ALKUSANAT. (continued 2)

Leikki oli lopussa. Taas tällä kertaa vastustajani oli osoittanut suurenmoista rohkeutta. Hän puolustautui viimeiseen saakka.

Hyvin tyytyväisenä punaisen teräslintuni toimintaan tänä aamurupeamana palasin kotiin. Toverini olivat vielä ilmassa, ja heitä kummastutti kovin, kun aamiaispöydässä tavatessamme saatoin kertoa heille pudottaneeni N:o 32:n.

Eräs aivan nuori luutnantti oli ampunut ensimmäisen vastustajansa. Olimme tapahtuman johdosta hyvin iloisia ja valmistauduimme uusiin taisteluihin.

Lähdin lopettelemaan kiireessä kesken jäänyttä pukeutumistani. Silloin saapui hyvä ystäväni luutnantti Voss Boelcken hävittäjäosastosta tervehtimään minua. Puhelimme hiukan. Voss oli edellisenä päivänä pudottanut 23:nnen vastustajansa. Hän oli siis lähinnä minua ja on vielä nytkin pahin kilpailijani.

Hänen lähtiessään lentämään kotiin tahdoin seurata häntä kappaleen matkaa. Teimme pienen kierroksen rintaman yllä. Sää oli muuttunut hyvin huonoksi, joten emme osanneet odottaa metsämiehen onnea.

Allamme oli tienoo umpipilvessä. Voss, joka ei tuntenut seutua, alkoi jo käydä levottomaksi. Arras'n kohdalla kohtasin veljeni, joka kuuluu minun hävittäjälaivueeseeni ja joka nyt oli eksynyt siitä. Hän liittyi meihin, sillä hän tunsi minut heti punaisesta linnustani.

Silloin huomasimme vähän kauempana vihollislaivueen. Heti välähti mielessäni: "N:o 33!" Vaikka heitä oli yhdeksän englantilaista ja sitä paitsi heidän omalla alueellaan, he katsoivat kuitenkin parhaaksi välttää taistelua. (Minun täytyy kai pian muuttaa väriä!) Mutta saavutimme heidät kuitenkin. Nopea lentokone on sentään pääasia.

Minä olin vihollista lähinnä ja hyökkäsin viimeisenä lentävän englantilaisen kimppuun. Suureksi riemukseni huomasin, että se oli heti valmis taisteluun kanssani, ja vielä suuremmaksi ilokseni totesin toverien jättävän sen pulaan. Jäin siis vihollisen kanssa kahdenkesken. Kone oli samaa tyyppiä kuin se, jonka kanssa olin tekemisissä aamupäivällä. Sitä ei ollut helppo voittaa. Englantilainen tiesi, mitä oli tehtävä, ja varsinkin hän ampui erinomaisen hyvin. Sen sain jälkeenpäin ikäväkseni todeta. Mutta suotuisa tuuli tuli avukseni ja painoi meidät taistelun kestäessä saksalaisten linjojen yli. Vastustajani huomasi pian, ettei asia ollut niin yksinkertainen kuin hän ehkä oli luullut, ja katosi sen vuoksi syöksylennossa pilveen. Se oli vähällä pelastaa hänet. Ohjasin suoraan hänen jälkeensä, sukelsin ulos pilvestä ja, — onnea pitää miehellä olla! — kuin ihmeeksi osuin jälleen lentämään aivan hänen jäljessään. Minä ammuin, hän ampui, mutta kumpikaan ei saavuttanut huomattavaa tulosta. Vihdoin huomasin kuitenkin valkeasta bensiininsavusta, jota viholliskone jätti jälkeensä, että olin osunut siihen. Sen täytyi siis laskeutua maahan, sillä moottori oli pysähtynyt.

Mutta vastustajani oli kaikissa tapauksissa sisukas mies. Hänen täytyi huomata, että hänen kohdaltaan peli oli loppuun pelattu. Jos hän nyt vielä ampuisi, niin minä voisin heti ampua hänet kuoliaaksi, sillä olimme jo laskeutuneet 300 metrin korkeudelle. Mutta mies puolustautui aivan kuin aamullinenkin vastustajani viimeiseen saakka, kunnes laskeutui maahan. Hänen laskeuduttuaan maahan minä lensin vielä kerran vain 10 metrin korkeudelta hänen ylitseen ottaakseni selville, olinko ampunut hänet kuoliaaksi vai enkö. Mutta mitäs tuo mies tekikään? Hän tarttui konekivääriinsä ja ampui koko koneeni seulaksi!

Voss sanoi minulle myöhemmin, että jos tällaista olisi tapahtunut hänelle, hän olisi ampunut tuon englantilaisen kuoliaaksi vielä tämän maassa ollessa. Oikeastaan olisi minunkin pitänyt tehdä niin, siliä hänhän ei ollut antautunut. Hän oli muuten niitä harvoja onnellisia, joka selviytyi hengissä minun kanssani taisteltuaan.

Hyvin tyytyväisenä lensin kotiin ja saatoin juhlia 33:tta voittoani.

"Punainen paholainen."

Mitä ihanin ilma. Seisomme lentokentällä. Vieraanani on eräs herra, joka ei ole koskaan nähnyt ilmataistelua eikä muuta sellaista, ja hän vakuuttaa juuri minulle, että hänestä olisi tavattoman mielenkiintoista saada nähdä tuollainen ilmataistelu.

Kiipeämme koneisiimme ja nauramme makeasti miekkoselle, ja Schäfer huomauttaa: "Sen huvin kyllä voimme hänelle suoda!" Annamme hänen käteensä saksikiikarin ja kohoamme ilmaan.

Päivä alkoi hyvin. Olimme tuskin kohonneet 2,000 metrin korkeuteen, kun ensimmäiset englantilaiset viiden koneen laivueena lensivät meitä vastaan. Teimme hyökkäyksen, jota voisi hyvinkin verrata todelliseen ratsuväkihyökkäykseen, — ja koko vihollislaivue makasi tuhottuna maassa. Meistä ei ainoakaan ollut edes haavoittunut. Vastustajamme olivat — kaksi ilmitulessa ja kolme muuten — syöksyneet maahan meidän puolellemme.

Kunnon ystävämme oli aivan ihmeissään. Hän oli kuvitellut asian aivan toisenlaiseksi, paljon dramaattisemmaksi. Hänen mielestään taistelu oli näyttänyt varsin viattomalta, kunnes äkkiä muutamia lentokoneita syöksyi alas loimuten kuin raketit. Olen vähitellen tottunut tällaisiin näkyihin, mutta täytyy sanoa, että sellaiset tekivät minuunkin aluksi järkyttävän vaikutuksen, ja vielä kauan jälkeenpäin olin usein yöllä unissani näkevinäni ensimmäisen ampumani englantilaisen syöksyvän syvyyteen.

Jos tällaista sattuisi minulle vielä kerran, niin luullakseni se ei enää vaikuttaisi niin kamalalta kuin ensimmäisellä kerralla.

Kun päivä oli alkanut näin hyvin, istuuduimme nyt ensin syömään kunnollisen aamiaisen, sillä kaikki olimme nälissämme kuin sudet. Sillä välin lentokoneemme pantiin jälleen kuntoon, uusia patruunia varattiin mukaan, ja niin kohosimme uudestaan ilmoihin. Illalla saatoimme antaa seuraavan ylpeän ilmoituksen: "6 saksalaista lentokonetta tuhonnut 13 vihollisen lentokonetta".

Tämäntapaisen ilmoituksen oli ainoastaan Boelcken hävittäjälaivue kerran aikaisemmin voinut antaa. Silloin ammuimme maahan kaikkiaan 8 lentokonetta, tänään oli yksi ainoa mies syössyt maahan neljä vastustajaa. Tuo mies oli luutnantti Wolff, heikko ja hintelä nuorukainen, josta kukaan ei olisi voinut sellaista uskoa. Veljeni oli pudottanut kaksi, Schäfer kaksi, Festner kaksi, minä kolme.

Illalla menimme levolle tavattoman ylpeinä, mutta toiselta puolen myöskin hyvin väsyneinä.

Seuraavana päivänä luimme suureksi riemuksemme armeijan tiedonannosta edellisen päivän urotöistä.

Mainittakoon muuten, että seuraavana päivänä taas ammuimme alas kahdeksan englantilaista.

Näiltä päiviltä voin kertoa seuraavan hauskan jutun:

Pudottamamme englantilainen oli joutunut vangiksemme, ja keskustelimme juuri parhaillaan hänen kanssansa. Tietysti hänkin tiedusteli tuota punaista lentokonetta. Sotamiehetkin ampumahaudoissaan tunsivat sen, ja siitä puhuttiin yleensä nimellä "Le diable rouge", Punainen paholainen. Hänen joukko-osastossaan oli kerrottu huhuna, että tuolla punaisella koneella lentää nuori neitonen, joku Jeanne d'Arcin tapainen tyttö. Mies oli kovin ihmeissään, kun vakuutin hänelle, että tuo luultu neito seisoi parhaillaan hänen edessään. Hän ei ollut kertomuksellaan suinkaan aikonut huvittaa meitä, vaan oli itse todellakin vakuuttunut siitä, että ainoastaan joku ihmeellinen neito saattoi istua noin luonnottoman näköiseksi maalatussa koneessa.

"Moritz."

Kaunein olento, mitä maailma koskaan on nähnyt, on oikea ulmilainen doggi, pikku "sylikoirani", "Moritz". Ostin sen Ostendessa kunnon belgialaiselta viidellä markalla. Sen emo oli kaunis eläin, samoin yksi sen esi-isistä, niin että se oli täysin "puhdasrotuinen". Siitä olen aivan varma. Sain vapaasti valita, ja tietysti otin kauneimman. Zeumer otti toisen ja risti sen "Maxiksi". "Max" kuoli äkkikuoleman, jäi auton alle, muitta "Moritz" viihtyi ja menestyi erinomaisesti. Se nukkui vuoteessani ja sai hyvän kasvatuksen. Se seurasi minua Ostendesta kaikkialle, ja kiinnyin siihen suuresti. Kuukausi kuukaudelta "Moritz" kasvoi ja varttui yhä suuremmaksi ja tuosta pienestä vunnukasta kehittyi vähitellen oikein iso otus.

Kerran otin sen mukaani lentoretkellekin. Se oli ensimmäinen tähystäjäni. Lentokoneessa se käyttäytyi varsin järkevästi ja tähysteli erittäin kiinnostuneena alapuolellamme lepäävää maailmaa. Täytyy vain huomauttaa kuinka asentajani tämän retkeni jälkeen päivittelivät, että heidän täytyi siivota lentokoneesta yhtä ja toista. Mutta "Moritz" oli hyvin tyytyväinen matkaansa.

Se on nyt jo toisella vuodella, mutta yhä vielä sama lapsellinen otus kuin muutamien kuukausien vanhana. Se pelaa erittäin hyvin biljardia. Valitettavasti kyllä menee tällöin monta palloa, mutta varsinkin monta biljardiverkaa kaiken maailman tietä. Se on myöskin erittäin innokas metsästäjä. Asentajani ovat siihen hyvin ihastuneet, sillä se hankkii heille usein maukkaan jänispaistin. Minä tavallisesti annan sille vähän selkään sellaisesta, sillä minua se ei oikein miellytä.

Muuan huono ominaisuus Moritzilla kuitenkin oli. Se juoksi näet lentokoneiden kanssa kilpaa niiden lähtiessä kentältä liikkeelle. Lentäjäkoiran tavallinen kuolema tällaisissa tilaisuuksissa on potkurin isku päähän. Niinpä se kerrankin taas juoksi aika kyytiä lähtevän lentokoneen edellä. Mutta tietysti se jäi jälkeen ja yksi hyvä potkuri oli pian mennyttä kalua. "Moritz" ulvoi kamalasti, mutta tällä tavoin täyttyi se aukko, joka minun laiminlyöntini johdosta oli sen kasvatukseen jäänyt. En ollut tahtonut leikata sen häntää enkä korvia, mutta nyt oli lentokone toiselta puolen korjannut tämän vahingon. Kauneus ei ollut koskaan rasittanut sitä, mutta toinen riippuva korva ja toinen puoleksi leikattu korva pukevat sitä erinomaisesti. Jollei sillä olisi kieppurahäntää, se olisi todellakin oikea ulmilainen doggi.

Moritzilla on aivan oikea käsitys maailmansodasta ja vihollisista. Nähdessään ensimmäisen kerran kesällä 1916 oikeita syntyperäisiä ryssiä — juna pysähtyi, ja Moritzia käytiin hiukan kävelyttämässä — se karkoitti tungettelevat venäläiset nulikat hirmuisesti haukkuen. Se ei liioin kärsi ranskalaisia, vaikka itse onkin oikeastaan belgialainen. Uudessa majapaikassa käskin kerran talonväen siistiä huoneeni. Kun illalla saavuin kotiin, ei huoneessa ollut tehty mitään. Suuttuneena käskin noutaa luokseni jonkun ranskalaisen. Tuskin mies oli avannut oven, kun "Moritz" otti hänet vastaan varsin epäystävällisesti. Nyt minulle selvisi heti, minkä vuoksi herrat ranskalaiset olivat pysyneet poissa minun linnastani.

Englantilainen pommihyökkäys lentoasemaamme vastaan.

Täysikuuyöt ovat sopivimmat yölentäjille.

Huhtikuun täysikuunöinä olivat kunnon englantilaisemme erittäin vilkkaassa toiminnassa. Tämä tapahtui tietysti Arras'n taistelun yhteydessä. He olivat nähtävästi saaneet selville, että olimme järjestäneet olomme erittäin mukavaksi hyvin suurella ja kauniilla lentokentällä Douain lähellä. Kun kerran yöllä istuimme kasinossamme, soi äkkiä puhelin ja saimme ilmoituksen: "Englantilaiset tulevat!" Tämä aiheutti tietysti suuren riemun. Meillähän oli pomminkestävät suojat; siitä oli kunnon Simon pitänyt huolen. Simon on rakennusasiaimme hoitaja. Riensimme siis kaikki pommisuojaan, ja pian alkoi todellakin kuulua — ensin vielä aivan hiljaa, mutta pian aivan varmasti lentokoneen moottorin surinaa. Ilmatorjuntatykit ja valonheittäjät näyttävät myöskin saaneen jo hälytyskäskyn, sillä ne alkavat vähitellen osoittaa toiminnan merkkejä. Mutta ensimmäinen vihollinen oli vielä aivan liian kaukana, sitä ei voinut vielä ruveta ahdistamaan. Tämä kaikki huvitti meitä suuresti. Pelkäsimme vain, etteivät englantilaiset sittenkään löydä tietä lentokentällemme, sillä öiseen aikaan se ei ole niinikään helppoa, varsinkin kun asemamme ei sijainnut viertotien, järven eikä rautatien lähistöllä, jotka yöllä ovat lentäjän parhaina tienviittoina.

Englantilaiset lensivät kaikesta päättäen hyvin korkealla. He kiersivät ensin kertaalleen koko lentokentän ympäri. Luulimme heidän jo valinneen toisen päämäärän. Mutta äkkiä he pysähdyttivät moottorinsa ja laskeutuivat alemmaksi. "Nyt on tosi kysymyksessä", arveli Wolff. Olimme ottaneet esille kaksi kivääriä ja aloimme ampua englantilaista. Meidän oli vielä mahdoton nähdä heitä, mutta jo pelkkä pamauskin rauhoitti hermojamme. Nyt viholliskoneet joutuvat valonheittäjän valoon. Koko lentokentällä syntyy suuri riemu. Englantilaisilla oli aivan vanha kone. Saatoimme tarkoin erottaa sen tyypin. Se oli enää kilometrin päässä meistä. Mutta se lensi suoraan lentokenttäämme kohti. Se saapui yhä lähemmäksi. Nyt se oli korkeintaan sadan metrin korkeudessa. Silloin vihollislentäjä pysähdytti uudestaan moottorinsa ja lensi suoraan meitä kohti. Wolff arveli vielä: "Herran kiitos, hän on valinnut lentokentän toisen puolen maaliksensa." Mutta pian putosi ensimmäinen pommi ja sitä seurasi useita pienempiä. Miekkonen järjesti meille siten kauniin ilotulituksen. Arkoihin jäniksiin se saattoi myös tehdä jonkinlaisen vaikutuksen. Olen yleensä sitä mieltä, että pomminheitto yöllä voi tehdä ainoastaan siveellisen vaikutuksen. Hätähousuille se on kyllä kiusallista, muitta ei muille.

Meistä tämä oli hyvin hauskaa, ja arvelimme, että englantilaiset voisivat pistäytyä luonamme oikein useinkin. Tuo "pitkäpyrstö" pudotti pomminsa n. 50 metrin korkeudesta, mikä jo oli melkoista röyhkeyttä, sillä 50 metrin matkalta lupaan yöaikaankin täysikuun valossa lähettää täyden panoksen villikarjun kylkeen. Miksipä en myöskin saisi sattumaan englantilaiseen lentäjään? Olisi kuitenkin ollut vähän noloa ampua noin alhaalta käsin maahan vihollistoveria.

Ilmassa olemme jo osoittaneet sangen monelle sen kunnian, mutta alhaalta käsin en vielä ollut koskaan yrittänyt. Kohta kun englantilainen oli lentänyt tiehensä, palasimme kasinoomme ja aloimme pohtia kysymystä, kuinka seuraavana yönä valmistaisimme noille ystävillemme hauskan vastaanoton. Seuraavana päivänä sotilaspalvelijamme ja muutkin työskentelivät hyvin ahkerasti. Kasinorakennuksen ja upseerien asuntoparakkien läheisyyteen juntattiin paaluja. Näitä aiottiin seuraavana yönä käyttää konekiväärinjalustoina. Koettelimme englantilaisista lentokoneista otettuja konekiväärejä ja asetimme ne yöksi ampuma-asentoon. Suuressa jännityksessä odotimme sitten, mitä tapahtuman piti. Konekiväärien lukumäärää en huoli ilmoittaa, mutta sanon vain, että niitä oli niin että piti riittää. Jokaiselle lentueemme herralle oli varattu tuollainen pikku esine.

Istumme taas kasinossa ja keskustelemme tietysti yölentäjistä. Silloin syöksähtää sotilaspalvelija sisään ja huudahtaa: "Ne tulevat, ne tulevat!" ja katoaa puolialastomana lähimpään pommisuojaan. Kaikki kiiruhdamme konekivääriemme eteen. Muutamat hyviksi ampujiksi tunnetut sotamiehet ovat myöskin saaneet konekiväärit. Kaikilla muilla on kiväärit. Hävittäjäosastoni on näin aseistautuneena hampaisiin saakka ollakseen valmiina ottamaan herrat englantilaiset lämpimästi vastaan.

Ensimmäinen saapui, kuten edellisenäkin iltana, lentäen jokseenkin korkealla, mutta laskeutui sitten 50 metrin korkeudelle, ja suureksi iloksemme hän oli tälliä kertaa valinnut meidän parakkimme maalitaulukseen. Nyt hän on juuri joutunut valonheittäjän loisteeseen. Nyt hän on korkeintaan 300 metrin päässä meistä. Joku alkaa ampua, ja pian yhdymme kaikki konserttiin. Todellista väkirynnäkköä ei olisi voitu torjua paremmin kuin tuon yksinäisen julkean yökulkijan hyökkäys nyt. Viidenkymmenen metrin korkeudessa hänet nyt otetaan vastaan raivoisalla tulella. Moottorinsa surinan vuoksi hän tietysti ei voi kuulla koneikivääriemme rätinää, mutta piippujen suutulet hän varmasti näkee, ja sen vuoksi on annettava täysi tunnustus miekkosen urhoollisuudelle, kun hän kaikesta huolimatta suoritti järkähtämättä tehtävänsä. Hän lensi suoraan ylitsemme. Sillä hetkellä, jolloin hän liiti päämme päällitse, juoksimme tietysti nopeasti pommisuojiin, sillä saada surmansa tuollaisen tyhmän pommin räjähdyksestä olisi hävittäjälentäjälle jokseenkin nolo sankarikuolema. — Tuskin vihollinen oli lentänyt ylitsemme, kun riensimme takaisin konekivääriemme ääreen ja paukuttelemme innokkaasti hänen jälkeensä. Schäfer uskalsi tietysti väittää: "Minä osuin häneen!" Hän ampuu kyllä sangen hyvin, mutta tässä tapauksessa en sittenkään uskonut häntä. Muuten meillä kaikilla oli yhtä hyvät edellytykset saada sattumaan tuohon liikkuvaan maaliin.

Puuhistamme oli kaikissa tapauksissa tuloksena ainakin se, että vihollisemme heitti pomminsa jokseenkin umpimähkään. Yksi räjähti tosin parin metrin päässä minun "le petit rouge'istani", tuottamatta sille kuitenkaan mitään vahinkoa. Tämä leikki uusiutui useita kertoja yön kuluessa. Nukuin jo sikeästi vuoteessani, kun kuulin unessa ilmatorjuntatykkien paukkuvan, heräsin siihen ja saatoin todeta, että uni olikin todellisuutta. Joku noista veitikoista lensi niin alhaalla majani ylitse, että todellakin peloissani vedin peiton korviini. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuulin hirmuisen räjähdyksen aivan ikkunani edestä, ja ikkunaruutuni joutuivat pommin uhriksi. Paitasillani syöksyin ulos ja ammuin muutamia laukauksia tuon heittiön jälkeeni. Ulkona ammuttiin lujasti. Minä olin valitettavasti nukkunut tuon herran tullessa.

Seuraavana aamuna olimme iloisesti yllättyneitä todetessamme, että olimme maasta käsin saaneet ammutuksi kerrassaan kolme englantilaista alas. He olivat laskeutuneet lentokenttämme läheisyyteen ja joutuivat vangiksemme. Olimme ampuneet heidän moottorinsa rikki ja siten pakottaneet heidät laskeutumaan maahan meidän puolellemme. Schäfer ei siis ehkä sittenkään liene erehtynyt. Olimme kaikissa tapauksissa hyvin tyytyväisiä menestykseemme. Mutta englantilaiset eivät liene olleet yhtä tyytyväisiä, koskapa he tämän jälkeen jättivät lentokenttämme rauhaan.

Schäferin pakkolasku rintamalinjojen väliin.

Huhtikuun 20 p:n iltana kävimme tavanmukaisella lennolla, palasimme myöhään kotiin ja huomasimme, että Schäfer oli eksynyt joukostamme. Kaikki tietysti toivoivat hänen saapuvan lentokentälle ennen pimeän tuloa. Kello lyö yhdeksän, kymmenen, — mutta Schäferiä ei kuulu. Häneltä on bensiini varmasti jo lopussa, hänen on siis täytynyt laskeutua jonnekin. Emme tahdo koskaan uskoa, että jonkun meistä olisi vihollinen ampunut maahan. Kukaan ei uskalla hiiskuakaan sellaista, mutta kaikki kuitenkin pelkäävät sitä hiljaa mielessään. Puhelinverkko pannaan toimimaan saadaksemme selville, missä on nähty jonkun lentäjän laskeutuvan maahan. Kukaan ei voi antaa meille mitään tietoja. Ainoakaan divisioona, prikaati ei ole nähnyt häntä. Epämiellyttävä tilanne. Vihdoin menemme levolle. Mutta kaikki uskoimme vielä lujasti, että hän vielä tulee kotiin. Kello kaksi yöllä minut äkkiä herätetään. Puhelinupseeri ilmoittaa iloisena: "Schäfer on Y:n kylässä ja pyytää että hänet noudetaan kotiin."

Seuraavana aamuna ennen aamiaista ovi avautuu ja kunnon toverini seisoo edessäni yhtä likaisissa pukimissa kuin jalkaväkisotamies kaksi viikkoa kestäneen Arras'in taistelun jälkeen. Suuri riemu! Schäfer on kovin tyytyväinen, ja hänen täytyy nyt kertoa meille seikkailustaan. Hän on nälkäinen kuin susi. Aamiaisen syötyään hän kertoo meille seuraavaa:

"Olen lentämässä kotiin päin pitkin rintamaa, kun huomaan vihollisen puolella aivan alhaalla lentäjän, nähdäkseni jalkaväkilentäjän. Hyökkään hänen kimppuunsa, ammun hänet maahan ja aion taas jatkaa matkaani kotiin päin, kun englantilaiset alkavat ampumahaudoistaan ahdistaa minua ja paukuttavat aivan riivatusti. Lentokoneeni nopeus tietenkin pelastaa minut, sillä ne lurjukset eivät tietystikään tulleet ajatelleeksi, että heidän olisi minua ampuessaan pitänyt tähdätä jonkin verran lentokoneeni etupuolelle. Olin ehkä vielä parinsadan metrin korkeudessa, mutta täytyy myöntää, että erinäiset ruumiinosani ovat kovasti jännittyneet, hyvin ymmärrettävistä syistä. Äkkiä kuuluu pamaus ja moottorini pysähtyy. Siis täytyy laskeutua maahan. Mutta ennätänkö vihollisen linjojen yli vai enkö? Se oli nyt suuri kysymys. Englantilaiset ovat huomanneet tukalan tilani ja alkavat ampua kuin mielettömät. Nyt kuulen jokaisen yksityisen laukauksen, sillä moottorini ei enää surise, potkuri on liikkumattomana. Kiusallinen hetki. Painan alas, laskeudun maahan, mutta koneeni ei ole vielä ennättänyt pysähtyä, kun minua jo aletaan ampua konekivääreillä Monchyn kylästä Arras'in läheltä pensasaidan takaa. Kuulat napsavat yhtä mittaa koneeseeni. Hyppään koneesta maahan ja pujahdan saman tien lähimpään granaattikuoppaan. Siellä nyt aloin ensin ajatella, missä oikeastaan olin. Vähitellen minulle selvisi, että olin kyllä päässyt englantilaisten linjojen yli, mutta olen vielä hiton lähellä niitä. Onneksi oli jo myöhäinen ilta. Se minut pelasti.

"Ei kestänyt kauankaan, kun luokseni singahti muutamia granaatteja. Ne olivat kaasugranaatteja, mutta kaasunaamaria ei minulla tietystikään ollut. Silmistäni alkoi sen vuoksi vuotaa vettä aivan mahdottomasti. Ennen pimeän tuloa englantilaiset vielä ampuivat konekivääreillä paikkaa, jossa olin laskeutunut maahan, suunnaten toisen konekiväärin lentokoneeseeni, toisen taas granaattikuoppaan. Kuulia vinkui lakkaamatta yläpuolellani. Rauhoittaakseni hermojani sytytin ensin savukkeen, sitten riisuin paksun turkin yltäni valmistautuen juoksemaan. Mars, mars, eteenpäin! Jokainen minuutti on pitkä kuin tunti.

"Vähitellen ilta pimeni, mutta minusta hyvin hitaasti. Ympärilläni kuului turkinpyiden ääntelyä. Vanhana metsästäjänä huomasin niiden liikkuvan kaikessa rauhassa ja tein tästä sen johtopäätöksen, ettei minua piilopaikassani uhannut yllätyksen vaara. Vihdoin tuli pimeä. Äkkiä pyrähti turkinpyypari lentoon aivan läheltäni, ja kohta sen jälkeen vielä yksi. Nyt ymmärsin vaaran lähestyvän. Nähtävästi englantilaisten partio halusi toivottaa minulle hyvää yötä. Nyt oli jo kiire livistää. Ryömin ja madoin ensin hyvin varovasti mahallani granaattikuopasta toiseen. Noin puolitoista tuntia yhtä mittaa ryömittyäni saavuin ihmisten läheisyyteen. Ovatkohan ne englantilaisia vai saksalaisia? He tulevat lähemmäs — ja olin vähällä heittäytyä kaulaan, kun tunsin heidät. Se oli tiedustelupartio, joka hiiviskeli 'ei kenenkään maalla'. Yksi miehistä saattoi minut komppaniapäällikkönsä luokse, ja siellä sain nyt tietää, että olin edellisenä iltana laskeutunut maahan n. 50 askeleen päähän vihollisen etulinjoista, ja että meidän jalkaväkemme oli jo pitänyt minua menetettynä miehenä. Söin ensin kunnollisen illallisen ja läksin sitten kotimatkalle.

"Takanani ammuttiin paljon enemmän kuin niiden edessäpäin. Jokainen tie, jokainen yhdyskaivanto, jokainen pensas ja salatie oli vihollisen tulen alaisena. Seuraavana aamuna englantilaiset tekivät hyökkäyksen, heidän täytyi siis aloittaa tykistövalmistelunsa edellisenä iltana. Olin siis valinnut jokseenkin sopimattomaan päivän huviretkeäni varten. Vasta kello kahden korvilla aamulla pääsin ensimmäiseen puhelimeen ja siten yhteyteen lentueemme kanssa."

Olimme kaikki hyvin iloisia saadessamme Schäferin takaisin joukkoomme. Hän meni nyt ensin levolle. Kuka muu hyvänsä olisi hänen asemassaan heittänyt viholliskoneet ainakin vuorokaudeksi rauhaan, mutta Schäfer ahdisti vielä saman päivän iltama Monchyn yläpuolella sangen matalalla lentävää B.E:tä (koe-Breguet-konetta) ja pakoitti sen laskeutumaan maahan.

Anti-Richthofen-laivue.

Englantilaiset olivat keksineet suurenmoisen leikin, nimittäin päättäneet ottaa minut vangiksi tai ampua maahan. Tähän tarkoitukseen he olivat todella perustaneet erityisen laivueen, joka lenteli sillä alueella, missä mekin tavallisesti liikuimme. Ymmärsimme englantilaisten aikomuksen siitä, että tämä laivue melkein yksinomaan ahdisti meidän punaisia lentokoneitamme.

Minun täytyy tässä huomauttaa, että olimme maalanneet koko hävittäjälentueemme koneet punaisiksi, koska hyvät ystävämme englantilaiset olivat päässeet selville siitä, että juuri minä istuin tuossa tulipunaisessa vehkeessä. Nyt olimme siis kaikki punaisia, ja englantilaisten naama venyi varmaan hyvin pitkäksi, kun he yhden ainoan asemesta näkivät tusinan tuollaisia punaisia koneita. Se ei kuitenkaan estänyt heitä hyökkäilemästä meidän kimppuumme. Pidänkin paljon enemmän siitä, että asiakkaani tulevat minun luokseni, kuin että minun pitäisi mennä heidän luokseen.

Lensimme kerran taas rintamalle toivoen voivamme siellä tavata vastustajiamme. Parinkymmenen minuutin kuluttua saapuivatkin ensimmäiset englantilaiset ja kävivät todella kimppuumme. Tällaista huvia ei meille ollut suotu pitkään aikaan. Englantilaiset olivat näet jonkin verran hillinneet kehuttua hyökkäyshenkeään, sillä se oli käynyt heille jokseenkin kalliiksi. Nyt meitä lähestyi kolme yhdenhengen Spad-konetta, jotka hyvyyteensä luottaen luulivat olevansa meitä paljon vahvempia.

Wolff, veljeni ja minä lensimme yhdessä. Meitä oli siis tasan kolme kolmea vastaan. Heti alussa englantilaisten hyökkäys muuttui puolustukseksi. Me olimme jo paremmalla puolella. Minä sain vastustajani eteeni ja ennätin kiireessä vielä nähdä, miten veljeni ja Wolff ottivat kumpikin osalleen yhden. Tavallinen tanssi alkoi, kaartelimme toistemme ympärillä. Suotuisa tuuli tuli jälleen avuksemme, se ajoi meidät taistelun aikana pois rintamalta Saksaa kohti.

Minun vastustajani putosi ensimmäisenä. Olin luultavasti ampunut hänen moottorinsa rikki. Joka tapauksessa hän päätti laskeutua maahan meidän puolellemme. Säälintunteita ei minulla enää ole, hyökkäsin vielä kerran hänen kimppuunsa, jolloin kone konekivääritulisuihkussa murskautui aivan kappaleiksi. Siivet liihottelivat maata kohti kuin paperiarkit, kumpikin erillään, ja runko syöksyi kuin kivi liekkien vallassa syvyyteen. Se putosi suolle. Sitä oli mahdoton kaivaa ylös. En koskaan ole saanut tietää, kenen kanssa tällöin taistelin. Hän oli kadonnut jäljettömiin. Ainoastaan lentokoneen pyrstön pirstaleet paloivat vielä osoittaen palkkaa, jonne mies itse oli kaivanut hautansa.

Samaan aikaan kuin minä olivat myöskin Wolff ja veljeni käyneet vastustajiensa kimppuun ja pakottaneet heidät laskeutumaan maahan verraten lähelle.

Lensimme nyt hyvin tyytyväisinä kotiimme ja tuumimme: "Toivottavasti Anti-Richthofen-laivue käy oikein usein meitä tervehtimässä."

Isäukko käy minua tervehtimässä.

Huhtikuun 29 päiväksi oli isäukkoni ilmoittanut saapuvansa molempia poikiaan tervehtimään. Isäni on pikkukaupungin sotilaskomentajana Lillin lähellä, hän ei siis ollut kaukana meistä, ilmasta käsin näen hänet usein. Hänen oli määrä saapua 9:n aikaan junassa. Puoli kymmenen aikaan hän jo on lentokentällämme. Saavuimme juuri kotiin taistelulennolta, ja veljeni laskeutuu ensimmäisenä koneesta maahan ja tervehtii isäukkoa: "Hyvää huomenta, isä, ammuin juuri maahan englantilaisen koneen." Sen jälkeen laskeuduin minä koneestani: "Hyvää huomenta, isä, ammuin juuri maahan englantilaisen koneen." Isäukko oli kovin mielissään, sen näki jo hänen kasvoistaan. Hän ei ole sellaisia isiä, jotka pelkäävät ja vapisevat poikiensa puolesta, vaan hän mieluimmin itse kapuaisi lentokoneeseen ja lähtisi englantilaisia ammuskelemaan — niin ainakin luulen. Söimme ensin yhdessä aamiaista, sitten lähdimme jälleen lennolle.

Sillä välin tapahtui lentokenttämme yläpuolella ilmataistelu, jota isäni tarkkasi erittäin kiinnostuneena. Me veljekset emme ottaneet siihen osaa, vaan seisoimme kentällä katselijoina. Englantilainen laivue oli lentänyt linjojemme yli, ja muutamat tiedustelulentäjämme kävivät nyt sen kimppuun aivan lentokenttämme yläpuolella. Äkkiä yksi koneista teki kuperkeikan, pääsi jälleen oikeaan asentoon ja laskeutui maahan tavallisessa liukulennossa. Ikäväksemme huomasimme, että se oli saksalainen kone. Englantilaiset lentävät edelleen. Saksalainen lentokone on nähtävästi saanut osumia, mutta se saapuu alaspäin aivan oikein ohjattuna ja koettaa laskeutua lentokentällemme. Paikka on vähän liian ahdas tuolle suurelle koneelle. Sitä paitsi oli seutu lentäjälle tuntematonta. Senpä vuoksi maahan laskeutuminen ei sujunutkaan aivan onnellisesti. Me riennämme paikalle ja toteamme suruksemme, että toinen koneen miehistä, konekiväärin hoitaja, oli kaatunut. Tämä näky oli isälleni uutta ja saattoi hänet nähtävästi hyvin vakavalle mielelle.

Päivä näytti meistä kuitenkin sangen lupaavalta. Ilma oli ihmeellisen kirkas. Ilmatorjuntatykit paukkuivat lakkaamatta; siis odottamattomia lentäjiä oli liikkeellä. Puolen päivän tienoissa nousimme jälteen ilmaan. Tälläkin kertaa minulla oli orani mukanani: ammuin alas jo toisen englantilaisen samana päivänä. Päivällisen jälkeen otimme pienet unet, sitten olimme taas yhtä virkeitä kuin ennenkin. Wolff oli sillä välin lentueensa mukana ollut taistelussa vihollisen kanssa ja itse passittanut yhden toiseen maailmaan. Myöskin Schäfer oli merkinnyt muistikirjaansa uuden voiton. Iltapäivällä veljeni ja minä sekä Schäfer, Festner ja Allmenröder teimme vielä kaksi lentoretkeä. Ensimmäinen lentomme oli epäonnistunut, mutta toinen sitä parempi. Emme olleet vielä kauankaan olleet rintamalla, kun meitä vastaan lensi vihollislaivue. Ikävä kyllä he lensivät meitä korkeammalla. Emme siis voineet tehdä mitään. Koetimme sen vuoksi nousta yhtä korkealle kuin hekin, mutta se ei onnistumat. Meidän täytyi jättää heidät rauhaan, ja lensimme pitkin rintamaa, veljeni aivan rinnallani, toisten edellä. Silloin huomaan kaksi vihollisen tykistölentäjää saapuvan lähelle rintamaamme. Veljeni antoi minulle pienen merkin ja ymmärsimme kohta toisemme. Lensimme rinnakkain lisäten yhä vauhtia. Molemmat tunsimme itsemme unin turvallisiksi ja vastustajaa voimakkaammiksi. Mutta varsinkin tärkeää oli se, että saatoimme täydellisesti luottaa toisiimme. Ja se onkin pääasia. Täytyy tietää, kenen kansaa lentää. Veljeni lähestyy ensin vihollisia, ottaa osalleen ensimmäisen, häntä lähinnä lentävän, minä otan toisen.

Nyt katsahdan ensin nopeasti ympärilleni, ettei vain kolmatta vihollista ole läheisyydessä; mutta huomaan olevamme kahden. Mies miestä vastaan. Olen pian päässyt mitä edullisempaan asemaan vastustajani taakse; lyhyt laukaussarja niin vihollislentokone särkyy kappaleiksi. Niin nopeasti en ollut vielä siihen mennessä selviytynyt taistelusta.

Minun vielä tarkastellessani, minne vastustajani pirstaleet putoavat, johtuu veljeni mieleeni. Huomaan hänet noin 500 metrin päässä vielä taistelussa vastustajansa kanssa.

Minulla oli hyvää aikaa katsella, ja täytyy tunnustaa, etten itsekään olisi osannut tehdä sen paremmin. Hänkin oli jo yllättänyt vihollisensa, ja he kieppuivat toistensa ympärillä. Vihollisen lentokone nousi äkkiä pystyyn — varma merkki siitä, että siihen oli osunut, ohjaaja oli varmaankin saanut luodin päähänsä tahi jotakin sellaista — lentokone alkaa pudota ja sen siivet repeävät irti molemmin puolin. Lentokoneen pirstaleet putoavat aivan lähelle minun uhriani. Lennän nyt veljeni luo ja onnittelen häntä, s.o. heilutamme kättä toisillemme. Olimme tyytyväisiä ja lensimme edelleen. Suurenmoista, että saa lentää näin veljensä kanssa.

Toiset toverimme olivat sillä välin tulleet lähemmäksi ja katselleet näytelmää, jonka veljekset olivat heille esittäneet. Sillä toinen ei voi toistaan auttaa, koska ainoastaan yksi voi kerrallaan ampua, ja jos joku lentäjistä on tekemisissä vihollisen kanssa, toiset saavat vain katsella syrjästä ja suojella hänen selkäpuoltaan, niin ettei kolmas kone pääse takaapäin ahdistajan kimppuun.

Lennämme yhä edelleen ja nousemme korkeammalle, sillä tuonne ylös on ilmestynyt muutamia Anti-Richthofen-kerhon jäseniä. Me olimme tällä kertaa helposti tunnettavissa, sillä aurinko paistoi lännestä koneisiimme ja saattoi ne loistamaan kauniin punaisina pitkän matkan päähän. Lensimme lähellä toisiamme, sillä jokainen tiesi, että nyt jouduimme tekemisiin sellaisten kanssa, jotka harjoittivat samaa ammattia kuin mekin. Valitettavasti he olivat taaskin korkeammalla, niin että meidän täytyi odottaa heidän hyökkäystään. Näyttivät olevan kuuluisia kolmitasoja ja Spad-koneita, aivan uusia, mutta voittohan ei riipu koneesta, vaan miehestä, joka siinä istuu. Mutta nuo naapurit olivat petollisia eivätkä rohjenneet ryhtyä taisteluun. Tarjosimme heille siihen tilaisuuden sekä omalla puolellamme että heidän puolellaan. Mutta he eivät ottaneet taisteluhaastetta vastaan. Mitähän varten he sitten komeilivat laivueellaan, joka oli asettanut päämääräkseen ampua minut maahan, jos heitä sitten rupeaa jänistämään, kun tiukka paikka tulee!

Vihdoin: yksi joukosta rohkaisi itsensä ja ohjasi koneensa alaspäin meidän viimeistä miestämme vastaan. Taisteluun tietysti ryhdytään, vaikka se tapahtuukin meille epäedullisissa olosuhteissa, sillä yläpuolella oleva on aina paremmalla puolella. Mutta kun vieraat eivät tarjoa parempaa, täytyy tyytyä siihen, mitä saa. Teemme sen vuoksi kaikki täyskäännöksen. Englantilainen huomaa sen ja luopuu kohta aikeestaan. Mutta nyt on leikki jo alkanut. Toinen englantilainen yrittää samaa. Hän on valinnut vastustajakseen minut, ja tervehdin häntä heti yhtäaikaa molemmilla konekivääreilläni. Tästä mies ei kuitenkaan näyttänyt pitävän, vaan koetti syöksylennolla minusta eroon. Mutta tämä juuri oli hänen turmionsa, sillä tällä tavalla hän joutui minun alapuolelleni. Nyt pysyttelin hänen yläpuolellaan. Ken kerran on joutunut minun alapuolelleni, varsinkin jos on lisäksi yksin ja meidän puolellamme, häntä voidaan pitää menetettynä miehenä, varsinkin jos kone on yhden hengen kone, siis hävittäjälentäjä, joka ei voi ampua taaksepäin. Vastustajallani oli erittäin hyvä kone ja hän lensi hyvin nopeasti. Mutta hänen ei ollut kuitenkaan määrä päästä omille linjoilleen. Tultuamme lensin kohdalle, aloin ampua häntä, mutta olin vielä liian kaukana hänestä. Tämä olikin vain sotajuoni, jolla tahdoin tehdä hänet levottomaksi. Hän meni ansaan, alkoi tehdä mutkia. Käytin sitä hyväkseni päästäkseni häntä lähemmäksi. Koetin samaa sotajuonta uudelleen ja vielä kolmannenkin kerran. Joka kerran miekkonen meni ansaan. Tällä tavoin olin vähitellen hiihdätellyt häntä lähemmäksi. Nyt olen aivan hänen kintereillään. Tähtään tarkasti, odotan vielä hetkisen, ja korkeintaan 50 metrin päästä hänestä painan molempien komekiväärieni liipaisimia. Ensin kuuluu heikkoa ratinaa, mikä on varma merkki siitä, että on osunut bensiinisäiliöön, sitten ilmestyy kirkas liekki ja herra lordi katoaa syvyyteen.

Tämä oli jo neljäs voitto samana päivänä. Veljelläni oli kaksi. Näytti melkein siltä, kuin olisimme vartavasten kutsuneet isäukkomme tällaisiin peijaisiin. Ilo oli tietysti ylimmillään.

Illaksi olin kutsunut luokseni muutamia herroja, hyvän ystäväni Wedelin, joka sattumalta oleskeli näillä seuduilla. Kaikki sujui kuin sopimuksen mukaan. Me veljekset olimme ampuneet yhteensä kuusi englantilaista samana päivänä. Siten olimme tuhonneet kokonaisen lentäjälaivueen. Enpä luule englantilaisten noihin aikoihin kovinkaan pitäneen meistä.

Lento kotimaahan.

Olin jo pudottanut viisikymmentä vastustajaa. Arvelin, että kaksikuudetta olisi parempi; sen vuoksi ammuin jo samana päivänä vielä kaksi. Mutta tämä oli oikeastaan vastoin kaikkia sopimuksia.

Minulle oli oikeastaan annettu lupa ampua vain yksiviidettä. Minkä tähden tämä luku oli määrätty, sen voi jokainen hyvin ymmärtää, mutta juuri siksi tahdoinkin välttää sitä. En ole suinkaan ennätysten tavoittelija, ja yleensä me lentäjät emme sellaisista ollenkaan välitä. Me täytämme vain velvollisuutemme. Boelcke olisi varmaankin pudottanut satakin viholliskonetta, jollei onnettomuus olisi kohdannut häntä liian aikaisin. Ja monet muut kaatuneet toverimme olisivat voineet saavuttaa paljon korkeampia lukuja, jollei äkillinen kuolema olisi heitä siitä estänyt. Mutta puolisataa on sekin hauska luku. Nyt olin myöskin saanut toivoni täytetyksi, minun sallittiin pudottaa viisikymmentä ennen kuin lähdin lomalle.

Toivon voivani pian juhlia toista 50-lukua.

Saman päivän iltana minut kutsuttiin puhelimeen, ja kanssani halusi puhua ei mikään sen pienempi tekijä kuin itse "suuri päämaja". Tuntuipa somalta olla näin suoranaisessa yhteydessä "kaikkein korkeimpien viskaalien" kanssa. Sain mm. kuulla sen ilosanoman, että hänen majesteettinsa keisari oli lausunut haluavansa henkilökohtaisesti puhutella minua, ja päiväkin oli jo määrätty: toukokuun 2 p. Mutta nyt oli jo huhtikuun 30 päivä kello yhdeksän illalla. Junalla en enää olisi ehtinyt noudattaa korkeimman sotapäällikkömme toivomusta. Päätin sen vuoksi — mikä olikin paljon hauskempaa — suorittaa matkan ilmateitse. Seuraavana aamuna lähdin liikkeelle, mutta en yhdenhengen istuttavalla "le petit rouge'illani", vaan suurella kahdenhengen koneella.

Istuuduin takaistuimelle, en siis ohjauspaikalle. Ohjauksesta sai tällä kertaa huolehtia luutnantti Krefft, joka myöskin kuului hävittäjälaivueeseeni. Hän oli juuri lähdössä toipumislomalle, joten matkamme sopivat erinomaisesti yhteen. Näin hänkin pääsi nopeammin kotiseudullensa, ja hän oli siitä hyvin iloinen.

Lähtöni tapahtui jotenkin päätäpahkaa. En voinut ottaa mukaani lentokoneeseen muuta kuin hammasharjan, joten minun täytyi jo ennen lähtöäni pukeutua valmiiksi siihen asuun, jossa minun oli määrä ilmoittautua suuressa päämajassa. Sotaretkellä ei sotilaalla ole juuri paljonkaan siistejä vaatekappaleita mukanaan, ei ainakaan minunlaisellani rintamasotilaalla.

Veljeni sai nyt laivueen johdon käsiinsä; heitin lyhyet jäähyväiset, sillä toivoin pian voivani palata entiseen toimeeni noiden kunnon toverieni joukkoon.

Lentomatkamme kävi Liège'in (Lüttichin) ja Namurin yli Aachenia ja Kölniä kohti. Oli sentään ihanaa saada kerrankin ilman sotaisia ajatuksia kiitää ilmameren ulapoilla. Sää oli ihana, parempi kuin moniin aikoihin. Sinä päivänä oli varmastikin rintamalla oikein paljon työtä. Armeijamme pallot katoavat pian näkyvistämme, ja kiidämme yhä kauemmas pois Arras'in taistelujen jyminästä. Allamme on vain rauhallisia maisemia. Höyrylaivat kulkevat jokia pitkin, tuolla porhaltaa pikajuna, me sivuutamme sen kuin leikkien. Tuuli on myötäinen. Maa näyttää meistä tasaiselta kuin lattia, eikä kauniita Maasin vuoriakaan huomaa vuoriksi. Niitä ei voi tuntea edes varjoista, sillä aurinko paistaa melkein kohtisuoraan. Tiedämme vain, että ne ovat olemassa, ja käyttämällä hiukan mielikuvitusta voi haaveilla pujahtavansa niiden viileihin luoliin.

Päivä oli jo kulunut pitkälle, kohta oli keskipäivä. Allemme kasautuu pilviä, jotka peittävät maan näkyvistämme. Määräten suunnan auringon ja kompassin mukaan lennämme edelleen. Hollannin läheisyys alkaa kuitenkin vähitellen tuntua kiusalliselta, sen vuoksi päätämme pyrkiä jälleen tuntumaan maan kanssa. Laskeudumme pilvien alapuolelle ja huomaamme olevamme juuri Namurin kohdalla. Täältä suuntaamme Aachenia kohti, mutta tämän kaupungin jätämme kuitenkin vasemmalle ja saavumme puolenpäivän aikaan Kölniin. Lentokoneessamme vallitsi iloinen mieliala, sillä meillä oli edessämme pitkänpuoleinen loma; sitä paitsi oli kaunis ilma, ja mielessä se tietoisuus, että olimme saapuneet onnellisesti ainakin Kölniin saakka, joten saatoimme olla varmat siitä, että vaikka pieniä kommelluksia tapahtuisikin, minä kuitenkin ehtisin suureen päämajaan hyvissä ajoin.

Kölniin oli sähkötetty tieto meidän tulostamme. Meitä odotettiin siis siellä. Edellisenä päivänä sanomalehdet olivat kertoneet minun 52:nnesta ilmavoitostani. Vastaanotto olikin sen mukainen.

Kolme tuntia kestäneestä lentomatkasta oli pääni kuitenkin käynyt hieman raskaaksi, jonka vuoksi päätin ottaa pienet päivällisunet, ennen kuin lähdin suureen päämajaan. Kölnistä lensimme nyt hyvän matkaa pitkin Reiniä. Tie oli minulle tuttu, sillä olen usein kulkenut sen höyrylaivalla, autolla ja junalla sekä nyt vihdoin lentokoneella. Mikä näistä matkoista oli hauskin? Sitä on vaikea sanoa. Höyrylaivasta näkee kyllä paremmin erinäisiä yksityiskohtia, mutta lentokoneesta saatu yleiskatsaus ei myöskään ole hulluimpia. Reinillä on aina oma viehätyksensä, näin ylhäältäpäin. Emme lentäneetkään kovin korkealla, jotta olisimme voineet paremmin nauttia vuorten läheisyydestä, sillä kauneinta Reinin varsilla ovat kaikissa tapauksissa mahtavat metsän peittämät kukkulat, linnat jne. Yksityisiä taloja emme tietysti voineet nähdä. Vahinko, ettei voi lentää samalla kertaa nopeasti ja hitaasti. Olisin kernaasti vähentänyt vauhdin mahdollisimman hitaaksi.

Liiankin nopeasti katoaa kaunis maisema toisensa jälkeen. Korkealla lentäessä ei oikeastaan ole sellaista tunnetta, että matka käy hyvin nopeasti. Autossa tai pikajunassa esim. nopeus tuntuu tavallisesti hyvin suurelta, jota vastoin lentokoneessa matka oikeastaan aina, kun kerran on saavuttanut tietyn korkeuden, tuntuu sujuvan hitaasti. Nopeuden huomaa oikeastaan vasta silloin, kun on ollut viisi minuuttia katsomatta ympärilleen ja rupeaa sitten jälleen tarkastamaan seutuja. Koko äskeinen kuva on silloin täydellisesti muuttunut. Minkä viisi minuuttia sitten näki suoraan allaan, näkyy nyt kulmasta ja sitä ei enää tunne entisekseen. Sen vuoksi lentäjä voikin helposti eksyä, jos on hetkisenkään tarkkaamatta seutua. Iltapäivällä saavuimme sitten suureen päämajaan, jossa muutamat siellä työskentelevät toverini ottivat minut sydämellisesti vastaan. Minun on noita "musteentuhrijoita" oikein sääli. He nauttivat vain puoleksi sodasta. Ensin ilmoittauduin ilmavoimia komentavalle kenraalille. Seuraavana aamuna odotti tuo suuri hetki, jolloin minun oli määrä tulla esitellyksi Hindenburgille ja Ludendorffille. Sain odottaa hyvän aikaa. Millainen vastaanotto oikeastaan oli, sitä en osaa tarkoin kuvata. Ensin ilmoittauduin Hindenburgille, sitten Ludendorffille.

Tuntuu hiukan kaamealta olla huoneessa, jossa maailman kohtaloita ratkaistaan. Olin sen vuoksi jokseenkin iloinen, kun olin jättänyt "pääpaikan" taakseni ja minut kutsuttiin klo 12 päivälliselle hänen majesteettinsa keisarin luokse. Tänään oli syntymäpäiväni, ja joku oli varmaankin kertonut siitä hänen majesteetilleen, koskapa hän tiesi onnitella minua. Ensin voittojeni, sitten viidenkolmatta ikävuoteni johdosta. Sain myöskin yllätyksenä pienen syntymäpäivälahjan.

En koskaan ollut voinut edes uneksia, että viidentenäkolmatta syntymäpäivänäni saisin istua Hindenburgin oikealla puolella ja että kenraalisotamarsalkka mainitsi minut puheessaan.

Seuraavaksi päiväksi olin kutsuttu keisarinnan luokse, niin lähdin Hornborgiin. Siellä söin aamiaista hänen majesteettinsa luona ja täälläkin minulle annettiin syntymäpäivälahja. Sitä paitsi minulla oli kunnia näyttää hänen majesteetilleen keisarinnalle lentotaitoni. Illaksi olin jälleen kutsuttu sotamarsalkka von Hindenburgin vieraaksi.

Seuraavana päivänä lensin Freiburgiin ampumaan metsoja. Freiburgissa nousin Berliiniin menevään lentokoneeseen. Nürnbergissä otettiin bensiiniä. Silloin nousi ukkosilma. Mutta minulla oli tulinen kiire Berliiniin. Siellä minua odottivat kaikenlaiset enemmän tai vähemmän mielenkiintoiset asia. Ukkosilmasta välittämättä lensin siis edelleen. Pilvet ja rajuilmakin huvittavat minua tavallaan. Satoi kuin saavista kaataen. Silloin tällöin tuli joukkoon rakeita. Potkurini oli jälkeenpäin aivan hullunkurisen näköinen, rakeet olivat pieksäneet reunat rikki, niin että se oli kuin sahanterä. Paha vain, että ruma sää huvitti minua niin suuresti, että unohdin kokonaan katsoa missä olin. Kun jälleen aioin määritellä olinpaikkani, ei minulla ollut aavistustakaan siitä, millä seuduilla nyt lensin. Kirottu juttu! Olin eksynyt kotimaassani! Ja tämän piti tapahtua juuri minulle. Kylläpä kotolaiset saisivat ilon aihetta, jos tietäisivät tämän. Mutta kieltämätön tosiasia oli, etten tiennyt, missä olin. Kun lensin jokseenkin alhaalla, oli voimakas tuuli painanut minut pois oikeasta suunnasta, olin eksynyt kartasta, ja nyt täytyi auringon ja kompassin mukaan jotenkuten pyrkiä Berliiniä kohti. Lennän yli kaupunkien, kylien, jokien ja metsien, mutta en tunne niistä ainoaakaan. Vertaan luontoa karttaani, mutta turhaan. Kaikki on toisenlaista. En todellakaan enää tiedä, missä olen. Minun on aivan mahdoton tuntea seutua. Se olikin, kuten myöhemmin huomasin, aivan sula mahdottomuus, sillä lensin satakunta kilometriä karttani reunan ulkopuolella.

Pari tuntia tällä tavoin lennettyämme päätimme ohjaajani ja minä laskeutua maahan. Sellainen on aina vähän epämiellyttävää, kun ei ole lentokenttää. Ei voi ollenkaan tietää, minkälaista maasto on. Jos lentokoneen pyörä osuu kuoppaan, niin kone on säpäleinä. Ensin koetimme lukea erään rautatieaseman nimeä, mutta istu ja pala, se oli tietysti maalattu niin pienillä kirjaimilla, ettei niistä voinut erottaa ainoaakaan. Meidän oli siis laskeuduttava maahan. Raskain mielin, mutta mikään muu ei auttanut. Valitsimme laskeutumispaikaksi niityn, joka ylhäältä näytti sangen tasaiselta, ja koetimme onneamme. Paha kyllä ei niitty lähempää katsoen ollut suinkaan niin siloinen, Sen sain pian todeta koneen ohjauslaitteen kärsimistä kolahduksista. Olimme siis oikein häpäisseet itsemme. Ensin eksymme suunnasta, ja sitten rikomme vehkeet. Sen vuoksi meidän täytyi nyt jatkaa matkaamme aivan tavallisilla kulkuneuvoilla, pikajunalla. Hitaasti, mutta varmasti saavuimme Berliiniin. Olimme laskeutuneet maahan Leipzigin läheisyydessä. Jollemme olisi tehneet tätä tyhmyyttä, niin olisimme loppujen lopuksi sittenkin vielä päätyneet Berliiniin, mutta mitä teetkin, teet hullusti.

Muutamia päiviä myöhemmin saavuin kotikaupunkiin Schweidnitziin. Vaikka kello oli vasta seitsemän aamulla, oli asemalle kokoontunut koko joukko väkeä. Vastaanotto oli sydämellinen. Iltapäivällä jouduin useiden kunnianosoitusten kohteeksi, mm. kävi "Nuorison maanpuolustusyhdistys" (Jugendwehr) kunniatervehdyksellä.

Täistä saatoin huomata, että kotonaolevat todellakin seuraavat kiinnostuneina rintamalla taistelevien sotilaittensa elämää.

Veljeni.

Olin tuskin ollut viikon päivät lomalla, kun sain sähkösanoman: "Lothar haavoittunut, ei hengenvaarallisesti." Ei sen enempää. Myöhemmin saamani lisätiedot osoittivat, että hän oli vielä kerran ollut oikein kevytmielinen. Hän lensi Allmenröderin kera vihollista vastaan. Silloin hän huomasi alhaalla, jokseenkin kaukana vihollisen linjojen takana, yksin lentelevän englantilaisen. Tuollaisia vihollisen jalkaväkilentäjiä, jotka ovat hyvin kiusallisia joukoillemme. Ainakin ne häiritsevät melkoisesti joukkojemme toimintaa. Saavuttavatko he mitään erityisiä tuloksia maleksimalla matalalla ampumahautojen yläpuolella, on hyvin epäiltävää. Veljeni oli parintuhannen, englantilainen tuhannen metrin korkeudessa. Hän hiipii lähemmäksi ja kiidättää sitten syöksylennossa muutamassa sekunnissa toisen niskaan. Englantilainen katsoi parhaaksi välttää taistelua ja katosi hänkin syöksylennossa syvyyteen. Veljeni siekailematta perästä. Hän ei lainkaan välitä siitä, onko hän vihollisen alueella vai omalla puolella. Vain yksi ajatus: tuon toisen täytyy pudota. Se onkin tietysti aivan oikein. Toisinaan minäkin teen samoin. Mutta jollei veljeni ole tehnyt näin ainakin kerran jokaisella lentoretkellä, niin ei koko juttu huvita häntä lainkaan. — Vasta aivan lähellä maata hän pääsi hyvään asentoon ja ampui vastustajansa koneen luoteja täyteen. Englantilainen putoaa maahan kuin kivi. Hänestä ei jää paljon jäljelle.

Tällaisen taistelun jälkeen, varsinkin jos se tapahtuu verraten matalalla, kun on kierrellyt ja kaarrellut; puoleen ja toiseen, lentänyt milloin oikeaan, milloin vasempaan, ei tavallisella kuolevaisella ole enää aavistustakaan siitä, missä hän on. Puheena olevana päivänä oli sitä paitsi vähän sumua, siis varsin epäedullinen sää. Nopeasti veljeni kuitenkin pääsi selville seudusta ja huomasi vasta nyt olevansa aika pitkän matkan vihollisen rintaman takana. Hän oli Vimyn harjanteen tuolla puolen. Vimyn kukkulat kohoavat satakunta metriä ympäristöä korkeammalle. Veljeni oli kadonnut noiden Vimyn kukkuloiden taakse — väittivät ainakin ne, jotka alhaalta käsin olivat seuranneet hänen taisteluansa.

Lento kotiin ennen kuin pääsee omien asemien kohdalle, ei ole kaikkein miellyttävimpiä tehtäviä. Ei voi tehdä mitään vaikka vihollinen ampuu. Tosin vain harvoin sattuu. Veljeni lähestyi siis vihollisasemia. Niin alhaalla, kuin hän silloin lensi, voi kuulla jokaisen laukauksen. Kuulostaa siltä kuin kastanjat räiskyisivät tulessa, kun yksityinen jalkaväkisotamies ampuu. Silloin hän äkkiä tuntee iskun: häneen on osunut. Siitä hän oli heti selvillä. Veljeni on niitä ihmisiä, jotka eivät voi nähdä omaa vertaan. Toisen veren näkeminen ei tee häneen mitään tai ainakin paljon pienemmän vaikutuksen. Mutta omaa vertaan hän ei voi sietää. Hän tuntee nyt jotakin lämmintä vuotavan oikeaa säärtään pitkin ja samalla kipua lantiossaan. Mutta alhaalla paukkuu yhä vimmatusti. Hän on siis vihollisen puolella rintamaa. Pauke kuitenkin vähitellen lakkaa. Hän on päässyt saksalaisten linjojen kohdalle. Mutta nyt hänen täytyy pitää kiirettä, sillä voimat vähenevät aivan ilmeisesti. Hän huomaa metsän ja sen vieressä niityn. Siis niittyä kohti. Hän pysähdyttää kiireesti moottorin, mutta samalla loppuvat myöskin hänen voimansa, hän menee tainnoksiin. Aivan yksin hän istuu lentokoneessaan, kukaan ei siis voi auttaa. Kuinka hän tuli maahan, on oikeastaan ihme. Sillä ainoakaan lentokone ei voi itse hoitaa itseään. Sellaista väitetään ainoastaan eräästä vanhasta kölniläisestä "kyyhkysestä" (Taube-lentokoneesta); koneseppä asettaa sen lentovalmiiksi, mutta samalla hetkellä kun lentäjän pitäisi istuutua siihen, se lentääkin ominpäin tiehensä, tekee kierroksen ja laskeutuu viiden minuutin kuluttua jälleen maahan. Monet kertovat nähneensä sen. Minä en ole nähnyt — olen kuitenkin varma jutun todenperäisyydestä. Mutta veljelläni ei ollut tuollaista itsestään maahan laskeutuvaa kyyhkystä, ja kuitenkin hän oli tullut alas aivan vahingoittumattomana. Vasta sairaalassa hän tuli tajuihinsa. Hänet kuljetettiin Douaihin.

Omituinen tunne kerrassaan, kun veli näkee veljensä taistelussa englantilaisen kanssa. Kerran näin Lothar veljeni jäävän laivueesta vähän jälkeen ja samalla englantilaisen hyökkäävän hänen kimppuunsa. Hänen olisi ollut helppo välttää taistelua — syöksymällä syvyyteen. Mutta sitäpä hän tietysti ei tee! Sellainen ajatus ei nähtävästi juolahda edes hänen mieleensä. Pakeneminen on hänelle aivan vieras käsite. Kaikeksi onneksi olin huomannut tämän ja olin varuillani. Huomasin, kuinka englantilainen, joka oli ylempänä, laskeutuu häntä kohti ja ampuu ampumistaan. Veljeni koettaa nousta hänen tasalleen ollenkaan välittämättä siitä, ampuupa toinen tai on ampumatta. Mutta äkkiä punainen lentokone tekee kuperkeikan ja syöksyy ympäri kieppuen pystysuoraan alaspäin. Tämä ei näyttänyt olevan mikään tahallinen liike, vaan todellinen putoaminen. Sellainen näky ei tietenkään veljessä herätä kaikkein mieluisimpia tunteita. Mutta minun oli vähitellen täytynyt tottua siihen, sillä veljeni käytti sitä sotajuonena. Huomattuaan englantilaisen yläpuolellaan hän oli saavinaan osuman ja putoavinaan, englantilainen jäljestä, mutta veljeni kiepsahti jälleen oikeaan asentoon ja kohosi silmänräpäyksessä hänen yläpuolellensa. Vihollislentäjä ei ehtinyt niin nopeasti nousta eikä käsittää uutta asemaansa, veljeni oli jo hänen niskassaan, ja muutaman sekunnin kuluttua leimahti englantilaisen kone ilmiliekkeihin. Hän syöksyi auttamattomasti maahan.

Seisoin kerran maassa bensiinisäiliön vieressä, jossa 100 litraa tuota nestettä räjähti ja paloi. En kärsinyt seistä kymmenen askeleen päässä siitä, kuumuus oli niin kova. Mutta ajatella, että tuollainen säiliö, joka sisältää muutamia satoja litroja, räjähtää muutaman senttimetrin päässä lentäjän edessä ja potkurin ilmavirta ajaa koko kuumuuden suoraan lentäjän kasvoihin. Luultavasti hän silloin menettää silmänräpäyksessä tajuntansa, ainakin kaikki silloin käy kaikkein nopeimmin.

Mutta joskus tapahtuu kuitenkin ihmeitä ja tunnustähtiä. Niinpä näin esim. kerran englantilaisen lentokoneen syöksyvän liekkien vallassa maahan. Liekit leimahtivat ensin 500 metrin korkeudessa. Koko kone oli tulen vallassa. Kotiin lennettyämme kuulimme, että toinen koneen miehistä, tähystäjä, oli hypännyt maahan viidenkymmenen metrin korkeudesta. Ajatella — 50 metrin korkeudesta. Sitä täytyy jo ajatella. Tavallinen Berliinin kirkontorni ei ole paljonkaan korkeampi. Yrittäköönpä joku hypätä alas tämän tornin huipusta! Minkänäköinen hän on maahan tultuaan! Useimmat taittaisivat niskansa jo toisesta kerroksesta hypätessään. Mutta tuo uljas tähystäjäupseeri hyppäsi kaikissa tapauksissa 50 metrin korkeudesta, palavasta koneestaan, joka jo ainakin minuutin ajan oli ollut liekkien vallassa, eikä hän saanut mitään muuta vaurioita kuin yksinkertaisen sääriluumurtuman. Vieläpä hän kaiken tämän jälkeen kykeni puhumaankin, niin ettei edes hänen sieluntilansa ollut kärsinyt.

Toisen kerran pudotin englantilaisen lentokoneen, jonka ohjaaja sai surmanluodin päähänsä, ja lentokone syöksyi ohjattomana, kohtisuoraan ja liukulentoon pääsemättä, kolmentuhannen metrin korkeudesta maahan. Vasta kotvan aikaa myöhemmin laskeuduin itse liukulennossa maahan ja näin vain muodottoman röykkiön. Hämmästyksekseni kuulin tähystäjän saaneen ainoastaan pienen ruhjevamman päähänsä ja ettei hänen tilansa ollut hengenvaarallinen. Onnea pitää ihmisellä olla!

Kerran taas Boelcke ampui maahan Nieuport-koneen. Olin itse näkemässä. Kone syöksyi maahan kuin kivi. Riensimme paikalle ja löysimme lentokoneen puoleksi savimaahan hautautuneena. Ohjaaja, hävittäjälentäjä oli tiedottomana vatsaansa saamasta ampumahaavasta, mutta oli pudotessaan nyrjähyttänyt vain toisen käsivartensa. Hän jäi henkiin.

Toiselta puolen olen taas ollut näkemässä sellaisen tapauksen, että eräs hyvä ystäväni maahan laskeutuessaan ajoi koneensa toisen pyörän kaniininkuoppaan. Kone oli jo melkein pysähtynyt ja nousi vain hyvin hitaasti päälleen, vaappui siinä epävarmana, kummalle puolelle kaatuisi, mutta keikahti lopulta selälleen — ja miesparka taittoi niskansa.

* * * * *

Veljeni Lothar on neljännen rakuunarykmentin luutnantti, oli ennen sotaa vielä sotakoulussa, mutta sai heti sen alussa korotuksen upseeriksi ja aloitti, kuten minäkin, sodan ratsumiehenä. Mitä urotöitä hän oikein lienee suorittanut, sitä en tiedä, sillä hän ei koskaan puhu itsestään. Minulle on vain kerrottu seuraava juttu:

Syystalvella 1914 hänen rykmenttinsä majaili Wartha-joella, venäläiset olivat sen toisella rannalla. Kukaan ei tiennyt, aikoivatko he ryhtyä hyökkäykseen vai pysyä aloillansa. Joen rannat olivat osittaan jäätyneet, niin ettei sen yli päässyt ratsastamaan. Siltoja ei tietysti ollut, sillä venäläiset olivat ne repineet. Silloin veljeni ui joen yli, sai selville, missä venäläiset olivat, ja palasi samaa tietä takaisin. Tämä tapahtui ankarassa aitovenäläisessä talvipakkasessa — kuinka monta astetta kylmää lienee ollutkin. Hänen vaatteensa jäätyivät muutamassa minuutissa ihoon kiinni, mutta hänen vakuutuksensa mukaan niissä muka oli varsin lämmin olla. Näin hän ratsasti koko päivän, kunnes illalla saapui majapaikkaansa. Eikä hän edes vilustunut.

Talvella 1915 hän siirtyi kehoituksestani lentojoukkoihin, ja hänestä tuli aluksi, kuten minustakin, tähystäjä. Vasta vuotta myöhemmin hän suoritti ohjaajan tutkinnon. Tähystäjänä olo ei olekaan huono koulu, varsinkaan hävittäjälentäjälle. Maaliskuussa 1917 hän suoritti kolmannen tutkintonsa ja tuli heti minun hävittäjälaivueeseeni.

Hän oli siis vielä aivan nuori ja viaton lentäjä, joka ei ajatellut surmansilmukoita eikä muita narrinkonsteja, vaan oli hyvin tyytyväinen voidessaan nousta ilmaan ja laskeutua maahan kunnollisesti. Parin viikon kuluttua otin hänet ensimmäisen kerran mukaani vihollista vastaan ja kehoitin häntä lentämään lähellä takanani, jotta hän saisi tarkoin nähdä, kuinka taistelu tapahtuu. Mutta jo kolmannella lentoretkellä huomaan hänen äkkiä eroavan seurastani ja hyökkäävän englantilaisen kimppuun, jonka hän kohta pudottaa. Sydämeni ailahti ilosta tämän nähdessäni. Tämä oli taaskin todistuksena siitä, kuinka yksinkertainen juttu vastustajan pudottaminen oikeastaan on. Kaikki riippuu mieskohtaisesta kunnosta ja päättäväisyydestä. En ole siis mikään Pégoud [ranskalaisten kuuluisin taistelulentäjä maailmansodassa] enkä halua sellaiseksi tullakaan, olen vain velvollisuuteni täyttävä sotilas.

Neljä viikkoa myöhemmin veljeni oli jo pudottanut kaksikymmentä englantilaista konetta. Tämä ennätys lienee ainoa laatuaan koko lentosodanhistoriassa, että lentokoneenkuljettaja pudottaa ensimmäisen vastustajansa kaksi viikkoa kolmannen tutkintonsa jälkeen ja on neljä viikkoa myöhemmin merkinnyt muistikirjaansa jo kaksikymmentä uutta voittoa.

Hänen kahdeskolmatta vastustajansa oli kuuluisa kapteeni Ball, verrattomasti paras englantilainen lentäjä. Alkoinaan yhtä tunnetun majuri Hawkerin olin minä jo muutamia kuukausia aikaisemmin ottanut osalleni. Olin erityisesti iloinen juuri sen vuoksi, että oma veljeni nyt piti huolen Englannin toisesta mestarilentäjästä. Kapteeni Ball lensi kolmitasolla ja kohtasi veljeni yksin rintamalla. Kumpikin pyrki toisensa kimppuun, mutta molemmat pitivät varansa. He lensivät yhä uudelleen toisiaan kohti, mutta kummankaan ei onnistunut päästä toisen taakse. Silloin molemmat päättivät ampua muutamia hyvin tähdättyjä laukauksia sillä lyhyellä hetkeltä, jolloin sivuuttivat toisensa. He lentävät taas toisiansa kohti, ja molemmat ampuvat. Molempia estää edessä oleva moottori tähtäämästä. Osumismahdollisuudet siis kummallakin hyvin pienet, varsinkin kun nopeus on tavallista kaksi kertaa suurempi. Kumpikaan ei siis oikeastaan usko onnistuvansa. Veljeni, joka lensi vähän alempana, ohjasi koneensa äkkiä ylöspäin, mutta keikahti samalla selälleen, jolloin hänen koneensa hetkeksi menetti ohjauskykynsä. Pian hän sai sen jäilleen oikeaan asentoon, mutta totesi samalla vastustajan ampuneen hänen molemmat bensiinisäiliönsä rikki. Siis pakkolasku! Sytytin on heti poistettava, muuten kone syttyy tuleen. Mutta hänen seuraava ajatuksensa on: Missä vastustajasi on? Samalla hetkellä kun hän itse teki kuperkeikan, hän oli huomannut vastustajansa samoin nousevan pystyyn ja kiepsahtavan ympäri. Hän ei siis voinut olla kovin kaukana. Koko ajan on vallitsevana ajatus: "Onko hän ylä- vai alapuolellani?" Yläpuolella häntä ei enää näkynyt, sen sijaan veljeni huomasi allansa kolmitason lakkaamatta pyörivän ympäri ja syöksyvän yhä syvemmälle. Se putosi putoamistaan pääsemättä enää oikeaan asentoon, ja murskautui maata vasten. Tämä tapahtui meidän alueellamme. Molemmat vastustajat olivat lyhyellä kohtaushetkellä osuneet toisiinsa kiinteillä konekivääreillään. Veljeni molemmat bensiinisäiliöt olivat puhki, ja samalla hetkellä kapteeni Ball oli saanut luodin päänsä läpi. Hänellä oli mukanaan muutamia kotimaasta saatuja valokuvia ja sanomalehtileikkeleitä, joissa häntä kovin ylistettiin. Hän näytti hiljakkoin palanneen lomalta. Boelcken aikana kapteeni Ball oli tuhonnut 36 saksalaista lentokonetta. Mutta hänkin tapasi voittajansa. Vai lieneekö ollut sattuma, että sellaisen suuruuden kuin hän, piti kuolla niin tavallinen sankarikuolema?

Kapteeni Ball oli epäilemättä Anti-Richthofenlaivueen johtaja, joten luulen englantilaisten nyt mieluimmin luopuvan yrityksestään eikä enää pyrkivän saamaan minua kiinni. Se olisi kuitenkin ikävää, sillä siten menettäisimme monta hyvää tilaisuutta, jolloin voimme oikein rökittää englantilaisia.

Jollei veljeni olisi toukokuun 5 p:nä haavoittunut, hän luullakseni olisi minun palatessani lomalta samoin voinut lähteä lomalle 62 voittoa luettelossaan.

Lothar "ampuja" eikä hävittäjälentäjä.

Isäni mielestä on suuri erotus hävittäjälentäjällä ja sellaisella ampujalla, joka ampuu vain huvikseen. Kun minä olen pudottanut englantilaisen, on metsästyshimoni tyydytetty ainakin neljännestunniksi. En saata siis ampua kahta englantilaista peräkanaa. Kun kerran yksi on pudonnut, tunnen ehdotonta tyydytystä. Vasta paljon myöhemmin olen voinut kehittää itseni "ampujaksi".

Mutta veljeni oli heti toista maata. Minulla oli tilaisuus tarkata häntä hänen ampuessaan neljännen ja viidennen vastustajansa. Hyökkäsimme vihollislaivueen kimppuun. Minä olin ensimmäisenä. Olin pian selviytynyt vastustajastani. Katsahdan ympärilleni ja huomaan veljeni lentävän toisen englantilaisen takana; tämän kone syttyy juuri palamaan, ja moottori räjähtää. Tämän englantilaisen vieressä lentää toinen. Veljeni jättää nyt aivan tyynesti ensimmäisen vastustajansa omiin hoteisiinsa, vaikkei tämä ole vielä pudonnut, vaan pysyttelee yhä ilmassa, ja suuntaa konekiväärinsä lähellä lentävää toista englantilaista kohti jatkaen heti ampumista. Tämäkin vastustaja putosi lyhyen taistelun jälkeen.

Kotona hän kysyi minulta ylpeästi; "Kuinka monta ammuit?" Vastasin vaatimattomasti: "Yhden." Hän kääntää selkänsä ja sanoo: "Minä ammoin kaksi." Lähetin hänet heti rintamalle tiedustelemaan uhriensa nimiä jne. Myöhään iltapäivällä hän palaa takaisin, mutta sanoo löytäneensä vain yhden.

Siis huono tiedustelija, kuten hyvät "ampujat" tavallisesti. Vasta seuraavana päivänä ilmoitettiin rintamalta, missä hänen toinen uhrinsa makasi. Kaikkihan olimme kyllä nähneet hänen putoavaa.

Alkuhärkä.

Ruhtinas Pless oli kerran päämajassa käydessään antanut minulle luvan ampua yhden visentin hänen metsästysmailtaan. Visentti on sama eläin, jota kansan keskuudessa sanotaan alkuhäräksi. Alkuhärät ovat kuolleet sukupuuttoon. Visenttiä uhkaa sama kohtalo. Koko maapallolla on ainoastaan pari paikkaa, missä sitä vielä tavataan, nimittäin juuri Plessissä ja Venäjän entisen tsaarin metsästysmailla, Bialowiezan metsässä. Bialowiezan metsä on tietysti kärsinyt hyvin suurta vahinkoa sodan jaloissa. Moni komea visentti, jonka muuten ainoastaan ruhtinaalliset henkilöt tahi tsaari itse olisi ampunut, on joutunut jonkun musketöörin muistikirjaan. [Saksal. valloittajat suojelivat B:n visenttejä parhaansa mukaan, mutta heidän poistuttuaan kurittomat venäläislaumat hävittivät ne viimeistä myöten, ampuivat konekivääreilläkin. — Suom.]

Olin siis hänen korkeudeltaan saanut luvan kaataa noin harvinaisen eläimen. Yhden ihmisiän kuluttua näitä eläimiä tuskin enää on olemassa, silloin ne varmaankin ovat kuolleet sukupuuttoon.

Saavuin Plessiin iltapäivällä toukokuun 26 päivänä ja lähdin suoraan asemalta määräpaikkaani kaataakseni härän jo samana iltana. Ajoimme ruhtinaan laajassa metsästyspuistossa samaa tietä, jota monet kruunatut päät ennen minua olivat kulkeneet. Tunnin verran ajettuamme laskeuduimme rattailta maahan ja saimme vielä kävellä puolisen tuntia päästäksemme väijymispaikalleni, samalla kun ajomiehet jo olivat valmiina aloittaakseen ajon merkin saatuansa. Seisoin samalla ampumalavalla, jossa ylijahtimestarin sanojen mukaan keisari oli usein seissyt ja kaatanut monta visenttiä. Saimme odottaa hyvän aikaa. Äkkiä näin jättiläiskokoisen mustan hirviön vyöryvän eteenpäin korkeavartisessa metsässä juuri minua kohti. Huomasin sen ennen kuin jahtimestari, valmistausin ampumaan ja, täytyypä myöntää, minut valtasi lievä metsästyskuume. Kerrassaan mahtava eläin! Puolenkolmattasadan metrin päässä se pysähtyi hetkeksi vainuten jotakin. Matka oli liian pitkä voidakseni ampua. Luoti olisi kyllä varmaankin osunut, sillä onhan ylipäänsä mahdotonta olla osaamatta tuollaiseen jättiläiseen. Mutta sen etsiskely olisi ollut epämiellyttävä juttu. Ja sitä paitsi olisi minusta ollut suuri häpeä ampua ohi. Päätin siis mieluummin odottaa, kunnes se tulisi lähemmäksi. Se oli varmaankin huomannut ajomiehet taas kintereillään, sillä äkkiä se teki jyrkän käänteen ja porhalsi huimaavaa vauhtia, nopeammin kuin tuollaisen rumiluksen olisi luullut pääsevän, suoraan minua kohti. Mutta noin oli vaikea ampua. Pian se katosikin tiheän kuusiryhmän taakse. Kuulin sen vielä tuhahtelevan ja tömistelevän tannerta, mutta sitä ei enää näkynyt. Oliko se huomannut minut vai ei, sitä en voi sanoa. Mutta kaikissa tapauksissa se oli nyt kadonnut. Näin sen kuitenkin vielä vilahdukselta hyvin pitkän matkan päästä, sitten se lopullisesti katosi.

Tuollaisen tavattoman eläimen näkemisestäkö vai mistä lienee johtunut, mutta sillä hetkellä, jolloin härkä lähestyi minua, tunsin jokseenkin samanlaista kuumetta kuin valtaa minut silloin kun lentokoneessa istuessani näen englantilaisen, mutta olen vielä hänestä viiden minuutin lentomatkan päässä. Erotus oli vain se, että englantilainen tavallisesti puolustautuu. Jollen olisi seissyt niin korkealla ampumalavalla, niin kukapa tietää, eikö muunlaisiakin siveellisiä tunteita olisi herännyt minussa.

Mutta kauan ei viipynyt, ennenkuin tuli toinen. Tämäkin oli aika veikale. Mutta siitä oli paljon helpompi suoriutua. Noin sadan askeleen päässä se pysähtyi nuuskien ilmaa ja käänsi koko lapansa minua kohti. Ensimmäinen laukaus sattui, sen huomasin heti. Olin ampunut suoraan härän lapaan. Hindenburg oli kuukautta aikaisemmin sanonut minulle: "Ottakaa paljon patruunia mukaanne! Minä tuhlasin niitä puoli tusinaa, siiliä sellainen rumilus ei kuole ihan helposti. Sen sydän on niin syvällä, että luoti useimmiten menee ohi." — Tämä pitikin paikkansa. Sydämeen en ollut osunut, vaikka hyvin tiesin, missä se oli. Ammuin uudestaan. Toinen, kolmas laukaus — vasta silloin härkä pysähtyi kuolettavasti haavoittuneena. Se kaatui noin 50 askeleen päähän minusta. Viiden minuutin kuluttua hirviö oli kuollut. Metsästys päättyi, puhallettiin "all's tot". Kaikki kolme luotia olivat sattuneet juuri sydämen yläpuolelle, erittäin hyvin osattu.

Ajoimme nyt ruhtinaan kauniin metsästyslinnan ohi ja sitten läpi laajan metsästyspuiston, jossa ruhtinaan vieraat joka vuosi kaatavat saksanhirvet ym. Sitten pysähdyimme katselemaan Promnitzin linnaa. Se kohoaa niemekkeellä, näköala on erittäin kaunis, ihmisasuntoja ei ole viittä kilometriä lähempänä. Ei tunne ollenkaan olevansa enää metsästyspuistossa, niin kuin yleensä luullaan, puheen ollen Plessin ruhtinaallisesta metsästyksestä. Sataatuhatta hehtaaria aidattua maata ei voida enää pitää metsästyspuistona. Siellä oleskelee komeita hirviä, joita yksikään ihminen ei koskaan ole nähnyt, joita jahtimestarit eivät tunne ja jotka sattumalta osuvat metsästäjän eteen. Mutta visentin nähdäkseen saa usein kävellä viikkokausia. Monina vuodenaikoina ei niitä yleensä olenkaan saa nähdä. Silloin ne ovat niin arkoja, että kätkeytyvät huolellisesti noihin suunnattoman suuriin metsiin ja niiden äärettömiin tiheikköihin. Näimme kuitenkin vilahdukselta monta hirveä ja monta komeaa metsäkaurista.

Parin tunnin kuluttua saavuimme vähää ennen pimeän tuloa takaisin Plessiin.

Jalkaväki-, tykistö- ja tiedustelulentäjät.

Jollei minusta olisi tullut taistelulentäjää, olisin luullakseni ruvennut jalkaväkilentäjäksi. Tunteehan lentäjä suurta tyydytystä voidessaan antaa välitöntä apua kovimmin taisteleville sotureillemme. Jalkaväkilentäjälle tarjoutuu siihen tilaisuus. Hänellä on siis kiitollinen tehtävä. Arras'in taistelun aikana näin useita tuollaisia kunnon miehiä, jotka kaikilla ilmoilla ja kaikkina vuorokauden aikoina lentelivät hyvin matalaila vihollisen yläpuolella, koettaen pysyä yhteydessä ankarasti taistelevien joukkojen kanssa. Ymmärrän hyvin, että tuollaiseen tehtävään voi innostua; luulen monenkin lentäjän kohottavan raikuvan hurraa-huudon nähdessään vihollislaumojen lainehtivan takaisin hyökkäyksen jälkeen, kun urhea jalkaväkemme on rynnännyt esiin ampumahaudoistaan ja taistellut mies miestä vastaan peräytyvän vihollisen kanssa. Usein olen lentoretken jälkeen ampunut viimeiset patruunani vihollisen ampumahautoihin. Vaikka siitä onkin vähän hyötyä, se tekee kuitenkin siveellisen vaikutuksen.

Tykistölentäjänä olen itse ollut. Minun aikanani oli vielä oman tykistön ammunnan ohjaaminen kipinälennättimen avulla aivan uutta. Mutta siihen tarvitaan aivan erikoista taipumusta. Ajan pitkään en siihen soveltunut. Pidän enemmän taistelusta. Ollakseen hyvän täytyy tykistölentäjän kuulua samaan aselajiin, jotta on tarpeelliset "ammattitiedot".

Tiedustelulentoa olen myöskin harjoittanut, nimittäin Venäjällä liikkuvan sodan aikana. Silloin olin jälleen ratsumies, so. kuvittelin olevani sellainen ratsastaessani teräshevollani. Holckin seurassa venäläisten ilmassa viettämäni päivät kuuluvat parhaisiin muistoihini.

Läntisellä rintamalla tiedustelulentäjä näkee aivan toista kuin mihin ratsumiehen silmä on tottunut. Kylät ja kaupungit, rautatiet ja maantiet ovat kumman elottomia ja hiljaisia, mutta siitä huolimatta vallitsee kaikkialla erotta suurenmoinen toiminta, joka kuitenkin taitavasti salataan lentäjältä. Ainoastaan erikoisen harjautunut silmä voi nähdä jotakin tuolta huimaavasta korkeudesta. Minulla on hyvät silmät, mutta epäilenpä, voiko yleensä kukaan erottaa mitään varmaa esim. viertotieltä 5,000 metrin korkeudesta. Tällöin täytyy sen vuoksi turvautua johonkin muuhun, joka korvaa silmän, nimittäin valokuvauskoneeseen. Lentäjä valokuvaa siis kaikki, mitä hän pitää vähänkin tärkeänä ja mikä on valokuvattava. Jos kotiin tullessa huomaa levyt epäonnistuneiksi, koko lentoretki on ollut turha.

Tiedustelulentäjä joutuu usein taisteluun, mutta hänellä on tärkeämpiä asioita toimitettavana kuin huvitella ilmataistelulla. Usein on yksi ainoa valokuvalevy tärkeämpi kuin pudotettu vihollislentokone, sen vuoksi ei hänen kutsumukseensa, tavallisissa aloissa, lainkaan kuulu ilmataistelujen suorittaminen.

Nykyään on hyvin vaikea suorittaa hyvää tiedustelulentoa lännessä.

Lentokoneemme.

Kuten ehkä jokainen tietää, lentokoneemme ovat sodan aikana jonkin verran muuttuneet. Suurin ero on jättiläislentokoneella ja hävittäjäkoneella.

Hävittäjäkone on pieni, nopea, helposti ohjattava, mutta ei voi ollenkaan kuljettaa lastia. Ainoastaan patruunat ja konekiväärit.

Jättiläislentokone on hirviö, jonka tarkoituksena on kantaa mahdollisimman suuri lasti; sillä on sen vuoksi suuret tasot. Se kuljettaakin mukanaan tavattoman paljon; 3,000-5,000 kiloa ei ole sille paino eikä mikään. Bensiinisäiliöt ovat kuin todellisia rautatietankkivaunuja. Noin suurella laitoksella liikkuessaan ei enää tunne lentävänsä, vaan sillä "ajetaan". Lentäminen ei enää tapahdu tuntoaistin, vaan teknillisten koneiden mukaan.

Tuollaisen jättiläislentokoneen moottoreissa on tavattoman monta hevosvoimaa. Tarkkaa lukua en voi mainita, mutta varmasti monta tuhatta. Kuta suurempi voima, sen parempi. On sangen mahdollista, että kerran voimme kuljettaa kokonaisia divisioonia tuollaisilla koneilla. Sen rungossa voi kävellä kuin huoneessa. Yhdessä nurkassa on merkillinen laitos, kipinälennätin, jonka avulla lennettäessä voidaan olla alituisessa yhteydessä maanpinnan kanssa. Toisessa nurkassa riippuu mitä kauneimpia lihamakkaroita: kuuluisia lentopommeja, joita vihollisemme kamalasti pelkäävät. Jokaisesta nurkasta pistää esiin konekiväärin piippu. Kone kaikkineen on lentävä linnoitus. Kantotasot tukineen ovat kuin pylväskäytävät. Minä en voi mieltyä näihin jättiläisaluksiin. Minun mielestäni ne ovat hirmuisia, vastenmielisiä, ikäviä ja kömpelöitä. Minä ylistän sellaista lentokonetta kuin "le petit rouge'iani". Sillä voi yhtä hyvin lentää ylös ja alas, selällään ja päistikkaa ja tehdä mitä temppuja hyvänsä, sillä lentää kuin lintu, mutta kuitenkaan se ei ole "siipilentoa", lokin lennon tapaista, vaan koko laitos on ainoastaan "lentävä moottori". Luullakseni pääsemme kerran niin pitkälle, että voimme ostaa lentopuvun 2 markalla 50 pennillä ja pukea sen muitta mutkitta yllemme. Toisessa päässä on pieni moottori ja pieni potkuri, kädet pistetään siipitasoihin ja jalat pyrstöön, sitten juostaan vähän alkuvauhdiksi — ja sitten liitelemme kuin linnut ilmassa.

Varmaankin naurat, hyvä lukijani, — niin minäkin, mutta nauravatko lapsemme, se ei ole niinkään varma asia. Varmasti olisi myöskin naurettu, jos joku 50 vuotta takaperin olisi sanonut aikovansa lentää Berliinin yli. Voin vielä mielikuvituksessani nähdä kreivi Zeppelinin, kun hän v. 1910 ensimmäisen kerran saapui Berliiniin, ja nyt berliiniläiset tuskin viitsivät katsahtaa ylöspäin, kun tuollainen laitos surisee ilmassa.

Paitsi mainitsemiani jättiläislentokoneita ja hävittäjäkoneita on vielä olemassa lukemattomia muita kaikensuuruisia lentokonetyyppejä. Keksintö ei vielä ole läheskään täydellisesti kehitetty. Kukapa tietää, mitä me vuoden kuluttua käytämme tunkeutuaksemme siniseen eetteriin.