III.

"Mikä lammikko — ja mitä punamarjoja?" kysyi toinen satakieli.

"Hyvänen aika, kultaseni", sanoi ensimäinen. "Onko mahdollista, ettet tiedä lammikosta, jolla kasvaa punaisia marjoja — lammikosta, jolla herttainen prinsessa Kultakutri-parka kohtasi onnettomuutensa?"

"En ole koskaan kuullut siitä", sanoi toinen satakieli melkein äreästi.

"No hyvä", selitti toinen, "seuraat puroa vain päivän ja kolme neljännestä, ja käännyt sitten aina vasemmalle, kunnes tulet lammikolle. Se on hyvin ruma ja mutainen, ja sen ympärillä kasvaa pensaita, joissa on punaisia marjoja."

"No ja entä sitten?" sanoi hänen toverinsa. "Mitä tapahtui prinsessa Kultakutrille?"

"Etkö sitäkään tiedä?" huudahti hänen ystävänsä.

"En."

"Oi", sanoi ensimäinen satakieli, "se on hyvin surullista. Hän meni ulos isänsä, kuninkaan, kanssa, joka oli metsästysretkellä, ja hän eksyi ja kulki aina lammikolle asti. Hänen pienet jalkaparkansa olivat niin kuumat, että hän riisui kullallakirjaillut kenkänsä ja pisti ne veteen — jalat nimittäin, ei kenkiä — ja seuraavassa hetkessä ne alkoivat kasvaa ja kasvaa ja levitä ja levitä kunnes niistä tuli niin tavattomat, että hän tuskin pääsi kävelemään, ja vaikka kuningaskunnan kaikki lääkärit ovat koettaneet saada niitä pienemmiksi, ei mitään voi tehdä, ja prinsessa on vallan onneton."

"Mikä vahinko, ettei hän tiedä tästä lammikosta!" sanoi toinen lintu. "Jos hän vain tulisi tänne ja kylvettäisi jalkojaan kolmesti tässä vedessä, kävisivät ne entistäänkin pienemmiksi ja kauniimmiksi, ja hän itse tulisi vieläkin ihanammaksi kuin ennen."

"Se on vahinko", sanoi hänen seuralaisensa, "mutta tiedäthän, että jos kerrankin antaisimme ihmisten tietää tämän veden ihmeet, niin tänne tulvisi väkeä kuin siimaa kylpemään itsensä kauniiksi ja tallaamaan sammalemme ja repimään ruusupuumme, emmekä enää näkisi rauhallista päivää."

"Se on kyllä totta", myönsi toinen.

Hyvin pian linnut lensivät pois, ja Keijujalka jäi yksin. Hän oli niin kiihtynyt heidän puhuessaan, että tuskin oli kyennyt makaamaan hiljaa. Hän oli niin pahoillaan prinsessa Kultakutrin puolesta ja niin onnellinen omasta puolestaan. Nyt hän osasi lammikolle, jolla kasvoi punamarjoja, ja sai kylvettää jalkojaan, kunnes ne olisivat kyllin suuret kelvatakseen Tölppövallassa, ja hän sai palata takaisin isänsä hoviin, ja vanhemmat ehkä mieltyisivät häneen. Mutta hänellä oli niin hyvä sydän, ettei hän voinut kuvitellakaan olevansa onnellinen itse ja jättävänsä toiset onnettomiksi, kun hän voi auttaa heitä. Niinpä oli ensiksi löydettävä prinsessa Kultakutri ja kerrottava hänelle satakielten lähteestä. Mutta kuinka hän voisi löytää prinsessan? Sitä eivät satakielet olleet sanoneet. Hän oli tosiaankin hyvin levoton. Kuinka hän voisi löytää prinsessan?

Äkkiä, aivan äkkiä hän muisti sormuksen, jonka Helyhelma oli antanut hänelle. Antaessaan sen oli keijukaisneitonen tehnyt kummallisen huomautuksen.

"Kun haluat mennä jonnekin", oli hän sanonut, "pidä sitä kädessäsi, käänny kahdesti ympäri silmät ummessa, niin tapahtuu jotakin omituista."

Hän oli ajatellut, että se oli vain Helyhelman pientä pilaa, mutta nyt hänen mieleensä juolahti, että saattoi ainakin koettaa mitä tapahtuisi. Niinpä hän nousi, piti sormusta kädessään, sulki silmänsä ja kääntyi kahdesti ympäri.

Tapahtui vain niin, että hän rupesi kävelemään, ei erittäin nopeasti, mutta hän eteni kuitenkin aivan kuin olisi liikkunut hyvinkin nopeasti. Hän ei tietänyt minne hän meni, mutta hän arvasi, että sormus tiesi ja että hän löytäisi prinsessa Kultakutrin, jos tottelisi sitä. Hän kulki edelleen ja edelleen eikä väsynyt ensinkään, kunnes hän auringonnousun aikana huomasi olevansa suuren puun alla, ja maahan oli katettu ihastuttava aamiainen, jonka hän tiesi olevan häntä varten. Hän istui ja söi, ja nousi taas ja jatkoi matkaansa. Ennen puoltapäivää hän oli jättänyt metsän taakseen ja oli oudossa maassa. Hän tiesi, että se ei ollut Tölppövalta, sillä ihmiset eivät olleet isojalkaisia. Mutta kaikilla oli surulliset kasvot, ja kerran tai kahdesti, kun hän kulki puhelevien ryhmien ohi, hän kuuli puhuttavan prinsessa Kultakutrista, ja tuntui kuin kaikki olisivat olleet suruissaan hänen tähtensä eivätkä voineet iloita kun sellainen kova onni rasitti häntä.

"Niin herttainen ja kaunis ja lempeä prinsessa!" sanoivat he. "Ja näyttää todellakin siltä kuin ei hän koskaan voisi parantua."

Aurinko juuri laski kun Keijujalka näki palatsin. Se oli rakennettu valkeasta marmorista ja sen ympärillä oli kauniita huvipihoja, mutta miten olikaan, tuntui ilmassa olevan ihan pääsemätöntä alakuloisuutta. Keijujalka oli astunut suureen huvipuutarhaan ja tuumaili juuri minne olisi paras mennä ensiksi, kun hän näki kauniin valkean vuonan, jolla oli kultainen kaulanauha, hyppivän kukkapenkkien yli, ja kuuli hieman etäämpää suloisen äänen, joka sanoi surullisesti: "Tule takaisin, vuonani, enhän minä enää voi juosta ja leikkiä kanssasi niinkuin ennen. Älä jätä minua, pikku ystäväni!"

Ja pian tuli puiden takaa näkyviin rivi kauniita tyttöjä, jotka kävelivät kaksittain, kaikki hyvin hitaasti, ja etumaisena käveli maailman ihanin prinsessa, yllään pehmeä, hohtavan valkoinen puku, liljaköynnös pitkillä, kultaisilla hiuksilla, jotka ulottuivat melkein hameen liepeisiin saakka.

Hänellä oli niin kauniit ja hennot nuoret kasvot, ja hänen suuret, lempeät silmänsä olivat kuitenkin niin surulliset, että Keijujalka rakasti häntä ensi hetkestä. Ja hän polvistui prinsessan eteen, otti lakin käteensä ja taivutti päätään kunnes hänen omat kultaiset hiuksensa melkein peittivät hänen kasvonsa.

"Kaunis prinsessa Kultakutri, kaunis ja suloinen prinsessa, saanko puhua kanssanne?" sanoi hän.

Prinsessa pysähtyi ja katsoi häneen ja vastasi lempeästi. Häntä ihmetytti, kun noin köyhästi puettu poika polvistui hänen edessään hänen palatsinsa puutarhassa keskellä loistavia kukkia, mutta hän puhui aina lempeästi kaikille.

"Mitä voin tehdä hyväksesi, ystäväni?" sanoi hän.

"Kaunis prinsessa", vastasi Keijujalka punastuen, "toivon hartaasti, että minä kykenen tekemään jotakin teidän hyväksenne."

"Minunko?" huudahti prinsessa. "Kiitos, ystäväni, mitä siis voit tehdä? Totisesti tarvitsen apua, mutta pelkään, ettei kukaan voi koskaan tuoda sitä minulle."

"Armollinen ja ihana neiti", sanoi Keijujalka, "sen avun luulen — ei, minä varmasti tiedän voivani tuoda teille."

"Oi!" sanoi suloinen prinsessa. "Sinulla on ystävälliset kasvot ja niin rehelliset silmät, ja kun katson sinuun — en tiedä mistä se johtuu, mutta tunnen itseni hiukan onnellisemmaksi. Mitä tahtoisit sanoa minulle?"

Vieläkin polvillaan hänen edessään, vieläkin taivuttaen päätään vaatimattomasti ja vieläkin punastuen Keijujalka kertoi tarinansa. Hän kertoi omasta surustaan ja yksinäisyydestään ja selitti, minkätähden häntä pidettiin niin kauheana häpeänä perheelleen. Hän kertoi satakielten lähteestä ja kaikesta mitä hän oli kuullut siellä, ja kuinka hän oli matkustanut metsän läpi prinsessan omaan maahan löytääkseen hänet. Ja hänen puhuessaan muuttuivat prinsessan kauniit kasvot punaisista valkeiksi ja hänen kätensä pusertuivat lujasti yhteen.

"Oi", sanoi hän, kun prinssi oli lopettanut, "minä tiedän silmiesi lempeästä katseesta, että tämä on totta ja että taas tulen onnelliseksi. Ja kuinka voin kiittää sinua siitä, että olet niin hyvä pienelle prinsessaraukalle, jota et ole koskaan nähnyt?"

"Antakaa minun vain nähdä teidät onnellisena taas, suloisin prinsessa", vastasi Keijujalka, "ja siinä on kaikki mitä haluan — tai ehkä sentään saisin kerran — suudella kättänne."

Prinsessa ojensi hänelle kätensä lempeissä silmissään niin herttainen katse, että prinssi tunsi itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen, onnellisemmaksi kuin keijukaisten tansseissakaan. Tämä oli toisenlaista onnea. Prinsessan käsi oli valkoinen kuin kyyhkysen siipi ja pehmeä kuin kyyhkysen rinta. "Tule", sanoi hän, "mennään heti kuninkaan luo."

Muutaman minuutin kuluttua koko palatsissa vallitsi hälinä ja jännitys. Valmistauduttiin matkustamaan satakielten lähteelle viipymättä. Muistaen lintujen sanoneen, etteivät tahtoisi tulla häirityiksi, Keijujalka pyysi kuningasta ottamaan mukaan vain hyvin pienen seurueen. Niinpä ei lähtenytkään muita kuin kuningas itse ja prinsessa, jota kaksi kantajaa kuljetti suljetussa kantotuolissa, ylimäinen kamariherra, kaksi hovineitsyttä ja Keijujalka.

Ennen aamunkoittoa he jo olivat matkalla ja ehtivät seuraavana päivänä ruusupensaikkoon, ja Keijujalka työnsi oksat syrjään ja johdatti heidät lammikolle.

Prinsessa Kultakutri istuutui lammikon rannalle ja pisti jalkansa veteen. Parin minuutin kuluttua ne jo alkoivat näyttää pienemmiltä. Hän kylvetti niitä kerran, kahdesti, kolmesti, ja niinkuin satakielet olivat sanoneet, ne tulivat entistäänkin pienemmiksi ja kauniimmiksi. Prinsessa itse ei tosiaankaan voinut tulla kauniimmaksi kuin oli ollut, mutta ylimäinen kamariherra, joka oli ollut tavattoman ruma vanha herrasmies, pesi kasvonsa lammikossa ja tuli niin nuoreksi ja kauniiksi, että ensimäinen hovineito rakastui häneen suoraa päätä. Sitten hänkin pesi kasvonsa ja tuli niin kauniiksi, että kamariherra rakastui häneen, ja he menivät kihloihin siinä paikassa.

Prinsessa ei löytänyt sanoja ilmaistakseen Keijujalalle kuinka kiitollinen ja onnellinen hän oli. Hän ei muuta voinut kuin yhä ja yhä katsella prinssiä lempeillä, säteilevillä silmillään ja yhä uudelleen ojentaa kätensä, että prinssi sai suudella sitä.

Hän oli niin suloinen ja lempeä, että Keijujalka ei sietänyt ajatellakaan eroa hänestä, ja kun kuningas pyysi häntä palaamaan heidän kanssaan palatsiin ja asumaan siellä aina, oli hän iloisempi kuin osaan sanoakaan teille. Saada olla lähellä tätä ihanaa prinsessaa, olla hänen ystävänsä, rakastaa ja palvella häntä ja katsella häntä joka päivä, se oli sellainen onni, ettei hän parempaa pyytänyt. Mutta ensin hän tahtoi käydä tervehtimässä isäänsä ja äitiänsä ja veljiänsä ja sisariansa Tölppövallassa, ja niinpä kuningas ja prinsessa ja heidän seuralaisensa saattoivat hänet punamarjalammikolle, ja kun hän oli kylvettänyt jalkojaan vedessä, olivat ne niin suuret, ettei koko Tölppövallassa ollut mitään niiden vertaista, yksinpä kuninkaan ja kuningattarenkin jalat näyttivät pieniltä niiden rinnalla, ja kun hän muutamia päiviä myöhemmin saapui Tölppövallan kuninkaanlinnaan loistavan saattueen seuraamana, jonka Kultakutrin isä oli hänelle antanut, olivat vanhemmat rajattomasti ihastuneita poikaansa. He eivät voineet kyllin ihailla häntä, ja koko valtakunnassa oli juhlavalaistus, ja juhlia jatkui koko hänen käyntinsä ajan.

Mutta vaikka prinssi iloitsikin siitä, ettei enää ollut häpeänä perheelleen, ei voi sanoa, että hän omasta puolestaan olisi nauttinut jalkojensa suuruudesta. Itse asiassa hän paljon mieluummin oli prinssi Keijujalka, nopea kuin tuuli ja kevyt kuin nuori hirvi, ja kun käynti oli päättynyt, oli hänen hyvin hauska mennä satakielten lähteelle ja kylvettää jalkansa pieniksi taas ja palata prinsessa Kultakutrin luo, jolla oli niin kauniit ja lempeät silmät. Siellä kaikki rakastivat häntä ja hän rakasti kaikkia ja oli neljä kertaa onnellisempi kuin päivä on pitkä.

Hän rakasti prinsessaa kultaisemmin päivä päivältä, ja tietysti he menivät naimisiin niin pian kun olivat kyllin isoja. Ja tietysti he kesäisin kävivät metsässä ja tanssivat kuutamossa keijukaisten kanssa, jotka rakastivat heitä molempia.

Kun he kävivät Tölppövallassa, he aina kylvettivät jalkojaan punamarjalammikossa, ja kun he palasivat, muuttivat he ne pieniksi taas satakielten lähteellä.

He olivat aina hyvissä väleissä Heikku Heipparallan kanssa, ja hän kertoi heille aina hyvin avomielisesti Helyhelmasta, joka oli yhä kaunis ja julkea kuin ennenkin.

"Jonakin päivänä", oli Heikun tapana ankarasti sanoa, "menen naimisiin toisen keijukaisen kanssa, niin saamme nähdä mitä hän pitää siitä — kun näkee jonkun toisen nauttivan läheisyyteni päivänpaisteesta! Minä kyllä tulen toimeen ilman häntä."

Mutta hän ei koskaan mennyt naimisiin.