjusten. Nälkä meill' on…

"Herrajessus!" suhahti Riika, jonka päätä nälkä tosiaan tälläkin hetkellä huimasi.

… aina vieraanamme, Vaan kuin korpit haaskoiltaan Me kerran kaikki karkoitamme, Niin päivä pääsee paistamaan. Tää on viimeinen taisto; Rintamaamme yhtykää: Niin huomispäivänä kansat On veljet keskenään!

Siihen loppui kansainvälinen työväen marssi, joka kolmen hengen laulamana ensi kertoja kajahti tässä Suomen syrjäpitäjässä.

Agitaattori pyyhkäisi hikihelmet otsaltaan punakirjavalla nenäliinalla, astahti pöydän eteen, iski vihreänvivahtavat silmänsä väkijoukkoon, huojutti ruumistaan ja aloitti puheensa: — Aateveljet! Aatesisaret! Saapunut on keskellenne se kirkkovallan, se pappisvallan, se virkavallan, se rahavallan, se asevallan, se kaiken pirullisen vallan leppymätön verivihollinen! Minä se olen, katsokaa minuun, kuulkaa mitä minä puhun, sillä minut on tänne lähettänyt asioita selittämään Suomen kansan järjestynyt porletaaripuolue, ei mikään herrojen salasakki.

Hän viskasi vihaisen silmäyksen sivulla istuviin herrasmiehiin, joiden virkoja hän ei arvannut. Jotakin äärimmäistä sieluntuskaa värähteli hänen kasvoissaan, kun hän jatkoi:

— Irvistelkää vain vapaasti partanne alta, te herraskaiset, olkaat keitä tahansa, tämä mies ei teitä tunne eikä tuntemaan tuppau. Kuulkaa päältä, kuinka todellinen sosialidemokraatti haukkuu ja häpäisee ja teidänkin pahat sisunne paljastaa. Kyllä teidän puolueenne on tähän asti koettanut meidän puolueen syntejä päivän valoon vetää, vaikka eipä ole onnistunut. Minä ilmoitan tälle köyhälle kansalle, joka teitä tässä tähän asti on kumarrellut ja passaillut, että nyt on meidän vuoro astua sotatantereelle. Meillä on voimaa, tietäkää se, me emme pelkää lahtarikaarteja, me lyömme sortajaluokan alas kuin niittymies koiranputket. Vapiskoot valheen ritarit ja hirmukonnat, kun Pohjolan nuijajoukko käypi tuomitsemaan rosvotöitä ja kansan murhaajia. Kostonhetki koittaa ja oikeus lopultakin voittaa! Ihmisyyttä me vaadimme ja jos ei sitä meille hyvällä anneta, niin me otamme sen väkisten.

Hän, agitaattori, alkoi hengessään kauhtua. Silmiään välähytellen, pieniä nyrkkejään suonenvetoisesti puristellen hän huusi:

— Kuka tässäkin pitäjässä pellot kyntää ja ojat kuokkii? Kuka mutakuopissa tonkii ja savessa piehtaroi? Kuka taivasalla vesisateessa nukkuu? Kuka jään railolla palelevin käsin kalanuottaa vetää? Kuka tuiskussa ja pimeässä hiihtää? Kuka tervasjuurikkaat kiskoo ja tervatynnyrit raahaa ja soutaa henkensä kaupalla, nälkäpalkalla, satojen virstojen päähän — suurille herroille? Kuka virkamiehet, kuka poroporvarit, kuka tyhjäntoimittajat elättää, kuka ihramahat ja punanokkaiset juomarit leivässä ja viinassa pitää ja itse puutetta kärsii? Eikö se ole köyhälistö, raskaan työn raatajat?!

Kuka tämänkin pitäjän nurkalta maailman raharatasta pyörittää ja kautta rantain kapitalisteille työtä tekee, jotta toiset voisivat nauttia ja koreissa vaatteissa keikkua ja hekumassa elää? Kuka tässäkin pitäjässä ylpeäin rouvain pitsipaidat pesee? — kuka tunkiot luopi? — kuka herroille hevoset huviajoon valjastaa? Kuka perustuslaillisten ryökkynäin pyykit jääkylmässä avannossa huuhtelee, kuka suometarlaisten herrain hännät helvettikuumassa saunassa siivoaa? Eikö se ole köyhälistö, porletaarijoukko?!

Agitaattori huoahti sydämeenkäyvästi huoneen täydeltä ja pälyi ympärilleen verestävin silmin. Herrat sivupenkillä näyttivät kalvenneilta, talonpoikaiset seisoa töllöttivät tyrmistyneinä lakit kourissa näöltään vielä arkoina ja umpimielisinä, mutta akkojen silmäterät olivat alkaneet loistaa ja suut suippuilivat autuaallisessa supussa.

Riika tuskin hengitti ahmiessaan sanan sanalta:

— Vai luullaanko täällä, että Jumala se näin on nämä asiat määrännyt? Sitä varten olen minä tähän pitäjään saapunut, jotta mielenvalaistusta teille tuon. Pappi kirkossa puhuu väärin, kun opettaa, että orjan pitää olla nöyrä, vaikka herrat saavat mielinmäärin mässätä. Pappi kirkossa valehtelee! Me sosialidemokraatit tiedämme että ihminen on luotu vapaaksi, että jokaisella on oikeus leipään ja maahan ja mukavuuteen ja — nautintoonkin. Ei ole ketään ruoskan suutelijaksi luotu; ei ole ketään känsäisin käsin, verta vuotavin sormin pantu iäkseen tervasjuurikkaita kiskomaan, jotta porvarit kansan hankkimilla rahoilla saisivat laiskan päiviä viettää, verkavaatteissa ja samettisilkeissä pöyhistellä ja makeita viinejä juoskennella. Semmoinen jumala, josta pappi saarnaa ja jonka eteen hän köyhänkin polvet notkistaa tahtoo, se on kapitalistein keksimä kultainen vasikka, samanlainen kuin josta vanhantestamentin tarinoissa kerrotaan. Ei se kelpaa köyhälistön jumalaksi, ei veljet rakkaat ja sisaret. Uskonto on pyhä asia, mutta köyhälistön täytyy luopua herrain uskostakin ja etsiä Jumalan valtakuntaa omilla aseillaan. Kuin lampaita karsinoissa meitä on kasvatettu — pitää jo oppia tuntemaan vääryys ja valhe. Ei saa nälkäruoska ja orjanpamppu enää vinkua tässä maassa, vaan roletaarin täytyy siihen tarrata kiinni — justiin niinkuin ärsytetty koira kalikkaan. Ja sen minä sanon, että jos nuo isopalkkaiset herrat tälläkin paikkakunnalla pilkkaavat köyhää työmiestä ja työnaista ja nylkevät nälkäisten selkänahkoja, niin tietäkööt että Elävän Jumalan kosto…

Agitaattorin lause katkesi siihen, sillä yksi penkillä istuneista kuuntelijoista oli äkkiä ponnahtanut pystyyn ja vaati puhevuoroa. Se oli nuori pappismies, kirkkoherran uusi apulainen, jota ei vielä moni seurakuntalaisistakaan tuntenut ja jota olikin vaikea päältäpäin papiksi arvata, sillä hän kulki puettuna yhtä yksinkertaisesti kuin pappilan renkipojat eikä vähääkään näyttänyt komeilevan pappeudellaan. Vanha kansa ei siitä syystä uutta apulaista oikeaksi papiksi tunnustanutkaan. Hänen kasvonsa olivat kivulloisen kalpeat, kun hän hiljaisuuden ja hävyn syntyessä väkijoukossa alkoi sävyisästi puhua.

— Pyydän anteeksi, hän virkkoi, — mutta minä en voinut olla keskeyttämättä arvoisaa puheenjohtajaa tässä kokouksessa, koska minä selvästi tunsin, että jokainen lause, minkä hän kiihkomielessään suustansa syytää, yhä enemmän vain pilaa hyvää asiaa ja kaataa kumoon sen, mitä ei minun mielestäni koskaan saisi kumoon kaataa, nimittäin tervettä ihmisjärkeä. Minä tosin satun olemaan valtiokirkon opettaja tässä joukossa ja ymmärrän varsin hyvin, miksi meidän ammattikuntaamme nykyjään ankarasti ahdistetaan — ja minä myönnän, että paljon paljon on syytä, mutta minä puhunkin tässä ihmisenä enkä palkkapappina. Enkä minä kuulu mihinkään puolueeseen, enkä kuulua tahdo. Hyvät toverit, ajatelkaa nyt toki itse, mihin se johtaa, jos meitä yllyttämällä yllytetään vihaan — niinkuin herra agitaattori näyttää tekevän ja luulee siten parhaiten tarkoituksensa saavuttavansa. Minä sanon: eiköhän nyt voisi aivan rauhallisesti selittää sitä samaa, mitä täytyy sanoa uuden vaalilain perusteella sosialidemokr…

— Ulos perrr…! kuului äkkiä raaka kirous ovensuusta, mutta uhkaus raukeni samalla ja joku puolihumalainen tukkijätkä rymähti toisen jätkän työntämänä ulos ovesta.

Kaikki kuitenkin kuulivat häväistyksen ja katsoivat kauhistuneina nuoreen pappiin, että eikö tämä vihdoinkin suutu. Sosialistiagitaattori hypisteli hermostuneesti rusettiaan ja änkytti sanoakseen jotakin, mutta ei saanut suustaan. Nuori pappismies seisoi kotvan aikaa ääneti ja katsoi vakavasti väkijoukkoon ikäänkuin koettaen arvata, mitä kaikkea sen sisimmässä kätkeytyi. Hän rykäisi ja lausui pontevasti:

— Pyydän vielä kerran anteeksi, että olen uskaltanut häiritä kokoustanne. Mutta samalla minä myös vielä kerran panen sydämillenne mietittäväksi: kumpi on siunausta tuottavampi asia maailmassa: vihako vai rakkausko? Kostoko vai anteeksianto? Riitako vai sopusointu ihmisten kesken? Ihmiskunnan suurin opettaja on sanonut: jotka miekkaan rupeavat, ne miekkaan hukkuvat. Minä tahtoisin, että sosialidemokratia Suomessa lähtisi kokonaan eri suuntaan kuin mihin herra Puntarpää sitä tässä koettaa lykätä. Minä suon sydämeni pohjasta onnea ja menestystä köyhälistön hengenjalolle asialle, mutta minä en tosiaankaan hyväksy vihan lietsomista, sillä se on pakanallista — eikä sitä hyväksy yksikään todellinen sosialistikaan. Se tuottaa vain lisää kärsimystä tähän kärsivään maahan, uskokaa jos tahdotte.

Hän ei puhunut enempää, vaan nyökäytti päätään agitaattorille ja läksi kiireesti ulko-ovea kohti. Väkijoukko antoi hänelle tietä. Pari muuta herraa paperossit sammuksissa ja pappilan renkipojat hiipivät ulosmenevän apulaisen perässä.

Tuskin oli ovi sulkeutunut poismenneiden jälkeen, kun koko pirtti aivankuin sähähti ja räjähti ikäänkuin joku äkkiä olisi alkanut vimmatusti kiskoa rätiseviä päreitä. Agitaattori Puntarpää oli hypähtänyt ylös pirtin pöydälle ja ruvennut sieltä karjumaan:

— Näittekös nyt? Kuulittekos nyt? Uskottekos nyt? Semmoisia ovat herrat! Joka paikkaan ne tuppautuvat, joka nurkkaa ne nuuskivat, ei niillä ole häpyä eikä kunniantuntoa. Ne tahtovat tukkia kansalta suut ja sieraimet, mutta jos joku meistä uskaltaa heidän heimojaan saarnatuolista nykäistä, niin linnaan joutuu että paukahtaa. Tuokin papinkisälli istui kuin mikä santarmi täällä salaa urkkimassa — rovokaattori, piooni, ilmiantaja! Mutta eipä uskaltanut pitkään puhua eikä Jumalasta väittelyyn ruveta. Eipä uskaltanut kokouksen loppuun asti jäädä, kun oli kuumat paikat ja pakaroita poltteli. Tahallani minä sen annoin puhua, että saarnatkoon sappensa kuiville. Helppo sille toki olisi ollutkin vastata, siksi tyhmästi se puhui, mutta eipä kestänyt jäädä tilille. Irti kiskaisi tassunsa kuin kettumikko käpylaudasta. Rakkaat toverit ja aatesisaret. Ei pidä mitään pelätä. Jos te olisitte enemmän viljelleet sanomalehtiä, niin te tietäisitte, että nyt on kansanvallan nousuaika. Ei nyt ruunun virkamiehet ja pyrokraattien sapelipoliisit kokouksia hajoita niinkuin Venäjällä. Nyt on sananvapaus porletaarillakin ja nyt saa köyhäkin purkaa suunsa puhtaaksi. Ja minä puhun kansan luvalla… oikeasta asiasta… Ja joka ei kestäne kuunnella totuuden julistusta, se kursikoon tiehensä niinkuin tuo papinkisälli…